Osa 2 Linkkisivulle Gunwritersin etusivulle
Teksti: ROBERT KENNETH WILSON (1930 - 32) & P.
T. Kekkonen (1995).
Valokuvat ja repro-kuvat: J. Hartikka (ellei toisin mainita).
BERGMANN MP 18-I on ensimmäisen sukupolven konepistoolien esikuva. 2 - 3 vuotta
sitä aiempi italialainen pistoolinpatruunoita ampuva kaksoisase oli todellinen
"ali-konekivääri" (engl. SUBMACHINE GUN). Olkaan nojaavalla perällä, sekä
usein ylipitkällä piipulla ja yleensä myös yli-tilavalla lippaalla varustetut,
sarjatulta ampuvat pistoolit voitaneen nimetä "pikapistooleiksi" (englanniksi:
MACHINE PISTOLS). Nimitys "BERGMANN MUSQUETE" on mystinen ! Missään
muunkielisessä käytettävänä olevassa painetussa lähteessä se ei esiinny. Termiä
"MUSKETTI" viljelee R.K. WILSONin lisäksi vain IAN V. HOGG, mutta
saksankieliset lähteet eivät mainitse sitä edes aseen suunnittelun aikaisena
peitenimenä, joita olivat m.m. "TANKKI" tai "AUTOMAATTINEN PISTOOLI,
KALIBERI .30 M 1918" (= PEDERSENin Laite), sekä seuraavan suursodan aikaan ".45
KALIBERIN VALOPISTOOLI" (= sissipistooli "LIBERATOR"). Sana
"musquete" ei ole saksaa, tai muutakaan kieltä. Merkitys on kuitenkin kaikkien
ymmärrettävissä...
Tuotekehittelyn alusta alkaen oli ase "MASCHINENPISTOLE MODELL 18 TYPUS I" eli
MP 18-I. "Tyyppi II" olisi ehkä varustettu vaihtimella kertatulen ammuntaa
varten, mutta sitä häädyttiin odottamaan vielä kymmenen vuotta, eikä kertatuli-optio
ollut lainkaan välttämätön. Seuraavat 10 vuotta myöhemmin siitä luovuttiinkin
jälleen. Tankolippaallista variaatiota kutsutaan joskus MP 18-II:ksi, mutta nimitys on
erheellinen, ja jopa petosluontoinen, jos aseen lipaskuilun mallimerkintään on
kaiverrettu jälkikäteen toinenkin roomalainen numero ykkönen. (Jotain suomalaistakin
keräilijää on tiemmä joskus huijattu moisella lisämerkinnällä).
Nimitystä BERGMANN ei Saksassa myöskään viljelty kuin vasta vuoden 1932
kokeilumallista "BERGMANN MASCHINEN KARABINER" (BMK) alkaen. Tuotantomalli
"MASCHINENPISTOLE 35" (MP 35 Bgm) kantoi jo reilusti konepistoolin nimeä,
Saksan riistäydyttyä alennustilastaan v. 1933. Sveitsissä valmistettuihin MP 18-I:iin
oli leimattu teksti:"Brevét Bergmann" (= Bergmannin Patentti), ja saksalaisissa
aseissa saattaa esiintyä MP. 18.I. -leiman alla teksti "SYSTEM SCHMEISSER"
aseen todellisten keksijöiden kunniaksi.
ISÄT JA ISÄNNÄT
Saksalaiset aseet nimettiin, ja nimetään yhä, tavallisimmin niitä valmistavan tehtaan
omistaja-pohatan mukaan. Kukaan ei siksi tunne FEEDERLE-pistoolia, vaan Ukko-MAUSERin.
Myöskään ei tunneta STECKE & GRUNOW-konekivääriä, vaan "SPANDAU MG 42"
(nimetty alkutuotannon valmistuspaikan, erään Berliinin esikaupungin ja
keskusasevarikon, mukaan). Tehtailija THEODOR BERGMANN ei tiettävästi suunnitellut itse
yhtään asetta, vaan isä ja poika LOUIS ja HUGO SCHMEISSER tekivät aivotyöt
piirustuskonttorissa sekä prototyyppipajassakin. Hugo Schmeisserin osaksi koitui MP
18-I:n varsinainen suunnittelutyö, jonka töisevin osio oli uuden asemallin
massatuotantovälineistön kehittely. Itse aseen mallikappaleen valmistushan vaatii vain
noin 1 %:n koko kehittelyn työpanoksesta.
Keksijä THOMAS A. EDISONkin loihe jo lausumaan, että: "Neroudesta on 1 %
inspiraatiota ja 99 % transpiraatiota..!" (Se on: Haisevaa hikoilua viilapenkin tai
sorvin ääressä). Louis Schmeisser oli ehkä ehtinyt panna idean alulle, mutta hän
kuoli vuoden 1917 maaliskuussa. Isä-Louis oli eläessään maineikas konstruktööri:
Massasulkuisten aseiden kehittelijä jo vuodesta 1893; lukuisien BERGMANN-pistoolien isä,
ja viimein konekiväärien MG 1910 sekä MG 1915 suunnittelija.
NIMI-SEKOILUT VIHOLLISISTA LÄHTÖISIN
MG 42:n eli STECKE & GRUNOW-kk:n nimesivät "Spandauksi" jotkut
anglo-amerikkalaiset kioskikirjallisuuden liukuhihnatuottajat ehkä vasta 2. maailmansodan
jälkeen. Spandaun varikko ei ollut aivan ensimmäinen, eikä edes tuotteliain kyseisten
aseiden valmistaja. Aseen mekanismin suunnittelija Stecke oli kansallisuudeltaan
puolalainen, ja tekniikan tohtori Grunow, joka kehitteli MG 42:n huokean massatuotannon
teräslevystä prässäämällä, oli joko venäläinen tai ukrainalainen
syntyperältään. Kirjailija ALISTAIR MacLEAN ja hänen kolleegansa kai elivät ja
viimein kuolivat sen harhakuvan lumoissa, että KAIKKI slaavilaiset, joita ei kaasutettu
välittömästi OSWJECHIMin (saks. AUSCHWITZ) kylpyhuoneissa, komennettiin raskaimpiin ja
likaisimpiin sekatöihin.
"SCHMEISSER-konepistooleina" tunnetaan kolmekin täysin vääränlaista
asemallia: MP 38, MP 38/40 ja MP 40, joiden suunnitteluryhmää johti tosiasiallisesti
ERMA-yhtiön prototyyppiverstaan mestari HEINRICH VOLLMER. Hugo Schmeisser oli 1930-luvun
lopulla konstruktöörinä mainehikkaassa C.G. HAENELin tehtaassa, Suhlissa,
kehittelemässä konepistooleja huomattavasti vaativampia aseita: Ilmakiväärejä..!
Ilmapyssyn valmistukseen tarvitaan todellakin huomattavasti enemmän taitoa ja tarkkuutta,
kuin konepistoolien tuotantoon. Ajatellaan vaikkapa "Ukko-Hainelin"
ilmasylinterin ja männän yhteensopivuuden vaatimuksia, tai laukaisukoneistoa stressaavaa
jousivoimaa..!
"KORKEAJÄNNITYSSARJAn" vihkojen piirtäjät tai käsikirjoittajat eivät kai
olleet koskaan nähneet edes valokuvia viimeisestä todellisesta
Schmeisser-konepistoolista, puuperäisestä, kertatulivaihtimella varustetusta MP 41:stä,
jonka valmistus keskeytyi vanhoillisen byrokratian lillukanvarsiin hirtettynä. (Ks.
artikkeli "SUOMALAINEN SUOMI" ; suomenkielinen, tai in English !).
SCHMEISSER UUSILLA URILLA
Viimeisen kp-projektinsa kariuduttua ryhtyi H. Schmeisser luomaan taas täysin uudenlaista
asetyyppiä, rynnäkkökivääriä, jonka laista asetta hänen kilpailijansa H. Vollmer
oli kehitellyt jo vuonna 1935, saattaen omistamansa firman suoritustilaan, koska 7.75 x 39
mm "Konekarabiini M 35" oli valmistettu vanhoillisilla menetelmillä, liian
ylellisesti, kelvatakseen miljoona-armeijan aseeksi. Aseesta jäi perinnöksi vain
patruuna, josta kehkeytyi muutamien millimetrin sadasosien suuruisten mittamuutoksien
jälkeen meilläkin yhä käytettävä rk:n patruuna 7.62 x 39-mm M-43 JELISAROVA &
SJEMINA.
(Kirjoittaja käyttää foneettista venäläistä kaliberimerkintää. Todellisuudessa on
meidänkin rynnärinpatruunamme siis alkuaan saksalaisen GECO-yhtymän
"tirehtööri" WINTERin kehitelmä vuodelta 1934, mutta saksalaisten lopulta
omaksuma 7.9 x 33 mm patruuna oli edeltäjästään poikkeava tuotantoteknisistä syistä.
Tämä POLTE-patruunakin oli lopullisissa mitoissaan jo vuonna 1938, joten käräjöinti
asesuunnittelijoiden välillä ei vaikuttanut patruunan mitoitukseen, vaikka jotkut
toisinkin väittävät).
SUURSODAN UUSI TAISTELUTAKTIIKKA
Ensimmäisen maailmansodan vaiheista eivät "KORKKARIT" kerro mitään, joten
edes siitä lienee lukijoilla TOTUUDENmukainen käsitys ! Oleiltiin juoksuhaudoissa ja
korsuissa. Vastustajia paukuteltiin tykistöllä. Sopivalla tuulella puhalleltiin kaasua,
tai ammuttiin kaasuammuksia. Tarkk'-ammuskelua kivääreillä harrastettiin myös, jos
pelkkä täintappaminen vaatteista tai puhdetyöt pitkästyttivät.
Joskus suoritettiin rintamahyökkäys 1700-luvun taktiikalla. Miltei aina se seisahtui
vastapuolen kuularuiskujen ristitulitukseen. Toisinaan vallattiin hirmuisia miestappioita
kärsien joitain satoja metrejä vastustajan aluetta: Jokin kukkula useimmiten. Mutta
eipä aikaakaan, kun vastustaja valloitti saman kukkulan takaisin..! Näin nuhjattiin
kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen.
Patti-tilanteesta päästäkseen alkoivat saksalaiset kehittää uutta, kokemusperäistä
taktiikkaa: Massiivisten ihmisaalto-hyökkäysten asemasta suunniteltiin pienten
valiomiehistä koostuvien osastojen solutusta "ei-kenenkään-maan" yli
pimeyden, savuverhon tai kaasupilvien suojassa vihollisasemiin. Niihin päästyään
alkoivat "STURM-osastot" vyörytyksen, heitellen käsikranaatteja ja tulittaen
niiden räjähdysten pökerryttämiä vihollisia, pyrkien erityisesti vaientamaan
kk-pesäkkeet.
ERIKOISASEET ERIKOISJOUKOILLE
"STURM-ABTEILUNG" -taktiikan omaksumista hidasti sopivan aseistuksen puute.
Kiväärit ja karabiinit olivat hankalan pitkiä juostaessa ja ammuttaessa mutkittelevassa
yhdyshaudassa. Pulttilukkoiset aseet olivat myös liian hidastoimisia ja harvalukuiset
itselataavat kiväärit raskaita, kömpelöitä, sekä alttiita toimintahäiriöille.
Kevyin konetuliase, vesijäähdytteinen vyösyöttöinen pikakivääri MG 08/15 oli
kohtuuttoman kookas ja painava: Massaa noin 15 kg.
Kokemus opetti omaksumaan aseeksi pistoolin; kernaimmin perälaudalla ja TATAREK & von
BENKÖ-rumpulippaalla varustetun tykistön Parabellumin tai koteloperällisen
Ukko-Mauserin. Halutuin, joskin harvinainen, oli itävaltalainen koteloperäinen
STEYR-HAHN M 12/16; sarjatuliversio, alkuaan aiottu lentokoneiden tähystäjänaseeksi. Se
oli erityisen varmatoiminen. Mausereita ja Parabellumeja viilailtiin kenttävarikoilla
sarjaa ampuviksi. Mexicossa patentoivat NAVARRO-veljekset jo v. 1914 kohtalaisesti
toimivan sarjatulivaihtimen P-08:aan.
"Pikapistoolien" yhteinen vitsaus oli hirmuinen tulinopeus, ja siitä johtuva
tulen epätarkkuus. 32 patruunan rumpu tyhjeni parilla tai kolmella sarjalla, ellei
tuottanut häiriöitä. Lyhyeltäkin etäisyydeltä osui vihollisyksilöön ehkä vain
laukaus tai pari. Amerikkalaisten vastine, pumppuhaulikko, oli tarkoituksenmukaisempi, ja
jo aiemminkin näyttänyt leijonankyntensä Filippiinien sodassa vuosisadan vaihteessa,
sekä Mexicoon ulottuneilla rankaisuretkillä. Konepistoolin taktinen idea saattoi
perustua kokemuksiin haulikoista juoksuhautataisteluissa, vaikka saksalaiset eivät sitä
myöntäneet.
He jopa yrittivät saada aikaan "DumDum-luotien" kiellon ulotetuksi koskemaan
haulikon peurapatruunoita, mutta kun Haagin julistusten sanamuodot tutkittiin
huolellisesti, havaittiin niiden koskevan yksinomaan metallivaippaluoteja, eikä siis
minkäänmuotoisia täyslyijyisiä ammuksia, elleivät ne olleet myrkytettyjä,
räjähtäviä tai sytytys-vaikutteisia - jo aiempien sopimusten tuomitsemia. Revolverien
tai pienoiskiväärien lyijyluodit ovat siis täysin laillisia ammuksia sotatoimissa.
Kummallista onkin, että konepienoiskivääri ei ole kovinkaan tavanomainen
taisteluväline edes vasta-sissisodissa, vaikka se on mitä hirmuisin kuolemansorvi: Ampuu
tarkkaa, helposti hallittavaa tulta noin 300 metriin saakka..!
Nicaraguan sandinisti-kumouksen aikaisissa uutisvälähdyksissä oli sentään
havaittavissa joitain itselataavia REMINGTON NYLON 66:ia, jollainen onkin kensti työkalu
viidakkosotaan helppohuoltoisuutensa ja toimintavarmuutensa ansionsta. Makasiinin
täyttäminen on kuitenkin hankalaa, eikä mekanismi syötä vaimenninpatruunoita, joista
sukeutuisi suurin hyöty vaimentimettomassakin aseessa.
Saksalaiset käyttivät haulikkoa vain joissain yksittäistapauksissa
panssarintorjunta-aseina, pyrkien osumaan lintuhauliryöpyllä tankin tai panssariauton
kapeisiin, avoimiin tähystysrakoihin. Myös Suomen sota-doktriini tunsi tällaisen
menetelmän ainakin teoriassa. Vihollisen elävää voimaa vastaan tarkoitetun
konepistoolin suunnitteluun saivat toimeksiannon berliiniläinen ANDREAS SCHWARZLOSE ja
suhlilainen HUGO SCHMEISSER, jonka malli hyväksyttiin tuotantoon. Kilpailevan aseen
ominaisuuksia ei tunneta.
"STURM-joukkojen" valiotaistelijat juoksuhautaa
vyöryttämässä. Sää-ennuste "WETTERBERICHT: DONNER UND HAGELSCHÄUERN", eli
ukkosta ja raekuuroja sekunnin kuluttua vihollisen kk-tuliasemassa. Käsikranaattien,
kasapanosten ja konepistoolitulen vuorottelulla puhkaistiin venäläisten bunkkerilinjat
vielä Suomen Kolmannen Vapaussodan alkuvaiheessa, kesällä 1941. Opit olivat
muistissa..! Ensimmäisen maailmansodan lopputulokseen ei uusi taktiikka ehtinyt juurikaan
vaikuttaa, koska kotirintama iski tikarin taistelijoiden selkään syksyllä 1918
Saksassa, juuri ratkaisevan käänteen edellä.
"VIHOLLIS-NÄKEMYS" MP 18:STA
Englantilaisen everstiluutnantti R.K. WILSONin arviot asetyypistä nimeltä konepistooli,
ja MP 18:sta erikseen, ovat yksityiskohtaisen tarkkoja, mutta kriittisyydessään ja
asenteellisuudessaan hieman huvittavia, luettuina runsaat 65 vuotta myöhemmin, etenkin
SUOMI- kp:n kotimaassa, jossa asetyypin arvo osoitettiin muulle maailmalle "TIKKAKOSKEN MANNEKIINIEN" sankaritekojen kautta.
Jälkikäteishuomautus: Muutamien Wilsonin lausumien siteeraus englanninkielisissä
KP/-31:n esittelyartikkeleissa on tiemmä kirvoittanut makeat röhönaurut lukijoiden
piirissä kautta koko sivistyneen ja verkottuneen maailman... Myös Brittein saarilla..!
Seuraava tutkielma on pyritty suomentamaan mahdollisimman "orjallisesti"
30-luvun alun kankeahkolle kapitulantti-kielelle, eli siihen muotoon, johon se olisi
aikoinaan käännetty. Nyky-kielen viljelyhän olisi miltei pyhäinhäväistys
dogmaattiseksi julistukseksi syntyneen esitelmän suomennoksessa..!
"LUOTIRUISKU", ELI "BERGMANN-MUSKETTI"
By Lt. Col. R.K. WILSON (Exp.)
Suomensi ja editoi P.T. Kekkonen
Lukuisilla valo- ja piirto-kuvilla kaunistettu sekä valaistu
Bergmannin Musketti on omituisen laatuinen ase ulkomuodoltaan; täydellisesti poikkeava
kaikista uus'-aikaisista aseista. Siitä saa joteskin "poikki-sahatun"
vaikutelman ensi näkemällä, koskapa on piippunsa lyhyenläntä, ollen tukkinsa täysin
pitkä. Edelleen näyttää piippu paksultakin, koska puhkottu vaippa ympäröitsee sitä.
Ase on äärimmilleen yksinkertainen, lähestulkoon alkukantainen kyhäelmä, koostuen
neljästä pää-osasta: piipusta vaipan kera, lukko-uurnasta, lukosta ja tukista.
Lisäyksenä on lipas.
Piippu on kuin pitkän Parabellumin (7 tuumaa) ja porattukin 9 mm Parabellumin
patruunille. Piipun ympäröi siis sen koko pituudelta liereä teräksinen vaippa,
ympyriäisin lävistyksin, tuottamassa ilma- jäähdytyksen ja varjelemassa ampujan
kämmentä kuumalta piipulta. Perä on tavallista kivääri-pituutta, joteskin jykeväksi
veistetty pyökki-puusta. Siinä on pistoolikaula, ja on se kauniisti silitelty, jos kohta
enempikin kömpelö muodoltansa. Tukki ulottuu kolmen neljänneksen verran lukko-uurnan
pituudelle, päättyen hylsyreijän ja lippaan kuilun taakse, ollen höylättyinä syvät
kuurnat sen kummallekin sivulle, lujan otteen tarjoomiseksi ammuttaissa vasemmalle
kädelle.
LUKKO ELI SULKU
Sulkulaitos on jykevä teräskappale, painaen iskureinensa 1 naulan ja 9 unssia (=710
grammaa. Suom. huom.), ollen sen iskun pituus kolme ja puoli tuumaa (=90 mm. Suom.huom.).
Lukko on varustettu juoheasti kaarevalla vivulla; oman laatuisellaan virevetimellä.
Tämän vetimen puhki-rako uurnan sivulla on kursottu takapäästään ylöspäin siten,
että virevedin taidetaan kääntää ylöspäin ja kammitsoida se syvään
"S"-kirjaimella merkittyyn pykälään. Tämä on alkukantainen, jos kohta
täydellisen toimiva varmuus-keino: estävä lukon millään ehdolla lyömästä
eteenpäin, ennenkuin virevedin on laskettu pois pykälästä ja käännetty alas
puhki-rakoon.
SYÖTTÖLAITE
Lipas on sitä samaa 32-patruunaista rumpu-tyyppiä, joka alkuaan oli suunniteltu
Parabellum-pistooliin. (Tatarekin ja von Benkö:n rumpulipasta ei ALKUAAN oltu
tarkoitettu spesifiseksi mihinkään tiettyyn asemerkkiin ! Sovellutuksia sen rakenteesta
valmistettiin taskuaseista aina itselataaviin 7 x 57 mm MONDRAGON-kivääreihin, joita
käyttivät lentokoneiden tähystäjät ja ilmalaivojen miehistöt ennen konekiväärien
ja -tykkien omaksumista ilma-aluksiin. Maailmansodan vanhetessa keskitettiin tuotanto
pistooliin P-08, vaikka se oli "muotoilultaan hankalin mahdollinen ase"
rumpulippaan käyttöä ajatellen. Suom. huom.)
Lipas asetetaan vaakasuoraan solaan, joka ulos-pistää aseen vasemmalta sivulta heti
patruunakammion takaa. Niinkuin kuvitella saattaa, tämä järjestely on äärimmilleen
vaivaloinen ja kömpelö, kun pidetään mielessä täyteen lastatun lippaan painavaisuus.
Koska lipaskuilu ei ole yhtä pitkä, kuin on Parabellum-pistoolin panka eli kahva,
tarvitaan erikoinen välikappale, käytettäissä 32 patruunan rumpua Luotiruiskussa. (=
Kugelspritz. MP 18-I:n saksankielinen lempinimi. Esiintyy alkutekstissä
säännönmukaisesti väärin kirjoitettuna, muodossa:"KUGELSPIRTZ". Suom.
huom.).
Välikappale pujoitetaan lippaaseen, sisään menevän kaulan päälle, ennen lippaan
panoa aseeseen. Kappale ehkäisee lipasta menemästä liiaten syvälle solaan, jolloin sen
kita heti-pian kolhiutuisi runtuiseksi Kuularuiskun lukon siihen lyöttyessä. Lipassola
voitaisiin mitämaks tehdä yhtä pitkäksi, kuin on pistoolin pankakin, mutta tästä
seuraisi aseen painon ja sen kömpelyydenkin tarpeeton enentyminen. Välikappale on ohutta
peltiä, ja on siitä sukeutuva painon lisäys aivan mitätöin.
LIIPAISINLAITOS
Laukaisu-mekanismi on äärimmäisyyteen asti alkukantainen, ollen tuskin enempää kuin
yksinkertainen joustin-säppi pitelemässä lukon taimmaisessa asennossaan, mistä se
liipaisimella päästetään eteen. Kirpaisin takertuu lukon ala-pintaan kursottuun
matalaan loveen, ja on sen alempi pää saranoitu kiinni aseeseen nähden pitkinpuoliseen
puikkoon, jota liipaisin työntää eteenpäin, kääntäen kirpaisinta ja täten
vapahduttaen lukon. Taaksepäin työntää edellämainittua puikkoa vähäinen
kieru-vieteri, joka onkin mekanismin ainoa resoori.
Katkaisijaa, eli "nykäys-kirpaisinta" yksittäis-laukausten ammuntoon ei
tähän mekanismiin ole yhdistetty. Yksittäisen tulen ampuaminen on toki ainakin
teoriiassa mahdollinen, koskapa liipaisimen päästö irti heti lukon irtauduttua sallii
kirpaisimen nousemisen takertumaan lukon vire-loveen eli spänniin. Käytännössä
saattanee liipaisinlaitoksen jäyhyys mitämaks olla niin suuri, että harjoittautumisesta
huolimattakin on täysin mahdotonta ampua vähempää kuin kolme tai neljä laukausta
yhdellä liipaisimen puristamalla.
(Jäykähköhän liipaisu on, mutta 350 - 400 ls/min sarjatulinopeus toki mahdollistaa
kertalaukausten ampumisen "kanteleennäppäyksellä", eli liipaisimen hipaisulla
etusormen kärkeä käyttäen. Menetelmän hallitsivat jo 1. maailmansodan
konepistoolimiehet, jotka lienevät häätyneet opettelemaan taidon nopeakäyntisempiä
"pikapistooleja" soitellessaan. Suomentaja ampui nuorna miesnä kertalaukauksia
tai kahden paukun sarjoja jopa VALMET KvKK /-62:lla, vyöllisenkin, vaikka aseen
sarjatuli-kadenssi on täysin älytön - yli 1000 ls/min - ja suunnittelu-susihan kk/-62
oli muutenkin..! Robert K. Wilson oli tottunut kivääriammuntaan, jossa liipaisinta
todellakin PURISTETAAN, eikä paineta - puhumattakaan "näppäyksestä", joten
ymmärrettäköön hänen ennakkoluuloisuutensa..! Suom. huom.).
MASSALUKON TOIMINTA
Bergmann-Musketissa on yksinkertainen massasulku. Toisin sanoem: Sen lukon työntää
taaksepäin patruunahylsyn työntövoima, eikä lukko ole kytketty aseeseen
laukeamishetkellä. Käytettävä patruuna (9 mm Parabellum) on huomattavan tehokas, joten
on tähdellistä hidastaa sulun avautumista seuraavien tekijöitten yhdistelmällä,
nimittäin: (1) Verrattain jykevät edestakaisin liikkuvat osat: Lukon ja iskurin yhteinen
paino runsaat 700 grammaa, ja pitkä liike edestakaisin.
(2) Momentti eli liike-paljous, jonka raskas lukko saavuttaa liikkuessaan eteenpäin,
koska patruuna laukeaa jo ennenkuin lukko on täydellensä seisahtunut. Tätä toista
tekijää (2) on kutsuttu "differentsiali-lukitukseksi", ja se on
pää-sääntöisesti vaikuttava niiden konepistoolien toiminnoihin, jotka laukeavat kohta
patruunan syötön jälkeen. (Käsitteille "SLAM-LOADER tai "SLAM-FIRE" ei
suomenkielestä löydy sujuvaa synonyymia..! Suomentajan apologia.).
Tällä ilmiöllä on erityinen merkitys Bergmann-Musketin tapauksessa, koska sen
toiminnassa ei ole minkäänlaista kitka-elementtiä, joka on läsnä sellaisissa aseissa,
kuten Villar Perosa taikka Thompson. Toden sanoakseni, tahdon mennä niin pitkälle, että
väitän tämän ilmiön olevan ainoan perustelun siihen, että ase ylimalkaan toimii.
Lukon ja iskurin järjestelyt ovat melkein uskomattoman alkeelliset. Valta-jousta
(iskurinjousi) ei tavanomaisessa merkityksessä ole laisinkaan. Pitkä, hervoton
juohennus-vieteri (rekyylijousi) tekee myös valtajousen tehtävän, varustettuna
pitkällä, lukko-uurnan peräpään päähkö-hattuun kiinnitetyllä sisus-karalla.
Vieterin etummainen pää kulkee iskurin peräpäähän poratun tunellin sisään.
Juohennusvieteri on aina puristuksissa, minkä seurauksena on iskuri aina etu-asemassaan,
piikki eteenpistäen lukon isku-pohjasta. Tämäntähden tulee nalliin lyönti, ja
patruuna laukeaa kohta mentyään panoskammioon, vähänkin vastuksen tavatessaan, jo
ennen kokonaan perille työntymistänsä.
"Päähkö-hatun" irroitus lukko-uurnasta
käy kätevämmin kuin SUOMI KP/-31:n perätulpan irtikiertäminen: Painetaan
lukitussalpaa ja kierretään 1/8-kierros vastapäivään. Hoikka
"juohennusjousi" oli lähes yhtä vaikea työntää "tunelliinsa" kuin
Thompsonin tai SUOMI M/-31:n rekyylijousi. MP 28-II:ssa se korvattiinkin läpimitaltaan
suuremmalla "kieruvieterillä". Laukaisukoneistosta ulkonee viistopäinen
liereä liipaisintanko, jonka toisessa päässä sijaitsee ainoa liipaisinmekanismissa
tarvittava jousi. Mekanismi on tosiaan "alkukantainen" ja "jäyhä",
mutta myös huokea ja toimintavarma, vailla turhia särkyviä, pian loppuun kuluvia
pikkuosia tai kuoleutuvia jousia.
Hylsyn kiskurina on vahva ja leveä kynsi, joka luullakseni toimii omalta osaltaan
laukeamishetken viivyttäjänä. Kiskurin kynsi siis työntää patruunan kammioon, ja
vasta sen jälkeen sallii iskupiikin työntyvän nalliin, samalla kuin kiskurin kynsi
hypähtää hylsyn reunan ylitse ja takertuu sen kannan uurteeseen. Näin ainakin itse
uskon suunnittelijan ajatelleen kiskurin muotoa pohdiskellessaan.
(Monet myöhemmät konepistoolimallit toimivat, vaikka ulosvedin eli kiskuri on katkennut,
tai unohtunut lukkoa koottaessa. Kyseinen osa on hyödyllinen hylsyn ulosheiton
suuntaajana sekä sen tehostajana, ja poistettaessa pesästä laukeamatonta patruunaa,
mutta ainakaan patruunan pesäänsyöttöön ei kiskurilla ole kuvatun kaltaista
vaikutusta. Bergmann-kp:n lippaasta tulleen patruunan hylsynkanta työntyy kiskurinkynnen
alle heti, kun patruuna kääntyy piipunreiän suuntaiseksi, ennen työntymistään
pesään. Tämän takia on iskuri lukkoon nähden irrallinen osa, jonka kärkipiikki
painuu lukon sisään tietyssä syötön vaiheessa, ennen työntymistään nallin pohjaan.
Sanojen "kiskuri" ja "iskuri" samankaltaisuus etenkin puhekielessä on
johtanut ensinmainitun korvaamiseen termillä "ulosvetäjä". Tykistön
terminologiassa se vielä tunnetaan, koska käsitteiden sekaannuksen vaara on
vähäisempi. Suom. huom.).
R.K. Wilson ei ollut lukenut, tai ainakaan ymmärtänyt konepistoolin käyttöohjevihkon
tekstiä huhtikuulta 1918 ? Niittotulta tai sulkutulta ammuttiin pidellen asetta
kyljellään, lipas ylöspäin ja hylsynpoistoaukko alaspäin, perän nojatessa ampujan
olkavarteen kyynärtaipeen yläpuolelle. Rekyyli aiheutti tällöin helposti hallittavan
sivusiirtymän, mutta ei aseen piipun hyppelyä korkeussuuntaan. Harjoittautunut ampuja ei
tarvinnut tähtäimien apua juoksuhautavyörytysten ampumaetäisyyksille..!
Ampuja on yksinkertaisesti voimatoin pitelemään ampumia alhaalla, maalin
korkeudella. Kokeilu osoitti tämän todeksi mitä vaikuttavimpaan tapaan! Muutamalle
miehelle, joka on mitä taitavin kivääri-ampuja, jos kohta vailla harjaantuneisuutta
konekiväärien käytäntöön, suotiin tilaisuus kokeilla Bergmann-Musketilla ammuntoa 50
yardin etäisyydelle 4 x 4 jalan kokoinen aaltopelti-neliö maalitaulunaan.
(Ampumaetäisyys hieman yli 45 metriä. Taulun koko 1.2 x 1.2 metriä. Suom. huom.).
Ase lipastettiin vain viidellä patruunalla kerrallaan. Kuuden sarjan eli 30
laukauksen jälkeen voitiin todeta ampujan onnistuneen osumaan maaliin kahdella luodilla.
Kumpaisenkin reikä oli aivan likellä peltilevyn yläreunaa. Aseen hallitsemisen
vaikeuden lisäksi on kysymysmerkillistä, josko sen luodit voivat ylimalkaan osua
tyydyttävän likelle toisiaan edes sadan yardin etäisyydelle ? Piipun lyhykäisyys
sinälläänkin, kuin myös aseen rakenne ylimalkaan, herättävät ymmärrettäviä
epäilyksiä.!
(Taitavinkaan "pystymetsästä otettu" kivääriampuja ei ole erityisen etevä
ensimmäisen sukupolven konepistoolin peränpitäjä. Aiemmat opetukset oli
"pois-opittava" ennen kovilla patruunoilla ammuntaa. Kivääri tuetaan tiiviisti
olkaan ja ammutaan yksi TÄHDÄTTY laukaus kerrallaan. MP 18-I sitävastoin SUUNNATAAN -
tähtäimiä EHKÄ apuna käyttäen - kunnes opitaan ampumaan "vaistolla". MP:n
perä tuetaan poskeen, mutta sitä EI paineta olkaa vasten ! Rekyyliä vastustetaan
mahdollisimman tasapuolisesti molemmin käsin, kyynärpäät hieman koukistettuina ja
jäykkinä, tai pelkästään asetta kannattelevalla kädellä, jonka kämmen pitelee
piippua sen vaipasta. Aseen pituussuuntaan vaikuttava rekyyli ei aiheuta haitaksi asti
piipun "hyppyvaikutusta" tai pystyheilahdusta liipaisun ja pamauksen välisenä
mekanismi-aikana, joka on pakostakin pitkänpuoleinen..! KUKA OSAA, HÄN OSUU..! Ei ehkä
joka laukauksella, eikä aina juuri ensimmäisellä luodillaan - mutta konepistoolihan
onkin lähinnä haulikon kaltainen ase, kun taas pulttilukkokivääri on kiväärilajien
väline, jota käsitellään omilla säännöillään ja ehdoillaan, yhtälailla
ampumaradalla kuin hurme-kentilläkin. Suom. huom.).
"PUNKTFEUER", eli pistetulta pystyasennosta
2 - 3 laukauksen sarjoina, joista yhden luodin arveltiin osuvan miehenkokoiseen maaliin 50
- 100 metriin saakka. Tähtäys kuin kiväärillä. Vapaalta kädeltä ammuntaa ei
suositeltu, jos jonkinlainen tuki on käytettävissä, mutta aina sitä ei ollut..! Piti
luottaa osuman todennäköisyyteen, mutta välttää patruunain tuhlausta. Konepistoolin
käyttöohjeistossa ("LEITFADEN") v:lta 1918 käytetään tästä tulimuodosta
myös nimeä "SPRITZFEUER" = "tuliruiskaisu". Kokemus opetti pian
konepistoolimiehille liipaisimen "näppäämisen", eli kertalaukausten
ampumisen, joka ei ollut vaikeaa, koska sarjatulinopeus oli enintään 400 ls/min.
Suomessa haikailtiin kertatulivaihtimen perään, koska jo KP/-22:ssa oli sellainen. SAKO
Oy muuttikin monet 7.65 mm Brevét Bergmannit sveitsiläisen esikuvan mukaan kerta- ja
sarjatulta ampuviksi: Kevyt liipaisimen puristus matkaansaattoi kertalaukauksen
(TEORIASSA) ja painanta taka-asentoon asti sarjatulta. Käytännössä kehkeytyi
laukaisuvastus niin suureksi (5 - 6 kg), että liipaisin painui aina sarjatuli-asentoon
asti. Kertatulta ei kyetty myöskään "näppäämään" jäykällä
"Neuhausen-liipaisinkoneistolla", jollaisella pilattiin myös
Neuhausen-konekarabiinien muutoin erinomainen osumatarkkuus. Kuvan esittämä ase MP 28-II
on varustettu tulenvaihtimella ja ehdottoman luotettavasti toimivalla, itselataavasta
pistoolista omaksutulla sarjatulen katkaisinmekanismilla.
ISKUJOUKKOJEN INSTRUMENTTI
Voidaan pitää selvitettyinä, ett'eivät saksalaiset tarkoittaneetkaan Luotiruiskua
tarkkuusaseeksi, vaan käsikähmätaisteluiden välineeksi. Niin pitkälle he sentään
edistyivät, että kokosivat jo erityisiä komppanioita, jotka olivat asestetut yksinomaan
Luotiruiskuilla, vuoden 1918 viimeisinä kuukausina.
(Maailmansota päättyi 11. 11. 1918. Iskuryhmät oli juuri ehditty koota joukkueiksi
ja joukkueet keskittää komppanioiksi, kun kotirintama luhistui yllättäen.
Sotanäyttämöillä oli aloitteellisuus juuri siirtynyt saksalaisille, mutta tilannetta
ei voitu raportoida petollisiksi tiedetyille politikoitsijoille. Syyskuun alussa 1944
toistui sama "surkkia historiija" Suomessa: Sotaa EI hävitty, mutta tulitauon
ehdot sai sanella iki-aikainen vihollinen. Suom. huom.).
Uusia aseita ei ehditty käyttää mitenkään paljoudessa, koska suuri sota päättyi,
ennenkuin niiden tuotanto oli täysin vakiintunut, mutta oli äärimmäisen
mieltäkiinnittävää havainnoida, mitenkä niiden etevyyttä ja taktillista
käytäntöä oli jo ehditty tekemään tykö Saksan armeijan Yli-esikunnan kautta !
Bergmann-Musketit olivat valmistetut Suhlissa, rakentajanaan Theodore Bergmann-konsernin
Abteilung Waffenbau, ja niissä on Preussin Sotaministeriön hyväksymys-leimat.
Ilmeisestikin vain kaksi tai kolme tuhatta asetta ehdittiin jakaa taistelevaisille
joukoille.
(MP 18-I:n, jonka lippaan kiinnitysmuhviin on lyöty leima MP. 18.I, ensimmäinen
koetuotantosarja valmistui huhtikuussa 1918. Teoriassa olisivat sen muutamat yksilöt
ehtineet osallistua jo Ensimmäiseen Suomen Vapaussotaan, mutta Hangossa ja Tammisaaressa
maihinnoussut Itämeren Divisioona ei ollut mikään valiojoukko-osasto, eikä se siis
kuulunut uusien aseiden jakelulistalle. Huhtikuussa 1918 julkaistiin aseiden
"LEITFADEN" eli käyttöopas. Vihkosen painos oli 50 000 kpl. Samaisen määrän
aseita tilasi Th. Bergmannin tehtaiden aseenrakennusosastolta Preussin Sotaministeriö.
Toimitusaika vuoden 1918 loppuun mennessä. Valmistajan kapasiteetti ei olisi riittänyt,
joten myös itävaltalainen asetehdas Steyr sai tilauksen, mutta edes prototyyppisarjaa se
ei ehtinyt valmistamaan. Maailmanhistoriassa tunnetaan jopa Satavuotinen Sota, mutta
yhtään sellaista pikku-kahakkaa pidempikestoista sotaa ei asetekniikan historia tunne,
joka EI olisi loppunut tuotekehittelyn kannalta katsoen "ennenaikaisesti": Aina
on jäänyt jokin projekti kesken..!
Bergmann-Muskettien lukumäärästä 11. 11. -18 ei löydy tietoja mistään lähteestä.
R.K. Wilsonin arvio 2000 - 3000 kpl on pienin, ja HANS-DIETER GÖTZ:in veikkaus
"lähes 10 000 joukoille jaettua asetta" suurin, eli haarukka on
kirjallisuuslähteissä leveä..! Purettu ase kulki kotiutetun sotilaan tornisterissa
huomaamattomasti, eikä suomalais-tyylinen asekätkentäkään ollut tuntematon ilmiö
Saksassa, jossa koko maailmanjärjestys luhistui äkkiä ihmisten ympäriltä: Jokaisen
piti huolehtia perheensä turvallisuudesta omin välinein..!
Eräässä vuoden 1921 tienoilla "poliisivoimille poikkeusluvalla" valmistetussa
ase-yksilössä on sarjanumero 17677, mutta mikään lähde ei kerro, alkoiko numerointi
nollasta, vaiko 10 000:sta. Armeijan käyttöön ei Saksassa sallittu valmistaa
konepistooleja Weimarin Tasavallan aikana, mutta kieltoa kierrettiin melko avoimesti ja
helpostikin jo ennen vuotta 1933, jolloin valtaan noussut ADOLF HITLER osoitti
Versailles'n diktaattien olevan vain: "kuolleita kirjaimia kellastuvalla
paperilla". Suom. huom.).
HAJASIJOITETTU TUOTANTO
Pyssyjä valmistetaan edelleenkin Sveitsissä, maailmansodan jälkeen Neuhausenin
toiminimelle myydyllä lisenssillä. Niitä rakennetaan myös Solothurnin tehtaissa,
pääasiallisesti - niinkuin näinä aikoina ymmärrettävää onkin - Kiinan markkinoiden
tyydyttämiseksi.
(Solothurn-tehtaat olivat saksalais-omistuksessa, joten niiden ei tarvinnut lunastaa
valmistuslisenssiä. Evakkomatka "tois' puol' jokkee" oli myös lyhyt, rajajoen
eli Reinin yli RHEINFALLiin. Aseita ostivat Kiinaa hallinneen KUOMINTANG:in joukot, mutta
myöskin "sota-lordit" yksityisarmeijoilleen, sekä nuoren kapinoitsija MAO
TSE-TUNG:in johtamat kommunistit. Kaikille myytiin maksukyvyn mukaan, kysymättä
käyttötarkoitusta, tai ostajan jäsenkirjan kannen väriä. Kiinan sisällissota 1929 -
49 oli markkinasauma, johon kiilautuivat suomalaisetkin aseenvalmistajat, vaikka
politikoitsijat harasivatkin vastaan tolkuttomine "maailmankatsomuksineen",
ehkäisten ainakin LAHTI-SALORANTA pk/-26:n pääsyn maailmanmaineeseen. Suom. huom.).
Espanjalainen, Guernicassa toimiva Unceta y C:ia kaupitsee myöskin näitä aseita
kolmessa kaliberissa, nimittäin 7.65 Parabellum, 7.63 Mauser ja 9 mm, mutta se ei
luultavasti valmista niitä itse, vaan ostaa pyssyt Sveitsistä. Toisaalta on varmaa,
että Espanjassa on aika-ajoittain kopioitu niitä varkain, niinkuin kaikkia muitakin
ampuma-aseita.
(R.K.W:n mainitsemasta GUERNICAn kaupungista kehkeytyi joitain
vuosia myöhemmin, Espanjan sisällissodan aikaan, 1937, stalinistisen valhe-propagandan
kuuluisin esimerkki. Kun kaupunkia pommitettiin, nousi itku ja iso parku "rauhallisen
PUUTARHAkaupungin tuhonnasta." Tosiasiat julkaistaan tässä ja nyt kai ensi kertaa
koko maailmassa: Guernicassa toimi aseita tai aseen osia valmistava työpaja miltei
jokaisessa hiukankin koirankoppia kookkaammassa rakennuksessa..! Lähes jokainen yli
8-vuotias kaupungin asukas palveli Espanjan sosialisti-hallinnon varustelutehtävissä
pää- tai sivutoimisesti. Kuten Pohjois-Vietnamissa 1963 - 73, oli vain mitätön
murto-osa väestöstä todellisia siviilihenkilöitä. Pommituskohde oli siis puhtaasti
sotilaallinen, eikä kaupunkia "pyyhitty maan pinnalta", vaan se löytyy yhä
kartalta. Jälleenrakennuskaan ei vaatinut vuosia,vaikka sisällissota jatkui vielä,
vuoteen 1939 asti. Latojan huomautus.).
TANKOLIPPAAN OMAKSUMINEN
Sveitsiläiset sodan jälkeiset aseet ovat hiukan erilaiset, verraten alkukantaiseen
saksalaiseen malliin. Muun muassa lipas on suora tanko eli rasia, sisältäen 50 patruunaa
limitettyinä kahteen riviin, ja on sen sola suorassa kulmassa lukko-uurnaan nähden,
eikä enään Parabellum-pistoolin pangan kulmassa taaksepäin kalteva. Piippu on kaksi
tuumaa pidempi, ja on pyssyssä Mauserin-lainen tangenttitähtäin, py'ällettynä aina
tuhanteen metriin asti. Tämä, niin arvelen, on lisäys kaupitsemisen edistämiseksi
Kiinan sekä Etelä-Ameriikan markkinoilla.
Alkuperäiseen MP 18-I:een oli jo suunniteltu "optio" myöhempää tankolippaan
käyttöä varten. Rumpulippaan omaksuminenhan oli pakon sanelema tilapäisratkaisu:
Otettiin se, mikä oli jo tuotannossa..! Lipassola kiinnittyi lukko-uurnan ympäri
kiertyvällä "muhvilla", joka voitiin irrottaa jo olemassaolevista aseista, ja
vaihtaa tankolippaan solan muhvi sen tilalle, jopa aseen käyttäjän toimesta. Muhvi
kiinnittyy parilla ruuvilla. Vaihto ei ollut vaikea suoritus. Tankolippaan muhviin olisi
voinut tulla leima MP.18.II, mutta mallin merkintää ei lopulta muutettukaan, koska
"roomalainen kakkonen" oli varattu ilmeisesti tulenvaihtimella varustettujen
aseiden tunnusmerkiksi.
1920-luvulla "poikkeusluvilla" valmistettuihin poliisiaseisiin kuului jo 20
patruunan tankolipas, jonka solan kiinnitysmuhvin leima oli edelleen MP. 18. I.
Maailmansodan "voittajat" sanelivat lippaan tilavuuden rajoituksen, jota tosin
liennytettiin jo vuonna 1925 vientiin tarkoitetuissa lippaissa 35 patruunaksi. Se oli
uuden mallin MP 28-II lippaan nimellinen kapasiteetti. Kyseistä lipasta kopioitiin
laajalti eri puolilla maailmaa. Jopa alkuperäisiin INGRAM-konepistooleihin käy STEN:in sekä MP 28-II:n lipas.
Patruunatilavuus on käytännössä 30 kappaletta, jos syöttöjousi on uutuudenjäykkä,
ja 32 patruunaa, kun jousi on hieman kuoleutunut. Täyteen ladattu lipas aiheuttaa
"ensi-laukauksen syöttöhäiriön", etenkin jos lippaan kita on tehtaan
jäljiltä huonosti viimeistelty. (Tämä "roso-huulisuus" oli harvinaista
Bergmannin lippaissa, mutta lähes poikkeukseton sääntö niiden brittiläisissä
kopioissa).
Sveitsiläisen "Brevét Bergmann'in" 50 patruunan vetoiseen lippaaseen ei
kannattanut tarjota enempää kuin 40 patruunaa, jos syöttöjousi oli uudenjäykkä,
eikä yleensäkään yli 45 patruunaa, mikäli haluttiin välttää ensimmäisten
laukausten vajaasyötöt. Näistä seikoista johtuvat ristiriitaiset tiedot Suojeluskunnan
sveitsiläisten aseiden sekä kotimaisten LINDELÖF-Bergmannien lippaan tilavuudesta.
Osaltaan myös epätietoisuus lippaiden vajaatäytön tarpeesta aiheutti epäkohteliaita
kommentteja aseiden vajavaisesta toimintavarmuudesta, jos kohta kaliberin valinnassakin
oli mokattu. Sveitsiläinen valmistaja totesikin:
"Tiedämme hyvin, että aseemme toimii vain marginaalisesti 7.65 mm
Parabellum-pistoolin patruunoilla, jotka on pakko ladata miedoiksi. Mustahylsyisillä
karabiinipatruunoilla ase toimii, mutta niitä ei ole uskallettu ladata enää
maailmansodan aikana, eikä sen jälkeen. Ne rikkoivat liian monta pistoolia jo
pelkästään Sveitsissä. Hylsyn muotoilukin on tuottanut vaikeasti ratkaistavia
ongelmia. Uskomme, että Suomen Sk.Y:n osto-asiamiehetkin tietävät 7.65 mm patruunan
kelvottomuuden konepistooliin, mutta he eivät takerru moisiin pikkuseikkoihin. Asiakas on
aina oikeassa, joten jos joku välttämättä tahtoo 7.65 mm konepistooleja, myymme toki
sellaisia. Kohtuullisella lisähinnalla toimitamme 9 mm Parabellum-kaliberin
vaihtopiippuja. Muita osia ei tarvitse aseeseen vaihtaa, ja piipun pystyy asentamaan
vaikkapa ampuja itse." (Suomentajan muisteloita). HUOM ! "Mustahylsyisistä
karabiinipatruunoista" on hieman tarinaa tiedostossa: "PAKINAA
LÄHIPATRUUNOISTA", Quod Vis.!
KESTÄVÄN TULEN NOPEUS
Sveitsiläisen Bergmannin ammunnon kiihkeydeksi ilmoitetaan 600 laukausta minuutissa. On
täysin varmaa, että sodan-aikainen malli oli sitä huomattavasti hidaskäyntisempi.
("Brevét'n" lukko on todellakin kevyempi ja "juohennusjousi" ehkä
jäykempi kuin sodan aikaisissa MP 18.I:issä. Suom. huom.).
Sinällänsä on massalukkoon perustuva ase myötä-syntyisesti kiihkeämpi ammunnolta,
kuin olisi jäykkään yhteyteen kytkeytyvä ase. Jykevä, pitkän matkan liikkuva lukko
ja sangen vento juohennusjousi olivat omaksutut Bergmanniin varmastikin ylenpalttisen
ammunnon kiihkeyden ehkäisyksi. Sehän haittasi esimerkiksi Villar Perosa'n
ali-konekiväärin käytäntöä. Kestävän tulen suuri kiivaus on suotavaa vain
ilma-aluksien aseissa, mutta ei milloinkaan taisteltaissa maan kamaralla. (Mainittu
VILLAR PEROSA oli alkuaan suunniteltu lentokoneisiin tähystäjä-kk:ksi, mihin aseparin
muotoilukin viittaa. Suom. huom.).
Itse ounastelen saksalaisen Bergmann-Musketin ampuvan 300 - 400 laukauksen kiihkeydellä
minuutissa. Joidenkin kenraalien mielestä on tulen kiivaus 600 laukausta minuutissa
tietystikin hyvältä näyttävä lukumäärä.
(WILSONin ALKUPERÄSTEKSTIN KYSEINEN LUKUKAPPALE PÄÄTTYY TÄHÄN).
Bergmann-artikkeli jatkuu, osa 2 >>