<< Uusimmat   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON ?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 10, päivitetty 26.01.2000

Suujarrusyntyiset "siuvatit"

Ostin taannoin Beretta 1201 F-haulikon, tarkoituksena virittää siitä "lelu" riistapolkukäyttöön. Aseseppä sitten lisäsi piipun päähän suujarrun ja ulkopuoliset käsinvaihdettavat supistinholkit ja päälle valopistetähtäimen. MUTTA ...ennen ko. toimenpiteitä ase toimi aivan hyvin kevyillä kiekkolatauksillakin, nyt sitten seppä lyhensi noitten "viritystoimenpiteitten" ohella rekyylijousta "useilla senteillä" mutta silti eivät kevyet 24 grammaiset lataa automaattisesti.

Ilmeisesti täytynee katkaista vielä hieman lisää, mutta... kysymys kuuluu että miksi näin? Aiheuttaako suujarru vai kenties painon lisäys tuon??

Kyselee: SS

Hitto, kun en tunne uutta asemallistoa.! Olen puuhastellut historian parissa viime vuodet, enkä ole paljon ehtinyt edes alan lehtiä vilkuilemaan melkein vuoteen. Otaksun aseen olevan tavalla tai toisella rekyylitoiminen. Myös ns. SJÖGREN-järjestelmä eli inertia-sulku vaatii toimiakseen kipakan potkaisun, noin 5 mm:n pituisen koko aseen perääntymisliikkeen, joka puristaa kokoon jäykän "kieruvieterin" lukon rungon ja iskupohjan välissä. "Resoori" tuuppaa sitten, aseen perääntymisen päätyttyä, lukkorungon liikkeelle taaksepäin, avaa sulun, ja tekee lataussyklin.

Siis tekee, jos tekee: Jos aseen rekyyli on liian lievä, ei lataussykliin tarvittavaa energiaa varastoidu aukiheittojouseen. Jonkinlaiseksi hätäratkaisuksi voit kokeilla pehmustetumman, vaikkapa irrallisen kumiperälaatan ("tossun" eli "kortsun") käyttöä aseessa 24 gramman latinkeja ammuttaessa, mutta todennäköisimmin joudut luopumaan suujarrusta, joka on toimimattomuuden alkusyy. Ampumatyylin vaihtamistakin voit kokeilla ennen muita toimenpiteitä tai varustehankintoja: Perä hieman irralleen olasta, kuten SUOMI-kp:lla taiteen sääntöjen mukaan ammuttaessa.

Automatiikka voi alkaa toimiakin, mutta samalla opit virheellisen ampumatavan, jos ammut enemmälti tällä menetelmällä, joten taas on suositeltavinta suujarrun muuttaminen toimimattomaksi ainakin 24 g:n patruunain ammunnan ajaksi. Jarrun paino tuskin vaikuttaa toimivuuteen, vaan sen jarrutusteho. Etenkin inertiasulkuun on 24 g:n patruuna "hyötykuormansa" keveyden takia marginaalinen, vaikka haulien lähtönopeutta olisi lisätty. Suujarrun "hyötysuhteen" ei tarvitse olla mitenkään häikäisevä, kun aseen toimivuus näitä "EKO-latinkeja" ammuttaessa jo vaarantuu. Jos haulimäärä on vaikkapa metsästyspatruunalle ominainen, eli 32 - 36 grammaa, eli ei välttämättä edes mini-Magnumin luokkaa, toteutuu automaattilataus, vaikka ajoaineena olisi mustaruuti ja haulien lähtönopeus rippuset yli 300 metriä sekunnissa.

Inertiasulku on keksintönä melkein satavuotias. CARL AXEL THEODOR SJÖGRENin ensimmäiset patentit haettiin ulkomuistin mukaan vuonna 1901; ensimmäiset itselataavalle 8 x 57 mm kiväärille (joka tosin ei pelannut kunnolla makuulta ammuttaessa ja vaati öljytyt patruunat), mutta myöhemmät 16-kaliiperiselle haulikolle, jossa systeemi toimi moitteettomasti, vaikka patruunat oli ladattu useimmiten mustalla, puolisavuisella tai Bulk-ruudilla.Jos aseesi on rekyylitoiminen (piippu perääntyy ammuttaessa tai suusta painettaessa lukkokopan sisään sentin tai jopa 10 cm verran), on toimimattomuuteen vikapää taaskin suujarru. Rekyylitoiminta vaatii rekyyliä eli potkaisua, eikä terävä ja nopea tärsky riitä, vaikka kipeältä tuntuisikin, vaan mieluummin hieman vitkaisampi tuuppaus.

Se saadaan aikaan riittävänpainoisella hyötykuormalla, jonka lähtönopeuden ei tarvitse taaskaan olla paljoa yli 300 m/s, jos hauleja on vaikkapa 32 gramman lasti. Jonkinmoinen nyrkkisääntö rekyylivoimalla pelaavan haulikon toimivuuden rajanvetoon on, että latingin liikemäärän eli momentin pitää oleman vähintään kymmenen kilogrammametriä sekunnissa eli 10 000 gm/s, kun aseen kaliiperilukema on 12. Jos hauleja siis on 32 grammaa, riittää 312.5 m/s nopeus. (32 g x 312.5 m/s = 10 000 gm/s). Käytännössä kehkeytyy momentti hieman suuremmaksikin, koska piipunsuusta lähtee haulien lisäksi myös välitulppa, mahdollinen etulappu ja ruutikaasu, joka painaa tasan yhtä paljon kuin kiinteä ruutipanoskin, vaikka sen olomuoto onkin muuttunut enämpi utumaiseksi.

Mustanruudin aikakaudella olivat ruutimäärät nykyisiä suurempia, esimerkkilatauksessa lähelle viittä grammaa, mutta osa ruudista jäi karstan muodossa piipunseinämiin. Seuraavaa laukausta ammuttaessa se sitten nuohoutui hyötykuorman mukaan. Vastoin yleistä harhakäsitystä (ja "olkatuntumaa") on mustaruutipatruunan rekyylienergia suurempi kuin vastaavan lähtönopeuden samanpainoiselle lataukselle kehittävän savuttoman patruunan rekyylienergia; mitattavissakin olevin määrin. Rekyylituntemus voi olla pehmeämpi mustaruutilatauksella, koska pikapaloinen savuton ruuti voi kehittää täyden lähtönopeuden reilusti alle puolen metrin piipunpituudella, kun taas lataus karkeaa mustaaruutia kiihdyttää hyötykuorman nopeutta lähes metrisenkin piipun koko pituudella.

"Wanhat systeemit", kuten inertiasulku ja sen ikätoveri pitkärekyylisulku, olivat kehiteltyjä aikakaudella, jolloin mustaruutipatruunat olivat savuttomia patruunoita moninverroin yleisempiä kaikkialla maailmassa. Kevyin 12 kaliiperin patruunan hauliannos jota arveltiin ammuttavan oli "unssin napsaus" eli 28.35 grammaa, lähtönopeudella 366 m/s (1200 jalkaa/sek). Kymmenen kgm/s:n säännön mukaan tarvitsisi alipainoinen 24 gramman haulipanos 416.7 m/s lähtönopeuden, johon haulit lieneekin helppo kiihdyttää savuttomalla ruudilla, mutta rekyylin luonne on erilainen kuin vaikkapa metsästyspatruunoita ammuttaessa: Terävämpi ja nopeampi.

Jos rekyylitoimisen tai inertialukkoisen aseen suujarru poistaa potkaisusta vaikkapa vain 25 %, ei automatiikan "siuvatteja" häädytä hämmästelemään. Ihme olisi pikemminkin tapahtunut, jos ase toimisi. "Ekopatruunathan" on tarkoitettu ensisijaisesti päällekkäispiippuisiin ratahaulikoihin. Niidenkin rekyyliheiluri-mekanismiin perustuvat kaksoislaukauksen estomekanismit tai piipunvaihtimet "sassaroivat" joskus, kai useinkin, kun rekyylin voimakkuus ja sen luonne poikkeavat potkaisusta, jollaista ajatellen aseet on suunniteltu "Anno Dazumal". Esimerkiksi viimeisimpien VALMET-mallien yksiliipaisinkoneisto on modifikaatio, ja ehkä kopioitukin, W.W. GREENER - systeemistä vuodelta 1897. Toimivimmat asekeksinnöthän löytyvät historiankirjoista.

Jos aseessasi on pitkä tai lyhyt piippurekyyli (perääntyvä piippu), ovat toimivuuden parannuskonstit päinvastaiset kuin inertialukon tapauksessa: Aseen perä on painettava tiukasti olkaa vasten. Jousto-perälaatan tilalle on asennettava joustamaton. Ampumatekniikkaa on korjattava siten, että ase estyy perääntymästä ammuttaessa. Nämä ovat ns. poppakonsteja, jotka toimivat joskus, ja toisinaan taas eivät. Ainoa varma keino on suujarrusta luopuminen, tai vaikkapa sen rakennemuutos sellaiseksi, että jarruvaikutuksen voi eliminoida, ryhdyttäessä ampumaan 24 gramman patruunoita. Eikö 28 gramman patruunoita löydy enää kaupoista ? Vai onko niiden käytölle muodollisia esteitä (kilpailusäännöt, tms.) ?

Inertiasulun tapauksessa on olemassa niinkin kauhistuttava mahdollisuus, ettei aseseppä ole tuntenut mekanismin toimintaa ja asetekniikan sanastoa, eli on lyhentänyt asetta "viritellessään" lukkorungon aukiheitto-jousta (lontooksi: "accumulator spring"), jota tosin on vaikeaa lyhentää kovin monta senttimetriä, koska se ei ole alkuaankaan kovin monen sentin pituinen. Rekyylijousen, eli B. FLINCKin uudissanaston (v:lta 1925) mukaan "juohennusjousen", enempi lyhentäminen tuskin parantaa toimivuutta, olkoonpa aseen toimintaperiaate mikä tahansa. Kaasumäntärakennetta siinä tuskin onkaan, koska mäntäsysteemin toimivuuteen ei suujarrun asennus vaikuta kuin ehkä lataussykliä vauhdittavana sysäyksenvahvistajana, "siuvatteja" estäen.

Syyllistän olemassaolevien tietojen perusteella suujarrun, mutta toki myös patruunoiden "köykäiseksi havaitun" haulimäärän yhteisvaikutuksen, automatiikan toimimattomuuden aiheuttajaksi. 24 gramman "ekopatruunaa" ei ole yksinkertaisesti suunniteltu käytettäväksi itselataavissa aseissa, joiden mekanismi on alkuaan tarkoitettu keskimäärin 10 grammaa raskaampien hyötykuormien heittelyyn. Jos alkuperäisvarusteinen ase ekopaukuilla toimiikin, voi suujarrun kaltainen lisävaruste aikaansaada parantumattoman lakkoilutaipumuksen, jota Raahen suunnalla kutsutaan "siuvatti"-syndroomaksi. Lieneekö jokin paikallinen kirosana ?! Hauskansointinen kuitenkin, ja omaksuttu nyt pysyvästi asealan perussanastoon...

2301 MM; Pete


Lisää aseenrakennustietoa !

Luin juttusi tarkkuuspiippujen valmistuksesta, joka oli todella mielenkiintoinen, ja olisi hienoa jos perinpohjaisesti asetekniikka käsitteleviä kirjoituksia tulisi lisää. Innostukseni ampumiseen on vähitellen hiipumassa, kun taas mielenkiinto asetekniikkaan ja aseiden rakenteisiin/rakenteluun senkun kasvaa. Tietoa tuntuu teiltä löytyvän ja sen panttaaminen ei tunnu kuuluvan tapoihinne. Siksi toivoisinkin yksityiskohtaista "tarinaa" eri aseiden lukkorakenteista, materiaaleista, lämpökäsittelyistä, toimintatavoista, valmistustekniikoista jne... Nojoo, aiheita olisi varmaan vaikka kuinka, mutta aihepiiri kiinnostaa varmaan monia muitakin kuin minua.

Juha P.

  ja kommentit: Ainakin tarkkuuspiippujen tuotantoa käsittelevään juttuun on luvassa täydennystä pikapuoliin: Löytyi aikoinaan ASE & ERÄ-lehdessä julkaistun jutun kakkos-osakin, ynnä kuvitus. Liitetään todennäköisesti entisen jatkoksi, jolloin kokonaisuus eheytyy, poiketen lehdessä julkaistusta "jatkoromaanista". Oli kai pulaa paperista tai painomusteesta, kun ei tuommoinen keskipitkä juttu mahtunut yhteen vihkoon ?! Nooh, vinoilut sikseen, ja asiaan: Jos ampuma-aseiden yksityisomistus vaikeutuu siten, että aselupia myönnetään vain harvoille etuoikeutetuille luvanhakijoille, alkaa ns. "tussarituotanto", jolla täydennetään aseiden kenties vilkastuvaa salakuljetusta Suomeen...

Vilpitön anteeksipyyntöni, jos joltakin visitoorilta meni juuri iltakahvi tai kova tee väärään kurkkuun - mutta jollakulla on väistämättömästi ns. Parempi Tieto erinäisistä salahankkeista, kuin on vaikkapa "Hesarin" lukijalla ja TV:n uutistarjonnan varassa elävällä arki-suomalaisella. Eivät salahankkeet olisikaan salaisia, jos niitä juoniteltaessa olisivat läsnä vaikkapa vain taatusti ase-vihamielisimmät "sopulit", ja TV-kamerat kuvaamassa läsnäolijoiden tuttuja naamoja.

HUOM ! Tärkeä väliaikatieto:

Tarkistettujen tietojen mukaan ei YK ole sentään koko arvovallallaan aseriisuntahankkeen takana. YK:n Wienin kokouksessa, jonka julkilausuma valmistunee tammikuun loppuun mennessä, ei Suomea tai pohjoismaita yleensä katsota "kriisialueeksi", jonka aselainsäädäntöä pitäisi tiukentaa ulkopuolisella väliintulolla uhaten. Tästä esimerkistä nähdään, millainen huhumylly käynnistyy salailun seuraamuksena, ja kuinka vaarallista on salakähmäinen vehkeily jonkin hämäräperäisen organisaation kanssa. Jokin hoplofoobikoiden kuppikunta oli väärinkäyttänyt jopa itsensä YK:n arvovaltaa ! Kaikenlainen kieroilu ja vehkeily kuuluu tunnetusti asevastustajien taktiikkaan, mutta ase-aktivisteilta on aina oltu vaatimassa "maltillisuutta" ja "herrasmiesmäisiä menettelytapoja". Palaamme nyt kuitenkin pääaiheeseen:

***********

Sana "tussari" tarkoitti alkuaan poikkeuksellisen tarkkaa rihlattua kivääriä, jollaisia luotettiin poikkeuksellisen hyvän ampumataidon perusteella valikoiduille tarkka-ampujille, joita yleensä nimitettiin "jääkäreiksi". ("Jäger" = "metsästäjä" mm. saksankielessä). Ampumataito oli yleensä hankittu erämetsissä jo ennen värväytymista armeijan rulliin tai palvelukseenastumista kutsuntojen kautta. Tarkka-ampujakokelaita kutsuttiin "metsästäjiksi" = "ohotnik" Puna-armeijassa Suuren Isänmaallisen Sodan alkuvaiheessa, mutta ohotnikien erätaidot lienevät olleet kyseenalaisia. Ampumataitoa oli treenattu lähinnä pioneerileireillä tai maanpuolustusjärjestöjen (DOSAAF ja OSOAVIAHIM) koulutustilaisuuksissa. Ohotnikeista valikoituivat varsinaiset "snaipperit" yleensä siten, että tehtävään sopimattomat kokelaat haudattiin kentälle jääneinä.

Sittemmin omaksuttiin nimitys "tussari" tarkoittamaan salonkikivääriä suurireikäisempää ja metsästysluodikosta tai sotilaskivääristä rakenteiltaan poikkeavaa, urheiluammuntaan käytettävää pitkää asetta. Vapaakivääri-disipliinejä kutsuttiin "tussariammunnoiksi" ainakin vielä 1920-luvulla, ja tussari oli aivan arkipäiväinen vapaakiväärin nimitys mm. Veli Niemisen "Ampujan Käsikirjassa" vuodelta 1926.

Kotitekoisen, säännönmukaisesti "ilman asianmukaista julkisen vallan lupaa" valmistetun, tavallisimmin pistoolin kaltaisen ampuma-aseen nimitykseksi alkoi "tussari" vakiintua jo Suomen suvereenin itsenäisyyden kaudella 1918 - 44, mutta kenties aiemminkin. Tussari saattoi olla tehokaskin ase, esimerkiksi entisajan suulatauspistoolin kokoluokkaan suu- ja peräpuoleltaan katkaistu sotilaskivääri (yleensä Mosin-Nagant M/-91), joita saattoi noukkia vuoden 1918 kapinallisten viimeisten pakoreittien varsilta kuin marjoja mättäiltä, ja "revanssin" mahdollisuuden varalle jemmattuina niitä löytyy vanhojen purkutalojen tai ulkorakennusten ullakoilta yli 80 vuotta myöhemminkin.

Oma, ja aikoinaan erittäin yleinen aselajinsa oli "sankkitussari", jollaisia rakenteli varhaisnuoriso vielä 1960-luvulla; niin kauan kuin toimivuuden kannalta lähes välttämätöntä mustaa ruutia oli hankittavissa tavalla tai toisella. Useimmiten sillä toisella, eli kähveltämällä haulikonpatruunoita lataavien tai ladanneiden metsästäjien varastoista. Sankkitussarin nimitys johtuu pistooli-mallisen suulatausaseen piipun peräpäähän viilatusta (tai joskus jopa poratusta) sankkireiästä, jonka kohdalle kiinnitettiin sytyttimenä yleensä käytetyn tulitikun massapää, ns. "myrkkypää". (Nimitys on reliikki ajalta, jolloin tulitikunmyrkky vielä sisälsi myrkyllistä valkofosforia. Niiden kaupitsemisen ja tuotannon kieltävä vanha säädös sisältää asiavirheenä termin "Walkin-tikku", vieläpä väärin kirjoitettuna: WALKER-tulitikut olivat jo myrkyttömiä "varmuustikkuja").

Tulitikunmyrkkyä voitiin käyttää myös korvikeruutina, mutta "askista raapaistavien" varmuustikkujen kloraattiseoksen teho on varsin heikko ja syttyvyyskin epävarmaa mustaanruutiin verrattuna. Tavallisimmassa tussarikonstruktiossa ei ollut, eikä siinä tarvittu, yhtään liikkuvaa osaa. Ase ladattiin suun kautta mustalla ruudilla. Latingin päälle voitiin työntää ja juntata latasimella tiiviiksi paperinen välitulppa eli "luntti". Luoti oli tavallisimmin piippuun väljästi sopiva, vasaralla ja linjapihdeillä esimuotoiltu ja kahden tasapintaisen esineen (vaikkapa faneerilevyjen) välissä suurin piirtein pallonmuotoon "manklattu" lyijypalanen.

Kuulan päälle työnnettiin tavallisimmin toinen luntti estämään ammuksen putoaminen piipusta asetta suu alaspäin kannettaessa. Itse kanniskelin jo varsin nuorena ladattua sankkipyssyä paljaaltaan vyössä, kuten JESSE JAMES "sissi-kaudellaan" murrosikäisenä, kuuluisassa valokuvassa poseeratessaan. (En edes muista, mitenkä nuorena karu elämä opetti sen ikitotuuden, että ihmis-yksilön AINOA turva on ampuma-ase, jos mielii yksilöllisyytensä säilyttää. Laumaan kuuluminen on vaihtoehto sekin, mutta jengiin liityttäessä on alistuttava noudattamaan jengin sääntöjä, tykkäsipä niistä tai ei. Sääntö on yleispätevä). ZANE GREYn kirjan "Betty Zane" jo varsin nuorella iällä lukeneena osasin käyttää kankaista luodin tiivistetilkkua ja kyllästää sen rasvalla. Aiempina aikoina olivat kuivat sanomalehtipaperiset luntit sytyttäneet kulopaloja "kevätmanööverien" aikaan.

Tussari laukaistiin raapaisemalla tulitikkurasian "raappusyrjällä" sankkireiän tukkeena oleva tulitikun myrkkypää palamaan. Aikaa hätäiseen tähtäämiseen, tai lähinnä vain aseen suuntaamiseen kohti maalia, oli sekunnin verran. Sitten löi liekki tulitikun massan viime rippeistä sankkireiän läpi ajopanokseen, tai sankkikanavassa olevaan ruutiin. Jos tussarin piipun seinämävahvuus oli useampia millimetrejä, kuten oli esimerkiksi "poratussareissa" (joiden nimitys johtui piipun valmistuksesta umpikankeen poraamalla), piti sankkikanava täyttää hienojyväisellä ruudilla tai korvikeruudilla.

Entisaikaista puolisavutonta jyväruutiakin voitiin perimätiedon mukaan käyttää tussareissa, mutta sankkikanavassa tarvittiin liekkipanos mustasta ruudista, ja ehkä myös virikepanoksena mustaaruutia, vaikkapa jyväruutiin sekoitettuna. Mainittu jyväruuti oli ilmeisesti haulikonpatruunoihin ladattavaa "bulk powderia". Vanha (nykyään jo edesmennyt) kansa muisteli merkkejä "Tupunti" (= Du Pont; USA), "Eesee" (= Explosive Company; Englanti ja USA) ja "vihreä Kuupalli" (= Coopall; Belgia. Tuotenimi "Emerald") jotenkuten kelvollisina tussariruuteina. Varsinaiset savuttomat ruudit eivät syttyneet kunnolla - onneksi.!

Tietenkin vain poratussarit, joiden piippuja porailivat sorvissa "firaabelitöinä" seppien tai konepajojen oppipojat myytäviksi asti, kestivät ammuntaa jyväruudilla. Karmeinta oli "kurkkusuolan" (kaliumkloraatin) ja kimröökin (hienojakoisen noen eli hiilen) tai hienon sokerin seos, jota käytettiin enimmäkseen erilaisten pommien täytteenä, mutta jotkut uskalikot kokeilivat kurkkusuolaruutia myös tussareissa. Älysivät onneksi yleensä suorittaa koestusammunnan kaukolaukaisulla, sytyttimenä tavallinen tulilanka. Seos pystyi räjäyttämään vakiokokoisesta vuoriporan teräkangesta useita rautasahanteriä tylsyttäen katkaistun ja peräpäästään umpeen ahjohitsatun tussarinpiipun ylt'ympäriinsä viuhuviksi pikkusirpaleiksi.

Kuusikulmaisen porakangen "avainväli" oli runsaat 25 mm, ja sen läpi kulkevan ilmareiän läpimitta keskimäärin 6.35 mm. Ilmakanava oli yleensä hieman soikea. Kankiteräs oli miltei lasikovaa, kenties muovauskarkenemisen takia, ja sen vuoksi haurasta. Vuoden 1935 tienoilla Suojärvellä sattunut koestettavan piipun räjähdys särki piipun suupuoleltaan. Porkkananvärissä hehkuvana umpeenlitistetty peräpää oli tyytynyt vain aukeamaan. Luonnonväärästä koivunoksasta tehdyn pistooliperän etutukki oli tietenkin kadonnut jonnekin, kuten myös piipun ja perän toisiinsa yhdistävän rautalankakääreen etuosa, mutta perän kahvaosa oli säilynyt lähes vahingoittumattomana.

Auenneen piipun umpiperän kautta ulos syöksynyt räjähdyskaasu oli tietysti repäissyt syvän kulkuväylän puuhun, mutta piipunjämä oli yhä muutamilla rautalankalenkeillä kiinni perässä, ja perä kiinni puunrungossa, johon se oli koestusammuntaa varten kahvastaan sidottu. Ase ei siis ollut potkaissut lainkaan, vaikka ammuksena oli sentään ollut melko tiiviisti piippuun sopiva parin sentin pituinen lyijypötkö. Kiinnostavinta tässä aseenrakennusprojektissa oli sankkireiän porausmenetelmä. Asetta rakennellut nuorukainen oli käynyt "ronkumassa" kiramon (= höyrykoneella käyvän tukkien nostolaitoksen) konemestarilta lainaan "millin rilliä" (1.0 mm:n läpimittaista poranterää), ynnä lupaa tai avunantoa pylväsporakoneen käyttöön sankkireiän teossa.

Kun konemestari (= edesmennyt äidinisäni) havaitsi porattavana materiaalina olevan porateräksen, ei hän katsonut voivansa luovuttaa ohutta, tuohon aikaan hopioita maksanutta tukki-firman omistamaa "millin rilliä" maanpuolustuksen tarpeisiin, koska tiesi kokemuksistaan Pönttövuoren tunnelityömaalta, että kovan kangen poraus-yritys olisi toivoton. Sinänsä ei mestari pyrkinyt estelemään poikien tussariharrastuksia, koska tiesi (aiemmista tapauksista), että kielto tulkitaan lähinnä yllytykseksi vieläkin vaarallisempiin puuhasteluihin mm. dynamiitinnallien parissa: Yksi poika oli jo melkein sokeutunut ja menettänyt monta sormea molemmista käsistään niissä touhuissa...

Hänen verstaansa olikin ollut paikallinen tussareiden "tyyppikatsastus-laitos", josta ei huudeltu juttuja nuorten askartelijoiden vanhemmille, mutta heikkolaatuisiksi arvioidut asekyhäelmät saivat välittömän deaktivointi-tuomion, jonka tohelo aseenrakentaja joutui toimeenpanemaan itse, kiramon pajan "Naismitti-vasaralla" (= NASMYTH-höyryvasara), jolla pystyi rikkomaan keitetyn kananmunan kuoren, sen sisällön jäädessä täysin ehyeksi, mutta kun höyrynjako-luistin "regulaattorin" asetusta muutettiin, pystyi vasara yhdellä työ-iskullaan litistämään pullean nikkelikuorisen taskukellon grammofoonilevyn paksuiseksi ja läpimittaiseksi laataksi. Porakangesta tehty tussari todennäköisesti kestäisi väkevätkin mustaruutilataukset, eikä peränkään kiinnitysmetodista löytynyt huomautettavaa.

Kaliberi oli sentään vain varttituuma. Rautaa reiän ympärillä näytti olevan riittämiin, eikä se ollut mitään "patarautaa". Kurkkusuolaruudin käyttöaikomuksensa poika unohti mainita, ja konemestari kysyä ajoaineen laatua. (Olisi muutoin pitänyt räjähde-opillisen esitelmän. Tokihan hän oli Pönttövuoren työmaalla tullut tuttavaksi louhinta-aineidenkin kanssa). Sankkireiän teko vain tuotti tenkkapoon. Aseenrakentajan työ oli kuitenkin jo niin pitkälle edistynyt, että kesken ei jätettäisi: Poika nouti kotoaan keskikokoisen parsinneulan. Sitten piippuaihion pää kenttä-ahjoon, ja poika polkemaan lietsointa. Oranssinvärisenä hehkuvan ja kipinöivän porakangen reikään tipautettiin hieman "puuraksia". Kohta jympsähti 12 ilmakehän ponteeseen nostatetun höyryn kohottama, ja sylinteriin patoutuneen ilmanpaineen kiihdyttämä "Naismittin heijari" alasimeensa, litistäen piipun peräpään umpeen. Jäännöshöyry vain sihahti pakoputkestaan, lauhdevettä räkien...

Sitten kuumennettiin piipunperä taas, aiempaakin säkenöivämmäksi, ja asetettiin alasimelle. "Aseseppä" sai itse arvioida kohdan, johon sankkireikä piti punkteerata. Suolaveteen kastetun, pikkupihdeillä pidellyn parsinneulan kärki suunnattiin kohti piipunreiän peräpäätä. Pari kevyttä iskua pienellä vasaralla: Neula upposi hehkuvaan teräkseen kuin jääkaappimargariiniin, ja meni läpi piipunseinämästä, mutta äkkiä se piti myös nykäistä pienellä kiertoliikkeellä pois vastasyntyneestä sankkireiästä, johon se olisi pian hitsautunut kiinni pysyväiseksi esteeksi.

Perinteisten sepäntaitojen näyte tuhoutui sitten edelläkuvatussa koeammunnassa, mutta tokko lie viikkoakaan vierinyt, kun pojalla oli jo uusi tussari, edellisen malliin rakennettuna, mutta piippu nyt kauttaaltaan "nuorrutettuna" pehmeämmäksi, ja riittävä varasto mustaa ruutia - siiheksi, kunnes ikä piisasi Suojeluskuntaan liittymiseen, jolloin valtio antoi kunnon pelit ja pensselit. Bergmann-kp:n, ellen aivan vikaan muista...

Siinäpä yksi tarina kenties miljoonasta.! Tussarien aikakausi päättyi kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun mustanruudin helppo saanti loppui "tehtaanpatruunain aikakauden" alettua. Jos aseharrastuksille Suomessa käy, kuten niille näyttää maailmanlaajuisesti - Suomesta alkaen - käyvän, on eräs ensimmäsistä tarpeellisista kostotoimista (VASTAtoimenpiteethän ovat silloin jo myöhäisiä) mustan ruudin massiivisen salakuljetuksen aloittaminen Suomeen, kaikkialta, mistä tavaraa vielä saa.

Perinteisen tussarin alkeellinen laukaisusysteemi on jopa yllättävän luotettava, ja sovellettavissa esimerkiksi vastamassasinkoon. Sen ammus voidaan kiihdyttää vähintään yhtä suureen iskunopeuteen kuin 1500-luvun "nikhaka"-piiskatykin sorsanmunan kokoinen lyijykuula, mutta tuo ammus voi olla muotoiltu modernin tietämyksen tarkimmin varjeltujen, synkimpien sotasalaisuuksien mukaiseksi. Sen eteen eksynyttä vainoojaa suojelee kymmenentuhannen dollarin hintainenkin keraami-laatoitettu luotiliivi yhtä tehokkaasti kuin katajakimpinen sahtituoppi varjeli moskoviittiruhtinas Bibikoffia Joutselän edustalla vuonna 1555, kun öykkärimäinen pajari kohotti ennenaikaisen voitonmaljan ja suomalainen piiskatykkimies pamautti nikhakallaan 500 askeleen etäisyydeltä: Ruhtinaan kylkiluiden pätkiä ja pari irronnutta selkänikamaa oli sironnut kymmenien kyynäröiden etäisyydelle paikasta, johon ruhtinas oli kuollut - kirjaimellisesti seisaalleen...

Jos lukijakunta siihen suostuu, aloitamme ase-askarteluohjeiden julkaisemisen sellaisista konstruktioista, joita milteipä kuka tahansa pystyy toteuttamaan alkeellisissakin olosuhteissa ja niillä välineillä, jotka todennäköisesti jäävät omistajilleen pahimmissakin tapauksissa, myös silloin, kun on takavarikoitu yksityisomistetut ampuma-aseet ja työstökoneet ("power tools" tarkoittanee sähkökäyttöisiä sorveja ja jyrsinkoneita), joilla ampuma-aseita pystyttäisiin laittomasti valmistamaan... Jos vaikkapa vastamassasinkoon löytyy sisäpinnaltaan riittävän sileä, vahvaseinämäinen, saumaton teräsputki, riittää ainoaksi työstötoimenpiteeksi sankkireiän poraaminen putkenseinämän läpi putken keskikohdalle. 1.5 mm:n sankki on sopivankokoinen.

Jos ammuksina käytetään karkeita hauleja, lyijyhaketta, lasinsirpaleita (+ konetiskipulveria) tai vieläkin sekalaisempaa romulatinkia, ei putkenseinämien sileydelläkään ole kovin suurta väliä. Pitää vain ampua lähempää, eikä panssariajoneuvoja kannata ryhtyä pommittamaan. Niitä vastaan varustaudutaan miinoilla, kasapanoksilla ja sokaisupulloilla, kuten isät ja vaarit aikoinaan. Ajankohta huomioonottaen aloimme puuhun kiipeämisen latvasta (= tarkkuuspiipuista, joita kovinkaan moni tuskin ryhtyy tehtailemaan), emmekä tyvestä (= yksinkertaisimmista ampu-vehkeistä joita jokaisen mieskuntoisen suomalaisen pitäisi pystyä valmistamaan), mutta pyrimme korjaamaan valitettavan erheemme...

2201 MM; Pete


Kuonokoppa P.T.K:lle !!!

"Ystävän lyönnit ovat luotettavat" sanotaan Sanassakin. Soitin kalliin kännykkäpuhelun tässä yksi aamu P.T.K:lle, ja kehoitin häntä siivoamaan G.O.W:n sivuilta viittaukset niinkutsuttujen vihollisten fyysisestä eliminoimisesta. En tullut otetuksi huomioon, toivottavasti tulin kuitenkin ymmärretyksi. Olen levittänyt viestiä nettilehtenne olemassaolosta melko laajalle. Faksasin tuossa yks ehtoo Ukko-Pekan kuvalla ryyditetyn vaalimainoksen Mauri Aholle Veteliin. Mahdollisesti Maurilla herää mielenkiinto tutustua tarkemmin sivuihinne; onhan kuitenkin kysymyksessä hänen veljeään koskeva mainos. Samaisen mainoksen olen myös antanut (ääri)demarityökaverilleni, joka lupasi toimittaa sen ties minne.

P.T.K:n teksteistä on ennenkin löytynyt suoranaista laittomuuksiin yllyttämistä. Huomioikaa nyt hyvät ystävät, että kiihottaminen jotakin kansanryhmää vastaan on laitonta, jos mikä! Tähän maahan tarvitaan vain tervettä järkeä asepuolen asioiden hoitoon, eikä uusia ruumiskasoja."Marttyyrit ovat kirkon siemen",olen kuullut mainittavan. Marttyyrit, ja esi-isien kokemat vääryydet, ovat myöskin sosialidemokratian siemen! Minäkin olen tuon joutunut tuon myöntämään, vaikka olenkin Suomen Keskustan jäsen.

Parasta, mitä voitte asealan eteen tehdä,on totuuksien kertominen. Paljastakaa salahankkeet, aseharrastuksille vihamieliset virkamiehet ja järjestöt jne. Seuraavaksi lähetän kirjeessä tulostamani vaalimainoksen maaherra Ahti Pekkalalle, ja voi teitä, jos uhkauskirjoituksia ei ole ennen hänen nettisurffaustuokiotaan poistettu! Kiitokset mielenkiintoisesta lehdestä. Osallistun mielelläni kustannuksiin, kunhan ensin herkiän köyhtymästä, ja rupian rikastumaan.

Revonlahden taistelutantereilla, keskiyön hetkenä 14/15.1.2000.

O.K.

  "NON POSSUMUS !", ilmoittaa Pete, eikä tarkoita varmaankaan sianlihan syöntikieltoa, vaan sitä, että jos sensuuritoimet aloitetaan, ne on myös vietävä loppuun saakka, eli koko "miinakenttä" laukaistava: Jokainen Peten juttu mahdollisine kuvituksineen katoaa verkosta, ja siitähän eivät monet muut surffarit ole mielissään. Parempi on, että entiset maaherrat ym. poliitikot pidetään autuaan tietämättöminä "G.O.W:n" olemassaolosta, heidän mielenrauhansa vuoksi. Heilläkin on vain yksi ääni, ja ehdokas varmasti jo tiedossaan, jos varsinkin on oma velipoika. Myöskään ääri-demareiden käännyttäminen ei taatusti onnistu. Turha heitellä päärlyjä siko-ruuheen.

Nukkuvien puolueen jäsenet ne pitää herättää, kertomalla niistä uhkista, jotka jo ovat alustavasti tiedossa, ja alkavat toteutua mahdollisen tappion seuraamuksena: Hävinneille työnnetään luu kurkkuun ja ripotellaan jauhot suuhun, kuten aina ennenkin.

"Kiihottaminen kansanryhmää vastaan" tarkoittaa mielten nostatusta tarkoin yksilöityä ihmisryhmää vastaan. Aseharrastusten vapauden rajoittamiseen ja yleismaailmalliseen ampuma-aseiden yksityisomistuksen oikeuden lakkauttamiseen pyrkivät olennot, joista Pete käyttää vaihtelevasti nimityksiä "Neanderthalin alkuihmisten jälkeläiset" tai "geenivammaiset hoplofoobikot", jakaantuvat tasapuolisesti eri kansanryhmiin. Nuo olennot eivät noudata MITÄÄN pelisääntöjä, vastustaessaan ihmisten ikimuistoisia oikeuksia, kuten oikeutta turvallisuuteen, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, ja kotirauhan loukkaamattomuuteen.

Noita perusoikeuksia on jokaisen voitava ja saatava puolustaa jopa aseellisin voimakeinoin, heti uhkan ilmaantuessa. Nykyinen käytäntö, että hälyytetään apuun viranomaiset, joille on myönnetty enemmän tai vähemmän laajat valtuudet uhkatilanteiden selvittämiseen, on osoittautunut kaikkialla maailmassa liian hidasvaikutteiseksi: Hälytyksen ja "ratsuväen apuuntulon" välinen viive vaihtelee 15 minuutin ja kahden tunnin välillä, kun kriittisimmissä hätätilanteissa voi muutaman sekunninkin jahkailu koitua kohtalokkaaksi. Savumerkeilläkö poliisi paikalle kutsutaan, jos käytettävissä ei ole puhelinta tai kännykkää ? Köyhillä ei ole, mutta haulikko voi olla. Asevarainen turva on köyhän ainoa turva: Virkavalta ja oikeuslaitokset ovat olleet, ja ne ovat nykyisin kaikkialla, avoimemmin kuin koskaan ennen, äveriään ylhäisön suojelijoita ja palvelijoita.

Ne, jotka haluavat riistää ihmisiltä asevaraisen turvan, eivät totisesti ole mitään ihmisiä, vaan joitain varhais-kivikautista nyrkkivaltaa ihannoivia Neanderthalereita - riippumatta siitä, mihin sosiaaliryhmään tai poliittiseen kuppikuntaan ne kuuluvat. Tiettyihin puolueisiin ne tosin kasautuvat, "omiensa tykö" ja vaikutusvaltaa kahmiakseen. Tiettyjen puolueiden jäsenet pääsevät määräysvaltaisiin virkoihin helpommin kuin sitoutumattomat henkilöt, tai muiden ryhmien jäsenet. Tiettyyn pieneen kuppikuntaan kuulumalla saa ainakin suhteettoman paljon vaikutusvaltaa. Demokratia (= kansan enemmistön määräysvalta) ei tunnu toimivan, kun alle 10 %:n kannatusta nauttivan vähemmistöryhmän vähemmistö pystyy sabotoimaan moniakin elinkeinoja, joilla Suomen maaseutu yritetään pitää asuttuna.

Näennäis-demokraattisen valtiomme järjestysvalta sekä oikeuslaitos keskittyy suosimaan, eikä suinkaan estämään, terroristien valtiontuella rahoitettavia operaatioita. Kun uhattuna on nyt myös urheilu- ja metsästysaseiden yksityinen omistusoikeus, eli käytännössä harrastevapauskin, jo menetetyn elinkeinovapauden lisäksi, on jonkun velvollisuus saattaa tietoon se ainoa keino, jolla uhkat enää voidaan torjua - kun on aina vain peräännytty, liian kauan - liian kauas, ja parlamentarismin tie on kuljettu loppuun, hakaten nyt päitä umpikujan perällä kohoavaan punatiilimuuriin. Rohkeutta tuon velvollisuuden täyttäminen tietysti vaatii - ja rohkeushan on ollut Suomessa rikos yli 56 vuoden ajan.

Joku voi tietenkin ymmärtää ainoasta jäljellä olevasta menettelytavasta kertomisen "laittomuuksiin yllyttämiseksi". Jos jollain on tiedossa "lempeämpi vaihtoehto", kertokoon siitä meillekin. Mahtaneekohan asiassa auttaa suomalaisiin politiikan veteraaneihin vetoaminen, jos vastassa on jonakin päivänä asevihaajien koko vaikutusvalta ? Itse otaksumme, että vain tietoisuus siitä, mikä olisi aseriisunnan hinta esimerkiksi USA:ssa, voi vielä pysäyttää salahankkeen. Joskus Kolmannen Vapaussotamme aikaan oli kersantti Viljam Pylkäs opettanut "ratekijaa" jollekin arkailevalle alaiselleen: "Jos sie lähet juoksemaan vihollista karkuun, sie saat juosta vaikka Pohjanlahelle asti. Kyll' hää tulloo peräss'..!"

Yhteenottoa ei varmaankaan aloiteta eikä ratkaista pienessä Suomessa, jonka väkiluku on vajaa tuhannesosa tunnetun maailman väestöstä, mutta niin meillä kuin muuallakin alkavat olla käsillä viimeiset hetket tuon "ratekijan" oivaltamiseen. Me, suomalaiset, olemme jo näyttäneet esimerkin siitä, miten jonkun diktaattorin sanelemiin aseiden omistusoikeuden rajoituksiin kuuluu suhtautua, ja millä tavoin rajoituspykälien laatijat on palkittava: Aikavälillä 1903 - 04 ei "anottu alamaisesti" montakaan aselupaa läänien kuvernööreiltä, jotka puolestaan eivät lupa-anomuksia erityisen aktiivisesti vaatineet alamaisiltaan. Nikolai Ivanovitsh Bobrikovin kävi kuten kävi kesäkuussa 1904. ("Bobbanilla" olivat tosiaankin diktaattorinvaltuudet toimenpiteisiinsä niskuroivan Suomen kansan "kesyttämiseksi"). Tämä tarina on kerrottu koko verkottuneelle maailmalle G.O.W:n englanninkielisillä sivuilla. Pitäisiköhän sekin poistaa verkosta "laittomia tekoja ihannoivana yllytyksenä" ? Tekstit taitavat tosin olla tallella jo liian monina varmuuskopioina, kadotakseen keskiaikaiseen pimeyteen.

Sivistyssanakirjan mukaan lause "NON POSSUMUS" tarkoittaa: "EMME VOI !" Niihin on pakko yhtyä monistakin käytännöllisistä syistä. Kun Pete nuo sanat virkkaa vastauksena sensurointivaatimukseen, on hyvät syyt ounastella käskykielen vaihtuvan pian latinasta englanniksi, ja seuraavan komennon kuuluvan: "GRAND TOTAL DELETE !" Armoton koneisto täyttää sen jälkeen käskyn kolmen + yhden näppäimen hipaisun jälkeen, muutaman sekunnin viiveellä: Lähes vuoden ajan viritelty "miinakenttä" laukeaa koko laajuudessaan, eikä uutta aineistoa saada enää milloinkaan. Liian monet ihmiset Suomessa ja maailmalla tuntevat tällöin itsensä petetyiksi. Uusi joukkoviestinnän muotokin kokee pahan takaiskun.

Menetys on kokonaisuudessaan liian suuri, joten emme todellakaan voi toteuttaa esitettyä toivomusta. Teknisestä henkilöstöstämme ei kukaan kykene erottelemaan toisistaan sallittua ja kiellettyä tekstisisältöä, eli vaihtoehdot ovat "kaikki" tai "ei mitään". Päätöksen tekee sivuillamme vierailijoiden enemmistö. Tyytymättömiä on ollut vähän. Websaiteista löytyy valinnanvaraa joka makuun, kaikkien aatteiden kannattajille. Internet ei ole 60-luvun Repovisio, josta tungettiin suomalaisille vastenmielistä propagandaa kahden kanavan kautta. Enää ei OFF-näppäimen painaminen ole ainoa vaihtoehto, niinkuin 30 vuotta sitten, kun tarjonta alkoi tympiä. "G.O.W:n" tarkoituksena ei ole miellyttää kaikkia. Meille riittää se, että juttumme miellyttävät monia...

Emme myöskään voi olla yleispoliittisten tekstien julkaisukanava. Meitä kiinnostavat aiheet, jotka limittyvät asetekniikkaan ja -historiaan, ballistiikkaan, sekä ihmisten oikeuteen omistusaseiden hallussapitoon. Viimeksimainittu teema sivuaa politiikkaa, koska se on valitettavasti politisoitu jo vuosikymmeniä sitten ase-vastustajien toimesta. Kannanotot ovat "välttämätön paha"; eivät itsetarkoitus.

Unohtui mainita, että P.T.K. ei itse pysty edes lukemaan, verkkoliitännän puuttumisen ja laitteistonsa vanhentuneisuuden takia, omia tekstejään Webistä, puhumattakaan korjailuista tai poistoista, joihin hänellä, itse asiassa kuultuna, "ei ole ilmennyt ihmeemmin tarvetta. Joskus pitäisi pikemminkin täydentää joitain juttuja, koska uutta tietoa kertyy päivittäin, etenkin nykyisin, ANTE BELLUM", mikä tarkoittaa kai jotakin, että: "Isommanpuoleisen Tappeluksen Edellä".

G.O.W. / Pete


"Si vis pacem, para bellum !"

Vaali-illan tunnelmissa: "Vajavainen laintuntemukseni johtuu täydellisestä piittaamattomuudesta EU-diktaateista. Älyttömistä kielloista koituu toki hyötyäkin: Erinomainen ennakkotapaus oli Kieltolaki vv. 1919 - 32, ja koska uusi a-aselainsäädäntömme on paljolti ulkomailta meille saneltua tekstiä, opittaneen se ajan myötä ottamaan sitäkin löysemmin rantein, kunhan ensi-järkytys menee ohi". (Peten tekstiä).

Miten oletkin oikealla asialla? Minustakin tuntuu, että meissä jokaisessa asuu pieni anarkisti. Jatka samaa rataa vaan. EU on perseestä, ja tulee hajoamaan kuin entinen NL ! Vahinko vaan että taas näyttää tulevan punanahka presidentiksi.

"Ivan Stoj"

/ kommentti: Katsotaan ensin, kuinka p-vaaleissa käy, ja sekin, alkaako "rytinä" esimerkiksi Jenkkilässä. Ase-aktivistien yleinen kysymys on kaikkialla maailmassa sama kuin Joel Lehtosen romaanihenkilö Juutas Käkriäisen repliikki: "Minkä takia ei ihmisen anneta OLLA RAUHASSA ?!" Vastaus löytyy vanhasta lentävästä lauseesta: "Si vis pacem, para bellum! = Jos tahdot elää rauhassa, sonnustaudu sotaan!" Tekniset valmiudet riittävät asevihaajia vastaan, mutta nuo pedot ja perskelekset tietävät, että "HENKINEN VALMIUS" puuttuu - ja sen myötä KAIKKI...

Tuo "sotaan sonnustautuminen" ei siis ENÄÄ tarkoita kaluston lukumäärän lisäämistä, vaan henkisen valmiuden kohentamista nykyisestä NOLLAtasostaan.

2001 MM; Pete


Emme ole kaikki hoplofoobikoita !

Kovasti olen arvostanut perisuomalaista (eläköön I.K.Inha ja muut kielenhuoltajat) kirjoitustyyliäsi, tietopohjastasi puhumattakaan. Mutta nyt sattui sisimpään. Ymmärrän hyvin antipatiasi järjenpuutteesta kärsiviä virastosetiä ja tätejä kohtaan. Samoin ääristallarit 70-luvulta ansaitsevat potkun persiilleen, mutta ei ihmisen puoluekanta ole takuuvarma idiotismin mittari.

Sallinet pienen, vasemmistohenkisen johdannon. Vaarivainaa (1899-1988), vannoutunut työväenliikkeen mies, oli koko ikänsä sitä mieltä että "ampuhommat ovat nii hauskoi ettei niitä piä jättää vain porvareihen huviksi". Punakaartin satunnaisena lähettipoikana vaari selvisi kapinan loppuselvittelyistä lähinnä pienellä pieksennällä, kunnes lähetettiin jo vankien kokoamispaikalta kotiin. Vaarin isä teki koko reissun Suomenlinnaan asti, mutta pidettynä osuusliikkeen hoitajana pääsi jo puolen vuoden sisällä takaisin kotikyläänsä. Kylän isäntien pyynnöstä...

Vaari harrasteli ammuntaa, ensin hyötymielessä metsällä ja myöhemmin kilpailuissa heti kun sai kansalaisoikeutensa takaisin 20-luvun lopulla (Tannerin hallituksen aikana) ja luvat pyssyihin. Kävi sitten vapaaehtoisena käyttämässä taitojaan - ilmeisen hyvin tuloksin, prenikkapinosta päätellen - sekä vuosina 39-40 että 41-42. Siitä huolimatta ettei ollut taustansa takia kelvannut Valkoisen Suomen asevelvolliseksi ennen kuin vasta yli-ikäisenä, punatähtikoneiden jo lennellessä pääkaupungin yllä.

Vaari sitten 60-70-lukujen vaihteesta lähtien opasti minuakin ammunnan hauskuuksien pariin, juuri edellämainitulla motolla. Waltherin Olympia tuli tutuksi, samoin Skohan Champion. Jos jotain muuta, sitä henkistä puolta, samalla vuosien mittaan opin, niin ainakin sen ettei tuolle "solisaliratille" tuottanut vaikeuksia olla sekä isänmaallinen että ampuma-henkinen suomalainen.

Joten siksi kirpaisi ikävästi, kun osoitit meille työväenaatteen ihmisille (armeijan käyneille ja ampumataitoisille) sopivaksi osoitteeksi lähintä turvesuota... Toivottavasti kyse oli hirtehisestä huumoristasi - siitä olen tekstiesi kautta saanut vuosien mittaan paljon iloa. Ystävällisin terveisin, työn iloa toivottaen

P. K. Helsinki

/ kommentti: Lienee jo käynyt ilmi, että täsmennetyn antipatiani kohteita ovat työväenpuolueisiin kertyneet ase-vihailijat, eli "hoplofoobikot" tai "Neanderthalin puoli-ihmisten jälkeläiset". Niitä on toki soluttautunut JOKAISEEN poliittiseen ryhmittymään, mutta työväenliikkeeseen selvästi enemmän kuin muihin. Ne eivät yleensä ole varsinaisia duunareita, vaan "maisterisosialisteja", jollaisten kyltymättömästä vallanhimosta maksoivat kalliin ja katkeran hinnan esimerkiksi itsenäisen Suomen lyhyen historian alkuvuosina sellaisetkin - ja nimenomaan sellaiset - työväenaatteen (enemmän tai vähemmän lojaalit) kannattajat, jotka osallistuivat vuoden 1918 kapinaan lähinnä "palkkasotureina", muiden ansiomahdollisuuksien puuttuessa, kun keisarillisen Venäjän kustantamat linnoitustyöt loppuivat yllättäen. Yleinen sanonta kuului, että : "Valkokaartiin mentiin, mutta punakaartiin jouduttiin".

Tuonaikaiset "maisterisosialistit" luikkivat hyvän sään aikana karkuun Venäjälle, ollen sieltä käsin ainaisena uhkana Suomelle. Ja uhkaan tietenkin vastattiin tiukalla valvonnalla. Tuosta asiaintilasta on muistona ainakin ampuma-aseiden hallussapidon luvanvaraisuus, jonka noudattamista alettiin tosimielessä valvoa, ja aseita rekisteröidä, vasta vuoden 1918 loppusyksyllä. Nikolai Bobrikovin ukaasille vuodelta 1903 tyydyttiin enimmäkseen haukottelemaan. Muutamien läänien kuvernöörit, joiden velvollisuuksiin olisi kuulunut aseiden rekisteröinti ja niiden luvanvaraisuuden valvonta, sekä "armollisesti myönnettyjen lupatodistusten" allekirjoittaminen ja leimaaminen, käyttivät kai käskykirjettä jopa pyyhepaperina puu-C:ssä, tai vesiklosetissa, jos moinen ylellisyys jo oli kuvernöörin virka-puustellissa.

Aseita ei nähty ennen vuotta 1918 uhkaksi kenellekään, mutta kapinan jälkeen kyllä jo, ja siitä alkaen aina.! Tilanne ei muuttunut ainakaan helpommaksi vuonna 1944, kun valtasuhteet Suomessa keikahtivat päälaelleen. Lienet kai kuullut tai lukenut Vaaran Vuosista ja Leinon kaudesta ? SDP:n ylivalta Suomessa alkoi vuoden 1966 vaalivoitosta. Ryhdyttiinkö toimenpiteisiin Bobrikovin ukaasien kumoamiseen LOPULTAKIN ?! Ei suinkaan, ja kohtahan kuuluikin mm. lausumia: "Aseet ovat liian vaarallisia yksityishenkilöiden hallussapidettäviksi. Niiden omistuksen on rajoituttava valtioon", tai vaatimuksia aseiden säilyttämisestä poliisilaitosten suojissa, mistä omistaja voi käydä "lainaamassa" aseensa kuittausta vastaan metsällä tai ampumaradalla käynnin ajaksi. Jossain SDP:n vanhassa puolueohjelmassa mainittiin jopa metsästysoikeuden irrottaminen maanomistus-sidonnaisuudesta "valtion ammattimetsästäjien yksinoikeudeksi".

Kaikki demarit eivät tietenkään ole hoplofoobikkoja, eivätkä kaikki hoplofoobikot demareita: Niitä löytyy jokaisesta puolueesta - KaKo:stakin (= Kansallinen Kokoomus, nykytyyliin lyhennettynä), mutta SDP:ssä ne pystyvät nousemaan valtaan ja uudelleenjärjestelemään lainsäädäntöä kerta kerran jälkeen tiukemmaksi, sekä ohjailemaan ns. yleistä mielipidettä ase-vastaiseksi, kontrolloimalla koko julkista sanaa. Se ryhmittymä, joka hallitsee TV:n ohjelmistotarjontaa, kontrolloi koko yhteiskuntaa.! "Järjestyksen kourissa" on myöskin Suomen valtalehdistö. Tämä ei liene enää mikään uutinen kenellekään, eikä taatusti "riisto-porvarillista propagandaa"..!

Porvariston aatemaailmahan on minulle ehkä jopa vieraampi kuin vasemmistolainen hapatus. Suhtaudun syvällä epäluulolla jokaiseen ryhmittymään, joka hamuaa itselleen VALTAA, ja katson yhmis-yksilöiden vihollisiksi ne koplakunnat, jotka suosivat minkäänlajista MIELIVALTAA. Ja vanhan "Taistelijan Kirjan" kuolemattoman lauseen mukaan: "Taistelun lopullinen tavoite on vihollisen TUHOAMINEN". Ei siis moitiskelu, tukkapölly, turpiin mätkiminen, taikka putkaan telkeäminen.

Asepolitiikan alalla eivät "punikit" eivätkä "lahtarit" ole viattomia: Kumpaistenkin hegemonian kaudella on pidetty voimassa Bobrikovin Ukaasi vuodelta 1903, sallimatta sen ajatuksen esiintuomista, että aseiden luvanvaraistaminen oli alkuaan vierasmaalaisen Suomen diktaattorin julistus, ja siksi vailla lainvoimaa - jo Venäjän tsaarinvallan kukistumisesta alkaen. (Käytännössä se olikin "kuollut kirjain" jo Bobrikovin ja viimeistään prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen edesmenosta lähtien. Heidän seuraajansa eivät ehkä uskaltaneet ryhtyä painostamaan alaisiaan lääninkuvernöörejä valvomaan ukaasin noudattamista, koska tiesivät, että aktivisteilla oli vielä Browningeja ja Ruotsin Mausereita jemmoissaan, ja laivat olivat tuoneet enemmältikin Vetterli-kiväärejä maihin. "John Graftonin" lasti ei ollut lähimainkaan ainoa: Se oli ainoa, joka "kärysi").

Ylitselyövä "lahtarihegemonia" oli jo lopuillaan silloin, kun vuoden 1918 asetus ampuma-aseista astui voimaan. Senkin lainvoimaisuus oli kiikun-kaakun, koska myös se oli saneltu yksipuolisesti, mutta se ei sentään ollut enää tuontitavaraa. Nykyinen aselainsäädäntömme puolestaan on sitä moniltakin osiltaan. Tässä ja nyt elämme "punikkihegemonian" aikaa, vaikka hallituksissa onkin aina nöyrämielisiä apupuolueiden jäseniä, ikäänkuin "joo-miehinä" heränneiden seuroissa. Tiedoitusvälineitä kontrolloi SDP, ja pirullinen ase-vastainen piilopropaganda tulvii joka tuutista, päivittäin. (Jonkun radio-pakinoitsija Raatikaisen kannanotot ovat vähemmän vaarallisia "tiltumaisuutensa" takia, koska ne on helppo tunnistaa propagandaksi). Koska olen opiskellut "rivinvälikirjoittelun" jalon taidon jo 1970-luvun keskivaiheilla, osaan myös lukea ja tunnistaa rivinväleihin ja puhuttujen sanojen sivulauseisiin kätkeytyvän, piilotajuntaan porautuvan propagandan.

Kuten Englannissa ja Australiassa taannoin, pehmitetään maaperää kieltomentaliteetille otolliseksi. Kun sitten tapahtuu jotakin "järisyttävää", voidaan yksityisomistetut aseet takavarikoida "niin vääriltä kuin vanhurskailtakin" ja sulattaa ne harkkoraudaksi. Masuuneihin joutuu oikeastaan vain "vanhurskaiden" omaisuus. Vähemmän lainkuuliaisten yksilöiden rautatavara lienee kätköpaikoissa nimeltä "jemma"... Kauan jatkuneen propagandamuokkauksen pehmittämä "yleinen mielipide" hyväksyi Englannissa ja Australiassa toimeenpannut rosvoukset, ilman keskustelua ja vastaväitteitä - vastarinnasta puhumattakaan.

Vihollinen toimi nopeasti: Asetakavarikko-lait lienevät olleet jo valmiiksi kirjoitettuina, vain odottamassa päivää, jolloin sattuu jokin mieliä kuohuttava tapahtuma. Silloin nuo lait voidaan vahvistaa viipymättä, ilman keskustelua; ilman edelläkäyviä varoituksia. Samanlaisia "kassakaappilakeja" on varmasti valmisteltu jokaisessa maassa, jossa on niskan päällä jonkin sortin sosialistihallitus. USA:ssa on sentään jo otettu oppia aussien ja brittien vahingoista. Siellä keskustellaan avoimesti Toisesta Sisällissodasta, kenties ainoana mahdollisuutena uhkan torjumiseksi.

Siellä ovat hoplofoobikot ryömineet esiin koloistaan ulkomailla saamiensa riemuvoittojen rohkaisemina, joten ne on helppo "poimia", aiheuttamatta paljonkaan tappioita syyttömille sivullisille. Suomessa on laiminlyöty vihollis-yksilöiden rekisteröinti, joten sellaiset ryhmittymät, joissa on hoplofoobikkoja poikkeuksellisen runsaasti, asemissa, joissa ne pystyvät edistämään ja nopeuttamaan "kassakaappilain" voimaansaattamista, joutuvat kärsimään kollektiivisesti vasta- tai kostotoimenpiteistä, aivan kuten vuoden 1918 sodan aikana ja sen jälkeen. Englannissa ja Australiassa sai vihollinen voiton, koska se toimi nopeasti. Jos muissa maissa halutaan saada torjuntavoitto, joudutaan toimimaan vihollistakin nopeammin.

Pahoin pelkään, ettei aikaa "vuohien" ja "lampaiden" erottelemiseen toisistaan ole, koska etukäteis-lajittelu on yleensä kaikkialla laiminlyöty; USA:ssakin vasta aivan alkuvaiheessa, eli vain järjestäytyneet ase-vastaiset kiivailijat ovat tiedossa. Aikaa torjuntavoiton saamiseen on enintään muutamia päiviä, ja kun vuosikymmeniä kestäneitä ainaisia pelkoja, nöyryytyksiä, uhkia ja simputusta päästään lopultakin kostamaan, eivät paineet purkaudu "vihan päivinä" verkalleen suhisten, vaan ukkosen äänellä jyristen. On arvioitu, että EU:n rauhanturvajoukkojen interventio Suomeen alkaisi toisena tai kolmantena päivänä: Urakka on siis kireä...

Hoplofoobikko-uhkan rauhanomaisen torjunnan keinot ovat tietenkin jatkuvasti "haussa", mutta kun kukaan niistä ei osaa tai halua tehdä selkoa edes ase-vihamielisyytensä alkusyitä sen syvällisemmin, kuin että "Siegmund Freudin kirjoja tuli opiskeluaikoina luetuksi" tai että "kun emme voineet kostaa Vietnamin kansan kokemia kärsimyksiä jenkki-imperialismin palkkatappajille, panemme samanhenkiset Suomen ase-aktivistit nukkumaan huonosti", niin tuskinpa minkäänlaista vuoropuhelua enää viriää verbaalitasolla.

Meikäläiset eivät muuta vaadi, kuin saada harrastaa harrasteitaan RAUHASSA, ilman simputusta aselupa-viranomaisten taholta, mieluiten jopa ilman tarvetta avata poliisilaitoksen kanslian ovea muissa kuin passi-, henkkari- ja ajokortti-asioissa, eli     paluuta "esi-bobrikoviaaniseen" vapauteen harrastusvälineiden hankinnassa. Onhan punakapinastakin aikaa jo pian 82 vuotta, eikä sen uusiutuminen enää uhkaa, kun pyllähti nurin neuvostovaltakin, eivätkä potentiaaliset kapinalliset vissisti nouse vallassa jo olevaa "kansanvaltuuskuntaa" (eli omiansa) vastaan.

Jos rauhaa ei saada, tulkoon sitten sota ! Tällaiselle "kruununraakille" on yhdentekevää, kumpiko olotila vallitsee, kunhan epämääräisen "välitilan" aika vihdoinkin päättyy! Pidettäköön kuitenkin mielessä eräs kielellisesti hiukan ontuva sanonta: "Aina roiskuu, kun rapataan..!"

2301 MM; Pete


Valistusta vuodeksi leffalipun hinnalla ?!

Onkos jäsenmaksu pysynyt ennallaan korotuspaineista huolimatta ? Ajattelin sen maksaa tässä ja nyt mutta kun en ollutkaan enää varma onko summa vielä 35;- vaiko eikö ? Ilmoittanet asiasta "pikapuoliin".

Terveisin, Jussi & G17

JK. Onko SAKO M92S rynnäkkökivääristä ollut GOWissa jotain juttuja? Entä muista Suomen armeijan rynkyistä? Entä mallista M82 eli "bullpuppi"? Hyvää jatkoa !!!

JK 2. Karseata luettavaa tuo YK:n "kevyistä aseista riisumissuunnitelma". Toivotaan ettei toteudu vielä ainakaan tuhanteen vuoteen..!

  Korotuspaineita ei olisi, ellei olisi "salalukijoita", vai lieneekö ymmärrettävissä, että visiitooreista enemmistö on ulkomaalaisia ? Saattaapi olla niinkin.! Toivoaksemme pystymme jo lähitulevaisuudessa rekisteröimään ainakin sen, käydäänkö lontoon- vaiko luumäen-kielisellä sivulla vilkkaammin. Mielellämme lähettäisimme kaikki jutut viiveettä Webiin, ilman "apartheidia" jäsenkunnan ja muiden visitoorien välillä, mutta jotenkin on saatava selko G.O.W:n suomenkielisen sivun "levikistä", ennenkuin päästämme ilmoitusronkujat ahdistelemaan alan firmoja kohtuullisestikaan hinnoitelluilla tarjouksilla mainontatilan vuokraamisesta uudessa ja oudossa mediassa, jossa juttuaiheitakin voidaan käsitellä: "Anteeksi, Että Olemme Olemassa - journalismista" poikkeavalla tavalla, jota painetussa sanassa ei VIELÄ ole rohjettu alkaa matkimaan. (Sekin aika toki koittaa, emmekä tuosta mieltämme pahoita: Jäljittelyhän on imartelun korkein aste.!).

Monet "kerhon" jäsenet ovat suorittaneet jäsenmaksunsa jopa vuosiksi etukäteen. Perussumma sinänsä on yhä ennallaan: Valtameretkin koostuvat pisaroista...! Tilinumero pysyy näillä näkymillä ennallaan (LEONIA 800028 - 6450 515/ GOW), ainakin syyskuun lopulle saakka, ellei pankki irtisano tiliä yksipuolisesti. (Mieluusti heittäisivät "kirkonrotta"-tulotason asiakkaat takaisin oravannahka-kauteen, mutta pankkilaki ei taida sitä vielä toistaiseksi sallia ?!). "Klubin" jäsenille on luvassa jatkossakin joitain bonuksia, eli pienikin panostus voi tuottaa hyötyä (ja ainakin viihdykettä). Mihinkään "Päävoittona Hyrysysy"- tyylisiin arpajaisiin ei pörssimme noteeraa kai milloinkaan: Panssarivaunut ovat kalliinpuoleisia ajoneuvoja, ja "kantoluvan" saaminen laulukuntoiselle tornikanuunalle voisi tuottaa byrokratia-syntyisiä ongelmia onnekkaalle voittajalle...

JK 1: Ei TOISTAISEKSI yhdestäkään mainitsemastasi varusesineestä suomeksi. GOW in English löytyy Robie Kulokiven M95-tarina.   Toivokaamme, että sana "toistaiseksi" on enteellinen, eli että joskus tulevaisuudessa... Mieskohtaisesti olen vailla laillista oikeutta ampuma-aseiden tilapäiseenkään hallussapitoon, koska P-K:n Lääninhallituksen "pysyväislupa" v:lta 1985 raukesi läänin lakkautuksen ja EU-aselainsäädännön voimaanastumisen myötä, mutta esittelyjutun tekemisenhän voi delegoida jollekin aseenomistajalle ainakin M/92 S:n tapauksessa. (Laskeskelin mahdollisten kirjoittajien lukumäärää. Sormet eivät riittäneet: Sukat piti riisua molemmista jaloista, ja jatkaa varpailla).

Eräs pätevä kirjoittaja olisi saamassa M/92 S:n omistukseensa, mutta lupa heltiää vasta lääninoikeuden päätöksellä, josta kehkeytyy ensimmäinen uuden aselain sekavia pykäliä selventävä ennakkopäätös. Joskus 80-luvun alussa jouduin kirjoittamaan pahennusta herättäneen julkilausuman: "Helsinki on Helsinki, ja siellä ovat voimassa (aselupa-asioissa) iki-omat laittomat lakinsa..." Vantaanjoessa on noista ajoista virrannut monta tuopillista vettä, mutta tilanne ei ole muuttunut. Myönteinen lääninoikeuden päätös edistää ratkaisevalla tavalla myös 7.62 x 39 mm Jelisarov & Sjemin-patruunan erikoislatausten tutkimustoimintaa, erityisesti aliäänisien kotilatausten osalta. Tutkimustyössä on omistusase jokseenkin välttämätön, eikä harvinaisehkoa M/92 Sporteria ole saatavana "Suojeluskunnan luvilla". (Mosin-Nagant M/-91:iä löytyisi helposti, vaikka sylillinen, koska sen tuotantomäärät olivat tykkänään eri kertaluokkaa).

TODELLA mielenkiintoiset suomalaiset rynnärit, AL-43 ja LILJA-karabiini, päätyivät valitettavasti vihollisen(i) omaisuudeksi ent. VALMET Oy:n Tourulan Tehtaan tutkimuskokoelmasta jo 12 vuotta sitten, ennenkuin ehdin tutustumaan niiden rakenneratkaisuihin kaikessa rauhassa, koti-oloissa, mittausvälineiden & puntareiden kera. Koko sivistynyt (luumäen-kielinen and English-speaking) aseharrastajakunta jää näinollen ainiaaksi vaille tietämystä noiden aseharvinaisuuksien rakenteesta ja toiminnoista. "Shit happens - usually without advance information!". Ja toisin sanoin, mutta samoin ajatuksin, vennääksi: "Finljandija besSAKO - bespetshnaja Finljandija !").

JK 2: Mikäpä estää tekemästä suuria suunnitelmia, mutta niiden toteuttaminen voisi kohdata odottamattomia vaikeuksia: Rekisteröidyt (takavarikoitavat eli tuhottavat) aseet olisivat yllättäen "kadonneet jonnekin", tai niiden noutajille voisi tulla noutaja itselleen, tyyliin "Kahdeksan Surmanluotia" - etenkin kuumaveristen Välimeren maiden asukkaiden kotiseuduilla ...

"Aseistariisunnan" onnistumismahdollisuuksista löytyy esimerkki Suomenlahden takaa: Vaikka Eestin kansan luultiin olevan lepsua ja orjamielistä, löytyi maan vapautuksen jälkeen mm. kirkkojen kiviaitojen asekätköistä riittävästi hieman vanhentunutta, mutta täysin käyttökelpoista, kalustoa suojeluskunnan ydinjoukon aseistamiseksi jo ennenkuin Orjalan Kaluilla koristeltu punalippu vaihtui Eesti Vabariikin väreihin. Pressanvaalien 2. kierroksen edellä haluan muistuttaa mieliin, että Suomen Ulkoministeriö touhuili "jopa johtavana sieluna" YK:n jäsenmaiden kansojen (ei siis armeijoiden tai järjestysvaltojen) aseriisunta-kokouksen järjestelyissä. Salaiseen kokoukseen ei julkiselle sanalle oltu lähetelty kutsukortteja, ja "kuokkavieraat" käännytettin portilta. Duoda duoda; muistaako joku ulkoministerin nimen ja puoluesidonnaisuuden..?!

17012000; Pete


Lisää snaipperihistoriaa!

Tervehdys! Luin mielenkiinnolla "Valkoisen Kuoleman" arviointisi; Taidan sittenkin lukea kirjan, kavereiden kielteisestä ensikommenteista huolimatta. Arvioinnin kappaleesta "osattiin sitä ennenkin " tuli mieleeni että voitaisiko tätä aihepiiriä jatkaa ja syventää? Tietääkseni ensimmäinen suomalainen alan oppikirja ilmestyi juuri vuodenvaihteessa, mutta TA-toiminnan kiinnostavsta historiasta ja kehityksestä nykypäivään ei liene suomeksi juuri mitään. Voitaisiko ajatella tämä kehityskaaren valottamista sopivien kirja-arviointien avulla?

Hankin ensimmäiseksi Adrian Gilbertin kirjan "Sniper", tiiviin ja yleismaailmallisen tarkka-ammunnan historiikin 1700-luvulta tähän päivään. Kaverini hankki samalla John Plasterin oppikirjan "Ultimate Sniper". Gilbertin hyvien lähdeviitteiden pohjalta on jo tulossa Herbert McBriden "Rifleman Went To War", jota pidetään parhaana kuvauksena I maailmasodan (amerikkalaisesta) tarkka-ammunnasta tuon ajan sotilaskivääreillä. Näistäkin sattaisi jo raapustaa jotain, mutta mielestani kannattaisi (jos kronolgista esitystä tavoittelee) aloittaa Amerikan sisällissodasta, joka ensimmaisenä konfliktina sisälsi kaikki myöhemmänkin tarkka-ammunnan elementit.

Em. teokset ovat kaikki englanninkielisiä, mutta löytyneekö käypäisiä suomekilisiä lainkaan ? Kuvaavaa asiaintilalle on hiljattain julkaistun amerikkalaisen "Rifles of the White Death" kirjan yllättävä maininta toisesta yli 400 kaadon talvisodan tarkka-ampujasta Sulo Kolkasta (ei siis siitä urheilutoimittajasta ja sotakirjeenvaihtajasta, vaan kaimastaan), joka näyttää vieläpä pitävän paikkansa: Amerikkalaiset siis opettavat suomalaiseille lähihistoriaansa! Em. aiheesta on keskusteltu Espoo-Kauniaisten paikallisosaston kotisivulla. (Ko. seura tuntuu olevan nyky-Suomen aktiivisin ja määrätietoisin TA- toiminnan kouluttaja).

Miltä kuulostaa? Liekö yleisöllä mielenkiintoa tällaisille "sniping & rifles" lukupiirin julkilausumille?

PS. Gilbertin mukaan etelävaltioiden tarkka-ampujille annettiin aseeksi yleensä brittituotantoa oleva Kerr tai Withworth kivääri, joista viimemainittua käyttäjät pitivät hieman tarkempana. Useat em. kivääreistä oli kiikaroituja. Berdanin tarkka-ampujien virallisena aseena oli takaaladattava, rautatähtäiminen Sharps M/ 1859, mutta erityisesti vastatarkka-ampujatehtäviä ym. erikoistilanteita varten Berdanin miehet saivat kuljettaa varustevankkureissa henkilökohtaisia aseitaan jotka olivat usein suustaladattavia, kiikaroituja rata- tai metsästysaseita.

Niinikään Gilbertin mukaan Billy Singh oli aussi, koti-Queenslandissa menestynyt kilpa-ampuja, joka harvensi Gallipolin niemimaalla turkkilaisten rivejä (jotka olivat tunnetusti saaneet ko. rintamalle hyvän valmennuksen saksalaisilta). Erityisesti Singh muistetaan vakituisesta tähystäjän käytöstä, joka tuolloin oli epätavallista.

Menestystä, t. Marko

Aihe kiinnostaisi itseänikin, jostain käsittämättömästä syystä nimenomaan Ameriikan Waltojen Sisällinen Sota (kuten virallinen nimitys kuuluu toistasataa vuotta vanhoissa härmänkielisissä kirjoissa), mutta ongelmia ovat pulat ja puutteet: Pohjoiskorealaisen kolhoosi-viljelijän tulotasoa vastaavat "tienat" estävät kirjahankinnat (lainaan saisin toki joitain luettelemiasi teoksia; muutamia olen tainnut lukaistakin, mutta en Gilbertiä), ja nyt on riesana ajanpuute. Mainintani, ettei talouteemme ole yli vuoteen tilattu sanomalehtiä ja paikallisesta ilmaisjakelulehdestä ("Karjalan Heili"; jakelu keskiviikkoisin ja lauantaisin) ennätän vilkaista hätäisesti vain kiinnostavimmat yleisönosasto-kirjoitukset, ei ollut vitsi, vaan fakta.

Joitain aiheita on hiljainen pakko jättää muiden käsiteltäviksi, koska en mielelläni ryhdy madaltamaan omien textieni laatutasoa ("syvällistä" paneutumista teemoihin, jotka parhaiten hallitsen - mukaanlukien historialliset ja poliittisetkin viitekehykset. Mikäänhän ei ole lystimpää puuhaa kuin "semiittisympaattisen" historiankirjoituksen ilmiselvien epätotuuksien ja puolitotuuksien osoitteleminen ja oikoileminen parempiin, tai ainakin monipuolisempiin, tietolähteisiin nojaten). Yhteistyö ja avunanto "G.O.W:n" laatutason ylläpitämiseksi ja monipuolistamiseksi on aina tervetullutta. Luin rivinväleistäsi, että sitä olisi tarjolla. Tulkitsinko oikein ?

Mainitsemasi vääpeli Sulo Kolkka on todellakin "unohdettu" kotimaisessa alan kirjallisuudessa. Hän alkoi pitää kirjaa "varmoista kaadoistaan" heti Talvisodan alettua, jolloin maalit olivat vielä enimmäkseen "helppoja", ja yhdellä laukauksella suljetussa rivistössä marssivaan vainolaislaumaan saattoi lävistää kolmekin vihollisyksilöä. Simo Häyhä aloitti oman kirjanpitonsa kai vasta, kun oli kuullut tarinoita Kolkan saavutuksista.

Kolkka ylläpiti "matalaa profiilia" Talvisodan jälkeen (jos selvisi sodasta elävänä. En tiedä hänen henkilöhistoriastaan mitään, joka seikka tulkoon tunnustetuksi säkkiin & tuhkaan pukeutuen). Välirauhan aikahan oli Suomessa levotonta, eikä tarkka-ampujien yleiseen luonnekuvaan kuulu "saalismäärillään" rehentely. Alan veteraaneista olen tavannut Toivo Maukosen (useita kertoja) ja ilmeisesti Kalle Hakoahonkin joskus, mutta keskustelun aiheena on aina ollut asetekniikka. Vasta myöhemmin on käynyt ilmi, että keskustelukumppanit ovat olleet snaipperi-veteraaneja. Esimerkiksi T. Maukonen esitelmöi meille mustaruutiammunnan pikku "jipoista", mukaanlukien piilukkoaseiden tuliraudan terästäminen laminointimenetelmällä.

Kovin leuhkamieliset muutaman kaadon miehet päätyivätkin useimmiten sankarihautoihin, kun vihollisen vastasnaipperi-toiminta alkoi kehittyä jo Talvisodan aikana vakavasti otettavalle tasolle, viimeistään siperialaisten tultua Leningradin oblastin rintamalle, joukossaan muutamia Japanin vastaisen kahakoinnin veteraaneja. Neuvosto-Venäjän ja Japanin välisestä sotatilasta "de facto" ei esiinny historiankirjoissa juurikaan mainintoja, minkä nyt venäläisten tuulettelua Holhin-Gol:in "murskavoitosta". Kuinka monta rökäle-tappiota kärsittiin sitä ennen ja sen jälkeen ? Tuost' ei ole kertomusta.

Ei myöskään siitä, milloin kahinointi itärintamalla alkoi. Silloin se oli kuitenkin jo päättynyt, kun vakooja Richard Sorge toimitti STAVKA:lle tiedon, että talvisodankäyntiin tottuneet Puna-Armeijan divisioonat voitaisiin vetää pois idästä, koska Japanilla ei ollut suunnitelmissaan eteneminen länteenpäin. Tämän reservin vapautuminen "dejouristaan" idässä ratkaisi Stalingradin taistelun lopputuloksen.

Itse en siis ehdi perehtymään riittävän syvällisesti snaipperitoiminnan historiaan, mutta aihe kiinnostaa varmasti monia. Jonkinlaista sala-ammuntatyyppistä snaippailua harjoitettiin jo 30-vuotisen sodan aikaan rihlapyssyillä, ja jalkajousimies Wilhelm Tellin urotyöt jo aiemmin Sveitsissä lienevät kaikille tuttuja, mutta tiedonsaanti noista ajoista voisi olla vaikeaa, joten jos joku toimeen tarttuu, hän voi alkaa 1700-luvulta lähtien, mistä alkavat kirjallisten lähteidenkin tiedot. Kirjoitustaitoista porukkaa tiedän asuvan Espoon-Kauniaisten tienoilla, ja voisihan historiikin laatia jonkinmoisena ryhmätyönä: Kun joku väsyy tai kyllästyy, voi seuraavana työvuorossa oleva jatkaa. Kieli- ja kirjoitusasulla ei ole niin väliä, kunhan asiatiedot vain tulevat oikein, vaikkapa suoraan lähdeteoksista suomentaen.

Tosi-harvinaisia ovat ne e-mailitekstit, joita en olisi joutunut korjailemaan ja editoimaan, eli homma on tuttu ja sujuu nopeasti. (Syntyperäisesti lontoonkielisten visitoorien juttujen kieliasu on kaikkein kamalinta, kun taas muunkielisten, opiskelemalla engelskantaitonsa hankkineiden kaverien viestit ovat siistejä ja huoliteltuja. Muutaman ranskalaispojan kielenkäyttöä ei tarvinnut editoida pilkunkaan vertaa. Kaverin esi-isä oli ollut kenraali Desaleux; siis modernin torpeedoluodin keksijä). Voin osallistua jutuntekoon myös muutamilla hajatiedoilla 30-vuotisesta sodasta, sekä Napoleonin sotien aikaisella kertomuksella Tirolin tarkka-ampujaosaston toiminnasta.

Heillähän oli kalustonaan sarjavalmisteiset Girardoni M/1778 -paineilmakiväärit, joiden "tulivoima" oli aivan hirmuinen muskettiin verraten. (Muut aikalaiset ilmakiväärit olivat yksittäistuotettuja artesaanien taidonnäytteitä. Tavallisemmin peura-väljiä kuin leikkikaluja...). "Nappe Punaparta" kauhisteli ilmapyssymiesten aiheuttamia miestappioita, uhaten kutsua jokaisen ilmakko-snaipperin Suureen Solmiojuhlaan. Heitä ei liene kuitenkaan saatu vangituiksi elävinä yhtäkään, koska he operoivat kotikentällään vuoristossa, kun taas aikalaisen doktriinin mukaan tappelut tapeltiin avomaastossa; "tasaisella". Suomen Talvisodalla ja Suomi KP/31:n käyttötaktiikalla on siis ollut varhainen esikuva, josta esiintyy vain muutama maininta asehistorian kirjoissa.

Tarttukaapa siis toimeen. Kuvitusehdotuksista on syytä neuvotella "tele-operaattorin" kanssa <gunwriters@uha.inet.fi>. Omalla kalustollani pystyn tuottamaan pelkkää tekstiä, ja piirustustaitokin on paksussa punaruskeassa ruosteessa harjoituksen puutteen takia. Yksipuolinen näppis-työskentely tuppaa rappeuttamaan aiempia taitoja, kuten virheettömän textin takomisen mekaanisella kirjoituskoneella, ja jopa urkujen soittotaidon havaitsin taannoin, kauhukseni, lähestulkoon pois-oppineeni.

PS. Kyllä suomalaisetkin ovat joutuneet opettamaan amerikkalaisille heidän omaa lähihistoriaansa; esimerkiksi "Lex Morgenthau:n", eli 66 vuoden takaisen Federal Firearms Act:in syntyjä syviä, eikähän sekään ollut ensimmäinen ase-vastainen säännös Jenkeissä, joskin ensimmäinen laatuaan liittovaltion tasolla. New York Cityssä säädettiin käsiasekielto "Lex Sullivan" jo vuonna 1912. Kaupungin pormestari Tim Sullivan pelkäsi tulevansa ammutuksi (v\$tumaisen, kaupungin työntekijöitä mielivaltaisesti poispotkineen edeltäjänsä tavoin), ja laati yhä voimassaolevan käsiasekiellon henkilökohtaiseksi turvakseen, muuttaen johtamansa kaupungin erääksi länsimaailman turvattomimmista "Anus Mundeista".

Eräs reportaasi-valokuvauksen historian nautittavimmista "onnenlaukauksista" on kuva Sullivanin edeltäjästä sillä hetkellä, jolloin hän kuolee seisoville jaloilleen. Aseena oli .32 Short Rimfire-kaliberinen huokeimman hintaluokan revolveri, mutta teho riitti ilman "stopping poweriakin", joka oli aivan mitätön. Asetyyppi sai nimityksensä "Lauantai-illan Erikoinen" tuosta tapauksesta, jolloin aiheetta kenkää saanut kaupunginpuutarhuri pani oikeuden toteutumaan kertaliipaisulla.

Itse en kävelisi askeltakaan NYK:in kaduilla ilman löysässä hihnassa kupeella roikkuvaa tulivalmista KP/-31:tä, palttoontaskut täynnä panostettuja lippaita M/-55. Aseen "käyttökynnys" olisi yhtä korkea, kuin on parkettilattialle pudonnut Gilletten partahöylän yksikköterä. Onneksi ei ole pakkoa eikä motiivia edes pistäytyä moisessa kusiaispesässä.

08012000; Pete


"Kivääri on turvamme/ ja luonto leijonan..."

Kiinnostus reserviläisammuntoihin syttyi vuosi sitten. Olen hankkinut itselleni pistoolin ja ½-automaattikiväärin ja kohtalaista kehitystäkin on tapahtunut. Suurin kiinnostus on kuitenkin mahdollisimman tarkkaan ammuntaan. Haluaisin siis tarkka - ampujakiväärin. Nuoren perheenisän budjetti on sen verran pieni (=maks. 4000 mk ilman kiikaria), että täysiveriseen sniper-malliin ei vielä ole varaa. Sellainen pitäisi saada siis aikaan jollain tavalla, mutta miten? Kannattaisiko ostaa mahdollisimman edullinen uusi kivääri ja varustaa se kiikarilla ja etujaloilla? Vaiko käytetty ja vaihtaa siihen esim. uusi piippu jne.? Ja mitä tuohon jne:hen pitäisi sisällyttää? Sen ymmärrän että piipulla on olennainen merkitys aseen tarkkuuden suhteen. Miten suuri merkitys sitten on aseen muilla osilla ?

Jos ottaisi aihioksi käytetyn aseen niin minkälaista asetta ja mitä toimenpiteitä suosittelisitte saadakseni välineen jolla voisi osallistua tarkka - ampujakilpailuihin ja antaa tulosten olla kiinni vain siitä mitä tukin takana tapahtuu. Saisiko esim. Mosin-Nagantista, joita sangen edullisesti saa, sopivan aihion ? Vai onko rahamääräni yksinkertaisesti liian pieni riittävän tarkan aseen hankintaan ? Parempiakin nettisivuja saattaa olla. Ei vain ole vielä löytynyt.

Tommi

  Mainitsemasi Mosin-Nagant:in järjestelmä on yhä, noin 110 vuotta kehittelynsä jälkeen, täysin kensti eli kelvollinen snaipperipyssyn aihioksi, vaikka se on haukuttu pystyyn alan kirjallisuudessa Suomessa jo 1. Vapaussodasta alkaen, hyvinkin värikkäin sanankääntein. Suomen Ampujainliiton pitkäaikainen sihteeri VELI NIEMINEN lienee mustamaalaus-kampanjan voittamaton Suomen Mestari. Hän suositteli kaikissa mahdollisissa esiintymistilaisuuksissaan ja kirjoituksissaan koko 1920-luvun ajan kaliberin 7 x 57 mm Mauser omaksumista Suomen armeijan ja suojeluskuntien aseisiin, ja sotilaskivääreiksikin eräänlaisia "sala-vapaakiväärejä" diopteritähtäimillä.

Onneksemme eivät ampuma-urheilulliset pyrkimykset voittaneet käytännönläheisempiä maanpuolustuksellisia näkökohtia, joista tärkein oli se, että aseiden kaliberin on hyödyllistä olla sama kuin iki-aikaisen ja ainoan todennäköisen rajojemme ulkopuolisen vihollisen kiväärikaliberisissa aseissa. Jo Talvisodan aikaan olisi jouduttu säveltämään, sanoittamaan ja levyttämään omatoimisesti jenkka "Kusessa Ollaan", jos suomalaisten aseet olisivat olleet 7 x 57-millisiä, eikä hyökkääjiltä sotasaaliiksi saatuja 7.62 mm Mosin-patruunoita olisi voitu omaksua käyttöön välittömästi, joskus elintärkeänä osana a-tarvikehuoltoa.

Myöskin sotasaalisaseet olisi jouduttu piiputtamaan uudelleen 7 x 57 mm patruunoille, eikä niiden toimivuus olisi ollut läheskään aina taattua hylsyn muotoilun erilaisuudesta johtuen. 7 mm patruunan tarkkuuden etevämmyys 7.62 Mosin-patruunaan verrattuna johtui osittain aseenpiippujen valmistustoleransseista (venäläisissä aseissa suuret, 7 mm aseissa pienet sallitut mittavaihtelut) ja erityisesti 7.62 mm Mosin-patruunan luotien rakenteesta sekä mitoituksesta aikavälillä 1908 - 30: Venäläisissä sotasaalispatruunoissa, joita käytettiin 20-luvun lopulle saakka, oli alimittaiset luodit malli 1908 ja 08/10. Ne olivat miltei "pelkkää kärkeä", eivätkä siis erityisen tarkkakäyntisiä aseissa, joiden urakaliberi oli jopa 7.93 mm.

Tutkimistani sadoista venäläisistä S-luodeista en ole tavannut milloinkaan yli 7.80 mm:n läpimittaa. Aseiden "suppelot" eli ylimenokartiot olivat lisäksi mitoitetut vanhanmallisille pyörökärkiluodeille malli 1891, koska niillä piti voida ampua myös vanhanmallisia luoteja, sekä erikoisluoteja, joita olivat jo keisarivallan aikaan panssariluodit sekä valojuova-sytytysluodit ja (harvinaisehkot) räjähdeluodit malli 1915/16. Vakioluoti hypähti ilman minkäänlaista ohjausta suppelon läpi, kunnes se takertui rihloihin ja lähti pyörimään niissä. 7 x 57 mm luodit puolestaan olivat likimain aseiden urakaliberin mittaisia ja ne alkoivat työntyä rihloihin ilman varsinaista "vapaahyppyä".

Kun luodin kanta oli irti hylsynsuusta, oli luoti jo pitkällä rihloissa. Maaliinsa saakka se lensi "venkoilematta", ja oli siis erinomaisen tarkkakäyntinen. Siksipä pahvinpuhkojat suosivat sitä, ja suosittelivat 7 mm patruunaa asevoimiemme käyttöön, koska urheiluammunnan mitalit olivat tärkeämpiä kuin kansakunnan elämä tai sen tuhoutuminen. (Urheilu-saavutusten asettaminen kaikkien inhimillisten pyrkimysten etusijalle ei ole suinkaan meidän päiviemme kirous, vaan se alkoi Suomessa jo HANNES KOLEHMAISEN menestyksestä Tukholman "Olumppialaisissa Kisoissa" vuonna 1912. Ihmisten ja kansojen sivistystaso on realistisen näkemyksen mukaan mitattavissa sen mukaan, kuinka syvällisesti ja vilpittömästi kukin urheilu-hulluutta halveksuu.

Itse keikun tämän kriteerion mukaan "siwillisyyden" tikkaiden ylimmällä pienalla, koska yksikään ihminen ei VOI suhtautua suuremmalla vastenmielisyydellä joka tuutista pakkosyötettyyn kailotukseen senteistä, sekunneista, maaleista ja torjunnoista. Ammunta muodostaa ainoan poikkeuksen, koska se on harjoittautumista ihmiskunnan vieläkin suurempien ongelmien - ylikansoituksen, ja sosialismin ynnä muun rikollisuuden - ratkaisemiseen, vaikkakin suhteellisen heikkotehoisin menetelmin ja välinein).

Kelvollisilla luodeilla varustetut 7.62 mm patruunat pystyivät "nokittamaan" jo 1930-luvulle tultaessa monet ulkomaalaiset sotilaspatruunat tarkkuuden alalla, ja vuonna 1937 vissisti jo kaikki. Huomattakoon, että kehitys oli kehittynyt Suomessa.! Osansa sen hedelmistä onnistui pöllimään myös Neuvosto-Venäjä vakoilutoimintansa kautta. Lapuan Patruunatehtaan johtaja V. Asplundin murhan motiivit lienevät niin yleisesti tunnetut, ettei niitä tarvitse enää kerrata. Punaisen Hämärän Maassa alkoi myös patruuna-uudistus v. 1930, tuottaen muunmuassa tarkka-ammuntaan kelvollisen D-luotipatruunan. 7.62 mm Mosin-tarkkuuspatruunoista olikin ollut pulaa jo 1. maailmansodan aikana.

Jos siirrytään nykypäivään, joudutaan toteamaan, että 7.62 mm Mosin on YHÄ täysin kilpailukykyinen vaihtoehto omassa kaliberiluokassaan.! Suomessa on sen spesifisien luotien kehitys pysähtynyt, ja jopa taantunut: Läpimitaltaan soveliaita luoteja tuotetaan vain käytettäviksi rynnäkkökiväärissä, mutta esimerkiksi Venäjällä on viime vuosikymmeninäkin kehitelty nimenomaan snaipperitoimintaa ajatellen aiempaakin parempia patruunoita ja luoteja. Eikä puhettakaan siitä, että kaliberi 7.62 mm Mosin siellä "vanhentuneena hylättäisiin" ainakaan lähitulevaisuudessa. Mosin & Nagant-kivääri, tai sen suomalainen variaatio (vaikkapa Pystykorva m 28/30) on siis suositeltava snaipperipyssyn aihioksi.

Jos piippu on hyväkäyntinen nykyisellään, joudut etsiskelemään tarkkuuspatruunoittesi luodit laadukkaiksi tunnettujen tuontiluotien valikoimasta. .311 - .312 tuuman läpimittaisia luoteja valmistetaan ulkomailla käytettäviksi 7.62 mm Mosinin lisäksi myös .303 British-, 7.65 mm Argentiinan Mauser- ja 7.7 mm Arisaka-patruunoissa. Valinnanvaraa siis löytyy. Jos taas päädyt aseen uudelleenpiiputuksen linjalle, voit hankkia nykyistä raskaamman piipun, urakaliberiltaan 7.82 - 7.83 mm:m luokkaa (.308 tuumaa) jolloin tehdaslatauspatruunatkin ovat sopivia, ja kotimaistenkin luotien valikoima riittävä joka lähtöön, "hiirestä hirvee", rata-ammunnat pitkillekin matkoille mukaanlukien. 600 metriä lienee pisin Suomessa ammuttava kilpailumatka snaipperikilpailuissa ? Lähinnä vastaavanlaisten .308 Win. ja .30-06 snaipperikiväärien ulottuvuus on 800 metrin luokkaa, mutta 7.62 mm Mosinilla 900 - jopa 1000 metriä tarkka-ammuntatoimintaan kehitetyillä erikoislatauksilla (Venäjä) tai onnistuneilla kotilatauksilla.

Toki myös lukkopiipun petauksella tukkiin on hyvinkin ratkaiseva merkitys potentiaaliseen tarkkuuteen ulottumisen kannalta. En pysty äkiksestään sanomaan, josko "petaussysteemin malli TORO" soveltaminen saa projektisi vielä pysymään budjettisi raameissa. Tätä järjestelmää käytetään armeijan pulttilukkoisissa snaipperikivääreissä 762 tak m 1985. Kysäise kustannusarviota asemestari Erkki Torolta <puh. 013 893 362>, jolla on oma aseita korjaava ja custom-aseita valmistava toiminimi. Tietoa löytyy myös piippuaihioiden ja tukkien saantipaikoista. Kenties pahin Mosin-Nagant -konstruktion epäkohta on kiikaritähtäimen asennuksen hankaluus, mutta senkin ongelmat on ratkaistu Suomessa (venäläisiä "kiikarinkiinnitys-telineitä" onnistuneemmin) jo vuosikymmeniä sitten.

Käy kuitenkin kiertelemässä kauppoja ja selaile alan lehtien myyntipalstat, jos vaikka jokin "onnenkantamoinen" sattuisi tulemaan vastaan. Merkkeihin TIKKA M 55 tai M 65 kannattaa kiinnittää huomio, etenkin jos alkuperäinen piippu on kulumaton ja 1980-luvun alkuvuosien tai sitä aiempaa tuotantoa. (Alkuperäinen kaapimalla rihlattu ja käsinkolvattu TIKKA-piippu). Todellinen "bingo" olisi 6.5 x 55 mm kaliberinen, modernilla lukkomekanismilla varustettu ase. 6.5 mm Ruotsin Mauser-patruunahan on erinomainen. Alkuperäisen aseen (oletetuista tai tosiasiallisistakin) heikkouksista johtuen sen tehdaslataukset joudutaan virittelemään melko kesyiksi, mutta käsinlatauksella saadaan yllättävän paljon lisää "poweria" ja ulottuvuutta.

10012000; Pete


Ruutitietoutta Ad Nauseam !

Vaikka kuulunkin ehkä eniten vinoilusi kohteena olevaan ihmisryhmään (DI ja nykyään vielä kaupunkilainenkin), niin koita silti suhtautua ihmisenä! Älkääkä piru vie poistako mitään juttuja netistä, ennen kuin ehdin ne kaikki lukea! Kysyttäväähän on tietty äärettömästi, mutta tällä hetkellä askarruttaa kaliiperi .264 WiMa... sellainen kaliiperi pitäisi luultavasti vasuri Lakelanderiin pesittää kevätpuolella. Sattuneesta syystä on hylsyjä jemmassa, ja Mäkisen Erkillä uusi kalvain. 6,5 millin kuula kiehtoo, Suomesta kun ei hirveä suurempaa elukkaa löydy, ja pääasiallinen käyttö on kuitenkin paljon pienemmät elukat ja kaukaiset taulut. Mutta, mutta:

Kaliiperihan on lievästi sanoen ylikireä, ja kirjallisuus varoittelee piipun nopeasta kulumisesta. Konstit on tietysti monet, harjoituspaukut Ruottin Mauserin tasolle, moly-pinnoitetut kuulat, moly-tahna piippuun, piipun kolvaus (?) jne, mutta täysitehoisten latausten ruutivalinta askarruttaa: Mikä ruutilaatu olisi piipulle helpoin ? Onko palo-lämpötiloissa merkittäviä eroja, N 500-sarjanhan pitäisi olla viileämmin palava ? Mikä itse asiassa aiheuttaa eniten piipun eroosiota, luodin nopeus, luodin hankauspinnan pituus, ruudin määrä, ruudin laatu, paine vai mikä ?

Kiitos vielä sivuista, ihan nuoruus palasi mieleen!

Hessu

  Kaveri- ja jopa ystäväpiiriini kuuluu dipl. insinöörejä. (Tele-operaattorimme noutaa omaa diploomiaan juuri tätä juttua alettaessa, talvipäivänseisauksen aattona). Ystävällismielisiä asekauppiaitakin tunnen, ja olen itse asunut kaupungin keskustassa sekä taajaan asutussa lähiössä (Joensuun Rantakylä; väkeä enemmän kuin monessa kaupungissa) runsaat 35 vuotta, urbanisoituen täydelleen. Mikään mainitsemasi ryhmä ei siis ole "in corpore" pilkkakirveeni hamarapuolen kipeän iskun kohteena, mutta ylimys-mieliset yksilöt saavat joskus osakseen vinoiluakin. Yleislinjani on kuin ERNEST HENTUSELLA: "Ole ihmisille ihminen, mutta sioille ole sika !" Tähän lisäisin vielä oman peräkaneetin: "...se pahnueen kaikkein toraisin karju !"

Esimerkiksi kaikki "kalkkivaarit" eivät ole keppiin nojaten horjuvia vanhuksia, joiden kiukuttelut pitäisi sietää ja antaa anteeksi loputtomiin. Aikoinaan jopa muuan 16-vuotias erämiehen alku kritikoi ilkein sanankääntein ehdotuksiani metsästyslainsäädännön uudistuksiksi. Ja huomioitakoon, että hän asui maaseudulla; naapuripitäjässä. Nyt tuo poikanen on toisen mokoman ikääntyneempi: Toivottavasti myöskin viisastunut samassa suhteessa.

Metsästyslainsäädäntö uudistui tässä välissä muutaman askeleen verran oikeaan suuntaan. Ei tietenkään aivan vuoden 1898 metsästysasetuksen vapauden tasolle (sana "pyssy" mainitaan sen tekstissä vain kerran, eikä mittayksikköä "Joule" edes tunneta, vaan pyyntikeinot jäivät erämiesten oman harkinnan varaan), mutta kaikki ajallaan: Ensin on hoideltava "na pod sloju" kaikenkarvaiset pipertäjät ja muut stalinistit - koko maapallolta, eikä vain Suomesta. Prosessi käynnistynee USA:ssa, kuten monet muutkin lähihistorian ilmiöt; poislukien englantilaissyntyinen feminismi. (Myös Kommunistinen Manifesti kirjoitettiin British Museumin työtiloissa ja KARL MARXin vaatimaton hauta sijaitsee Englannissa eikä Kremlin Muurissa, kuten monet luulevat).

Riistapolkujen veteraaneista oli ja on vain pieni vähemmistö kaavoihinsa kangistuneita kalkkiksia. Vaikka tiedotusvälinesensuuri ehkäisikin kertomasta selkokielellä, kuinka vähäisellä ja yksipuolisella terminaaliballistiikan tuntemuksella 1960-luvun "pyssypykäliä" oli laadittu, ja kuinka visvainen korruptio tai "ukotus" erilaisten kieltopykälien taustalla oli vaikuttanut, osasivat fiksuimmat "vaaritkin" lukea rivinväleistä sen, mitä riveille ei oltu tohdittu painaa. Nooh, kuulemani mukaan tohditaan nykyään painaa riveille vieläkin vähemmän. Itse en ehdi lukea kuin kahdesti viikossa Joensuun työvoimapiirissä ilmestyvän ilmaisjakelulehden yleisönosaston kiinnostavimmat kirjoitukset, joten kyvytön olen arvostelemaan aselehti-journalismin tasoa, mutta eipähän koidu sielulle vahinkoa...

Otsikko "ruutitietoutta ad nauseam" (= kuvotukseen saakka) tarkoittaa sitä, että kertailen taas savuttoman ruudin kehittelyn ja käytön historiaa, jonka jotkut muistavat entuudestaan, suunnilleen ulkoa, luettuaan samat lorut jo kymmeniä kertoja, mutta joillekin "G.O.W:n" olemassaolon vasta taannoin keksineille visitoreille voivat jotkin yksityiskohdat olla uutta tietoa. Vahinko, että "Arma Fennica"- sarjan kolmas teos ei ollutkaan hartaasti kaivattu "Suuri Patruunakirja", jossa olisi tehty tarkka selko mm. VihtaVuoren vuonna 1988 tuotannossa olleiden ja aiempien ruutien historiasta ja ominaisuuksista (teoksen kokoajan, Timo Hyytisen, värväydyttyä VihtaVuoren palvelukseen, tietojen lähteille), vaan "Suuri Puukkokirja".

Käykäämme viimein itse asiaan: Ruutien palolämpötiloissa on yli tuhannen Celsius-asteen eroja. Nitroglyseroliruudit palavat kuumimmalla liekillä, etenkin ne, joiden jyvät ovat läpeensä seostettuja "sopalla", kuten ovat kordiitti tai ballistiitti. Kyseisenlaisia ruuteja ovat nykyään enimmäkseen hiutalemaiset tai aikoinaan jopa pölymäiset haulikko- ja pistooliruudit, joiden paloaika on erittäin lyhyt ja latausmäärät varsin vähäiset, joten ne eivät ehdi ylikuumentaa piippumetallia mitenkään kohtuuttomasti.

Pahamaineisin englantilainen kivääri-kordiitti sisälsi "soppaa" 58 paino-%, mutta senkin piippua kuluttavan vaikutuksen havaittiin johtuvan korroosiosta, eikä eroosiosta: Piippuja ei turmellut niinkään ruutiliekin kuumuus tai kaasujen höyläävä vaikutus, eikä myöskään nikkelikuparisten (ransk. Maillechort, venäj. Mjelkhjor) luotivaippojen kihnutus piipunputkessa, vaan enimmäkseen kemiallinen korroosio, jollaiseen ei runsaat 110 vuotta sitten osattu varautua: Patruunoiden ruudin vaihtuessa savuttomaksi ei aluksi älytty kiinnittää huomiota nallien sytytysmassan koostumukseen.

Runsaasti kaliumkloraattia sisältävätkään nallit eivät olleet syövyttäneet suulatauskiväärien, SNIDER-kiväärin tai MARTINI-HENRYn piippua, koska alkaalisen kaliumsulfidin (mustanruudin palojätteen) ja eläinrasva-mehiläisvahaseoksen (lyijyluotien voiteluaineen) muodostama tahma suojeli piipunputkea. Kerrostuma puhdistettiin reiästä lähes-kiehuvalla vedellä, jonka sekaan pyssymiehetkin saattoivat heittää omansa. (Tämä ei ole vitsi, vaan muunmuassa Ruotsi-Suomen armeijan ohjesäännön kertomaa muskettien ja muskettisotureiden aikakaudelta, joka onneksi päättyi Suomen osalta vuonna 1809).

Metallivaippaluoteja alettiin ampua kuiviltaan, savuttomalla ruudilla, joka muodosti kaasumaisia typpihappoisia palojäänteitä, jotka jäivät piileksimään teräksen kiderakenteen rakoihin. Koska entisenlaista karstaa tai tahmaa ei enää syntynyt, katsottiin piippujen vesipesusta voitavan luopua, ja tyydyttiin opettamaan pelkkä "kuiva jynssäys", sekä öljyvoitelu, kun piipunputki oli puhdistettu "ryhmänjohtajan tarkastusta varten." (TAAS tulvivat mieleen Kaartin Muistot: Järjetön simputusmentaliteetti = MoniSATAvuotisen perimätiedon unohdus - vain siksi, että: "Suomen Armeija EI saa olla lepokoti..!" Mitään ei saa tehdä INTissä tieteellisellä, helpolla tavalla = Järjellä).

Englannissa vähennettiin kordiitti-ruudin nitroglyserolimäärää hätäpäissä 30 %:iin, vaikka älyttiin piankin, ettei korroosio ole yhtä kuin eroosio, vaan lähtöisin useimmiten nallimassasta, jonka jäänteet muodostivat, ruudin kaasumaisiin palamistuloksiin ja ilman kosteuteen yhtyneinä, pahimmissa tapauksissa jopa ns. "kuningasvettä", joka pystyy syövyttämään kaikille muille hapoille immuuneja jalometallejakin, puhumattakaan piipputeräksistä...

Ruostuttamattomien ja syövyttämättömien nallimassojen kehittyminen jo 1900-luvun ensi vuosina, aseiden puhdistusmenetelmien ja -kemikaalien parantuminen, sekä jo aiemmin toteutettu rihlauksen syventäminen, vähensivät piippujen turmeltumistaipumusta, hälventäen savutonta ruutia kohtaan Englannissa tunnettuja ennakkoluuloja. Ranskassa ei ongelmia ilmaantunutkaan, koska siellä oli uudistettu kiväärit samanaikaisesti savuttoman ruudin ja vaippaluotien omaksumisen kanssa, ja ruutikin oli vaikutuksiltaan lievempää yksikomponenttista nitroselluloosaruutia. Samat opit omaksuttiin mm. Belgiassa ja Venäjällä, onnistuen välttämään eräissä muissa maissa tehdyt, myöhempiin uudelleenpiiputus-tarpeisiin johtaneet erheet.

Nitroglyserolilla sekoitettujen ruutien korkeasta palamislämpötilasta koituu konkreettinen eroosioriski aseissa, joiden ruutimäärä on suhteellisen suuri, verrattuna piipun metallimassan painoon, ja kun NG-ruuti poltetaan "korkealla intensiteetillä" eli korkean paineen kehittävillä latauksilla esimerkiksi kanuunoiden täyspanoksissa, tai vaikkapa luodikoiden Magnum-patruunoissa, joiden hylsyn tilavuus on suuri, verrattuna piipunreiän poikkipinta-alaan (= piipunputken tilavuuteen).

Tällaisia yhdistelmiä löytyy toki myös ei-Magnumeista (mm. .22-250 tai .243 Win.), mutta Magnum-kalibereista vastavuoroisesti hylsytilavuuden ja piipunreiän volyymin suhteen hyvinkin "maltillisia" tapauksia, kuten .458 WiMa. Nyt puheenalainen .264 WiMa kuuluu pahamaineisiin "piipunpolttajiin", joiden täyspanokset läpikotaisin nitroglyserolilla sekoitetuilla ruudilla voivat todellakin lyhentää piipun käyttöikää. Toisaalta ovat NG-ruudit käyttökelpoisia tykkien osapanoksissa, herkän syttyvyytensä ansiosta, ja toki tietenkin myös kiväärien kevytlatauksissa, kunhan ruutityyppi vain on herkkäsyttyisempää, kuin mitä ovat kiväärien täyspanoksissa käytettävät ruudit.

"Quod licet Jovi, non licet bovi": Tykkien osapanosten käyttö on ollut itsestäänselvyys yli sadan vuoden ajan, mutta kiväärinpatruunain osapanoslatauksien laadinnan mahdollisuus - sepä onkin yllättäen "TABU" - eikä pelkästään Suomessa ! Ja "Tabun" röyhkeä rikkominen on aikaansaanut vaikeuksia tiedonhankinnassa muunmuassa ruutien lisä- ja apuainepitoisuuksista, vaikka esimerkiksi NG-ruudin "soppapitoisuuden" tuntemus voi joskus olla kirjaimellisesti elintärkeää Pohjoisen Ulottuvuuden maissa (kuten Suomessa), joissa voidaan joutua käyttämään ampuma-aseita jopa pakkassäällä. NG-ruudin syttyvyys vähenee ja sen voima heikkenee kylmällä kelillä: Kesähelteellä kehitelty lataus voi pakkasella käyttäytyä arvaamattomalla tavalla. Peljättävän detonaationkaan riski ei ole ehkä kaukana.

Alkuperäinen ranskalainen "vahva vähäsavuinen ruuti" oli keksitty jo ennen englantilaista kordiittia. Sen seuraajat ovat nekin nitroselluloosaruuteja, joiden palamislämpötila on alhaisempi kuin NG-ruutien kehittämä, ja kylmänarkuus on myöskin vähäisempi. Kivääriruudit ovat yleensä "tikkuruutia" (= pätkittyä liereää lankaa) tai putkiruutia, mutta Suomessakin on valmistettu nitroselluloosa-massasta lehtiruutia, jonka jyvät olivat litteitä ja nelikulmion muotoisia.

N-ruutien eli nitroselluloosaruutien jyvät on pinnoitettu alkupalamista rauhoittavalla kemikaalilla, jos ruutia on tarkoitus polttaa suuremmissa määrin kiväärinpatruunoissa. Ja mitä "magnumimpi" patruuna ja raskaampi luoti - omassa kaliberiluokassaan - sitä enemmän syttymistä hidastavaa pinnoitetta (yleensä vahamaista, joskin "pirtulla" ohennettua virtsa-aineyhdistettä koodinimeltään "sentraliitti") hierotaan jyvien pinnalle.

Haulikko- ja pistooliruutien syttyvyyttä on taas usein edistetty jyvien pintakarheuden (= sytytysliekille alttiin pinta-alan) lisäämisellä, sekoittamalla ruutimassaan jotain vesiliukoista suolaa - yleensä kalisalpietaria - ja pesemällä langaksi, nauhaksi tai ohueksi putkeksi pursotettu ja jyväsiksi tai kiekoiksi leikattu kovettunut ruuti kuumalla vedellä, joka liuottaa suolan pois jyvien pinnalta, jättäen ne ikäänkuin rokonarpisiksi. Jos liukoinen suola on kemiallisesti aktiivista (hapettavaa, kuten on kalium- tai bariumnitraatti), toimii se lisähapettimena, kuten NG-ruudin nitroglyseroli, mutta salpietarit pikemminkin parantavat kuin huonontavat ruudin kylmänkestävyyttä.

Eräänlaisia "siltä-väliltä-ruuteja" ovat pallojyväruudit (Suomessa Hodgdon Spherical-sarja) ja VihtaVuoren N 500-sarja, joita voi kutsua HEN-ruudeiksi (High Energy Nitrocellulose powders). Vaikka N 500-sarjasta on jo vuosikaudet kerrottu topeliaanisia tarinoita tyyliin: "Mullistava uutuus" ja "Uusi sveitsiläinen keksintö", on perus-idea toistasataa vuotta vanha ja HEN-ruutikin keksitty jo vuonna 1930. "JUDSON POWDER"-nimistä louhintaräjähdettä käytettiin junalasteittain USA:n rautatieverkostoa rakennettaessa, tarvittaessa kiviruutia häjympää mutta dynamiittia miedompaa ainetta, joka syttyi Bickfordin tulilangan liekistä, kaipaamatta nallin apua. Perusmateriaalina oli mustaruuti, jonka karkeat jyvät oli imeytetty nitroglyserolilla. Keksintö oli amerikkalainen, kuin myös FRED OLSENin ideoima pallojyväisen ruudin pintakerroksen käsittely veteen emulgoidulla nitroglyserolilla. (Kenen nimissä lieneekään "UUSI SVEITSILÄINEN patentti" ? Tuost' ei ole kertomusta..!).

Oli jokseenkin luonnollista, ettei näiden menetelmien historiasta kertovaa artikkelia julkaistu päättyneen vuosikymmenen keskivaiheilla lehdessä, jonka päätoimittaja tunnetaan nimellä Ryökkynä Johanna, muinaissuomalaisessa sekä nykyruotsalaisessa merkityksessään. Oli paljon tärkeämpiäkin aiheita, kuten moniosainen artikkelisarja siitä, kuinka muuan metsästysseura rakensi riistakartanon reviirinsä reunalle: "Oikeita Metsästäjiähän" eivät mitkään räjähde-historiat kiinnosta, mikä yleisesti tiedetään. Uffaffaa; piste ja loppu. Taas yksi käsikirjoitusnippu korvaamattomine tietoineen peruuttamattomasti "Mappi Ö:ssä".!

HEN-ruutien periaate on, kuin 1870-luvun Judson Powder:inkin, energinen alkupalaminen, ja helvetillisen kuumuuden muodostus, kunnes varmistutaan, että "MENDJELJEJEVin Periaatteella" palavat ruutijyvien sisäosat syttyvät varmuudella, ja palavat loppuun asti, ennenkuin luoti on kiitänyt läpi piipunputken. Venäläisen Dimitri I. Mendelejevin (1834 - 1907; nimi kirjoitettu nyt ei-foneettisella tavalla) tutkimusten mukaan tuottaa nitroselluloosaruuti ihanteellisen paine-/ energiasuhteen palaessaan epätäydellisesti, kuin pilkkeet sota-aikaisessa "imukaasugeneraattorissa" eli hyrysysyn/automobiilin häkäpöntössä, eikä siis täydelliseen palamiseen tarvittavalla happimäärällä, jolloin ruudin hiilivetyseoksen vety muuttuu vesihöyryksi ja hiili yhtyy happeen hiilidioksidiksi. Tulistettukin höyry on raskasta, eikä pontevaa, ja hiilidioksidi on myös "paksua ja painavaa".

Jo vuonna 1890 (SIC !) onnistui D. Mendeljejev kehittämään nitroselluloosaruudin, joka sisälsi dioksidimuotoon kemiallisesti sidottua typpeä ihannemäärän 12.6 % . Pienempi typpidioksidimäärä olisi tuottanut edullisemman pitoisuuden vapaata vetyä ja häkää, ja noin 12 % typpipitoisuuden sisältävä nitroselluloosa olisi ollut täysin liukenevaa ruutimassan huokeimpana liuottimena käytettäviin "Hoffmanin Tippoihin", eli eetterin ja alkoholin liuokseen, mutta ruudin syttyvyys olisi ollut epävarmaa ja melkoinen määrä ruutijyvistä olisi palanut vain osittain - jopa kiväärin malli MOSIN & NAGANT 1891 piipussa, vaikka sen pituus onkin täydet 80 cm.

Mendelejevin "Piroksilin"-kivääriruuti oli kompromissien kompromissi: Osa nitroselluloosan kuiduista oli vain mikroskoopilla erottuvina liukenemattomina karvoina muovimaisen massan seassa, ja ruutikaasussa oli jo huomattava määrä vesihöyryä sekä hiilidioksidia, mutta ei läheskään niin suurta pitoisuutta kuin englantilaisessa kordiitissa, jonka teho puolestaan perustuu "sakeiden ja painavien" kaasujen ohentamiseen, kuumentamalla ne jopa 1000 Celsius-asteen verran korkeampaan lämpötilaan.

Kompromissien kompromissien kompromissi on siis Fred Olsenin pallojyväruuti, jonka palamisen alkuvaiheessa on lämpötila kuin kordiitin tai ballistiitin palaessa, mutta sen loppuvaiheessa kuin lähes 110 vuoden takaista "Piroksilin Porohaa" poltettaessa, ja samat sanat N 500-ruudin tapauksessa. Sehän poikkeaa 70 vuotta sitten kehitetyistä Olsenin OLIN-ruudeista vain putkimaisen jyvämuotonsa suhteen. Sikäli kuin tiedossa on, imeytetään "soppa" N 500-ruudin jyvien pinnalle spriiliuoksesta, kun taas palloruuteihin se imeytyy vesi-emulsiosta.

Palloruudin koko tuotantoprosessi, lukuunottamatta nitroselluloosan liuottamista hieman oksalakkaa tai pulituuria sakeammaksi plöröksi, tapahtuu veden sisällä, suljetussa kierrossa. Loppuhuuhteluun ja nitroglyserolin lisäämiseen saakka kelluvat jyviksi vähitellen kovettuvat pisarat suolavedessä, joten prosessi on sukua takavuosien ns. puistokemistien keinoon, jolla pulituurin sisältämä shellakka tai oksalakan nitroselluloosa saostettiin kiinteäksi möykyksi pullon pohjalle, minkä jälkeen liuotin otettiin talteen nautintoaineeksi. Palloruudin valmistusprosessissa höyrystyvä liuotin tiivistetään jäähdyttämällä, käytettäväksi uudelleen nitroselluloosan "gelatinointiin".

Prosessi kehiteltiin alkuaan I maailmansodan aikaisen ylijäämäruudin turvalliseksi kierrätyskeinoksi. Nitroselluloosa oli useinkin vasaramyllyllä tai "hollanterilla" hienonnettua tykkiruutia; runsaalla vedellä ohennettua lietettä. Vähemmän kostutetun ylijäämäruudin pulverisoiminen olisi ollut hengenvaarallista puuhastelua, koska materiaali oli useinkin jo pitkälle kehittyneessä itsehajaantumisen tilassa. "Neitseellistä" puuvillaruutia lisättiin tarvittaessa, milloin ylijäämäruuti oli jo sen verran tekeytynyttä, että sen typpioksidipitoisuus oli alentunut haihtumalla.

Nykyisin jouduttaneen käyttämään pääsääntöisesti tuoretta nitroselluloosaa. Kierrätysruuti on useimmiten oman pajan tuotetta, lähinnä ruutijyvien seulontajätettä, eli kooltaan mihinkään luokkkaan sopimattomia jyviä. Tietäisin oivallisen käyttötarkoituksen kaikkein hienojakoisimmalle "pölylle": Voitaisiin purkittaa, ja liimata tölkin kylkeen korea etiketti, tekstillä: "SUBSON SPECIAL POWDER". Näinhän toimittiin sata vuotta sitten LAFLIN & RAND "INFALLIBLE"-haulikkoruudin tuotannossa syntyneen seulontajätteen tapauksessa: Se pakattiin ja myytiin tuotenimellä "L & R BULLSEYE".

Ruuti-tukkuri Hodgdonille on ajatuskin moisen kansanperinteen elvytyksestä "aivan kauhistuttava" ja varsinaisen ruutitehtaan e-mail -osoitteita en ole saanut tietooni. Tehtaallahan voitaisiin kiinnostua "eräistä pähkähulluista ideoista", jolloin lataustutkijat joutuisivat kenties jopa ansaitsemaan kuukausipalkkansa TYÖNteolla, eivätkä vain olemisella pelkkinä niminä firmojen palkkalistalla...

Hupaisaa kyllä, yksikään kanssani kirjeenvaihdossa ollut USA: lainen asiantuntija ei tuntenut tätä tarinaa, mutta saksalainen K.D. MEYER mainitsee menettelytavan eeppisessä "Jälleenlataajan Käsikirjassaankin", ynnä kirjeenvaihdossamme. Muutama korkkaamaton kanisterillinen "pöly-Bullseye:ta" oli ollut tallella POLTE-konsernin Magdeburgin Tutkimuskokoelman ruutikellarissa vielä 2. maailmansodan lopulla, joten ne jäivät Rautaesiripun väärälle puolelle. "Räme-elukat" lienevät sosialisoineet ne. Satakunta vuotta vanha ruuti saattaisi olla yhä käyttökelpoista. Nitroselluloosaruudeista poiketen ovat NG-ruudit hyvinkin stabiileja, ellei valmistusvaiheessa ole jotenkin tuppuroitu, eikä ruutia säilytetty liian lämpimässä tilassa.

Ruutijyvien pintakerroksen imeyttäminen nitroglyserolilla suojelee ilmeisesti ydinkerroksia muunmuassa kosteudelta, jolle yksikomponenttinen nitroselluloosaruuti on arkaa, saattaen alkaa jopa hajaantua. Kivääriruutien alkupalamista hidastava sentraliittipinnoite on vahamaista ja vettähylkivää, mutta se on ilmeisesti yhä hierottu mekaanisesti jyvien pinnalle, eikä yllä esimerkiksi putkiruudin kanavaan, josta pääsee kosteutta ruudin kimppuun. Kastamalla voitaneen putkiruutikin saada kauttaaltaan vettähylkiväksi. N 500-sarjan ruutien "soppapitoisuudeksi" mainitaan 10 - 15 %, mikä on melko maltillinen nitroglyserolilisäys, verrattuna alkuperäiseen kordiittiin Mk I (58 % NG) ja jopa MD-kordiittiin (30 % NG), joten piipunpolttovaikutus on varsin vähäinen.

Epämääräisen "uudentyyppinen pinnoite"-tyylisen maininnan tilalle kuuluisi esittelyvihkoseen pelkkä kemiallinen kaava. (Jos joku tahtoo selvittää pinnoitteen koostumuksen, hän pystyy analysoimaan sen nykytekniikalla sekunnin murto-osan kuluesa)... Sentraliitit omaksuttiin käyttöön jo vuoden 1905 tienoilla, kun saksalaiseen 7.9 x 57 mm JS-patruunaan alettiin luoti-uudistuksen (ks. sarja "HAAG 1899") jälkeen haikailla aiempaa progressiivisempaa ruutia lähtönopeuden virittämiseksi tavoitellulle tasolle. Teollisuus- ja sotilasvakoilijoille aiheutti vuosikausiksi pähkäilyä ja päänsärkyä pinnoitemateriaalin kumma peitenimi, joka on alan historiassa kekseliäisyyden huipputapauksia. Venäjällä selvitettiin salaisuus viiden ja USA:ssa 9 vuoden viiveellä, kun kvalitatiivisen analyysin menetelmiä oli paranneltu alkukantaiselta lähtötasoltaan.

Analyyseistä vedettiin aluksi jopa johtopäätös, että joku kelmi on laskenut "lirut" ruudin sekaan ja kuivannut jyvät, ennenkuin myi näyte-erän kovaan hintaan ostohalukkaalle vieraan valtion agentille. Hämmennystä lisäsi vakoilutieto, että oli kehitelty jopa kaksi isomeeriä: Etyyli- ja metyylisentraliitti. Kesti kauan, ennenkuin jonkun päähän pälkähti, että Saksan keisarikunnassa toimi Berliinin Uudella Baabelinvuorella tutkimuslaitos "Zentralstelle für wissenschaftlich-technische Untersuchungen", mikä nimi-hirvitys lyhennetään yleensä pelkäksi Neu Babelsbergiksi jopa tieteellis-historiallisessa kirjallisuudessa.

Piruilun ja salailun aikomuksessa kirjoitettiin aineiden nimet muotoon "Centralit". Kemiakaali-nimikkeistön tutkiskelu oli ollut turhaa ponnistusta, koska aineet olikin nimetty keksimispaikkansa mukaan. Tarkemmat analyysit osoittivat, ettei ruutinäytteen sekaan oltu liritty, vaan salaperäiset pinnoitteet olivat hyvinkin arkipäiväisiä ja huokeahintaisia yhdisteitä. Sentraliitit ovat yleisen vaahtomuovin raaka-aineen, uretaanin, johdannaisia. Uretaani oli tunnettu vuosisadan vaihteessa miedohkona unilääkkeenä, sekä pediatriassa, mm. kuume-kramppien ja "ylivilkkauden" (MBD:n) lääkkeenä.

Myös MBD-tapauksille tarjoiltiin lääkeliuos alateitse, vaikka uretaani on hajutonta, mautonta ja vesiliukoista, eli se olisi voitu juottaa huomaamattomasti maidossa tai mehussa. Terapia oli käytäntönä 2. maailmansotaan asti, jonka jälkeen "hyperaktiivisuutta" pidettiin vain lapsen terveyden merkkinä. Nykyään sitä on taas alettu torjua "homeopaattisilla annoksilla" ns. hööki-pulveria, joka annostellaan sentään suun kautta, eikä se siis aiheuta ylimääräistä housupyykkiä. (MBD:n amfetamiini-terapia perustunee taikauskoon, kuten homeopatia ylimalkaan).

Uretaanin polymerisaatio ja vaahdotus mm. kiväärintukkien materiaaliksi on verraten uusi keksintö. Ainakin vielä vuonna 1947 tunnettiin vain farmakologinen käyttö. 1980-luvun alussa alettiin Tampereen Asepajan yhteydessä toimineessa Muovi & Muotti/ Ikaplast Oy:ssä tuottaa kovasta PU-vaahdosta valettuja aseentukkeja, joiden arveltiin syrjäyttävän puuperät vähitellen kokonaan. Edesmenneen Jali Timarin kuningasajatus ei ole toteutunut ainakaan toistaiseksi, vaikka hän pystyi ratkaisemaan jopa yllättävän visaiseksi osoittautuneen materiaalin läpivärjäyksen probleeman.

Sentraliitteja ja niiden sukulaisainetta akardiittia on vaikeaa päihittää ruudin pinnoite-käytössä. Niitä sekoitetaan myös varsinaiseen ruutimassaan stabilointiaineiksi ainakin amerikkalaisiin pallojyväruuteihin. Suomensin HODGDON-ruutien maahantuonnin alkaessa ns. "ruutikortteihin" tarvittavat tiedot, saaden samalla selkoa ruutien koostumuksesta, "hivenaineet" mukaanlukien. Palloruutien valmistusteknologia tuli tutuksi esihistoriasta alkaen. Tietenkään ei Hodgdonilla, kuin myöskään Suomessa, uskota tätä kertomustani todeksi, eikä taannoinen maahantuoja kai kelpaa enää "takuumieheksi". (VihtaVuoren ja Hodgdonin ruutien aineksista ja ominaisuuksista saan nykyisin tietoja varsin tasapuolisesti: En mitään - kummaltakaan...).

Eräs kiinnostava hivenaine on N 500-sarjan ruutien "piipunsuoja-aine", joka on esitteen mukaan sekoitettu pintakäsittelyaineeseen. Kyseeseen voi tulla esimerkiksi molybdeenisulfidi tavanomaisen, sata vuotta käytetyn grafiitin tilalla. Nooh, emme ryhdy arvailemaan, ettemme häpeään joutuisi. HODGDON-ruudeista on pallojyväisessä H870:ssä itse ruutimassaan sekoitettuna tinaoksidia, joka pelkistyy ruudin "mendelejeviläisessä" palamisvaiheessa (= jyvien ydinosien palaessa happi-alijäämässä) metalliseksi tinaksi. Tinahöyryä hyytyy piipunseinämiin ohueksi terästä suojelevaksi kalvoksi, joka myös yhdenmukaistaa seuraavana ammuttavan luodin piippukitkaa.

Kun Hodgdon-ruuteja alettiin tuoda Suomeen (ja jo ennenkuin niillä oli ehditty ampua meillä käsinlataajien toimesta yhtäkään laukausta), liikkui ampujapiireissä mörköjuttuja "jenkkiruudista, joka polttaa kiväärinpiipun tummalle karrelle yhdellä laukauksella: Monia aseita on jo mennyt pilalle..!" Tuo tumma, himmeähkö kalvo, jonka muodostus tiedettiin jo ennakoida, on piipulle täysin vaaratonta tinaa. Suojakerroksen voi puleetata kiiltäväksi vaikkapa teräsvillalla, mutta sen värillä ei ole väliä suojaavan vaikutuksen kannalta: Himmeäkin kalvo suojelee piipputerästä kuten tinaus läkkipeltiä.

Tinan käyttö ruudin lisäaineena ei ole aivan takavuosien keksintö: Maailmansotien väliaikana, kun kiväärinluotien vaipat vielä usein olivat melkhjoria ja piipunputkien vaipoittuminen oli ongelma, koettiin vitsausta vähentää sekoittamalla ruutimassaan hienoa tinapulveria. Nikkeli ja tina hylkivät toisiaan. Täten käsiteltyjä ruuteja olivat ainakin DuPONT IMR 15½ ja IMR 17½, joita tuotiin aikoinaan myös Suomeen. Esimerkiksi Veli Niemisen "Ampujan Käsikirja" mainitsee jommankumman näistä ruudeista, jonka ammunnan jälkeen oli piipunputki ikävän himmeä, eikä lähtenyt "puhtaaksi" millään.

Tuohon aikaan oli tarkkuuskiväärin piipunreikä "auttamattomasti pilalla", ellei se kiiltänyt puhdistuksen jälkeen: Taikausko kilpaili vielä vuonna 1926 Lutheruksen opin kanssa siitä, kumpiko pystyy tuottamaan sieluille suuremman vahingon, ja vanhat ennakkoluulot voitiin etsiä esiin vielä 1990-luvulle tultaessa, ryhdyttäessä torjumaan peljättävää "markkinahäiriötä". Tuo merkantilistiseen kauppapolitiikkaan viittaava termi on kai käsitteen "Vapaa Kilpailu" synonyymi jopa lainsäädännön tasolla vielä 2000-luvulle tultaessakin ?!

Hankautuuhan tinakalvo tietysti ajan myötä pois, ammuttaessa tavanomaisilla ruudeilla, mutta ampujapiirit eivät koskaan oppineet tajuamaan sen hyödyllisyyttä ja vaarattomuutta. Tinaruutien valmistus loppui 1930-luvun keskivaiheilla, kun yleiseen käyttöön olivat tulleet nikkelittömät vaippametallit, erityisesti "Lubaloy"-lejeerinki, joka sisälsi 2 - 3 % tinaa kuparin ja sinkin ohella. Tykistöaseissa on tinan tai tina-lyijyseoksen käyttö ammusten johtorenkaista piipunseinämiin hankautuneen kuparin poistoaineena ollut tunnettu lähes yhtä kauan kuin kuparin käyttö johtorengas-materiaalina, eli 110 vuotta ja risat.

Tinarengas voidaan sijoittaa ammukseen kuparirenkaan eteen tai taakse, mutta esimerkiksi irtopanoslaukauksia ammuttaessa voidaan vaikkapa ammusta lähimmän ruutipussin suu kuroa umpeen tinalyijylangalla tai -nauhalla. Kanuunoiden patruunalaukauksissa on kuparinpoistoaineen läsnäolo merkitty patruunan hylsyyn. Jokaisessa täyspanoslaukauksessakaan ei nimittäin tarvita kuparia poistavaa lisäainetta, vaikka siitä ei haittaakaan koidu. Hodgdon H870 on USA:n asevoimien nomenklatuurassa nimellä WC 870 tunnettua konetykkiruutia, jota käytetään muunmuassa 20 mm "pika-ampumarevolvereisssa", eli Gatling-periaatteella toimivissa moniputkisissa revolveritykeissä, joiden 101.4 grammaa painavat rä/sy-ammukset lähtevät matkaan 1030 m/s keskinopeudella, jopa yli 4150 teknisen ilmakehän pesäpaineella jos patruuna laukaistaan sähkönallilla.

Tästä ruutilajista siis tiedetään, mitä sen piipunsuoja-aine on, ja että sen käytöstä on tykistöpuolella runsaan sadan ja kiväärikäytössäkin 80 vuoden kokemus. (Tieto tinalisäyksestä saatiin onnenkantamoisena, eikä kysymällä, mutta sen julkistamisella pystyttiin hälventämään tummuneiden piipunreikien synnyttämät, ruutiin kohdistuvat epäluulot parahiksi jo ennakolta. Noiden ennakkoluulojen tahallinen lietsontakin pysähtyi, kun odotettua vaikutusta ei saavutettu: Tieto oli ainakin sillä kertaa voittanut luulon. "Imperiumin vastaisku" oli luonnollisesti lehdistösensuurin tiukkeneminen).

H870:llä on mahdotonta yliladata .264 WiMa-patruunaa, mutta hylsyn ruutitila on myöskin ahdettava täyteen, ja "taloudellinen palaminen" alkaa vasta ammuspainon ollessa 9 grammaa tai enemmän. Vain 10.7 gramman luotien kera ladattaessa tavataan vähimmäisannos-suositus. Lähes kaikissa ammuspainoluokissa löytyy jokin suuremman lähtönopeuden kehittävä ruutilaji, mutta luodin lähtönopeus ja piipunreiän elinikä laukausmäärinä ovat kääntäen verrannollisia: Saksalaisten ja puolalaisten 7.9 mm panssaripyssyjen tarkkuus ja luodin lähtönopeuskin alkoivat vähentyä havaittavasti jo 50 ripeään tahtiin ammutun laukauksen matkaansaattamisen jälkeen.

Ruudille H870 löytyy latausreseptejä 5-grammaisesta luodista alkaen, mutta taitavatpa useimpien ruutijyvien ydinosat palaa piipunsuun etupuolella 5.2 grammaa lähentelevästä latingista, jota ei passaa ryhtyä vähentämään ainakaan viittä grammaa pienemmäksi. VihtaVuoren latausoppaasta löytyy ruudille N 560 resepti vain 9.1 grammaa/ 140 grainia painavalle SIERRAn reikäpäätorpeedo-luodille, vähimmäis- ja maksimiannos-suosituksin.

Mutta kun ruudin N 560 piipunsuoja-aineesta ei ole aavistustakaan, on vaikeaa ryhtyä arvailemaan, kuinka tehokkaasti tuo toistaiseksi tuntematon hivenaine ehkäisee piipunputkea turmeltumasta tai vaipoittumasta. Milloinkahan opitaan Suomessa "glasnost", eli avoimmuus ? Tietojen pihtailu kostautuu AINA ennemmin tai myöhemmin; onneksi useimmiten vinoilujen kohteeksi joutumisena, mutta pahimmissa tapauksissa jollekin jälleenlataajalle sattuneen tapaturman muodossa, eli kohdistuen syyttömään "kolmanteen osapuoleen".

Oppisivatpa ruudintuottajat edes pari perusasiaa: 1) Onnettomuuksia ei ole koskaan aiheuttanut TIETO, vaan TIETÄMÄTTÖMYYS.! 2) "Sairaalloinen uteliaisuus ruutien synkkiä valmistussalaisuuksia kohtaan" ei johdu halukkuudesta ryhtyä kaupitsemaan know-how:ta ulkovaltojen ruudintuottajille. (Taitotieto käy huonosti kaupaksi, koska menetelmät tunnetaan jo kaikkialla. Homma toisi mieleen sanonnan: "Viedä pirtua Viroon"). Esimerkiksi Venäjällä ja Kiinassakin on savuttomien ruutien tuotantoteknologia paljon edistyneempää kuin Suomessa tai USA:ssa, ja erikoisvalmisteiden kehittelyyn löytyvät poikkeuksitta vihjeet VANHOISTA KIRJOISTA, eivätkä teollisuusvakoilun kautta !

Tietämys esimerkiksi ruutien lisä- ja apuaineista voi kuitenkin hyödyttää (jopa elintärkeällä tavalla) niiden käyttäjäkuntaa, etenkin vaihtelevissa käyttöolosuhteissa. Jaettavan tiedon on oltava ehdottomasti REHELLISTÄ, eikä "myyntipuhetta", kuten jorinoita "mullistavista uutuuksista", koska käsinlataukseen myytävien ruutien alalla ei ole keksitty, EIKÄ VOIDA KEKSIÄ, mitään TODELLA uutta sitten 2. maailmansodan vuosien.

Muutamat noiden aikojen hienoimmat ideat, kuten NIPOLIT-suurtehoruuti ja pakkaselle immuunit DiDi-ruudit ovat yhä omaksumatta siviilikäyttöön, koska ne ovat "natsi-keksintöjä" ja tuotantokustannuksiltaan niin huokeita (SIC !), että ne muodostaisivat vakavan uhkan nykyiselle kartellisoituneelle ruutiteollisuudelle. Kartelliin kuulumattomissa ruutien tuottajamaissa, kuten Venäjällä ja Kiinassa, on luotiaseiden patruunain käsinlataus lähes tuntematon harrastus. Siviiliaseiden valikoima on ollut rajoitettu ja niiden kaliberit jokseenkin outoja ruutien potentiaaliselle, länsimaiselle, ostajakunnalle:

Erikoisruutien tuotantomenetelmien ohella häädyttäisiin kehittelemään myös latausyhdistelmät ainakin pariinkymmeneen tavallisimpaan kaliberiin kenties jopa parilla tusinalla erilaisella luodilla, ja kaikkein rankin urakka olisi taatusti "Imperiumin (= ruutikartellin) Vastaiskun" eli valhekampanjan torjuminen. On siis todennäköistä, ettei NP- ja DD-ruuteja saada kaupanhyllyille milloinkaan. Yksikään ruutikartellin jäsenfirma ei tohdi ryhtyä polkemaan hintoja, ja ulkopuolisten tuottajien on perin vaikeaa tunkeutua markkinoille - ainakaan kovin eksoottisilla valmisteilla, joita suurteho-ruuti tai pakkas-immuuni ruuti olisivat.

Jälkimmäistä valmistettaneen myös Suomessa, mutta vain tykistöaseisiin. NP-ruudin olemassaolon ja koostumuksen tuntevat vain kaikkein erikoistuneimmat saksankieliset alan teokset. Lontoonkieliset lähteet tietävät tällä erikoisruudilla ladatun kiväärikaliberisia Luftwaffen lentokone-aseiden supertehopatruunoita, ja että saksalaiset tarkka-ampujat "uhmasivat kohtaloaan, käyttämällä kiellonvastaisesti lentokone-kk:n patruunoita myös kivääreissä". Kieltoperuste ei kuitenkaan ollut aseiden ylenpalttinen rasittuminen tai piippujen turmeltuminen, vaan "parannettujen" patruunain kehittämä raju rekyyli, jota kiikaritähtäimet ja niiden jalustat eivät tahtoneet sietää.

Tuiki-tuttua venäläistä "SOKOL POROHAA" ei ole saatu maailmanlaajuiseen jakeluun. Edes Eestissä sitä ei enää myydä satunnaisille matkailijoille, vaikka näillä olisi esitettävinä ruudin osto-oikeuden näytöksi virsikirjan paksuinen nippu aselupakortteja. Eestissä ei ole tapahtunut sattumuksia, jotka olisivat uskottava selitys ruudin myyntipolitiikan tiukennukselle. Mistähän lienee käynyt käsky ruudin myymisestä vain eestiläisen aseluvan esittäville asiakkaille ?! Lainsäädännön muutoksista Eestissä ei ole raportoitu, ja erityismääräys koskee ilmeisesti vain Sokol-ruutia, jonka turistit joutuvat nyt hankkimaan trokareiden välityksellä, kuten eräitä muitakin ilmatiiviissä pakkauksissa myytäviä tarvikkeita ostetaan.

Varsinaisiin kysymyksiin .264 WiMa:n latauksista siis vielä kertauksen vuoksi vastaukset: Täyspanoksiin on H870 ominaisuuksiltaan ja latausresepteiltään tunnettu yleisruuti kaikille tavanomaisille ammuspainoluokille, mutta alle 10-grammaisten luotien saatteena se on enemmän tai vähemmän epätaloudellista. Piipunreiälle se on kuitenkin "kiltimpää" kuin mikään muu tuntemani ruutilaji. VihtaVuori N 560:en ominaisuuksista annetut tiedot eivät ole riittäviä: Puuttuu tietoa erityisesti piipun suoja-aineen koostumuksesta. (Analyysi pitäisi teettää jossain laboratoriossa, joka on TÄYSIN riippumaton ruutikartellista).

Jos löydöksenä on noin 1 % tai hiukan enemmänkin "tinatuhkaa" ("Cinis Stanni", kassiteriittia; kemiallinen kaava SnO2), voidaan piippua suojelevan hivenaineen tehoa pitää toteennäytettynä - runsaan sadan vuoden käyttökokemuksesta tykki-puolella.! Koska taloudelliset mahdollisuutemme puolueettoman analyysin hankintaan ovat olemattomat, jää asia tavallaan roikkumaan ilmaan. VihtaVuoren latausoppaan maininta N 500-sarjan ruutien suuremmasta tilavuuspainosta vastaaviin N 100-sarjan ruuteihin verrattuna antaa tosin aiheen toiveisiin jonkin metallioksidin läsnäolosta itse ruutimassassa, eikä siis vain pinnoitteessa. "Raa'an tina-dioksidin" eli "tinatuhkan" ominaispainohan on luokkaa 7 grammaa/ccm, jos se sisältää pelkistynyttäkin metalli-tinaa, josta on tässä käyttötarkoituksessa pelkkää hyötyä.

Päivittäiskäyttöön (ampumaradalla) voidaan .264 WiMa-patruunat todellakin ladata 6.5 x 55 mm Svenski-Mauserin tehotasoon, ja joillain herkimmin syttyvillä ruudeilla ladattaessa jopa alkaa latinkien virittely 6.5 mm Mauserin enimmäisannoksista samoilla luotityypeillä, alkuun ehkä kevyen hylsytäkkäyksen kera (= pöyheä Dacron-kuitutukko ruudin päällä). En pidä mahdottomana tehtävänä edes alisoonisten latauksien laadintaa .264 WiMa:iin, mutta tarkoitukseen sopivia lyijylejeerinkisiä valuluoteja on paljon vaikeampaa löytää valmiiksi valettuina, kuin oli EUGEN SCHAUMANin elinaikana. Valupihtien valikoimakin on suppea ja hinnaltaan kalliimmasta päästä: LEE-muotteja ei siis löydy 6.5 mm kaliberiluokan ammuksille...

Mikä on mahdollista, ei tietenkään ole yleensä tarpeellista, saati sitten välttämätöntä. Kevytlatausharrastuksiin kaliberiltaan soveliaampia aseitahan löytynee .264 WiMa-luodikon omistajan kaapista useampiakin. Jos 1900-luvun alusta alkanut, mutta lähinnä 1. maailmansodan keskeyttämä latausteho-valikoiman runsastuminen olisi saanut jatkua, ei nykyisenlainen kaliberikirjavuus kenties olisi päässytkään rönsyilemään tunnettuihin mittasuhteisiinsa. Etenkin Magnum-kaliberien luokassa on tuotekehittely muistuttanut pikkulapsien kisailua hiekkalaatikolla: Jos kauppoihin ilmestyi vaikkapa jokin WiMa, niin kohta oli odotettavissa samaa luotityyppiä ampuva ReMa ja WeMa, vaikka ominaisuuksiltaan muita jopa parempi HolMa olisi ollut olemassa jo vuosikymmenien ajan. Itsetarkoituksena oli firman nimen toistuminen kaliberiluettelossa, eikä aseenkäyttäjien ilmaiseman todellisen tarpeen tyydyttäminen.

Tuommoisia sivuseikkoja kuin ballistinen tarkoituksenmukaisuus, tai luotivalikoiman soveltuvuus eri käyttötarkoituksiin, puhumattakaan patruunan turvallisesta jälleenladattavuudesta eri tarkoituksiin soveltuville lähtönopeustasoille, ei ehditty juurikaan pohtimaan, kun piti kiiruhtaa pysymään niskaan läähättävän kilpailijan edellä. Todella onnistuneet ja elinkelpoiset patruunat eivät yleensä ole syntyneet moisen "rottarallin" väkisin päkistettyinä jätöksinä, vaan joko sotilaspatruunain tuotekehittelyn hedelminä, tai alkuaan "villikissoina", eli patruunatehtaiden dipl. insinöörejä huomattavastikin asiantuntevampien alan harrastajien yksityiskehitelminä, joista yleensä vain parhaat kelpuutetaan "virallistetuiksi tehdaspatruunakalibereiksi", yleensä vuosikausien tarkkailun jälkeen.

Kaliberi .264 WiMa kuuluu (niin karmean äkkijyrkältä kuin tämä arvioni näyttääkin) noihin "pihtisynnytettyihin työsuhdekeksintöihin", joita runsaat 40 vuotta sitten luotiin itsetarkoituksellisesti, että USA:n vaurastuneelle metsästäjäkunnalle olisi kaupassa tarjolla jotakin uutta, jolla voisi rehennellä kavereille jahtikauden alkaessa, että: "Toisilla on ja toisilla ei..!" Tietenkin runsas varasto .264 WiMa-hylsyjä on riittävä motiivi aseen pesityttämiselle kyseiseen kaliberiin; onhan se historiallinen kuriositeetti, mutta käytännön toimissa tekisi lujalukkoiseen LAKELANDERiin itseladattu 6.5 x 55 mm Ruotsin Mauser-patruuna samat työt lähes yhtä hyvin, tai joskus paremminkin, pienemmillä ruutimäärillä ja siis vähäisemmällä piipun eroosioriskillä.

6.5 x 55 mm patruuna on niitä onnettomia tapauksia, joiden tehdaslatinkien painetason määrää antiikkisten sotilasaseiden, eikä esimerkiksi hylsynkantojen, kestokyky. Esimerkiksi 7 x 57 mm ja .30-06 kaliberin patruunat joudutaan alilataamaan tehtaissa, jos ne on aiottu vientiin SAAMI-normisysteemin maihin, ja tietenkin myös Ruotsissa käytettäviksi tarkoitetut 6.5 x 55 mm patruunat. Modernilla sulkusysteemillä varustettuihin aseisiin voidaan ladata patruunat likelle vyökantaisten Magnum-patruunoiden painetasoa, ja jos hylsyjä ei enää oteta talteen jälleenladattaviksi, voidaan painetaso viritellä noin 4000 tekniseen ilmakehään saakka.

Yleensä ei painetason korotuksella saavuteta läheskään halutunsuuruista lähtönopeuden lisää, mutta 6.5 mm tehdaspatruunan paineen sallittu maksimilukema on 3100 baria perinteisillä kivääriruudeilla. Kun se voidaan ylittää runsaat 20 % ja käyttää modernia HEN-ruutia, päästään 6.5 x 55 mm patruunoillakin lähelle .264 WiMa:n energiatasoa (jonka saavuttamiseen tarvitaan 640 mm piipunpituus .264 WiMa-luodikolle), ja päihitetään helposti uudemman ja epäonnistuneemman 6.5 mm ReMa:n tehotaso. Jälkimmäiselle pesitetyistä luodikoista todettiinkin, että: "Ääntä kyllä lähtee, mutta mihinkäs unohtui se poweri ?!"

Täyspaineisiksi ladattujen wanhojen sotapatruunoiden joskus jopa yllättävien tehonlisäysten salaisuutena on ruudin palamisen "intensiteetti", jota voidaan (lievästi liioitellen) verrata polttomoottoreiden puristussuhteiden vaikutuksiin ennen ja nyt. LENOIR-valokaasumoottori poltti kaasuseosta, jota ei esipuristettu sylinterissä lainkaan. Huippupaineet olivat höyrykoneen luokkaa. (Moottoreita voitiin tosin myös käyttää, lähes yhtäjaksoisesti ympäri vuorokauden, lyhyehköt huoltojaksot poislukien jopa 40 vuoden ajan, pyörittämässä tehdaslaitosten valta-akseleita tai sähkögeneraattoreita).

Nestemäisten polttoaineiden omaksumisen myötä astuivat kuvioihin puristussuhteet, joiden myötä parani moottorien hyötysuhdekin. Alkuperäisenkin DIESEL-moottorin puristuspaine saattoi olla kymmenkertainen Lenoir-moottorin sylinterin huippupaineeseen verrattuna, ja hieman yli 100 vuoden takaisen Diesel-koneen hyötysuhde oli lähes aikalaisensa sotilaskiväärin tasoa. Kiväärin tavanomainen käyttöpaine oli noihin aikoihin noin 3000 ilmakehää. Nykyiset keskiverto-paineet ovat 3500 - 3600 barin luokkaa.

Nykyiset pinnoitetut kivääriruudit ovat "räätälöityjä" antamaan parhaan saatavilla olevan hyötysuhteen 3500 - 4000 barin huippupaineessa palaessaan, joten grammasta ruutia ei saada ehkä läheskään täyttä Joule-määrää (= n. 1/3 ruudin kalorimetrisestä energiasta), jos se poltetaan vanhanaikaisen aseen kestokyvyn mukaan säädetyllä n. 3000 barin huippupaineella. Voihan ruudista osa jäädä syttymättäkin, tai palaa vajavaisesti, jättäen jyväsiä piipunputkeen ja hylsyynkin. Piipunsuun etupuolella, vapaassa ilmassa, palava ruuti ei anna luodille sanottavammin lisävauhtia.

Jos aseet siis kestävät, kannattaa vetää latauksen kehittämän huippupaineen raja hylsynkannan ja nallinkuoren kestävyyden mukaiseksi, milloin tehoa kaivataan, mutta jos hylsyjä ja asetta halutaan säästää, tulee painetaso "viritellä" paljonkin alhaisemmaksi, ja kiinnittää suurempi huomio ruudin syttymisvarmuuteen. Tuon aiemmin mainitun "konetykkiruudin" WC/ H870 hyötysuhde on parhaimmillaan 4000 barin paineella laukaistuna. Ruudin N 160 tapauksessa on ideaalipaine 3600 - 3800 baria. (Ruudin N 560 tästäkin ominaisuudesta puuttuu tieto, emmekä saane sitä milloinkaan). Kevytlatausruudin N 310 täysi teho saadaan irti ehkä jo wanhan BERDAN-kiväärin käyttöpainetasolla, noin 1500 ilmakehää.

Tässäpä vanhan kertausta ja ehkä muutama uudempikin tiedonmurunen alati kiinnostavasta ruuti-teemasta; tällä kertaa keskittyen "Virallisen Valistuksenkin" paremmin hyväksymiin latausyhdistelmiin.

29121999: Pete


Jatkoa teemaan "Gunwriters myös paperilla"

Arvoisa Kirjoittaja, havaitsin ilokseni aiemman palautteeni julkaistun uusimmassa Gun Writersin päivityksessä. Tahtoisin kuitenkin ehdottamasti oikaista erään väärinkäsityksen, jonka kirjoituksestani saa. Tarkoitukseni ei suinkaat ollut ehdottaa Teille lehden tuottamista ilmaiseksi! Lauseeni "Mutta ilmaiseksi... Kiitos" oli kömpelösti muotoiltu ja tulkitsitte sen luonnollisestikin siten, että tahtoisin hengentuotteenne paperille ja vieläpä ilman korvausta kuluista, työstä puhumattakaan. Käsittelitte asian silti hienotunteisesti, itse olisin pitänyt moista ehdotusta rankemman luokan loukkauksena työpanostani kohtaan.

Mitäkö sitten yritin kertoa tuolla lopun lausahduksellani? No sitä, että me (visitoorit) olemme saaneet nauttia työstäsi käytännössä lähes ilmaiseksi, josta tahdoin kiittää. Eli siitä tuli tämä "Mutta ilmaiseksi.. Kiitos". Ilmaisin vain asiani täysin virheellisesti. Asia ei maksane erillistä sivujen päivitysvaivaa, mutta henkilökohtaisella tasolla minun oli mielenrauhani vuoksi oikaistava asia.

Pahoittelen aiheuttamaani v-käyrän nousua, jota mokani varmasti Teillekin aiheutti....että paperille pitäisi saada ja vielä ilmaiseksi! Kohtuus kaikessa! Kannan oman pienen korteni kekoon ja maksan vuoden -99 maksuni heti huomenna pankissa asioidessani, 35 mk kun on naurettavan alhainen hinta sivujen tasoon verrattuna. Toivon että uusi vuosituhat toisi mukanaan reippaamman alun tähän jäsenmaksujen toimittamiseenkin.

Hauskaa joulua ja kosteaa uuttavuotta toivoo lukijasi *Sami*


ja kommentti: Painettuja ilmaisjakelulehtiä on ollut olemassa jo edesmenneen URPO LAHTISEN perustamasta "TAMPERELAISESTA" alkaen, eli v-käyräni ei lausahduksestasi mitenkään kohonnut. Kyseisten julkaisujen periaate on kuitenkin mainos-rahoitteisuus, ja ehkä jonkinlaiset valtion tuki(aiset). Ilmaisjakelulehtien levikkialue on myöskin yleensä maantieteellisesti rajallinen. Valtakunnallisesti levitettävän julkaisun jakelukustannukset koituisivat painatuskulujakin suuremmiksi, ja joutuisimme pestaamaan kuukausipalkkaista henkilökuntaa sekä jakelupuolelle, että, ja erityisesti, ilmoitusten hankkijoiksi. Se maksaa, ja tuottaa pirusti paperisotaa byrokratian takia..! (Ihme, että Suomessa on kukaan yleensä ryhtynyt yrittäjäksi/työnantajaksi rähmä-aikakaudella ja etenkin 1960-luvun lopun jälkeen)...

Jakelu voitaisiin tosin hoitaa ystävällismielisten asemyymälöiden välityksellä (jos sellaisia olisi). Lehden saatavuus voisi houkutella asiakkaita käymään myymälässä muulloinkin, kuin metsästyskauden edellä. Periaate siis sama kuin apteekkien jakaman ilmaislehden tapauksessa. Kuten huomaat, on mainitsemasi vaihtoehto jo ollut harkinnan alaisena, mutta idea on toistaiseksi jäissä: Mittailemme markkinaraon leveyttä...

Asealan yritykset eivät tule tyrkyttämään meille ilmoituksia, vaan jonkun niitä pitäisi käydä "ronkumassa", eikä se joku varmaankaan tekisi työtään KUTSUMUKSESTA, eli jonkinlaisesta sisäisestä pakosta, joka panee meidät "niskurit ja hullut miehet" julkistamaan mahdollisimman oikeellista tietoa erilaisista pyssyistä ja niiden "ladingeista", vastapainoksi sille kaupallisesti tarkoitushakuiselle valistukselle, jota yleensä tarjoillaan koreiden kiiltopaperi-kansien välissä lehtikioskien hyllyillä.

"Ilmoitusronkuja" tahtoisi tariffien mukaisen palkkansa, jonka hän totisesti olisi ansainnut, koska jokainen saatu ilmoitussopimus olisi työvoitto. Asealan yrityksethän eivät ole vieläkään tottuneet ajatukseen epäsovinnaisen kirjoittelun mahdollisuudesta, kun ase-alan lehdistö on kilpaillut lähinnä "salonkikelpoisuudellaan"; ihailtuina esikuvinaan suurilevikkiset, hyvätuottoiset kalastus-luontoretkeilylehdet. Ne menestyvät, koska virkistyskalastajia on Suomessa runsaat 2 miljoonaa. Harrastuksessaan todella hartaita asediggareita on tuskin sataakaan tuhatta; monet meistä lisäksi "erakkoluonteisia", harraste-alaansa kohdistuneen suoranaisen vainon ja halveksunnan takia. Alemmuudentuntoihin olisi tosin enemmän aihetta vainoojilla kuin on vainotuilla..! Ja vielä tulee sellainenkin aika, jolloin osat vaihtuvat!

Ilmaisjaeltava aseharrastelehti on siis teoriassa mahdollinen, mutta käytännössä sen julkaiseminen vaatisi kustannusten kattamiseksi KAIKEN sen rahan, jonka KAIKKI kotimaiset asealan yritykset nykyään satsaavat mainontaansa painetuissa joukkoviestimissä; myös laajalevikkisissä järjestöjulkaisuissa. Käytännön ongelmiin törmäisi ensimmäiseksi kai ilmoitushankkija, tehdessään totuudenmukaisesti selkoa lehden toimituksellisen linjan täydellisestä riippumattomuudesta ja sitoutumattomuudesta: Vain lukijakunnan toiveet ja tarpeet huomioidaan. Vain aseharrastajien etuja valvotaan, periaatteella: "FIAT IVSTITIA, PEREAT MVNDVS.!"

Käsite "aseharrastajat" ymmärretään laajemmin, kuin pelkäksi HERRAsmiesten (= bruttotulot vähintään ½ milj. mk/ vuosi ja vähintään 100 aseen kokoelma) sisäänlämpiäväksi Keskinäisen Kehumisen Kerhoksi, jonka jäsenyyden vahvistaa Sica... eiku ... Sisäministeriö. ("Etuoikeutettujen Klubin" jäsenkiintiöksi on kaavailtu aluksi 700 ja enimmilläänkin 1000 HERRAsmiestä).

Jokainen aseista kiinnostunut kansalainen on näkemyksemme mukaan aseharrastaja; istukoon vaikkapa Kakolan grundissa, tai olkoon alle kymmenvuotias, koulu-terroristeihin kyrsiintynyt tussarinrakentaja: Kukaan ei saa jäädä TIETOA vaille ikänsä tai yhteiskunnallisen "statuksensa" vajavuuden takia.! Nooh, moinen avoimmuus jää tietenkin pelkäksi haaveeksi, koska painettua sanaa kahlitsee yli 80 vuoden takainen painolaki, eivätkä sen ehdotetut uudistuksetkaan enennä sananvapautta Suomessa. (Erästä toisensuuntaistakaan täydennystä ei tosin ole luvassa; nimittäin momenttia, jonka mukaan: "Aikakautisen painokirjoituksen päätoimittajan on oltava ainakin auttavasti lukutaitoinen").

Voidaksemme pysytellä omaksumallamme linjalla, on meidän turvallisinta pysyä nykyisenlaisessa "hämähäkinseitissä" eli "nuotassa" (niinhän suomentuu: "on the Web") valistamassa ja viihdyttämässä vähälukuista, mutta sitäkin valikoituneempaa ja valistuneempaa härmänkielistä visitoori-joukkoa. HERRAsmiesten herkille sieluille voisivatkin juttumme tuottaa vahingon. Onneksi ne eivät olemassaolostamme ilmeisesti mitään tiedä...

35 mk ei ole "huitaistu lonkalta" vuosimaksun summaksi, vaan on ajateltu nuorimmaisten visitooriemme maksukykyä. Vertailukohtana oli 72-sivuisen aseharrastelehden irtonumeron hinta. (Ko. lehden sivumäärästä vievät osansa saman kustantajan julkaisemien kirjojen toistuvais-mainokset, ja esimerkiksi kunniamerkkien historian esittelyt. Nooh, voihan mitalia tai rintatähteä tietenkin käyttää ASEena lähipuolustukseen, kun sen kyllin ripeästi heittää vaikkapa oikeudettoman hyökkääjän silmään). Toinen tavanomainen vertailukohde on elokuvalipun hinta.

Lähes muodollisella maksulla pyrimme saamaan myöskin jonkinlaisen käsityksen suomenkielisten visitoorien lukumäärästä, mutta "levikintarkastukseen" joutunemme pohtimaan vielä jonkin muun menettelytavan: Pankissa jonottaminen on todella pitkästyttävää ja suivaisaa "ajanvietettä", palveluiden ripeyden taannuttua jopa alle Neuvosto-Venäjän takavuosien tai Suomen sotavuosien tason.

Itsekritikoimassasi maininnassa oli siis sinänsä järkeä enemmän, kuin osasit aavistakaan, mutta ymmärtänet kai, että se osapuoli, joka viulut maksaa, tahtoo myös määrätä sen, josko jouhi-orkesteri soittaa "Horst Wesseliä", vaiko "Internaalia". Nykyisten painettujen joukkoviestimien ensisijainen rahoittaja on liike-elämä, jonka nuottikirjasta ovat peräisin säveletkin. Jos rahoitus perustuisi tilausmaksuihin, otettaisiin lukijakunnan toiveet ja tarpeet paremmin (tai ylimalkaan) huomioon. Irtonumeromyynin tuotoilla ei pitkälle pötkitä, ellei levikki ole todella suuri: "Potin" käärii liiviinsä jakeluketju. Julkaisija lakaisee kokoon lattialle tippuneet murut, ja yrittää tulla toimeen niillä. Jotkut tosin pärjäävät - loisteliaastikin...

Jäämme nyt tarkkailemaan, montako aseharrastelehteä selviää elossa yli kevään kriisikauden, ja harkitsemme sitten uudelleen aloitettasi, jota emme suinkaan tyrmänneet oikopäätä. Alussa mainitsemalleni Urpo Lahtisen "Tamperelaisellekin" naureskeltiin alkuun, että "jopa on pähkähullu hanke", mutta tuon lehden vanavedessä syntyi lehti-konserni, jonka perustajan jättisuuresta omaisuudesta käydään käräjiä vieläkin.

29121999; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 9 >>   Osa 8 >>   Osa 7 >>   Osa 6 >>   Osa 5 >>   Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>    Ensimmäiset, osa 1 >>    Gunwriters    Kickback - Q&A in English    Linkkisivulle