Linkkisivu      Gunwritersin etusivu

26.10.1999

LUKEMATTOMAT KIRJAT:

Simo Häyhä, "Valkoinen kuolema"

Teksti: P. T. Kekkonen
Kuvat esiteltävästä kirjasta "Valkoinen kuolema", kirjoittaja Petri Sarjanen

Uuden juttusarjan johdannoksi:

Uuden sarjamme nimi voi kuulostaa äkiksestään harhaanjohtavalta ja jopa provokatooriselta, ikäänkuin uutuuskirjoja esiteltäisiin niitä lainkaan lukematta, sieltä-täältä ehkä hieman selaillen ja laatien pikainen arvostelu hätäisesti silmäiltyjen katkelmien perusteella. Tällainen voi olla jonkun päivälehden kiireisen ammattikriitikon helppo tapa hankkia leveää leipää ja makiata viinaa. Tyylimme on toisenlainen: Arvosteltavat kirjat todellakin luetaan kannesta kanteen, eikä niiden esittely perustu milloinkaan vain yhden kriitikon henkilökohtaisiin näkemyksiin, vaan kuunnellaan muidenkin teokset läpilukeneiden asianharrastajien mielipiteet sekä havainnot. "De gustibus non est disputandum", sanoi joku muinainen latinalainen, eli: "Makuasioista älköön kiisteltäkö". Tämä viisaus pätee yhtä hyvin hernekeiton (sinapin kera vaiko "au naturel"), kuin myös kertomakirjallisuuden suhteen.

Otsikkokuva: Valkoinen kuolema. Tarkka-ampuja Simo Häyhä oli yksi niistä miehistä, jotka teoillaan loivat talvisodan hengen.

En olisi yksinäni täysin pätevä kriitikoksi, koska en JAKSA lukea yhtäkään (esimerkiksi) Hannu Salaman tai Heikki Turusen romaania sivua 20. pidemmälle, enkä muista niiden sisällöstä enää parin päivän kuluttua yhtään kokonaista lausetta, kun taas vaikkapa Wihtori Peltosen "Keksintöjen Kirjan" osat I - III vuosilta 1907 - 08 ovat tulleet läpiluetuiksi monia kertoja, ja esitelmäkoosteen "Luentoja Aseopissa" ulkoa muistetut sitaatit ovat ihastuttaneet henkeviä (tai vihastuttaneet tiukkapipoisia) lukijoita jo parin vuosikymmenen ajan. "Kieruvieterit päähköineen" ja "suppelot" voivat vähitellen palata asetekniikan käyttösanastoon, piiltyään tuon wanhan teoksen sivuilla vuodesta 1887, jolloin "keino-opin eli tekniikin" sanastoa oli vakaa aikomus ryhtyä suomentamaan kirjakieliseksi - joskus jopa onnistuneemmin kuin nykyään.

Nämä omalaatuiset viehtymykset ja antipatiat vaikuttavat osaltaan myös arvostelukohteiksi armoitettuje teosten valintaan: Kirjojen on oltava mukaansa "imeviä", eli helppolukuisia, sekä kiinnostavia aiheeltaan ja esitystavaltaankin. Muussa tapauksessa ne jäävät tosiaankin niiksi "lukemattomiksi kirjoiksi", joita kyläkirjaston hyllyt notkuvat, kun taas kiinnostavien uutuuksien jonotuslista on puolenkin vuoden mittainen, puolitetusta laina-ajasta huolimatta, jo ennenkuin ensimmäistäkään nidettä on ehditty hankkia kirjaston kokoelmiin. Nyt arvioitava teos kuuluu "pitkälistalaisiin". Jono pahimmillaan 8 kuukautta, jos kukin lainaperiodi olisi ollut täydet 2 viikkoa /lainaaja. Ja kirjanhan lukee 1 - 2 muutakin huonekunnan jäsentä lainaajan lisäksi, ellei se ole liian paksu tai johonkin tieteenalaan liikaa erikoistunut.

Lukuharrastuksen väitetään harvinaistuneen tietokonekaudella, vaikka latinalaistyyppisen aapiston muodossahan informaatio kai enimmäkseen kuvaruudun kauttakin omaksutaan, eikä siis pelkkinä kuvasarjoina. Hiireen tartutaan ehkä hanakammin kuin kirjaan, ainakin nuorempien ikäluokkien keskuudessa. Tätä kehityskulkua on syytä ryhtyä hillitsemään, koska tarjolla on paljon sellaista tietoa, jota ei löydy Netistä - ainakaan vielä; eikä ainakaan yksinkertaisella hakumenettelyllä. Tyrkyllä jo olevan tiedon valitetaan myös olevan perin pintapuolista "kirjaviisauteen" verrattuna, ja hajallaan kuin väkipyssyn laukauksen osumakuvio.

Jos on mieli houkutella 10 - 16 vuoden ikäiset lukijat tutkimaan mustia kirjaimia valkoisella pohjalla, eikä aina esimerkiksi kellanvihertäviä valomerkkejä näytön tummalla taustalla, tulee tekstisisällön "imevyyteen" kiinnittää aiempaa suurempi huomio, unohtamatta nuorehkon lukijakunnan enentynyttä tietämyksen tasoa, mutta myöskään kypsään ikään ehtineiden lukijoiden kykyä muistaa jopa 60 vuoden takaisia olosuhteita, tuntemuksia ja tapahtumia. Vähäinenkin mokaus tai teknisen termin harkitsematon valinta saa kriittisen lukijan niskavillat pystyyn, kuin vihaisen karjun harjakset, vaikka kokonaisuus ansaitsisikin arvosanan jostain "erittäin tyydyttävän" ja "lähestulkoon kiitettävän" rajoilta.


"VALKOINEN KUOLEMA"

Ensimmäiseksi "lukemattomaksi kirjaksi" valikoitui luettavaksemme filosofianmaisteri/historianlehtori Petri Sarjasen teos Talvisodan ja yleismaailmallisen sotahistoriankin menestyksekkäimmän tarkka- ampujan, Simo Häyhän, tarina. Kriittisiä arvioita teoksesta oli kuultu aseharrastajapiiristä sen ilmestymisestä alkaen. Sana "kriittinen" ei tarkoita yksinomaan moitteita; vaan tässä tapauksessa pikemminkin päinvastoin. Yhtä niuhoa lukuunottamatta kiittelivät puoli tusinaa tuttua erityisesti kirjan lyhytlauseista, selkeää kieliasua, ja mukaansa tempaavuutta, jota itse kutsun imevyydeksi. Sotahistoriaa voidaan tehdä tunnetuksi kai useammallakin kuin kahdella eri tavalla, joista toinen äärimmäisyys on se varsin ja valitettavan tyypillinen suuripiirteinen lähestymistapa:

"Sotatoimien alettua siirtyi 25. Divisioona ankarasti taistellen Rautaisen Traktorin kylästä Punaisen Lypsäjän kylään, aiheuttaen viholliselle 457 miehen tappiot kaatuneina ja saaden sotasaaliiksi 12 konekivääriä, yhden pst-tykin, 224 kivääriä ja yhdet stritsat (SORRY; sotahistoriassa ei saisi viljellä huumoria). Divisioonan komentaja, kenraalimajuri Ö. Ollonnett, mainittiin taisteluiden päätyttyä Ylipäällikön päiväkäskyssä, palkittiin 1 lk. TR:llä paatsamanlehvien kera, ja ylennettiin kenraaliluutnantiksi. Omat tappiomme olivat 126 kaatunutta, 378 haavoittunutta, 14 kadonnutta ja kaksi karannutta"...(Apologia: Todella PUISEVAN sotahistorian kirjoittaminen ei tahdo oikein luonnistua, koska sitä ei ole ollut tässä perinteisessä muodossaan pakko lukeakaan mainittavammin).

Kirja "Valkoinen Kuolema" ei ehkä edusta aivan päinvastaista äärimmäisyyttä, mutta ei jää pahasti esimerkiksi lähdeteoksena ilmeisen ahkerasti selatun Erkki Palolammen teoksen "Kollaa Kestää" jälkeen. Otettakoon huomioon vertailuja tehtäessä, että Palolampi saattoi todeta: "Olinhan siellä minäkin", kun taas Simo Häyhän tarina on syntynyt lähes kuusi vuosikymmentä Talvisodan päivien jälkeen, ja sen kertoja on joutunut ottamaan huomioon nykyisen Internet- ja TV-aikakauden muuttuneet lukutottumukset. Tavallaan hyväkin, että tämän tarinan kertominen lykkäytyi näin pitkälle: Sotien jälkeisen Rähmä-Suomen synkimpinä vuosikymmeninä ei Talvisodan historiallista viitekehystä olisi voitu tuoda esiin tässäkään määrin. Pahimpaan aikaan saattoi jopa neljännes suomalaisista uskoa taruun "Mainilan laukauksista, jotka ampui joukko juopuneita suojeluskuntalaisia", koska "se on TASSin tieto..!"


Esilukijan havaintoja

Aseharrastajakunnan ulkopuolisista arvostelijoista oli oma äitini etuoikeutettu teoksen "Valkoinen Kuolema" esilukijaksi. Talvisodan tapahtumat olivat liipanneet häntä melko likeltä: Hän oli lähtenyt muun perheen myötä 15-vuotiaana evakkoon viimeisellä Suojärveltä lähteneellä junalla, taistelujen jo alettua, kun käsituliaseidenkin äänet olivat jo kuuluneet selvästi toisistaan erottuen. "Maailmassa on tuskin kauniimpaa musiikkia kuin oli Suomen laulu", muistelee hän yhä Antinpäivän aamua 1939. Suomi-konepistoolin heleä naputus kertoi, että omat joukot pitivät puoliaan... Kirjan hän luki yhden päivän aikana, kiitellen jo alkajaisiksi sen kookasta tekstiä: Helppolukuisuus koostuu monista osatekijöistä...

Yhteen erheeseen sivulla 28. hänen huomionsa sentään kiinnittyi tuokioksi: "Suvilahdella, jossa oli pataljoonan esikunta, Häyhä ihmetteli rakennuksia, joissa lehmät asuivat talon yläkerrassa ja ihmiset alhaalla". Suvilahti oli suomalaiskylä, jossa lehmät asuivat navetassa, pihan perillä, eikä koko kylässä kovin montaa "siivattaa" edes ollut. (Tämä on pikkutarkka muistitieto: Äiti muistaa ne muutamat harvat Suvilahden talot/perheet, joilla oli karjaa vuoden 1939 syksyllä).

Lähempänä rajanpintaa, njengosten kylissä, olivat ihmiset ja karja muutamissa taloissa saman katon alla, mutta ei niissäkään pidetty lehmiä vintillä. Navettapään maalattia oli vähän matalammallakin, kuin oli ihmisten asuman talonpuoliskon puulattia. ("Njengonen" = Karjalan kieltä tai venäjää puhunut rajaseudun asukas; yleensä venäläisniminenkin. Kyseisten ihmisten itsestään käyttämä nimitys oli esittelytilanteessa: "Njengonij Aleksander Komarov" = "Tämmöinen A.K." Ei siis pilkkanimi.! Kantasana lienee aunuksenkielen: "Njengamoinen" = "sellainen; samanlainen"). Monet lukijat ovat kiinnittäneet huomionsa kirjan tähän kohtaan, eli todella tarkkaan se on alku-osiltaankin luettu.

Aseteknisiin yksityiskohtiin ei esilukija kajonnut, vaan antoi kiittävän loppulausunnon mm. sujuvasta kirjoitustyylistä, ja kiinnostavasta aiheesta. Vuosikymmeniä aiemmin luettu kirja "Kollaa Kestää" oli jättänyt lukijansa siihen käsitykseen, että Simo Häyhä olisi jo haudattu sen kirjoittamisen aikoihin sankarivainajana, mutta aktiviteetti sotaveteraani-toiminnoissa oli osoittanut "vainajan" olevan varsin virkeässä kunnossa vielä 1980-luvun puolellakin.

Huonekunnassamme todettiin yksimielisellä tyytyväisyydellä se ansaittu arvonanto, jonka Suojeluskunta-järjestö saa osakseen "Valkoisen Kuoleman" sivuilla, suomalaisten taistelukunnon vaalijana, ja erityisesti ampumataidon opettajana sekä sen ylläpitäjänä. Vihdoinkin saavat kunnian he, joille kunnia Talvisodan Ihmeen toteuttajina kuuluu huomattavasti suuremmassa määrin, kuin yleensä on osattu aavistaa järjestön lakkauttamisen jälkeen.


Farmarista snaipperiksi

Joulukuun 17. päivänä 1905 syntynyt Simo Häyhä oli Talvisodan syttyessä jo lähestymässä keski-iän kynnystä, mihinkä tuo viiva nyt yleensä vedetäänkään. Tätä tekstiä kirjoitettaessa lähestyy 94. syntymäpäivä. "Rambon" tai "Arskan" kaliberinen mies hän ei ole: Pituus parhaimmillaan 160 cm, mutta pieneen maaliin onkin vaikeaa osua, ja tarkka-ampuja oli himoituimpia saaliita "kolleegoille" vastapuolella. Moniaitakin kaksintaisteluita käytiin. Niistä selvisi "Simuna" aina voittajana. Melkein kohtaloksi koitunutta laukausta ei ammuttu kyttäystaistelussa, vaan rynnäköntorjunnan aikana, muutaman metrin etäisyydeltä, pikemminkin vain suunnatulla kuin tähdätyllä laukauksella.

Kuva: Nuoren tasavallan nuori puolustaja. Valkoisen talonpoikaisarmeijan korpraali Simo Häyhä katsoo luottavaisena tulevaisuuteen.

Simo Häyhän perhetausta oli samanlainen kuin toisen kuuluisan suomalaisen sotasankarin, Viljam Pylkkään: Maatalon poika ja maanviljelijä omasta tahdostaan. Suojeluskuntaan liittyminen, heti kun ikä riitti, lankesi tavallaan luonnostaan, mutta kirjasta "Valkoinen Kuolema" käyvät ilmi myös päätöksen "erityiset syyt". Poikkeuksellinen ampumataito havaittiin ehkä jo SK-jäsenyyden alkuaikoina, mutta se pääsi oikeuksiinsa vasta varusmiesajan jälkeen, vuonna 1928, jolloin jakeluun saatiin kelvolliset aseet ja patruunat sotasaalisvälineiden ja -tarvikkeiden tilalle myöskin suojeluskunnille. Reservin korpraali Häyhän maanpuolustushenkeähän ei varusmiespalvelus ollut onnistunut masentamaan.

Kunnollisilla vehkeillä alkoi syntyä hyviä tuloksia. Myöskin konepistooliin m/-31 pääsi Häyhä tutustumaan jo vuonna 1930, kun uuden mallin tuotanto oli käynnistynyt Tikkakoskella, todeten aseen onnistuneeksi. Juuri Simo Häyhän kaltaiset mestariampujat pystyivät osumaan KP/-31:llä oravaa päähän 50 metriin 30-luvun alkuvuosina, jolloin esimerkiksi englantilaisten asiantuntijain käsityksen mukaan kp:n lippaallisella saa - hyvällä onnella - aikaan ehkä pari reikää "kaksivooninkiseen" Lontoon bussiin kymmenen yardin päästä.

Taitavaksi pikakivääriampujaksikin Häyhä osoittautui, edustaessaan Rautjärven suojeluskuntaa Viipurin SK-piirin mestaruuskilpailuissa myös pikakiväärisarjassa, voittaen kisat usein suvereenisti. Viipurin SK-piiri oli noihin aikoihin Suomen suurin, ja taitavia ampujia sen riveissä muitakin, mutta yksi oli ylitse muiden koko 30-luvun jälkipuoliskon ajan. Pikakiväärin LS/26 osumatarkkuuden vaatimus on kivääriä vastaava, mutta sen jähmeän laukaisuvastuksen ja pitkähkön mekanismiajan takia vain tottunut, nykäisemättä liipaisinta puristava ja "jälkipidon" hallitseva ampuja saa asetyypin parhaat ominaisuudet esiin. Simo Häyhä sai.! (LS/26:n liipaisu on onnistunut silloin, kun kertatulelle säädetty ase ampuu kahden laukauksen sarjan jokaisella liipaisimen puristuksella. Laukaisukoneistostahan puuttuu tulen pakkotoiminen "katkaisija". Tämä on kokemusperäinen tietolisä).


Asesanasto kompastuskivenä

Kivääri oli kuitenkin mieluisin asetyyppi. Kirjan kuvaus Häyhän ensimmäisestä nimikkoaseesta sisältää yhden teknisen erheen, jonka monetkin aseharrastaja-lukijat ovat panneet merkille sivulta 19: "Häyhä avasi tottuneesti viiden patruunan lippaan..." Jatkossa käytetään jo oikeellista nimitystä "makasiini", ja kuvataan aseen panostaminen patruunasiteellä eli "kammalla". Makasiinin pohjalaatta voidaan toki avata, mutta harvoinpa niin tehdään. Lukon taakseveto riittää makasiinin tyhjyyden toteamiseen, ja jos patruunapesässä on ollut patruuna, se tulee kyllä lukkoa avattaessa ulos, ellei ulosvetimen kynsi ole murtunut. Ankarimman arvostelijan mukaan: "Kirjan kirjoittaja on satusetä, joka ei ole ikinä nähnytkään Mosin & Nagant-mallista asetta". Todettakoon, että: "De gustibus...e.t.c."

Erhe voitaneen panna kiireen tiliin, eikä se ole systemaattinen, vaan kerrallinen, joten jääköön vaille enempää huomiota. Muistelen muuten "Intin" aikaisen komennon kuuluneen: "Viidellä patruunalla; LIPASTA !" - myöskin Ukko-Pekkaa ruokittaessa - ja nimityksen "makasiini" olleen välillä tykkänään poissa asealan oppisanastosta. Lienen itsekin osallistunut, "jopa johtavana sieluna", tuon termin palauttamiseen suomenkieleen. (Vieläkin omakielisempi sana olisi: "aitta", mutta vain yhdestä K. Samuli Suomalaisen kääntämästä teoksesta olen tavannut nimityksen "aittakiväri" ja sen synonyymit "repetitioni- eli makasini-kiväri". Teos on vuodelta 1884 !).


Konepistoolit ja "vähä-kuularuiskut"

Toinen pikku huolimattomuus koskee konepistoolin historiaa. Sivu 17: "Alunperin konepistoolin oli kehittänyt amerikkalainen prikaatinkenraali Thompson". Todellisen konepistoolin kehitti saksalainen Hugo Schmeisser. Mahdollisesti jopa 30 000 asetta ehti valmistua I maailmansotaan. Thompsonin "Juoksuhauta-Luudan" prototyyppi myöhästyi suursodasta, eikä sitä omaksuttu koskaan sellaisenaan tuotantoon syöttömekanismin (Benét & Merciéristä tai Hotchkiss-kk:sta omaksutun "jäykän vyön") kenttäkelvottomuuden takia. Ase oli siis todellinen "ali-konekivääri", kuten oli ollut jo italialainen Officine Villar-Perosa malli 1915. Siinäkin oli hidastettu massasulku, lipassyöttö sentään jo, mutta muotoilu muistutti lähinnä pienoiskokoista FIAT-konekivääriä.

Tärkein kriteeri konepistoolin "isyyttä" arvioitaessa on sulun toimintaperiaate; yhdistetty massa- / liikesulku, ja asetyypin nimityskin: "Maschinenpistole". Thompson ja OVP olivat "vähä-kuularuiskuja" (ital. "mitragliette", engl. "sub-machine gun"). Aimo J. Lahtikin oli jo kehitellyt ensimmäisen oman 7.65 x 17 mm "pikapistoolinsa" ennen Thompson M/-21:n tulemista yleiseen myyntiin. (En vaivautuisi mainitsemaan tätä kirjan erhettä, ellei historia olisi tunnettu jo vuonna 1970 A. J. Lahden postuumien muistelmien kautta, joista on odotettavissa täydennetty versiokin. Elämme toivossa, että pikapistoolin piirustukset - tai ehkä jopa aseen prototyyppi, on löydetty jostain Sotamuseon ullakolta taikka sen kellarista. Museolla on etuoikeus, melkeinpä monopoli, yhtä hyvin keräilyllisiin harvinaisuuksiin kuin myös tiedonjulkistamiseen).

"Valkoisesta Kuolemasta" havaitut pikku lipsahdukset ovat siis kokonaisuuteen katsoen vähäisiä. Todettakoon, että "enhän minä, mutta ne pojat" ovat kiinnittäneet niihin huomionsa. Verrattuna vaikkapa "Sven Hasselin muistelmateossarjaan", jonka (selvästikin useiden eri semiittikirjoittajien sepittämissä) eri niteissä vaihtelevat aseiden kaliberit millitolkulla, panssarikauhulla ampuillaan jo vuoden 1941 kesällä, T-34 panssarivaunujen "Otto-moottorit jyrisevät", ja niin edelleen..., voidaan sanoa Petri Sarjasen onnistuneen välttämään kardinaalitöppäykset suht' tyydyttävästi. Vihjeenä vastaisen varalle voin mainita, että kirjan kirjoittajan "oppilaisten" piiristä löytyy vähintään yksi aseharrastaja, joka voidaan jo mainita asiantuntijaksikin, ja joka voi toimia linkkinä tiedon tyyssijoihin, koska kuuluu itsekin "Gunwriters-kerhoon".


"Niin sota syttyikin..."

Ainakin eräille kirjan sivupersoonille, kuten Aarne "Marokon Kauhu" Juutilaiselle, merkitsi Talvisodan syttyminen samaa kuin kevättulva latvavesien tukinuittajille: Luppo-aika päättyi; työt alkoivat.! Ammattisotilaille ei sota tullut yllätyksenä. Tiedettiinhän jotain jo vuodelle 1927 ajoitetun "aavistuslähdön" aikeista. Silloin puuttui Kremliltä yksi tärkeä taustatekijä: Yleis-eurooppalainen suursota! Vain sen raivotessa onnistuisi Fenno-Skandian valloitus, Ruotsin malmikenttien haltuunsaaminen ja marssi Norjan satamiin: Sosialistisen Maailmanvallankumouksen lähtöaseman rakentaminen Atlantin valtameren rannalle, eikä enää vain Suomenlahden pohjukkaan ja Murmanskin radan Jäämeren puoleiseen päähän. Vuonna 1939 oli yleistilanne Kremlin ja Kominternin kannalta katsoen joka suhteessa suotuisa: Euroopassa oli sota...

Näitä taustatekijöitä ei kirjassa "Valkoinen Kuolema" tuoda esiin. Harvat historioitsijatkaan niitä enää tuntevat, vaikka Talvisodan todelliset motiivit on julkituotu aikansa arvovaltaisimmalta ulkopoliittiselta taholta (presidentti Risto Ryti; radiopuhe 26. kesäkuuta 1941), ja julkaistu virallisimman mahdollisen koskaan painetun lähdeteoksen sivuilla ("Suomen Sinivalkoinen Kirja"). Myös Ruotsissa olivat tosiasiat tiedossa viimeistään vuonna 1940, jolloin Moskovassa toiminut Ruotsin sotilasasiamies oli saanut haltuunsa luottamuksellista "parempaa tietoa" Kremlin aikeista edellisen vuoden syksyltä. Sekin dokumentti on aikoinaan julkaistu, mutta sittemmin unohdettu: Ehkäpä kiitollisuudenvelan kuormaa ei ole haluttu tuoda kokonaisuudessaan esiin pressun alta? Sen myötä kun paljastuisi myös kiittämättömyydestä kertynyt syntitaakka !

Ruohonjuuritasolla ei suurvaltapolitiikan kysymyksiä juurikaan pohdiskeltu, kun aikamiespoika varustautui lähtemään reservin ja Suojeluskunnan Ylimääräisiin Harjoituksiin, luvaten äidilleen: "Mie tuun kohta takasin, älä sie huolehi". Isoveljelleen Matille Simo lausahti lakoonisesti: "Mie meen nyt". Veli virkkoi: "Piet ittes miehenä. Tää on meiän maata, eikä ryssän". Simo vastasi: "Tiiähän mie sen". Ei pidetty, mutta ei tarvittukaan, isänmaallisia palopuheita puolin tai toisin. Harvasanainen ja hiljainenhan Simo oli ollut aina. Teot saivat puhua. Ja kohta alkavassa savotassa 7.62 mm kivääri, mallia 28/30, sarjanumero 60974, hoitaisi keskustelut maahantunkeutujien kanssa.


"Kuin kypsää kauraa..."

Talvisodan alkuvaiheessa olivat hyökkääjät sodan vaiheita kuvaavan kirjallisuuden mukaan varomattomia, ikäänkuin esi-murrosikäiset koululaiset luokkaretkellään: Tarkka-ampujalle riitti maaleja. Kirjassa "Valkoinen Kuolema" ei tuoda juurikaan esiin Simo Häyhän toimintaa konepistoolin peränpitäjänä tai pk-ampujana, vaikka monipuolinen muusikko hallitsi muutkin soittopelit kuin haltuunsa uskotun "pystykorvan". Häyhä vähättelee itsekin urotöitään konepistoolimiehenä. Nelirivissä marssivaa, tie-uraan sidoksissa olevaa, epäkelpojen byrokraattiupseerien ja politrukkien kaitsemaa, votkalla rohkaistua laumaa konetuliaseilla niitettäessä ei pystytä tilastoimaan sitä, "kenenkä paukusta kupsahti" kukin hyökkääjä, ja kuinka moni... Kun kypsää kauraa laitetaan lakoon MacCormickin masiinalla, ei yksittäisiin korsiin kiinnitetä huomiota.


Kaksintaisteluita

Häyhän ensimmäisen kaksintaistelun, eli vastatarkka-ammuntatehtävän ajankohta osuu joulun 1939 tienoille. Päivämäärien suhteen on kirja "Valkoinen Kuolema" paikoin hieman tulkinnanvarainen, mutta tämä on siitä saatava käsitys. Häyhä oli silloin jo aloittanut kirjanpidon varmoista "kaadoistaan". Joulukuun 21. päivä oli ollut tuottoisa: 25 varmaa tapausta. Menestyksen selitystä ei löydy kirjasta, joten tulkoon mainituksi esittelyssä: J. V. Stalinin 60. syntymäpäivä..! Useimmat venäläiset päissään kuin Ellun kanat, emännän sahti-ravan maltaat nokittuaan: Juhlamielellä, uhmamielellä - varomattomia..! Lukukappaleessa "Surmanliekki" kerrotaan tarina eräästä myöhemmästä tarkka-ampujien kaksinkamppailusta varsin todentuntuisesti, kuvaten Talvisodan olosuhteita vastapuolen kolleegan näkökulmasta. Kerronta on paikoin herkullista, kuvaillessaan puoluepuhdistuksesta elossa selvinneiden politrukkien henkistä keskinkertaisuutta.

Älyn puutteita käettiin korvaamaan fanaattisella uskollisuudella Puoluetta ja Stalinia kohtaan. Massasta poikkeavat (= lahjakkaat) yksilöt olivat kadonneet jonnekin 1930-luvun keskivaiheilta alkaen. Kaikkinainen aloitteellisuus oli ollut välillä julistettu pannaan. Iskulauseet korvasivat ajattelun, ja Puolueen tylyt byrokraatit "paikkasivat" pätevien upseerien rooleja sotatoimissa. Monet kokeneet ja taitavat upseerithan olivat joutuneet jonnekin, minne ja mistä ei ollut kirjeenvaihto-oikeutta... Kuvauksessa mainitaan myös se reteä rehvakkuus, jolla Talvisotaan Venäjällä lähdettiin - tai nehän eniten rehentelivät, jotka eivät joutuneet itse lähtemään. Tämä tuttu tarina puuttuu: "Aivan sattumalta" paikalle osuneiden äänifilmikameroiden edessä kiljui joku ay-aktivisti - työläiseksi puettuna - jonkin tehtaan ammattiosaston "spontaanissa kokouksessa Mainilan laukausten tuomitsemiseksi", ikimuistoisen repliikkinsä "Suomen - mitättömän kirpun" valjastamisesta suitsiin.


Surmanliekki leimahti

Kirppu kuitenkin puri kipeästi. Muutamien soitellen Talvisotaan lähteneiden divisioonien kohtaloa voisi verrata lukukappaleen lopussa kuvailtuun kiikarikiväärillä varustetun puna-snaipperin arpaan. Kaksi pientä varomattomuutta peräkkäin: Auringon vastavalon päästäminen välähtämään tähtäimen objektiivista, ja kohottautuminen esiin tuliasemasta, luottaen lähes puolen kilometrin etäisyyteen suomalaisten asemista: "Tarkka-ampuja putosi takaisin makuulle. Lämmin veri valui höyryten pitkin valkoista lakanakangasta". Simo Häyhän kolmikuukautisen sotaretken kestäessä sattui vastaavia tapauksia varmaankin kymmenittäin.

Mieleen nousee tositarina jenkki-kenraali Sedgleyn kuuluisista viimeisistä sanoista Amerikan sisällissodan ajalta: "Nuo pirun kapinalliset eivät osuisi edes norsuun tuolta etäi..!" Silloinen Konfederaatin tarkka-ampuja käytti Simo Häyhän tavoin avotähtäintä Whitworth-kiväärissään, joka ei ollut kelvannut Englannin armeijalle: Aseen nallisytytystä olisi pitänyt hieman parannella ja sen suulatauskin oli kovin hidasta. "Tuo etäisyys" oli lähes 800 metriä. Kenraali tosin istui ratsun selässä, mutta kunnioitettava suoritus - "tasoituksesta" huolimatta..!


Ei huumorikaan puutu

Sodankäynti on tosikkomaista touhua vain Rauni Mollbergin laisen tiukkapipo-pasifistin ohjaamissa elokuvissa. Puhtaaksi viljelty inho-naturalismi on vähintään yhtä valheellista, kuin ovat mitä surkeimmat sotilasfarssi-tekeleet. Todella rajut ylilyönnit taas tuottavat tarkoitukseen nähden päinvastaisen lopputuloksen, ainakin kyllin kauas omasta ajastaan edenneinä: Silmät vesissä ja vatsa kipeytyen olen katsellut esimerkiksi tuberkkeli-draaman "NE 45 000" traagillista kuolinkohtausta: Riemastuttavinkaan farssi, tai edes Walt Disneyn tuottama Aku Ankka-animaatio, ei pysty kirvoittamaan yhtä homeerisia nauruja, kuin provokoi ikiwanhan walistus-rainan räväkimmin ylinäytelty osio, johtuen roolihenkilöiden kautta linjan viljelemistä, vuosisadan vaihteen näyttämökoulutuksen perintöä olevista puhe-repliikkien painotuksista.

Voin hyvin kuvitella, millainen esitys on ollut lähes puuttomaksi tulitetun Kollaanjoen maaston eräässä miehistökorsussa kuultu Helsingin Sanomien 8. tammikuuta 1940 julkaiseman sotakertomuksen "Metsä Poikiansa Suojelee" kauno-luenta, parhaaseen draamatyyliin, kaikkine nyansseineen ja finesseineen. Kirjailija Mika Waltari oli ehkä "hieman värittänyt" kertomusta vierailustaan Kollaanjoen rintamalohkolla sotajoulun edellä, mutta kun kertomusta luettiin terästetyn kahvin herkistämälle kuulijakunnalle tammikuun 1940 keskivaiheilla, ei taistelumaasto enää oikein vastannut kuvausta.

Simo Häyhä joutui antamaan silminnäkijän lausunnon siitä, että kuuluisa kirjailija tosiaan oli vieraillut rintamalohkolla; ainakin "Marokon Kauhun" teltassa. Olisikohan uskaltautunut jopa maastoon? Siitä ei Häyhällä ollut tietoa - ainakaan mieskohtaista havaintoa. Lehtien julkaisemien "TK-kuvausten" ja rintaman karun todellisuuden väliset ristiriitaisuudet olivat jo Vapaussodan aikoina tulleet huomatuiksi, mutta vasta Jatkosodan vuosina, kun sensuuri poisti artikkeleista kaiken kriittisyyden, muodostui "TK-jutuista" siellä jossakin mukana olleiden mieliin ainiaaksi painuneita legendoja. Sana "propaganda" on yhä vieläkin tietoisen valehtelun synonyymi.!

Humoristisia muisteloita ja anekdootteja löytyy kirjasta "Valkoinen Kuolema" runsaastikin. Kollaallahan taisteli lukuisia värikkäitä persoonallisuuksia. Ranskan Muukalaislegioonan veteraani Aarne Juutilainen oli heistä ehkä tunnetuin, mutta monilla rintamilla taistellut majuri Carl von Haartman ei hänkään ole täysin tuntematon suuruus heille, joita historia huvittaa. Kummankin sivupersoonan tiivistelty "curriculum vitae" on sisällytetty "Valkoisen Kuoleman" sivuille. Von Haartmanin omat muistelmat kuuluvatkin keskeisiin kirjan lähdeteoksiin.


Ensimmäinen = viimeinen virhetoiminto

Päähenkilö, Simo Häyhä, ei antanut harvapuheisena ja asialliset hommansa tunaroimatta hoitaneena yksittäistaistelijana aihetta anekdootteihin, vaan pelkkään ihailuun. Tarkka-ampujahan "tyrii" yleensä kahdesti yhdellä kertaa: Ensimmäisen ja viimeisen mokauksensa. Huolimattomat snaipperit ja etenkin "kuuma-kallet" kotiutuvat useimmiten puupalttoossa, yleensä varsin lyhyeksi jäävän virka-uran jälkeen. Pelkkä ampumataito ei tee aseen peränpitäjästä menestyksellistä tai pitkäikäistä tarkka-ampujaa. Esimerkiksi fanaattinen vihollisen vihaaminen johtaa usein harkitsemattomaan uhkarohkeuteen, ja se taas virhetoimintoihin, joista ensimmäinen jää usein myös viimeiseksi.

Venäläiset kokeilivat jossain Suuren Isänmaallisen Sotansa 1941 - 45 vaiheessa tarkka-ampujakokelaiden seulontaa "luonnollisen valikoitumisen" periaatteella, mutta tästä "Ohotnik"-systeemistä oli luovuttava sietämättömän raskaiden henkilötappioiden takia. Kokeilu jäi niin lyhytaikaiseksi, ettei sitä edes mainita alan kirjallisuudessa. Vain yhdessä monistetussa suomenkielisessä (salaisessa) muistiossa olen tavannut maininnan "metsästäjiksi" nimitetyistä, tavallisilla kivääreillä varustetuista tarkka-ampujakanditaateista, joista vain taitavimmat (=eloonjääneet) kelpuutettiin snaipperi-valmennukseen, uskoen "kursantin" haltuun kiikaritähtäiminen henkilökohtainen ase.


Kuka menestyy tarkka-ampujana ?

"Valkoisen Kuoleman" loppupuolella on tiivistelmä niistä ominaisuuksista, jotka tekevät taitavasta ampujasta vielä sodan päätyttyäkin elossa olevan tarkka-ampujaveteraanin. Ampumaradalla saadut korkeat pistemäärät eivät yksin riitä. Monet ominaisuudet on saatu syntymälahjana: Niitä ei voi oppia.! Kenties tärkein on "hyvä tuuri", jota ainakin keisari Napoleon I Bonaparte vaati kenraaleiltaan. Huono-onnisesta tarkka-ampujasta tulee ennemmin tai myöhemmin sankarivainaja. Muista ominaisuuksista on tehty selkoa esiteltävässä kirjassa; tämä seikka on jäänyt vaille huomiota. Y.U.P.-mentaliteetilla (= "heti-mulle-kaikki-tänne") ajatteleva paukku-ahne snaipperi ei elä vanhaksi tositoimissa. On osattava harkita, kannattaako painaa liipaisinta, vaikka tähtäimen ristikossa olisi kenraali tai marsalkka, jos laukauksen hinta on oman hengen meno vihollistykistön kosto-iskusta.

Viljam Pylkäs teki asian selväksi ikimuistoisella repliikillään: "Myö ei olla tääll' kuolemass', vaan tappamass' !". Myöskään "kaatotilaston" kaunistaminen ei saa olla itsetarkoitus. Ahneus kostautuu ehkä piankin: Erityisesti asemasodassa, jota Kollaan rintamalohkolla käytiin, panee vihollinen varsin pian merkille menestyksekkään tarkka-ampujan läsnäolon, kutsuen apuun joko tykistön tai vasta-snaipperin. Jälkimmäisessä tapauksessa alkaa kaksintaistelu Villin Lännen malliin. Ammattitaitoisempi - tai parempionninen - taistelija voittaa. Tasapeliin päädytään, jos kumpainenkin tarkka-ampuja vaihtaa kytis-asemaansa usein, ja "ohne Schema", kaavamaisuutta välttäen. Toisaalta voi vihollisen tilaama vasta-snaipperi jäädä oleilemaan lohkolle, riesaksi ja ristiksi omille joukoille ehkä pitkäksikin aikaa, joten taisteluhaaste on usein pakko ottaa vastaan, luottaen tuuriin, taitoon ja johonkin henkilökohtaiseen erityisominaisuuteen.


"Pikkuunen ja häjy"...

Simo Häyhän tapauksessa viimeksimainittuja oli kaksikin: Pieni koko ja avotähtäimillä ampumisen taito. Etenkin Talvisodan olosuhteissa oli pienuudesta hyötyä. Häyhä pystyi pukeutumaan riittävän lämpimästi, ja varustautumaan riittävillä eväillä aamupimeästä iltapimeään kestäneitä työpäiviä varten. Moniin vaatekertoihin sonnustautuneen suurempikokoisen taistelijan olisi ollut vaikeaa sulautua maastoon, noudattaen sääntöä: "Sinun ei pidä näkymän !"

Rotevamman (=raskasruokaisemman) miehen olisi lamannut ehkä jopa hypotermia lumipoterossa -40 Celsiuksen pakkaspäivinä, ja nälkä olisi tullut vieraaksi tai jano yllättänyt ehkä jo iltapäivällä, ennen suojaavan hämärän lankeamista maisemaan. Vilua ja/tai nälkää kärsivä taistelija tekee helposti virheitä. Häyhän kadehdittaviin ominaisuuksiin kuului myös "pika-unisuus", ja kyky nukkua jopa raskaan tykistön keskityksessä. Vilu, nälkä ja väsymys saavat, jo kukin yksinään, aikaan tarkkaavaisuuden tason alenemisen. Kaikki kolme taistelukentän vitsausta ovat kohtalokkaita samanaikaisesti vaikuttaessaan - etenkin tarkka-ampujan osaksi langenneina.


Kiikarikivääri ei kelvannut

Avotähtäimen käyttötaidon hyödyllisyys on itsestäänselvyys: Optisen tähtäimen etulinssi välkkyy, ja varsinkin venäläisen kiväärin malli "91/30 Sov" kiikarinjalustat ovat korkeat, pakottaen ampujan nostamaan päänsä monien ratkaisevien senttimetrien verran liian pystyyn. Suomalaisten Physica-kiikaritähtäin oli vieläkin huonommin soveltuva tarkka-ampujankivääriin. Lähinnä Kodak-laatikkokameran kokoinen ja näköinen prismakiikari; alkuaan suunniteltu Maxim-kk:n optiseksi tähtäimeksi. Sen okulaarilla oli ilkeä taipumus iskeytyä kiväärin potkusta ampujan otsikkoon. "Puolikuukerhoon" päässeen ampujan fobiaa aseen liipaisua kohtaan piti hoitaa ahkeralla harjoittelulla kuukausienkin ajan.

Simo Häyhän käytettävissä olisi ollut Physica-tähtäimisiä aseita, sekä sotasaalisaseita mielin määrin, mutta hän pysyi uskollisena "morsiamelleen", jonka kanssa oli kurtiseerannut jo ennen sotaa. Häyhä ei, itse asiassa kuultuna, ole painottanut synnynnäisiä ominaisuuksia hyvän ampumataidon osatekijänä. Hänen lakoonisen lausumansa mukaan mestariampujan tekee mestariksi: "Harjoitus". Säännölliseen harjoitteluun tarjoutuikin mahdollisuus 30-luvulla Suojeluskunnan aktiivijäsenille. (Vastaavanlaisia olosuhteita ei ole tarjolla enää juuri muille kuin olympialaisiin valmennettaville edustus-ampujillemme. Suojeluskuntia ei ole, ainakaan virallisesti, enää olemassa nykyisessä Rähmä-Suomessa).


Kihahtanut kuoleman hinta

Tarkka-ampujatoiminta on, kuten kirjakin toteaa, jo muuttumassa taitolajista tekniikkalajiksi: Se menestyy, jolla on käytettävänään enemmän ja kalliimpaa elektroniikkaa. Näinköhän on ? Ampujan taidon merkitystä taitavat sentään vähätellä vain elektroniikkahärveleiden tekijät ja niiden kaupustelijat. Erittäin valaiseva onkin kirjan sivulla 193. julkaistu luettelo tarkka-ampujien "saalistilastoista" ensimmäisen maailmansodan ajoista alkaen: Hintavien laser-etäisyysmittareiden, satelliittisuunnistinten, ja taskulaskimen kokoisten lentoradan kalkylointilaitteiden aikakaudella voi jonkun neljällä rintamalla eri puolilla maailmaa taistelleen palkkasoturin "varmojen tapausten" lukumäärä jäädä alle kolmenkymmenen.!

Kuinkas kuuluikaan erään spaghetti-westernin alkulause ? "Missä elämällä ei ole arvoa, siellä on kuolemalla hintansa !" Mitä tyyriimmät työkalut, sitä vähemmän syntyy tulosta nykyisellä viihde-elektroniikan aikakaudella. Kuoleman hinta on kihahtanut korkeaksi.


"Viisisataa ja risat..."

Avotähtäimistä pulttilukkokivääriä käyttänyt Simo Häyhä johtaa kaikkia tilastoja, joskin "kaatoja" on tilastoitu tulkintojen varainen lukumäärä "500 ja risat", mikä voi merkitä 501 tai 599 varmaa tapausta, tai jotain siltä väliltä. Huomioitakoon, ettei konepistoolilla tai pk:lla niitetty laiho lukeudu tähän tilastoon, ja tarkka-ammuntaakin Häyhä oli harrastanut jo viikkojen ajan, ennen ryhtymistä pitämään kirjaa omikseen selvästi havaitsemistaan kaadoista. Saalis oli siis kertynyt alle kolmen kuukauden aikana. Tilaston kakkosmies, venäläinen Nikolai Iljin (jonka nimi on kirjoitettu tässä ilman anglismeja), oli taistellut toisenkäden tietojen mukaan jo ennen Talvisotaa kahakoissa japanilaisia vastaan Holhin-Golissa, sitten Talvisodassa, ja yli kolmen vuoden ajan v. 1941 - 45 sodassa, joten työpäiviä kertyi pitkästi toista tuhatta. Saalista 496 "varmaa" tapausta. Kuinka varmaa ? "Ja nje snaju..!" (= en tiedä).


Tarkk'-ammuttiinpa ennenkin...

"Valkoisen Kuoleman" kirjoittaja myöntää tilaston vajavuudet: Tyhjästä on tosiaan vaikeaa nyhjästä edes jotenkuten luotettavaa tietoa. "Kaato-kirjanpidon" keksi ilmeisesti amerikkalainen Billy Sing vuonna 1918 (?), ehtien kirjata 150 varmaa kaatotapausta I maailmansodan viime kuukausilta. Saksalaiset olivat ehtineet harrastaa tarkka-ammuntaa tuossa sodassa jo neljän vuoden ajan, mutta snaipperien nimet ja kaatomäärät puuttuvat luettelosta. Pyssyntukkiin vuoltiin varmaan pykäliä jo ennen vuotta 1918.

Tarkka-ammuntataisteluita on tunnetusti käyty jo 1500-luvulta alkaen; siinä seassa muunmuassa yksi 30-vuotinen kahinakin, jonka kronikoissa mainitaan tuon tuostakin kirkontornissa väijynyt rihlapyssymies jonkun upseerin äkkilähdön aiheuttajaksi. Rihlatun aseen hallussapitäjä oli "heti pois kaulalda ia kunnialda", jos "refflattu skiverööri" joltain tavattiin, vaikka sala-ammuntaa ei olisikaan ilmennyt kyseisen taajaman valtauksen aikana. (Skiverör; muinaisruots. = maaliinammunta-ase; urheilukivääri).

Amerikkalainen 1700-luvun lopulla elänyt Ludwig Wetzel mainitaan joskus "tuhannen intiaanin tappajaksi". Lukema voi pitää paikkansa, koska Wetzel kävi yksityissotaansa intiaaneja vastaan ehkä jopa neljännesvuosisadan ajan. Hän ei kuitenkaan ollut tarkka-ampuja (vaikka olikin tosi-tarkka ampumaan piilukkoisella .32 kaliberin "oravaniuhallaan"), vaan pikemminkin sala-ampuja: Tarkka-ampuja toimii järjestäytyneen sotajoukon tai virkakunnan jäsenenä. Wetzel tappoi kostoksi - valikoimatta erityisemmin saalistaan. Intiaanit olivat lahdanneet hänen vanhempansa, itävaltalaisen uudisraivaaja-pariskunnan, kun "Lewis" oli 8 tai 9 vuoden ikäinen.

Yleensä pidetään Wetzeliä kirjailija Zane Greyn mielikuvituksen luomuksena, mutta arkistoista on löydetty käräjäpöytäkirja, jonka mukaan Ludwig Wetzel oli tuomittu hirteen erään intiaanipäällikön murhaajana vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen aikoihin. Tuomitun Wetzelin ruokoton ulkonäkö ja liasta jäykkä vaatetus kuvailtiin dokumentissa tarkoin, kai propagandistisessa mielessä. Kapinoivan Ohion siirtokunnan asukkaat pelastivat sankarinsa englantilaisten pystyttämästä "hirsisestä puusta", hajottaen vankityrmänkin.

Asetekniikan myöhempi kehitys hyödynnettiin tietysti tuoreeltaan erityisesti Amerikan sisällissodan vuosina 1861 - 65. Kiikaritähtäimet ja raskaspiippuiset kasa-ammuntakiväärit (SIC !) olivat jo tavanomaisia varusesineitä. "Kukushka"-taktiikka, eli puusta ampuminen, oli suhteellisen yleinen, ainakin aikalaisten kuvalehtien sotareportaasien mukaan. Lienevätkö sitten tosia, vaiko "TK-novelleja", on vaikeaa sanoa yli 130 vuotta myöhemmin. Todellisena tarkka-ammuntasotana muistetaan - yli kaikkien muiden aiempien tai myöhempien konfliktien - sadan vuoden takainen raaka Buurisota. Englantilaisten kriteerien mukaan olisi jokainen heitä vastassa oleva maanpuolustaja ollut kensti tarkka-ampujaksi; myös naiset ja puolikasvuiset lapset. Uudisraivaajienhan oli ollut pakko kasvaa Raamattu toisessa ja kivääri toisessa kädessään.

Buurien aseistus oli maahantunkeutujien kalustoa ajanmukaisempaa: Tuliylläköitä toimeenpantiin jopa 37 mm konetykeillä ja tavallisin kiväärimalli oli 7 x 57 mm Mauser. Jos buurien patruunatilanne sen salli, voitiin tuli avata avomaastossa jo 1850 metrin etäisyydeltä, tuottaen miestappioita. Englantilaisten vastatulitus reikäpäisillä (hieman aiemmin kielletyillä) Mark V-luodeilla varustetuilla .303 kaliberin patruunoilla jäi useimmiten lyhyeksi, koska heidän kivääriensä tähtäinasteikot oli laadittu kokovaippaluotien ammuntaa varten. Mark V-patruunat vedettiin pois jakelusta jo ennen vuotta 1900. Ei DumDum-kiellon vuoksi, vaan tehottomuutensa takia.

Lontoon pubeissa ja varieté-teattereissa esitettiin itse-ironista kantaattia, jota lähinnä vastaa Armas Äikiän sanoittama jenkka: "Kusessa Ollaan !" Nuottipainoksen oli kustantanut Berliinissä toiminut buurien propagandatoimisto. Ei siis mitään uutta auringon alla... Melodiana oli juhlallinen hymni: "Rule, Britannia!".


"Simunan" sota loppui

Tarkka-ampujan, kuten kenraalienkin, urakehitykselle välttämätön onni oli ollut myötäinen Simo Häyhälle aina Talvisodan viime päiviin saakka. Monta kertaa oli valojuovaluotien sarja näyttänyt tulevan suoraan kohti, mutta kellanvihreät tulipallot kaarsivat viime hetkellä, ohittaen pelätyn "Bjelaja Smjertin" - Valkoisen Kuoleman - pään, joskus vain muutaman senttimetrin etäisyydeltä. Kun "Emma-Valssin" soittaja vaihtoi levyä, paukahti Häyhän kivääri. Jonkin ajan kuluttua puhalteli kolhoosin torvisoittokunta jossain päin Neuvostojen maata Franz Schubertin sävelmää "Träumerei", tai hieman reippaampaa, silti mollisointista, marssia jonka suomennetut sanat alkavat: "Matkansa päähän toverimme/ saapunut on..." Vuoden 1940 puolella ei muistotilaisuuksia tosin enää kovinkaan usein järjestetty tehtävässään epäonnistuneille punasotureille.

Tykistön tai kranaatinheittimistön tulellakin yritettiin Häyhä eliminoida, kun vasta-snaipperit oli säännönmukaisesti tuotu jalat edellä, ja aivokopan sisältö pakkasessa höyryten, haudattaviksi "kentälle jääneinä" jonnekin taistelulinjojen takamaastoon.
Lumipuvun ja pari sen alla ollutta vaatekertaa onnistuivat Stalinin tykkimiehet kerran repäisemään sirpale-osumalla Häyhän selästä aivan silpuksi, mutta mies itse ei saanut naarmuakaan.

Maaliskuussa 1940 päätti Stalin murtaa suomalaisten vastarinnan väellä ja voimalla, peläten länsiliittoutuneiden joukkojen tuloa Suomen avuksi. Pelko oli aiheeton, koska Ruotsi olisi pysäyttänyt apujoukot omalle alueelleen, suojelemaan rautakaivos-seutujaan. (Sittemminhän niitä suojelivat saksalaiset "läpikulkijat". Oman armeijansa kykyyn ja motivaatioon puolustaa maataan Puna-armeijan invaasiota vastaan ei Ruotsin poliittinen johto uskonut hetkeäkään.! Epäluottamus ei liene ollut aiheeton).

Ulismaanjärven rantakorvessa käänsi onnetar hetkeksi selkänsä suosikilleen maaliskuun 6. päivänä 1940. Rintama aaltoili; hyökkäykset ja vetäytymiset vuorottelivat. Usein olivat omat ja viholliset sekaisin. Venäläiset saivat jatkuvasti täydennystä ehtymättömistä reserveistään. Tällaisessa sekavassa hässäkässä onnistui muuan venäläinen ampumaan kiväärillään muutaman metrin etäisyydeltä - ilmeisesti suoraan edestäpäin - Häyhän kasvoihin nenän alle laukauksen, joka siis osui varmimpaan mahdolliseen ihmisestä ventraali-puolelta löytyvään "hengenpaikkaan". Jopa 6.35 mm taskuaseen luodin osuma tuohon kohtaan, vaakasuoraan edestä ammuttuna, on ehdottoman tappava, ja välittömästi kuolettava. Ihmisaivojen elintärkein hermokeskus, aivorunko selkäydinjatkeineen, sijaitsee luodin kahlausradalla, vain ohuiden hohkaluiden, hampaanjuurien ja pehmoisen ruston suojelemana.

Onnettaren selänkäännös oli kuitenkin ollut vain tilapäinen. Tapahtui jotain, jonka todennäköisyys on yksi miljoonasta, tai vieläkin vähäisempi: Luoti muutti suuntaansa äkkijyrkästi, repien ulos tullessaan ensihavainnon mukaan "puoli päätä pois". Rumasti silpoutunutta vasemmanpuoleista poskea ei onnistuttu milloinkaan rekonstruoimaan ennalleen, vaikka melkoisiin saavutuksiin pystyi jo sotien aikainenkin plastiikkakirurgia. (Sen tekemistä suoranaisista ihmeistä kertoo v. 1947 julkaistu harvinaiskirja: "Havaintoja Sotilaskirurgiasta", joka pidetään yleisissä kirjastoissa poissa lainaushyllystä, mutta se lainataan, jos joku osaa teoksen lainaan tahtoa. Kuvasivujen selailu selittää sen, miksi nidettä piilotellaan varastotiloissa, poissa näkyviltä).


Oudosti käyttäytyvät luodit

Luoti katosi jonnekin Ulismaan korpeen, mutta sen käyttäytymisestä voidaan päätellä kyseessä olleen räjähtävä ZR-luoti - tai ehkäpä vanhempimallinen sytytysluoti Z-1915/16, joka oli jo poistettu Puna-armeijan inventaarioista, mutta ylijäämiä oli yhä tallella vuonna 1940. Sekaannuksia aiheutti kummankin luotityypin täysin samanlainen ulkomuoto, ja molempien koodiväri: Punainen kärki. Osumavaikutuskin oli usein samankaltainen, jos laukaus ammuttiin lähietäisyydeltä, ja se osui luu-kudokseen. Vanhan luotimallin tekemä haavakanava oli pahemmin kärventynyt, ja uudempi luoti tuotti tilavamman haavaontelon pehmytkudokseen.

Tavanomainen "Ljohkaja Pulja" tai "Davyitovaja Pulja", kevyt tai raskas kokovaippaluoti, olisi ollut välittömästi tappava, mutta erityisesti punakärkiseltä "Zazhigateljno-Razryivnaja Puljalta", rä/sy-luodilta vuoden 1932 mallia, puuttuu läpäisytehoa. Monikin haavoittamansa hirven perässä itsensä läkähdyksiin juossut salametsästäjä on todennut tuon asian kantapään kautta, luotettuaan liikaa luodin vaikuttavan tuntuiseen räjähdysvoimaan. Se kyllä lohkoo puolen metrin paksuisen, oksaisen koivupölkyn takkapuiksi, mutta "ZaRa"-luoti menettää elävässä maalissa liike-energiansa varsin pian osuman ja räjähdyksen jälkeen.


"Sha"-patruuna, snaipperin suosikki

Viime sodista tunnetaan montakin tapausta, jolloin rä/sy-luoti on paukahtanut otsassa, mutta kypärä on pelastanut kantajansa hengen. Laukauksen oli usein ampunut venäläinen tarkka-ampuja. "Puna-snaipperit" suosivat ZR-luodillisia patruunoita niiden valikoidun laadun takia. Patruunat ladattiin tarkkamittaisiin hylsyihin (jotka voidaan tunnistaa pienestä kantaleimasta E, joka usein tulkitaan numeroksi 3, mutta se on venäläinen kirjain "Sha", eli "E-kirjain selällään"), yhdenmukaisen lähtönopeuden antavilla ruutipanoksilla, täsmätoimisilla nalleilla ja keskittäen luoti hylsynsuuhun tiukalla kartio-niippauksella. "Sha"-patruunat oli tarkoitettu ammuttaviksi lentokoneiden ShKAS-konekivääreillä, joiden toimivuus oli taattu vain näillä erikoispatruunoilla; aseen tulinopeus kun oli 1800 - 2000 ls/min yhdestä piipusta, ja ohjaajan konekivääri ampui tahdistetusti lentokoneen pyörivän potkurin lapojen välitse.

Tällaisella pieteetillä ladatut patruunat ovat pakostakin tarkkoja myös kiväärillä ammuttaessa, ja niiden ylijäämiä alkoi kertyä jakeluun maavoimille, kun jo Espanjan sisällissodassa 1936 - 39 oli havaittu 7.62 mm lentokone-kk alitehoiseksi "hernepyssyksi". Espanjassa ottivat punalentäjät ja Kondoori-legioonan saksalaiset yhteen, montakin kertaa, eikä ShKAS:llä varustetusta "RATA:sta" ollut yleensä vastusta konetykillä aseistetulle Messerschmittille.


Suunnitelmatalouden ylijäämiä

Ylijäämiä oli kertynyt jo silloin, kun "Shpitalnyin ja Komaritskin Lentäjien Pikatulittaja" oli ajanmukainen ase. Laatukontrollissa hylätyt patruunat olivat täysin kelvollisia maavoimien käyttöön konetuliaseissa. Tarkka-ampujille jaettiin patruunat, jotka oli merkitty punaisella, nallia ympäröivällä lakkarenkaalla. Ne olivat toisen laatuluokan ShKAS-patruunoita, joita ei voitu kelpuuttaa nallien sytytyksen lievien epätäsmällisyyksien takia tahdistet-tuihin, potkurinkehän läpi ampuviin aseisiin, mutta tähystäjän konekivääriin ne olivat käyttökelpoisia. 30-luvun lopulla alkoi kuitenkin tähystyslentokoneiden suhteellinen lukumäärä vähentyä, joten toisen luokan patruunoista syntyi ylitarjontaa.

Niinsanotun "suunnitelmatalouden" iäisyysongelmahan oli tarpeen ja tarjonnan ainainen epätasapaino: Tuotantonormit asetettiin viiden vuoden aikavälein. Etenkin sotatarviketuotannossa tuotti normien ylittäminen "Työ-uljuuden" tai "Työmaineen" kunniamerkkejä, ja joskus ylimääräisiä ruplia, tai lisätyt elintarvike-annokset, jotka olivat etenkin sodan aikana paras palkinto. Kukapa olisi voinut aavistaa vuonna 1936, että ShKAS-konekivääri oli auttamattomasti vanhentunut ilmasodan taisteluväline vuonna 1941, jolloin varmin tapa esimerkiksi Junkers JU-88:n pudotukseen oli I-16 "RATA:n" ohjaaminen törmäyskurssille ja I-16:n pilotin heittäytyminen juuri viime hetkellä ennen kolaria laskuvarjonsa varaan.

Kakkosluokan "Sha"-patruunoita voitiin ryhtyä jakelemaan myöskin maavoimille; aluksi tarkka-ampujille ja pian suurtenkin yksiköiden kaikille 7.62 x 53R-kaliberin aseiden kantajille tietyillä rintamalohkoilla. Osassa patruunoita oli vihreällä liekillä palava valojuovaluoti T-30, mutta varsin monissa ZaRa-luoti. Talvisodan Taipaleen rintamaosuus tuli tunnetuksi "Tuliholvina", koska valojuovaluoteja lenteli suomalaisten ylitse miljoonia. Yleensä vihreäliekkisiä, mutta joskus myös punaisella liekillä palavia, vanhanaikaisia Z- 1915/16-luoteja, joilla oli sytyttävä vaikutus.


"Lentävä bengaali-tulipallo"

Kirjassa "Valkoinen Kuolema" mainitut "termiittiluodit" lienevät juuri näitä ammuksia, joiden kärjen merkkiväri oli punainen, kuten räjähtävissäkin sytytysluodeissa. Termiitti-seosta niissä ei ollut, vaan di-nitrotolueenilla sekoitettua "bengaalivalo"-jauhetta, eikä myöskään räjähdyspanosta iskureineen ja nalleineen, kuten ZR:ssa, mutta kylläkin tietynasteinen "salaDumDum"-vaikutus, koska pitkä luoti oli epävakaa lennossa, ja sen suhteellisen ohut vaippa särkyi helposti, kun luoti kiepsahti osuessaan poikittain elollisessa kohteessa. Niin kävi ainakin luu-osumissa.

Kolme sekuntia palava pyrotekninen massa jatkoi palamistaan vielä haavakanavassa, koska sen sideainekin sisälsi happea; tosin vähemmän kuin samansukuinen tri-nitrotolueeni eli trotyyli. Luotitäytteistä hirmuisimmaksi usein kuvailtu fosfori sammuu hapettomassa tilassa. Pyrotekninen massa palaa veden sisälläkin: Jokseenkin samaa seosta käytetään sukeltajien soihduissa.

Termiitti ei tuottaisi näkyvää liekkiä eli kaasunkehitystä, koska se koostuu alumiinijauheen ja jonkin metallioksidin seoksesta. Jotkin saksalaiset "kiilujuovaluodit" ("Glimmspur"), joiden heikko kytö näkyy vain taaksepäin, mutta ei sivulle, eikä ainakaan vihollisen suuntaan, olivat joskus termiittitäytteisiä. Ne oli kehitellyt jo ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalainen firma Goldschmitt, jonka tunnetuin keksintö on esimerkiksi rata-kiskojen yhteenliittämiseen käytettävä termiittihitsaus.

Venäläisen Zazhigateljnaja Pulja 1915/16:n pyrotekninen seos purki palaessaan nyrkinkokoisen tai suuremmankin kirkkaanpunaisen liekin, joka syttyi jo piippuvaiheessa. (Tämä tieto perustuu omakohtaiseen, kokemusperäiseen havaintoon ! Uudempi patruunakirjallisuus ei tätä ammustyyppiä tunne, mutta mm. sen palomassan koostumus esitellään 1920-luvun saksankielisessä räjähde-alan kirjallisuudessa, esimerkiksi H. Kast:in teoksessa: "Sprengstoffen und Zündstoffen"). Luodit painoivat noin 10 grammaa, mutta olivat pidempiä kuin tavanomaiset 9.65 gramman kärkiluodit, joten ne säilyttivät nopeutensa vakioluotia paremmin. Valojuova- ja sytytysluotien rakettimainen "työnti" edisti myös nopeuden ylläpitoa.


"Ryssä ampui useimmiten yli"

Konekiväärien raskaampiin D-luoteihin verrattuna oli lähtönopeus suurempi. Siksipä Taipaleen "tuliholvi" kaartui suomalaisten tuliasemien ylitse, usein monenkin metrin korkeudelta. Useimmat kauempaa ammutut osumat olivat tavallisten kokovaippaluotien aikaansaannoksia. Lähietäisyydeltä ammuttuina osuivat myöskin rä/sy-, valojuova- ja sytytysluodit jo paremmin kohti. Veteraanien kertoman mukaan: "Siitä ryöpytyksestä ei olisi selvinnyt elävänä kukaan, jos ryssä olisi ampunut kohti, mutta se ampui yli - aina vain yli !" Venäläisen ohjesäännön mukaan tuli piti suunnata tähtäimien asteikon eikä luotisuihkun mukaan.? Parempaakaan selitystä ei Taipaleen ja Kollaan sotaveteraanien yhtäpitäville havainnoille voida esittää.

Jopa tarkka-ampujat, joiden aseiden tähtäin oli usein kohdistettu D-luoteja ampuen, osuivat ZR-luoteja ampuessaan hieman yli maalin. Tähtäys oli silmien väliin, mutta joskus paukahti luoti kypärän otsikossa, väläyttäen osuessaan kirkkaanvalkoisen tulenliekin ja tussahduttaen sankan, valkoisen savupilven. ZR-luotien täytteenä oli räjähdyselohopean (iskunallin) lisäksi alumiini- ja magnesiumjauheesta sekä kaliumkloraatista koostuvaa salamavalojauhetta, jollaista valokuvaajatkin aikoinaan käyttivät sisätiloissa. Etenkin magnesium kehittää runsaasti savua.

Ampuja sai tililleen "kaadon", mutta osuman kohdehenkilö vain lommon kypäräänsä ja ehkä lieviä sirpalehaavoja käsivarsiinsa. Osuma aiheutti joskus lyhytaikaisen tajuttomuuden, koska tärsky oli sentään melkoinen, ja päänsärkyä muutamiksi lähipäiviksi, sekä kenties jonkinasteisen kuulovaurion, mutta henkiriepu säilyi. Kokovaippaluoti olisi läpäissyt kypärän mennen-tullen, ja tietysti sen sisällä olevan pään, mutta osunut sitäkin todennäköisemmin tähtäyspisteeseensä, kypäränlipan alapuolelle, tuottaen kuoleman silmänräpäyksessä. Näitä havaintoja on kirjattu enimmäkseen Saksan itärintamalta Sotatoimi Barbarossan ajalta, mutta joitain Suomenkin rintamilta.


Valemaalit aiheuttivat tilastoharhaa

Venäläinen tarkka-ampujien ohjesääntö varoitti ampumasta kypärään, koska se usein oli "suomalaisten lahtaribandiittien tai Gitlerin mustien fashistien esiin nostama syötti kepin päässä", mutta ohjesäännön mukainen tähtäyskin saattoi tuottaa kuvatunkaltaisen harhaosuman, jos luodin lentorata kaartui vähemmän kuin raskaita torpeedoluoteja ammuttaessa. Monta tilastoharhaa aiheuttivat tietenkin myös "Kylmät Kallet", eli valemaalit, jotka parhaimmillaan olivat taitehikkaita - eli elävän näköisiä - jopa parin metrin päästä molemmin silmin nähtyinä. Tähtäinkiikarin käytön epäkohtiin kuuluu stereoskooppisen näkemisen puuttuva mahdollisuus. Molemmin silmin tähyävää Häyhää oli vaikeaa bluffata "joulupukinnaamari"-tyyppisellä valemaalilla. Noinkohan sitäkin konstia oli koetettu ? Kirja ei tällaista toimeliaisuutta mainitse, ja vasta Jatkosodan asemasotavaiheessa aloitettiinkin mittavampi valemaalien taiteileminen.

"Kylmä Kalle" houkutteli vihollis-snaipperin paljastamaan asemansa joko laukaus-signatuurien kautta, tai valemaaliin tulleen osuman avulla. Jatkosodan vanhetessahan opittiin kytis-asemat naamioimaan hyvinkin kekseliäästi, mutta luodin lentorata voitiin päätellä Kylmän Kallen naama- ja niskapuolille tulleiden luodinreikien linjauksella. Sen kautta löydettiin piilopoteron ampuma-aukko. Sittenpä voitiinkin tilata lainaan 20 mm L-39, eli norsupyssy, ladattuna trotyyli- tai fosforikranaattipatruunoin, ja narrata piilopoterossaan lymyävä puna-snaipperi ampumaan uudelleen, eli ilmaisemaan, että "kotona ollaan"... Myöskin huolellisesti esisuunnattu Maxim-konekivääri oli suosittu vasta-snaipperin ase.


"Hautajaiset seis! Vainaja puuttuu"

Simo Häyhän eloonjäämistä pidettiin lähestulkoon mahdottomuutena, mutta suomalaisten taistelijoiden tyyliin kuuluu, että: "Kaveria ei jätetä !" Pois tuotiin jopa vainajat, jos vähänkin mahdollista. Tapahtui toinenkin ihme: Häyhä toipui, kosmeettista vauriota lukuunottamatta, ennalleen. Hänen aseveljensä tosin ehtivät jo toimittaa omaisten uudelle kotiseudulle sanan haavoittumisesta: "Melkein puoli päätä ammuttu pois räjähtävällä luodilla. Ei jää varmaankaan eloon !" Erään toisinnon mukaan Häyhään oli osunut 50 mm kranaatinheittimen ammus, ja henki oli jo paennut. Alkaneen välirauhan aikaisissa sekavissa oloissa liikkuivat monenlaiset huhut.

On jopa mahdollista, että ennenaikainen ja liioiteltu suruviesti oli sepitetty Häyhän suojelemiseksi. Välirauha oli houkutellut yhteiskunnan saastaisen pohjasakan esiin koloistaan, eritoten pääkaupunkiseudulla. Jopa Rähmä-Suomen virallinen historia on myöntänyt "pinonpolttaja-huligaanien" olemassaolon ja toiminnan todeksi. Neuvosto-Venäjä saattoi hautoa kostoa Valkoiselle Kuolemalle, ja Kominternin "kätyr-lauma" Suomessa oli sankempi, kuin sodan edellä oli osattu uneksiakaan. Täällä oli lyöty laimin tervehdyttävien puhdistusten suorittaminen.! "Hirmuinen" Lapuan Liikekin oli tehnyt vain kolme vainajaa. (Minna Craucheria ei hyväksytä tilastoihin!). Turuilla ja toreilla hilluivat "rauhan ja ystävyyden kannattajat", joiden keskuudesta olisi tarvittaessa voitu värvätä armoton kostaja. Osattiin jo mainita se huomattava rahasummakin, jolla salamurhaaja tai sieppari palkittaisiin. (Tieto lienee kuulunut "HTT":n - "Hevosmiesten Tietotoimiston" - uutisten runsaaseen tarjontaan. On ehkä siksi jätetty pois kirjastakin ?).

Toipuva Häyhä sai tietää omaistensa valmistautuvan hautajaisiin. Hän lähetti heille elonmerkin; lakoonisen kirjeen: "Hautajaiset seis! Vainaja puuttuu." Häyhä ja hänen esimiehensä pitivät yllä matalaa profiilia Jatkosodan ajan ja sotia seuranneiden Vaaran Vuosien kauden yli. Kirja "Kollaa Kestää" ei liene ainoa painettu media, joka jättää - ehkä tarkoituksella - lukijansa käsitykseen Häyhän sankarikuolemasta viikkoa ennen Talvisodan päättymistä. Kuolluttahan ei voi murhata tai kidnapata "kuultavaksi".

Kuva: Vanha kettu. Maanviljelijä Simo Häyhä ja metsän ovelimmat eläimet, joiden nopeus ei riittänyt kokeneen tarkka-ampujan harhauttamiseksi.


Bestseller Jenkkilässä ?

Sellaiseksi voisi "Valkoinen Kuolema" sukeutua englanninkielelle riittävällä taidolla käännettynä, ja asiavirheet tai epätarkat sanamuodot korjaten. Yksi on mainitsematta. Löytyy sivulta 98: "Lataaminen oli tärkeää suorittaa niin, ettei luodin lyijypää hiukkaakaan naarmuuntunut. Pitkällä lentoradalla sillä on suuri merkitys". Simo Häyhän käyttämissä VPT D-47 -luodeissa on "lyijypää" luodin perässä, torpeedomaisen luodin keskiössä, hylsynsuun suojaamana. Mikäpä sen voisi naarmuttaa ? Luodin kärki on kauttaaltaan vaipan peittämä. Tähän velvoittaa sadan vuoden takainen Haagin sopimus, joka kieltää lyijykärkisten metsästysluotien käytön sotatoimissa.

Simo Häyhän tasoisen snaipperin ei ollut tarpeenkaan rikkoa tuota "DumDum-kieltojulistusta". Paikkansa tietänyt kokovaippaluoti teki tehtävänsä. Lyijykärkiluodin tarkoitus on pitää lievästä osumasta haavoittunut vihamies poissa ruodusta joitain päiviä kauemmin, ja lisätä jonkin verran osuman välitöntä lamaannuttavuutta, mutta kuollutta se ei tapa yhtään kuolleemmaksi kuin kokovaippaluotikaan. Kärjen naarmuuntuminen asetta ladattaessa ei vaikuta luodin osumaan tai lentoradan kaartuvuuteen, koska latausnaarmut ovat matalia ja pitkittäisiä. Kuinkahan Maxim-konekiväärillä voitiin ampua, jopa kohtalaisen tarkasti, kahden kilometrin etäisyydelle, jos pikku nirhamilla luodissa oli merkitystä alle 500 metriin ammuttaessa ? Mistä lienee kummunnut moinen epätieteellinen harhakäsitys ?

Jo sata vuotta sitten tiedettiin, ettei edes luodin kärjen latvan rumannäköinen silpominen, esimerkiksi viistoonkatkaisu hohtimilla, huononna välttämättä laisinkaan osumatarkkuutta, mikäli jokaisen ammutavan luodin ilmanvastus on yhdenmukainen. Vähäisinkin epäsymmetria luodin perässä, johon kohdistuu laukauksen suupaine, luodin jo lähdettyä piipusta, ohjaa osuman harhautumaan pahoinkin kauaksi tähtäyspisteestään. Siksi on esim. luodin D-47 peräpäässä näkyvän lyijyn pinta-ala niin vähäinen, kuin oli käytännössä mahdollista toteuttaa 1930-luvun vaihteen menetelmin. Luodit D-47 ja D-46 ovat tuotannossa ja myynnissä vielä 70 vuotta kehittelynsä jälkeen, ja monissa aseyksilöissä niillä saavutetaan yhä paras mahdollinen osumatarkkuus.

Kuva: Jäähyväiset. Simo Häyhä eroaa morsiamestaan lahjoittaessaan kunniakiväärin Karjalan JP:lle Ilomantsin maanpuolustusjuhlassa 1978.

Kiivailuun, dokumentaarisen teoksen täydellistäkin täydellisempää teknistä ja historiallista virheettömyyttä peräänkuuluttaen, on hyvät syyt ja vahvat perusteet: Tällä teoksella olisi kysyntää maailmallakin; nyt tai lähitulevaisuudessa! Ennusteeni "Valkoisen Kuoleman" ameriikankielisen (tarkistetun) laitoksen menestyksestä perustuu havaintoihini siitä nykyään lähes uskomattoman laajasta mielenkiinnosta, joka on virinnyt Ison Rapakon takana Suomen sotahistoriaa kohtaan, kohdistuen nimenomaan suomalaisiin sotasankareihin: Todellisiin TAISTELIJOIHIN, eikä enää suurten operaatioiden päällysmiehiin, joiden sankaruus rajoittuu nuoliviivan piirtämiseen, jostain Rautaisen Traktorin kylästä jonnekin Punaisen Lypsäjän kylään, topograafikartan lehdellä.

"Simo Hayha" tai "William Pylkas" eivät ole enää tuntemattomia sotilaita USA:ssa tai Kanadassa. Muuan majuri Larry A. Thorne alkaa olla Jenkkilässä pian kaikkein tunnetuin Kaakkois-Aasian konfliktin taistelijoista - myös omalla nimellään, eikä enää pelkkänä romaanin henkilönä nimeltä "Steve Kornie", joka sai teosta filmatisoitaessa onnistuneesti John Waynen karut piirteet, mutta itse elokuva täysin totuudesta poikkeavan hollywoodilaisen "happy endin".

Odottelen kokalla kourin Lauri Törni-trilogian kolmannen niteen joutumista haltuuni, voidakseni läpikäydä sen osat yhtenäisenä kokonaisuutena. Harjoittautuminen kirja-arvostelijan vaativaan tehtävään vielä näin wanhoilla päiwillä vaatii ilmeisesti lisää perehtymistä muuhunkin, kuin pelkkään tietokirjallisuuteen.

Esitelty teos:       "Valkoinen kuolema" - Talvisodan legendaarisen tarkka-ampujan Simo Häyhän tarina.
Kirjoittaja:          PETRI SARJANEN; FM, historianlehtori.
Kustantaja:         Kustannusosakeyhtiö REVONTULI, e-mail: tapio.anttila@revontuli.net, puh: 03 345 3035
Painopaikka:      GUMMERUS KIRJAPAINO Oy, Jyväskylä.
Painos:                Toinen. 1998
Koodinumero:    ISBN 952-5170-05-5
Sivumäärä:         207
Luettelohinta:     145 mk


Linkkejä aiheesta:

Simo Häyhä, kaikkien aikojen legendaarisin tarkka-ampuja.

Simo Häyhä in sniper's log book.

Linkkisivu      Gunwritersin etusivu      

Gunwriters on the Web  Simo Häyhä, "Valkoinen kuolema": http://guns.connect.fi/gow/hayha.html