<< Uusimmat  Osa 36 >>  35 >>  34 >>  33 >>  32 >>  31 >>   30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 37, päivitetty 28.10.2001

- Gunwriters - Tieto leviää hallitsemattomasti

YTYPOMMIA LATAAMAAN ibn LADIN:ille

Kaverimme Usama on kuulemma saanut tarvikkeet ydinaseeseen, mutta hän ei osaa kasata sitä. Löytyykö neuvoja? Räjähteitä löytyy...

Terveisin; D. Jaba

  Yksinkertaisen ydinaseen lataaminen neuvotaan monissakin alan teoksissa. Malliin HIROSHIMA tarvitaan loppuun kulunut tykinputki, jonka suulle asetetaan 4.5 kg mahdollisiumman puhdasta uraanin isotooppia U-235 ja peräpäähän toinen mokoma samaa tavaraa. Taakse tykkiruuti-latinki, joka kiihdyttää puolipallon muotoisen rikastetun uraanikimpaleen noin 500 m/s iskunopeuteen. Kun toisiinsa kiinni ammututtujen, yhteen hitsautuneiden uraanikappaleiden yhteispaino on n. 9 kg, ylittyy U-235:n kriittinen massa, ja tapahtuu fissio, eli "kukunta". Varsin vähäinen osuus rikastetun uraanin ainemäärästä muuttuu energiaksi, mutta ainehäviö noudattaa ALBERT EINSTEINin kaavaa E = M kertaa C toiseen potenssiin. (M = massa grammoina, ja C = valon nopeus tyhjiössä, m/s. Huokean taskulaskimeni asteikko näyttää "ERROR:ia", kun syötän sisään pelkän valonnopeuden neliön). Tämän varsin alkeellisen ytypommin räjähdysvoima vastaa kahtakymmentä miljoonaa trotyylikiloa (= 20 Kt TNT). Lisänä poltto- ja säteilyvaikutukset, sekä erilaiset "päästöt".


Arkistokuvat: Entisissä itäblokin maissa opetettiin Hiroshima-luokan ytypommin alkeellinen teknologia yliopistoissa, ellei jo lukioissa. Oppitunti 70-luvun Neuvosto-Latviasta aikakaudelta, jolloin Suomen kouluissa kaikuivat vielä sanoiltaan tympeät "rauhanlaulut". Alla suurennos fysiikan luokan taulun piirroksesta uraanin isotooppisuhteineen.

Mallissa NAGASAKI on "kukkuvana" materiaalina plutonium Pu-239 (numerot tarkoittavat aineksen atomipainoa). Alkuperäisessä Nagasakin pommissa oli noin 8 kg tätä äärimmäisen pirullista Manalan jumala PLUTO:n (eikä siis MIKKI HIIREN siimahäntäisen vihikoiran) mukaan nimettyä trans-uraanista raskasmetallia, muotoiltuna "pelleteiksi" eli pieniksi hauleiksi. Latinki oli suljettu kookkaan miehen nyrkin kokoiseen pallomaiseen metallisäiliöön, jota ympäröi paksu kerros hexogeenin ja trotyylin seosta. Tämä kemiallinen räjähde laukaistiin täsmätoimisilla sähkönalleilla samanaikaisesti joka puolelta. Näin aikaansaatu "imploosio" puristi plutonium-pelletit yhtenäiseksi, pallomaiseksi, noin viisinaulaisen tykinkuulan kokoiseksi kimpaleeksi. Kriittinen massa ylittyi, ja ketjureaktio käynnistyi spontaanisti.

Nagasakin pommin aikasytytin (sotasaalis-JUNGHANS) oli joteskin epätäsmällinen hetkitykseltään, koska pommi räjähti liian matalalla, tuottaen huomattavasti vähemmän turmelusta kuin Hiroshiman pommi, vaikka räjähdysvoima oli 20 kilotonnin luokkaa siinäkin. Vastaavanlaisia latinkeja suunniteltaessa on ongelmana ollut riittävän täsmätoimisten nallien vaikea saatavuus. Ehdotankin täten sähkönallien korvaamista jämttisti samanpituisilla räjähtävän tulilangan pätkillä, joita tarvitaan tietämäni mukaan 24 kpl. Jokainen räjähde-tulilanka voidaan sytyttää samanaikaisesti suunnilleen käsikranaatin räjähtävän täytteen suuruisella aloitepanoksella, jota ei panna kukkumaan epäluotettavalla mekaanisella kellokoneistolla, vaan radiolaukaisulla. Imploosion tuottaisi jokin kiinteä, herkkäsyttyinen, voimallinen kemiallinen räjähde, vaikkapa mannitoli-heksanitraattia.

Moderneissa "ytypommeissa" ovat fissio-materiaalin kriittiset massat toki jo pienempiä kuin edelläkuvatuissa alkeellisissa latingeissa. Mainitaan jopa 2 x 2 unssin = rippuset vaille 57 gramman painoinen massa likimain kemiallisesti puhdasta plutoniumin isotooppia Pu-239, jaettuna kahdeksi singon ontelokranaatin sisävaipan muotoiseksi kartioksi, joiden muodostamat räjähdyssuihkut iskeytyvät vastakkain 40.000 m/s törmäysnopeudella. (Räjähdysten tulee tapahtua TASAN samanaikaisesti. Tässä piilee aseen "juju", mutta myös sen vaikeus). Siinä kohdassa, missä suihkujen kärjet iskeytyvät vastakkain, on oltava neutronilähde: Ohut laatta litium-metallia, johon on imeytetty tritiumkaasua, eli 3H-vetyä (raskainta vetykaasun kolmesta isotoopista), jota litium imee itseensä yhtä ahnaasti kuin kirjoittaja KARHU III-olutta. Plasmaksi hajaantuva tritium-kaasu lienee eräs parhaista neutronisäteilyn lähteistä, ja neutronithan tehostavat tunnetusti fissio-reaktion aikaansaamista.

Litium-levyä ympäröivä "sormus" eli heijastinrengas on beryllium-metallia, joka puolestaan on mitä tehokkain neutronikilpi. Se estää litiumista erkanevan tritium-kaasun hajoamistuotteena syntyvän neutronisäteilyn karkaamisen räjähdyssuihkujen törmäyskohdasta kriittisen mikrosekunnin murto-osan ajan. Edellä mainittu 40 kilometrin sekuntinopeus saanee jo aikaan vastakkain iskeytyvien plutonium-atomien lievähkön litistymisen, jolloin niiden ytimet lähestyvät toisiaan, tuottaen lisää neutronisäteilyä. Se liipaisee alkuun fission. Nämä menetelmät ovat tietenkin synkkiä sotasalaisuuksia, mutta pienitehoisia ydinfissio-pommeja on rakenneltu jo vuosikymmenten ajan, muunmuassa aikoinaan kauhisteltujen neutronipommien virikkeiksi.

Neutronipommihan on räjähdysvoimaltaan vaatimaton ja varsin saasteeton ydinase, jonka vaippamateriaalina on edellämainittua tritiumkaasulla kyllästettyä litium-metallia. Räjähdys rikkoo ikkunoita, mutta ei juurikaan rakennuksia. Neutron-säteilyn vaikutus kohdistuu lähinnä "elävään vihollisvoimaan", ja nimenomaan siihen, joka lymyilee esimerkiksi panssarivaunuissa: Säteily lävistää vahvimmankin taisteluvaunun panssarin, muuttuen tappavaksi röntgen- ja gamma-säteilyksi, läpäistessään esimerkiksi betonin tai erityisesti teräksen. Neutronipommi on tähän maailmanaikaan asti suunnitelluista pst-aseista täysin ylivertainen, ja siksi esimerkiksi ent. Neuvostoliiton aloitteesta kautta maailman syntyneiden ns. "rauhanliikkeiden" jyrkimmin tuomitsema asetyyppi, koska sen käyttö sotatoimissakin panssarintorjuntaan olisi täysin laillista ja hyväksyttävää mm. Pietarin Julistuksen sanamuodon mukaisesti.

Alle kilotonni-luokan fissioräjähde riittänee vetypommin eli fuusiopommin "nalliksi". Myöskin sen välivaippa on litium-metallia, mutta vaippaan imeytetyksi tehoaineeksi riittää ns. "raskaasta vedestä" helposti ja varsin huokeaan hintaan elektrolyysin kautta saatava vedyn toinen isotooppi 2H, eli deuterium (jonka seassa on yleensä pikku ripaus tritiumiakin, mutta todella niukasti). Todellinen "tuomiopäivän latinki" on kobolttipommi, jonka räjähteeksi piisaa Hiroshima-luokan fissiolataus (20 kilotonnia). Vaippa on kobolttimetallia, joka höyrystyy tuulen kuljetettaviksi hiukkasiksi, muuttuneena voimakasta gamma-säteilyä vuosikausien ajan tuottavaksi isotoopiksi koboltti-60. On arvioitu, että 3 - 5 ylemmässä ilmakehässä räjäytettyä kobolttipommia hävittäisi kaiken "älyllisen elämän" maapallolta. Vain rotat (sinänsä tosin hyvinkin älykkäitä eläimiä) ja torakat jäisivät eloon, paratiisiksi jälleen muuttuvan planeettamme valtiaiksi.

Lopetettakoon pelottelu tähän vaiheeseen: OSMAN/USAMA ibn LADINilla (huom! nimen oikeinkirjoitus! Arabiaksi on sana "poika" todellakin "ibn", eikä "bin") on hallussaan ilmeisesti vajaat 20 kg Venäjältä ostettua uraania. Polttoaine-laatua, jota käytetään ydinreaktoreissa. Valtaosa sen koostumuksesta on isotooppia U-238. Jos siitä haluttaisiin "separoida" eli rikastaa esiin ydinaseisiin kelvolliset isotoopit U-233 ja U-235 yhteenkin ytypommiin, tarvittaisiin polttoaine-laatuista uraania eli "Loviisa Importia" vähintään 70 kilogrammaa, ja varsin monimutkainen rikastuslaitteisto, jota on vaikea kätkeä mihinkään vuoriston piilopoteroon. Venäjältä voisi dollari-miljardööri tietenkin ostaa "separaattoreita", mutta on muitakin tarpeita:

Rikastukseen tarvitaan myös sähkövirtaa suunnilleen sama määrä, jonka kuluttaa suomalainen 30.000 ihmisen asuttama taajama (olettaen, että kaikissa talouksissa on sähkölämmitys ja muut mukavuudet: Sähköliesi, pakastin ja viihde-elektroniikkaakin). Riittävän suuri voimala jossain Afganistanin vuoristossa ei todennäköisesti jäisi huomaamatta, eikä pommittamatta toimintakelvottomaksi. Onhan ne löydetty ja pantu "siluvei" Irakissakin, elleivät ne olleet välttämättömiä maan sähköntuotannolle, vaan tuottivat "säkenöivää voimaa" epäilyttäviin käyttötarkoituksiin. Ydinreaktoreissa käytettäväksi soveltuva uraanirikastekaan ei tosin ole aivan vaaratonta. Se säteilee varsin vahvasti ja on myrkyllistä, sekä karsinogeenista. Hienonnettuna jonkin vahvan kemiallisen brisantti-räjähteen voimalla pölymäiseksi jossakin yläilmoissa se tuottaisi haittavaikutuksia ja julki-jumalattoman paniikin, erityisesti jonkin runsasväkisen taajaman (New York; Washington D.C. tai Lontoo) ilmatilassa poksautettuna, vaikka fuusiota ei saataisikaan aikaan.

Niinsanotun "likaisen pommin" vaippamateriaalina voidaan käyttää isotooppia U-238 tai hieman sitä pidemmälle rikastettua ydinpolttoaine-luokan isotooppiseosta. Kun fuusio saadaan käynnistymään U-235:llä tai plutoniumilla, osallistuu jopa U-238 tiettyyn rajaan asti reaktioon, mutta enimmäkseen se kuitenkin höyrystyy, tuottaen ilmakehään "päästöjä" lähestulkoon kobolttipommin tavoin.

Suomessakin tiedetään erään yksityishenkilön onnistuneen pelkistämään kotoisin välinein uraania Enon kunnassa sijaitsevan Paukkajanvaaran malmista, sekä rikastamaan tuotteensa ehkäpä lähelle polttoaine-laatutasoa. Äkkiä ilmaantunut kiusallinen ihottuma käsissä ja kasvoissa pakotti keskeyttämään rikastuskokeilut, ja kotikonstein tuotetun "vahvan" uraanin määrä lienee ollut vain muutamia satoja grammoja. Ei siis läheskään pommin tarpeiksi.

Paukkajanvaaran uraanikaivos suljettiin v. 1961, kauan ennen ehtymistään, ns. "yleisistä syistä" (= Suuren ja Mahtavan käskystä). Louhinta oli alkanut vuonna 1960 ATOMIENERGIA Oy:n toimesta. Jatkui siis runsaan vuoden ajan! Nyttemmin on kaivoskuilukin muurattu umpeen "turvallisuussyistä", kun seudulla alkoi liikuskella kivenkeräilijöitä hakkuineen, reppuineen ja Geiger-mittareineen. Kotoani on noin 30 kilometrin matka Paukkajanvaaralle. Kolmisenkymmentä vuotta sitten seisoi tienvieren maitolaiturissa vielä teksti: "ATOMI 1", mutta louhinta oli lakkautettu "NIKITAn ukaasilla" jo vuosikymmen aiemmin.

Suomi ei saanut, eikä saa vieläkään, olla omavarainen energian saatavuuden tahi elintarviketuotannon alalla. Kansamme viholliset päättivät tällaisesta järjestelystä jossakin konferenssissaan jo 2. maailmansodan loppuaikoina. Kotimaisten uraaniesiintymien olemassaolosta ollaan siksi vieläkin "hys-hys", eikä edes unelmoida kaivostoiminnan aloittamisesta. Lapin tuntureiden uumenista löytyisi tavaraa varmaan viljalti, mutta eiväthän Pohjoisen mineraalirikkaudet kiinnosta muutenkaan "Etelän vareksia"; satunnaisia kullanhuuhtojia lukuunottamatta.

Mainittakoom "loppukevennyksenä", että suomalainen matemaatikko ROLF NEOVIUS/NEVANLINNA olisi pystynyt lataamaan HIROSHIMA-luokan ytypommin jo vuonna 1943, jos hänellä olisi ollut käytettävissään riittävä määrä riittävän puhdasta uraanin isotooppia U-235. Mutta ei ollut silloin (yhteensäkään - koko maailmassa). Tietoa siis oli meilläkin! Vain aineksia puuttui - esimerkiksi aikalaisen Leningradin kaupungin asujaimiston tuhoamiseen. Lupaa tuohon pommitus-keikkaan ei olisi saatu vapaaherra C.G.E. MANNERHEIM:ilta, mutta sitäpä ei olisi häneltä kysytty! Itsekin osaisin latingin laatia: Katson Hiroshima-pommin kaltaisen alkeellisen "ydin-sotapään" kokoamisen taitotiedon kuuluvan perussivistykseen! Tuo "riittävä määrä riittävän puhtaita aineksia" sattuu kuitenkin puuttumaan: Ongelma on siis sama kuin Rolfilla - ja Ladinin pojallakin nyttemmin.

1510 MMI; PT



    - Gunwriters - todisteita järjen rajallisuudesta



WALTTERI NELONEN

Löysin sivunne sattumalta etsiessäni tietoa hallussani olevasta Walther-pistoolista... asialliset sivut, mutta asiaan. Waltherista sain sen verran tietoa, että se on "Model 4", valmistettu kaiketi 1910 - 1918. Liekkö aseella arvoa nimeksikään? Pinnassa pieniä syöpymisen jälkiä, panospesä syöpynyt kauttaaltaan, ei kovinkaan syvältä mutta kuitenkin. Oikeanpuoleinen kahvan levy pahoin vaurioitunut, mutta pysyy vielä ruuvilla kiinni.

Nim."Zella Mehlis 2"

  WALTHER Modell 4 oli todennäköisesti yleisin Suomeen suvereenin itsenäisyytemme (16.05.1918 - 19.09.1944) aikana kulkeutunut Waltherien malli. Erityisempää keräilyarvoa ei ole edes hyväkuntoisilla aseyksilöillä, ja kuvailemassasi kunnossa olevalla aseella ei todella nimeksikään. Käyttöarvoa kohentaisi piipun uusiminen. Syntyy sorvaamalla kiväärinpiipun (7.62 mm tai .308) pätkästä, mallina aseesta poistettu alkuperäispiippu. (Kiinnitetty - muistaakseni - puristusliitoksella ja sokalla. Irtoaa taaksepäin takomalla, kun sokka on ensin lyöty irti). Patruunapesän kalvaminen on homman "tenkka poo", jos käytettävissä ei ole 7.65 mm Browning -kaliberin (.32 ACP:n) kalvainsarjaa, mutta taitava sorvari pystyy tekemään pesän sorvaamallakin, ja viimeistelyt hiomalla.

Kahvankuoria voi löytyä kauemman aikaa toimineilta asepajoilta, joskin tuuria tarvitaan etsinnöissä. Itsellänikin on käväissyt "Valtteri Nelonen", mutta sen hallussapidosta (SK:n luvalla - tietenkin) on vierinyt pian 30 vuotta, joten en muista sitä, josko kahvalevyn/ -levyt voisi nakerrella vaikkapa puusta mitenkin helposti. Perin niukkojen tietolähteitteni mukaan Walther 4:n tuotanto alettiin tosiaan vuonna 1910, samanaikaisesti Modell 3:n kanssa. Kolmonen oli "liivintaskupistooli"; kuitenkin jo kaliberissa 7.65 mm Browning. Siinä esiintyivät jo rekyylijousen sijoitus piipun ympärille (teollisuusvakoiltu F.N. M:le 1910:stä) ja suuholkin bajonettikiinnitys, sekä jokseenkin käsittämätön hylsynpoisto vasemmalle sivulle. Modell 3:n piipunpituus oli vain 67 mm ja lippaan vetoisuus oli 6 patruunaa.

"Isoveljen" (Modell 4) luisti tehtiin samasta taotusta aihiosta kuin Walther 3:nkin. Nelosen piippu on 85 mm:n pituinen, joten luistin etupuolelta ulkonevaa bajonettikiinnittyvää rekyylijousen "pusninkia" pidennettiin. Kahvarunko jouduttiin tekemään kookkaammasta aihiosta, jonka kahvaosa on pidempi kuin kolmosmallissa, koska Saksan armeijan vaatimuksena oli vähintään 8 patruunan lipastilavuus. Armeija oli luvannut tilata suurehkon määrän Walther Modell 4:iä, kunhan piakkoin alkavaksi odotettu sota Ranskaa vastaan syttyisi. (Ranskalaiset hautoivat kostoa, hävittyään 1870-luvulla aloittamansa sodan, eivätkä salanneet sotaisia aikomuksiaan). Kun sota sitten alkoi vuonna 1914, tilasi armeija 250.000 kappaletta Walther Nelosia upseeriaseiksi "takaportaisiin", missä ei tarvittu varsinaisia sotilaspistooleja, kuten etulinjassa. Toimitus tapahtui vuoden 1915 aikana, joten aseita lienee tuotettu "vastaisen varalle" jo vuodesta 1910 alkaen.

Tiedossa ei ole, kuinka paljon pistooleja Modell 4 valmistettiin siviilimyyntiin ennen niiden tuotannon keskeytymistä 1. maailmansodan päätyttyä. Mallit 8 ja 9 olivat 6.35 mm liivintaskuaseita, ja vuonna 1929 tuotantoon omaksuttu Walther PP mekanismiltaan Nelosesta huomattavasti poikkeava. Waltherin tuotantoa koskevat tiedot katosivat toisen maailmansodan loppuvaiheessa, eikä vanhojen mallien varaosien uustuotantoa ole aloitettu, vaikka kysyntää olisikin. (Arvata voinet, että itsekin olen kysynyt historiikkia ja varaosia jo 1970-luvulla). Zella Mehlis ja Zella St. Blasii jäivät valitettavasti itäisten vihollisten haltuun arkistoineen ja varaosa-varastoineen. Kun tuotanto alettiin uudestaan Ulm am Donaussa, jatkettiin vain uudempien mallien valmistusta. Mallin PP tuotantovälineistöä lienee evakuoitu myös Ranskaan, koska sen piraattikopioiden (MANURHIN) valmistus voitiin käynnistää varsin pian.

1210 MMI; PT



   - Gunwriters - mittaamattoman arvoton



KALIBERIKESKUSTELUA

Hirviporukan lenkkinuotiolla tulee esille mitä ihmeellisimpiä kysymyksiä. Esimerkiksi seuraava: Miksi 30-06:n ja 308:n molempien kaliiperi millimetreinä ilmoitetaan olevan 7,62 vaikka jälkimmäisen tulisi olla 7,82? Eräät porukkamme (Kurun Erämiehet) kaverit arvelivat Sinun tietävän vastauksen tällaiseen kysymykseen. Olemme kiitollisia lyhyestäkin, mutta kuitenkin asiaa valaisevasta vastauksesta. Täällä karhut hätyyttelevät ja harventavat hirviämme!

Kuru, Aleksis Kiven päivänä 2001; Lauri.

Aivan aluksi ystävällinen huomautus nimikkeistöstä: Ainakin itse viljelen termiä "KALIBERI" aseiden väljyyksistä, jotka ilmaistaan millimetreinä, tuuman desimaaleina tai vaikkaka linjoina (esim. 3 linjaa = 0.1 tuumaa = 7.62 mm). Sana "KALIIPERI" voitaisiin omaksua niihin tapauksiin, jolloin aseen väljyys ilmaistaan painoyksiköinä. Aseet ovat nykyisin enimmäkseen haulikoita ja valopistooleja; aiemmin myös tykkejä. Haulikon kaliiperilukemat ovat "takaperoisia", koska ne perustuvat jo 1500-luvulla keksittyyn nürnbergiläisen matemaatikko HARTMANN:in mitoitusjärjestelmään, jonka mukaan tykit ja musketit porattiin tiettyä ammuspainoa vastaavaan kokoluokkaan.

Tykkien kaliiperi ilmaistiin lyijyisen, rautaisen tai graniittikivisen, pallomaisen, putkeen tarkoin sopivan umpikuulan painon mukaan; esimerkiksi 3 naulan tai 6 naulan tykki. Muskettien kaliiperi mitattiin kuitenkin murtolukuina, koska niiden lyijykuulat olivat alle 1 naulan painoisia, mutta naula (noin puolikiloinen Nürnbergin naula) haluttiin säilyttää perusyksikkönä. Siksipä kaliiperiluku muuttui takaperoiseksi, sen mukaiseksi, kuinka monta musketinpiippuun tarkoin sopivaa lyijykuulaa voitiin valaa naulan painoisesta lyijyharkosta. Jos kuulia saatiin 12 kappaletta, ne olivat kookkaampia kuin kuulat, joita voitiin valaa samasta lyijymäärästä vaikkapa 16 tai 20 kappaletta. Jossakin vaiheessa omaksuttiin Nürnbergin naulan tilalle hieman kevyempi Englannin naula, mutta piippujen mitoituksen periaate säilyi renesanssin aikaisena.

12 kaliiperin haulikon porausmitta on siis yhä 18.52 mm ja 16 kaliiperin piipun läpimitta patruunapesän etupuolella n. 16.9 mm. (Saahan se toki olla tasan 17.0 mm, mutta ei ahtaampi kuin 1/16 naulan painoisen lyijykuulan halkaisija. Piipunreikien toleranssit ovat aina plus-suuntaiset). Englanninkielessä (etenkin jenkki-engelskassa) on termien eroavuus varsin selkeä: Pituusmitoilla ilmaistu kaliberi on CALIBER ja painomittoihin perustuva kaliiperi on nykyisin GAUGE (wanhemmassa Britannian englanninkielisessä kirjallisuudessa toisinaan BORE).

Mutta varsinaiseen asiaan: Kun patruunan T-45 kohtalo oli vielä vaakalaudalla, pian 50 vuotta sitten, omaksui patruunatehdas WINCHESTER-WESTERN sen tuotantoon jo vuonna 1952, ja Winchesterin asetehdas alkoi valmistaa patruunoiden ammuntaan pesitettyjä pulttilukko-kiväärejä. Wincesterin siihenastinen suosikkipatruuna oli ollut .30-30 Winchester, joten sekaannusvaaran välttämiseksi jouduttiin omaksumaan vipulukko-kiväärien patruunan kaliberimerkinnästä selvästi erottuva nimike. Kaliberimerkintä .308 (luodin tuumakokoisen läpimitan mukaan) esti tehokkaasti vääränkokoisten patruunoiden käyttöyritykset ".30 Winchester"- kaliberisissa aseissa, ja päinvastoin.

Idea luodin läpimittaan perustuvasta kaliberimerkinnästä oli mahdollisesti peräisin Suomesta?! Meillähän oli ennen vuotta 1963 hirvikiväärin laillinen kaliberi "yli 8 mm". Esimerkiksi Mauser-kiväärien väljyys voitiin merkitä muotoom "7.9 mm, 7.92 mm tai 8 mm JS" porausmitan mukaan, mutta kun kotimaiset aseet sekä "kinos-Mauserit" ja patruunat leimattiin luodin likimääräisen läpimitan mukaisesti 8.2 mm:n kaliberisiksi (vaikka tosiasiallinen luodin läpimitta oli 8.23 mm), ne olivat siten laillisia lupahirvien pyydyksiä. Kotimainen, Ruotsiin ja Norjaankin levinnyt, mutta muualla maailmassa tuntematon "tehdas-villikissa-patruuna" 8,2 x 53R syntyi pian viime sotiemme jälkeen aikalaisen hirvikiväärin patruunoiden minimi-kaliberivaatimuksen seuraamuksena.

Kun .308 Winchester lopultakin omaksuttiin sotilaspatruunaksi 1954 (aseet vasta 1957!), sen kaliberimerkinnäksi tuli 7.62 x 51 mm NATO, koska useimmissa NATO:n jäsenmaissa oli jo ammoin omaksuttu metrinen mittajärjestelmä. Kaliberimerkintä .30 jäi tarkoittamaan joko karabiinin patruunaa .30 US Carbine, tai .30-06:tta, joka on yhä käytössä joissakin sarjatuli-aseissa, enimmäkseen USA:n suojeluskunnan eli Kansalliskaartin kalustossa, jossa ovat vielä myös itselataavat Garand-kiväärit täysin ajanmuksisia taisteluvälineistöa.

Vanhentunutta kalustoa jaettiin yleensä suojeluskunnille: Minnesotan osavaltion kansalliskaartin inventaariosta poistettiin .45-70 Goverment- kaliberiset kiväärit ja karabiinit Springfield malli 1873, sekä veivattavat GATLING-kk:t vasta vuonna 1940. (Suomen armeijan kalustosta "eläköityivät" Berdan-kiväärit M/ 1871 ja niiden patruunat kenties vasta vuonna 1955. Aktiivikäytössä Berdaneja oli vielä Talvisodassa; muutamia jopa etulinjoilla).

PS. Karhut lienevät jo talviunillaan, mutta pane muistiin seuraava konsti ensi kesäksi: Totuttakaa kontiot hakemaan tietyiltä paikoilta siirappia. Kun ovat tottuneet, tarjotkaa niille tyrnävä coctail: Kilo siirappia + litra mono-etyleeniglykoolia = NESTE Oy:n pakkasnestettä, jota myydään 10 litran kanistereissa. (Huolellisesti keskenään sekoitettuna). HUOM! 4 litran kanistereissa myytävä glykooli sisältää denaturointiainetta, joka tekee coctailin vastenmielisen makuiseksi: Se ei mahdollisesti kelpaa kontiolle. Jos karhu toipuu kamalasta kankkusestaan, se vaihtaa maisemaa. Todennäköisemmin se muuttaa "to the Better Land, I know", kuten STEPHEN C. FOSTER aikoinaan runoili. Jotkut mehiläistarhurit ovat tiettävästi eliminoineet hunajanhimoisia karhuja tällaisella menetelmällä, joka on alkuaan kehitelty susien harvennukseen Venäjän puolella itärajaa.

2210 MMI; PT




HUONOT "VIBAT"?

Ongelmani olisi seuraava. Olen toistaiseksi tehdaspatruunoiden varassa kunnes opiskelijabudjetti antaa varaa hommata latausvehkeet ja mahd. erilaisiin kokeiluihin. Eli minulla on tikkakoskelainen M 55 .308 paksulla piipulla (Sporter) ja 8 g Rangea sekä 10.1g Super Hammerhediä. Taulukoitten mukaan lentoradat ovat lähes identtiset, mutta 8 g:elle kohdistettuna vie SHH alle n. 10 cm ja hieman sivulle. Ilmeisesti johtuu siitä että luoti jättää piipun eri värähtelyn vaiheessa? Sukulaisella sama ase ja sama ongelma, myös eri tehdashirvipanoksia kokeiltu (toisella aseella ammuttu n. 1000 ja toisella n. 700 lks). Pystyykö asialle tekemään mitään, esim. auttaako petaus tai joku muu vai onko kylmästi hommattava latausvehkeet ja haettava kokeilemalla sopiva luoti/latauspari?

Lintuluodin latauksen pitäis tietenkin mieluiten olla nopea lentoradan vuoksi. Olen kuullut ampumakolvauksesta, mutta sellaiseen en taida uskaltaa ryhtyä. Mitä mieltä olet Leen 35th Anniversary Kitistä? Ajattelin hommata sitten joskus sellaisen ja siihen Collet Die Set-holkkisarjan.

Tiedoista kiittäen: Sämpy

  Olet jo itse tehnyt oikean diagnoosin piipun värähtelyn vaikutuksesta osumakeskipisteen sijaintiin: Raskaammalla luodilla ammuttaessa piippu "notkahtaa" hieman alemmaksi kuin 8-grammaista matkaansaatettaessa. Rekyylienergiat ovat jokseenkin samaa suuruusluokkaa molemmilla tehdaslatingeilla, mutta rekyylin luonne on erilainen: 10.1-grammaista ammuttaessa enemmän "puskeva" kuin kiukkuisesti "tärskäyttävä". Vaikka luotien painoissa on eroavuutta vain runsaat 2 grammaa, ovat niiden piippuajat sen verran erilaiset, että piipun värähtelyn laajuus eli hienosti sanoen AMPLITUDI on piirun verran erilainen. (Unohdit mainita ampumaetäisyyden, mutta oletan sadaksi metriksi. 100 mm:n poikkeama on tällöin 1 MIL eli piiru. Sivupoikkeama on yleensä 0.3 - 0.5 piirua; yleensä vasemmalle raskaammalla luodilla, mutta jokainen aseenpiippu on yksilö, mitä älköön unohdettako milloinkaan).

Erityisempiin toimenpiteisiin ei ole aihetta, koska osumakeskipisteiden siirtymän voi kompensoida tähtäimen säädöllä: Peruskohdistus 8-grammaisella luodilla, koska lintujahdissa tarvitaan parempi osumatarkkuus. Hirvijahtiin sonnustauduttaessa naksutellaan kiikaritähtäimen kororuuvia siten, että ase ampuu samalle etäisyydelle 4 tuumaa ylemmäksi. Sivusäädön tarve on yleensä niin vähäinen, että sen voi unohtaa. Tappavan osuman alue on hirvessä huomattavasti suurempi kuin linnussa. Ampumaetäisyys on hirvenkaadossa lyhyehkö, joten lieneekö edes korosäädön muuttaminen tarpeen, ellei "lintukohdistusta" ole suoritettu useampien satojen metrien etäisyydelle.

Aseeseen tehtäviä muutoksia, kuten petauksen "parantelua", ei kannata ryhtyä tekemään ilman tarveharkintaa ja taitotietoa. Kolvaustarvettakaan ei ole, jos aseesi on aito tikkakoskelainen. Piippuhan on kolvattu jo tehtaassa, vieläpä käsityönä, tunnetulla ammattitaidolla. Mainitsemasi toimenpiteet eivät vaikuta piipun värähtelyn amplitudiin. Suujarrun tai vaimentimen asennus (sekä piipun lyhentäminen) vaikuttavat, mutta ne eivät poista osumakeskiöiden eroavuutta eripainoisia luoteja ammuttaessa. Taitaa mennä kotilataushommiksi: Samanpainoinen luoti ja samansuuruinen latinki kumpaankin patruunalajiin. "Kultainen keskitie" lienee 10...11-grammainen torpeedoluoti; esimerkiksi LAPUA D-46 tai Lockbase.

Kokovaippaisesta saa laillisen hirviluodin viilaamalla sen kärjen mieluusti 45 kulma-asteen viistouteen, kunnes lyijytäytettä tulee näkyviin edes muutaman neliömillimetrin tuhannesosan laajuinen alue. Metsästysasetuksen kirjain tulee tällöin täytetyksi, ja sehän se jo riittää. Tällainen "Löffelspitz"-menettely ei huononna luodin osumatarkkuutta, eikä enennä lentoradan kaartuvuutta kovinkaan monen sadasosa-piirun vertaa, mutta luoti tekee "hirveen reiän hirveen", menettämättä painoaan useimmiten lainkaan.

Miksikö ei valmisteta tehtaissa? Älä minulta kysy. Sen verran tiedän tuosta ammustyypistä, että kun se aiottiin omaksua saksalaiseen HECKLER & KOCH-rynnäriin, kaliberi 4.6 x 36 mm (siis NELJÄpisteKUUSI mm), nosti ilmeisesti Punaisen Ristin kansainvälinen komitea hirmuisen älämölöön, rinnastaen Löffelspitzin mitä kamalimpiin räjähtäviin luoteihin, tutustuttuaan testiammunta-tuloksiin. Hanke jouduttiin keskeyttämään, vaikka ammusta ei voitu pahimmallakaan tahdolla rinnastaa DumDum- luotiin. Materiaali oli umpimessinki; panssariluodeissa wolframkarbiidikeerna. (Aiheesta enemmän sivuilla HAAG 1899). Sotatoimia varten "yliraju" ammus on siis erällisiin käyttötarkoituksiin ilmeisen sovelias. Hintavien hirviluotien myömämiesten näkemykset poikkeavat tietysti näistä vihjeistä, mutta ne ovatkin ns. myyntipuheita. Sotilaallinen terminaaliballistiikka on raakaa ja tunteetonta tiedettä: Meidän reviiriämme.

LEE 35th Anniversary- latausvälinepaketista ei ole henkilökohtaisia käyttökokemuksia. "Relata refero" voin sentään mainita, että käyttäjäkunta on ollut keskimäärin tyytyväinen hankintaansa, mutta varusteisiin kuuluva makasiininallitin ei ole mitenkään pitkäikäinen todella ahkerassa käytössä. Muilta osin lienee paketin hinta-laatusuhde kohdallaan.

2510 MMI; PT



    - Gunwriters - laajalle levinnyt vitsaus



VETOAKSELIT LUODIKONPIIPPUINA

Ajattelin tarkentaa Jappi-kivääri -vastaustasi, kun kerroit piippuaihioina käytetyn auton kardaaniakseleita. Auton kardaaniakseli on onttoa ns. huonekaluputkea, jonka seinämävahvuus < 5mm, joten se ei soveltune kuin sinkoputken aihioksi. Sen sijaan umpinaista nuorrutusteräksistä vetoakselia voisi käyttää piipuaihiona. Ko. asia sattui (auts!) vanhan rakkarin silmään.

Yst. terv. JH

  Ennen OLI ennen ja nyt ON nyt! Silloin kun Jappeja tuotettiin, purettiin 1900-luvun alkukymmeninä valmistettuja automobiileja eli "hyrysysyjä" romuksi tai varaosiksi. Vain muutamien automerkkien ja -mallien kardaaniakselit kelpuutettiin piippuaihioiksi. Ne olivat nuorrutettua umpikankea ja sopivasti "sisäänajettuja", eli niiden teräksen jännitystilat olivat lauenneet torsio-rasitusten seuraamuksena.

Muistelen, että T- ja A-mallin Fordien sekä muutamien kuorma-autojen (kenties International Harvestereiden?) valta-akselit kelpasivat piippukangiksi. Konekulkuneuvoja huonosti tuntevana en käy vannomaan sitä, muistinko merkit oikein. Kirjoistakaan ei ole apua, koska niissä ei tehdä tykö tällaisia triviaaleja yksityiskohtia, kuten "putkiakseli vaiko umpiakseli." Siispä: Kenellä on parempi tieto, hän saa oikaista mahdolliset muistini erheet. Automallit olivat kuitenki-kaikitenki "antiikkia" jo 50 vuotta sitten.

Putkesta tehty akseli havaittiin johonkin (minulle tuntemattomaan) maailmanaikaan yhtä hyvin kiertorasitusta kestäväksi kuin oli umpiteräksinenkin valta-akseli, mutta kun putkiakselit omaksuttiin yleiseen ja yksinomaiseen käyttöön, oli Suomeen jo ehtinyt kertyä koko joukko vanhempimallisia automobiileja, joiden keräilyarvoa ei vielä osattu kunnioittaa. Talteen niistä otettiin vain osat, joilla arveltiin olevan jonkinlaista käyttöarvoa, vaikkapa tahkon veivinä. Jappi-luodikoiden piippujen uustuotanto alkoi puolensataa vuotta sitten, ja teräspula oli ohi jo 1950-luvun keskivaiheilla, joten kierrätysmateriaalin pakottavin käyttötarve kesti vain muutaman vuoden ajan.

Muutamat aseiden tilaajat saattoivat kuitenkin haluta Jappiinsa nimenomaan "akseliteräksisen" piipun vielä 1960-luvullakin. Tällöin he lähettivät asepajalle itse hankkimansa piippukangen, jonka alkuperästä ei välttämättä ollut täsmällistä tietoa; siis että minkä merkkisestä "hyrysysystä" se oli otettu talteen. Piipunreikää poratessaan huomasi asiansa osaava aseseppä, josko materiaali oli kelvollista nuorrutusterästä, vaiko "räkärautaa", josta ei kannattanut edes yrittää valmistaa piippua vaippaluoteja savuttomalla ruudilla ampuvaan luodikkoon.

1210 MMI; PT



    - Gunwriters - siitä tulee tietokrapula



MONIKÄYTTÖ-LUODIKKO

Aikomukseni on hankkia kivääri metsästys/ratakäyttöön. Enimmäkseen pienriista, mutta epävirallisesti myös suurriista-käyttöön. Ja aseella tulisi voida ampua tarvittaessa kaksijalkaistakin riistaa. Ampumaetäisyydet jäänevät aina alle 300 metrin, joten .30 -kaliberinen on turhan järeä käyttööni. Olenkin päätynyt .22 kaliberiin, koska niihin saa hyvin luoteja eikä rekyyli kiusaa. Kaliberivaihtoehdot ovat tällä hetkellä .223 ja .22-250. Niihin liittyykin kysymykseni.

Sivuilla on kehuttu kovasti .22-250 kaliberia, mutta olen kuullut että siihen ei saisi patruunoita helposti. Onko näin? Entä piipun kesto? Tarkoitukseni on ampua ainoastaan täysitehoisia patruunoita eikä aliääniset kiinnosta ollenkaan. "Hiljaisia töitä" varten onkin piekkari. Kannattaako ostaa kivääri ohut- vai paksupiipuisena? Onko suositella hyviä vaimentimia?

Entäs rihlannousu? Ajattelin Sakon luodikkoa, mutta huomasin rihlannousun oleva 14 tuumaa. Siinä ei kuulemma vakavoidu yli 3.5 grammaiset luodit. Tarviiko käyttööni raskaampia luoteja vai riitävätkö keveät luodit? Siis lataan itse patruunat, aiemmin kokemuksia on vain pistoolin ja revolverin patruunoita, onko jotain uutta huomioitavaa kiväärin patruunoiden lataamisessa?

Suurempaa riistaa ammuttaesa olisi varmaan hyvä käyttää metsästykseen tehtyjä osavaippaluoteja. Löytyykö kokemusta/tietoa/arvailuita seuravista: Nosler Partition (3.9 g), Barnes X (3,6 g) ja Speer SP (3.9 g). Kiitoksia etukäteen vastauksista. Jatkakaa hyvää työtä!

OSAMA ibn LADEN jr.

Ps. Varokaa kyttiä (= salatkaa mailit PGP:llä). Niitä parveilee netissä nykyään. SuPollakin on oma "nettijaostonsa". - O.i.L. Jr.

  Patruunoiden saatavuuden ja rihlannousun riittävän jyrkkyyden takia on suositus .223, ottaen lisäksi huomioon aseen monikäyttöisyyden vaatimus. Kymmenen tuuman nousu on äärimmäinen maksimilukema, jos on mieli ampua vaikkapa 70 grainin painoisia luoteja, mutta mitä jyrkempi, sitä parempi. 7½ tuumaa on O.K: Kaikkiruokainen luotivalikoiman suhteen. Tuoreimman SAKO:n esitteen mukaan heidän kaxkaxkolmostensa rihlannousu on 12 tuumaa, eli etsipä jokin muunmerkkinen ase! (Myöskin "TIKKA" -aseet ovat olleet "de facto" SAKO-aseita jo pitkästi yli vuosikymmenen ajan. Tuo pikku vilppi pitänee paljastaa kaikelle maailmalle, kunhan aikaa liikenee, ja kun sana menee perille kylliksi laajalti: Kunhan 1600 visitooria/ vuorokausi ei ole vain satunnainen ennätys, vaan säännönmukainen frekvenssi. Keskimäärin "kilo päivässä" menee rikki ennen vuodenvaihdetta).

Paksupiippuinen ase on ohutpiippuista parempi osumatarkkuuden kannalta; tuleehan piipun jatkoksi kuitenkin vaimennin, ja aiot ilmeisesti ampua kuhunkin käyttötarkoitukseen soveliaimpia luoteja. Paksu piippu värähtelee vähemmän kuin ohut, eli tähtäimen "rukkaamisen" tarve ammuspainon muuttuessa vähentyy, vaikka piipun jatkeena olisikin vaimennin. A propos; "suputtimen" etsinnässä ei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan: Linkkisivuiltamme löytyy informaatiota BR-Tuotteen ja ASE-UTRA:n vaimentimista. Valinta jää Sinun huoleksesi. Aseesi kaliberin valinnassa on huomioitu myös .223 kaliberin patruunan täysteholatinkien pienempi ruutimäärä, verrattuna .22-250:een. Piipun käyttöikä on kääntäen verrannollinen kerrallaan poltettuun ruutimäärään, jos ammutaan hylsyn täyttäviä latauksia.

Satunnaiseen suurriistajahtiin ovat soveliaita mainitsemistasi luodeista Nosler Partition ja Barnes X. Ovat kuitenkin hinnan kiroissa. Kotimaisetkin 3.6-grammaiset kokovaippaluodit soveltuvat tarkoitukseen, kun niiden kärjet viilataan hieman epäsymmetrisiksi. Muutama viilantyöntö riittää. Luodin lyijytäytteen ei tarvitse tulla näkyviin, kunhan sen kärki vain teroittuu viistosti. Muistanet sen, että sirppi leikkaa tehokkaammin kuin vasara, ja viistokärkisen luodin terminaaliballistinen vaikutus on sitä parempi, mitä suurempi on sen kiertonopeus per juoksumetri.

Kaksijalkaisen riistan ammuntaan ei tarvita erikoisluoteja. Piekkarikin riittää, kunhan ammut AINA päähän, tähdäten edestä nenänpäähän tai "silimien välliin", sivulta korva-aukkoon tahi hieman siitä taemmaksi (korvanlehden läpi), tai takaapäin pääkallon ja niskan yhtymäkohtaan, niskan keskiviivalle. Kaikki mainitut osumat ovat välittömästi ja väistämättömästi kuolettavia. Tappavaan niskalaukaukseen riittää tehokkaan 4.5 mm ilmakiväärin luodinkin osuma, eli "fyysisen eliminoinnin" ampumatarvike-kustannukset eivät ole järin suuret.

PS. Esimerkiksi "Cikaministeriön" kytät ovat visiteeranneet sivuillamme 3 - 4 kertaa joka päivä, ja "Ohrana" (= SuPo) yhtä usein melko pian GOW:n toiminnan alkamisesta lähtien. Privaatti-kirjeenvaihdossamme etuoikeutettujen visitooriemme kanssa keskitymme enimmäkseen matemaattis-luonnontieteellis-teknisiin aiheisiin, joten viestinnän salailuun ei ole aihetta. "Rajut" tekstit julkaisemme GOW-sivuillamme kaikkien nähtäviksi. Kun elämäntehtäväksi on omaksuttu TIEDON julkistaminen, ei minkäänlainen salailu kuulu ainakaan omaan maailmankatsomukseeni. Ja saavatpa röyhkeimmät kytät tai ohranat tietoonsa senkin, mikä niitä (ainakin toivottavasti) jonakin päivänä odottaa.

1510 MMI; PT



    - Gunwriters - sopulilauma pääsi tietoverkkoon



HUSQVARNA 20

Aloimpa tuossa miettimään haulikkoni ikää, ollessani pyyjahdissa / ulkoiluttamassa ko. asetta. Haulikko on hanallinen 16 cal. Husqvarna, siitä löytyy merkintä 20 (olisiko vuosiluku) sekä ilmeisesti sarjanumero 75167 ja kirjaimet HA. Lähdin netistä hakemaan vastausta ja törmäsin näille sivuille. Onko olemassa lähdeteosta josta ko. tiedoilla voi selvittää valmistusajankohdan?

Vastauksesta kiitollinen Pekka

Vapenfabrik Husqvarnan tehdasmuseo kustansi aikoinaan kirjan "HUSQVARNA HAGELVAPEN", jota en valitettavasti saa kynsiini tähän lähtöön. Kirjoittajan nimikin on luiskahtanut muististani. Merkintä 20 lienee mallinumero ja kaksipiippuisista haulikoista saattaisi löytyä tietoja valmistusajankohdista sarjanumeron perusteella, kun mallinumerokin on tiedossa. Yksipiippuisista läppälukkoisista (REMINGTON-sulkuisista) haulikoista ei valitettavasti ole yhtä tarkkaa kirjanpitoa, eli niiden valmistuksen ajankohtaa ei tiedetä vuosikymmenenkään tarkkuudella. Niiden mallinumero oli 12, eikä sitä leimattu aseisiin. (Uhkana oli ehkä sekaantuminen kaliiperimerkintään).

Mainittua kirjaa voi kysäistä lainaan kirjastosysteemin välityksellä pelkän nimikkeenkin mainiten. Ellei Suomesta löydy, niin Ruotsista löytyy varmasti kaukolainaan, vaikka painos ei liene ollut kovin suuri. Kirja on ruotsinkielinen, mikä ennakkovaroituksena mainittakoon.

2210 MMI; PT



    - Gunwriters - pistää vakavaksi naurettavan halvalla



7.62 mm KARABIINI M/44

Ajattelin ostaa tuollaisen M/44 karbiinin ja huomasin että olit käytellyt sellaista että voisitkos laittaa esille hyvät ja huonot puolet ja kannattaako se ostaa 1000:lla markalla Asetalo OY:stä.

  Karabiinin käyttelijä on ollut ballistiikka-gurumme Markus, joka omistaakin venäläisvalmisteisen aseen, jopa luvallisesti. Itselläni ei ole ampumakokemuksia M/44:stä laukauksenkaan vertaa, mutta olen toki hypistellyt käsissäni monia yksilöitä, venäläisiä sekä puolalaisia. Ensinmainituistakin löytyy täysin käyttämättömiä erinomaisen siistejä valmisteita, jotka päätyvät yleensä niiden keräilijöiden kokoelmiin, joiden keräilysuunnitelmassa ovat esimerkiksi "Suomen sodissa käytetyt kotimaiset ja venäläiset aseet". M/44 ehti täpärästi osallistua Jatkosodan loppuvaiheen taisteluihin. Autenttisuus-syistä tulee aseen vuosileiman olla 1944, mutta jos keräilysuunnitelman sana "aseet" lavennetaan termiksi "aseMALLIT", saa vuosileima olla tuoreempikin, ja alkuperä vaikkapa "Made in Poland." Mallihan on sama kuin venäläisessä karabiinissa M/44.

ASETALO Oy:n myymistä karabiineista useimmat lienee valmistettu Puolassa. Vuosileimat viittaavat 1950-luvun tuotantoon. Laatu ja kunto ovat usein "luokkaa nolla", eli aseet ovat uudenveroisia (käyttämättömiä) ja laatu on erinomainen; jopa parempi kuin venäläisissä kolupuu-tukkisissa aseissa. (Kolupuu on faneerin tapaista laminoitua puuta, jossa puuviilujen syyt ovat yleensä samansuuntaisia. Aikoinaan yleinen materiaali esim. lentokoneiden potkureissa). Jokusia pikku lommoja puuosiin on voinut tulla varastoitaessa tai rahdattaessa, mutta ne eivät vähennä karabiinin käyttöarvoa. Puolalaisvalmisteinen M/44 kun ostetaan yleensä metsästysaseeksi, ja käytetäänkin hirviluodikkona. Sen "linkkupistin" on käytännöllinen shaslikki-varras, kun istuskellaan nuotiopiirissä paistamassa lenkkimakkaran pätkää, taikka pikaisesti riimisuolattua ja musta- tai valkopippurilla höystettyä, taatusti tuoretta hirvenmaksa-kimpaletta (ynnä kaato-ryypin kera, ellei onnistuneen jahdin jälkeen tartuta pian auton rattiin, tai ellei maailmankatsomus - esim. musulmaaninen tai laestadiolainen uskonto - estä pitkälle jalostettujen luonnonantimien nautitsemista).

Monet aseet ovat tehdaskohdistettuja ampumaan tarkasti pistin esiintaitettuna, joten sitä ei pidä poistaa aseesta, ellei esimerkiksi vaimentimen asennus vaadi ko. muutosta. Eteenpäin sojottava pistin toimii myös tähtäystä vakauttavana ja värähtelyitä normalisoivana piippupainona. Venäläisissä aseissa on tavattu ylisyvyisiä rihloja; isokaliberi, eli läpimitta rihlanpohjasta vastakkaisen rihlan pohjaan, voi olla jopa 7.95 mm käyttämättömissäkin karabiineissa M/44. Tällainen mitoitus on ilmeisesti tuottamuksellinen, tarkoituksena aseen rekyylin liennyttäminen. Vaikutuksesta ampumatarkkuuteen ei ole tehty tutkimuksia, mutta se lienee varsin vähäinen. Esimerkiksi venäläisissä MAXIM-konekivääreissä oli isokaliberi useinkin yli 7.92 mm. Piipun käyttöikä saattoi silti olla 20 - 30 tuhatta laukausta, ja venäläiset sentään käyttivät Maximia 1. maailmansodan aikana pääasiallisena tarkk'-ampujan aseenaan (periaatteella "määrä korvaa laadun"), koska heidän vakiopatruunoittensa luodit olivat alimittaisia (max. 7.80 mm) ja muodoltaankin vähemmän soveliaita pitkänmatkan ammuntaan. (Luoti LP -08/10 on lähestulkoon "pelkkää kärkeä").

Puolalaisten M/44-karabiinien piipunreikä lienee "tiukempi" isokaliberiltaan. Ainakin aseiden käyttäjät kertovat, että asetta ei voi suositella rekyylikauhuisille ampujille, vaikka nykyisten tehdasladattujen hirvipatruunoiden luodit ovat nekin alimittaisia; "jenkkirihlattuihin" aseisiin tarkoitettuja. Pieni kaliberi eli porausläpimitta on kaikissa tapauksissa ainakin nimellisesti 0.30 tuumaa eli 7.62 mm, mutta matalat rihlankuurnat on mitoitettu alkuaan paperivaippaisten lyijyluotien ammuntaan, kun taas metallivaippaisten luotien käyttöön tarkoitettujen rihlojen urasyvyys oli alkuaan kaksinkertainen ja kokemuksen ynnä järjestelmällisen tutkimustoiminnan kautta saadun tiedon perusteella mitoitettu 1½-kertaiseksi, verrattuna nykyisin tavanomaisimpaan .30/.308 (7.62mm/ 7.83 mm) rihlausyhdistelmään.

Valmistajamaasta riippumatta ovat karabiinit M/44 täysin "kenstejä" eli kelvollisia esimerkiksi hirvijahtiin, jossa käyntitarkkuuden vaatimus on 15 cm:n luokkaa sadalle metrille. Epäkohtia ovat optisen tähtäimen vaikea asennettavuus kaupallisiin luodikoihin verrattuna, kovanpuoleinen rekyyli ja melkoisen kova laukausääni täystehoisilla latingeilla ammuttaessa. Karabiiniin voidaan asentaa kierteillä kiinnittyvä etuvaimennin, mutta ei teleskooppivaimenninta (ilman erikoisjärjestelyitä, joihin kuuluu myös optisen tähtäimen - kiikarin tai "punapiste-kollimaattorin" asennus). Tarkkanäköiselle, avotähtäimen käytön osaavalle ja takapotkua pelkäämättömälle ampujalle on karabiini M/44 täysin kelvollinen ja suositeltava varusesine. Eipähän ole ainakaan hinnan kiroissa.

1610 MMI; PT



    - Gunwriters - järjen käännekohta



Pitkä pyssy ja kylkirauta

Kivääri on tarkempi kuin pistooli, senhän tietää kaikki. Lueskellessani juttuasi hyvän piipun valmistuksesta virisi mielessäni kysymyksiä: Jos pistooliksi määritellään tässä kertalaukausase, jossa on samanlainen sulkumekanismi kuin kiväärissä (pulttilukko, taittolukitus, tms.), ja unohdetaan revolverit ja liikkuvapiippuiset automaatit, eikö kiväärin ja pistoolin ainoaksi eroksi jää olkaa vasten tuleva tukki ja piipun pituus?

Tukin puute tekee tietysti tähtäämisen vaikeammaksi, mutta ei itse asetta epätarkemmaksi. Eli tarkkuuden ero tulee piipun pituudesta? Tämä ei ole mielestäni loogista. Luulisi päin vastoin, että koska hyvän piipun valmistus on vaikeaa, olisi helpompaa tehdä hyvä lyhyt kuin pitkä piippu. Samoin piipun värähtelyn luulisi olevan paremmin hanskassa lyhyellä piipulla. Luodille pitäisi olla se ja sama, kuinka pitkän matkan se kulkee piipussa ennen vapaalentoa, kunhan se tulee ulos aina samalla nopeudella ja samassa asennossa. Koska kitka luodin ja piipun välillä vaihtelee käytännössä aina, olisi loogista olettaa, että lyhyempi piippumatka merkitsisi pienempää nopeushajontaa.

Tietenkään asia ei ole näin, muutenhan ihmiset ovat kantaneet tuhansia tonneja piipputerästä turhaan mukanaan pitkin metsiä. Metsästysaseet, ainakin ne, joissa luodin lähtönopeuden ei tarvitse olla kovin suuri, olisivat peräpäästään kuin kiikarikiväärit, mutta piippuna olisi kymmensenttinen nysä + äänenvaimennin. Ennen laukausta piipun alta vedettäisiin esiin teleskooppimainen metrinen uloke, jonka päässä oleva paino vakauttaisi aseen. Eli:

A: TC Contender .22 Hornet ja saman kaliperinen kivääri. Piippu samalta huippuhyvältä piippupajalta. Kiinnitetään molemmat hyvään "ampumakoneeseen". Onko kivääri tarkempi ja jos on, niin miksi?

B: Miten pitkä on piipun oltava, ennen kuin sen värähtelyllä alkaa olla merkitystä. En ole kuullut kenenkään puhuvan pistoolin piipun värähtelystä, mutta kiväärin vastaavasta on juttua tämän tästä. Ampuisiko esimerkiksi TC paremmin ilman etutukkia?

T:Arto

  A: Ainakaan tapauksessa .22 Hornet ei kivääri ole yhtään tarkempi kuin samanlaatuisella piipulla varustettu metsästyspistooli (esimerkiksi mainitsemasi T/C CONTENDER, jonka laukaisumekanismi itsevirittyvine "snellareineen" on tasan "miu mau mukkaan"). Vertailun suorittamiseen ei tarvita "ampumakonetta", vaan taitava ampuja ja kiikaritähtäin (myöskin pistooliin). "Koneesta" ammuttaessa on hajonta usein suurempi kuin osaavan peränpitäjän ampuessa hyvältä tuelta - pistoolillakin. Jonkin järeämmän aseen tapauksessa voi eteen tulla "tenkkapoo", johtuen lyhytpiippuisesta aseesta ammutun kiväärinpatruunan - etenkin tehdaslatingin - korkeasta suupaineesta ja jopa ruudin palamisesta piipunsuun etupuolella.

Piipunsuun symmetriassa ei saa olla pienintäkään virhettä, eikä myöskään luodin peräpäässä. Jos on, niin luodin lentoa pahimmin häiritsevä, jopa korkkiruuvimaisen lentoradan aiheuttava "presessio" enentyy sikäli kuin piipunpituus lyhenee. Piipunsuun symmetriavirhe on korjattavissa kotikonsteinkin. Luodinperien virheet jäävät usein huomaamatta; voivathan ne olla sisäisiäkin. Esimerkiksi vaipan seinämävahvuuden epäsymmetria, sen sisällä piilevän lyijytäytteen epäsymmetrinen vajaatäyttöisyys, valu- tai puristelyijy-luotien huokoisuus - niin - mikä tahansa epäsymmetria tai epätasainen painon jakauma luodin perässä tai sen lähistöllä voi aikaansaada julki-jumalattoman hajonnan. (Luodin kärjen saa pätkäistä vaikkapa piilukirveellä viistosti poikki, tarkkuuden huonontumatta. Jos kaikkien kärjistään silvottujen luotien ilmanvastus on samansuuruinen, ne käyvät yhtä pieneen kasaan kuin pätkimättömätkin luodit. Lentorata on kaarevampi, mutta se ei haittaa kun sen tietää. Tämä on tiedetty jo yli sadan vuoden ajan!). Ja mitä korkeampi on aseen suupaine (= patruunan ruutimäärä suhteessa piipunreiän tilavuuteen), sitä suurempi on luodin peräpään piilevänkin epäsymmetrian aiheuttama hajonta.

Kaliberin .22 Hornet tapauksessa saadaan - patruunan pienenlaisesta ruutimäärästä johtuen - luodikkomainen tarkkuus n. 350 mm pituisesta piipusta. Pienoiskiväärin piipun pituudeksi riittää omienkin havaintojeni mukaan 150 mm, ja jotkut muut tutkijat ovat havainneet piekkarin käynnin alkavan huonontua vasta kun piippu on pätkitty (kirjaimellisesti tuuma tuumalta) alle 100 mm:n pituuteen, ammuttaessa "vakiopatruunoita" 2.6-grammaisilla luodeilla, joiden lähtönopeus puolimetrisestä piipusta on 360 m/s luokkaa, ja patruunoiden on havaittu olevan "maullaan" testiaseessa tutkimukseen ryhdyttäessä: Hajonta 30 kulmasekunnin luokkaa 10 laukauksella, eli vajaat 15 mm/ 100 metriin, jolloin koko osumakuvio peittyy 50-pennisen alle (läpimitta 19.6 mm).


B. Piipun värähtelyn taajuus ja laajuus riippuu monista tekijöistä, mutta periaatteessa värähtelee pitkä ja hoikka piippu enemmän kuin kuin lyhyt ja jäykkä (= paksu) piippu. Jos värähtely on aina samansuuntainen ja -suuruinen, siitä ei koidu haittaa. Luoti lähtee aina samaan suuntaan. Edellytyksenä on yhdenmukainen lataus, samanpainoinen luoti ja samansuuruinen rekyyli, sekä aseen yhdenmukainen tuenta - ammutaanpa pystystä vapaalta kädeltä taikka tuelta. Pistoolien ja revolverien taipumus ampua joskus kuviotatulun "varpaille" ja joskus taulun "päälakea" hipoen johtuu piipun ja peukalohangan korkeuserosta. Jos ote käden ote kahvasta vaihtelee korkeussuunnassa, syntyy melkoinen pystysuuntainen osumien hajonta.

Eräs jo kauan tunnettu hajonnan tekijä on luodin painon ja piippuajan yhteisvaikutus erityisesti revolvereissa: Jos ase on kohdistettu ampumaan raskailla, hitaasti lähtevillä luodeilla käymään kuviotaulun kymppiin, ja sillä aletaan ampua kevyempiluotisia "tarkkuuspatruunoita", voivat osumat ryhmittyä puoli metriä tai enemmänkin aiempaa alemmaksi 25 metrin tai yardin "disipliini-radalla". Ja jos ampuja ryhtyy kotilataamaan patruunansa kevyillä "tarkkuus-wadcuttereilla" (henkensä kaupalla) suurempia lähtönopeuksia ja "suorempaa lentorataa" tavoitellen, pahenee ongelma entisestäänkin:

Jos raskasluotisilla "sotapatruunoilla" osui kuviotauluun keskelle rintaa, ja kevytluotisilla tehdasladatuilla "tarkkuuspatruunoilla" mieskuviotaulun "munille" samalla tasajyvällä tähdäten, kuokkivat +P -ladatttujen patruunoiden tarkkuusluodit maata taulun alapuolelta, näykkäisten parhaassa tapauksessa satunnaisesti taulun alareunaa. Nämä ongelmat havaittiin erityisesti Englannissa ennen 1. maailmansotaa, ammuttaessa .455 kaliberisilla WEBLEY-revolvereilla: Kevytluotisten tarkkuuspatruunoiden tehdaslataaminen lopetettiin eräässä tapauksessa jo neljän kuukauden kuluttua alkamisestaan. (Totuuden nimessä kerrottakoon, että tuotannon alas-ajon osasyynä oli Englannin ratkeaminen sotimaan manner-Euroopassa. Kahakka eskaloitui sittemmin ensimmäiseksi maailmansodaksi. Lataamotoiminta keskittyi sotapatruunoiden tuotantoon).

Mikäpä oli syynä tuohon paradoksaaliselta kuulostavaan ilmiöön? Raskas "sotaluoti" tuotti melko tuntuvan rekyylin, ja sen piippuaika oli pitkähkö. Ase väänsi ampujan rannetta ylöspäin. Kiinteät tähtäimet oli säädetty tällaisen rekyylin ja "hyppymomentin" mukaisiksi. (Jyvä on huomattavasti hahloa korkeampi, mitattuna piipunreiän pituusakselista). Laukaukset osuivat tasajyvällä tähdäten tasan sille korkeudelle, mihin jyvän kärki näytti 25 yardin etäisyydelle. Kun luotia kevennettiin, ja vaikka sen lähtönopeutta lisättiin, miedontui rekyyli ja luodin piippuaika lyheni. Aseen "hyppymomentti" väheni siinä määrin, että luodit osuivat huomattavasti aiempaa alemmaksi. Fiksuimmat mieskuvio-tauluun ampujat oppivat piankin tähtäämään taulun "yläneliön" eli pään keskelle, jolloin luodit osuivat parhaassa tapauksessa keskelle rintaa, kilpailupisteita tuottaviin renkaisiin; hyvällä tuurilla joskus kymppiinkin.

Luoti-uudistusta kiroilivat lähinnä rengastauluun ampujat, joiden maalin musta tähtäyspilkka jäi jyvän peittoon, koska piti tähdätä likelle taulun yläreunaa (tai pienen taulun ylikin), osuakseen "mustaan". Sivuhajonta tietenkin lisääntyi ja ampumatulokset huonontuivat. Monet yksityisvara-aseiden omistajat madalsivat viilaamalla revolverinsa jyvää, mutta jos ase oli Kruunun omaisuutta, olivat omatoimiset muutokset tietenkin ankarasti kiellettyjä. Revolverit olivat sentään sota-aseita, joiden tähtäinten piti ohjata sotilaspatruunoiden raskaat luodit tarkoin maaliinsa, vaikka hieman vanhemman englantilaisen sotilaallisen doktriinin mukaan revolvereissa ei olisi tarvittu tähtäimiä lainkaan: Nehän olivat "käsikähmä-pyssyjä, joilla torjutaan teräaseella tai astalolla varustetun vastustajan rynnäkkö, ennenkuin hyökkääjä ehtii lyödä, pistää, viiltää, potkia tai purra".

Jotkut patruunoiden kotilataajat (joita tosin oli tuon ajan Englannissa vain kourallinen) yrittivät "suoristaa luodin lentorataa" lisäämällä ruutia. Kevyet luodit osuivat aiempaakin alemmaksi, koska niiden piippuaika lyheni entisestään. Jokunen aseräjähdys oli uhkarohkeiden kokeilujen ainoa seuraamus. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä lopetettiin .455-kaliberisten kevyiden luotien tuotanto ja niillä ladattujen patruunoiden jakelu sekä markkinointi ainiaaksi, vaikka vuonna 1916 omaksuttiin Webley Mk VI-revolvereihin vaihdettavat jyvälevyt, joiden avulla olisi voitu suorittaa tähtäimen korosäätö varsin helposti ja hienosäätää se viilaamalla, kajoamatta varsinaisen aseen rakenneosiin, kuten hahlona toimivaan taittosalpaan tai piippuun integroituun jyvänjalkaan.

Edellämainituilla ongelmilla ei ole mitään yhteyttä varsinaiseen aiheeseen, eli piipun värähtelyihin, jotka eivät ole likimainkaan käsiaseiden "hyppymomentin" vaihteluihin rinnastettava ilmiö. Tulkoot ne kuitenkin mainituiksi niille järeiden "potkupyssyjen" omistajille, jotka ihmettelevät sitä, miksi ammuspainon vaihdos muuttaa osumakuvion keskipistettä ballistiikan lakien vastaiseseen suuntaan - maallikon logiikalla ajatellen. Paksuja "sonnipiippuja" asennetaan jopa piekkarinpatruunaa ampuviin käsiaseisiin lähinnä aseen painopisteen sovittamiseksi ampujaa miellyttäväksi ja tähtäyksen vakauttamiseksi. Monethan ovat mieltyneet etupainoisiin aseisiin, mutta eivät kovin pitkäpiippuisiin "Buntline Specialeihin", vaikka tähtäinvälin pidennyksestä koituisikin hyötyä tiettyyn rajaan asti.



Etutukistaan vapautunut T/C C on todellakin "keskentekoisen näköinen". Piipun alle asennetulla (.45-70 Governmentin hirvilatingin rekyylistä helposti irtoavalla) puupalikalla on merkitystä ampumamukavuudenkin kannalta katsoen, metsästyspistoolin käyttötapoja ja -tarkoituksia ajatellen.



T/C Contenderin etutukin poistamisella ei ole tietämäni mukaan vaikutusta aseen käyntitarkkuuteen, suuntaan eikä toiseen. Etutukiton T/C C on vain joteskin "ruman ja keskentekoisen" näköinen. Ase on lisäksi METSÄSTYSpistooli, jolla ammutaan tuelta, jos se on suinkin mahdollista, tai ainakin kahden käden otteella. Tukikädellä on mukavampi kannatella aseen suupuolta puisesta etutukista kuin paljaasta raudasta pidellen. Siluettiammunnassa nojataan ase reiteen, ja vaikka sen tulinopeus ei ole mitenkään huikea, voi piippu kuitenkin lämmetä varsin kuumaksi, etenkin jos aseella ammutaan kiväärinpatruunoita. Etutukki toimii tällöin tehokkaana lämpöeristeenä.

3009 MMI; PT



    - Gunwriters - älyn ähky



"NÄÄSVILLEN" NIUHA

Ystävälläni on 5,6 mm metsästyskivääri, jonka hänen isänsä on ostanut käytettynä v. 1966. Ase on kertalaukeava ja vipulukkoinen. Paino n. 1,5 kg. Aseessa on 2 liipaisinta joista takimmainen on ilmeisesti herkennysliipaisin. Varmistin on etummaisen liipaisimen luona oleva käännettävä vipu joka estää liipaisimen liikkumisen. Aseessa on kaiverruksia (tosin kuluneet) ja avotähtäimet, joista etummainen taisi olla kiinteä ja takimmainen säädettävä.

Kaiverruksista ainoa jonka sain selville oli kirjoitus TAMPERE. Kantolupa on vuodelta -66, joten siinä ei ollut juuri muita merkintöjä kuin "metskivääri 5,6 mm". Ase olisi myytävänä ja olisin kiinnostunut aseen hinnasta ja historiasta, missä valmistettu, yms.

Harri

  Aseen valmistaja tai kunnostaja on TAMPEREEN ASEPAJA N.A. LAHTINEN, TAMPERE. Kaliberi voi olla .22 Hornet, 5.6 mm Vierling tai .22 Winchester Magnum Rimfire (joka lakkasi olemasta metskivääri, ja muuttui "tehottomaksi Magnum-piekkariksi" vuonna 1969. Palautui metsästysaseeksi v. 1993). Esitiedot ovat muilta osin liian vähäiset tarkempaa tunnistusta varten. TAP toki osasi valmistaa kertalaukeavia vipulukkoaseita pystykiila-sululla jo 1930-luvulla, kuin myös herkistimellä eli "snellarilla" varustettuja laukaisukoneistoja. Jos sana "TAMPERE" on kaiverrettu tai leimattu lukkokopan vasemmanpuoleiseen kylkeen ja avausvipu muistuttaa pienten pihtien kahvoja, on aseen valmistaja varmuudella Tampereen Asepaja. Keräilyarvoa voi tällöin olla (kunnosta riippuen), ja ehkä jopa harvinaisuusarvoa, jolloin hintalukema voi olla nelinumeroinen. (Älä kerro tätä aseen omistajalle, ennenkuin kaupat on tehty).

Mainintasi 1.5 kg:n painosta sai sormeni suuhun: Niin kevyet luodikot ovat varsin poikkeuksellisia! Sulkumekanismi voi olla myös tuontitavaraa, jolloin ase on vain kunnostettu (esim. uudelleenpiiputettu) Tampereella. Sotienjälkeisestä ajasta aina 1970-luvun keskivaiheille harjoitti TAP enimmäkseen aseiden korjaus- ja kunnostustoimintaa, kuten sotilaskiväärien "sportterisoimista" lintu- tai hirviluodikoiksi. Omaakin mallistoa toki kehiteltiin. Sinun kiinnostuksesi kohde lienee kuitenkin varhaistuotantoa. Koska aseen kunnosta ei ole tietoa, on hinta-arvion esittäminen mahdotonta satasenkaan tarkkuudella. Kysy kaveriltasi, paljonko hän aseesta tahtoo.

Valokuva aseesta on tervetullut. (Mieluusti paperivedoksena tai diapositiivina postilokeroomme). Samoin vahvistus tietoon aseen (mieluusti punnitusta) painosta, tieto leiman sijainnista (piipussa vaiko koneistorungossa?), ynnä patruunapesän läpimitasta (viivoitinmittauskin riittää), ja siitä, lyökö nallipiikki hylsyn keskelle vaiko sen reunaan.

Tampereen Asepajan varhaistuotannosta ei löydy läheskään tyhjentäviä tietoja kirjoista eikä kansista. Kun olin yhteydessä TAP:aan, vuodesta 1977 alkaen, olivat sen omistajat jo vaihtuneet, enkä tiennyt ottaa selkoa jo vuonna 1923 perustetun asepajan historiasta. (Pääsin silloin harhakäsitykseen, että TAP oli perustettu vuonna 1975!). Nyt on jo pahasti myöhäistä aloittaa tietojen etsiskelyä: Asepajan "wanha kaarti" ei ole enää keskuudessamme.

0110 MMI; PT



    - Gunwriters - virus joka säästää tietokoneen, mutta tartuttaa käyttäjän



PALAUTETTA

LISÄTIETOJA "ANTEROSTA"

Olen satunnainen GW:n lukija ja silmääni pisti kysymys ammoniumnitraatista (AN) ja öljystä (kesäkuun alku 2001). Kysymyksessä on siis ANOna (anfo) tunnettu louhintaräjähde. Koska tiedän räjähteiden kemiasta suhteellisen paljon, en voi olla puuttumatta aiheeseen.

Kemiallisen tarkka suhde so. jossa ns. happibalanssi on +/- 0% on 5,7% polttoöljyä ja 94,3% ammoniumnitraattia. Tämä on siis seos, jossa AN:n sisältämä happi riittää juuri polttoöljyn palamiseen. Seoksen räjähdysteho on tällöin korkein mahdollinen. Käytännössä öljyn määrä vaihtelee 5,5 - 6% välillä. Aikoinaan öljyä imeytettiin kaliumkloraattiin, jonka aktiivisen hapen määrä oli suurempi kuin AN:n. Öljyn määrä oli siinä 10% tietämissä seoksessa.

Kloraatti vain oli pirun arkaa hankaukselle ja iskuille. Kloraatti on myös myrkkyä AN:a sisältävien seosten (dynamiitit, aniitti, ANO...) kanssa, koska nämä aineet reagoivat keskenään muodostaen itsestään räjähtävää ammoniumkloraattia. Hassua, että ammoniumPERkloraatti onkin jo sitten stabiilimpaa, sitä lähtee taivaalle n. 700 tonnia jokaisen avaruussukkulalaukaisun yhteydessä.

Miksi seoksessa käytetään polttoöljyä, eikä bensiiniä, on turvallisuus- ja säilyvyystekninen asia. Polttoöljy ei helposti haihdu muodostaen syttymisherkkiä höyryjä - eikä haihtuminen näin ollen myöskään vaikuta seoksen ainemäärien suhteisiin. Seoksen detonoidessa on sama, reagoiko AN:n vapauttamassa hapessa bensa, löpö tai anopin sukkahousut (kunhan ne on riittävän hienojakoiseksi jauhetut). Jos pilkkuja viilataan, on toki bensan energiasisältö hieman (todellakin vain hieman!) korkeampi kuin raskaamman öljyn, mutta ero on vain marginaalinen.

Ano on todellakin äärimmäisen epäherkkää kamaa, sitä käytetään yleensä vain 40 mm suuremmissa porarei'issä. Itse olen nähnyt sitä käytettävän noin satamillisessä reiässä, jossa boosterin virkaa toimitti dynamiittimakkaratanko mallia 67 x 800 mm, paino 4,3 kg. Paikka oli Partekin kalkkikivilouhos Paraisilla vuonna '88.

Ano ei normaalisti lähde liikenteeseen tavallisella nallilla, mutta kun siihen sekoitetaan 5% alumiinipulveria, niin johan alkaa tapahtua. Alumiini on muutenkin suosittua kamaa energiantuojana sekä herkistimenä tämänkaltaisissa seoksissa.

Voih... Oulunsalpietari, en itsekään tiedä, tehdäänkö edes vastaavaa tuotetta nykyisin. Sehän sisälsi AN:n lisäksi 25% dolomiittikalkkia, joka oli helposti erotettavissa kuuman veden avulla. AN liukeni kalkin jäädessä sakaksi pohjalle. Liuoksen jäähtyessä AN kiteytyi erilleen.

Vielä vastauksessa olleesta ruudin detonoinnista. Seokset jossa hapettimena on kaliumnitraatti (mustaruuti etc.), eivät detonoi. Palaminen voi olla äärimmäisen nopeata, mutta detonaatiota, jonka tunnusmerkki on reaktiorintaman eteneminen shokkiaaltona, ei KN-seoksissa tapahdu.

Tämä tällä kertaa; "eps"

  Toimituksen kommentit. Kiitokset lisätiedoista! Ammoniumnitraatin erilaisista lisäaineista ja niiden pitoisuuksista olemme jo saaneet täsmä-informaatiota, mutta eihän lisä koskaan pahaa tee. Seosaineena on todellakin parasta alumiinipulveri, mutta jopa pölymäiseksi jauhettu sokeri toimii jotenkuten, paremman puutteessa. Ei haise, ei valu, eikä höyrysty, kuten teoreettisena esimerkkinä mainittu bensiini, jolla sekoitettu "ANNI" saattaa olla ANO:a herkkäsyttyisempää.

Kokemusperäinen tieto puuttuu tästä sotkusta. Alumiinin hyödyllisyys on testattu käytännössä mm. AMMONAL-seoksissa, jotka tosin sisältävät jotain brisanttiakin räjähdettä; tavallisimmin TNT:ia, jonka avulla syntyy valettaviakin seoksia. Eksoottisinta lienee LULU-seos: Alumiini- ja rikkijauheista kokoonpuristettuja brikettejä. LuLu ei sisällä hapettimia. Se ottaa hapen ilmasta. Vaatii kuitenkin voimakkaan ja kuuman ammonaali-aloitepanoksen. Brisanssi on hieman vähäisempi, mutta kaasuvolyymi jopa hiukan suurempi kuin samassa painomäärässä trotyylia. Keksijä oli amerikankiinalainen professori Lu.

Jenkit eivät käyttäneet seosta itse, koska sen palokaasu on myrkyllistä, mutta Dresdeniä pommittaneiden englantilaisten pommit oli täytetty ilmeisesti LuLu:lla, ja viimeisen hyökkäysaallon pommit pelkällä rikillä ynnä pienellä hajotuspanoksella. Hiroshima ja Nagasaki jäivät hopealle ja pronssille kilpatuhonnassa, josta haluttaisiin mieluusti vaieta: Toinen maailmansotahan oli käytännöllisesti katsoen päättynyt Euroopassa Dresdenin pommituksen aikoina. Englantilaisille oli myrkkykaasut kieltävä ja sotapakolaisten suojeluun velvoittava Geneven Sopimus kuitenkin "pelkkää paperia". Dresdenissä kuoli siviilipakolaisia enemmän kuin kanta-asukkaita.

Alan harrastelijoiden ainainen ongelma on virikepanosten brisanttiräjähteiden vaikea saatavuus, joten eriskummaisimmatkin seokset (mm. ANNI & bensa) pitäisi testata. Kloraatit ovat sentään poissuljetut valikoimasta. Tavallinen on yliherkkää ja perkloraatit ehkä liian "jäykkiä" syttymään. A propos: Mustanruudin korvikkeeksi kehitellyssä PYRODEX-ruudissa on hapettimena kaliumperkloraatti. Pyrodexia saa rahdata USA:ssa samoilla varotoimilla kuin savutontakin ruutia, kun taas mustaruuti luokitellaan räjähteeksi, mikä näkyy myös kuljetuskustannuksissa. Pyrodexin keksijä DAN PAWLACK onnistui tosin räjäyttämään itsensä ruudin suurehkoa koe-satsia tiivistäessään. Perkloraatin sekaan oli eksynyt tavanomaista kaliumkloraattia. Ei paljoa, mutta tarpeeksi...

Oulunsalpietaria, (jota tuotti aikoinaan TYPPI Oy:n Oulun lannoitetehdas), ei ehkä enää valmisteta ainakaan alkuperäisellä kauppanimellään. Siitä voi todellakin kiteyttää ammoniumnitraatin samanlaisella prosessilla kuin kalisalpietari "rektifioitiin" lantalietteestä tai keittosuolaliuoksesta, mutta kiteytetyn "ANNIn" saaminen kuivaksi on jo hankalampi homma kaliumnitraattiin verrattuna. Ei niinkään itse kiteytys, joka osattiin suorittaa jo KUSTAA VAASA:n aikoihin Suomessakin.

Mustanruudin räjähdysmäinen palaminen ei todellakaan ole varsinainen detonaatio, eli ruutijyvissä ei kulje shokkiaalto. Jo 1880-luvulla mitattu 6500 ilmakehän painehuippu (20 naulan latingissa englantilaista kivääriruutia) selittyy ilmeisesti ruutijyvien särkymisellä, kun sytytysliekki iskeytyi ruutijyvien väleitse koko latinkiin ja paine ympäröi jyvät joka puolelta. Vahinko, ettei aikalaisella RODMAN-manometrillä pystytty tuottamaan painekäyrää, vaan rekisteröimään pelkkä "piikki". Kokeen ensisijainen tarkoitus oli ruudin kaikkien palojäänteiden purkittaminen analysoitaviksi. Paineastia kesti sentään, mutta kokeilu johti täys-savuttoman kordiittiruudin kehittelyyn, tavoitteena alhaisemmat (SIC!) huippupaineet etenkin tykeissä, ja tietysti parempi hyötysuhde, seurauksena kiinteiden palojäänteiden eliminoinnista.


2409 MMI; PT



    - Gunwriters - itsekin saa ajatella, jos vielä kykenee



Jappi

Teilläpä on täällä hauska pieni keskustelukolo. Toivottavasti osaatte auttaa minuakin? Käytössäni on porattu ja kunnostettu isäni perintö-Jappi. Ongelmana nyt on vaan se että kunnostuksen yhteydessä aseseppä viritti liipasimen molempiin suuntiin toimivaksi! Nyt aloin pelkän kiinnostuksen ajamana etsimään aseesta hieman tietoa. yllätys, yllätys mitään ei löytynyt. Edelleenkin tietoni rajoittuvat legendaan että se on japanilainen sotilaskivääri. Osaisitteko neuvoa mistä voisin löytää tietoja/osia tähän kapistukseen?

Terveisin: Aloittelija

"Jotakin EHKÄ tietäisin" saneli jo VÄNRIKKI STÅL. Varaosien saatavuuden suhteen tunnustan tosin mitä nöyrimmin tietämättömyyteni: En ole kauppamiehiä, enkä juurikaan enää edes tekemisissä kauppias-säädyn edustajien kanssa. (Vihaavat meitä). Fagerströmin Mikkokin meni tämän maailman tietä jo ajat sitten. Hän olisi ehkä voinut joitain osia järjestää. Et tosin muistanut mainita, mitä osaa olet vailla. JAP:in alkuperä oli tosiaan Japani, minkä nimikin kertoo. Malleja oli kolme; variaatioita viisi. Molempiin suuntiin laukaiseva liipaisin ei ole erityisen harvinainen ilmiö ARISAKA-aseissa.

Äidinisäni, jolla oli suuresti ihailemansa ARISAKA M 1905-karabiini työkalunaan Vapaussodassa, heitteli joskus herjaa, että "sillä jaappanilaisella karpiinilla oli lyhvenlännän jaappanilaisenkin helppo ampua ihtensä, kun viimenen oli piipussa. Sormi ylti liipasimelle kun piipunsuu oli leuan alla, ja jos ei yltäny, niin voi sitä vetästä jollain narunpätkällä. Vangikshan ei jaappanilainen saanunna antautua". Ensimmäisessä vapaustaistelussamme (kaikkiaan kolmesta) olivat japanilaiset kiväärit ja karabiinit yleisesti kummankin osapuolen käytössä. Karabiineja tosin riitti jakeluun vain ratsuväelle, ainakin valkoisten puolella, mutta ukki-vainaa olikin ollut ratsumies.

(Sen porukan eturuodussa, joka MELKEIN tavoitti OTTO WILLE KUUSISEN ja O.W:n "hovin". Ehtivät kuitenkin, ne pirulaiset, paeta vastuutaan höyry-sluupillaan kiväärinkantaman ulottumattomiin ja Venäjälle hautomaan kostoa Valkoisen Suomen valtaväestölle, jättäen taannoiset hallinto-alamaisensakin läpikäymään vankileirien nälkähelvetin: Ainahan rotat luikkivat ensimmäisinä karkuun uppoavasta laivastakin).

"Porvaria" (tosiasiassa Talonpoikaisarmeijaa) aseistaneet saksalaiset ilmeisesti ostivat aseita Japanista, missä niistä oli ylituotantoa, koska "Nousevan Auringon Maa" ei joutunut Venäjän kostohyökkäyksen kohteeksi, tai ylimalkaan koko 1. suursotaan. (Venäläiset soittelivat jenkkaa "Kusessa Ollaan" länsirintamallaan: Ei puhettakaan revanssista Japania vastaan Mantshurian kukkuloilla! Kotirintamallakin alkoi olla levotonta). Saksan kautta Suomeen kulkeutuneet Arisaka-aseet olivat käyttämättömiä ja hyväkuntoisia: Monet ovat vieläkin erinomaisessa kunnossa.

Muutamat yksilöt olivat sentään olleet käytössä Saksan reservijoukkojen kalustona 1. maailmansodassa, ja hieman kolhiintuneita. Erikoislaatuisesta "piparkakku-rihlauksestaan" johtuen niiden piipunputket näyttivät loppuunkuluneilta tehdas-uusissakin aseissa, vaikka olivat jo silloin mm. kovakromattuja monissa yksilöissä. Aseilla ei tohdittu siksi paljoja ammuskella, vaikka esimerkiksi Arisakan (M-02 ja -05) lukkomekanismi on kestävämpi kuin yhdessäkään muussa aikalaisessa sotilaskiväärissä. Mutta mistäpäs tuo olisi tiedetty, kun sitä ei moni tiedä vieläkään! Rihlaus on myös jyrkkänousuinen: "Kuin mutteriin kurkistaisi".

Punakaartille Venäjän kautta kulkeutuneet Arisakat olivat enimmäkseen Venäjän-Japanin sodan saalista. Hieman kolhiintuneempia, mutta enimmäkseen käyttökelpoisia. Venäläisillä ei ollut juurikaan käyttöä kaliberiltaan omistaan poikkeaville aseille. Vain yksi lataamo tuotti siellä 6.5 x 50 mm Arisaka-patruunoita, ja joku asekonstruktööri nimeltä VLADIMIR G. FJODOROV oli suunnitellut kyseistä patruunaa ampuvan rynnäkkökiväärinkin v. 1916, mutta yleisesti katsoen olivat sotasaalis-aseet käyttöarvottomia vastasyntyneelle neuvostovaltiolle.

Ne voitiin lahjoittaa jalomielisesti sitkeällä taivuttelulla itsetuhoiseen kapinaan yllytetyille "suomalaisille tovereille". Aktiivisin suostuttelija oli juutalainen kansankomissaari LEIB BRONSTEIN, "vallankumousnimeltään" LEV/LEO TROTSKI - kolmen sodan sotaansyyllinen, joskin jo kuollut Suomen Kolmannen Itsenäisyystaistelun alkaessa. Mutta historia onkin jatkumo, vaikka kalliita kouluja käyneet historian professorit eivät suostu tuota vieläkään myöntämään. Bronstein/Trotski haaveili peittelemättömästi maailmanvallankumouksesta; kuolemaansa saakka. Hänen kilpailijansa J.V. STALIN salasi nuo aikomukset huolellisemmin, vaikka onnistui toteuttamaan ne - melkein puolittain.

Näissä maailmanhistorian vaiheissa ja käänteissä tulivat JAPPI- luodikoiden "aihiot" Suomeen v.v. 1917 - 18. Metsästysluodikoiksi niitä alkoi muuttaa jo 1930-luvulla mm. TAMPEREEN ASEPAJA N.A. LAHTINEN, mutta varsinainen JAPPI, tällä tuotenimellä, oli uudelleenporattu tai -piiputettu kauhajokisen ASEPAJA AARRE VIITASEN toimesta. Näistä aseista oli hiottu pois Japanin krysanteemivaakuna tai ainakin tehtaiden valmistusleimat, joiden tilalla on nyt Viitasen Asepajan oma tuotemerkki: "Jappi". Tukki uusittiin usein kokonaan "luodikkomaiseksi", eikä tyydytty vain "sportterisoimaan" alkuperäistä sotilaskiväärimäistä etutukkia, sitä lyhentämällä ja poistamalla kättä pistintaistelussa piipun kuumuudelta suojeleva "yläpuu" eli kädensuojus. Alkuperäinenkin tukki oli tosin luxus-laatua; mahonkipuuta.

Kädensuojus ja pistimen kiinnitysmahdollisuus tekivät aseesta "hirrrvittävän vaarallisen sota-aseen" kommunisti-sicaministeri YRJÖ KAARLO LEINO:n valtakaudella 1946. Joissakin nimismiespiireissä oli "Leinon Laki" voimassa kaikessa ankaruudessaan puolen vuosisadan ajan, ja muutamissa kihlakunnissa se lienee ohjesääntönä aselupia myönnettäessä tai evättäessä yhä vieläkin: "Jos luodikon merkki on jokin muu kuin SAKO, voi luvansaanti vähän pitkittyä..!" Tämä oli varsin yleistä markkinaohjailua ainakin vielä 1980-luvulla, jolloin käytiin myös käräjiä Korkeinta Hallinto-oikeutta myöten esimerkiksi Mosin-Nagant M/-91:ien "paluutuonnista" Kanadasta ja niiden myynnistä keräilyaseiksi, sekä muutamien nostalgikkojen suosimiksi hirvikivääreiksi.

Jappi-luodikoiden valmistuksen aloitti Asepaja A. Viitanen vuonna 1946. Aiempiakin Arisaka-aseiden luodikkovariaatioita lienee jo valmistettu ties kuinka paljon, koska Jappien sarjanumerointi alkoi numerosta 1000 (tuhat), ja se päättyi likelle numeroa 10 000 joskus vuoden 1970 vaihteen tienoilla, aihioden eli lukkouurnien ja lukkojen loputtua. Aarre Viitanen jatkoi vielä yli kymmenen vuoden ajan vanhojen sotilaskivääreiden muutostöitä, alati madaltuvalla profiililla. Lopullisen naulan muutostöiden arkkuun löi (yhä vieläkin synkästi tai ENTISTÄKIN SYNKEMMIN vihattu) "asetus ampuma-aseiden tarkastuksesta" vuonna 1983. Tuon vuoden lopulla nosti noin 20 000 laadultaan legendaarista, perinteisellä asesepän taidolla valmistettua asetta tuottaneen pajan omistaja työrukkasensa naulaan:

Iljettävimmän byrokratian riemuvoitto..! Perinteisimmän asesepäntaidon rökäle-tappio..! Samoihin aikoihin ajettiin alas myös TIKKAKOSKI Oy:n asetuotantoa, ja suunniteltiin VALMET/TOURULANkin valtausta. TAMPEREEN ASEPAJA oli jo "lyöty laudalta" viranomaisten - lähinnä kai KRP:n - juonitteluilla. 1980-luku oli totisesti suomalaisen aseteollisuuden tuhon aikaa.

Arisaka-aseiden ongelmana oli piipun hoikkuus, ajatellen pesittämistä järeimmille hirvipatruunoille. Niinpä Aarre Viitanen hankki jokseenkin tasan puoli vuosisataa sitten paksuseinäisempien piippuaihioiden porausvälineistön ja asianmukaisen rihlauskaluston jopa 9.3 x 53R -kaliberisten piippujen tuotantoon. Alkuperäisen piipun saattoi jo porata ja rihlata noina aikoina sangen suosittuun lintupyssyn kaliberiin 7 x 54 mm; hylsy suustaan avarrettu ruotsalaisen 6.5 x 55 mm Mauserin hylsy, jonka tuotantokapasiteettia oli Lapuan Patruunatehtaalla huomattavasti yli sodanjälkeisen "kotitarpeen".

Lapua (VPT) oli ladannut Välirauhan aikana olosuhteisiin nähden jättiläismäisen tilauksen 6.5 x 55 patruunoita Ruotsin armeijalle, joka varustautui pahimpaan, venäläisten pakotettua osana Välirauhan ehtoja suomalaiset rakentamaan "raskaintakin liikennettä kestävän pistoraiteen" Murmanskin radalta Ouluun. Suomalaisille tästä "malmiradasta" alkoi koitua hyötyä vasta runsaat 30 vuotta myöhemmin, Kostamuksen kombinaatin valmistuttua, joskin malmirata hyödyttää yhä enimmäkseen RAUTARUUKKI Oy:tä. Välirauhan aikaan olisi Petsamon Liinahamariin kulkeva rata ollut todella elintärkeä - niin Suomelle kuin myös Ruotsille, mutta liikennöinti ainoaan "henkireikään" jouduttiin hoitamaan maanteitse, aikalaisella (niukalla ja heikkotehoisella) kuorma-autokalustolla, jonka alituinen riesa oli polttoaineen niukkuus.

Piipultaan lyhennetyt Arisaka-kiväärit voitiin uudelleenporata ja rihlata myös kaliberiin 7.62 x 53R, mutta ei sitä väljemmiksi. Hirvikivääriltä edellytettiin noina aikoina (1933 - 62) yli 8 mm:n kaliberia, joten A. Viitasen oli hiljainen pakko hankkia piipunporauskoneet ja alkaa valmistaa piippuja umpikangesta poraten. Aihio-kankina olivat suosittuja autojen kardaaniakselit. Patruunatehtaat alkoivat tuottaa "laillisia hirvipatruunoita" avartamalla sotilaskiväärin hylsyn suuta ja varustamalla patruunat 7.9 eli 7.92 eli 8 mm Mauser JS- kokoluokan luodeilla. Kaliberimerkinnäksi omaksuttiin hieman pyöristettynä 8.2 x 53R, eli luodin läpimitan mukainen merkintä aseen porauskaliberin mukaisen merkinnän tilalle. Patruunan käytännöllinen teho hirvenpyynnissä vastasi 8 x 57 mm Mauser-patruunan ominaisuuksia, ja se voitiin jälleenladata Mauser-patruunan resepteillä.

Kotimaisia SAKO-vasaralataussarjoja oli saatavina miltei joka kirkonkylän osuuskaupan erätarvikeosastolta, eikä hirvipatruunankaan kotilataus ollut kiellettyä ennen "Lex TAUNO V. MÄEN" voimaanastumista vuonna 1962. Kiellon alkusyystä on olemassa kaksi eri kertomusta: 1). "T.V. Makki" oli ladannut juovuspäissään patruunoita, erehtyen ruutilajeista N16 ja N19, eli appanut sotilaskivääriruudin N140 tilalle lintuluodikko-ruutia N110, saaden milteipä "ruuperän otsaansa". (Huumorilla höystetty tarina löytyy sivultamme "Kalkkivaarin kähinöistä" N:o 1).

Kertomus 2). Vaatimus: "Patruunan on oltava tehdasladattu" oli seuraamusta rajattomat diktaattorin valtuudet "Kenraalikuvernööri Kekkoselta (U.K.)" metsästysasioissa saaneeseen lainlaatijaan kohdistetusta lahjonnasta ampumatarviketeollisuuden taholta. Eikä korruptoijana toiminut ainakaan LAPUAN PATRUUNATEHDAS, koskapa myös pienoiskiväärin käyttöoikeus metsästystarkoituksessa kiellettiin (muutamin poikkeuksin) lähes tykkänään. Piekkarinpatruunoita latasi Suomessa vain Lapua, paitsi "penniläisiä" RIKKIHAPPO Oy:n KUOPION LATAAMO. Kumpikaan noista tehtaista ei sijainnut "tunnin junamatkan päässä Helsingistä".

Erinomainen "hirvijysäri" olisi 9.3 x 53R SAKO, joka myöskin omaksuttiin Jappien vakiokaliberiksi piipunporauskaluston hankinnan jälkeen, noin 50 vuotta sitten. Patruunaa tehdasladataan ilmeisesti yhä, mutta sitä ei ole edelleenkehitelty yli puoleensataan vuoteen, mikä on synti ja häpeä! Luoti on yhä vanhanaikainen, ohutvaippainen ja tylppäkärkinen. Vaippa ei ole sidottu lyijytäytteeseen millään tavoin. Tylppä luoti, jonka lyijykärki ulkonee pitkälle vaipasta, on altis tuottamaan syöttöhäiriöitä "repeteeripyssyissä". Putkimakasiinilla varustettuihin vipulukkoisiin tai pumppuladattaviin aseisiin se olisi tosin hyvinkin sovelias, mutta niitä ei ole valmistettu kaliberiluokassa 9.3 mm, joka mielletään keski-eurooppalaiseksi erikoisuudeksi, kun taas putkimakasiinilliset aseet ovat suosittuja enimmäkseen Jenkkilässä.

Laippahylsyinen 9.3 x 53R -patruuna olisi todellista herkkuruokaa taittoladattaviin aseisiin laippahylsynsä takia (ejektorikin toimisi), eikä edes luodin tylppä kärki haittaisi lataamista, mutta luodin heikkous on suosituksi tulemisen este. Patruuna on lisäksi lähestulkoon aliladattu, koska joidenkin venäläisistä sotilaskivääreistä väljennysporattujen aseiden piipunseinämät jäivät joltain kohti liian ohuiksi ja ne halkesivat 9.3 mm patruunoita ammuttaessa. Patruuna ladattiin kehittämään vain 3000 barin paine, kun 7.62 x 53R:n painetaso oli 3400 baria. Japin sulku kestää sen minkä hylsynkantakin (tai jopa enemmän), ja myös umpikangesta poratut, riittävän paksuseinämäiset piiput sietivät painetta hyvinkin 4000 bariin asti. Myös Mosin-Nagant:in sulku kestää huomattavia ylipaineita, mutta 9.3 -milliseksi alkuperäispiipusta väljennetty piippu saattoi revetä.

Ohutvaippainen luoti lienee ollut eräs aserikkojen osasyy: Kun piipunseinämä antoi hieman periksi, vaikkapa joustavasti, tyssäytyi ja niittautui luoti kiinni laajentuneeseen kohtaan. Silloin ylitti kaasunpaine piipunseinämän myötörajan ja luodin perään iskeytyvä "Vieille:n aaltovalli" halkaisi tai katkaisi piipun. Lujavaippaisempi luoti (esim. rautavaippainen RWS Torpedo Universal Geschoss) ei olisi tuottanut ongelmia, mutta kun niitä alettiin saada Suomeen irtotavarana kotilataajille, niiden käyttö tositoimiin estettiin hirvipatruunoiden tehdaslatauspakon kautta, joka oli paljolti protektionismia eli laatutavaran maahantuonnin estämistä.

Sako Oy myöskin lopetti korkealaatuisten latausvälinesarjojensa valmistuksen, muka "kannattamattomana", eikä suomalaisten "tehdas-villikissojen*)" latausvälineistöjä vielä valmistettu muuallakaan maailmassa. Useimmat "suomalaiskaliberisten" aseiden omistajat jäivät siis pelkästään tehdaspatruunoiden tarjonnan varaan, ja Jappi- luodikoista vain 7.62 x 53R -kaliberiset yksilöt ampuivat kansainvälisesti tunnettuja patruunoita.

*) Väliin sananselityksiä: "Villikissa-patruuna" on yksityisen tuotekehittelijän suunnittelema patruuna; yleensä muunnelma jostakin vakiopatruunasta kooltaan poikkeavalla luodilla ja/tai muodoltaan tahi pituudeltaan poikkeavalla hylsyllä. Jotkin villikissat on sittemmin hyväksytty myös tehdasladatuiksi patruunoiksi, joiden mitoitus on standardoitu joko SAAMI- tai CIP-normien mukaisiksi. Oivallisin esimerkki lienee kaliberi .22-250, ellei sitten 7.9 x 33 mm saksalainen rynnärinpatruuna.

"Tehdas-villikissa" on alkuaankin jossain lataamossa kehitelty patruuna, jota on tehdasladattu ehkä runsaasti, ja ladataan mahdollisesti yhä, mutta niiden mitoitusta ei ole standardoitu kummankaan normin mukaisiksi. Joidenkin villikissojen latausvälineitä on saatavina yleisesti (joskin extra-hintaan). Muutamien tehdas-villikissojen latauskaluston saatavuus on epävarmaa, toimitusajat pitkät ja hinta on hirmuinen, johtuen kysynnän vähäisyydestä.


Jappi-luodikoiden lukkopiiput tai ainakin lukkorakenteet (jos ase on piiputettu uudelleen) suunnitteli Japanin keisarillisen armeijan eversti NARIKE ARISAKA vuonna 1897 (= v. 30 silloisen japanilaisen ajanlaskun mukaan, joka alkoi "Valistuneen Keisarikunnan" eli "Mejdzhin" alkuvuodesta). Suomeen päätyneet aseet olivat enimmäkseen kiväärejä ja karabiineja Shiki 38 (= Malli 1905 länsimaisen ajanlaskun mukaan). Niiden pika-tunniste on pyöreä, leveä varmistin lukon peräpäässä; toimii kämmenpohjalla painamalla ja pyöräyttämällä. Sulku on lujempi kuin ehkä missään kiväärikaliberisessa aikalaisessa tai myöhemmässäkään pulttilukkoisessa sota-aseessa, paitsi panssaripyssyissä.

Vuodesta 1907 alkaen valmistetuissa yksilöissä oli kovakromattu "huoltovapaa" piipunreikä ja lukon etupää. Kovakromaus on siis wanhempi kexintö kuin yleensä luullaan. (Milloinkahan se opittaneen Suomessa? Taitaa tulla sata vuotta täyteen konstin keksimisestä?!). Myöskin duralumiini oli alkuaan japanilainen keksintö vuodelta 1904, vaikka uudemmaksi luullaan! Jo 1. maailmansodan aikaisissa saksalaisissa pommitus-zeppeliineissä oli erkautus-karaistut duralumiinirungot, mutta pudonneiden, palaneiden ilmalaivojen "luurangoista" sitä ei huomattu, koska materiaali oli pehmentynyt kuumuudessa. Duralumiinin karkaisumenetelmä kehiteltiin täydellisyyteen Saksassa vuoteen 1913 tultaessa.

Jalkaväenkiväärin Arisaka M 1905 (japaniksi "shih/shiki 38") teknisiä ominaisuuksia ovat kokopituus 1.27 metriä, piipunpituus 798 mm ja paino 3.9 kg. Makasiinin tilavuus 5 patruunaa. Syötettiin "kammasta". Suojeluskuntien kirjanpidossa oli vuonna 1928 näitä aseita 7150 kappaletta. Armeijan omistamien aseiden lukumäärästä ei ole tietoa, eikä tietenkään niistä, jotka "unohtuivat" aiemmille kantajilleen Ensimmäisen Vapaussodan (1918) jälkeen kodinturva-aseiksi. Aseita jaettiin enimmäkseen Talonpoikaisarmeijan sotureille.

Karabiinin M 1905 (Shiki 38) piipunpituus on 487 mm. "Karpiinin pamaus pani korvat soimaan tunnin ajan", kertoi ukki-vainaa omakohtaisista kokemuksistaan Vapaussodan ajalta. Kokopituus on 870 mm, eli varsin kätevä peli! Paino on vain 3.6 kg. Ei siis ihme, että "jaappanilainen karpiini" oli haluttu varusesine kivääriin verrattuna. Kiväärissä jatkuvasti paikallaan pidetty miekkapistin lisäsi sen painoa ja pituutta. Karabiinissa M 1905 ei ole edes pistimen kiinnityskiskoa, joten valkoisen armeijan "hevosmiehet" (kuten kenraali MANNERHEIM heitä tervehti) välttyivät puolikiloiselta hyödyttömältä taakalta. Aseita oli todella niukalti. Kymmenen vuoden kuluttua Vapaussodasta niitä löytyi suojeluskuntien kirjanpidosta vain 424 kappaletta. Yleisesti arvellaan, että toinen mokoma oli kulkeutunut vapaussotureiden yksityisomistukseen, ja monia pidetään yhä hallussa ns. "Suojeluskunnan luvalla" heidän jälkeläistensä perhekalleuksina - mikä oikein onkin! Armeijan kirjanpidossa tuolloin olleista aseista ei ole tietoa.

Punakaarteille Venäjältä lahjoitetut japanilaiset aseet olivat yleensä vanhempaa mallia 1897 (Shiki 30), eli Venäjän-Japanin "maaottelun" sotasaalista. Mallit 1905 eivät ehtineet osallistua paljoudessa tuohon sotaan. Jalkaväenkivääreitä oli suojeluskuntien vuoden 1928 kirjanpidossa 5870 kpl ja armeijan hallussa Talvisodan aikaan 1500 asetta. Aseen teknisiä ominaisuuksia ovat: Piipunpituus 800 mm, kokopituus 1275 mm ja paino 4.1 kg. Wanhan mallin Arisaka on tunnistettavissa "sormikoukku-varmistimesta", jolla iskuri lepuutetaan vireestä. Lukko on pirullinen purkaa ja täysin helvetillinen koottava, ellei käytettävissä ole kuvitettuja huolto-ohjeita. Se on myös hieman vähemmän lujarakenteinen kuin mallin 1905 lukko, mutta toki kyllin luja kestämään "suomalaisten villikissa-patruunoiden" melko miedot paineet.

Arisaka M 1897:stä oli olemassa myös lyhennetty karabiiniversio, jonka piipunpituus on 490 mm ja aseen kokopituus 870 mm, sekä paino 3.3 kg. Aseeseen voitiin kiinnittää pistin lisäpainoksi. Vuosikymmen Vapaussodan päättymisestä, keväällä 1928, oli suojeluskuntien kirjanpidossa vain 66 kpl karabiineja "Shiki 30", joten "koukkuvarmistimellinen japsi-karabiini" on himoituin Arisaka-malli keräilijäpiireissä, ainakin Suomessa. (Termi "shih" eli "shiki" tarkoittaa vuosimallia "jälkeen Valistuneen Keisarikunnan perustamisen", eli keisari Mutsuhiton valtaannoususta laskettuna. Japani loikkasi muutaman vuosikymmenen juoksussa todellakin keskiajasta ajanmukaiseksi teollisuusmaaksi Mejdzhi-kaudella 1867 - 1912, eikä kehityksen vauhti ole laantunut vieläkään).

Harvinaisemmaksi luultua Arisaka-laivastokivääriä malli 1902 löytyi suojeluskuntien inventaariosta keväällä 1928 jopa 920 kappaletta; nekin ilmeisesti peräisin puna-kapinallisten konkurssipesästä. Lukkokonstruktio oli jo kuten mallissa 1905. Ominaisuudet muuten kuin jalkaväenkiväärissä "Shiki 30", mutta paino 3.9 kg kuten jv-kiväärissä "Shiki 38". Silmiinpistävin tunniste on sveitsiläismallinen takatähtäin, jonka hahloa korotetaan ja alennetaan kaarevassa kehyksessä, jossa on sisäpuolinen koro-asteikko. Muissa malleissa on tavanomainen hahlo pituussuuntaan liukuvine asettimineen ja pystyyn nostettavine hahloluisteineen. Kiväärissä M -05 on ylin pykälä 2300 metriin.

Jappi-luodikoita rakenneltiin ilmeisesti kaikista Arisaka-malleista, poislukien ehkä harvinaisin karabiini M 1897, kun suojeluskunnat ja armeija poistivat 6.5 x 50 mm aseet varastoistaan. Ilmeisesti myös monet sotamuistoiksi "besorgatut" aseet saatiin luvitetuiksi porauttamalla ja sportterisoimalla ne metsästysluodikoiksi. Muutkin asepajat ja jopa tehtaat tekivät muutostöitä, mutta tuotemerkki "JAPPI" oli vain A. Viitasen asepajan tuotemerkki; mahdollisesti jopa rekisteröitynä.

2908 MMI; PT



    - Gunwriters - v...ks meni koko vapaussota, piti hävitä mutta voitettiin!



Venäläisestä optiikasta

Terve PT! Oletko tehnyt Gunwritersiin koskaan juttua venäläisistä kiikaritähtäimistä tai ylipäätään venäläisestä optiikasta? Jos tuollaista ei vielä ole, niin uskoisin, että monia tuo aihe kiinnostaisi. Itse ostin Tallinnasta VOMZ 8 x 56 -merkkisen kiikarin ja se on nyt 308 CZ:ni päällä, mutta en ole vielä päässyt sitä kokeilemaan. Odotukset eivät tosin ole kovin suuret sen erinomaisuudesta...

Kiinnostus venäläistä optiikkaa kohtaan kuitenkin on suuri, joten kaikenlaista tietoa kaipailen kovasti. Jos et juttua ala tekemään, niin kirjallisuus- / nettivinkkejä ainakin kehiin, pliis! Gunwritersin sivut ovat muuten mielestäni todella hyvät. Jatka sitkeästi samalla linjalla.

t:JP

  Linjanmuutoksesta ei ole pelkoa, mikä lienee tullut tehdyksi tykö jo aiemmin. (Omaan "lukukoneeseeni" tulevat päivitykset aina muutaman päivän tai viikonkin viiveellä "korpulle siveltyinä". Internet-liitäntä sortaisi toimituksemme konkurssiin muutamassa kuukaudessa. Ja kukapa TYÖT tekisi, jos oppisin surffailemaan Netissä? Onneksemme en opi milloinkaan).

Venäläisen optiikan NYKYISESTÄ tasosta olen autuaan tietämätön. Kymmenkunta vuotta sitten tyrkkäsi muuan ystävä kouraani 10 x 46 mm monokulaari-katselukiikarin merkkiä "BERKUT" (= haukka), jonka oli ostanut joltain "laukkuryssältä". Muovirunkoinen monokulaari on kuin pikkulapsen leikkikalu, mutta kun vilkaisin sen läpi, ja ruuvasin tarkennuksen silmälleni sopivaksi, oli ainoa kysymykseni: "Paljonkos kustantaa?!" Maksoi FIM 150:- ja vaihtoi välittömästi omistajaa. On yhä aktiivikäytössä, eikä ole menettänyt ominaisuuksiaan (mm. hintaansa nähden vallan mainiota erottelukykyään), vaikka toimitussihteerimme, sotakissa MIMMI, on sen muutamia kertoja pudottanut kirjoituspöydältä parkettilattialle, hypättyään pöydälle tähyämään pihapuussa liverteleviä messeviä paisteja (varpusia & tiaisia) ja alakerran puutarhassa joskus maleksivia kissoja (reviirin puolustuksen aikomuksessa, muristen jotain "saatanan salametsästäjistä").

Optiselta laadultaan erinomaisen tyydyttävä oli myös 2½ x suurentava TOZ-piekkariin spesifinen tähtäinkiikari. Valovoimakin riitti, vaikka objektiivi-linssi on nippa-nappa 50 pennin kolikon kokoinen. (En muistanut mitata, eikä sitä oltu merkitty kiinto-jalustallisen kaukoputken kylkeenkään. 50-pennisen läpimitta on 19.6 mm, eli kiikarin etulinssi noin 20 mm - ehkä vähemmänkin, mutta ei ainakaan enempää). Tähtäimen merkkiä en pannut muistiin, ja sen myöhemmältä omistajalta en pysty sitä enää tiedustamaan: Hän rantautui Kärsimysten Valtamerestä oman käden (ynnä pitkälle customoimansa TOZ 17-01:n) kautta vapunpäivän 2000 aikoihin.

Viime sotiemme aikaisten sotasaalis-tähtäinkaukoputkien, mallit PU, PE ja PEM, lävitse olen päässyt myös kurkkimaan ja hämmästelemään niiden optiikan korkeaa laatua. Linssipinnoitteista ei liene osattu uneksiakaan niitä valmistettaessa. (Magnesiumfluoridin käyttö saattoi sentään jo olla keksitty, mutta sillä pinnoitettiin vain putken sisäpuoliset linssit). Parhaimmillakaan linssinpinnoitteilla ei tunnetusti voida korvata optisen lasin laadun vajavuuksia. Parhaaksi tunnettua oli - ja lienee yhä - "JENAER GLAS" (valmistettu Saksassa Jenan seudulla), mutta ilmeisesti jostakin Uralin rinteestä oli löytynyt kyllin kirkasta vuorikristallia korkealaatuisen, käsityönä kai vieläkin sekoitettavan optisen lasin tärkeimmäksi raaka-aineeksi. (Suomalaisiin VÄISÄLÄ & OTERMA -tähtäinkiikareihin M/-44 kävi V.Väisälä tai Liisi Oterma valikoimassa linsseihin tarvitun lasin henkilökohtaisesti, paikan päällä Jenassa, vuonna 1943).

Myös linssien viimeistelyhionta jouduttaneen suorittamaan tänäkin päivänä käsityönä, jolla on tunnetusti hintansa. Saksassa ja Itävallassa tuo hinta on kallis; Venäjällä (toistaiseksi?) huokeampi. Tähtäinkiikarin tapauksessa joudutaan tietenkin ottamaan huomioon muunmuassa vedenpitävyys, rekyylin sietokyky ja koro- sekä sivusäätöjen pysyvyys, ynnä tähtäinkiikarin vaippaputken mekaaninen kestävyys "taistelukentän olosuhteissa" taikka maastokäytössä ylimalkaan. Mekaaninen kestävyys tai sen vajavuus saadaan selville vain kahdelle tai kolmelle satunnais-otetulle tähtäimelle suoritetun rekyyli-iskukokeen, taivutustestin ja "ruumiinavauksen" kautta. (Rekyylinkesto-testissä "röykytetään" kiikaria, kunnes jokin paikka repeää ja linssit irtoilevat, tai kuva muuttuu utuiseksi taikka ristikko irtoaa. Raakaa touhua..! Kiikari kiinnitetään vaikkapa paineilmatoimisen vuoriporan teräkangen sivuun).

Edes diploomi-insinöörin AKAVA-tasoista kuukausipalkkaa nauttivat ja lehtikirjoituksista runsaita lisätuloja saavat asekirjoittajat eivät ryhdy ostelemaan kiikaritähtäimiä "tarkemmin tutkittaviksi" eli hajotettaviksi alkutekijöihinsä sen toteamiseksi, josko linssien kiinnikkeet ovat tarkkuustyöstettyä messinkiä (tai mieluiten "platiniittia"/ "platinoidia"), vaiko valettua "guttaperkkaa", ja kestääkö kiikarin vaippaputki mutkalle taipumatta kuinkakin suuren väännön tai kolhun. Vesitiiviys testataan lähes-kiehuvassa vedessä (n. +90 Celsiusta). Jos putken jostain saumasta nousee kuplia, on tiiviys vajavainen.

2032 mk/kk työmarkkinatuella ja satunnaisilla muutamien kymppien "jäsenmaksuilla" kituvalle GOW-toimittajalle on tehtävä ainakin täysin mahdoton, vaikka tietoa olisikin niistä osatekijöistä, joiden perusteella tähtäin-kaukoputkien todellinen laatutaso ja hinta-laatusuhde voidaan arvioida ehdottoman puolueettomasti.

Kiikaritähtäimen ostaja joutuu siis ostamaan aikojen loppuun asti "sian säkissä", ellei tähtäin ole laadultaan tunnettu (ja vastaavasti hinnoiteltu) länsimainen valmiste. Venäläisetkin optisen teollisuuden tuotteet voivat toki tuottaa myönteisiä yllätyksiä; esimerkkinä rakenteeltaan lelumainen mutta optisilta ominaisuuksiltaan "zaissimainen" Berkut-monokulaarikiikari, joka on kestotestattu sotakissamme toimesta monta kertaa.

Kirjallisuustietoja on vain sota-aikaisista venäläisistä tähtäin-kaukoputkista, ja turhaan kyselet minulta netti-tietoutta! On myös syytä muistaa Neuvosto-Venäjän sotatarvike-tuotannon ja nyky-Venäjän vientituotannon välinen mahdollinen (mutta toivottavasti ei todennäköinen) eroavuus: Aikoinaan valmistettiin kaikki sotateollisuuden tuotteet "Dlja Svataja Vojna*)" = suurta Sosialistista Maailmanvallankumousta varten, viimeisen päälle laadukkaiksi. (Sota-aikana piti laadusta tinkiä, mutta muina pulakausina ei saanut). Ammattitaito lienee yhä tallella, mutta vasta tuotteiden käyttökokemus osoittaa sen, josko taitoa yhä hyödynnetään nyt, kun vuodesta 1917 (tai oikeastaan jo vuodesta 1848) ylläpidetty kumous-haave on haihtunut iankaikkisesti.


*) "PYHÄÄ SOTAA Varten". Katkelma A.ALEXANDROV:in säveltämästä uho-hymnistä, eikä siis Koraanista tai Ajatollahin Ajatuksista.

1409 MMI; PT



    - Gunwriters - yhdeksänsataa lukijaa kuukaudessa neljänkympin kuukausibudjetilla



Kännykkäpistooli

Olette varmaan jo kuulleet kännykän näköisestä pyssystä jota valmistetaan Itä-Euroopan maissa? Vehje ampuu neljä laukausta painettaessa nappeja 4, 5, 6 ja 7 mutta ei toimi puhelimena.

"Kärmes"

  Emme vielä, mutta aihe toki kiinnostaa! Vastaavanlaisia vehkeitä valmistivat jo 1970-luvun vaihteessa KGB:n erikoisase-pajat. Nelipiippuinen ase muistutti savukerasiaa (hard packia). Se oli tarkemmin sanoen kätketty tyhjään länsimaiseen savuketoppaan. Patruunat laukaistiin ilmeisesti sähkövirralla, ja kehittyneimmissä malleissa oli jo sulkumännällä varustettu patruuna, joka matkaansaattoi luodin vähin äänin. Mäntä takertui hylsynsuun kavennukseen, joten palokaasut jäivät hylsyn sisään. Männänvarsi tönäisi luodin lentoon lyhyen piipun läpi.

Tarkka ja tehokas kantama oli lyhyt, mutta niin oli ampumaetäisyyskin. Tupakkiahan ei tarjota satunnaiselle vastaantulijalle "disipliini-ammunnan" matkalta (25 metriä), vaan lähestulkoon kosketus-etäisyydeltä. Laukaukset pyrittiin suuntaamaan leuan ja kaulan yhtymäkohtaan, yläviistoon, jolloin luodit osuvat parhaaseen hengenpaikkaan, aivojen ja selkäytimen yhtymäkohtaan, latinaksi "medulla oblongata" tai aivosiltaan "pons cerebri". Osuman saanut kuolee seisoville jaloilleen, retkahtaen kokoon kuin läpimärkä flanellinen jalkarätti. Tiedossa ei ole yhtään tapausta, jolloin savukerasia-pistoolia olisi käytetty tositoimiin, mutta todennäköistä on, että niiden toimivuutta testattiin keskitysleirien vankeihin, jotka olivat "ehtymätön luonnonvara" Neuvosto-Venäjällä vv. 1917 - 91.

0509 MMI; PT



Luotimuottteja liekkikilvellä

Olisikohan mitään tietoa miltä maahantuojilta olisi mahdollista saada tulikilvellisiä valumuotteja, sillä niitä ei tunnu löytyvän mistään. Kiitos vastauksesta jo etukäteen.

Terveisin Forssan Ase & Sport Oy

Vastaus: Tulikilpeä (lontooksi "gas check" = "kaasunpidäke") ei kiinnitetä lyijyseosluotiin valuvaiheessa, vaan vasta jälkikäteen, yleensä luotia kalibroitaessa. Kilpi on matalan kupin mallinen; kuin muutaman millimetrin pituinen vaipanpätkä, joka suojelee luodin perää ruutiliekiltä ja paineiskulta. Kilpi myös parantaa osumatarkkuutta, peittämällä vähäiset luodin peräpään valuvirheet (lovet, epäsymmetriset pyöristymät sekä huokoset). Kaikkiin luotityyppeihin ei kilpeä voida asentaa. Jos luodin perä on aseen kaliberin läpimittainen (lontooksi "plain base"), on luoti tarkoitettu ammuttavaksi ilman tulikilpeä (kuitenkin mahdollisesti paperivaipan kera).

Jos luodin perässä on lyhyehkö kavennusosa, siihen voidaan kiinnittää tulikilpi, joita on kaksi päätyyppiä, nimittäin: - Kuparinvärinen HORNADY "CRIMP ON" GAS CHECK, joka kiinnittyy pureutumalla reunoistaan luodin peräkavennukseen kalibrointivaiheessa. Maahantuoja Oy K. HJORTH, Tampere. (Muutkin firmat voivat tuoda maahan Hornadyn tuotteita. Edustusten monopoolit lienevät jo - toivoakseni - siirtyneet historiaan, kuin myös ase-tukkukaupan jopa 65 % voitot).

- Messinginvärinen LYMAN GAS CHECK. Voidaan istuttaa luodin peräkavennukseen vaikka peukalolla painaen. Suositeltavaa on kuitenkin tipauttaa pisara jotain kaksikomponentti-liimaa tulikilven sisään, tai sivellä liimaa luodin pohjaan ennen kilven kiinnitystä - etenkin jos luodit ammutaan "as cast", eli valu-läpimittaisina, kalibroimatta niitä. (Liukastusta vaille ei valuluotia saa TIETENKÄÄN jättää, mutta jos se mahtuu liukutiukkuudella omassa aseessa ammutun SUPISTAMATTOMAN hylsyn suuhun, on kalibrointi turha toimenpide). LYMAN-tarvikkeiden nykyinen "pääedustaja" ei ole ilmoittautunut meille. Kysäiskää RIISTAMAA Oy:ltä. (Yhteystiedot linkkisivullamme).

Peräkavennuksella varustettuja luoteja tuottavia valumuotteja valmistavat mm. firmat LYMAN, RCBS ja LEE PRECISION. Viimeksimainitut valupihdit ovat huokeimpia (kokillit eli "muottileuat" ovat alumiinia). Liekkikilvellä varustettavien LEE-luotien tuotekoodin etuliitteenä on kirjain "C". Sitä seuraavat nimellishalkaisijaa ja -painoa ilmaisevat numerot, ja viimeinen kirjainkoodi tarkoittaa luodinkärjen muotoa. Maahantuojia ovat Riistamaan ohella ainakin ASEKAUPPA ERKKI LÄHDENIEMI. RCBS-muottienkaan edustaja ei ole ilmoittautunut toimituksellemme.

Älkää kysykö, miksi emme (yleensä) vastaile "mistä saa ja paljonko maksaa?" -tyylisiin kysymyksiin, vaan painan ne raa'asti DELETE:ksi! GOW pidetään "tietotyhjiössä" jonkin salaperäisen, vaikutusvaltaisen tahon toimesta - ja tässä tapauksessa ei tyhjiön ylläpitäjä ole virkakunta; ainakaan ilman "välikäsiä". Eikä tietoa voi nyhjäistä tyhjästä..! Avuliaat visitoorimme ovat joutuneet useinkin kertomaan meille monien välineiden ja tarvikkeiden saantipaikat. Kiitoksemme heille!

0609; MMI



BELGIALAINEN HAULIKKO

Työkaveri osti rinnakkaispiippuisen hanallisen haulikon, nimeltään Armes Lepage. Kaliberi 16, valmistusnumero 2436. Haluaa tietää vm:n jne Ase on ulkoisesti hyvässä kunnossa, onko arvoa? Muuta mahdollista tietoa ko aseesta.

nimim Remington

  Belgialaiset haulikot ja revolverit ovat suoranainen vitsaus ainakin eurooppalaisille asetoimittajille: Mallivalikoima lähes tähtitieteellinen; monet aseet vailla tehtaanmerkkiä, paitsi ehkä "LIEGE" (= kaupunki, jossa suoritettiin aseiden lakisääteiset koestusammunnat. Valmistajan "korvamerkki" ei ollut pakollinen). Hakuteoksia aiheesta ei ole sattunut eteen, eikähän niiden hankintaan ole ollut varaa yli vuosikymmeneen. ARMES Le PAGE oli alkuun tunnettu suustaladattavista kaksintaistelupistooleistaan. Tehdas perustettiin Pariisiin, Ranskaan.

Belgiaan perustetun tehtaan nimi alettiin kirjoittaa muotoon LEPAGE, eikä kirjallisuudesta löydy tietoja edes siitä, oliko ranskalaisen asepajan ja belgialaiset tehtaan välillä ylimalkaan mitään yhteyttä. Belgialaiset ovat voineet omaksua kuuluisan tehtaanmerkin, kun kaksintaistelut jäivät pois muodista ja pareittain myytyjen varsin hintavien pistoolien kysyntä hiipui olemattomaksi. (Nyttemmin niiden replikoiden eli toimivien näköisjäljitelmien myynti on alettu uudelleen, mutta replikat lienee valmistettu Italiassa tai Espanjassa). Belgialaisen Lepagen valmistamista revolvereista löytyy piirroskuvia teoksesta "ASE-ATLAS", by A.B.ZHUK; ansiokkaasti suomentanut maisteri MATTI U.K. VIRTANEN, mutta kyseinen teos jättää haulikot tykkänään esityksen ulkopuolelle.

Lepage-haulikoiden valikoima lienee ollut monipuolinen. Koska kirjallisuuslähteistäni ei löydy tietoja edes tehtaan perustamisen ja sen mahdollisen alasajon ajankohdista, niin on täysin mahdotonta kertoa mitään jonkin sen tuottaman asemallin valmistusajankohdasta, laatutasosta tai nykyisestä arvosta. Keräily- tai käyttöarvo riippuu monista tekijöistä, joista kenties tärkein on valmistajan "tunnettuus". Lepage-tehdas kuitenkin on tai oli olemassa, eivätkä tuotteetkaan liene mitään "torpparinpyssyjä", koskapa tehtaanmerkki esiintyy aseessa.


2509 MMI; PT



    - Gunwriters - sitä ei voi viskata roskiin vaikka kuinka ärsyttäis



Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

<< Uusimmat   Osa 36 >>  35 >>    34 >>  33 >>  Osa 32 >>  31 >>  30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>