Osa 2 >> Linkkisivu Gunwritersin etusivu
31.12.1999:
Mestarien mietteitä
tarkkuuspiippujen tuotannosta
Osa 1
Teksti ja piirrokset: P. T.
Kekkonen
Artikkeli on julkaistu painettuna ASE & ERÄ-lehdessä 3/86. Lehdessä
julkaistuna meni tietämys tavallaan hukkaan, koska "Oikeita Metsästäjiä"
taitanee kiinnostaa enemmän se, "kuka myy SAKOa Sotkamossa" kuin tarkkojen
luodikonpiippujen valmistusteknologia. "G.O.W:n" visitoreista ovat monet
kiinnostuneita teknis-luonteisista aiheista, joten näitä helmiä en enää joudu
kylvämään sikolättien kaukaloihin. Artikkelin loppuosuus on joutunut valitettavasti
kadoksiin, mutta oleellinen tulee toivottavasti kerrotuksi tallella olevassa pakinassa.
Joulun 1985 alla poikkesin Vammalan Stormissa jututtamassa aseseppä Erkki Mäkistä,
jonka erikoisalana ovat tilaustyönä tehdyt luodikonpiiput. Tarinoimme tuntien ajan
tarkkuuspiippujen poraus- ja rihlausprosessin onnistumisen edellytyksistä, ollen yhtä
mieltä kaikesta, mikä asiaan liittyy. Oma "kirjoituspöytä-teoreettinen"
asiantuntemukseni ja arvostetun ammattimiehen kokemusperäiset havainnot olivat
ihmeteltävässä sopusoinnussa: Tarkkuuspiippujen valmistuksen suurin salaisuus onkin se,
että ei ole mitään salaisuuksia, eikä ole ollut yli sataan vuoteen.
Seuraavat tekstilainaukset ovat kahdelta USA:n kuuluisimmalta kasa-ammuntakiväärien
erikoispiippujen tuottajalta, nimittäin Mr. CLYDE HARTILTA ja ED SHILENILTÄ, joiden
nimet panevat "hopeakellon moikumaan" jokaisen harrastukseensa hiukankin
syvällisemmin perehtyneen kasa-ampujan pääkopan ontelossa: Sekä Shilen että Hart ovat
tuotemerkkeinä muodostuneet käsitteiksi. Lausunnot on ylöskirjoitettu jo 1970-luvun
alkuvuosina, mutta kyseessä on tuotannon ala, jonka taitotieto ei vanhene milloinkaan.
Jokunen uusi kone, laite tai menetelmän parannus voidaan omaksua aika-ajoin, mutta
periaatteet ovat säilyneet ennallaan... oikeastaan jo yli sadan vuoden ajan.
1800-luvun piippusepät pyrkivät antamaan työstään harhakuvan, että siihen liittyy
jonkinlaista "mustaa magiaa", alkemiaa, noituutta ja synkeitä salaisuuksia.
Tällä tavoin he kai yrittivät pitää kilpailijoikseen aikovat yrittäjät
"bisneksen ulko-puolella". 1880-luvun lopulla alettiin nimittäin markkinoida
teollisesti valmistettuja syväporaus- ja rihlanhöyläyskoneita kenelle tahansa, joka
latoi riittävän suuren nipun dollareita tiskille. Pian kuitenkin nähtiin, ettei
pelkällä kone-runsaudella synny todella tarkkakäyntisiä aseenpiippuja.
Legendaarinen Dipl.Ins.(M.I.T.) HARRY M. POPE julisti jo vuonna 1899 julki sen
että "hyväkäyntisen piipun tuotannossa tarvitaan ainoastaan huolellisuutta, ja
malttia tehdä kaikki suurinta tarkkuutta vaativat viimeistelyvaiheet käsityönä - ilman
pyrkimystä työn jouduttamiseen vippaskonsteilla - sekä ennen kaikkea järkeä ja
oivallusta koko homman perustaksi.!" Jo Pope korosti mm. sitä, että piipunreiän
porausvaiheessa ei pidä "ahnehtia", eli syöttää piippuporaa liian nopeasti.
Jos näin yritetään voittaa aikaa muutaman minuutin verran, voidaan heIposti kärsiä 45
- 60 minuutin tappio konetyö-ajassa: Piippuaihio on pian "petojen sukua = susi jo
syntyessään".
Jos poranreiästä tulee kovin käyrä, on piippuaihio syytä heittää roskikseen, tai
käyttää sitä toisarvoisten valmisteiden ainesputkena. Vain "luonnonsuoraa"
tai erittäin lievästi käyräreikäistä piippuaihiota kannattaa ryhtyä kalvamaan ja
rihlaamaan. Oli yllättävää todeta, että suomalainen E. MÄKINEN käytti vuonna 1985
täsmälleen samoja sanoja kuin maailmankuulu edeltäjänsä H.M. Pope vuonna 1899,
kertoessaan tarkkuuden perusedellytyksistä piippumestarin näkökulmasta asiaa
tarkastellen.
CLYDE HART...
.kertoi vuonna 1972 itse asiasta kuultuna seuraavaa: "Kiväärinpiipun valmistus ei
ole mikään valikoidun pienryhmän keskeinen synkkä salaisuus, vaan melko yksinkertaisen
konepajatekninenen suoritus. Tavoiteltuna lopputuloksena on valmiste, jonka reikä on
yhdenkokoinen viimeistellyn piipun päästä päähän. Piippumetallissa ei saa olla
sisäisiä vikoja eikä reiässä pahoja työstönaarmuja. Poraus- ja urakaliberin tulee
olla kyseiselle kaliberille sallittujen toleranssien alueella. Tämä toleranssialue
vaihtelee eri valmistajilla, ja se riippuu myös piipun käyttötarkoituksesta.
Tarkkuuspiippujen valmistajilla saattaa olla ja tuleekin olla pienemmät toleranssialueet,
kuin mitä ne ovat massatuotantopiipuilla varustettujen metsästys- ja
virkistysammunta-aseiden tuottajilla. Joukkotuotanto-aseiden osumien hajonnaksihan voidaan
hyväksyä 28 mm tai jopa 56 mm 100 metriin. Tarkkuusaseen käyntivaatimus on nykyään
huomattavasti tiukempi kuin vielä 25 vuotta sitten. Tämä johtuu teknisestä
kehityksestä, aiempaa paremmista piippujen raaka-aineista ja erityisesti ampujien
suorituskyvyn keskimääräisestä parantumisesta.
Ryhdyttäessä valmistamaan todella tarkkaa piippua, on huomio kiinnitettävä ensiksikin
teräksen laatuun: Sen tulee olla fysikaalisilta ominaisuuksiltaan kyllin hyvää
kestämään ammuntaa nykyisillä korkeapainepatruunoilla. Lastuttavuus on myös erittäin
tärkeä ominaisuus: Ellei teräkseen saada silo-seinämäistä reikää, on täysin
turhaa toivoa, että tuleva piippu olisi vapaa työstönaarmuista tai muista
pintavirheistä - ponnisteltakoon niiden estämiseksi kuinka tahansa. En väitä, että
reiältään hieman naarmuinen tai pintaviallinen piippu on välttämättä epätarkka,
mutta virheetön piippu ampuu rikkeellistä paremmin, jos kaikki muu ominaisuudet ja
olosuhteet ovat verrannollisia.
Teräksen tulee olla myös yhdenmukaista (= kovuudeltaan, lastuttavuudeltaan ja
joustavuudeltaan vaihtelematonta) piippukangen päästä, päähän kaikissa
koneistusvaiheissa, mutta erityisesti ulkopinnan sorvauksessa. Vaikka useimpien
piippukankien oletetaan olevan normalisoituja eli jännityksenpoisto-kuumennettuja jo
terästehtaassa, on kokemus osoittanut useinkin, etteivät vakuuttelut pidä paikkaansa.
Tämän takia me normalisoimme jokaisen piippuaihion kahdesti (teräsvalssaamolla ehkä jo
suoritetun lämpökäsittelyn lisäksi), nimittäin ennen poraustyöhön yhtymistä, sekä
rihlanvedon jälkeen.
Mielestäni on samantekevää, millä menetelmällä piippu rihlataan: Höyläämällä,
aventamalla, nappivedolla (= tuurnauksella) vaiko kylmätaonnalla. Jos lopputulos
täyttää äskenmainitut vaatimukset piipunreiän pinnan virheettömyyden ja teräksen
yhdenmukaisuuden suhteen, ovat eri menetelmillä rihlatut piiput täsmälleen yhtä
tarkkoja ammunnaltaan. Kukin valmistaja voi siis päättää itse, millä menetelmällä
hän saa, tuotantovälineistönsä puitteissa, syntymään hinta-laatusuhteeltaan
kilpailukykyisiä piippuja.
Eräät valmistajat pystyvät (tai ainakin väittävät pystyvänsä) viimeistelemään
piipunreiän mitoiltaan yhdenmukaiseksi ja sileäpintaiseksi ilman lyijytappi-kolvausta.
Me emme siihen kykene, vaan on Hart-piippuaihion viimeistelyvaiheena aina e.m. kolvaus.
Jotkut tietämättömät väittävät tämän menettelyn lyhentävän piipun
käyttöikää, mutta vertailutestit eivät ole osoittaneet väitettä
paikkaansapitäväksi. Piipunreikään jätetään porattaessa ja rihlattaessa vähäinen
hiomavara. Kun reikä sitten kolvataan (= mikro-hiotaan lyijytapilla ja hiomatahnalla),
sen poraus- ja uraläpimitat väljenevät toleranssialueen rajojen sisäpuolelle, sen
sallimien vähimmäismittojen tuntumaan, ellei piipun loppukäyttäjä toivo muuta".
(Useinhan oli kasa-ampujilla käytössään erikoisvalmisteisia, kenties itsetehtyjä
luoteja, joilla saavutettiin paras ampumatulos hieman minimi-mittaa avarammilla piipuilla.
Luonnollinen kuluminen olisi toki avartanut reiän luodille otolliseen läpimittaan, mutta
aseen "sisäänajo" olisi vaatinut ehkä yhden tai pari ulkoratakautta aikaa ja
esimerkiksi 10 000 laukauksen tarvikekustannukset. Kolvaamalla päästään samaan
lopputulokseen kenties vain kymmenen minuutin miestyöajan kustannuksella, laukaustakaan
ampumatta, ellei asetta ampu-kolvata kymmenkunnalla tai muutamalla kymmenellä
laukauksella. Lisäkommentti 1999).
Piipunreiät on viimeistelty lyijytappi-kolvauksella rihlojen
keksimisestä alkaen, noin vuodesta 1600. Kuvassa A on piipunputkeen
työnnetyn rassin päähän valettu tina-lyijyseoksinen tappi, käyttäen
"muottina" esilämmitettyä piippua. "Lyijykolvin" päätä
työnnetään hieman ulos reiästä, ja voidellaan vernissalla tai risiiniöljyllä.
Tämän jälkeen ripotellaan kolvin pinnalle tasainen kerros hiomajauhetta esim.
tavallisesta pippurisirottimesta.
Kolvaus suoritetaan vetäen ja työntäen lyijytappia piipunputkessa, kunnes sen
läpikulkuvastus on yhtenäinen reiän joka kohdassa, tai piipun suupuoli on hieman
peräpuolta ahtaampi. Kolvaamalla voidaan myös kiillottaa piipunreiän seinämät
äärimmäisen sileiksi. Piipussa kenties liian ohueksi hankautunutta lyijytappia voidaan
paksuntaa takomalla sen etupäätä aseen suupuolelta piipunputkeen työnnetyn
tasakärkisen teräsrassin päätä vasten, tai kiertämällä kolvirassin varresta
ulkonevaa kartiokierteistä ruuvia syvemmälle lyijytappiin.
Rihlaamattomia musketteja ja haulikoita kolvattiin ("läpättiin" eli
"vetoporattiin") asetehtaissa usein myös kuparilieriöillä, erityisissä
kolvauskoneissa, joissa oli höyrykoneen kampiakselia ja kiertokankea muistuttava
sovitelma kiertoliikkeen muuttamiseen edestakaiseksi "pumppaukseksi". SAKO Oy:n
kolvauskone on muunnos vanhanaikaisesta rihlahöylästä: Kolvin kiertoliike on siinä
pakko-ohjattu rihlannousun mukaiseksi. TIKKAKOSKELLA ja TAMPEREEN ASEPAJALLA oli kolvaus
käsityötä. VALMETIN TOURULAN TEHTAALLA ei piippujen viimeistelyä katsottu tarvittavan
lainkaan.! (Tästä näkemyksestä johtuu osittain luotipiippujen vaipoittuminen, ja
haulikonpiippujen taipumus lyijyttyä tai kerätä reikänsä seinämiin paksuja
välitulppamuovin kerrostumia).
Piippu turmeltuu palamalla
Aseenpiippuja koskevia, oikaisua vaativia harhakäsityksiä on yhä vieläkin viljalti
liikkeellä. Valitettavan yleinen on mm. se käsitys, että piippu KULUU
käyttökelvottomaksi. Tosiasiassa se PALAA pilalle. Siksi siis tietyt teräslaadut
mahdollistavat suurempien laukausmäärien ampumisen, muunlaisista teräksistä tehtyjen
piippujen käyttöiän loppuessa aiemmassa vaiheessa. (Käyttöikää ei lasketa vuosina,
vaan ammuttujen laukausten lukumääränä. P.T.K:n muistutus.) Tämä tosiasia on syynä
lastuttavien ruostumattomien terästen suosion lisääntymiseen tarkkuusaseiden
piippumateriaalina. Kromipitoinen ruostumaton teräs on vastustuskykyistä juuri palamista
kohtaan. Mekaanista hankausta se saattaa kestää jopa huonommin kuin niukemmin kromia
sisältävä normaali (= sinistettävissä oleva) piipputeräs.
Käyttökelpoinen elinikä riippuu myös tulinopeudesta, sekä kerralla ammuttavan
ruutipanoksen määrästä ja laadustakin: Mitä tilavampi hylsy ja suurempi
ruutimäärä, sitä pitkäkestoisempi on korkean paineen ja kuumuuden vaihe, joka kantaa
veronsa piipun käyttöiästä tarkkuuspiippuna. Piipun ylimenokartioon ja rihlatun osan
peräpäähän kohdistuva kuumuus aikaansaa piipputeräksen nitrautumisen: Teräksen pinta
karaistuu syvemmällä olevia kerroksia kovemmaksi. Tämä kovuusasteiden ero saa aikaan
vähäistä pinnan säröilyä, joka lisääntyy aseen käytön myötä.
Niin kauan kuin teräksen pinta (säröjen välissä) pysyy ehyenä, ei ampumatarkkuuteen
kohdistuvia haittavaikutuksia voida havaita, mutta kun säröily jatkuessaan ohittaa
lopulta vaiheen, jossa piipunreiän seinämä alkaa lohkeilla erityisesti rihlanpalkkien
särmistä, alkaa laukausten hajonta kasvaa havaittavasti.Tässä vaiheessa voin luopua
lausuntojeni varovaisesta ympäripyöreydestä, ja kertoa ainakin yhden vuorenvarman
asian: Mitä suurempia ruutimääriä poltat kerralla, sitä lyhyempi on aseesi piipun
ennakoitavissa oleva käyttöikä !
Toinen tavanomainen harhakäsitys on se, että tietyntyyppisestä teräksestä valmistettu
piippu on toisenlaatuisesta teräksestä tehtyä piippua tarkkakäyntisempi
myötäsyntyisesti. Tätä väittämää en suostu allekirjoittamaan! Jos kaikki tekijät
ovat yhdenvertaisia, ei esimerkiksi ruostumattomasta teräksestä tehty piippu ole
hiukkaakaan tarkempi kuin seostamaton hiiliteräspiippu, tai päinvastoin.
Seosainepitoisemman teräksen käytöllä voidaan tietenkin jatkaa piipun käyttöikää,
mutta osumatarkkuutta tavoiteltaessa on koneistus- ja viimeistelytyön laatu kaikki
kaikessa.
Näin tehdään tarkkuuspiippu
Piipunvalmistajilta vaaditaan usein takuuta tietystä tarkkuusasteesta, johon piipun
pitäisi yltää. (Käynti esimerkiksi puoli tai neljännes kulmaminuuttia. 1 min. = noin
28 mm:n osumakuvio 100 metrin etäisyydellä.) Takuiden antaminen on täysin mahdotonta,
koska kiväärin tarkkuusominaisuuksien osatekijöitä on monia: Laatuisimmankin piipun
tarkkuus voidaan tärvellä sovittamalla piippu huolimattomamsti lukkouurnaan, petaamalla
teräsosat puihin hutiloimalla, vahingoittamalla patruunapesän ylimenokartiota tai
koneistamalla epäkelpo viiste piipunsuun sisäreunaan. Piippuaihion valmistaja on näihin
mokauksiin täysin viaton, jos ne ovat muiden kätten töitä.
Hart-piippujen tuotantovaiheet ovat seuraavat: Ensin hankitaan piippukanget
teräsvalssaamolta. Niiden kovuus mitataan useista kohdista, ja valitettavan usein
havaitaankin epäyhtenäisyyttä. Jatkojalostukseen hyväksytyt kanget normalisoidaan, eli
kuumennetaan ja jäähdytetään hitaasti valssausjännitysten poistamiseksi. Haluttua
kovuusastetta voidaan tavoitella säätelemällä prosessin lämpötilaa ja/tai
normalisoinnin kestoaikaa.
Seuraava vaihe on kanuunaporaus eli syväporaus eri kalibereihin, jättäen reiät
kuitenkin 0,18 - 0,23 mm:in verran alimittaisiksi, koska lopulliseen
"porauskaliberiin" päästään vasta kolvaamisen jälkeen, ja ennen rihlausta
piipunseinämät siloitetaan kalvaimella. Tässä vaiheessa piiput tarkastetaan, ja
kalvaimenterä vaihdetaan, mikäli piipunreiän läpimitta tai seinämän pinnanlaatu
antavat siihen aihetta. Kalvantavaiheessa ei ole vara lintsata hiukkaakaan.!
Hart-piiput rihlataan nappiveto-menetelmällä eli kylmämuovaamalla (= tuurnauksella).
Rihlauksen jälkeen piippuaihiot normalisoidaan toistamiseen. Tämän jälkeen piiput
välivarastoidaan siiheksi, kunnes saadaan tilaus kyseisenkaliberisesta piipusta, jolloin
aihion ulkopinta sorvataan asiakkaan tilauksen mukaiseen muotoon. Tämän jäIkeen
piipunreikä kolvataan lopulliseen palkki- ja urakaliberiinsa. Lopputulos tarkastetaan
äärimmäisellä huolella, hyläten piiput, joissa on jokin pintavirhe tai
koneistusnaarmuja reiän seinämissä. Lopputarkastukseen kuuluu paineilmatulkkaus, jolla
voidaan tuhannesosamillin tarkkuudella mitata piipunreiän kaliberimitat sekä rihlaurien
syvyydet piipunreiän jokaisesta kohdasta. Mittaustulokset merkitään tehtaan
rekisteriin, ja tarkastus-pöytäkirjan ote lähetetään tilatun piipun mukana myös
tilaajalle.
Kerrattakoon vielä suhteellisen helppotajuiset laadukkaan piipun ominaisuudet: Palkki- ja
urakaliberien tulee olla mahdollisimman yhdenmukaiset. Reiässä ei saa olla ahtaita ja
väljiä kohtia. Reiän seinämissä ei saa olla koneistusnaarmuja, tai muita
rosoisuuksia. Kaliberien tulee olla jokaisen piipun joka kohdassa toleranssialueella, joka
Hart-piippujen tapauksessa on 1,27 sadasosa-millimetriä minimistä maksimiin.
Esim. 7,62 mm:n piipun urakaliberin minimi on 7,818 mm ja maksimi 7,8307 mm. Huokeimmissa
massatuotantopiipuissa voi maksimi olla jopa 7,85 mm ja isokaliberi saattaa vaihdella
samassa piippu-yksilössäkin minimiä ja maksimia sivuten. Näkemyksemme ja kokemuksemme
mukaan on merkityksetöntä, onko piipussa neljä, kuusi tahi kahdeksan rihlauraa.
Perinteisen menettelyn korvannee Suomessa vuoden 1981 aikoihin
(vahingossa) keksitty ns. "ampukolvaus". Kuvan B
mukaisen yksilöllisesti valetun lyijytapin asemasta siinä käytetään lyijy- tai
vaippaluoteja, jotka pinnoitetaan hioma-aineella ja kirjaimellisesti ammutaan piipunreiän
läpi. (Jälkikäteis-havainto: Joihinkin erikoistarkoituksiin, kuten tylsän
patruunapesäkalvaimen pesän "suppelon" etuosaan tekemän "skraadin"/
purseen/ jäysteen poistamiseen, auttaa kuitenkin vain "wanha konsti", ainakin
pienoiskiväärinpatruunaa ampuvan aseen tapauksessa.
Viimeksi kokeilin omaa käsinkolvaus-taitoani piekkariin, jonka "suppelossa oli
kummitellut purse" vuodesta 1961 lähtien. Riivaaja ei ollut väistynyt ahkerastikaan
ampumalla lähes 38 vuoden kuluessa. Kolvaamalla se "manattiin" pois alle
puolessa tunnissa: Osumien hajonta väheni noin 1/3:aan siitä, mikä se oli ollut ennen
"eksorkismia".
Jokainen ase on yksilö !
Näkemyksemme ja kokemuksemme mukaan on jokaiseen valmiiksi asti koottuun kivääriin
etsittävä yksilöllinen latausyhdistelmä, joka antaa parhaan tarkkuuden, koska
patruunapesän koko, ylimenokartion pituus, hylsyn tilavuus ja jopa ruudin
valmistueräkohtainen vaihtelevuus aiheuttavat vaihteluita eri ase-yksilöiden
suorituskykyyn; erityisesti käyntitarkkuuteen. Latauksen sopivuuden tai epäsopivuuden ja
aseyksilön tarkkuus-potentiaalin tutkimiseen on vain yksi menetelmä: Taitavan
kasa-ampujan suorittama koeammunta.!"
Pete:n marginaalihuomautus
Seurattaessa runsaan vuosikymmenen (vv. 1973 - 85) ajan kasa-ammuntakilpailujen
tuloskehitystä, on havaintona ollut se, että Hart-piipuilla varustetut asiansa osaavien
erikois-aseseppien valmistamat kiväärit ovat lähes säännöllisesti sijoittuneet
kärkitiloille, tai ainakin terävimmän huipun tuntumaan, kaikissa Vapaan Maailman
maissa. Testiammunta-telineestä eli "konetuelta" ammuttaessa on testattavan
aseen käyntitarkkuus todellakin lähes säännönmukaisesti huonompi (= laukausten
hajonta suurempi) kuin osaavan ampujan ampuessa kasa-ammuntatuelta, laadukasta
kiikaritähtäintä apunaan käyttäen.
ED SHILEN...
on tarkkuuspiippujen tuottajana kenties varteenotettavin haastaja. Shilen-piiput ovat
tavallisimmin ruostumattomasta teräksestä vaImistettuja, ja kuuluisia pitkästä
käyttöiästään. Piipunteon salaisuuksista ja piippujen ominaisuuksista kertoili
mestari itse vuonna 1973 seuraavaa:
"Piipputeräksen vetomurtolujuuden tulee olla riittävä kestämään modernien
patruunoiden kehittämät korkeat paineet. Metallin tulee myös kestää kulutusta ja
lämpöeroosion vaikutuksia, jos halutaan piipulle pitkä käyttöikä, mutta metallin on
samalla oltava helposti lastuttavaa, että rihlauksen, pesän porauksen ja suun
sisäviisteityksen koneistusjälki olisi mahdollisimman sileä. Valitettavasti ovat
kulumista ja eroosiota kestävimmät teräslaadut myöskin kaikkein vaikeimmin
lastuttavia.
Eroosionkeston ja lastuttavuuden suhteen joudutaan aina tekemään kompromisseja.
Lastuavan työstön lopputuloksen suhteen ei voida tinkiä kovinkaan pitkälle, ja
väärä on se luulo, että esimerkiksi rihlaus muovaavalla ns. nappivedolla tai
kylmätaonnalla jotenkin siloittaisi piipunporauksen jättämät työstönaarmut. Tästä
väittämästä on totta vain puolet: Tuurnaus tai takorihlaus siloittaa vain
vähäisimmät koneistusnaarmut. Usein luullaan myös, eftä pahatkin työstönaarmut
voidaan poistaa helposti lyijytappi-kolvauksella. Tosiasiassa voidaan vain kaikkein
vähäisimmät epätasaisuudet siloitella mikro-hionnalla.
Jos halutaan täydellisyyttä lähentelevä piippu, tulee sen reiän olla äärimmäisen
sileä ja läpimitaltaan yhdenmukainen, päästä päähän, jo ennen rihlausvaihetta.
Yleisimmin käytetyt piipputeräkset ovat nykyään kromi-molybdeeniteräs n:o 4140 ja
ruostumaton teräs n:o 416. Piippupajojen vakuutteluissa, että valmisteet ovat terästä
n:o 4140 tai n:o 416:tta, on kuitenkin usein totta vain toinen puoli, eivätkä koko
totuutta tiedä läheskään kaikki piipuntuottajat:
Näiden teräslajien laadulliset ominaisuudet voivat vaihdella paljonkin eri
valmistuserien kesken. Niinpä huippuluokan piippukoneistamot maksavatkin mielellään
erikoishinnan niin ruostumattomasta, kuin myös kromi-molybdeeniteräksestä, saadakseen
juuri tiettyihin laadukkaimpiin valmistuseriin kuuluvia piippukankia. Laatuisa teräs on
osaavasti lämpökäsiteltyä, kauttaaltaan tasa-kovuista ja mahdollisimman vapaata
sisäisistä jännityksistä.
Kuva C esittää ns. paineilma-tulkkia, jolla voidaan mitata piipun
poraus- tai urakaliberit tuhannesosamillin tarkkuudella. Menetelmä perustuu piippuun
työnnetyn ilmasuuttimen ja piipunseinämän välisen raon kautta vuotavan ilmavirran
virtausvastuksen mittaamiseen. Hankaluutena on pieni mittausalue: Yleensä 0,1 mm minimin
ja maksimin välillä, jolloin porausmitan tarkistukseen tarvitaan uramitta-tulkkia
pienempi ilmasuutin.
Tavoitteena "luonnonsuora" reikä!
Uskon varauksettomasti ruostumattoman teräksen etevämmyyteen piippumetallina
kromimolybdeeni-teräkseen verrattuna. Eittämättä "rosteri" tuottaa tiettyjä
ongelmia: On kalliimpaa hankkia, vaikeaa sinistää ja vastuksellisempaa työstää.
Kuitenkin sen pidempi käyttöikä korvaa kalliimman hankintahinnan.
Monille Shilen-piippujen ostajillekin lienee yllättävä tämä tieto, että vain
tuiki-harvoin on piipun reikä absoluuttisen suora. Monistakin tekijöistä johtuen pyrkii
kanuunaporan terä ohjautumaan pois piippukangen keskiöstä. Niinpä ns.
"luonnonsuoran" reiän aikaansaaminen on onnekas sattuma. Joudutaankin
asettamaan kysymys: Kuinka suora tulee piipunreiän olla, että piippu ampuisi
absoluuttisen tarkasti ?
Shilenin tehtaalla ei milloinkaan olla pystytty havaitsemaan, että lievästi käyrä
piipunreikä sinänsä heikentäisi ampumatarkkuutta, mutta jos käyryys ylittää tietyn
asteen, käy mahdottomaksi rihlata, kolvata ja pesittää piippu tyydyttävällä tavalla.
Piippuaihio joudutaan siinä tapauksessa hylkäämään, koska siitä ei tule enää
"käyntinsä pitävää" tarkkuuspiippua, emmekä ryhdy kaupitsemaan
sekunda-luokan valmisteita. Se on meille sananmukaisesti kunniakysymys..!
Porauksen luonnonsuoruus on toki tavoitteemme, mutta toive toteutuu harvoin. Eräs
piipunvalmistajan arvostelukyvyn kriteeri onkin se, kuinka käyräreikäisen piippuaihion
hän hyväksyy jatkojalostukseen, tai heittää romukoppaan. Monet valmistajat (= lähes
kaikki massatuotanto-piippujen tuottajat) katsovat reiän vähäisimmänkin käyryyden
jonkinlaiseksi vajaalaatuisuudeksi.! Niinpä he vääntävät piippukangen
kitkaruuvi-puristimella väkivalloin mutkalle, saadakseen piipun reiän suoraksi.! Mutka
suoristetaan sitten sorvaamalla piipun ulkopinta muotoonsa ja lopulliseen läpimittaansa.
Tämä on mielestäni anteeksiantamaton mokaus, jos kyseessä on tarkkuusaseen piippu.!!
Kun tällä tavoin pahoinpidelty piippu ammuttaessa kuumenee, alkaa sen seinämiin
aikaansaatu jännitystila laueta. Metalli palautuu kohti alkuperäistä muotoaan, minkä
seurauksena osumapiste maalissa siirtyilee jatkuvasti. Tätä sangen tavanomaista
ilmiötä kutsutaan 'kasan vaeltamiseksi'. Jäähtyessään piippu suoristuu, koska
metallin kiderakenne palautuu siihen järjestykseen, johon se on saatettu kylmiltään
taivuttamalla.
Metallin struktuuri tavallaan MUISTAA sen järjestyksen, mihin se kuuluu missäkin
lämpötilassa, ja piippu hakee aina uuden muodon sen mukaisesti. Sanomattakin on selvä,
ettei tällaisella struktuurivirheellisellä piipulla osu samaan tähtäyspisteeseen kuin
muutama peräkkäin ammuttu laukaus. Metallin sisäistä jännitystä voidaan yrittää
poistaa lämpökäsittelyllä, mutta tarvittaisiin niin ankara kuumennus, että uhkana on
piipputeräksen pehmeneminen eli meltoutuminen ja sen kulumisen sietokyvyn huononeminen,
eikä lopputulos ole siltikään aina taattu."
Peräkaneetti; 1999:
Alkuperäisteksti päättyy tähän. Jatkui kai ASE & ERÄn numerossa 4/86, mutta
kyseinen lehden vihko on jo ammoin joutunut kadoksiin. Tätä tekstiversiota on siksi
hieman täydennetty. Metallien "muisti-ilmiöstä" joutunemme laatimaan
itsenäisen, uuteen tutkimustietoon perustuvan, ensi kertaa julkaistavan artikkelin,
vaikka itse ilmiö oli jo wanhastaan tuttu muunmuassa Harry M. Pope:lle. Hänkään ei
suostunut taivuttelemaan edes .22 Short-patruunalle pesitettävää piippukankea, jos sen
reikä oli porautunut niin pahoin kieroksi, että se näytti piipun päästä läpi
katsoen amerikkalaiselta jalkapallolta: Hän nakkasi kangen säälimättä romukoppaan.
Lievemmin virheelliset piippuaihiot pystyttiin kalvamaan, rihlaamaan ja kolvaamaan eli
"läppäämään" 1890-luvun välineillä ja menetelmillä. Taivuttelemaan
niitä siis ei ryhdytty reiän suoristamisen aikomuksessa, koska seuraukset olivat
ennakoitavissa. H.M. Pope:n asepajassa ei ollut laisinkaan korkealle telineelle asetetun
laivan ruoteli-rattaan näköistä vekotinta, nimeltään "oikaisupuristin",
koska Pope ei omien sanojensa mukaan valmistanut vesijäähdytteisten MAXIM-kuularuiskujen
piippuja, "eikä minkään ilmajäähdytettävän aseen piipunseinämien
kiderakennetta pidä ryhtyä turmelemaan, jos haluaa käynnin pysyvän kohdallaan".
Viattomien lasten päivänä 1999; Pete
ETYMOLOGIAA:
Sana "kolvaus" on peräisin saksankielestä: "Kolbung" tai
"verkolbung" = "männällä hiominen". Suomessa
harvinaisempi, joskin konepaja-slangissa tunnetumpi termi "läppäys" johtuu
englanninkielen sanasta "lapping" = kirjaimellisesti
"syleily", konepajaterminä = "hiertäminen". Tavallisimmin
hierrettiin liereiden esineiden, esimerkiksi höyrykoneiden mäntien ulkokehiä, mutta
myös tasopintoja, mm. hörykoneiden luisteja.
Englannissa käytti haulikkotehtailija WILLIAM GREENER Senior menetelmästä vielä
nimitystä "draw-boring" tai "lead polishing", (=
"vetoporaus" tai "lyijykiillotus"), mutta hioma-aineena jo
Naxos-saaren smirgeliä. W.W. Greener Jr. oli jo omaksunut termin "lapping"
(kaiketi raskaamman teollisuuden puolelta) ja haulikoiden läppäysmenetelmän 650
kierrosta minuutissa rautarassin päässä pyörivällä lyijylieriöllä, jota vedeltiin
ja työnneltiin verkalleen piipunreiässä, kunnes vähäisimmätkin työstönaarmut
reiän seinämistä olivat hioutuneet pois, ja reikä oli pesästä supistuskartioon
saakka läpimitaltaan yhdenmukainen. "Vetoporaus" tuotti ampumaominaisuuksiltaan
paremman piipun, mutta menetelmä oli hidas ja kallis "kiertoläppäykseen"
verrattuna, ainakin käsityönä tehtynä.
Jatkuu osassa 2 >>
Osa 2 >> Linkkisivu Gunwritersin etusivu
Gunwriters on the Web tarkkuuspiipujen tuotannosta,osa 1: http://guns.connect.fi/gow/tarkpiip.html