<< Uusimmat  Osa 34 >>  33 >>  32 >>  31 >>   30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 35, päivitetty 27.08.2001

Punasankarien kylmä kyyti

Minäkin kävin katselemassa Raatteessa paikkoja. Vanhalta mieheltä oli jäänyt valokuvia tuolta ajalta. Lähdimme velimiehen kanssa sillä mielin, että löytyisikö valokuvien ottopaikkoja. Löytyihän sieltä, palotorni, jota 2. KTR /9 oli käyttänyt tulenjohtopaikkana, joskin tilalle oli rakennettu uusi torni, mutta vanhan tornin perustus oli näkyvissä .

Ohessa kuvat v 1940 ja v 2001. Löytyi sieltä vartiotupakin joka oli maalattu ja kunnostettu museoksi. Ihan siisti se oli kun vanjat lähtivät. Ohessa vanha kuva v 1940. Matkan aikana kuulin, että kun sota oli päättynyt niin hiljaisia vanjoja kotiutettiin Suomesta takaisin Suureen ja Mahtavaan.

Palautusten määrä oli 373 kaveria, joista oli sovittu, mutta kuinka ollakaan, joku ilkeämielinen suojeluskuntalainen oli lisännyt kuormaan yhden salamatkustajan, ja siitähän rajalla nousi meteli. Propuskassa on 373 matkustajaa, mutta kuljetuksessa oli 374 matkustajaa. "Kuka on tämä yksi?" Tämän jälkeen vanjat olivat alkaneet kovistella Valko-suomalaisia siitä, että he olivat ilman asianmukaista lupaa haudanneet Neuvostolan kansalaisia Suomen puolelle.

Asiasta päästiin ilmeisesti yksimielisyyteen kun suomalaiset ilmoittivat, että "Suomen kirotussa maaperässä" lepääviä kansalaisianne on yli 20 000 kpl. Ohessa kuva hijaisten miesten kuljetuksesta rajan yli suureen ja mahtavaa isänmaahansa. Tässä hieman isänmaallista tarinaa joskaan se ei suoranaisesti liity aseisiin, mutta olen huomannut, että GOW:n isänmaallista linjaa tämä kommentti tukee.

PRo



"SUPUTIN" on suojeluskuntaslangia!

1. "Suputin" ei varmasti ole vironkielen sana. Ehkä alkuperäisenä kyseessä on venäläinen sana "shopotom" = "kuiskaten". Viron kieli on muuten suomen sukulaiskieli, kuulostaa aika samalta ja venäjä on jotain ihan muuta.

2. Mistä löytäisi tarkkaa tietoa 7,62 mm Accelerator- luodista?

Heikki. (Eesti?)

1. Tuon totesin itsekin, läpikäydessäni Virolais-Suomalaiset sanakirjat (löytyi parikin) ja Esthonian-English Dictionary:n. Esimerkiksi moottorin äänenvaimenninta tarkoittaa kokonaan eri sana. "Suputin" on slangia, jonka alkuperä on todellakin venäjänkieli, kuten useiden satojen erityisesti Helsingin seudulla menneinä vuosikymmeninä puhutun "Stadin slangin" sanojenkin etymologia. Nykyinen slangi on täyttymässä "anglismeista", jotka vähitellen syrjäyttävät venäläisperäiset termit. Tulkoon mainituksi eräs esimerkki aseteknologian ulkopuolelta: 1910-luvun "aporkat" tai "aborkat", venäjäksi (foneettisesti) "apórkij" = (kuluneet) kengät, ovat nyky-slangiksi "bootsit", mutta myös saksalaisperäisen sanan "stiflat" = "Stiefeln" renesanssi alkoi suositun iskelmä-laulun "Tonnin Stiflat" myötä. Kaikki synonyymit tarkoittavat varsikenkiä, tai kenkiä yleisemminkin.

Sana "SUPUTIN" on käyttösanastoa Viron KAITSELIIT -suojeluskunnan aseteknisen henkilökunnan keskuudessa, eli se on tavallaan sotilas-slangia, eikä katurahvaan kieltä. Se ei ole siksi yleisesti tunnettu Virossa. Tietoisuuteeni se tuli erään Kaitseliit:in kanssa läheisessä yhteistyössä kai vieläkin olevan ystäväni välityksellä vuoden 2000 kevättalvella, ja jos jokin sana on hauskankuuloinen, sekä käytössä sujuva, omaksun sen viipymättä omaan terminologiaani. Termi "supu loads" (whispering loads) on käytössä kätevämpi kuin liturgia "handloads generating the subsonic bullet velocity". Kaitseliit:in slangissa on enemmältikin venäläis-alkuista aseteknistä sanastoa, joka ei suinkaan aina ole "neuvosto-venäjää", vaan vanhempaa kieltä.

Sanaa "SHOPOTOM" ei löydy (ohuista) sanakirjoistani, mutta J. ALFRED TANNER:in laulukokoelmasta se sattui silmiini, kupletista "Tavaritshin Svaboda-seikkailut", sen 2. säkeistöstä (joka oli valitettavasti sensuroitu pois 1970-luvulla tehdystä levytyksestä, samoin kuin 4. säkeistö). Teksti kuuluu: "Ei tarvis paljo robottaa/ vähä kirjoittaa ja SOPOTTAA./ Istu pehmeen toolin pääll' ja suimii siemenii." Hupilaulu on sanoitettu keväällä 1917. "Sopottaminen" ja "suimiminen" ovat derivaatioita joko arkaaisesta venäjänkielestä tai venäläisestä aikalaisesta katu-slangista. Wanhoja "rekoordeja/ plastinkij" (äänilevyjä) kuunnellen ja kuplettien & arkki-veisujen sanoituksia tutkien oppii tuntemaan 1900-luvun alkuvuosien Suomen kulttuurihistoriaa enemmän kuin oppisi yliopistossakaan.

Tosin vielä jatkosodan aikaan kiittelivät venäläiset maatiloille töihin sijoitetut sotavangit, että: "Kulakin pomjestassa moozhna suimit syityiksi. Lagerissa vsjegda golodnyij". ("Tilallisen kartanossa saa syödä kyllikseen. Sotavanki-leirissä on aina nälissään"). Kaikissa moisioissa ei sotavankeja sentään kohdeltu kuin perheenjäseniä, mutta vankileireillä hevosten kavioista ja päistä keitettyyn soppaan verrattuna oli ruoka hyvää, ja yleensä sitä oli myöskin riittävästi. Työteho riippui ravitsemustilasta, ja työvoimasta oli ankara pula.

2. Selonteko REMINGTON .30/.224 "ACCELERATOR"-patruunoista löytyy ainakin kirjasta "CARTRIDGES OF THE WORLD", by Frank C. Barnes (5th Edition, sivu 24). Otsikkona on ".22 ACCELERATOR"; esittelyssä patruunat .30-30/.224, .308/.224 ja .30-06/.224. Uudempiakin "edititioneja" kirjasta on julkaistu, mutta en ole päässyt niitä tutkimaan: A congenital & incurable poverty is THOUSAND TIMES more noxious scourge than a cancer and A.I.D.S. altogether. Joitakin aiheeseen liittyviä linkkejä löytyy linkkisivultamme.

1008 MMI; PT



Kritiikkiä ja kysymyksiä

Tirkisteltyäni oikeudetta sivujasi kuukauden verran tulin tunnontuskiin ja maksoin sinun "kunniavelaksi" mainitsemasi maksun tältä ja ensi vuodelta. Nyt olen kahlannut sivujasi oikein urakalla ja tekniikasta, myös ase-sellaisesta, historiasta, kemisasta ja fysiikasta kiinnostuneena täytyy sanoa, että en ole vastaavaan tietopakettiin ennen törmännyt. Toki samat tiedot ja enemmänkin on kenen tahansa saatavilla, sen kun menee kirjastoon ja alkaa lukea. (Aikaa ei mene kuin ihmiselämän verran).

Kun minulle vähitellen on muodostunut käsitys mielipiteistäsi, yksi asia on pistänyt silmään; syytät suurta osaa päättäjistä, virkamiehistä ja sitä kansanosaa, joka ei ole laillamme kiinnostunut aseista (=enemmistö), asekammoisiksi. Hoplofoobikkoko se termi oli? He siis kammoavat aseita, syynä todennäköisesti se, että he pelkäävät, että joku ampuu heitä tai heidän läheisiään sellaisella.

Sinä olet useaan otteeseen luvannut "Koston Päivää" kaikille aseiden vapaata saatavuutta rajoittaville. Joskus enemmän ja joskus vähemmän peitellysti olet sanonut, että kosto tulee olemaan lopullista laatua, joillekin nimismiehille olet jopa luvannut tämän lopun kidutuksen kera, roomalaiseen tyyliin. Eli sinä lupaat, että ne, jotka haluavat rajoittaa aseiden saatavuutta, jottei heitä ammuttaisi, tullaan ampumaan ensimmäisinä.Olenko minä ainoa, jonka mielestä tämä ei ole loogista? Sinähän epäsuorasti myönnät asekammoisten pelot aiheellisiksi: "ANTAKAA MEILLE ASEITA, TAI ME AMMUTAAN!".

Toivottavasti tämä kritiikki ei saata minua boikottiin vastausten suhteen tai ammuttavien listalle. Minulla on myös varsinaiseen asiaan liittyviä kysymyksiä; olen pitkään ollut "magnumhulluuden" riivaama. Neljänelosella ja .357:lla ampuessani oli pitkään hyvän latauksen kriteereitä mahdollisimman kova rekyyli ja pitkä suuliekki. Valitsin aseeni tämän luonnevikani mukaisesti kestävämmästä päästä, TC ja pari Rugeria.

Nyt olen pari vuotta pyrkinyt tekemään patruunoita, jotka myös osuisivat aiottuun paikkaan. Olen huomannut, että yllättävän pieni ruutimäärän ero, hylsyjen pituusvaihtelu tai luotien asetussyvyyden muutos vaikuttaa kasan kokoon. Valan silloin tällöin myös itse luoteja, ja olen kokeillut erilaisia luotivahoja. Myös niiden vaikutus on isompi kuin äkkipoika arvaakaan. Näiden lisäksi tulee ruutien ominaisuuksien heilahtelut eri valmistuserissä, eri nallimerkit ja tyypit, niippauksen voimakkuus, nallien asetussyvyyden heilahtelut, saman merkkistenkin hylsyjen tilavuuksien erot, eri ruutien toimivuus eri lämpötiloissa jne.

Kaikki nämä muuttujat saavat minut ihmettelemään, kun näen jonkun antavan neuvoa tyyliin "pari grammaa N110:ä ja Lyman xxx luoti, aina osuu". Teenkö minä jotain pahasti pieleen, kun 0,1 mm:n asetussyvyyden muutos .357:ssa muuttaa osumakuvion kokoa dramaattisesti? Tai nallimerkin vaihto aiheuttaa sen, että kuula vie puolet TC:n äänenvaimentimen sisuskaluista mennessään? Kun minä löydän tarkan latauksen, sitä edeltää monta soramonttukeikkaa, kymmeniä versioita latauksesta pienen pikkiriikkisin muutoksin. Ja yleensä juuri kun hyvä yhdistelmä löytyy, siinä käyttämäni ruuti on lähes loppu ja seuraava tölkillinen antaa juuri tässä latauksessa huonomman tuloksen. Jos lataan jotain muuta kaliberia välillä, muuttuu niippausvoimakkuus tai joku muu pirun yksityiskohta ja kaikki alkaa alusta. Tai kaupasta ei enää löydy haluamiani luoteja, mutta "meillä on kyllä ihan vastaavia toisen valmistajan luoteja, melkein saman painoisiakin, näissä on vaippakin".

Ammun .357:ja TC:llä (10") ja Ruger Blackhawkilla (6,5") ja .44:a Ruger Super Redhawkilla (7,5"). Aseet ovat hyvässä kunnossa, piiput puhtaita, eivät alkupäästään ahtaaksi krymppääntyneitä. Vahana olen viimeajat käyttänyt Lee Liquid Aloxia. Hylsyt ovat saman valmistajan, saman mittaiseksi kalibroituja ja samanlailla suustaan hieman viistoksi kalvettuja, nalli aina sama. Omat virheeni koitan minimoida ampumalla hyvältä tuelta, en kärsi rekyylikammosta (älysin sentään aikoinaan lisätä rekyyliä vähitellen, ensin .22, sitten .38, .357 ja lopulta .44) ja näkö on hyvä. Käytän RCBS Rockshuckeria, saman valmistajan ruutivaakaa ja Hornadyn ruuditinta.

Onko tarkkojen latauksien rakentelu tosiaan niin suuritöistä vai olenko vain liian kärsimätön tai taitamaton? Minulla on tunne, että jos lataamoni (vaimo sanoo, että hän on aina tiennyt minun päätyvän sinne) katosta palaa lamppu, minun on korvattava se samasta valmistuserästä olevalla, jotta luodit osuisivat samaan kohtaan.

Luodin valamisesta vielä: muottini tuottaa .360-.361 kokoisia luoteja tasapainoituslyijystä, painot 160 gr ja 215 gr. Onko liian isoja kalibroimattomina ja veteen pudotettuina (=karkaistuina)? Entäpä minkä kokoisia murkuloita vielä uskaltaa tunkea neljänelosen hylsyyn jos ei ole kuolemankaipuuta?

T: Arto

  Välillä oli tilanne sellainen, että olimme pakotettuja rohkaisemaan asehenkilöitä muistamaan ylivoimansa, jos tiukka paikka eteen tulee ulkomailta (mahdollisesti YK:sta) saneltuna: Meillä on VIELÄ aseet hallussamme! Hoplofoobeilla ei ole! Niiden hallussa on keinot "yleisen mielipiteen valtavirtojen" ohjailuun: Muunmuassa KAIKKI vaikutusvaltaisimmat joukkoviestimet meillä ja muualla. Englannin ja Australian kansojen aseriisunta oli kauhistuttava esimerkki siitä, kuinka helppoa on riistää ihmisiltä eräs heidän perusoikeuksistaan, vedoten "yleiseen mielipiteeseen" - kohtaamatta MINKÄÄNLAISTA vastarintaa, paitsi hätäistä, järjestäytymätöntä asekätkentää. Nuo kansat yllätettiin housut kintuissa: SUOMALAISIA EI YLLÄTETÄ! Siitä olemme yrittäneet pitää huolen - ainakin GOW:n levikin puitteissa.

YK:n "pienase-konferenssi" oli uhkana! USA:ssa oli tulossa presidentiksi demokraatti AL GORE, jatkamaan ja täydentämään edeltäjänsä BILL CLINTON:in ase-vihamielistä tuhotyötä. Ja muistanet kai, mihinkä etniseen vähemmistöön kuuluisi tätä nykyä Jenkkilän varapresidentti, Gore:n tärkein neuvonantaja, jos pressanvaaleissa olisi käynyt siten kuin MELKEIN kävi? Sanooko nimi HENRY MORGENTHAU mitään? Hän oli FRANKLIN D. ROOSEVELT:in tärkein neuvonantaja, jonka juonitteluista USA:n asehenkilöt kärsivät tänäkin päivänä.

Niistä kärsii myös Suomen kansa, ja oikeastaan koko maailma - yhä vieläkin. Ainahan mallia katsotaan Jenkkilästä, niin hyvässä kuin pahassakin, ja erityisesti muokattaessa ns. "yleistä mielipidettä" - milloin mihinkin suuntaan. "Johtaja-sopuli" on USA, ja sitä sokkona seuraava sopulilauma on lähes koko muu maailma, joka seuraa johtajaa vaikka Niagaran putoukseen. Lähivuosina poispäin vaaran paikoista, blagodárju Gospodinam:

Ase-roviot eivät roihunneet "Tuhon Päivänä" 9. heinäkuuta 2001, koska USA:n presidentti GEORGE W. BUSH piti erään tärkeimmistä vaalilupauksistaan, koskien USA:n perustuslaissa turvatun ampuma-aseiden hallussapidon oikeuden kumoamattomuutta: Bush rohkeni (kuten jo ennustimmekin) uhmata jopa YK:n perin näennäistä vaikutusvaltaa mainitun pienase-konferenssin ase-vihamielisille osanottajille osoittamassaan viestissä.

Se, joka viulut maksaa, päättää myös siitä, soittaako jouhi-orkesteri "Yellow Rose of Texas:ia" vaiko "Macarena:a": USA ylläpitää jäsenmaksuillaan YK:ia!!! Jos USA päättää (VIHDOINKIN!) lakkauttaa tuon edesmenneeseen Kansainliittoon rinnastettavan haittajärjestön, se pystyy tekemään sen milloin tahansa, muutaman vaikutusvaltaisen johtajansa allekirjoituksen piirtämisellä muutaman konekirjoitusrivin pituisen asiakirjan alamarginaaliin. Kun dollarivirta patoutuu, päättyy YK:n toimintakin. Eikä tule ikävä..! Globalisoituvassa "maailmankylässä" elettäessä ei riitä tuijottaminen siihen, mikä on ase(lupa)politiikka omassa kihlakunnassa, vaan näkemyksen tulee olla laajempi ja kaikki vaihtoehdot huomioonottava; myös pahimmat.

Enemmistö Suomen kansastako hoplofoobikoita? En muista moista koskaan väittäneeni. Valta-enemmistö kansalaisistamme on ns. "neutraaleja siviilejä", joilla ei ole mielipidettä ampuma-aseiden täysin vapaasta hallussapidon oikeudesta; ei sen puolesta, mutta ei myöskään sitä vastaan. Enemmistö kansastamme kannattaa aseellista maanpuolustusta jopa "toivottomassa tilanteessa". Entäpä virkavalta? Noin 8000:sta poliisihenkilöstä ehkä 2000 asettuisi puolustamaan kansamme puolustuskykyä näivertäviä maanpettureita, kaatuen toivottomassa virkatehtävässään.

Useimmat heistä eivät kuulu kenttätyötä tekevään henkilökuntaan, vaan päällystöön; niihin "v..tumaisiin nimismiehiin", jotka itsekin mainitsit. Noin 2000 liittyisi riemumielin - jopa johtavina sieluina - vapautensa puolesta taistelevien suomalaisten riveihin. (Eivät erityisemmin tykkää politikoitsijoista, "sicaministeriön" komentelevaisista virkailijoista, eivätkä sensaatio-journalisteista! Et taida arvata, moniko poliisihenkilö visiteeraa sivuillamme muutenkin kuin "ex officio", yhtyen näkemyksiimme mm. kriminaalipolitiikasta). Enemmistö, noin 4000 henkilöä, pysyisi neutraaleina, katsoen kauko-viisaasti, että "kuinkahan tuossa rettelössä käyneekään?", ja "mitähän muualla maailmassa on tapahtunut?", ilmoittautuen vaikkapa sortuneensa äkäisen flunssa-epidemian tartuttamina tautivuoteeseen.

Varsinaisten hoplofoobikoidenkin lukumäärä, siis koko Suomen kansasta, eikä yksittäisestä ammattiryhmästä, lienee nelinumeroinen. Toistettakoon vielä viimeisen kerran pari faktaa: Ase-vihailijoiden fyysinen eliminointi EI ALA SUOMESTA, vaan se laajenee MYÖS Suomeen. "Sotatoimella" ei ole myöskään ennakkotapausta tunnetussa historiassa, joten tapahtumien kulun ennustaminen on vaikeaa. Lait, direktiivit ja diktaatit kuitenkin lakkaavat olemasta voimassa, kun "ryminä" alkaa. "Sotaansyyllisiä" ovat asevihailijat, eivätkä asehenkilöt, joiden mitta vain tulee VIHDOINKIN täyteen alituisesta yksilönvapauteen kohdistuvasta uhkasta ja päähänpotkinnasta ERÄIDEN politikoitsijoiden, virkahenkilöiden ja sensaatio-journalistien taholta.

Toimenpiteitä tuskin kohdistetaan JOKAISEEN kaljapubissa ase-vastaisia mielipiteitään turisevaan ukkeliin, vaan lähinnä sellaisiin henkilöihin, joilla on jonkinlaista vaikutusvaltaa ns. "yleiseen mielipiteeseen", sekä virkamiehiin ja politikoitsijoihin, joilla on valta vaikuttaa Suomen kansallisen lainsäädännön tulevaan kehitykseen, sekä jo olemassaolevien säädösten ja direktiivien tulkintoihin, JOS (HUOM!) he ovat osoittaneet hoplofoobista maailmankatsomusta puheillaan, kirjoituksillaan tai teoillaan. Tuosta kritisoimastasi nimityksestä "hoplofobia", jonka lihallinen isä lienee jenkkiläinen JEFF COOPER, lienee mahdotonta luopua, vaikka se onkin virheellinen. Sehän tarkoittaa vain "asepelkoa".

Oikeellinen termi olisi: "MISOHOPLIA", eli "aseviha". (= "MISOS = "viha" ja "HOPLOS" = "ase". Peräkaneetti "..IA" tarkoittaa "sairaustilaa" lääketieteellisessä munkkilatinassa, joka tässäkin tapauksessa on muinaiskreikkaa). Kyseessähän on varsin vakava, yleensä parantumattoman, mielisairauden laji! Ase-pelko, ohimenevänä kohtauksena, on täysin terve reaktio, jouduttaessa katselemaan esim. vihollisen, rikollisen tai edesvastuuttoman henkilön pitelemän ampuma-aseen "reikäpäätä".

Suomalaisten aktivisti-asehenkilöiden ei tarvitse rukoilla/vaatia yhdeltäkään "misohopliitilta" että: "Antakaa meille aseita..jne). Vaikka jokainen rekisteröity ampuma-ase "pakkoluovutettaisiin" omistajiltaan, niin on MUITAKIN, ja jos nekin pystyttäisiin takavarikoimaan, niin TEHDÄÄN uusia - entistä ehompia! Montako kertaa on jankutettava esim. se fakta, että konepistooli on helpompi valmistaa kuin huokeakaan ilmakivääri? Ja jos Suomeen syntyisi "ase-tyhjiö", sen kyllä täyttäisivät pian rajantakaiset "mafiosot": Suomeen on ennenkin salakuljetettu aseita monin tavoin; mm. lasti Ukko-Mausereita sukellusveneellä Saksasta, vuoden 1918 punakapinan kukistajille. "Veten-alainen vehje" on ilmeisesti keksitty taannoin uudelleen mm. suurten huume-lastien nerokkaaksi salakuljetus-välineeksi. (Sitä pelkäävät ainakin tulli-publikaanit ja Merivartiosto).

Asetyhjiön täytöksi tulevat aseet päätyisivät ROHKEIDEN SUOMALAISTEN omistukseen, eivätkä heille, jotka nykyisin kerskuvat olevansa "A1 DE-LUXE" -luokan kansalaisia, joilla on ETUOIKEUS ampuma-aseiden hallussapitoon, valtiovallan kiitoksena uskollisuudesta "kleptokraattista" systeemiä kohtaan. (Myöskin kreikkaa: "KLEPTEIN" = "varastaa", "-KRATIA" = "hallinto/ valtiojärjestys", yhdyssanan osana). Tosiasiassa nuo kerskurit vain SATTUVAT asumaan paikkakunnalla, jonka aselupa-viranomainen SATTUU olemaan aseharraste-myönteinen. (Jotkut joutuvat myöntämään lupia myöskin vastoin vakaumustaan, koska se on lakisääteinen virkavelvollisuus. Mutta ne pitävät jokaiselle luvanhakijalle "tykö-puhuttelun", yrittäen taivutella hänet peruuttamaan hakemuksensa. KOKEMUSPERÄINEN HAVAINTO VUODELTA 1985, eikä siis kuulopuhe, joita emme yleensäkään noteeraa!).

Muistelen joskus maininneeni "SOTATOIMI TITANIC:in" (en tosin tällä "vastasyntyneellä" nimellään), eli misohopliittien hautaamisen meren syvyyteen vanhoihin laiva-romuihin teljettyinä. Isänmaanpettureiden AMPUMISTA en suinkaan suosittele: Olisi liian helppo loppu, rikosten TÖRKEYS huomioonottaen! Koska tuo päivä näyttää lykkääntyvän 4 - 8 vuodella, en todennäköisesti ole enää itse tapahtumien silminnäkijänä/korvinkuulijana, joten joitain neuvoja jo etukäteen mahdollisten rangaistusten toimeenpanijoille:

Laivojen vesirajaan tulee poltto-leikata lähes keulasta perään ulottuva, vain noin 20 cm:n levyinen pitkittäis-rako, ettei uppoaminen tapahdu liian nopeasti. Kuopion Palloseuran sotahuutokin kuului aikoinaan: "Elä laakase! Naatitaan!" KADONNUT henkilö on kuollut vasta silloin, kun hänet kuolleeksi julistetaan. Siunattuun Suomen maaperään en haluaisi yhtäkään maanpetturia haudattavan! Jälkipolvien muisteltavaksi jää se, josko kuolemanlaivan ruumasta kuuluu "a capella" virsi: "Sua kohti, Herrani..!", vaiko räkärock-itkelmä: "Jäähyväiset aseille..!" viimeisenkin ilma-raon upotessa Itämeren aaltojen alle.

Tässäpä tämänkertaiset ennustukset/haavekuvat! Aihe lienee loppuun käsitelty, vaikka juuri mistään viestimestä ei ole löytynyt analysointikelpoista tietoa YK:n pienase-konferenssin loppu-kommunikeasta. Avajaisista tuli sentään hieman informaatiota, esimerkiksi HARRI H. HOLKERI:n puheesta, jonka teksti oli kopioitu suoraan misoholpisen IANSA-järjestön julistuksesta, ja tietenkin presidentti GEORGE W. BUSH:in terveisistä, joita kommentoitiin Suomen sähköisissä joukkoviestimissä jotensakin tyyliin: "HIRVEEN-KAUHEEN-KAMALAA, millaista puhetta..!" Ei aivan näillä sanoilla, mutta tällaisilla äänenpainoilla.

Nyt käymme jälleen arkipäiväisen tekniikan kimppuun: Tarkkuuspatruunoihin suosittelen tarkkuusammuntaan paremmin soveltuvia ruuteja, alkaen N310:stä. Tarkkuuspatruunan luodin lähtönopeushan on luokkaa 200 - 250 m/s. Muutkin N300-sarjan ruudit voivat olla käyttökelpoisia. Muuten on homman nimi: "Name of the Game is THE SAME", eli sanalla sanoen: "YHDENMUKAISUUS!" Unohditpa mainita, mikä on oma tarkkuusvaatimuksesi. Alinomainen latauskomponenttien vaihtelu teettää todellakin kohtuuttomasti töitä, ja koska ruudit (lukuunottamatta ehkä vain jenkkiläistä kivääriruutia BALL-C 2 ja vastaavia) valmistetaan tuotanto-erittäin, eikä tauottomalla prosessilla, ovat eräkohtaiset vaihtelut väistämättömiä. Ruudit ovat kuitenkin yleensä "blended", kuten whiskyt ja brandyt, eli useampien valmistuserien seoksia.

Oletko huomioinut esimerkiksi sen, että ruudin kuivuminen vaikuttaa sen palo-ominaisuuksiin ja sen kautta patruunoiden osumatarkkuuteen? Ruutitölkin kannen ei tarvitse edes "falskata". Kun tölkissä on pohjalla vain muutaman senttimetrin ruutikerros, siitä haihtuu kosteutta tölkin ilmatilaan: Ruuti kuivuu! Jos olet kehitellyt jonkin latausyhdistelmän kuivalla ruudilla, ja "korkannut" sitten seuraavan tölkin samaa ruutilajia, voi vaikutelma olla, että: "Tämähän on täysin eri tavaraa kuin etiketissä kerrotaan!" Niinhän se periaatteessa onkin, joskin päinvastaisella tavalla: Hieman vesi-kosteampaa, "Hoffmanin Tipoilta" viettelevästi tuoksuvaa "tuoreruutia", jolla valmistajan suorittamat testiammunnatkin on suoritettu. Juuri sellaista tavaraa kuin etiketissä kerrotaan!

Jos "mestarin neuvot" kelpaavat, suosittelen seuraavaa kikkaa: Pakkaa ruuti heti tuoreeltaan vaikkapa pienikokoisiin, tiiviisti sulkeutuviin lasisiin sillipurkkeihin tai Mini Grip -muovipusseihin. MERKITSE RUUDIN LAJI PIKKUPURKIN KANTEEN TAI PUSSIN ETIKETTIIN SPRII-TUSSILLA, JOKA EI HANKAUDU POIS! Ja sanokoot "sicaministeriön" fiskaalien asehenkilöille kiusaksi keksimät pykälät mitä tahansa, SÄILYTÄ RUUTI ESIMERKIKSI PERUNA- TAI HILLO-KELLARISSA. Kuivissa, lämpimissä tiloissa säilytettäköön vain se määrä ruutia, joka tarvitaan kulloisenkin patruuna-erän lataamiseen, vain lataustoiminnan ajan.

Jos ruutia jää tähteeksi, älä jätä sitä ruutiannostimen säiliöön (joka ei ole ilmatiivis), vaan kaada se takaisin purkkiin tai pussiin. "Salpapussi" (Mini Grip) on siinä suhteessa lasista sillipurkkia etevämpi, ettei siihen jää juuri lainkaan ilmatilaa, johon ruudin kosteus voisi haihtua. Sovelias jäännös-erän säilytyspaikka on jääkaapin ovilokero, jossa lämpötilat eivät vaihtele. Vaimolle mainitse, että koodi N310 tai N320 ei tarkoita mitään eksoottista yrttimaustetta. On jotakuinkin mautonta tavaraa. ("Porvoon mitalla" soppaan annosteltuna siitä voi sentään tulla lievähkö Pan-Suolaan viittaava makuvivahde, aiheuttajanaan kalisalpietari, jota liukenee ruutijyvien sisältä kiehuvaan keitokseen).

.357 kaliberisiin patruunoihin ovat 360 - 361 tuhannesosatuuman (Suomi muuten siirtyi metrisysteemiin jo pitkästi toistasataa vuotta sitten) läpimittaiset luodit melko-lailla ylipaksuja. Vaikeuksiesi alkusyy voi piillä tässä! Jos mahdollista, mittaa aseidesi urakaliberi, ja kalibroi luodit enintään .001 tuuman verran sitä paksummiksi, eli jos uraläpimitta vastaa nimellismittaa .357", on sovelias luotien läpimitta .358" - tai vaikkapa tasan urakaliberin mittainen, eli siis .357". Mainittuun mittaan kalibroitu pyöränpaino-lyijyinen luoti "turpoaa" muutamien tuhannesosa-millimetrien verran kalibrointimittaa paksummaksi noin kolmen viikon kuluessa, jonka jälkeen se vasta on saavuttanut lopullisen läpimittansa.

Unohtuiko luotiseoksestasi kenties muuan tärkeä lisäaine? Tina! Pelkästä pyöränpaino-lyijysta ei synny täysin muotovirheettömiä luoteja. Parikin paino-% tinaa tai 4 p-% 50-50 juotostinaa edesauttaa huomattavasti valumuotin ontelon täyttymistä, vähentäen myös luodin peräpään huokoisuutta. Muistitko myös täyttää muotin melko reilusti "yli ayräidensä"? Valimo-tekniikassa tunnetaan luotivalureiden termi "valupyrstö" nimellä "imu-kupu", josta imeytyy sulaa metallia luodin peräpään keskiöön, vähentäen sen huokoisuutta. Valumuotin tulee olla niin kuuma, että "kupu" jähmettyy vasta 2 - 3 sekunnin kuluttua lyijyseoksen kaatamisesta tai sen valuttamisesta muottionteloon.

.44 kaliberin valuluotien suurin suositeltava läpimitta on 11.00 mm, tai tuumina .433", jos luodit ovat lähes puhdasta pehmo-lyijyä. Kalibrointiholkin koko voi siis olla .430", mutta jos piipun urakaliberi on minimi-mitan tuntumassa, 10.90 mm, on kalibrointi-työkalun läpimittasuositus .429", joka onkin suosituin "bullet sizing die:n" kokoluokka "maalimalla avaralla".

1908 MMI; PT



Salpietarin valmistus ennen ja nyt

Mistä tehdään kaliumnitraattia (KNO3)?

Anita


  Kalisalpietari tunnettiin tuhat vuotta sitten lempinimellä "Kiinan lumi". Sitä löytyi luonnosta, kuivuvien vesirapakoiden reunoilta seuduilta, joiden maaperässä oli kaliumia; Kiinasta ja Intiasta. Mustaruutikin oli alkuaan kiinalainen keksintö. Kun se opittiin tuntemaan ja hyödyntämään länsimaissa, salpietaria raapattiin tallien, navetoiden ja kellareiden rapatuista tai muuratuista seinistä, joiden "rapninkiin" tai muurauslaastiin oli käytetty kaliumkarbonaatin sekaista eli epäpuhdasta kalkkia hiekan sideaineena.


Salpietariviljelmä hullujenhuoneen kellarissa

Typpipitoiset ilman huurut yhtyivät kaliumkarbonaattiin kalisalpietariksi etenkin tallien ja navetoiden seinille. Ranskan vanhin houruinhoitola, "La Salpetriére", sai myös nimensä seinilleen kertyneestä salpietarikerroksesta, joka raapattiin talteen vuosittain, eikä joka kolmas vuosi. Seinärappaukseen oli käytetty poikkeuksellisen kalium-pitoista laastia - ehkäpä tarkoitushakuisesti. Nimi tarkoittaa "salpietari-keittämöä". Viittaa myös hygienian tasoon hoitolan toiminnan alkuaikoina.

Kun salpietarin tarve ruudin valmistukseen alkoi lisääntyä, opittiin sitä "viljelemään" aluksi tunkioiden pohjilla, joissa muhi typpipitoisia ruoantähteitä, tiski-vesiä, ja "hugaa" sekä "lirua". Kun tunkionpohjan multaan sekoitettiin uuneista ja liesistä kertynyttä tuhkaa, yhtyi sen kaliumkarbonaatti (potaska) typpijäänteisiin kaliumnitraatiksi. Hevostallien, navetoiden ja erityisesti lammaskarsinoiden jätökset kannettiin noihin salpietaritunkioihin, jotka sijaitsivat vielä taivasalla.


Sato kypsyi salpietaritarhoissa

Lampaan papanat tuottivat erityisen runsaan salpietari-saaliin. Niillä voitiin maksaa jopa maaverot mm. Suomessa, kun salpietarin tuotanto alkoi saada teolliset mittasuhteet joskus 1500-luvulla. Verovoudit saattoivat viedä kirjaimellisesti tuhkatkin pesästä salpietarin välttämättömäksi raaka-aineeksi. Puutuhkahan on pääasiallisesti kaliumkarbonaattia. Verokarhuille kelpasi myös tallien ja navetoiden maalattioista kuokittu multa, johon oli imeytynyt typpipitoisia jätöksiä; lähinnä kotieläinten tuottamaa "lirua", mutta myös kiinteämmistä jätöksistä peräisin olevaa "mehua"; sekin typpipitoista tavaraa.

Ilmeisesti jo 1500-luvulla opittiin salpietaria kypsyttämään "salpietaritarhoissa", eli katetuissa ladoissa, joiden pohjalle lapioitiin kaikenlaiset edellämainitut materiaalit, myöskin tulipesien tuhkat, sekä sellaiset teurasjätteet, joita ei kelpuutettu ihmisravinnoksi tai parkittu nahaksi. Salpietarin "kypsytys" kesti yleensä kaksi vuotta; kylmän kesän vuosina kolme. Niiden kuluttua lapioitiin tarhan pohjamullat tynnyreihin, joko luovutettaviksi veronkantajille tai myytäviksi. Talonpojat oppivat sittemmin myös jalostamaan salpietarin tyydyttävän puhtaaksi kiteiseksi suolaksi, jolloin sen kauppa-arvo ymmärrettävästi enentyi.


Ensimmäinen keitto ja kiteytys

Salpietaritarhan pohjamullat lapioitiin tynnyriin, joka oli puolillaan punahehkuisilla kivillä kuumennettua vettä. Tämä kuumennustekniikka oli peräisin jo kivikaudella, kun ruokaa kypsytettiin asbestiruukuissa mm. Suomessa. Kivikuumennus oli menetelmänä myös pantaessa olutta tai "pryssinkiä" eli sahtia suurissa puusaaveissa. Rautapata on vuosituhansia nuorempi keksintö, kuin oli "kiljukaljan keittäminen". Kun tynnyri oli täynnä vedellä laimennettua löyhkäävää löllöä, sen annettiin seisoa parin päivän ajan. Sitten kauhottiin tynnyriin pintakerrokseksi noussut ruskea vesi ns. "laakkoon", joka oli saumoistaan piellä tiivistetty matalareunainen puulaatikko.

(Yleinen sukunimi LAAKKONEN periytyy tästä muinaissuomen sanasta. Niin myös nyky-suomen sana "laatikko"). Tämä työvaihe suoritettiin kesähelteiden aikaan, useimmiten ennen heinänkorjuuta. Sadepäiviksi laakko työnnettiin salpietaritarhan katon alle suojaan. Aurinkoisina päivinä se kiskottiin taivasalle. Tummaan veteen osuva päivänpaiste haihdutti vettä laakosta, jonka pohjalle kiteytyi lopulta kerros raakasalpietaria, joka raapattiin talteen välivarastoon. Tällä tavoin käsiteltiin koko pohjamultasatsi. Saalis oli muutamia "ankkurillisia" raakasalpietaria. (Ankkuri = 15 kannua = 39.3 litraa). Syksyisen elonkorjuun jälkeeen alkoi varsinainen salpietarin keittäminen, ellei raakasalpietaria luovutettu sellaisenaan veronkantajalle tai myyty rahapulassa/vaihdettu paloviinaan jo puolivalmisteena.


Toinen keittovaihe

Salpietari keitettiin rautapadassa, jonka pohjalla kuumennettiin keittovesi. Siihen lisättiin raakasalpietaria niin paljon kuin "kirppuilevaan" veteen liukeni. Aivan kiehuvaksi ei liuosta kuumennettu. Kun se jäähtyi, siihen kiteytyi puhdasta, valkoista tai vaaleanharmaata salpietaria, joka siivilöitiin talteen. "Pohjamujuun" jäivät ruskeat epäpuhtaudet, sekä keittosuola, jota salpietaritarhan multa myöskin sisälsi säännönmukaisesti. Suola oli peräisin eläinten ja ihmistenkin "lirusta", jolla salpietaritarhan pohjaa käytiin kastelemassa kypsytysvaiheen aikana. Arvokasta typpipitoista materiaalia ei vuodatettu vesistöihin viemärien kautta, kuten nykyisin tehdään (ja kiroillaan mustanruudin kauhistuttavaa "kartelli-/monopooli-hintaa"). "Veroparseeliksi" tai kauppatavaraksi aiottu "salpetteri" kuivattiin laakon pohjalle levitettynä ilmavassa paikassa.


Kolmasti kirkastettua

Jos haluttiin tuottaa kallisarvoisinta laatua "Salis Petris Rectificatum", toistettiin keittovaihe (kun pata oli ensin pesty huolellisesti), lähinnä viimeistenkin natriumkloriidin jäänteiden poistamiseksi salpietarista. "Kolmannen kirkastuksen" eli "rektifikaation" (vrt. paloviinan tislaus) tuloksena saatiin lähes lumivalkeaa kiteistä salpietaria, joka ei paakkuuntunut kokkareiksi, eikä siitä sekoitettu ruuti jättänyt aseen piipunputkeen "kotiruudin" käyttäjille niin tuiki-tuttuja pieniä pallomaisia valkoisia suolapisaroita.

(Kaupallinen lannoitesalpietari, jota aikoinaan myytiin kukkakaupoista 25 kg:n muovisäkeissä, jouduttiin uudelleen-kiteyttämään ainakin kertaalleen, jos siitä haluttiin jotakuinkin kelvollista oksidanttia edes tihentämättömään "maatiais-ruutiin". Sen väri oli tosin puhtaanvalkoinen, mutta seassa oli keittosuolaa. Elintarvike-laatuinen salpietari on puhdasta kaliumnitraattia, ja yleensä jo valmiiksi jauhettua pölymäiseksi).


Laatutavaraa Pohjanmaalta

Tuotantomenetelmä säilyi kuvatunlaisena vuosisatojen ajan. Mainittakoon, että salpietarin "tarhaus" oli yleinen maaseudun sivu-elinkeino Suomessa, erityisesti Pohjanmaalla; kai jo Kustaa Vaasan ajoista saakka. Puhtaus oli kuuluisa kautta maailman ja jatkojalostustakin harjoitettiin - teollisissa mittasuhteissa: Seinäjoen ruutitehdas tuotti aikoinaan Venäjän Keisarikunnan laadukkaimman mustaruudin, jonka seasta ei milloinkaan tavattu "mustaa multaa", jota löydettiin monien muiden manufaktuurien valmisteista. Multa oli voitu lisätä ruutiin huijausmielessä, mutta se saattoi olla peräisin myös hutiloiden puhdistetusta salpietarista. Ammuttaessa sen läsnäolo havaitaan savun harmahtavasta väristä. Nykyisin tokkopa läheskään kaikki seinäjokiset tietävät, mistä teollisuustuotteesta heidän kotikaupunkinsa oli kuuluisa Tornionjoelta Vladivostokiin saakka. (Ruutimuseo-hankkeen toteutumisesta ei ole tullut vielä tietoa toimitukseemme).


Konvertoitu salpietari

Käänne tapahtui Krimin Sodan aikoihin, jolloin ruudin kulutus oli mm. Englannin tykistössä niin suuri, ettei salpietarin tuotanto/tuonti pysynyt mukana vauhdissa. Huokeaa Chilen salpietaria (natriumnitraattia) olisi ollut saatavana lähes rajattomat määrät, eikä merimatka Chilestä Englantiin ollut mitenkään kohtuuton, koska höyrylaiva oli jo keksitty. Intiasta Englantiin kesti purjehdus jo kauemmin. Salpietari tuotiin enimmäkseen Intiasta, "tee-klippereiden" pohjalastina. Kotimainen "tarhaus" ei riittänyt alkuunkaan tyydyttämään Brittiläisen Imperiumin salpietarin tarvetta. Erilaisia ruutiseoksia kyhättiin valmistaa Chilen salpietarista, mutta kokeilut johtivat säännönmukaisesti pettymykseen: Natriumnitraatti on vaikeaa saada kuivaksi, ja mustanruudin massa on PAKKO kostuttaa vedellä tihennys- ja tiivistysvaiheiden ajaksi. Muutoin REMAHTAA, eikä pelkästään sähähdä, kun valssimylly pannaan "soimaan". (Ks. sarja "Tekniikkaa ja Historiaa").


"Happotähteiden" paikanvaihdos

Jos natriumnitraatti-ruutia onnistuttiin valmistamaankin, se ei säilynyt kauaa käyttökelpoisena, koska Chilen salpietari imee ahnaasti kosteutta ilmasta, ja juuri Krimin niemimaalla vallitsee kostea meri-ilmasto. Ns. konversio-reaktion keksijä on jäänyt valitettavasti tuntemattomaksi, vaikka ase- ja sotahistoriallisessa mielessä tämä keksintö oli käänteentekevä. Se lienee keksitty vahingossa, kuten esimerkiksi penisilliini sittemmin: Joku kemisti sekoitti, ilmeisesti hetken mielijohteesta, kuumaan natriumnitraatin vesiliuokseen Saksan suolakaivosten "käyttöarvotonta rakkakiveä", eli kaliumkloriidia.

Kun kuuma "kylläinen" liuos jäähtyi, siihen alkoi kiteytyä mitä laadukkainta kalisalpietaria; hyvinkin "Salis Petris Rectificatum"-luokkaa. Oli tapahtunut konversio, eli ioninvaihdos: Natriumnitraatin typpioksiidi oli yhtynyt kaliumiin, johon sillä on suurempi vetovoima, ja kloori puolestaan natriumiin, johon se on himokkaampi yhtymään kuin kaliumiin. Syntyneiden suolojen liukoisuuksien erilaisuus mahdollisti jo muinaisaikoina tunnetun kalisalpietarin erkaannuttamisen natriumkloriidista kyllästetystä vesiliuoksesta, jonka lämpötila on likellä kiehumispistettä. Veteen sekoitetaan suolaseosta niin paljon kuin liukenee. Lämpötilaa voidaan nyt lisätä veden kiehumapisteen yli, jonnekin + 130 Celsiuksen tienoille.


Suolojen eriytyminen

Kun liuos jäähtyy, muuttuu se "ylikylläiseksi" kalisalpietarista, joka alkaa kiteytyä. Kiteiden "ytimiksi" ripotellaan liuokseen prosessin vauhdittamiseksi pölynhienoa kalisalpietaria. Kiteet alkavat nopeasti kasvaa, kerrostumalla "ytimien" pinnalle. Haitallinen natriumkloriidi pysyy liuenneena kylmässäkin vedessä, jopa veden jäätymispisteen alapuolelle saakka. Vähäinen osa kalisalpietarista jää liuenneeksi kylmäänkin veteen, mutta tuo "enkelten osuus" oli vara uhrata etenkin konversiomenetelmän keksimisen jälkeen, kun raaka-aineiden hinta huokeni hullunhalvaksi ja tuotantoprosessi muuttui siistiksi, nopeaksi teolliseksi toiminnaksi.


Ruutitarpeiksi ja apulannaksi

Chilen salpietari on luonnontuote (merilintujen kovettunutta ja tekeytynyttä "hugaa"), kerrostunut kai vuosimiljoonien ajan Etelä-Amerikan rantakallioille. Kalisuola on suolakaivoksista paikoin runsaastikin löytyvä "syrjä-aines", jolle ei oltu löydetty vielä 1850-luvulla juuri minkäänlaista hyötykäyttöä. Kemistiprofessori JUSTUS von LIEBIG (1803 - 1873) oli vasta kokeilemassa hyötykasvien keinolannoitusta "kukkaruukku-mittakaavassa". Ensimmäinen synteettinen väkilannoite oli kalisalpietari, jonka kulutus lisääntyi "voimaperäisen" maanviljelyksen alettua syrjäyttää alkuperäisintä luomu-tuotantoa. Pian jouduttiin jo perustamaan varsinaisia kalisuola-kaivoksiakin.

1808 MMI; PT



Itselataava LAHTI/SALORANTA

Ystävälläni on (luvallinen) puoliautomaatiksi muunnettu Lahti-Saloranta pikakivääri. Nytpä meitä poikia kiinnostaa saako L/S:an muunnettua niin että se ampuisi suljetulta lukolta? Puoliautomaattisena kun ei ole ns. cook off -vaaraa. Ystäväni tiesi kertoa että L/S:aa on valmistettu mm. hävittäjän siipiaseeksi. (onkohan noin?) jolloin laukaisu olisi tapahtunut sähköisesti suljetulta lukolta.

Feliks.

  Muutos on periaatteessa mahdollinen, koska L/S:ssa on erillinen "lineaari-iskuvasara", joka lähtee liikkeelle lukon kytkeydyttyä luistiin jäykkäyhteyteen, erityisen "automaatti- viretuen" vapauttamana. Yhteen kytkeytyneet liikkuvat osat (piippu, luisti ja lukko) ovat vielä liikkeellä eteenpäin, kun iskuvasara napauttaa nallipiikin peräpäähän ja laukaisee patruunan. Ellei patruuna ole nallivikainen, eli ei ilmene sytytysviipymää, alkavat liikkuvat osat perääntyä rekyylin vaikutuksesta hieman ennen iskeytymistään etuasemaansa, jolloin vältytään tarkkuutta huonontavasta rekyyli-iskusta eteenpäin.

Järjestelmää kutsutaan "kelluva tuli/ floating fire" -systeemiksi, jollainen oli läsnä jo MADSEN-pk:ssa. Siinäkinhän on erillinen iskuvasara ja kulmavipu, joka välittää vasaran lyönnin nallipiikin perään. L/S 26:ssa sijaitsee "automaattilaukaisin" kuitenkin hankalassa paikassa, liikkuvien osien yläpuolella, joten se on vaikeaa muuttaa liipaisimella hallittavaksi.

Lentokoneiden siipi-kk L-34 on vyösyöttöinen variaatio "Minni-Hiirestä", eli tähystäjän kk:sta L-33. Sulkumekanismi on samanlainen molemmissa: Avoimelta lukolta ampuva, mutta tyystin erilainen kuin L/S 26:ssa: Piippu perääntyy vain lyhyen matkan, saattaen erityisen inertiakappaleen taantumaan huikealla vauhdilla. Tämä kappale avaa aseen sulun ja kiskaisee jäykkäyhteydestä irronneen lukon taaksepäin... (Taitaa olla yksityiskohtaisemman esittelyn paikka "sitten joskus", JOS tämänhetkinen ruuhka saadaan JOSKUS puretuksi).

"Minni" syöttää patruunat "Emma"-tyyppisestä pannulippaasta, jossa on patruunoita kahdessa päällekkäisessä kerroksessa (kuten "Tankki-Emman" lippaassa), joten niitä mahtuu 75 kpl. Tulinopeus on nimellisesti 1050 ls/ min. Itse olen mitannut 7.62 x 53R Norinco-patruunoilla ammutuista useammista viedeoiduista 10 laukauksen sarjoista kadenssin 1200 ls/ min., eli L-34 pystyy siihen mihin saksalaisten MG-42 eli "Spandau", vaikka on kymmenkunta vuotta sitä vanhempi keksintö. L/S 26:n mekanismia ei voitaisi viritellä millään kikkas-konstilla tulittamaan läheskään samaan tahtiin.

L-34 jouduttiin asentamaan hävittäjäkoneen siipiin, koska siinä ei ole erillistä iskurimekanismia, joka voitaisiin tahdistaa ampumaan pyörivän potkurin lapojen välitse. MAXIM-kk:ssa on erityinen iskuri, ja sen myötä tahdistuksen mahdollisuus. Useimmat potkurinkehän läpi ampuvat ohjaaja-kk:t perustuivat vielä 1930-luvulla Maximin tai VICKERS:in järjestelmiin, joita AIMO J. LAHTI paranteli, lisäten tulinopeutta. Ilmavoimien aseteknikko OLE MÉLART kehitteli tahollaan erinomaisen luotettavan tahdistimen, jota käytetään suihkukone-aikakaudellakin Lapuan patruunatehtaalla kiväärinallien täsmä-toimisuuden tutkimiseen.

Mutta aiheeseen: Täysin mahdotonta ei L/S 26:n muuntaminen suljetulta lukolta ampuvaksi ilmeisesti ole, mutta osien pehmityksiä ja uudelleenkarkaisuja, jyrsintöjä ja tahkoamisia jouduttaisiin tekemään kenties paljon, sekä suunnittelemaan ja valmistamaan jokunen lisä-osakin, jollaisille ei ole esikuvia. Epäonnistumisen mahdollisuudet ovat niin moninaiset, ettei hommaan kannata ryhtyä. Avoimelta lukoltakin ammuttaessa kykenee L/S 26 samanlaiseen käyntitarkkuuteen kuin parhaat aikalaiset sotilaskiväärit, joten pitkähköön laukeamisviiveeseen on ilmeisesti mahdollista tottua.

Jos mieli tekee askarrella, suosittelen keskittymään mm. tanakampien etutukien rakentamiseen. (Esikuvana vaikkapa Norsupyssyn L-39 "sukset" vaipan keskivaiheille). Myöskin kiikaritähtäimen kiinnitysjalusta on hyödyksi potentiaalisen tarkkuuden esiinsaamiseksi, kunhan nyt ensin on opeteteltu rekyylinhallintaa muutaman sadan laukauksen verran. Itse ammuin vielä puoliymmentä vuotta sitten L/S:lla kuin vapaakiväärillä, pystystä. Ase oli säädetty kertatulelle, mutta puristamalla laukaistuna se sanoi joka liipaisulla: "Pa-pap!" Parilaukauksen luodinreiät taulussa n. 100 metriin olivat 20 - 25 mm:n välein toisistaan (k-k), päällekkäin.

PS. Vinkiksi kaverillesi, jolla näyttää olevan aukkoja tiedoissa: Kirjasta "ASESUUNNITTELIJANA SUOMESSA" on ilmestynyt uusi painos: "AIMO LAHTI - Asesuunnittelun suuri suomalainen". Tilattavissa "eemeli-osoitteesta" kirjamyynti@aselehti.fi  .

Sisältö on jokseenkin sama kuin v. 1970 julkaistussa alkuteoksessa. Kuvia on toki lisätty, mutta selviäkään asiavirheitä ei ole juuri korjailtu, eikä teknistä tietoutta täydennetty kuin parinkymmenen sivun verran. Ei oo M. PALOKANGAS tekniikka-miehiä, minkä hän toki tiemmä itsekin myöntää! Poistettu on joitain A.J.L:n kitkerimpiä Pääesikunnan Aseosaston älyttömiin byrokraatteihin kohdistuneita, taatusti aiheellisia kommentteja. Teos kuuluu silti jokaisen "ase-fanin" hyllystöön, ase-alan kaikkien aikojen nerokkaimman suomalaisen henkilökuvana.

1408 MMI; PT



Tahtoo "kombineesipyssyn"!

Metsästysmaani ovat melko ruuhkaisessa Varsinais-Suomessa. Haluaisin ostaa rihlakon joka ei paiskaa luotia aivan järjettömän kauas. Mitä mieltä olet esim. Savage 20/76 - .22 WMR aseesta, jota olen harkinnut (=olisi käytettynä saatavilla hintaan 2500,-) vai onko Tikka ainoa järkevä ostos kohtuuhintaan? Miten muuten kaliberi .22 WMR toimii: Minkälainen on lentorata ja onko teho noin yleensä riittävä lintujahtiin tai esim. supikoiralle, joita vilisee mökilläni kuin Vilkkilässä kissoja.

Vesa

  Jos kokemuspiiriisi kuuluu patruunoiden kotilataus, tai aikomuksenasi on ryhtyä joskus sitä harrastamaan, on asesuositus TIKKA-rihlakko; luotipiipun kaliberi monikäyttöinen .222 Remington. Jos tyydyt tehdaslatinkeihin, on Savage täysin kelvollinen. .22 Winchester Magnum Rimfire -patruunan luodin lentorata on parahiksi sen verran suorempi kuin .22 LR:n "Super Speed"-patruunoiden luotien, että kantama pitenee "piekkarihollista" (= n. 75 metriä) noin sataan metriin. Teho on käytännössä riittävä tarkan kantaman puitteissa kaikenlaisten lintujen pyyntiin. Haurasvaippaisimmat lyijykärkiluodit voivat olla jopa ylitehokkaita pienikokoisimmille riistalinnuille, pyylle, kyyhkylle ja riekolle, mutta luotivalikoimaa löytyy moneen lähtöön.

USA:ssa ja Kanadassa ammutaan .22 WMR:llä yleisesti kookkaanpuoleisia villikissoja ("bobcat", jolla on 9 henkeä kuten kotikissallakin), kojootteja, ja jopa metsäsusia ("timber wolf"; sama laji kuin Suomen poromiesten vihollinen), joten käytännöllinen teho riittää supikoiran pyyntiinkin tarkan kantaman puitteissa. Metsästysasetuksen Joule-perusteiset vaatimukset voit pyyhkiä pois mielestäsi ilman omantunnon kolkutuksia: Ne jouduttiin omaksumaan "hätäpäissä" Ruotsista, eikä .22 WMR:n kotikonnuilta Ison Rapakon takaa.

Ruuhkaisella jahtireviirillä on pidettävä mielessä, että luodin pisin kantama noin 32 asteen korolla on jopa 2000 metriä. Kevyt, tylppäkärkinen luoti on kuitenkin kantamansa ylärajoilla hidastunut suhteellisen vaarattomaksi. Osuma ei ole ainakaan tappava, kuten oli .308-kaliberisen 8-grammaisen teräväkärkisen kokovaippaluodin osuma taannoisessa onnettomuustapauksessa yli 1800 metrin etäisyydelle. Arvioi kuitenkin, latvalintuja ampuessasi, tipahtaako luoti autiolle vaiko asutulle alueelle.

1308 MMI; PT



Mistä löytäisin lehdenvihkon?

En tiedä, ohjautuuko kysymys oikeaan paikkaan, mutta haluaisin tietää onko Suomeen tullut "Small Arms Review" lehteä? Ja jos on niin tiedättekö kenelle ja olisiko yhtä vanhaa lehteä mahdollisuus lainata tai ostaa se. Kysyin lehden toimituksesta, mutta kyseinen numero oli loppuunmyyty. Kiittäen etukäteen vastauksesta,

Juha

  Jos tiedossasi on lehden vuosikerta ja vihkon numero, niin etsintä kannattaa aloittaa lähimmästä LAINAKIRJASTOSTA. Lehden voi tilata KAUKOLAINAAN asianmukaisella lomakkeella. Jos vain tietty artikkeli kiinnostaa, ja sen otsikko on tiedossa, tai ne sivut, joilla juttu on julkaistu, voit tilata valokopiot kyseisistä sivuista. Kopioiden hinta on varsin kohtuullinen, eikä niitä tarvitse palauttaa. Kirjastojen kaukolainaus-palvelu kattaa Pohjoismaat, mutta tarvittaessa voidaan haku ulottaa kauemmaksikin. Tulee tosin hieman hintavammaksi. En tiedä, lainataanko lehdenvihkoja ulkomailta asti, ja yleensäkin on valokopio kaikkein kätevin lehtiartikkelien toimitustapa.

Esimerkiksi yli 30 vuoden ikäisistä "American Rifleman"-lehdistä tilasin joitain vuosia sitten kopiot paristakin artikkelista. Suomen kirjastoista ei niin vanhoja lehdenvihkoja löytynyt, mutta kun älysin ulottaa etsinnän myös Pohjoismaihin, tulivat haluamani kopiot Norjan Patentti- ja Rekisteriviraston kirjastosta lähetettyinä tuota pikaa, eivätkä olleet edes hinnan kiroissa. Valokopiot ovat mustavalkoisia, mutta teksti lieneekin pääasia tietoa haettaessa.

Joskus 1970-luvun lopulla tilasin kaukolainaan CHINN:in konekivääri-kirjasarjan, jonka arvelin löytyvän senaikaisesta Sotatieteellisestä Keskuskirjastosta, jonka kanta-asiakaskuntaan lukeuduin noina aikoina. Teossarjan kaksi nidettä löytyi Ruotsista. (Täydellistä sarjaa ei ollut kaukolainattavissa koko Fennoskandiasta tuohon aikaan. Käsikirjastoissa olevia teoksiahan ei voida lainata, koska niiden pitää olla aina lukusalien asiakkaiden saatavilla). Kaikki Pohjoismaat oli "haettu ja ympär'käyty" teossarjaa etsittäessä.

1208 MMI; PT



Lankapiippu-Sauer

Minulle on sortunut sattuman kautta J.P. SAUER U. SOHN. SUHL tekstillä kirjattu damastipiippuinen hanallinen taittuva mustaruutihaulikko kaliiperi 12. Kaikenlaisia leimoja löytyy on pientä ja isoa kruunua ja näyttää jopa joku kotkaleimakin olevan.

Olisiko tietoa, ikä , hintahaitari joka olisi myyjälle ja minulle suht koht oikeudenmukainen? Kunto ei ole mikään loistava , tukki on ollut poikki ja korjattu, mutta huonosti, eli tarvitaan uusi korjaus. Toinen hana on tehty jälkeenpäin. Iskurinpiikkien jouset puuttuvat. Piiput sisältä suorastaan erinomaiset. Jos sattuu olemaan tietoa ja aikaa niin olisi kiva kuulla mikä se tällainen damastipiippuinen haulikko oikein on.

PRo

  Ikää on vaikea arvioida näkemättä kotka-leimojen muotoa. Vuosien 1867 - 45 välillä oli käytössä kolmenlaisia vaakunakotkia, joskaan damastipiippuisessa aseessa on tuskin enää leimaa, jossa kotka on levittänyt siipensä, eikä näytä enää "sulkasatoiselta" tai puoliksi kynityltä. Leima oli käytössä vuodesta 1939, jolloin "lankapiippu-haulikot" olivat jo historiaa. Hintahaitarissa soivat (kunto huomioon ottaen) vasemmalla kädellä näpelöitävät basso-nappulat: Vain 100 - 200 mk. Aseen restaurointiin ei kannata ryhtyä, vaikka piipunreiät ovatkin hyväkuntoiset, koska damastipiippuisella aseella ei ole edes käyttöarvoa, eikä erityisempää keräilyarvoa entisöitynäkään.

Englantilaisen aseen tapauksessa sitä saattaisi olla, mutta J.P. SAUER & SOHN on "mannermainen massavalmiste": Huokea uutena tai uudenveroisenakin. Damastipiippu tarkoittaa piippua, joka on "kierresauma-takohitsattu" yhteenvalssatuista rauta- ja teräslangoista koostuvasta nauhasta. Piipun pinnalla näkyy erilaisten valmistusmateriaalien muodostama kiemurainen kuvio, joka saatiin esiin syövyttävällä "bruneeraushapolla" piippuparia väritettäessä: Rauta syöpyi syvemmälti kuin hiiliteräs. Ennen valssaamista oli rauta- ja teräslangat punottu eräänlaiseksi vaijeriksi, joka valssattiin litteäksi nauhaksi, ja nauha ahjohitsattiin putkeksi, josta työstettiin varsinainen piippu poraamalla ja ulkopuolelta sorvaamalla sekä hiomalla.

Sauereissa saattoi piippujen ulkopinta olla jopa "vale-damastisoitu", eli nykyaikaiseen tapaan porattujen teräspiippujen pinnalle on kääritty syövyttävällä hapolla kostutettu asbestinyöri "lankapiipun pintakuvioinnin" aikaansaamiseksi. Kun savuttomat ruudit tulivat yleisempään käyttöön, ja aseräjähdykset yleistyivät, joutuivat damastipiiput pois muodista huonon paineenkestävyytensä takia.

Nykyään ei "lankapiippuisilla" aseilla suositella ammuntaa edes mustaruutipatruunoilla, paitsi ehkä kotiladatuilla matalapaine-latingeilla: Normaali haulimäärä ja mustaa eli "sawu-kruutia" noin 10 : 1 painosuhteessa. Aseen tulee olla kaikin puolin hyväkuntoinen, mutta "wanha rauta" voi olla väsynyt, vaikka se ei päällepäin näkyisikään. Sinun Sauerisi on monilta osin epäkuntoinen, eikä edes kunnostamisen arvoinen. Seinänkoristeeksi se kelpaa nykyisessä kunnossaankin.

"Ceterum censeo": Damastipiippuiset haulikot voitaisiin vapauttaa luvanvaraisuudesta valmistusajankohdastaan riippumatta. Järkevä aseenomistaja ei ammu lankapiippu-pyssyllä, ellei tiedä mitä tekee. Jos joku aseen varastaa ja sillä itsensä sokeaksi tai käsipuoleksi räjäyttää, on hän rangaistuksensa ansainnutkin.

1108 MMI; PT



WEBLEY VI:n patruunaongelmat

Tervehdys mestari! Minulle on joutunut käsiini pari kappaletta WEBLEY VI -revolveria. Patruunakysymys on hieman ongelmallinen. Ostin paketin "Sellerin" patruunoita mutta mielestäni ne olivat liian lyhyitä, eli rullaan jäi luodin eteen liikaa tyhjätilaa. Ammunnan tulos oli täysin ala-arvoinen, reikä siellä - toinen täällä. En tiedä, mikä on ollut osumatarkkuus ko. aseella oikeilla patruunoilla. Ase istuu ainakin minun käteeni suht' hyvin, ja haluaisin saada sen toimimaan siedettävästi. Kysymykset ovat seuraavat.

Saako jostain hylsyjä tai onko mahdollista muokata kaupan olevista hylsyistä sopivia. Miten lataus olisi paras tehdä, teenkö hylsyn patruunapesän pituiseksi ja upotan luodin hylsyn sisään kuten Nagantissa? Mikä olisi sopiva lataus? Mikä ruuti ja minkä painoinen luoti. Olisin kiitollinen myös arviostasi : Onko minulla edessä "Mission Impossible", vai onko tuloksia mahdollista saada?

PRo

  Asianmukaisilla luodeilla varustetuilla patruunoilla ammuttiin Webley-revolvereilla lähes 110 vuotta sitten kilpaa jopa 200 yardin (= n. 183 metrin) etäisyydelle vapaalta kädeltä, enkä usko vuonna 1915 käyttöön omaksutun Mark VI:nkaan olevan käynniltään edeltäjiään huonomman. Mallin muutoksethan kohdistuivat lähinnä kahvan muotoiluun. Mk VI:n piippukin pidennettiin 6-tuumaiseksi ja tähtäinväli piteni pari tuumaa. Etutähtäin muutettiin tarkkuustähtäimeksi, tosin ilman sivusäädön mahdollisuutta, mutta koroa voitiin säätää jyvälevyjä vaihtamalla, tarvitsematta enää viilailla jyvää matalammaksi lisää korotusta haluttaessa. Kevyillä tarkkuusluodeillahan revolveri ampuu alemmaksi kuin raskailla, eikä lähtönopeuden lisäys paranna tilannetta. Köykäisien "tarkkuus-wadcutterien" suosio tässä kaliberiluokassa jäikin lyhytaikaiseksi.

Alkuperäisimmissä .455 Webley-patruunoissa oli 17.2 grammaa painava suippokärkinen luoti, jonka peräpäässä oli syvä ontelo. Käytössä oli vielä .476-kaliberisia (12.09 mm) Enfield-revolvereja, ja patruunoiden piti olla käyttökelpoisia kummassakin asemallissa. Siispä .455:n luoti suunniteltiin laajenevaksi peräpäästään laukaisuvaiheessa .476:n liereän patruunapesän ja piipunputken täyttäväksi. Myöskin .476:n luoti oli ontto melkein kärkeen saakka, joten se supistui suht'helposti mahtuvaksi .455:n pesiin, kun ase taitettiin kiinni. Vaikka .476 Enfield-patruuna julistettiin vanhentuneeksi jo 26. syyskuuta 1892, mitoitettiin Webley-revolverien patruunapesän pituus sen pituuden (37 mm) mukaiseksi aseiden tuotannon loppuun saakka v. 1928. (Siviilimyyntiin ja vientiin voitiin Webley Mk. VI:ia valmistaa vielä senkin jälkeen, kun Englannin asevoimien tilaukset päättyivät .38/200- kaliberisten aseiden virallisen omaksumisen jälkeen).

Savuttomalla kordiittiruudilla ladattujen patruunoiden hylsyä lyhennettiin 19.3 mm:n pituuteen, mutta suippoluotisen patruunan (.455 Webley Cordite Mk.I) kokopituus oli entiset 37 mm. Kordiittipatruuna Mk.I omaksuttiin virallisesti sotilaskäyttöön 14. syyskuuta 1894. "Wanhentuneena hylätyksi" se julistettiin vasta 19. maaliskuuta 1946! Lyijyluodin paino oli 17.2 grammaa. Patruunan Mk. II luoti istutettiin hylsyyn syvemmälle, jolloin kokopituus lyheni n. 33 mm:iin, koska hylsyäkin oli lyhennetty. Se omaksuttiin 5. helmikuuta 1898 ja julistettiin vanhentuneeksi 18. syyskuuta 1939. Ulottuvilla oleva kirjallisuus ei tee tykö hylkäämisen syytä; lieneekö ollut ylikorkea paine vaiko vajavainen osumatarkkuus?! Siviilimyyntiin Mk. II:n mallisia patruunoita ladattiin toki edelleenkin. Ladataan yhä?!

"Sellerin" .455 Webley-patruunaa en ole päässyt tutkimaan, mutta otaksun, että sen mitoituksen esikuva on ollut Mark II, (jos luoti on lyijyä) tai ulkomitoiltaan samanlainen, mutta vaippaluodillinen Mark 6; senkin ammuspaino 17.2 grammaa, joka on eräänlainen vakiopaino. Muutamien erikoislatausten (Mk III - V) ammuspaino oli 14.12 - 14.25 grammaa. Niiden luodit olivat joko "disipliiniin" tarkoitettuja liereitä wadcuttereita, tai eräässä tapauksessa "Manstopper"-lyijyluoti, jonka kummassakin päässä oli samanlainen kartiomainen syvennys: Mitä hirrrmuisin reikäpää-ERVA siis! Se voitiin asettaa patruunaan kummin päin tahansa. Laajeni osuessaan 12-kaliiperisen haulikon täyteisluodin alku-läpimittaan (noin 18 mm:iin) elävässä maalissa, eikä mennyt yleensä kokonaan läpi elävästä maalista.

Kaikki wadcutter-malliset luodit poistuivat tuotannosta 1. maailmansodan sytyttyä, mutta eräs malli jo vuonna 1902 ja toinen (Mark 5) pikaisen tuotantopyrähdyksen jälkeen sodan alettua. Patruuna oli omaksuttu armeijan harjoituskäyttöön 9. huhtikuuta 1914, joten sitä ladattiin ehkä vain neljän kuukauden ajan. Sota-aikaan oli pakko keskittyä vakiopatruunoiden tuotantoon, eikä monien erikoiskaliberien tai -latausten valmistusta jatkettu, kun "status quo ante bellum" alkoi monivuotisen rettelön jälkeen. Lyhyin patruunan kokopituus oli n. 26 mm juuri mainitussa wadcutter-luodillisessa disipliinipatruunassa (malli ilmeisesti Mk. 5? Pituus mitattuna asteikollisesta valokuvasta, josta tosin puuttuu yksi patruuna kuvateksteihin verrattuna. Mahdollisista asiavirheistä syytettäköön Edward C. Ezelliä, joka tosin lienee jo edesmennyt).

.455 Webleyn luodin peräpäähän kuuluu siis "pakollisesti" varsin syvä, kartiomainen ontelo. Luoti voi olla wadcutter-mallinen. Taistelupatruunan luodin vapaahyppy oli alkuperäisissä latingeissa pidempi kuin wadcutter- ja "Manstopper"- patruunoissa. Hylsynsuusta eteenpäin oli tst-patruunan luoti pelkkää kärkeä. "Manstopperiksi" otaksumani lieriöluodin ohjausosuus ulottuu hylsynsuusta 7 mm:n verran ja lyhyimmänkin patruunan luodin rihloihin pureutuva, näkyvä osuus on 5 mm:n pituinen. Ynnättäköön näihin valokuvasta mitattuihin likiarvoihin se osuus luodin pituudesta, joka jää hylsyn sisäpuolelle, jos joku sen sattuu tietämään. Suositeltava luotimateriaali on lähes puhdas lyijy.

Peräpään onttoudesta voidaan päätellä, että luodin keskittyminen patruunapesän "kuulansijaan", piipunperän ylimenokartioon ja lopulta piipunputkeenkin perustuu luodinperän laajenemiseen, kuten englantilaisessa SNIDER-kiväärissä ja meille tutummassa BERDAN:issa. (Tästä johtuen voitiin .455-kaliberisia luoteja ampua .476-kaliberisilla Enfield-revolvereilla, joiden piipun porausmitta saattoi olla sama kuin .455 Webley-revolvereissa, minimi 11.30 mm, mutta rihlankuurnat syvemmät. .455:ssä minimi "isokaliberi" on 11.55 mm). Tasaperäisillä valuluodeilla ammuttaessa ei siis ole odotettavissa kovinkaan hyvää osumatarkkuutta, ja jos mainitsemissasi "Sellerin" luodeissa on pinnallaan VAIPPA, niin enpä lainkaan epäile kuvaustasi: "Reikä siellä - toinen täällä". Lyijyisten ekspansio-luotien ammuntaan tarkoitetut aseet eivät kerta-kaikkiaan suostu antamaan edes välttävää käyntitarkkuutta vaippaluodeilla tai kovalyijyisillä, alamittaisilla valuluodeillakaan.

Hylsyjä voi sorvailla 7.62 x 53R:n hylsyistä. Suositeltava pituus on 21.8 mm, mutta jos "ahistaa", niin hylsyt pitää lyhentää pituuteen 19.3 mm. Ulkoläpimitta max. 12.14 mm (sorvataan liereäksi). Kantalaipan läpimitta max. 13.46 mm. Laipan paksuudesta ei ole tietoa: Mitattava tehtaanpatruunoiden hylsyistä. Luodin max.-läpimitta on sama kuin .45 Long Coltin luodeille: 11.58 mm, mutta LC:n kaupallisten valuluotien läpimitta tuppaa yleensä olemaan huomattavastikin sallittua pienempi. Ruudin annostusohjeet ovat kuin .45 Long Coltin "länkkärilatinkeihin", mutta se mikä on VihtaVuoren ohjeissa minimi, on .455 Webleylle lähestulkoon maksimi, ainakin lyhyemmälle Mk II- hylsylle (pituus 19.3 mm).

Muutamista piipunputkeen jäävistä ruutijyvistä ei kannata välittää! (Eivätkö VihtaVuoren "ingenjöörit" tai fil. maisterit ole ampuneet MILLOINKAAN pienoiskiväärillä ja vilkaisseet sen piipunreikään puolenkymmenenkin laukauksen jälkeen...?!). 13-grammaiselle lyijyluodille on max.-lataus siis 0.45 grammaa ruutia N320 tai puoli grammaa konepistooli-ruutia N330. Luodin paino "imperiaali-mitoilla" on vaivaiset 200 grainia. Ase ampuu todennäköisesti liian alas, mutta kasa voi olla pieni.

16.2 grammaa (250 grainia) alkaa olla jo lähempänä Webleylle ominaista ammuspainoa. Ruutiannos 0.35 grammaa N320:tä tai 0.40 grammaa N330:tä. Länkkärilatinkien todelliselle ihanneruudille ei TIETENKÄÄN löydy annostusohjeita VihtaVuoren vihkosesta N:o 2/99, mutta 200-grainisen luodin takana on 0.40 gramman annos ruutia N310 ilmeisesti sopiva, ja 250 grainin painoisen luodin saatteeksi piisaa 0.30 grammaa N310:tä. Jos sorvaat tai sorvautat hylsysi 7.62 mm Mosin-Nagantin hylsyistä, käytä aihioina Boxer-nallipesällisiä hylsyjä ja nalleina Large Pistol-nalleja, jotka menevät pesään hieman ylisyvyyteen, mutta siitä ei koidu haittaa, kun sen tietää.

Latausvalmiiden .455 Webley-hylsyjen saatavuutta voit tiedustaa osoitteesta: ASEKAUPPA ERKKI LÄHDENIEMI, kätevimmin puhelimitse numerosta (03) 25 57 126. Päivystys: Maanantai - perjantai klo 9 - 17. Ainakin australialaiset BERTRAM-hylsyt ovat lähestulkoon iki-kestäviä, jos latinkien painetaso on kohtuullinen, kuten se oli alkuperäisissä tehdaslatauksissakin; enintään 1000 ilmakehää. Latausvälineitä ja luotimuotteja löytynee samasta yrityksestä kaliberille .455 Webley.

1708 MMI; PT



Monikäyttöasetta etsimässä

Heti alkuun täytyy mainita, että vierähti tuossa kolme ja puoli tuntia vastauksia lukiessa. Todella paljon mielenkiintoista tietoa + paikoin erinomaisen huvittavaakin luettavaa. Kiitos siitä.

Asun vuosittain kesäkauden (huhti-syys) erakkona Kerimäen seudulla isovanhemmiltani perimälläni pienellä tilavanhuksella.Viimeiset kolme vuotta olen sinnitellyt kesäkuun alusta asti ruokapuolen osalta täysin omavaraisena luonnon antimien, kasvimaan ja pienen perunapellon avulla. Nyt haluaisin höystää ruokavaliotani kalan lisäksi myös pienriistalla, ja hankkiutua samalla eroon marjapensaita verottavista räkättirastaista ynnä muista reviirilleni soluttautuvista tuholaisista.

Minkä kaliiperin kivääri soveltuisi sekä räkättirastaiden (haluaisin hyödyntää niistäkin rintapalat joten mikään norsukivääri ei tule kysymykseen), että teerien likvidoimiseen? Saattaisinpa silloin tällöin lahdata kaalia pöllivän rusakonkin (otsalaukaus?).

Muuta: Kaliiperin tulisi olla mahd. pieni, kivääriin pitää olla mahdollisuus hankkia äänenvaimennin, käytettävien patruunoiden tulee olla ostettavissa kaupasta (lataustaitoa/intoa en omaa), hinta luonnollisesti mahd. alhainen jne... Kiitos etukäteen joka tapauksessa.

-Una B. Espoo

  Kaikki käyttötarpeesi huomioiden jää ainoaksi vaihtoehdoksi perinteinen PIENOISKIVÄÄRI; sanokoon Ruotsin ylimystön rouvas-väen sanelema metsästysasetus (joka kopioitiin myös Suomeen) millaisia madonlukuja tahansa. PIRULAUTA, koska sillä kaatuu hirvikin, niin kyllä putoaa teeri ja kupsahtaa myös rusakko, kunhan peränpitäjä osaa asiansa! Laatuisa kiikaritähtäin on korvaamaton apuneuvo. Vaimennin on myös hyödyllinen, kunhan kelvollisten vaimenninpatruunoiden valikoima enentyy ja niiden valmistuserä-kohtaiset laadunvaihtelut opitaan eliminoimaan.

(Itseni pitäisi olla neuvomassa mexikaanoja! Heti, kun REMINGTON:in spesialistitt kotiutuivat "evakosta" Rio Granden takaa, CLINTON:in kauden päätyttyä, alkoi lataamotuotteiden laatu "oskilloimaan" valmistuserä-kohtaisesti tarkkuuden suhteen. Alempiin sekarotuihin kuuluvat kansat pystyvät korkeatekniseen laatutyöhön vain "arjalaisten pehtoorien" tiukan valvonnan alaisina! Tämä ylimuistoisista ajoista tunnettu fakta sai taaskin lisävahvistusta).

Uusi venäläinen TOZ 78-01 vaikuttaa lupaavalta tähänastisten testitulosten perusteella arvioiden. (Itse en ole pystynyt sitä testaamaan, vailla oikeutta edes aseiden lainaamiseen testikäyttöön. Ja sihtisilmä sokeutuu hitaasti mutta varmasti). Sopiva ase- & kiikariyhdistelmä löytyy sopuhintaan Asetalo Oy:ltä. Katso yhteystiedot etusivultamme.

Räkättirastas oli satakunta vuotta sitten eräs arvostetuimpia, pyyhyn rinnastettavia, gourmet-riistalintujamme, jolle säädettiin metsästys- ja rauhoitusajat tsaari NIKOLAI VIIMEISEN vahvistamassa Armollisessa Metsästysasetuksessa vuonna 1898 (voimassa vuoteen 1932). Wanhoista keittokirjoista löytyy mm. "Keisarin Riistakeiton" resepti, jossa on sattumina 6 kpl suolistettuja, nyljettyjä ja paloiteltuja räkättirastaita neljään annokseen. Muutkin ruumiinosat kuin "täkät" eli rintalihat ovat siis käyttökelpoisia suuresti arvostettuun herrojen herkkuun, jonka annos hienoimmissa Helsingin, Viipurin ja Pietarin ravintoloissa maksoi hopeoita, eikä kopeekoita.

Ravintoloihin myivät räkättirastaita yleensä varhaisnuoret, jotka ampuivat niitä ilmakivääreillä tai "piilipyssyillä", eli jalkajousilla, joiden kaaret oli tehty sateenvarjon teräs-ruoteista. Moderni voimakas 5.5 mm ilmakivääri soveltuisikin kaikkiin luettelemiisi käyttötarkoituksiin, mukaanlukien rusakkojahti otsalaukauksilla. Esimerkiksi Englannissa ammutaan jäniksiä ilmapyssyillä jo paljonkin enemmän kuin haulikoilla.

"Uljas uusi" metsästyslainsäädäntömme oli siis paikoitellen syntyessään vanhentunut, mutta aseteknisesti ajanmukainen lakiesitys olisi taatusti tyssätty eduskunnassa, jossa viher-pipertäjien eli eko-fascistien pikkuinen sekopäinen lauma pystyi viivyttämään metsästyslainsäädännön modernisointia miltei kolmen vuoden ajan jo pelkästään karhunmetsästystä ja korvikehauli-pakkoa koskevilla, täysin asiantuntemattomilla mielipiteillään. Metsästyslaki-työryhmässä oli vain yksi asetekniikann ja terminaaliballistiikan asiantuntija, Suomen Metsästäjäliiton mandaatilla. Hän teki voitavansa, mistä koko Suomen eräkansan kiitokset vielä näin jälkikäteen.

1308 MMI; PT



Piipun nuohouksesta

Muistan lukeneeni jostain, että ainakin Eley käyttää .22 patruunoittensa luotien rasvaukseen seosta, jossa suurin osa on jotain eläinperäistä rasvaa. Kokeilen parasta aikaa säästölatauksia .357:ään. Motiivina on löytää lataus, jolla voi lingota pistoolilla tai revolverilla suhteellisen raskaan (.22:een verrattuna) 9-millisen pyöreän kuulan tarkasti parin- kolmenkymmenen metrin päähän ilman kuulosuojaimia ja vaaraa siitä, että puussa "istuvaan" lintuun (kuvittele, miltä ISTUVA lintu näyttäisi, kintut sojottamassa suoraan eteenpäin, todellisuudessa ne korkeintaan kykkivät) aiottu .22 luoti päätyy kilometrin päässä jonkun päähän tai grogilasiin. (Teoriassa voi osua sekä päähän että grogiin samalla laukauksella, jos pää on kova tai lasi hauras).

Suhteellisen hitaasti lentävän pyöreän kappaleen lentorata kaareutuu jyrkästi loppupäässä ==> suorahko lentorata pistoolihollilla, mutta kuula putoaa maahan heti pistoolille järkevän kantaman jälkeen. Näiltä sivuilta ja Markukselta saamieni neuvojen ansiosta olen nyt tilanteessa, että voisin ÄÄNEN puolesta lätkiä kärpäset olohuoneesta .357 TC Contenderilla, joka on varustettu BR-Tuotteen ysimilliseen automaattiin tarkoitetulla äänenvaimentimella. En tietenkään ole kokeillut tätä käytännössä, koska se aiheuttaisi välittömän siirtymisen ns. ulkoruokintaan. Käsien yhteen lyöminen aiheuttaa isomman äänen kuin .357 Magnum!!! Nyt minulla on .22 ja .357 Mag. samassa aseessa, ilman vaihtopiipun ostokuluja ja lupahakemusten riesaa.

Säästö n. 3000 mk! Varsinainen SÄÄSTÖlataus! Ja patruunat maksavat alle 40 penniä/kappale + tekemisen vaiva (ilo), eli pelkän tehdastekoisen lyijyluodin hinnan.

Takaisin asiaan: Käytän näissä "Magnumeissani" rasvana Kultamunkki-steariini-seosta (75%-25%). Eli ei hirveän erilainen rasva verrattuna Eleyn käyttämään? Toisaalta tiedetään, että .22 LR aseet tykkäävät siitä, että niiden piippua ei juuri koskaan putsata, kun käytetään laatupatruunoita kuten Eley. Voinko siis kohdella .357:aa tässä suhteessa kuten .22:ta? Ainoa ero ymmärtääkseni voi olla nallin jätöksissä. Rasvaa on taatusti enemmän kuin .22:ssa, lyijy on suurin piirtein samaa ja ruuti on laadukasta (VV N320). Palamatonta ruutia kyllä jää piippuun, mutta niinhän jää .22:ssakin. Tästäkin päässee eroon vaihtamalla ruudin N320:stä N310:een.

Jos piippua ei tarvitse puhdistaa näiden "rasvalaukausten" jälkeen, herää kysymys, voinko laistaa piipun putsauksesta myös täyslatausten ammunnan jälkeen jos ammun pari "kärpäslätkälaukausta" viimeiseksi? Kyllä, päättelit oikein, olen laiska, mutta TURHA työ on mielestäni hölmöä ja jos siitä vielä aiheutuu vahinkoa aseelle, on kysymyksessä jo rikos.

T:Arto

Tietolähteesi ELEY:n .22:ien luotiliukasteista taitaa olla jo varsin ikääntynyt? Niin kauan kuin olen Eleyn piekkarinpatruunoiden parissa puuhastellut, olen tavannut niiden pinnalta vain maaöljy-pohjaista liukastetta eli "kuivavahaa", joka lienee pelkkää kiinteää paraffiinia, kenties grafiittilisäyksellä. Se liuotetaan haihtuvaan nesteeseen nimeltä hiili-tetrakloriidi (muihin suht' vaarattomiin ja ei-tulenarkoihin liemiin se ei kylmiltään liukenisikaan). Luoditetut patruunat kastetaan hylsynkannoista roikottaen liukasteliuokseen. Kun "tetra" haihtuu, jää paraffiini luodin pinnalle ohueksi kalvoksi, joka ei ole lainkaan tahmeaa, kuten ovat vanhanaikaisemmat liukkaammat luotivahat.

Liuottimen haihtumista ilmeisesti joudutetaan lievällä lämmityksellä, koska vahapinta näyttää kiiltävältä. Joidenkin patruunatyyppien luodit ovat hopeankiiltoisia. Ne on liukastettu pelkällä paraffiinivahalla. Jos luodin pinta on tumma (jopa musta), se on joko grafitoitu ennen vahausta tai liukasteeseen on sekoitettu pölynhienoksi jauhettua grafiittia (muinais-engl. "blacklead" = mustalyijyä). Kuivavahaus on lähestulkoon vallitseva piekkarinluotien pinnoitusmenetelmä "maalimalla". Suomen LAPUA ja Venäjän KLIMOVSK (tuotemerkki: "VOSTOK") olivat kai "viimeisiä mohikaaneja", jotka käyttivät paksun, tahmaisen liukastekerroksen muodostavaa sulavahaus-menetelmää.

Etenkin Vostok "Sport & Hunting"- patruunoissa tuo kerros oli paksu, mutta tavallaan hyödyllinenkin: Hylsyt olivat tummanharmaaksi fosfatoitua terästä. Niiden ulostuminen muutamista itselataavista aseista oli "luojassaan", mutta kun patruuna tyrkättiin luotipää edellä Superlon-vaahtomuoviin pistetyn reiän läpi, hankautui ylenmääräinen liukaste pois luotien pinnalta ja se voiteli hylsyn kyljet liukkaiksi - miltei kiiltomustiksi - edesauttaen hylsynpoistoa itselataavista aseista. Ylenpalttisen liukasteen poistaminen luotien pinnalta vähensi aseiden likaantumistakin. .22 LR "Sport & Hunting" -patruunoiden ruudista jäi syttymättä/palamatta ehkä 25 - 30 % (eikähän mustaruutipatruunaksi alkuaan tarkoitetussa .22 LR:ssä pala ilmeisesti mikään nykyaikainen, patruunan lataamiseen yleisesti käytettävä savuton ruutilaji täydellisesti kaasumaiseen olomuotoon).

Luotiliukasteen ja ruudintähteiden seos likasi aseet erittäin tehokkaasti. Patruunoita kuitenkin ostettiin ja polteltiin suuria määriä; kerrallaan "sillipurkillinen", á 2450 kpl, sisällään 49 pahvirasiaa á 50 patruunaa. Ne kun olivat huokeita länsimaisiin valmisteisiin verrattuina, eikä yksikään jäänyt "suutariksi", vaikka niitä ammuttiin kaikenkarvaisilla omatekoisilla tussareillakin. Vyösyöttöinen kone-pienoiskiväärini jäi valitettavasti piirustusten asteelle, lähtiessäni kotimaisen raskaan metalliteollisuuden palveluksesta, eli "orjamarkkinoilta", AINIAAKSI 15. maaliskuuta 1978, tuntematta ikävää: Lähes kymmenvuotinen (valveilla nähty) painajaisuni oli ohi! Mitä vanhemmaksi vartun, sitä paremmin ymmärrän nykyajan "kuritonta sukupolvea", joka kammoksuu TEHDAStyötä kuin paiseruttoa.

Vostok-patruunoiden luotiliukasteessa lienee ollut eläinperäistä materiaaliakin, ilmeisesti lampaantalia. Niin myös aikalaisissa ja kauan myöhemminkin Lapuan piekkarinpatruunoiden luoteja liukastaneessa vahaseoksessa; tosin mahdollisesti naudanrasvaa, joka on vähemmän sitkeää. Nykyään on Lapualla siirrytty "synteettisen liukasteen" käyttöön, mutta sen koostumus, kuin myös vahausmenetelmä, ovat synkkiä valmistussalaisuuksia, joita ei huudella eikä edes kuiskita ulkopuolisille. Siitä, kun olen viimeksi edes nähnyt Lapuan piekkarinpatruunoita, on kulunut aikaa pian vuosikymmen, ja patruunat oli ladattu joskus "Anno Dazumal". Luotien pinta oli jo harmaantunut lyijyoksiidista.

Yritimme saada FRATELLI PIETTA:n itselataavan rumpulippaallisen (jossain määrin SUOMI-kp:ia muistuttavan) piekkarin toimimaan niillä, mutta ase teki "siuvatin" vähintään joka toisella laukauksella koleassa säässä, joten ammunta keskeytettiin jo ennen ensimmäisenkään rummullisen tyhjentymistä. Kovaksi hyytynyt paksu luotivaha todettiin häiriö-kiusan aiheuttajaksi, koska kuparoiduilla luodeilla tulpitettuja jenkki-patruunoita F:lli Pietta nieli "peräsuuhunsa" moitteettomasti, ja pelasi kuin enkeli muutenkin niitä ammuttaessa.

Ne Lapuan patruunat, joita käkesimme ampumaan, oli ladattu aikana jolloin ainoa Lapualla hyväksytty asemerkki oli lippaaton "SUOMEN LEIJONA" ja pienoiskiväärin "ainoa laillinen & hyväksyttävä" käyttötarkoitus oli disipliini-ammunta rengastauluun 50 metrin etäisyydelle pystystä, polvelta tai rähmällään maaten - tietenkin vain VIRANOMAISTEN HYVÄKSYMÄLLÄ ampumaRADALLA. 22 Short-patruunoita ladattiin sentään itselataavissa olympiapistooleissa toimiviksi. OSAAMISTA ei silloinkaan puuttunut, mutta puuttui HALU - ainakin .22 LR -kaliberisten itselataavien pienoiskiväärien olemassaolon myöntämiseen.

Revolverin ja taittoladattavan pistoolin luotien liukastukseen on mainitsemasi vahaseos täysin paikallaan, ja tokkopa tuota voineekaan yliannostella. Naudanrasva ja steariini eivät sisällä asemetallia vahingoittavia ainesosia. Nykyisten huokoisruutien palojätteet ovat myös pikemminkin piipputerästä suojelevia kuin sitä syövyttäviä. (Suoja-ainetta oli myös mustanruudin karsta, ellei ruudin salpietari ollut vajavaisesti puhdistettua sisältämästään natriumkloriidista eli keittosuolasta, jota syntyi salpietaria tuotettaessa, valmistusmenetelmästä riippumatta. Vasta "kolmasti kirkastettu" eli uudelleenkiteytetty salpietari alkaa olla tyydyttävän "tuimaa" eli keittosuolatonta).

Nykyaikaisten länsimaisten Boxer-nallien sytytysmassat ovat ruostuttamattomia ja syövyttämättömiä. Kokeilunalaisista lyijyttömistä "eko-nalleista" on niukanlaisesti tietoja, mutta tokkopa niitä koskaan omaksutaan yleiseen käyttöön; onhan niiden sisältämä barium luonnolle ja ampujien terveydelle haitallisempaa kuin nykyisin käytettävän lyijy-trinitroresorsinaatin (= lyijystyfnaatin) tai lyijy-atsidin tuottama lyijypöly, joka vaimentimen kera ammuttaessa jää enimmäkseen vaimentimen kammioihin ja piipun etupuoliseen ruutikaasun paisuntatilaan. Aseen piipunreikään jäänyt rasvansekainen "noki" on enimmäkseen nalli-peräistä lyijypölyä, tai kenties osaksi ruuti-peräistä hiilipölyä; molemmat pikemminkin terästä suojelevia eivätkä ainakaan sitä syövyttäviä aineksia.

Piipunputkeen hankautunut vaippametalli voi aiheuttaa ns. sähkökemiallista korroosiota, joten vaipoittuman poistaminen on suositeltavaa. Nykyisillä kemikaaleilla (FORREST-vaahdokkella tai hidastoimisemmilla uuninpuhdistus-vaahdokkeilla) suoritettuna se ei ole kohtuuttoman vaikeaa. Forrestia voi suihkaista piipunputkeen ampumaradalla, ja "tupakin mittaisen" tauon jälkeen tupsauttaa pari paviljonki-latinkia (= lyijyinen palloluoti reilusti liukastettuna ja ehkä hiukan ruutia) piipunputken läpi. Siinäpä varastorasvaus-rituaalit lyhytaikaiseen säilytykseen kuivassa paikassa. ("Lyhytaikainen" = vajaa vuosi).

Jos et viitsi irrottaa vaimenninta, ripusta ase roikkumaan suupuoli alaspäin. Vaimentimeen kertynyt lauhdevesi ei tällöin valu piipunreikään. Vesi-kosteushan on ruostumisen ja syöpymisen varsinainen aiheuttaja. Mikään ammuttaessa syntyvä kiinteä kemikaali tai hankausmetalli ei "pure kuiviltaan" piipputeräkseen. Mikä tahansa VEDETÖN luotiliukaste riittää varastorasvaksi, jos asetta säilytetään kuivassa paikassa. Tiiviisti sulkeutuvan asekaapin jollekin hyllylle on suositeltavaa sijoittaa pussillinen "Silica Gel:iä" tai vaikkapa Chilen tahi Oulun salpietaria laakeaan avoimeen astiaan, imeskelemään kosteutta kaapin ilmatilasta, mutta normaalin keskuslämmitetyn asuinhuoneiston ilmapiiri on yleensä riittävän kuiva sinälläänkin.

Kuluneen kesän heinäkuussa oli ilman suhteellinen kosteus kuitenkin muutamina hellepäivinä lähes 90 % Moisten poikkeus-olosuhteiden uhatessa on suositeltavaa sipaista aseiden piipunreikiin ja revolverin patruunapesiin esimerkiksi vedetöntä vaseliinia, tai ainakin paksummalti Kultamunkin ja steariinin seosta. Nykyisiä lataustarvikkeita käytettäessä on aseen "pilalle putsaamisen" vaara todellakin konkreettisempi kuin entisaikojen aseita usein turmellut, lähinnä nalli-syntyinen, syöpymisriski.

1408 MMI; PT



OTK-vaimentimen puhdistus

Omistan äänenvaimentimen, muistaakseni Oulun Työstökeskuksen valmistaman. Se on palvellut erittäin hyvin .22 Smith & Wesson 2206:n piipun päässä. Olen laskettanut sen läpi likemmäs sata kiloa lyijyä. Kerran ampuessani huomasin yllättävää tarkkuuden huonontumista patruunalla, joka siihen asti oli toiminut tarkasti. Vaimentimeen kurkistaessani näin, että sen piipun puoleisessa päässä väliseinämä oli epäsäännöllinen. Yksi seinämästä ulkoneva lyijykieleke oli jo lähellä luodin kulkulinjaa. Aikani erilaisilla terävillä esineillä vaimentimen sisuskaluja raaviskeltuani olin saanut sieltä irroitettua ainetta, joka oli todennäköisesti suurimmalta osalta lyijyä. Vaimennin alkoi toimia taas tyydyttävästi.

Vaimentimen kuori on alumiininen, sisuskalujen materiaalista ei ole tietoa. Sen päissä on tulpat, joissa on karhennus. Olen vääntänyt niistä niin kovaa kuin ohuen alumiinirungon huomioon ottaen olen uskaltanut: Ei aukea! Eikä ihmekään, nehän ovat nyt sisäpuolelta sinetöityinä lyijyllä.

Vaimennin tekee edelleen työnsä, eli vaimentaa ääntä. Tulee mieleen, että kuinka paljon paremmin se vaimentaisi, jos sen haittalevyjen väliset kammiot olisivat tilavuudeltaan alkuperäisessä kunnossa. Jos olen ymmärtänyt oikein, on pahiten ryvettyneellä ensimmäisellä kammiolla (piipunsuun ja ensimmäisen haittalevyn väliin jäävällä) suurin merkitys vaimentimen tehokkuudelle. Veikkaan, että teho on huonontunut niin hissukseen, että olen tottunut siihen pikku hiljaa.

Onko olemassa menetelmää, jolla kotikonstein voin puhdistaa vaimentimen kaikesta sinne vuosien mittaan kertyneestä töhkästä?

T:Arto

  Oulun Työstökeskuksen valmistama vaimennin on esitteen mukaan purettavissa puhdistusta varten, mutta jos puhdistusta lykätään "tuota tuonnemmaksi" (sata kiloa lyijyä = 38 462 laukausta 40-grainisia luoteja), ovat kierteet todellakin lyijytöhnän sinetöimät. (Nykyisissä OTK:n "SAK"-vaimentimissa on ainakin esitteen valokuvasta päätellen etutulpan ja kiinnitysmuhvin kiinnitys vaippaan toteutettu poikittaisruuveilla tai sokilla. Mainitsemiasi karhennuksia ei näy kuvassa. Kehitys kehittyy kokemusten karttuessa).

SAK-vaimentimen esitteen lakooninen maininta "ei muoviosia" ei ole näkemykseni mukaan erityinen mainos-valtti: Jo 1970-luvulta alkaen kertyneen pers'kohtaisen kokemukseni, sekä polymeeri-kemiaa SYVÄLLISESTI tuntevien USA:laisten alan asiantuntijoiden kertoman mukaan on joteskin ihanteellinen piekkarikaliberisen aseen (poislukien ehkä kone-pienoiskiväärin) vaimentimen väliseinämien ja etutulpan materiaali runsaat 70 vuotta sitten patentoitu "POLYMER 66", kauppanimi "NYLON"; Saksassa "PERLON".

Syy? Se sama, joka ajoi polymeerin keksijän, DuPONT-yhtiön tekokuitu-kemisti W.H. CAROTHERS:in, syvään masennukseen ja ns. "kaulakiikkuun" vuonna 1930: Nylonin molekyylirakenne sisältää VETTÄ, joka keksijän otaksuman mukaan estäisi sen kehräämisen halutunlaiseksi keinokuiduksi (mikä onnistui jotenkuten vasta kymmenkunta vuotta kestäneiden jatkotutkimusten jälkeen. "Silmäpako" oli tosin yleinen nylonsukkien vitsaus vielä minunkin nuoruudessani). Vaimentimen rakenneosiin käytettävässä Polymer 66:ssa koituu molekylaarisesta vedestä sitävastoin silkkaa hyötyä: Ruudin ja lyijyn sekä luotivahojen jäänteet eivät hevin takerru nylonpintoihin, vaikka materiaalista valmistetut osat olisivatkin sorvattuja, eli pinnaltaan hieman työstönaarmuisia. Kanki-nylon on kuitu-nylonia vesipitoisempaa, ja siksi helposti työstettävissä lastuamallakin; kierteitys mukaanlukien. "Leikkuuneste" on valmiina molekyylirakenteessa.

Jos väliseinämät ovat kartiokkaat (á la GREENER), voidaan patruunoiden "päästöt" kopistella irralleen, ja ulos pöntöstä taka-kautta. Jos seinämät ovat kaarevat (á la MAXIM) tai puoli-toroidin muotoiset (á la BR REFLEX), tekee ruutikaasun virtaus puhdistustyötä joka laukauksella, pyöriessään vaimennuskammioissa kuin hernekeiton jälkikaiku nahkahousuissa. Sileäpintaisiinkin (myös valettuihin) Teflon-pintoihin edellämainitut palojäänteet takertuvat "kuin Pölkky-Paavalin piki ja terva", vaikka maallikko voisi luulla niiden "luistelevan" irti Teflonista ja juuttuvan ainakin sorvattuun Nylon-pintaan.

Havaintoon ei ole kukaan löytänyt muita selityksiä kuin Nylonin vesipitoisuuden: Saasteet tavallaan "kiehuvat" irralleen. Jos itse vielä ehtisin suunnittelemaan vaimentimia piekkarikaliberisiin aseisiin, ne olisivat täysin epämetallisia. Vaippakin Polymer 66:tta: Lähes puolet painosta pois alumiinirakenteeseen verrattuna! (Kestävyys riittää: Uus-Seelannissa valmistetaan piekkarivaimentimia jopa varsin ohutseinämäisistä PVC-muovisista sähköasennusputkista; tosin vain yksikammioisiksi, eikä poly-vinyylikloriidia haurastava pakkanen ole kiusana NZ:ssa).

Alumiinikin on metallurgisessa mielessä lyijyä "hylkivä" materiaali, mutta piekkarinpatruunoiden päästöt eivät sisällä pelkästään hienojakoista luodeista hankautunutta ja nallimassasta pelkistynyttä lyijyä, vaan myös luotivahojen ja ruudin jäänteitä, jotka liimaavat ajan (= laukausmäärän) myötä lyijypäästöjäkin alumiinipinnoille. Vahinko, ettei SAK-vaimentimen esitteessä ole halkileikkauspiirrosta, josta kävisi ilmi väliseinämien muoto ja niiden lukumäärä. Alumiiniseinämät voitaisiin muotoilla "itsepuhdistuviksi" hyvinkin helposti ja pintakäsitellä (eloksoida eli "anodisoida") siten, etteivät päästöt niihin aivan helposti tartu. Jos vaimentimesi väliseinämät ovat suorat (á la HUMBERT), ovat niiden väliset kammiot ilmeisesti osittain täynnä sekalaista moskaa, joka olisi jo ammoin pitänyt siivota pois (noin 500 - viimeistään 1000 laukauksen välein, ennen päätytulppien jumiutumista).

Nyt saattaa olla jo liian myöhäistä, koska suutulppa ei enää pyöri ilman voimakeinoja, joihin ryhtymistä en suinkaan suosittele. "Korroosiovapaa" valmistusmateriaali ei kestä voimallisia ALKAALISIA puhdistusaineita, kuten konetiskausaine-liuosta (= natronlipeää), jolla saisi saasteet irti, jos niitä sitova luotivaha on jotain tali-sekoitetta. Vaimentimen täyttäminen valopetroolilla, kun sen suu on ensin tukittu, voi auttaa! Petrooli ei turmele alumiinia, ja parhaassa tapauksessa voi suutulpankin saada auki, kunhan pönttö on ollut pystyssä suupuoli alaspäin parinkin viikon ajan. (Ks. myös liuotinluettelo tämän lukukappaleen lopusta).

Irti liuenneet saasteet voi puhaltaa pois paineilmalla. Kompressoreja löytyy esim. autohuoltamoilta ja polkupyörä-korjaamoilta. Puhallus tulee suorittaa ulkoilmassa. Vaihtoehtona on vaimentimesta irronneen mähnän ampuminen ulos pöntöstä, joskaan tällöin ei voida toimia "Lege Artis": Paineilmaahan puhalletaan sisään vaimentimen SUUaukosta, eikä PERÄpäästä. Tämän kummempia konsteja en valitettavasti osaa neuvoa ongelmiesi ratkaisuksi. Itsehän olet laiminlyönyt puhdistustoimenpiteet vuosien ajan.

Jos vaimennin on suunniteltu purettavaksi, on se myös tarkoitettu puhdistettavaksi riittävän usein. Tämä sanottuna entisen leipä-papin paatoksella: "Älkäätten tehkö niin kuin minä TEEN, waan tehkäätten te, niinkuin minä teillen SAARNAAN!" Aikoinaan omistamani PARKER-HALE MM1:n huolloksi katsoin riittävän vaipan täyttämisen FORREST-vaahdokkeella, jonka kuivuttua tupsautin laukauksen tai pari "luotiloukkuna" toimineen pihakoivun tyveen, jos en viitsinyt saapastella tai pyöräillä 300 metrin matkaa huoltoasemalle, jonka seinästä löytyy paineilmakompressorin letku. (MM1 on kokoteräs-rakenteinen, eli lähestulkoon huoltovapaa). Päätytulpan kierteisiin imeytin vielä molybdeenisulfiidia sisältävää "DRI SLIDE" -öljyä, estääkseni sen tiukan jumiutumisen. Siinäpä kaikki huoltotoimenpiteet!

TÄRKEÄ HUOMAUTUS: Forrest-vaahdokkeen vaikutuksista alumiinirakenteisiin ei ole tietoa eikä kokemuksia, mutta lähes vastaavansisältöiset uuninpuhdistus-vaahdokkeet tuppaavat turmelemaan alumiiniset astiat tai esineet - ja Forrest on niitä nopeatoimisempaa ainakin alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, vaippametallin jäänteiden poistamisessa piipunputkista.


PALOJÄÄNTEIDEN LIUOTTIMIA:

Lyijypöly:.......Metallinen elohopea. ("Myrkkyä" alumiinille ja muille ei-rautametalleille!). Seos: 50 vol-% tärpättiä + 50 % valopetroolia. (Hidastoiminen, mutta vaaraton kaikille metalleille ja useimmille muoveille; ainakin nylonille ja teflonille. Saatavana myös kaupallisena valmisteena).

Synteettinen ("kuiva") luotivaha:... Hiilitetrakloriidi. (Vaaraton metalleille ja nylonille tai teflonille. Muut muovit voivat liueta tai ainakin pehmentyä. "Tetra" ei ole tulenarkaa).

"Tahmea" luotivaha:... Lipeäliuos (konetiskausaine) teräsvaimentimille. Tärpätti-petrooliseos, tai pelkkä valopetrooli alumiinirakenteille.

Typen oksiidit (palokaasut):.... Kuuma soodaliuos, n. 10 p-% ruokasoodaa vedessä, tai lipeäliuos. (Syövyttävät alumiinia! Muut metallit kestävät. Samoin nylon- ja teflonmuovit. Palokaasujen poisto vaimentimesta ei ole yleensä tarpeen).

Kupariseokset (luotien pinnoitteet):... Ammoniakkiliuos. (Syövyttää alumiinia!). Suositeltavimpia ovat kaupalliset valmisteet: Forrest-vaahdoke tai uuninpuhdistus-vaahdoke "K2R". Uuninpuhdisteet ovat hidastoimisempia. (Voivat syövyttää alumiinia!). Vaahdoke poistetaan paineilma-puhalluksella tai ammutaan ulos vaimentimesta, vaikkapa pelkän nallin voimalla, ennen täydellistä kuivumistaan.

1308 MMI; PT



LISÄÄ MAUSER-PISTOOLEISTA!

Oli todella mielenkiintoista lukea Ukko-Mauserin rakenteesta. Onhan moni nähnyt aseen ulkopuolelta, mutta sisärakenne onkin toinen juttu! Legendaarisista 7.65 mm:n Akka-Mauserista ja saman mallin 6.35 mm:n versiosta olisi myös hienoa saada vastaavanlaista informaatiota, halkileikkauskuvia yms. "nippelitietoutta". Olit muistaakseni omistanut "Akan" 70-luvulla ja olen minäkin saanut kunnian ampua 1910/14:n 6.35-versiolla. Nämäkin erinomaisesti tehdyt, Suomessa vielä kohtalaisen yleiset aseet, olisivat ehdottomasti oman artikkelisarjansa "väärtti". Ehkä sitten jonakin päivänä...?

P.S. Luin tässä äskettäin 1985 vuoden Erä-lehteä ja Omalla vastuulla -palstaa. Kovin on lehden journalismi "kesyyntynyt" niistä ajoista. Ei sanota mielipiteitä tärkeistä asioista...

"Neiti, Akka ja Ukko"

  Pahoin pelkään, ettei Mausereista malli "Akka" ja "Neiti" sekä "Liivintasku-mallista 1918" löydy yhtä perinpohjaista käyttöohje-vihkoa kuin Ukko-Mauserista, koska niitä ei tuputettu sotilasaseiksi suurten tilausten toivossa. Mauser-mallistosta löytyisi näiden lisäksikin lukuisia pieninä sarjoina valmistettuja erikoisuuksia, joiden sisärakenteesta ei ole ollut täsmällistä tietoa edes Edward C. Ezell:illä, kuten inertiasulkuinen Modell 1912/14 eli "Brasilian variaatio", jota valmistettiin ehkä vain 200 kappaletta. Oli Akka-Mauserin näköinen, mutta kookkaampi ja vähän yli kilon painoinen.

Kaliberi 9 x 19 mm, mutta optio myös 9 x 25 mm Export-patruunalle, joka kehiteltiin ajatellen vientiä nimenomaan Etelä-Amerikan maihin. Maailmansota sotki senkin projektin. M -12/14:n sulkusysteemi (kaksi kytkinkappaletta eli "siipeä") oli Degtarjov PD-27:n eli "EMMAn" sulun lähin esikuva; erona vain kytkin-klaffien sijainti kahvarunkoon, liikesuunta ja niiden aukominen sekä sulkeminen jäykkäyhteyteen inertiakappaleella. (Emmassa kaasumännällä).

Mauser valmisti pienen koetuotanto-sarjan myös inertiatoimisia itselataavia kiväärejä, nekin kahdella levymäisellä kytkinkappaleella, jo vuonna 1906, mutta ase ei olisi ollut riittävän kenttäkelpoinen sotatoimiin juoksuhautojen liejussa ja pölyssä. Oli myös kallis valmistaa. Joitain yksilöitä käytettiin tähystäjän aseina lentokoneissa ja Zeppeliineissä. Aseen suunnitteli tiettävästi ruotsalainen CARL AXEL THEODOR SJÖGREN v. 1902. Sjögrenin ideaan perustuu myös suosittu BENELLI-haulikko; erona vain kytkinkappaleen muotoilu. Nyky-malleissa on kiertosulku. WINCHESTER oli vähällä omaksua inertiatoiminnon mallinsa 1400, mutta tyytyi kuitenkin "tuttuun ja turvalliseen" kaasumäntäsysteemiin, koska otaksui ostajakunnan oudoksuvan "uus'aikaista toimintaperiaatetta" - vaikka Sjögren-systeemi oli patentoitu jo vuonna 1901. Jenkkilässä se oli tuntematon, mutta mm. suomalaisille tuttu.

Vastaava kytkentärakenne esiintyy myös Mauserin pistooliprototyypissä Modell -06/08, kaliberi 9 x 25 mm Export Mauser, jota valmistettiin satakunta kappaletta. Toimintaperiaate oli lyhyt piippurekyyli. Aseessa oli irtolipas 10 tai 20 patruunalle liipaisinkaaren edessä, kuten Ukko-Mauserissa, mutta laukaisukoneisto oli hanaton, piikki-iskurilla. Arkistosta löytyy neljä halkileikkauskuvaa M-06/08:sta, mutta toiminnan selonteko lontoonkielisissä lähdeteoksissa on hieman vajavainen; ne kun eivät ole tehtyjä saksalaisella perinpohjaisuudella, vaan mainitsevat vain, että: "Tuommoistenkin kapistusten kimpussa on joskus väsäilty ja näperrelty, mutta eipäs tullutkaan joukkotuotantoon kelvollista asetta!". Kuvat skannaamme ja sijoitamme GOW-sivuille, kunhan tämänhetkinen jumalaton ruuhka on purettu, eli joskus joulumpana.

Akka-Mauserista löytyvät selkeä halkileikkauspiirros, toimintaselostus ja huoltopurku-ohjeet BIRGER FLINCK:in kirjasesta "AUTOMAATTIPISTOOLIT", julkaistu 1920-luvulla. Koska teos ei ole ns. "ohjesääntö-kirjallisuutta", ei näköispainoksen julkaisemiselle ole esteitä, jos B. Linkomiehen jälkeläiset myöntävät siihen luvan; ja miksipä eivät myöntäisi. Copyright voi olla jo vanhentunutkin. (Birger Flinck suomensi nimensä Linkomieheksi, kuten myös kuuluisa sotavuosien poliitikko EDWIN Flinck/LINKOMIES). Jälkipainokselle löytyisi taatusti kysyntää rajojemme ulkopuoleltakin, jos kunkin lukukappaleen perässä olisi lontoonkielinen tiivistelmä eli "English summary" ainakin purku- ja kokoamisohjeista. (Ei kuitenkaan jonkin käännöstoimiston englannintamana; please!).

Yllämainittu toivomus vihjeeksi ASE-LEHTI Oy:lle, jonka reviiriin kuuluu asehistoriallisen kirjallisuudenkin kustantaminen. Kirjan kieliasu on hieman vanhahtavaa, mutta helppotajuista, poiketen edukseen joistain aseopin teoksista, joita julkaistiin parikin Suomen suvereenin itsenäisyyden vuosina. "Ohjesääntökirjallisuudesta" ei ilmeisesti voitane ottaa jälkipainoksia?! Kovinkaan kauaa aikaa ei ole kulunut siitä, kun alkuperäisten ohjesääntö-luonteisten painotuotteiden (mm. aseiden käyttöohje-vihkosten) myyntiä esimerkiksi asemessuilla vaadittiin kiellettäväksi, koska "kaikki niiden niteet ovat Suomen Valtion omaisuutta, eli siis VARASTETTUJA Suomen Puolustusvoimilta! Sisällöltään ovat erityisesti pioneeri-aselajin ohjekirjat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia yksityishenkilöiden omistuksessa". Voikohan vainoharhaisuus enää tuosta pahentua...?!

(Samaan aikaan myytiin monien sotilaspiirien esikunnista silloin ajantasaista "Sulutusohjesääntöä" jokaiselle, joka hoksasi käydä ostamassa. Eikä ollut hinnan kiroissa! Teoksen uusitun laitoksen myynti on "keskitetympää", mutta sen hankinta ei ole suinkaan mahdotonta. Uusi kirjallisuus myydään kohtuulliseen kilohintaan).

Kaikkein kaivatuin teos on TIETENKIN "Kiv. Kal. As. Rak.", eli legendaarinen "Kiväärikaliiperisten Aseiden Rakenne"! Julkaisuvuosi muistaakseni 1947, eli tuskinpa tuo kirjanen enää sisältää erityisen synkkiä sotasalaisuuksia, mutta niille, joita asehistoria huvittaa, se on todellinen aarre.

PS. Lentäisit selällesi, jos kertoisin vuonna 1900 valmistetun 7.63 mm C-96:n No. 22330 historian, vaikka aseella ei ole tapettu ketään, eikä ammuttu kuin yksi kammallinen patruunoita (toimivuuden toteamiseksi) vuonna 1920 - Petsamossa. Kuntoisuusluokka on vieläkin "pyöree nolla"! (Engl: "MINT"; saks: "FABRIKNEU" ja tietenkin "NUMMERNGLEICH", koteloperää myöten). Ase on ollut jokaisen omistajansa hallussa Suojeluskunnan Luvalla, joten odotelkaamme "Esi-Bobrikoviaanisen" aikakauden paluuta ennen yksityiskohtaisiin muisteluksiin ryhtymistä.

1408 MMI; PT



"... ja maitopystöt vain kalisivat!"

Juontuuko sotahistoriasta sanonta ja sellainen puhe, että joku on tappion jälkeen tullut "maitojunalla" kotiin? Vert. 1. Tulivat maitojunalla kotiin rökäletappion kärsittyään. 2. Olli Jokinen maitojunalla kotiin NHL:stä.

Reijo

  Maitojuna oli lyhykäinen sekajuna, jossa oli matkustajavaunu (tai junailijanvaunu) ja muutama tavaravaunu, lastinaan enimmäkseen "pystöjä" eli maitotonkkia, joita ilmeisesti keräiltiin junaan radanvarren maitolaitureilta, kuten sittemmin meijeri-autoihin tienvierien lavoilta. Hidas juna pysähtyi lähes jokaisella seisakkeella ja laiturivaihteella, joten harvat siinä matkustivat vapaaehtoisesti. Sanonta on alkuaan sotilas-slangia, mutta yleistyi myös siviilikäyttöön noin 80 vuotta sitten, mainitsemassasi merkityksessä. Siis jo ennen viime sotia.

Alkuperäinen maitojuna kulki Haminasta Kouvolaan vuosina 1920 - 39. Siinä joutui matkustamaan - häpeärangaistus-luonteisesti - Reserviupseerikoulun (entinen) oppilas, joka oli heikon opintomenestyksensä takia tai muusta syystä "kotiutettu" kesken kurssin siihen joukko-osastoon, josta oli kouluun komennettu. RUK:n kurssin kunnialla läpikäyneet kokelaat ja vänrikit lähtivät juhlallisuuksin Haminasta erityisellä sotilasjunalla. Kouvolan risteysasemalta jatkui matka, kenellä mihinkin suuntaan, omaan joukko-osastoonsa. Puhe "maitojunaan joutumisesta" syntyi jo 1920-luvun alkuvuosina, ehkä vuonna 1921. Merkitys on yleisesti tunnettu, mutta etymologian tietävät vain he, joita historia huvittaa.

1208 MMI; PT



Tuntemattomat ryyniruiskut

Sanooko haulikkomerkit Armaf ja Bajard mitään? Armaf on ilmeisesti valmistettu ennen vuotta -49 kaksipiippuinen savuttomalle ruudille ja Bajard on ed. mainittua vanhempi hanallinen. Olisiko Belgialaisia? Onko keräilyarvoa? Aseet on siistissä kunnossa ikään nähden.

Tero

  ARMAF on tuntematon merkki. Voisi olla AUGUSTE FRANCOTTE-firman tuotemerkki? Mainittu tehdas on tunnettu laatutuotteistaan. Valmistaa nykyään pelkästään kerska-aseita omalla nimellään. Lieneekö käyttänyt nimilyhennettä huokeahintaisemmissa haulikoissaan? Tuotapa en tiedä; ounastelen vain. Mutta jos nimi on kirjoitettu muodossa ARM.A.F., niin tunnistus on lähes varma. Francotte on belgialainen, aikoinaan erittäin kuuluisa yritys. Toiminee yhä, mutta melko matalalla profiililla.

BAYARD (kirjoitetaan Y-kirjaimella) on hyvinkin mainehikas belgialaisen asetehdas HENRI PIEPER:in tuotemerkki. Bayard-haulikot eivät olleet laadultaan "renkipojan pyssyjä" eli "torpparihaulikoita" (joista yleensä puuttui valmistajan nimi, koska Belgian laki ei sitä vaatinut), vaan mahdollisesti keräilyarvokkaita tai yhä käyttöarvokkaitakin aseita. Keräilyarvo tosin riippuu mm. siitä käsityön määrästä, joka aseen viimeistelyyn on satsattu. (Kaiverrukset, "kullitukset" yms).

Aseita näkemättä on mahdotonta esittää edes likimain-arviota hinnoista. Valikoima oli runsas, keskihintaisista hyvinkin tyyriisiin malleihin, mutta huokeimman hinta-/laatuluokan aseita ei Bayard-valikoimaan kuulunut. Niitähän valmisti Belgiassa vähintään sata pikkufirmaa; useimmat "nimettömiä". Aug. Francotte:n tuotevalikoima oli wanhaan aikaan hinta-skaalan äärestä toiseen, mutta 2. maailmansodan jälkeen keskihintaisista varsin hintaviin kerska-aseisiin ulottuva.

Mainittakoon, ettei aseen hanallisuus ole suinkaan mekaanisen heikkouden merkki vaikka erään 1950-luvun "sakokraatin" kirjoittamassa kirjassa "Metsästäjän Ampuma-aseet" toisin väitetäänkin, ja moni kalkkis-ikäluokan metsästäjä elää YHÄ moisessa harhaluulossa. En yleensä kannata kirjojen polttamista, mutta edellämainitun "aapisen" niteet joutaisivat nuotioon, ellei kirjan omistaja ole arvostelukykyinen, asetekniikkaa monipuolisemmin tunteva henkilö. Käsite "sakokratia" tarkoitti ENSISIJAISESTI pyrkimystä tiedonjulkistamisen monopooliin eli yksin-oikeutukseen, joka mahdollisti monenlaisen "hugan" levittämisen ja tunnettujen faktojen "unohtamisen" valistuskirjallisuudesta.

Kysele tai katsele, löytyvätkö aseen etutukin alta piippuihin leimattuina kirjaimet PV ja ehkä myös viiriä liehuttavan tyylitellyn leijonan kuva. Jos löytyvät, on ase koestettu savuttomille patruunoille. Mitään "Mini-Magnumeita" siihen ei tietenkään saa tarjoilla, mutta kohtuutehoisten patruunoiden ampuminen hyväkuntoisella aseella on kyllä turvallista. (12 -kaliiperisen/70 mm patruunan haulimäärä ei mieluusti yli 32 grammaa).

Belgialaisten aseiden tunnistusleimoja ovat eräänlaisen obeliskin kuva ja useimmiten soikioon lyöty leima LEG; kirjainten alapuolella pieni tähti ja soikion yläpuolella kruunu. Kyseessä ovat lakisääteiset Liegen tarkastuslaitoksen koeammunta-leimat, jotka voivat esiintyä mustaruuti-haulikoissakin. Savuttomalla ruudilla koestetuissa aseissa on AINA leima PV (= "Poudre Vivé" tai "Poudre Vieille". Etymologiasta on kaksi mielipidettä). Jos mainittu leima puuttuu, on tyytyminen vain mustaruutipatruunoiden ampumiseen. Aseen keräilyarvoa ei PV-leiman puuttuminen vähennä millään tavoin: Se määräytyy muilla perusteilla.

Satunnaiseenkin käyttöön tarkoitetun aseen patruunapesän pituudesta on otettava selko. (On ehkä leimattu piippuparin perään etutukin alle). Ylipitkään hylsyyn ladatun mustaruutipatruunankin ampuminen voi tuottaa turmeluksen, jopa kertalaakista.

1808 MMI; PT




54R... 53R... 53,5R... RRkeles!

CIP ja SAAMI näemmä estävät 7.62 x 53R hylsyn tekemisen todellisiin mittoihin. Ainakin Sakon ja Lapuan hylsyt ovat vielä parikin kertaa ammuttuina alle Virallisen Valistuksen neuvoman lyhennyspituuden, joka on 53,5 mm. Ainoa täys-54 mm hylsy on ollut Bulgarian rautahylsypaukussa.

Tämä harmittaa syystä että olen vihdoin löytänyt sotilaskivääriini latauksen, jolla se käy parhaillaan 22 mm K-K kasoja sataan metriin (kolvatusta piipusta). Luotina 8 g S405, eli rynkyn vakioluoti. Latauspituus 74 mm, jolloin luoti on juuri ja juuri riittävästi hylsyn sisällä pysyäkseen paikallaan rekyylissä, tarvitsematta niippiä. Tosin niippi ei oikein onnistuisikaan, koska niippiura ei ole lähelläkään hylsyn suuta.

Ongelma on siinä, ettei uudehkosta (esim. vain 3 kertaa ammutusta) kotimaisesta hylsystä saa ladattua 74 mm pituista patruunaa. Olen kokeillut ladata patruunaa 73 mm pituiseksi, mutta luodin vapaahyppy vaikuttaa jo hieman tarkkuuteen. Onko siis saatavissa laadukkaita täyspitkiä sotilaskiväärin hylsyjä?

Patruunan resepti on (jos jotakuta kiinnostaa): N140, latinki 50.0 grainia, tulpaksi Lapuan S405 8g FMJ, hylsyn lyhennyspituus 53.5 mm ja latauspituutta 74 mm. Luotivahana lehmäparafiini, eli naudanrasva. Lentelee tommosta pikkasen alle 900 m/s.

T: Feliks

Kotimainenkin hylsy venyy, kun venytetään. Mäjäytäpä pari tosi-tyrnävää latinkia 7.62 mm ALS-luodeilla kustakin hylsystä, niin voit joutua jopa trimmaamaan ne. Ainakin .308 Winchesterin hylsyt venyivät millin verran ylipitkiksi, kun niistä oli pamautettu (hengenmenon uhalla) ne maailmankuulut 1200 m/s testilaukaukset 4.7-grammaisilla ALS-luodeilla Lapua L403. Luodin L403 tuotanto lopetettiin jostain käsittämättömästä syystä jo vuosia sitten: Kaikki HYVÄ häviää tästä maailmasta, eikä järkeenkäyviä/ uskottavia syitä tuotannon alasajoon kerrota milloinkaan yhteiselle kansalle - ainakaan totuudenmukaisesti. Rynkky-ALS:eja on onneksi vielä tuotannossa ja myynnissäkin.

Suistaan ja hartioistaan jo tehtaassa sinertäviksi hehkutetut Lapuan hylsyt venyvät paremmin kuin Sakon hylsyt, joiden suut voivat alkaa melko pian säröillä, haurastuttuaan liikaa muovaus-karkaistuessaan.

2507 MMI; PT



Ideoita ja innovaatioita:

Taas uusia ampumalajeja

Latasin rewolweeriini "kaksintaistelupatroneja": Laitoin nopeapaloista pistolikruutia noin kaksi kolmasosaa minimilatauksesta kevyelle LWC-luodille ja luodiksi hauli. Lataaminen tapahtui seuraavasti: Aluksi normaalisti ruuditukseen saakkaa. Ruuditettuani patruunat käärin piipun läpimittaisen haulin WC-paperinpalaseen ja laitoin sen patruunaan käsin. Wiimeistely tapahtui raswaamalla patronin, eli hylsy-koteron pää. Luotiraswana käytin Leen valmistamaa. Toimiwat aiwan erinomaisesti.

Tästäpä sukeutui mieleeni ampumalaji näille patroneille, johtuen valitettavasta ratatilanteesta useille asehenkilöille: ALLE 25 meterin radalle pääseminen on vaikeahkoa Etelä-Suomessa, johtuen ampuma-asetten käyttöön harjoittetumista harjoittavien klubien kalkkeutumisesta ja ukottuneisuudesta. Ampumamatkoina on yleensä 25, 50, 100, 150 tahi max. kolmesataa metriä. Lyhyempiä tahi pidempiä etäisyyksiä ei harrasteta, koska ne ovat poliittisesti epäkorrekteja. Käytännöllisen pistooliradan pituus olisi 5 - 10 metriä ja kivääriradan pituus vähintään 1000 metriä tahi yksi wirsta.

Itse asiaan... Vastaavantehoisia latinkeja käytettiin kaksintaistelupistooleissa muutama sata vuotta sitten Euroopassa. Silloin tarkoituksena oli saada veri vuotamaan, ei niinkään tappaa vastustajaa. Joskus oli loukattu kunnia palautettu pelkällä (tahallisesti) ohi ammutulla laukauksella. Kaksintaistelussa haavoittuminen tuotti "kunnia-arven", joka korosti miehen miehekkyyttä. Kalkkiksille ajatus pistoolin käytöstä em. tarkoitukseen on varmaan mahdoton. Esimerkiksi Practical-jaoston "Virallisen Opin mukaan" ampuma-aseet on kehitelty ja valmistettu kaikkina aikoina vain ja ainoastaan URHEILUammuntaa varten...

Mutta olihan vakiopistooliammunnankin lähtökohtana kaksintaistelu, joten 25 m matka on juuri sopiva kokeilua varten. Uusi ja uljas 25 m laji perinteikkäällä, ennenwanhaan poliittisestikin täysin korrektilla ja wirallisella nimellä voisi olla:


KAKSINTAISTELUAMMUNTA

Lajin säännöt lyhyesti: Kääntyvät taulut, kaksi ampujaa. Ase kädessä, saa olla suunnattua tauluille. Taulut kääntyvät esiin sekunniksi kerralla kolme kertaa. Ammutaan kolme laukausta - siis kuviotauluihin, eikä kilpakumppania kohti.

Osuma-alueet: - Tappawa, 6 pistettä - Haawoittawa, 2 pistettä - Nirhaisu, 1 piste. Tuomaristoon on kuuluttawa wähintäin yksi traumatologiseen lääke-oppiin perehtynyt asiantuntija, jonka lausunto ratkaisee rajatapauksissa osuman arwon. (Anatomiataulujen tai -shabluunoiden saaminen yleiseen jakeluun mahdollistaisi maallikko-tuomarienkin suorittamien osumien arvioiden oikeudenmukaisuuden, kuten rengastauluun ammuttaessa jo nykyisin. Toimituksen huomautus).

Paremmat pisteet ampunut woittaa, tasatuloksen sattuessa jatketaan yksi laukaus kerralla, kunnes woittaja selviää, jos kisailijalle ei myönnetä etua käyttämästään ampumatarpeesta. Muita sääntöjä:

-Piipun (ei aseen!) ja sikaarin poltto sallitaan. Rahwaanomaisen paperossin polttamisen sallimisesta päättää tuomaristo, joka myös säännöstelee "sihti-weden" annoksen, jos ampuja on sitä tottunut ennen ottelua nautitsemaan, kätensä wakautukseksi. Tässä lajissa älköön doupingia kiellettäkö, koska se on aina kuulunut oleellisesti KT-ammunnan perinteisiin.

(Jumpru = 8 cl konjakkia oli melko tavanomainen annos myös disipliini-ammunnoissa "sihtivetenä", kunnes moinen DOPING kiellettiin joskus 1920-luvun keskivaiheilla. Yksilöllisen kohtuuden rajan ylittävä määrä sihtivettä huononsi ampumatulosta, mutta sopiva annos paransi sitä, erityisesti pistoolilajeissa. "Nollapromille" -vaatimusta perusteltiin ISU/UIT-säännöissä nimenomaan etanoolin doping-vaikutuksella. Toimituksen huom.).

-Pukeutumisen on oltawa asianmukaista. Kaikki URHEILUammuntaan wiittaawa waatetus olkoon kielletty. ("ADIDAS"-asuista henkilöä älköön päästettäkö edes liki ampumapaikkaa, paitsi EHKÄ katselijaksi, säädylliseltä etäisyydeltä, yleisön taka-riwiin). Suositeltawia owat: Uniformu, tahi liiwi-puku ja silinterihattu.
-Kaksintaistelu-pistolin luodin lähtönopeus olkoon enintäin 240 m/s. Suositeltawin on pallon muotoinen luoti; lyjyinen kuula.
-Waippaluodit (metallimantteli-kuulat) olkoot kielletyt. Paperiseen tai kankaiseen käärteeseen kiedotut tahi tappuroilla werhotut luodit olkoot sallitut.
-NCP-luodit olkoot myöski kielletyt, johtuen niiden tuottamasta tarpeettomasta kärsimyksestä, wiitaten Haque:n wuosien 1899 ja 1907 julistuksiin.
-Minimikaliberi olkoon .25. Se on: 6,35 mm (isokaliberia).
-Reikäpää-luodin käytöstä saa etua, tasatuloksen sattuessa HP-luotien käyttäjä woittaa, kuin myös pallo-kuulan käyttäjä.
-Suulataus-pyssyn käyttäjälle sallitaan 1 minuutti laukausten wälillä aseen lataamiseen, muutoin olkoot tauluin käännöt 5 sek:n wälein.
-Ammunnassa on noudatettava käytännöllisen ammunnan jaloja periaatteita ja kaksintaisteluitten perinteitä.
-Kiwärin tahi haulipyssyn käyttö katsottakoon epä-ritarilliseksi. (Niiden käyttäjille laadittakoon omituiset sääntönsä).
-Älköön sallittako yli 15 grammaa painawia luoteja.


Voitte lähettää nämä säännöt myös Practical-jaostolle.
Tosin silloin teidän on syytä varautua syytteeseen kuolemantuottamuksista, koska monikin jaoston pää-naatikka voi kuolla sydänkohtaukseen luettuaan tämän, kuten seuraavatkin sääntöluonnokset.


REAL PRACTICAL SHOOTING (REPS)

IPSC-kilpailussa pitäisi olla korkeintaan 5 taulua/stage, eikä laukauksia saisi vaatia ammuttavan 5:ttä enempää. Toki enemmän saisi ampua... Aloitus pitäisi olla aina "ase verhottuna", eli esim. takinhelman alla. Ai niin, pistoolilla ei kannata ampua ensiksi kuin yksi laukaus/kohde ja sen jälkeen vasta paikkolaukauksia, mikäli tarvetta ilmenee. Jos kohteita on esim. 5, niin tuplalaukauksissa menee 0,2 sek/laukaus ylimääräistä. Siis sekuntia hitaampi. Tästä voikin päätellä, että jos kohteita on kaksi tai useampi, tuplalaukausten ampuminen on EPÄKÄYTÄNNÖLLISTÄ! Ja reukussa ongelmana on vielä patruunakapasiteetti, 6 patia ei riitä kuin kolmeen kohteeseen, jos ampuu tuplia. Käytännöllisesti ampuen kohteita pystyy ampumaan 6, ennen uudelleenlatauksen tarvetta.

Pahoittelen syvästi nimimerkillä kirjoittamista, mutta johtuen aikamme poliittisista suuntauksista sekä poliisin toimista, en voi kirjoittaa tätä omalla nimelläni.

"Ei enää Juppalan nyrkin alla" oleva: Waffen-SS Rottenführer


Toimituksen kommentti: Ylläpidämme yleisestikin kirjoittajien intimiteettisuojaa, ellei joku nimenomaan halua esiintyä koko nimellään, jolloin asiaa koskeva toivomus on ilmaistava selväsanaisesti! "Tokko tietoa on?" -palstalle tulee paljonkin kysymyksiä kysyjän nimellä varustettuina, ja s-postiosoitteistakin ilmenee usein kysyjän nimi. Otamme aina spontaanisti vapauden lyhentää nimi milloin milläkin tavoin. Jos siis vaikkapa Jahvetti Turpeinen ei tee tiettäväksi haluaan esiintyä Jahvetti Turpeisena, lyhenee nimi J. Turpeiseksi tai muotoon Jahvetti T:n, taikka johonkin muuhun muotoon, vaikkapa vain J.T:ksi. (Esimerkkinä mainittu "Jahvetti Turpeinen" oli kupletööri Tatu Pekkarisen 1920-luvulla luoma hahmo, eikä ehkä edes "oekee immeinen Savommualta", eli luonnollinen henkilö).

Jos tekstin lopussa ei ole edes nimimerkkiä, keksimme sellaisen omasta päästämme "ex tempore". Ylläolevan tekstin lähettäjällä on nimimerkiksi sopivia ilmaisuja kolmekin, joista tuo "Rottenführer" lienee se oikea.

PS. Kuka tai mikä on tai oli "Juppala?" Joku arrogantti urheiluammunta-pomo kenties? Mies vaiko nais? Joku "V. Pulli" on tullut joskus tietoomme prättikaalin harrastajien vihatuimpana "kihona" pääkaupunkiseudulla, kuin myös joku prättikaaliharrastusta emännöinyt naishenkilö, jonka nimen olen unohtanut armeliaasti. Ampuma- ja aseharrasteiden vapautta kammitsoivat henkilöt ovat meille ylimalkaan "EVVK"-jengiä (= "Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa"), eli epä-henkilöitä.

1707 MMI; PT



TARPEELLISTA TAVARAA TARJOLLA

Tykkitarvikkeita, kuten kuulamuotteja, yms: http://www.cannon-mania.com/ammunition.htm .

T: Panu



- Gunwriters - "Luokkavihollinen pelkää TOTUUTTA enemmän kuin mitään muuta!" (Halldór Kiljan Laxness; 1948).


Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

<< Uusimmat   Osa 34 >>  33 >>  Osa 32 >>  31 >>  30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>