Osa 2 Osa 3
Osa 4 Linkkisivulle Gunwritersin
etusivulle Suomi History in English
YLEISÖN PYYNNÖSTÄ:
"LAULU SUOMEN ON..."
...suomenkielinen versio australialaiseen COLLECTOR -aikakauslehteen vuosia sitten kirjoitetusta artikkelista, joka sittemmin amerikanenglanniksi käännettynä ja itsenäisen Suomen sotahistorian sekä konepistoolien kehityshistorian tiivistelmällä täydennettynä herätti yleismaailmallisen huomion Internet-sivuillamme. Artikkelia on edelleen täydennelty suomalaisia lukijoita mahdollisesti kiinnostavilla yksityiskohdilla, joista muut tietolähteet ovat kohteliaasti tai häveliäästi vaienneet.
SUOMALAINEN SUOMI - KP/-31:N HISTORIA
I OSA
Teksti: P. T. Kekkonen
Kuvitus: J. Hartikka
Pikku-uutinen tamperelaisessa "AAMULEHDESSÄ" N:o 106. toukokuun 10. päivänä 1925, Keski-Suomen kirjeenvaihtaja Saarijärven Paavolta:
HUOMATTAVA KOTIMAINEN
KEKSINTÖ:
Luutnantti Koskinen ja asemestari Lahti keksineet konepistoolin.
Kotimainen "Konepistooli Osakeyhtiö" on
Jyväskylän sk. piiriesikunnalle lähettänyt nähtäväksi ja kokeiltavaksi luutnantti
Koskisen ja asemestari Lahden keksimän ja sanotun yhtiön valmistaman konepistoolin,
mikä ansiokkaasti täyttää tällaiselle keveälle automaattiaseelle asetettavat
vaatimukset.
Sekä järjestelmäänsä että valmistukseensa nähden se tuntuu olevan huomattavasti
edellä maassamme tähän asti tunnettua Bergman-konepistoolia, johon se lähinnä on
rinnastettavissa.
Uudessa konepistoolissa käytetään 7,65 m:m pistoolin- patruunoita, jotka ladataan
piipun alle kiinnitettävään kaarevaan lippaaseen eli makasiiniin. Tulinopeus on
helposti ja ilman työkaluja säädettävissä 400 - 500 laukaukseen minuutissa.
Piipunvaihto, sekin ilman työkaluja on näppärä ja silmänräpäyksellisen nopea.
Pienellä asettimella saadaan ase ampumaan joko yksityisiä laukauksia tai kestävää
tulta, sekä varmistettua.
Ase toimii vastaiskulla (rekyylillä), ja siinä on ilmajarru, joten vastaisku ei
häiritse ampujaa samalla kun aseen tärinä ja hajoitus jää sangen vähäiseksi. Lukko
on yksinkertainen ja luja sekä hyvin suojattu. Aseen kantoväli on 500 metriin saakka.
- Saarij. P.
********
Jo edellä kuvailtu KP/-26, josta juuri uutisoinnin aikoihin alettiin
käyttää nimitystä "SUOMI-konepistooli", oli suunniteltu ikuisesti
kestäväksi varusesineeksi, ja sen edelleenkehitelmä KP/-31 täytti toiveet lähes
täydellisesti: Särkyneet tai loppuunkuluneet osat oli helppo uusia. Niitä olivat
hylsykiskurit, piiput, rekyylijouset, lukot, iskurikärjet ja puuperät.Lukko-uurna
(=lukonkehys) ja vaippa kestivät lähestulkoon ikuisesti kovassakin käytössä. Samoin
monien muiden konepistoolimallien arka "Akilleen kantapää", liipaisinkoneisto,
johon vain harvoin jouduttiin uusimaan pieniä akselitappeja tai hakaneulajousia.
KEHITYS ALKOI "PÄRINÄPYSSYSTÄ"
Nuori asemestari AIMO JOHANNES LAHTI (1896 - 1970) viilaili firaabelityönä ensimmäsen
kp-prototyyppinsä joskus vuonna 1920 tai -21. Ase ampui 7.65 mm taskuasepatruunoita. Sen
pituus oli noin 30 senttimetriä. Se valmistettiin armeijan asekorjaamolla Kouvolassa.
"Pikapistooli" oli yllättävän varmatoiminen ase, mutta 7.65 x 17 mm
Browning-patruunaa aliarvostettiin sotilaskäytössä ja sarjatulen nopeus oli
todennäköisesti liiallinen: Lipas pärähti tyhjäksi yhdellä hätäisellä
kertaliipaisulla.
Aseprototyyppi ja sen piirustuksetkin ovat kadonneet ainiaaksi, joten sen ominaisuudet
jäävät arvailujen varaan. Sarjatulen hidastinta ei "pärinäpyssyssä" liene
ollut. Niinpä hidastinlaitteen välttämättömyys tämänkaliberisessa kevytlukkoisessa
aseessa tuli erittäin todennäköisesti tiedostetuksi alusta alkaen.
PROTOTYYPPI M/-22 L & K
Seuraava mallikappale oli jo ajalle ominaista "karabiinikokoa" ja patruunakin
oli tyrnävämpi, 7.65 x 21 mm Parabellum, joka tuona aikana oli yleistymässä maamme
asevoimien pistoolinpatruunaksi. Pienen koetuotantosarjan valmistajaksi valikoitui
tamperelainen KONEPAJA LESKINEN & KARI. Aseet valmistettiin yleis-työstökoneilla ja
niiden osat sovitettiin yhteen käsityönä. Osien keskinäistä vaihtokelpoisuutta
aseyksilöiden välillä on mahdotonta havainnoida: Tallella on vain yksi konepistooli
L.L. & K. M/-1922, museoituna Saksassa, WEHRTECHNISCHE STUDIENSAMMLUNGin kokoelmiin
Koblenzissa. Yhteismäärä lienee ollut enintään viisi aseyksilöä.
LAHTI-kp M/-22:n
prototyyppi. Tiettävästi ainoa säilynyt yksilö Puolustustekniikan Tutkimuskokoelmissa,
Koblenzissa, Saksassa. Valmistaja KONEPAJA LESKINEN & KARI, Tampere. Puolikymmentä
asetta valmistettiin yksittäistuotantona, kokeillen erilaisia "ilmajarrun"
rakenneratkaisuja. Lukon iskunpituus oli erittäin lyhyt. Pneumaattinen jarru lukkouurnan
päätytulpassa mahdollisti sarjatulinopeuden säädettävyyden. Huomaa suhteellisen
pitkä piippu ja sen jäähdytysrivat. Piiput oli katkaistu 7.62 x 53 R-kaliberin
MADSEN-pikakiväärien varapiipuista. Vaippa ja piippu kiristettiin kiinni oven
"kääkää" muistuttavalla vivulla lyhyehköön lukkouurnaan. Uurnan kyljessä
oli pitkinpuolinen rako, jossa virevedin liikkui ees-taas. Aikalaisen "taktisen
ajattelun" mukaan ase oli itselataava karabiini, jolla saattoi ampua myös sarjatulta
esimerkiksi rynnäkköä torjuttaessa komppanianpäällikön erikseen antamalla luvalla.
KONEPISTOOLIN PATENTOINTI
Prototyyppi M/-22 osoittautui toimivaksi "soittopeliksi". Aseessa oli lukuisia
uudenlaisia rakenneratkaisuja, jotka patentoitiin "kirkastuspäivänä" (11.
syyskuuta) 1922 myönnetyllä kotimaisella patenttikirjalla. Ase oli tunnettu siitä,
että sen piippu suojavaippoineen oli pikaisesti irrotettavissa lukko-uurnasta ilman
työkaluja - myös kuumaksi tulitettuna - ja siitä, että liipaisinkoneisto voitiin
säätää ampumaan myös yksittäistulta, vaihdinvipua kääntämällä.
Myös Konepistooli Oy:n TOOL Oy:llä valmistuttama
Suomi M/-26 oli yhä automaattikarabiini 345 mm:n pituisella piipulla. Sen kaarilipas
mahdollisti suhteellisen matalan ampuma-asennon makuulta. Lipas oli yksirivinen, eli
erittäin syöttövarma, mutta sen "oikaistu" pituus olisi lähennellyt puolta
metriä. Lukkouurnaa oli pidennetty, koska myös lukko oli aiempaa pidempi,
erikoisuutenaan kavennettu "kaula". Ruuvilla säädettävää paineilmajarrua
tarvittiin yhä, koska kaliberivaihtoehtona oli myös 7.65 x 25 mm MAUSER, ja
mahdollisesti jopa uutta tulemistaan odottava 9 x 25 mm MAUSER "EXPORT".
Kotimaahan myytyjen aseiden väljyys oli 7.65 x 21 mm Parabellum. Pikavaihdettava piippu
kiinnitettiin kuin malliin -22 vivulla, joka kiristi piipun ja vaipan kiinni uurnaan.
Lukkoon tehtyjen rakennemuutosten lisäksi oli myös virevetimen rakenne uudistettu
tiivissovitteisen lukon suojaamiseksi lialta ja pelätyiltä taistelukaasuilta.
Lukon iskupituus uurnassa oli verraten lyhyt.
Kohtuuttoman suuren sarjatulinopeuden hillitsemiseksi tarvittiin paineilman tai alipaineen
hyödyntämiseen perustuva hidastinlaite, jollaisia patentoitiinkin lukuisia. Lukko-uurnan
tunneliin lähes ilmatiiviisti sovitettu lieriömäinen lukko toimi ilmakompressorin
männän tavoin.
Joistain patenttipiirroksista voidaan havaita pikavilkaisulla, että jarrukonstruktio toki
toimii, mutta kauankohan..?! Ja miten lienee kenttäkelpoisuuden laita..??!
Akilleenkantapäitä olivat haurailta näyttävät lukon pidätinkoukut, sekä yli- tai
alipaineen säätöruuvit, jotka olisivat helposti unohtuneet väärään asentoon
taitamattomien aseenkäyttäjien pyöritteleminä.
Eräs patentoitu, mutta ei koskaan käyttöön
omaksuttu ilmajarruratkaisu. Lukon pidätinkoukku olisi ollut lyhytikäinen; pian kuluva
ja helposti rikkoutuva.
Lopulliseen SUOMI KP/-31:een valikoitui yksinkertainen, jousella kuormitettu
läppäventtiili lukkouurnan perätulpan sisään. Sen pääasiallinen tehtävä on pölyn
ja lian sisäänpääsyn ehkäiseminen lukkouurnaan perätulpan "henkireikien"
kautta, mutta jonkinasteinen sarjatulen alipainehidastus toteutuu myös: Tyhjiltään
laukaistu ase "huokaisee" ennen lukon kilahdusta etuasemaansa.
Lukon taakse patoutuva paineilma toimii "bufferina" eli puskurina, joka
pehmentää lukon perääntymistä ennen sen pysähdystä perätulppaan. Monissa muissa
konepistooleissa on "bufferi" kovakumia, muovia, fiiberiä tai antura-nahkaa...
Puskuroimaton lukon iskeytyminen, teräs terästä vasten, saa aikaan ampujaa
häiritsevän "tärskytyksen" ja sarjatulen tarkkuuden huonontumisen. Aseen ja
lukon kestävyyskin joutuvat tarpeettoman kovalle koetukselle.
Lukko sinänsä oli entuudestaan tunnettua tasapaksua lieriö-mallia į la BERGMANN MP/ 18
-I, mutta varustettu kulmavivun eteenpäin syöksemällä iskuripiikillä į la THOMPSON.
Sittemmin havaittiin täysin kiinteä iskuri paremmaksi ja halvemmaksi ratkaisuksi. Vuonna
1922 ei konepistoolin suunnittelijoilla ollut käytettävissä kovinkaan monia esikuvia.
Monet yksityiskohdat pantiin paremmiksi... Suomalaiset patentinhaltijat, asemestari A.
Lahti, luutnantti Y. KOSKINEN, ja sittemmin myös ltn. L. BOYER-SPOOF, olivat
rakenneratkaisujen edelläkävijöitä - maailmanlaajuisestikin.
Salaisuudeksi jää, kuka heistä oli kunkin teknisen
yksityiskohdan todellinen keksijä. Arvellaan, että Boyer-Spoof toimi pelkästään
"piällysmiehenä", antaen kuitenkin alaiselleen A.J. Lahdelle luvan
firaabelitöiden tekemiseen "talon ajalla". Koskinen lienee päässyt
patenttihakemusten allekirjoittajaksi muillakin ansioilla kuin pelkän esimies-aseman
perusteella. Sittemminhän hän osoitti kykynsä itsenäiseenkin suunnittelutyöhön,
jonka hedelmiä kähvelsi jopa Suuri ja Mahtava Neuvostoliitto..."keksijä-nerojen
kuuluisa kotimaa". Jääkäriluutnantti Yrjö Koskisen nimen esiintymiseen Aimo
Lahden "puumerkin" edellä löytyy selitys armeijan hierarkian perinteistä:
Esimies on aina etuoikeutettu alaiseensa verrattuna.
Konepistoolien M/-22 ja M/-26 ilmajarru oli
kenttäkelpoinen. Kuvassa nähdään myös M/-22:n lukko äärimmäisessä
taka-asemassaan. Patenttipiirroksen esittämä iskurirakenne oli vain viitteellinen:
"Iskurinsäätäjä" (22) piti iskurin (21) kärjen lukon sisällä, päästäen
sen eteenpäin ulos kolostaan juuri ennen lukon iskeytymistä etuasemaansa. Rakenne oli
tällaisenäänkin sukua Thompson-kp:n iskurisysteemille, mutta toiminnoiltaan
päinvastainen, ja siksi patentoitavissa uutena keksintönä. Toimivuus oli lievästi
sanottuna kyseenalainen, mutta kuvan esittämää iskurirakennetta ei ole sovellutettu
milloinkaan käytäntöön.
KONEPISTOOLI OSAKEYHTIÖ
Asemestari Lahti, molemmat luutnantit, ja heidän esimiehensä, kapteeni V. KORPELA,
perustivat Konepistooli Oy:n valmistuttaakseen ja markkinoidakseen toimivaksi havaittua
varusesinettä joukkomitassa ja mahdollisesti myös vientiin. Firman toimenkuvaan kuului
toki myös aseen edelleenkehittely.
Konepaja LESKINEN & KARI oli kensti valmistamaan yksittäin tuotettuja
mallikappaleita, mutta sen kapasiteetti ei piisannut aseiden joukkotuotantoon, johon
tarvittiin erikoistyökaluja, kiinnikkeitä, poranohjaimia ja mittatulkkeja, jotka kaikki
piti suunnitella ja tehdä itse. Tampere sijaitsi lisäksi hankalan kaukana yhtiömiesten
silloisesta kotikaupungista, Helsingistä, josta alettiin etsiskellä yhteistyöhön
halukasta konepajaa.
Patenttipiirros
konepistoolin M/-22 ulkoisesta olemuksesta. Lukkouurna on kyljestään avoin. Huomiota
kiinnittää vaihdin-/varmistinvivun sijoitus aseen oikealle sivulle GREENER-haulikoiden
mallin mukaan. (Niiden varmistin tosin sijaitsi tukinkaulan vasemmalla sivulla). AIMO J.
LAHTI halusi omaksua v. 1942 tämän rakenteen uudelleen, mutta sodan aikana ei ollut
mahdollista tehdä aseeseen radikaaleja muutoksia.
LEONARD LINDELÖF Oy ilmoitti lunastaneensa juuri taannoin Bergmann MP-18:n
valmistuslisenssin ja aloittaneensa konekannan järjestelyt Bergmann-kloonin tuotantoa
varten. Lindelöfin teollisuushallin toisesta päästä löytyi kuitenkin myös kone- ja
työkaluverstas TOOL Oy, joka otti haasteen vastaan. Saman katon alla toimivista
konepistoolien valmistajista oli TOOL Oy menestyksekkäämpi. Vuodesta 1922 vuoteen 1925
sai verstas valmiiksi pari sataa toimivaa asetta. L. LINDELÖF Oy:n "urakka kusi niin
että lattia lainehti". Vuodesta 1923 vuoteen 1932 valmistui vain noin kuusikymmentä
Bergmann-kloonia, jotka voitiin jotenkuten hyväksyä käyttöön. Tiedossa ei ole, kuinka
paljon syntyi "sutta ja sekundaa".
L. Lindelöf oli ollut huolimaton työväkeä värvätessään. Firma piti
palkkalistoillaan "julki-punikkeja", eikä piitannut uusienkaan töihin
pyrkijöiden maailmankatsomuksesta. Alasimien tai ruuvipenkkien tuotannossa ei
anteeksiantamattomasta välinpitämättömyydestä koitunut haittaa tai harmia kuin
satunnaisten korpilakkojen muodossa, mutta Suojeluskunta-järjestölle ja muille valkoisen
Suomen asevoimille myytävien konepistoolien tuotantoa pystyivät konepajaan
soluttautuneet KOMINTERNin kätyrit jarruttamaan ja sabotoimaankin kohtalokkaalla tavalla.
Muuta järkeenkäyvää selitystä ei epäonnistumiselle löydy, vaikka
kirjallisuuslähteet mainitsevatkin häveliäästi "kokemattomuuden, taitamattomuuden
sekä valmistustyökalujen puutteellisuuden" olleen fiaskon alkusyinä. Konepistoolin
valmistus ei ole läheskään niin suurta ammattitaitoa kysyvä tehtävä, kuin
esimerkiksi tarkkuus-mittausvälineiden tai mittatulkkien tuotanto. L. Lindelöf Oy pystyi
valmistamaan jopa työntömittoja ja mikrometrejä. Bergmann MP-18 on valmistettavissa
kohtalaisesti varustetun autokorjaamonkin työstökoneilla. Tuotannon "vaikeutta ja
kalleutta" on liioiteltu - kai epämieluisien tosiasioiden salaamiseksi..?
Saksassa kertyi vuonna 1918 kokemuksia kp-tuotannosta vain huhtikuusta marraskuun 11.
päivään; runsaat puoli vuotta siis. Siinä ajassa opittiin tekemään laatutyötä
sota-ajan olosuhteissakin, kaikkinaisesta pulasta ja puutteesta huolimatta. Lindelöfin
väki "harjoitteli" lähes vuosikymmenen ajan..!! Tuotteiden laatu HUONONTUI
vuosi vuodelta. Jokin "tökki" !
Tool Oy oli onnistunut väistämään vaikeudet. Konepistooli Oy:n tilaukset toimitettiin
ajallaan, eikä työn laadussakaan ollut sanottavammin moitteen sijaa. Muutamat
Englannista tilatut piiput olivat tosin olleet epäkuranttia tavaraa - mahdollisesti
sabotaasin seurauksena. (KOMINTERN toimi kaikkialla maailmassa !) Vaikka vain joitain
kymmeniä piippuja oli turmeltu poraamalla patruunapesät "horoiksi" ja
holkittamalla ne teräsputken pätkillä, jotka irtosivat yleensä ensimmäisellä
laukauksella, ja vaikka BIRMINGHAM SMALL ARMS (B.S.A.) oli saanut syylliset edesvastuuseen
sekä vakuutellut, että tapahtuma ei enää toistu, oli sinisilmäinen luottamus
vaihtunut kylmään realismiin: Aseiden piiput hankittaisiin vastaisuudessa niiltä
kotimaisilta yrityksiltä, joiden henkilöstöstä jokaisella oli Suojeluskunnan tai Lotta
Svärd-yhdistyksen jäsenyys mainetodistuksenaan, eikä punakantista jäsenkirjaa
yhdelläkään..!
Konepistooli M/-22:n toiminnallisten osien
halkileikkauspiirros. Erikseen patentoitua ilmajarrua ei ole kuvattu tähän
patenttipiirrokseen, joka havainnollistaa laukaisukoneiston, lippaan kiinnityssalvan ja
lukon sekä lopullisesti omaksutun iskurimekanismin ratkaisut. Iskurilaite on
toimintavarmempi kuin pelkkä "iskurinsäätäjä": Kulmavipu lyö
iskurinkärjen patruunan nalliin voimakkaasti, kuten Thompson-kp:ssa. Laukaisumekanismi on
onnistuneempi kuin SUOMI M/-31:n liipaisin- vaihdin/varmistinratkaisu: Laukaisuvastus on
vähäisempi ja vaihdin/varmistin herkkäliikkeisempi kuin KP-31:ssä, jonka mekanismin
etuisuutena on sen parempi käyttöturvallisuus: Jäykkäliikkeisyys vähentää
vahingonlaukausten todennäköisyyttä sekä riskiä vaihtimen tahattomasta
kääntymisestä väärään asetukseen.
MALLI 1926: TAVOITTEENA KAASUNKESTÄVYYS
Tuotekehittely edistyi omalla tahollaan. "Aamulehdessä" 10. 5. 1925 esitelty
"huomattava kotimainen keksintö" lienee jo ollut mallin 1926 prototyyppisarjan
aseita, koskapa mainitaan uutuudeksi ja sen lukko "hyvin suojatuksi". Bergmann
MP 18:aan perustuvissa aseissa on huomattavana epäkohtana lukon virevetimen avoin
juoksu-ura, josta pöly, hiekka, kura tai muu lika pääsee lukkouurnaan. Jos tuo
pitkinpuolinen rako peitetään jollakin kenstillä konstilla, ei ase ole
ampumavalmiudessa, vaikka lipas olisikin paikallaan ja lukko vedettynä vireeseen. Lukon
eteneminen estyy, jos juoksu-ura on peitetty esimerkiksi tyhjällä leipälaukulla tai
telttakankaalla, koska virevetimen edestakainen liikekin estyy.
Pikakivääriä M/-26 kehitellessään halusi Aimo J. Lahti aseen niin
"hermeettiseksi" kuin mahdollista, esikuvanaan MAXIM-konekivääri, joka oli
havaittu I maailmansodan aikana ainoaksi toimivaksi aseeksi usvaisella tai tihkusateisella
säällä suoritetun kloorikaasutuksen jälkeen. Kloori jumitti esimerkiksi
pulttilukkokiväärit muutaman minuutin altistuksen jälkeen totaaliseen lakkoon: Jos
ruostuneella lukolla saikin voimakeinoin aikaan latausliikkeen, kieltäytyi iskuri kenties
sytyttämästä nallia. "Umpikuoriset" Maximit ja VICKERS-kk:t jatkoivat
kalmannauruaan, vaikka niiden ulkopinta punastelikin kaasuhyökkäyksen seuraamuksena kuin
teinitytön poski "sen" jälkeen.
Pikakiväärikin siis rakennettiin umpikuoriseksi ja sen virevedin lukkokopan kannen
johteissa liukuvaksi erillis-osaksi, eikä siis lukon mukana edestakaisin kulkevaksi
"tärppästikkeliksi". Kun aseen liikkuvat osat oli vedetty taakse, peitti
virevetimen tyvilaatta sen juoksu-uran "kaasunpitävästi". Avoimeksi jäi vain
hylsynpoistoaukko, joka oli helppo suojata kulloinkin tarkoitukseen sopivalla tavalla:
Jalkarätillä, rukkasella, leipälaukulla, tai ensisidepakkauksen kumikankaalla - niin
etenkin kaasuhyökkäyksen uhatessa.
Edellisen suursodan kokemukset vaikuttivat 1920-luvun asemallien rakenneratkaisuihin
huomattavasti enemmän kuin kirjallisuudesta käy ilmi. Kaasusodankäynnin mahdollisuus
otettiin huomioon erityisesti Suomessa, jonka vuosisatainen vihollinen oli muuttunut
entistäkin vihamielisemmäksi "Punaisen Hämärän Maaksi". Sen taholta voitiin
odottaa millaisia pirunkujeita tahansa. Räjähtävien luotien käyttö lukeutuu
kansainvälisten sopimusten törkeimpiin rikkomuksiin - mutta sopimuksethan onkin solmittu
ihmisten kesken, eikä minkäänmaalainen kommunisti lukeudu ihmiskunnan jäsenyyteen.
Jäsenkirjan hinta on 2 - 3 askelta taaksepäin DARWINin kehitysopin asteikolla..!
Konepistooli M/-26 oli muutettavissa "hermeettiseksi", sijoittamalla sen
erillisjousitetun virevetimen liereä varsi lukkouurnan perätulpan alapuolitse
laukaisukoneiston koteloon, joka oli hyvässä suojassa puuperän sisällä. Virevedintä
reippaasti taaksepäin nykäisemällä saatiin lukko vireeseen. Kun vedin päästettiin
irti käden otteesta, sen oma jousi työnsi sen etuasemaansa, jossa se pysyi aseella
ammuttaessakin, liikkumatta edestakaisin lukon mukana. Lukkouurnan kylkeen jyrsittyä
pitkittäisrakoa ei siis tarvittu, vaan pelkästään pieni pyöreä reikä virevetimen
varren kulkuväyläksi, jonka mainittu varsi sulki kaasunpitävästi.
LUKONKAULA PARANSI SYÖTTÖVARMUUTTA
Kahdessakin M/-26:tta edeltäneessä konepistoolissa esiintyi kavennettu lukon etupää
eli "kaula". Aiempi näistä esikuva-aseista, VILLAR-PEROSA Modello 1915
mainitaan kirjallisuudessa "maailman ensimmäisenä konepistoolina", vaikka se
onkin FIAT-konekiväärin pienoismalli hidastettuine massasulkuineen ja
konekiväärimäisine lapiokahvoineen sekä erilaisine jalustarakenteineen.
9 x 19 mm patruunoita V-P:lla kuitenkin ammuttiin, tavallisimmin kahdella yhteenkoplatulla
"varsinaisella", joiden lippaat remahtivat tyhjiksi yhdessä sekunnissa. V-P
kehiteltiin alkuaan lentokoneiden tähystäjä-kk:ksi, mihin tarkoitukseen sen patruunan
teho oli kuitenkin vajavainen. Aseet jaettiin enimmäkseen alppijääkäreille. V-P oli
hirmuisesta tulinopeudestaan huolimatta erinomaisen toimintavarma ase, ellei lippaita oltu
tiputeltu kivikkoon tai muuten kolhittu vuorimaastossa retkeiltäessä.
Piippu
pikakiinnitettiin ja -irroitettiin "tykkilukon" mallin mukaisilla
katkokierteillä. Kierresektoreita oli neljä. Kiinnityksen jälkeen ehkäistiin vaipan ja
piipun aukikiertyminen liitoskohdan ympäri kulkevaa "pantaa" kiristämällä.
Kiristysruuvin kookas kahva on nähtävissä KP/-22:ta ja -26:tta esittävissä
valokuvissa. SUOMI-kp:iin M/-31 omaksuttiin yksinkertaisempi neljään lujaan sileään
kiinnike-sektoriin perustuva järjestelmä ja pieni salpa estämässä vaipan kiertyminen
irroitussuuntaan. Piipun ja vaipan kiinnityksen välykset eliminoitiin 0.1 mm:n
paksuisilla välilevyillä, joita vain harvoin tarvittiin kaksi; joskus yksi ja yleisimmin
ei yhtään. (Idea oli omaksuttu MAXIM- konekiväärin lukon sovitukseen käytetyistä
välilevyistä). Kitkakiristys-menetelmästä voitiin näin ollen luopua kokonaan, ja
vaihdella erityyppisiä vaippoja aseen runkoon "heittämällä", luottaen niiden
vaihtokelpoisuuteen ilman tarkkuussovituksen tarvetta.
Toimintavarman aseen maineessa oli myös suursodasta myöhästynyt JOHN TAGLIAFERRO
THOMPSONin "Juoksuhauta-luudan" (Trench Broom) versio Thompson Model 1921; sekin
nyt lipassyöttöinen ja varustettu hidastetulla massasululla (joka yleensä ei hidasta
vaan kiihdyttää aseen sarjatulinopeutta, mahdollistamalla lukkomassan kevennyksen).
Yhteistä näille aseille oli siis lukon liereän etupään ohkoisuus; läpimitta vain
hieman hylsynkannan halkaisijaa suurempi. Koska tätä ominaisuutta ei oltu suojattu
patentilla, voitiin se omaksua myös KP/-26:een. Taas yksi edistysaskel kohti
SUOMI-konepistoolin lopullista rakennetta oli astuttu: Se olikin pitkä harppaus. Lukon
ohut "kaula" tuottaa syöttövarmuuden, jollaisesta voitiin pelkästään
haaveilla liereällä tasapaksulla Bergmann-tyyppisellä lukolla varustettuja aseita
kehiteltäessä, ja niitä käytettäessä.
Ohennettu lukonkaula liikkuu vain hieman läpimittaansa väljemmässä tunnelissa, jonka
seinämät pakko-ohjaavat lippaasta syötetyn patruunan kohti piipunreiän keskiötä ja
patruunapesää. Tunneli ei voi tietenkään olla "umpitunneli", koska sen
seinämiin joudutaan työstämään lippaan kidan mentävä aukko ja hylsynpoistoaukkokin.
Jos lipas on valmistusvirheellinen tai vaurioitunut siten, että se syöttää patruunat
vinosti kohti hylsynpoistoaukkoa, tuottaa ase väistämättömästi syöttöhäiriöitä,
mutta lievemmin virheellisen tai vioittuneen lippaan aiheuttamat syötön vinoutumat
eivät ole läheskään yhtä haitallisia kuin ne olisivat tasapaksulla lukolla
varustetuissa aseissa.
Kirjoittajan mieleen muistuu eräs ampumakokemus STEN Mk II:n vaimentimellisella
versiolla. Lipas oli täytetty kymmenkunnalla patruunalla. Lyhyen sarjan jälkeen ase
lakkasi laulamasta. Liikkuvat taakse ja: "KLIK". Uusi viritys ja taas:
"KLIK". Kolmas yritys matkaansaattoi laukauksen ja oudon kilahduksen: Lukon ja
piipun välissä oli patruuna poikittain. Lippaan kidan molemmilta puolilta löytyi
irrallinen ampumaton patruuna. Toinen niistä oli kääntynyt ympäri, maaten luotipää
taaksepäin. Lukon taakseveto tuotti vaikeuksia, vaikka lipas oli jo poistettu aseesta...
Sota-ajan kiireessä suunniteltu ase voi käyttäytyä näinkin eriskummallisesti. STENin
tuhansin kielin kiroiltu lipas ei ole suunniteltu sodan aikana Englannissa, vaan
1920-luvun lopulla Saksassa, HUGO SCHMEISSERin toimesta, konepistooliin BERGMANN MP 28-II.
Sen ja STENin lippaat ovat keskenään vaihtokelpoisia puolin tai toisin. Sota-ajan
vitsaus STENin lippaissa on vain puutteellinen (tai oikeastaan olematon) viimeistely.
Useimmat lippaat saa toimiviksi tuossa tuokiossa muutamalla viilantyönnöllä,
poistamalla karheat stanssaus-purseet lippaan "huulien" sisäreunoista.
Suomalaisen KP/-26:n lipas oli edelleenkin lähes puoliympyrän muotoinen yksirivinen 36
patruunan kaarilipas, joka oli sijoitettu aseen alapuolelle. Erikoiseen muotoiluun oli
kaksi motiivia. PRO PRIMO: Aseen patruunat olivat pullonkaulahylsyisiä, 7.65 x 21 mm
Parabellum- tai 7.63 x 25 mm Mauser-patruunoita.
Jälkimmäinen kaliberi oli lähinnä "optio" aseiden vientiä ajatellen.
Todennäköisin viennin kohdemaa oli Kiina, jonka monet "sota-lordit" suosivat
entuudestaan 7.63 mm MAUSER C-96 pistooleja. Kaliberi oli suosittu myös Etelä- ja
Keski-Amerikan maissa, joissa kapinat ja sisällissodat olivat yleisiä. Konepistooleille
oli kysyntää, mutta Suomen sairas vientipolitiikka nousi aseiden tarjonnan esteeksi jo
V. ALFR. TANNERin hallituskaudella v.v. 1926 - 27. Aseviennin järjettömät,
kansantaloudelle turmiolliset, "tunteisiin perustuvat", rajoitukset eivät ole
meidän aikamme ilmiö.
Toinen lippaan erikoislaatuisen muotoilun syy oli sen sijainti aseen alla, eikä sivulla.
Kaarilipaskin vaikeutti hieman makuulta ammuntaa, mutta jos 36 patruunan yksirivinen lipas
olisi suora tankolipas, se ulottuisi jopa lähes puolen metrin verran aseen alapuolelle.
Ampuma-asento rähmällään tasaisella maalla maaten olisi lievästi sanoen luonnoton,
tai jopa mahdoton. Ampuja olisi ainakin turhan helppo maalitaulu vihollisen tulitukselle.
Moni on kysynyt kirjoittajalta: "Miksi Aimo Lahti valitsi lippaan kiinnityksen aseen
alle ?! Sivukiinnityshän olisi ihanteellinen ensimmäisen sukupolven konepistoolissa, ja
yläpuolinen pystylipas osoittautui onnistuneeksi australialaisessa OWEN-kp:ssa, sekä sen
edelleenkehitelmissä !" Lahti ei itse perustellut tätä valintaansa mitenkään
tyhjentävästi postuumina julkaistuissa muistelmissaan, mutta muistettakoon, että tuo
vain muutamia lukuvuosia kansakoulussa opiskellut synnynnäinen nero SEURASI
AMMATTI-ALANSA KEHITYSTÄ tarkkaavaisemmin kuin ehkä yksikään kapitulanttikunnan
edustaja Suomessa (tykistön kenraali VILHO P. NENONEN tietenkin aina kriittisistä
herjoista poislukien).
Erityisen kiinnostunut oli A. Lahti konepistoolien rumpulippaista, tuntien hyvin ne
hankaluudet, joita maailmansodan aikaisiin konepistooleihin "paremman
puutteessa" omaksutut TATAREK & v. BENKÖ -lippaat olivat tuottaneet, mutta
tietoisena myös Thompson-kp:n rumpulippaiden erinomaisesta toimivuudesta.
Thompson-rumpulippaat olivat alakiinnitteisiä, kun taas MP 18:n lippaat
sivukiinnitteisiä - alkuaan P-08 Parabellum-pistooliin tarkoitettuja ja monilta
teknisiltä ratkaisuiltaan epäonnistuneita.
Konepistoolin M/-26 lipassola oli kapea, ja se kulki puuperän etuosan lävitse. Vain
kaita yksirivilipas mahtui kulkemaan solan kautta. Jos aseeseen olisi valmistettu
rumpulippaita, ne olisivat olleet yhtälailla epäonnistuneita kuin venäläisen Pistoljet
Pulemjot Degtarjeva obr. 1934 -38 g:n pitkäkaulainen rumpulipas, jonka kapea kaula joutui
myös kulkemaan etutukin läpi. Tällainen rakenne sai aikaan jopa enemmän
syöttöhäiriöitä kuin pahamaineinen Tatarek & von Benkö-lipas maailmansodan
aikaisissa Bergmann-konepistooleissa, johtuen venäläisen aseen 800 - 1000 ls
sarjatulinopeudesta.
PPD:n lipas ei ehtinyt syöttämään niin montaa patruunaa kuin ase olisi syönyt.
Bergmann MP 18-I:n sarjatulen kadenssi oli vain noin 450 laukausta minuutissa. Hitaasti
louskuttavaan Bergmanniin ehti epäkelpo "Trommelmagazine" syötellä
patruunoita riittävän ripeästi.
Häiriöitä tosin ilmeni, kun lippaat alkoivat likaantua. Monet saksalaiset
konepistoolimiehet omaksuivat aseisiinsa sopivia P-08 -pistoolin lippaita, vaikka ne
tyhjenivät 2 - 4 lyhyellä sarjalla. Aseen toimintavarmuus oli maailmansodan viime
vaiheessa arvostetumpi ominaisuus kuin 32 laukauksen "sulkutulisarjan" ampumisen
mahdollisuus. Kahdeksan laukauksen sarja + ripeä lippaanvaihto tuotti suuremman
KÄYTÄNNÖLLISEN tulinopeuden kuin nelinkertainen patruunakapasiteetti +
"kaupanpäällisinä" viisi tai kuusi aseen toimintahäiriötä per
lippaallinen... Maailmansodan veteraani ADOLF HITLER painotti alituisesti, jopa lähes
jankuttaen: "Saksalaisen sotilaan on voitava luottaa aseensa toimivuuteen KAIKISSA
OLOSUHTEISSA !"
Kokemus puhui..! Jotkut kuuntelivat... jotkut eivät..
Konepistooli Oy:n mallissa 1926 esiintyi vielä ruuvisäätöinen pneumaattinen puskuri
eli "ilmajarru", jolla aseen tulinopeutta voitiin säätää tietyissä rajoissa
jopa ampumaradalla tai maastossa. Suomessa käytetyt 7.65 x 21 mm patruunat olivat
latausmääriltään ja teholtaan varsin yhdenmukaisia, mutta etenkin ulkomaisille
ostajille oli tarjolla kaliberivaihtoehtoja tylymmillekin latingeille, jos kohta myös
kesymmille. 7.63 x 25 mm MAUSER tuli jo mainituksi. Mahdollisuuksien rajoissa oli myös 9
x 25 mm Export Mauser, 9 mm BERGMANN-BAYARD (suosittu mm. Espanjassa), 9 x 19 mm
Parabellum ja amerikkalainen .38 SUPER AUTO.
Viimeksimainitussa on puolilaipallinen hylsy, jonka syöttöön kaarilipas olisi ollut
mitä otollisin, kuin myös 9 x 20 mm BROWNING LONG-patruunan syöttelyyn. Konepistoolia
ei kuitenkaan vielä 1920-luvun lopulla osattu arvostaa siinä määrin, kuin se
arvostusta ansaitsi. Heiteltiin vain "hetulaa" gangsteripyssyistä, joilla USA:n
suurkaupunkien viinatrokarit tappelivat keskenään myyntireviireistä; heillä kun oli
löysää rahaa hintavienkin varusesineiden hankintaan. Poliisikunnalla sitä ei ollut
tuhlattavaksi moiseen "turhhuuvveen". Hyvä tuuri, jos edes haulikoita riitti
jakeluun.
Armeijoiden määrärahat olivat vieläkin tiukemmassa. Olihan käyty jo se "sota,
joka lopetti kaikki sodat". Asevoimien tarpeellisuus asetettiin kyseenalaiseksi
monissakin maissa, joilla ei ollut siirtomaita kaitsettavinaan tai vakavasti otettavaa
puna-kapinan uhkaa näköpiirissä, tahi suurta, laajentumishaluista perivihollista
naapurinaan, etsimässä hyökkäyskynnystä "maailmanvallankumoukselle".
Suomella oli sekä...että..! Vierähtää kuitenkin vielä muutamia vuosia, ennenkuin
vuoden 1927 uhkat uskalletaan tuoda julki yhtä avoimesti, kuin vuoden 1918 tapahtumat on
tuotu näitä rivejä kirjoitettaessa. Totuus valkenee joskus vuoden 2008 tienoilla..?!
********
SUOMALAINEN SUOMI
Konepistooli malli 1926 oli varsin kansainvälinen ase, vaikka sen markkinointi maailmalle
ei käynnistynytkään odotetussa laajuudessa. Piiput teetettiin pääsääntöisesti
Birminghamissa, jos kohta myös kotimaasta oli löydetty kaksikin keski-suomalaista
yritystä, joilla oli homma hanskassa, eikä "ryssänhajuisia luteita pajan
nurkissa". Viimeisinä valmistettujen aseiden piiput sekä varaosa-piiput olivat jo
kotimaista tekoa. Piipputeräs saattoi olla ruotsalaista seosta. Mallin -26 piippu oli 345
mm:n pituinen ja mallissa -22 sitäkin pidempi (ainakin Leskinen & Karin valmistamissa
prototyypeissä noin 40 cm:n pituinen pätkä 7.62 mm MADSEN-pikakiväärin piippua syvine
ympärikiertävine jäähdytysurineen).
Pätkä Madsenin piippua oli lähetetty myös B.S.A:lle porauksen ja rihlauksen sekä
rihlannousun mittojen esikuviksi. Pikakiväärien piipuissa oli porausläpimitta yleensä
liiankin tiukka ja urakaliberi ylisuuri. Tämä normienvastainen mitoitus oli ilmeisen
sopiva 7.65 mm konepistoolin piippuihinkin, koska aseiden käyntitarkkuutta ei juurikaan
moitittu.
Aseiden "juohennus-resoorien" eli rekyylijousien valmistukseen luultiin
tarvittavan jokin salatieteellinen "juju". Jouset ostettiin kovalla valuutalla
Sveitsistä, jonne oli evakuoitu suuri varasto Bergmann MP 18-I:n varajousia Saksasta
maailmansodan päätyttyä. Lähempi tutkimus osoitti, että venäläisen kiväärin
M/1891 iskurin jousi olisi toimittanut "juohennusjousen" viran. Niitä olisi
ollut Suomen armeijankin asekorjaamoilla ja -varikoilla useita kymmeniä tuhansia.
Kappalehinta joitain kymmeniä pennejä... Tietämättömyydestä sakotetaan, joskin vain
yhden kerran.
TV:n "Ostoskanavien" tuotteiden markkinointi perustuu tähän samaan
strategiaan..! "Varokaa halpoja jäljitelmiä" on ollut kautta aikojen
humpuukimaakareiden suosikkilause, jolla tuotteita myydään monikymmenkertaisillakin
hinnoilla niiden todelliseen käyttöarvoon verrattuna.
Suomalaisen SUOMI-konepistoolin tuotekehittelyssä pyrki Aimo J. Lahti aseen
kotimaisuusasteen maksimointiin. Jotkin materiaalit, kuten erikoisteräkset, oli hiljainen
pakko tuoda ulkomailta. Niitä saatiin onneksi lähinaapurista, Ruotsista. Jos olisimme
luottaneet vain Englantiin, olisi itsenäisyyspäivänämme 6. 12. 1941 laulettu jenkka
"Kusessa Ollaan" kolmen miljoonan kansalaisen sekakuoron yhteisesityksenä. Sir
WINSTON CHURCHILL julisti tuona päivänä sodan Suomen Tasavaltaa vastaan - mitä
älköön koskaan unohdettako..!
VALMISTAJA LÖYTYI
Asekonstruktööri Lahden toivomus, että rakenteeltaan lopullinen SUOMI-konepistooli
malli 1930 valmistettaisiin kokonaan Suomessa suomalaisella työvoimalla, voitiin
toteuttaa. A.J. Lahden oma senaikainen työnantaja VALTION KIVÄÄRITEHDAS oli pula-ajasta
huolimatta ylityöllistetty L/S 26-pikakiväärien tuotannon alettua erinäisten
viivästysten jälkeen. Tahti oli "pyssy päivässä, kaksi parhaassa + muut työt
siinä sivussa". Tehdas oli alkuaan rakennettu Jyväskylään juuri L/S 26:n
tuotantolaitokseksi.
Jyväskylän seudulla oli enemmältikin aseteollisuutta: Ase- ja piippuseppä JOONAS
MATARAISEN paja, jota saattoi jopa tehtaaksi kutsua, sekä TIKKAKOSKEN RAUTA- JA
PUUTEOLLISUUS Oy, joka oli valmistanut Maxim- konekiväärien varaosia jo maailmansodan
aikana ja laajentanut sittemmin tuotevalikoimaansa, aloittaen aseenpiippujen ja aseidenkin
valmistuksen vuodesta 1928 alkaen.
Tikkakosken "ruukilla" oli kasvava tuotantokapasiteetti. Aimo J. Lahdella ja
Konepistooli Oy:llä oli myytävänä tuote-idea, jonka esiasteet olivat jo käytössä
kokeiltuja ja toimiviksi todettuja.SUOMI-konepistooliksi jo virallisestikin nimitetyn
aseen uusimman mallin 1930 valmistuslisenssi ja patenttioikeudet vaihtoivat omistajaa
keskikesällä 1930 hintaan 65 000 mk käteisenä ja 5 %:n royalty jokaisen valmistuneen
aseen tehtaanhinnasta.
Konepistooli Oy:n yhtiömiehet jakoivat saaliin, solmivat sopimuksen
"provikoiden" jaosta ja purkivat tarpeettomaksi käyneen yhtiön, hajaantuen
kukin omiin leipätöihinsä "sotavaltion" palveluksessa.
Lahti jatkoi konstruktöörin virassa VKT:lla, mutta myöskään Koskinen ei luopunut
tyystin suunnittelutehtävistä, vaikka ne eivät ilmeisesti hänen päätoimenaan
olleetkaan. Täydellisiä aseita hän ei tiettävästi ole suunnitellut, mutta yhden
kuuluisan "oheislaitteen" sentään, joitain vuosia yhtiön purkamisen jälkeen.
RATKAISEVAT PARANNUKSET
Eräille Suomi-konepistoolin rakenneratkaisuille haki Tikkakosken Rauta- ja Puuteollisuus
O/Y (vielä alkuperäisnimisenä esiintyen) patentteja päiväyksillä 4. ja 5.
heinäkuuta 1930, joten aseen toimintaperiaate kaikkinensa, vaipan viistottu (suujarruna
toimiva) etupääty sekä edestakaisin liukuva vaihdin/varmistin ovat
"perintöä" Konepistooli Oy:ltä ja ilmeisesti A.J. Lahden ideoita. Lahti tosin
tuli myöhemmin katumapäälle, ehdottaen paluuta "GREENER-tyyppiseen"
kierrettävään vaihdinvipuun aseen oikeanpuoleisella sivulla. Liukuva varmistin ja
vaihdin esiintyvät jo L/S 26-pikakiväärissä, joskin toisistaan erillään olevina
osina.
Tärkeintä rakenteellista parannusta ei voitu patentoida, koska se oli jo
"entuudestaan tunnettu keksintö": Sivuiltaan avoin lipassola, joka mahdollistaa
erityyppisten lippaiden, myös rumpulippaan, käytön aseessa. Amerikkalainen
AUTO-ORDNANCE Co. oli selvityttänyt jo vuoden 1930 aikana, josko heidän ideansa
omimisesta voitaisiin nostaa "litigaatio" (= patentinloukkaus-käräjät), mutta
selvitys osoitti, että Thompson-konepistoolin rumpulippaan kiinnitystapa solaansa on
erilainen: "Tommyyn" työnnetään rumpulipas sivultapäin, kun taas
Suomi-kp:iin altapäin. Niinkin vähäinen tekninen eroavuus on riittävä eroavaisuus
pikkutarkoille patenttiviraston tutkijoille.
Toisesta merkittävästä parannuksesta ei myöskään kehkeytynyt litigaation uhkaa. Se
oli kaliberin 9 x 19 mm omaksuminen KP/-31:n pääasialliseksi väljyydeksi. Ase on tosin
muutettavissa 7.65 x 21 mm patruunoita ampuvaksi kymmenkunnan sekunnin ajassa pelkällä
piipun vaihdolla, mutta 7.65 mm vaihtopiippuja ei tilannut juuri kukaan. Kaliberi-optio
poistui esitteistäkin jo ennen 2. maailmansotaa. Ase alettiin ymmärtää juuri sotien
edellä KONEtuliaseeksi, eikä enää itselataavaksi karabiiniksi, jonka tulivaihtimen sai
hätätilassa siirtää esimiehen luvalla sarjatuli-asentoon. KP/-26 ja etenkin malli -22
olivat vielä konekarabiineja piipunpituudeltaan ja kaliberiltaan. 7.65 x 21 mm oli ja on
tunnetusti tarkkuuspatruuna, kun taas 9 mm variaatio mielletään paremmaksi
taistelupatruunaksi.
ERÄS "IKUISUUSKYSYMYS"
"Nelivitos- ja nelikymppis-fanit" aliarvostavat jopa 9 x 19 mm patruunaa
tositoimissa sen luodin "vajavaisen pysäytystehon" takia, mutta tuo usein
peräänkuulutettu "Stopping Power" on kirjoittajan näkemyksen mukaan
riippuvaisempi luodin osumakohdasta, kuin sen läpimitasta, painosta tai
laajenemiskyvystä. Sotavammoihin erikoistuneet lääketieteen asiantuntijat yhtyvät
"in corpore" ampumatarkkuuden merkitystä korostavaan vakaumukseen.
Suoraan edestä nenänpäähän ammuttu .22 Short-pienoiskiväärinluoti pysäyttää
hyökkääjän paljonkin tehokkaammin ja pysyväisemmin kuin lippaallinen ohi ammuttuja
tai ehkä pinnallisia nirhamia tehneitä .45-kaliberisia ammuksia. Aivorungon tai
selkäydinjatkeen lävistävä pienikin luoti tai sirpale tappaa ihmisen yleensä niille
jalansijoilleen, sadasosasekunnissa. Hän retkahtaa alas velttona, kuin likomärkä
jalkarätti..!
12 kaliiperin haulikontäyteisellä vartalon läpi ammuttu vastustaja voi sitävastoin
kyetä ampumaan takaisinkin, jopa useita laukauksia. Erityisesti piristävien huumeiden,
mutta myös vahvojen opiaattien vaikutuksen alaiset, tai vaikka vain
"ylön-juomisella itzens' raskauttaneet" henkilöt ovat "immuuneja"
sille Stopping Powerille, josta paljon puhutaan ja kirjoitetaan, mutta eivät sille
pysäytysteholle, johon näiden juttujen kirjoittaja varauksettomimmin luottaa.
PIKAVAIHDETTAVA PIIPPU
Eräs patentoitu yksityiskohta oli vielä
1930-luvulla ainutlaatuinen koko maailmassa, vaikka konepistoolien merkki- ja
mallivalikoima olikin alkanut hissuksiin runsastua. Piipun pikavaihdettavuus oli kuulunut
jo mallien -22 ja -26 ominaisuuksiin. Mainittiinhan AAMULEHDEN kirjeenvaihtaja P.
SAARIJÄRVEN uutisessa "ilman työkaluja tapahtuva näppärä ja
silmänräpäyksellisen nopea piipunvaihto".
Lopullisen Suomi-konepistoolin piipun kiinnikerakennetta oli parannettu siten, että
"ovenkääkän" näköistä kiristyssalpaa ei enää tarvittu, vaan
pienikokoinen säppi riitti pitämään piipun ja vaipan sijoillaan. Kiinnityseliminä
toimii neljä jykevää koroketta eli "hammasta" lukkouurnan kavennetussa
etupäässä, ja niitä vastaavat neljä sektoria vaipan peräpään sisäpinnalla.
Kiinnike-elimet tuovat mieleen pienikokoisen tykin kiertosulun. Jälleen on muistutettava,
että Suomi-konepistooli suunniteltiin kestämään IKUISESTI. Siksipä sen tietyt
yksityiskohdat ovat hyvinkin reilusti ylimitoitettuja lujuudeltaan.
KADEHTIJOITA RIITTÄÄ AINA...
Jotkut aikalaiset irvileuat vihjailivat, konstruktööri Aimo J. Lahden "muodollisen
pätevyyden" vajavuuteen viitaten, että "kun ei kansakoulun laskuoppi riitä
lujuuslaskelmien laadintaan, käskee Lahti lisätä rautaa reiän ympärille." Vuonna
1930 oli johtavalla asekonstruktöörillä jo monia insinöörejä ja kai jokunen dipl.
inssikin alaisinaan laatimassa laskelmia. Synnynnäinen nero saattoi keskittyä
olennaiseen ja delegoida lillukanvarsissa räpistelyn niille, joille laskukoneen
veivaamisesta palkkakin maksettiin.
Monetkin maineikkaat keksijät ovat olleet, kautta aikojen, tavallisia kansanmiehiä. Moni
oivallinen idea on myöskin pantu pilalle luovuttamalla se oppineempien
"muodollisesti pätevien" henkilöiden tutkittavaksi ja
"paranneltavaksi". Tavallisin keksintöjen kohtalo on tietysti päätyminen
Mappiin "Ö", koska "muodollisesti pätevät asiantuntijat"
tuomitsevat idean toteutuskelvottomaksi tai kaupallisesti kannattamattomaksi.
********
Kuvalähteet: Wehrtechnische Studiensammlung.
Valtion Kivääritehdas/ VALMET Oy.
Suomen Patentti- ja Rekisterihallitus.
I osan loppu. 03051999. Artikkeli jatkuu >>