Osa 1   Osa 2   Osa 4   Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle   Suomi History in English

III OSA, 8.6.1999

Teksti: P. T. Kekkonen
Kuvitus: J. Hartikka


"UMPITERÄKSESTÄ TYÖSTETTY"... Näillä sanoilla kuvaillaan alan kirjallisuudessa 1. sukupolven konepistoolien "primitiivistä ja sangen hintavaa" tuotantotapaa. Tosiasiallisesti aseet valmistettiin ainakin BERGMANN MP 18-I:stä alkaen takomalla esimuotoilluista aihioista, joihin oli jätetty kohtuullinen työstövara lastuamista tai hiontaa varten. MP 18-I:n lukkouurna ja vaippa olivat yhtenäinen pätkä saumatonta teräsputkea. Siitä ulkonevat rakenne-osat kiinnitettiin runkoon ruuveilla, sokkatapeilla tai lohenpyrstö-liitoksilla. SUOMI KP/-31:n uurna eli "lukonkehyksen runko" on jo muodoltaan komplisoidumpi, yhtenäiseksi taottu osakokonaisuus, jonka alapuolelle ulkonee kaksi pystyseinämää. Niiden läpi poikittain kulkevilla "niiteillä" eli sokkatapeilla kiinnittyvät uurnaan lipas-kidan etu- ja takatäyte, sekä takana perän kiinnityshaarukka.

Otsikkokuva: Suomi KP/-31 halkileikkaus. Suurenna naksauttamalla kuvaa.

Pystyseinämien välitilaan sijoittuu liipaisinkoneisto, joka on irroitettavissa yhtenäisenä moduulina, kiertämällä irti liipaisinkaaren takana sijaitseva ruuvi. Uurnan yläpuolisen pitkinpuolisen "puhki-raon" tukkeeksi on niitattu takatähtäimen jalka. Uurnan etupää on muotoiltu ensin takomalla ja lopulta lastuavalla työstöllä viimeistellen, hammaskehäksi, johon vaippa kiinnittyy näppärästi muutamassa silmänräpäyksessä.

Uurnan päädystä eteenpäin ulottuva viides "hammas" lukitsee piipun pyörimättömäksi, työntyneenä piipun laipassa olevaan pykälään. Lukkouurnan takapäädyn ulkopintaan on sorvattu kierteet, joihin uurnan perätulppa kiinnittyy. Kierteet ovat yhtenäiset, toisin kuin Bergmann-konepistooleissa, joissa on nelisektorinen katkokierre. Bergmannin "ruuperän" irroitukseen riittää 1/8-kierroksen mutjautus, kun erityinen salpa on ensin avattu ja aseen ylärunkoa käännetty kuin taittuvan haulikon piippu(pari)a.

SUOMI-kp:n perätulppaa joudutaan kiertämään 6½ - 7 kierrosta asetta purettaessa tai koottaessa, vetäen samalla tahattoman kiertymisen ehkäisevää virevedintä voimalla taaksepäin. Ehyt kierre havaittiin katkokierrettä paremmaksi kustannussyistä ja erityisesti tiiviyden takia: Olihan myös KP/-31:ssä pneumaattinen jarru ja hermeettinen lukon sovite uurnansa sileäksi hoonattuun sisäpintaan - etuineen ja haittoineen. Pneumaattisen "puskurin"/ "ilmajarrun" ruuvisäätöisyys oli jo korvattu pienellä sulkujousella, koska asetta ei enää aiottu pesittää pitkille 7.63 tai 9 mm (x 25 mm) MAUSER-patruunoille.

Lippaan kiinnike-konstruktio olisi vaikeuttanut Parabellum-patruunaa pidempien ampumatarvikkeiden omaksumista uusimpaan asemalliin. (Pitkät patruunat olivatkin jo "poekessa muojista" muualla, paitsi Neuvosto-Venäjällä, missä ne olivat tulleet muotiin vuonna 1930).


VAIPPA KOOTTIIN IRTO-OSISTA

Vaippa-aihiot, joita takavuosina myytiin viimeistelemättöminäkin asekeräilijöille ja askartelijoille, vaikuttivat yhtälailla monoliittisiksi taotuilta kokonaisuuksilta, kuin ovat lukkouurnankin aihiot. Lähempi tutkimus (ja perehtyneisyys yksityiskohtaisesti kuvitettuun osaluetteloon) osoittaa sama-aineisuuden ns. optiseksi harhaksi. Vaippa koostuu neljästä komponentista, joista taimmainen on mitä laadukkainta aseterästä, keskiosa saumatonta putkea, piipun kannatinlaakeri suupuolella taas laatuterästä ja jyvänjalan "panta" kenties huokeampaa terästä. Etenkin taimmainen vaipan kytkinkappale on tarkkuustyötä, sisäpuolisine hammaskehineen ja vaipan kiertymistä rajoittavine kytkinkorokkeineen.

Vaippaputken reijitys oli jossain vaiheessa kritiikin aiheena. Pitkänomaiset jäähdytysraot oli omaksuttu kai, "koska ne ovat pyöreitä reikiä taitehikkaamman näköisiä". BERGMANN MP:n pyöreät reiät tekivät tehtävänsä siinä kuin raotkin, eikä niitä tarvinnut jyrsiä. Ne voitiin porata, tai stanssata lävistyskoneella. Pehmokätisen ampujan sormet tai kämmenet eivät myöskään mahtuneet koskettamaan kuuman piipun pintaa paksuvaippaisen Bergmannin pienten reikien kautta, mutta moinen uhka oli olemassa SUOMI-kp:ia käytettäessä. Napina vaikeni jonkun viisaan lausuntoon: "Sodan tullen jaetaankin kotimaiset aseet känsäkouraisille tukkijätkille, ja Bergmannit läskinäppisille herras-pojille..!" Jako oli todellakin suunnilleen tämä, kun sota tosiaan syttyi.

Kuva: Vaistoammuntaote hihnasta ripustetulla aseella.

Kantohihnan etukiinnike oli sijoitettu vaipan vasemmalle sivulle, koska jo maailmansodan kokemuksesta tiedettiin lähietäisyyksille voitavan ampua olan yli heitetystä löysästä kantohihnasta roikkuvalla aseella, joka oli pikaisessa käyttövalmiudessa, myös silloin kun kumpaakin kättä tarvittiin muihin toimiin, esimerkiksi käsikranaattien virittelyyn ja nakkeluun.


LUKKO SOI KUIN KIRKONKELLO

KP/-31:n lukot olivat lähes yhtä iki-kestäviä, kuin lukkouurnatkin. Niiden materiaali oli laadukas kromi-nikkeliteräs, joka karkaistiin ja päästettiin jousi-kovaksi, tavoitteena Rockwell-kovuus 55 HRC. (SANDVIK:in metalliviila pystyy lukkoon, mutta tylsyy nopeasti). Lukot sorvattiin muotoonsa, sekä jyrsittiin urat ja tasopinnat. Sitten ne lämpökäsiteltiin, ja hiottiin lopullisiin läpimittoihinsa uurnan seinämiin koskettavat liukupinnat sekä kavennettu "kaula" hiomakoneen keskiökärkien välissä, samalla kiinnityksellä, tarkoin samankeskisiksi, kuten ne oli jo sorvattukin. Lämpökäsitelty lukko soi kaulastaan riiputettuna ja peräpäähänsä lyötynä kuin kirkonkello. Jos ääni oli jotenkin soinnuton, oli hyvä syy epäillä säröytyneisyyttä tai sisäistä ainevikaa metallissa.


TAISTELUVALMIUTEEN !

KP/-31:n vaihdin-varmistimen asennot/asemat oli helppo muistaa lievästi eroottisesta hokemasta: "Edestä antaa, keskeltä pätkii, takaa pihtaa !" Ampuma-aseita suunniteltaessa on yleensä viisasta asettaa se vaihtimen asento, jota eniten käytetään, liikeradan toiseen ääripäähän ja varmistus-asema toiseen. Keski-asentoonhan vaihdin asentetaan vain poikkeuksellisesti. Konepistoolilla ammutaan yleensä sarjatulta, tai ase on varmistettuna. Rynnäkkökiväärissä on tavallisin tulimuoto kertatuli, joten esimerkiksi KALASHNIKOVin variaatioissa ovat vaihtimen ääriasennot kertatuli ja varmistus. Sarjatulelle asetus vaatii erityistä tarkkaavaisuutta.

Tämä tieto on eräs asesuunnittelun pikku salaisuuksia, karun käytännön opettamia kikkas-konsteja muunmuassa pimeällä tapahtuvaa ammuntaa ajatellen. Tältä osin on KP/-31:n edestakaisin liukuva vaihdinmekanismi, jäykkyydestään huolimatta, varsin etevä.

Tankolippaat voidaan yleensä työntää virittämättömään aseeseenkin, lyöden nyrkillä lippaan pohjaan, kunnes kiinnityssalpa naksahtaa kiinni. Täytetyt rumpulippaat eivät ehkä mene paikalleen asti ilman raakaa voimankäyttöä, mutta hieman vajaatäytetyt lippaat menevät. Sotatoimissa oli ase periaatteessa aina viritettynä, joten lippaan paikalleenpano ei tuottanut hankaluuksia. "Törnin Porukan" veteraani, ex-presidentti MAUNO KOIVISTO, opettikin jälkipolville, että: "Virittämätön konepistooli on ampumavalmista asetta vaarallisempi !" Tulivalmis ase myös yleensä varmistettiin, mutta tämä varotoimi yleensä unohtui, jos lukko oli etuasemassaan.

Vaihtimen siirtoon tarvittiin "erityinen käsitemppu" ennen aseen lukon vetämistä taakse. Tositoimissa näiden toimenpiteiden vaatima muutamien sekuntien viive saattoi koitua kohtalokkaaksi, mutta myös virittämättömän ja varmistamattoman aseen kolhaisusta tai pudottamisesta aiheutuneet kohtalokkaatkin vahinkolaukaukset olivat melko yleisiä sattumuksia... etenkin sota-aikoina. Varmistaminen esti siis patruunan syötön ja laukauksen, mutta se myös viivästytti tulen avaamista. Vihamies ehti joskus ampua ensin !


"DIFFERENTIAALINEN LUKITUSJÄRJESTELMÄ"

Tämän termin keksi enlantilainen automaattiaseiden erikoistuntija ROBERT KENNETH WILSON joskus 1930-luvun vaihteessa konepistoolin toimintaperiaatteen kuvaukseksi. Vieläkin konstikkaampi, jos kohta kuvaavampi, termi olisi: "yhdistetty massa- ja liikesulku." Hupaisaa kyllä, tätä periaatetta ei alkuaan sovellutettu konepistooliin, vaan 20 mm konetykkiin, jollaisilla saksalaiset mielivät varustaa ZEPPELIN-ilmalaivansa. Näiden BECKER-tykkien tuotekehittely alkoi v. 1915, mutta toteutus vaati aikansa, jonka kestäessä Zeppelinit jouduttiin hylkäämään sotilaallisesta käytöstä.


"Ilmalaivan kansitykki" 20 x 70 mm BECKER MASCHINEN-BORDKANONE oli tavanomaisimman konepistoolin edeltäjä toimintaperiaatteeltaan. Konetykin kehittelyn alkaessa v. 1915 kävivät "ilmojen jättiläiset", kreivi ZEPPELINin suunnittelemat vety-täytteiset ilmalaivat, tiputtelemassa käsin heiteltyjä pommeja muutamien itäisen Englannin kaupunkien laivatelakoihin tähdäten, mutta osuen joskus siviilienkin asuttamiin kaupunkikortteleihin. Korkealta pudotettujen pommien hajontahan oli kilometrin luokkaa. Huvittelu loppui, kun lontoolainen insinööri JAMES BUCKINGHAM keksi fosforitäytteisen 7.7 mm sytytysluodin v. 1916, ja lentokoneenkin lakikorkeus alkoi riittää ilmalaivan tavoittamiseen. Konetykeillä varustettiin saksalaiset kaksimoottoriset GOTHA-koneet, joilla ilmapommituksia jatkettiin maailmansodan loppuun asti.


Ilmalaivoja huomattavasti tuhovoimaisempiin pommikoneisiin alettiin asentaa konetykkejä vuoden 1917 lopulla. Tykkien periaate on yhä ajanmukainen mm. kranaattikonekivääreissä, niin lännessä kuin myös idässä. 30 mm AGS-17 "PLAMJA"-kranaattikonekiväärit kuuluvat Suomenkin armeijan kalustoon, hankittuina entisen DDR:n konkurssipesästä lähes romuraudan hinnalla.

Konepistooli-sovellutuksen lienee ideoinut jo massasulkusysteemin keksijä LOUIS SCHMEISSER ennen kuolemaansa 1917, mutta kehittelyn viimeisteli hänen poikansa HUGO Schmeisser, jonka "piikkiin" meni eräiden muidenkin konstruktöörien myöhempiä keksintöjä. Niiden isyydestä käytiin jopa käräjiä, ja muunmuassa kiellettiin varsin onnistuneen MP 41:n valmistus Berliinin Kämnerioikeuden mahtikäskyn voimalla - vaikka Saksa kävi jo toista suursotaa, ja kyseinen tuomioistuin oli valtakunnan alin oikeusaste; välimieskunta... Byrokratia juhli riemuvoittoaan. Ilahtuneita olisivat olleet myös Kolmannen Valtakunnan miljoonat vastustajat, jos asiasta olisi tehty julkinen joukkoviestinten välityksellä. Se ei ollut kuitenkaan maan tapa. Yleiseen tietoon tuli tapaus vasta 30 vuoden kuluttua, 1972...

Becker-tykistä poiketen oli Bergmann MP 18 -konepistoolin iskurin kärki koko toimintasyklin ajan ulkona lukon iskupohjasta. LAHTI m/-22 -konepistoolissa muistutti iskurirakenne toiminnoiltaan Beckerin järjestelmää, mutta KP/-31:een oli jo omaksuttu yksinkertaistettu kiinteä (joskin vaihdettavissa oleva) nallipiikki, ja lukuisissa halpatuotetuissa aseissa on iskurikärki muotoiltu itse lukon materiaalista, jättämällä iskupohjaa porattaessa sen keskiöön pieni kohouma. Jos tämä "sytytyskärki" murtui tai kului liian matalaksi, poistettiin koko lukko käytöstä.

Kuva: Bergmann ja Sten.

STEN-konepistooleissa saattoi lukko olla valettu pronssista tai messingistä. Iskukärki oli samaa materiaalia. Materiaalin säästö ei ollut tässä tapauksessa valintaperusteena, vaan haluttiin lyhentää etenkin Ranskan kommunistiselle vastarintaliikkeelle jaettujen aseiden käyttöikää. Messinkisen iskukärjen arvioitiin kestävän tuhat tai enintään 1500 laukausta, eli kommunistien käsiin joutuneet aseet eivät olisi pitkäaikainen uhka Ranskan riisto-porvareille sodan jälkeen. Iskurit olisivat kuluneet toimimattomiksi "taistojen tiellä", saksalaisia karkoitettaessa.

Lukkoon oli kuitenkin helppo asentaa teräsiskuri (katsoen mallia vaikkapa KP/-31:stä) tai vaihtaa jostain hankittu kokoteräksinen lukko kupariseoksisen tilalle. Pronssi-iskuritkin olivat usein yllättävän pitkäikäisiä, kun ne olivat muovaus-karaistuneet käytössä. Beryllium-pronssistahan valmistettiin iskuripiikkejä vuosisadan alussa COLT-pistooleihin, koska kyseinen materiaali on "väsymätöntä" ja käytössä aina vain sitkeämmäksi muuttuvaa. (Nykyäänkin tästä "AMPCO"-lejeeringistä tuotetaan syöpymättömiä nallitappeja mustaruutiaseiden toimiviin näköis-kopioihin).


NÄIN SE TOIMII..!

Jos vihdoinkin keskitymme aiheeseen, eli SUOMI-konepistooliin malli 1931, toteamme vireeseen vedetyn lukon ensimmäisen työiskun pituuden olevan 70 mm. Liipaisimen painannan vapauttama lukko työntyy sen matkan eteenpäin, pyyhkäisten lippaan huulien välissä tyrkyllä olevan patruunan piipun patruunapesään, kunnes hylsy pysähtyy, sen suun törmätessä pesän etureunaan. Lukkoa työntää eteenpäin "juohennusjousi" eli rekyylijousi, joka toimii tyypillisessä konepistoolissa myös iskurinjousena. Lukon massan (n. 0.45 kg) ja sen etenemisnopeuden tuloksena syntyvä liikemäärä eli MOMENTTI toimii sulkulaitteen tavoin.

KP/-31:ssä ulkonee nallipiikin kärki lukon iskupohjasta yleensä 1.20 - 1.25 mm:n verran. Kun se on uponnut patruunan nallin pohjaan riittävän syvälle, saaden aikaan "kukunnan" eli sytytyksen, on lukko yhä liikkeellä eteenpäin. Kun lukko pysähtyy etuasemaansa, vastaa sen massan ja liikkeen kerrannaisvaikutus (momentti; massa x nopeus) hetkellisesti noin neljän kilogramman staattista lukkomassaa. Lukema on tietenkin likiarvo, koska lukon etenemisnopeus riippuu monista tekijöistä: "Juohennusjousen" mahdollisesta kuoleutumisesta, lippaan syöttövastuksesta (= rakenne, täyttö-aste, "huulien" kitka), ilmastollisista tekijöistä (helle><pakkanen), sekä tietystikin patruunan ammuspainosta ja ruutimäärästä.

Ei siis ihme, että KP/-31:n sarjatulen syklisestä nopeudesta on yhtä monta käsitystä, kuin on tietolähdettäkin. Yleisimmin esitetty lukema on 700 laukausta minuutissa (ehkä pistoolinpatruunoilla), mutta video-nauhalta on "kellotettu" jopa 1000 ls/min. kadenssi, kun 20 patruunan lipas oli ladattu kymmenellä kanadalaisella, alkuaan Kansallisen Kiinan tilaamalla, todellisella kp-patruunalla. Jonkin sattuman kautta näitä DOMINION AMMUNITION-patruunoita päätyi Suomeen miljoonia kappaleita noin puolisataa vuotta sitten.

Kotimaisella kp-patruunalla mainitaan sarjatulen kadenssiksi 900 ls/min. Melkomoista pärinää sekin..! Pesään seisahtunut patruunahylsy saa sisälleen nopeasti kasvaneen huippupaineen, joka vastaa enimmillään 2600-kertaisesti ilmakehän nimellistä painetta (1 kilogramma/neliösenttimetri) eli 2600 baria. (Kirjoittaja kieltäytyy käyttämästä tai edes ymmärtämästä C.I.P.- normien mukaista, keinotekoisen ja hämäävän makuista, ynnä liian suuripiirteistä MegaPascal-yksikköä, jota alkeellisempi on vain engelsmannien aikoinaan suosima yksikkö: "tonnia neliötuumalle").

9 x 19 mm patruunan suurin sallittu pesäpaine on tuo 2600 baria, vaikka kyseessä olisikin erityinen konepistoolinpatruuna, jossa on enemmän ruutia, mutta se on hidaspaloisempaa kuin pistoolinpatruunan ruuti, koska oletettava piipunpituuskin on 200 - 500 mm. Huippupaine saa aikaan hylsyn hetkellisen takertumisen patruunapesän seinämiin juuri siinä vaiheessa, jolloin lukon eteneminen pysähtyy.

Bergmann-konepistoolia suunniteltaessa otettiin aseen toiminnan eri vaiheista lukuisia pikavalokuvia, joista havaittiin lukon hetkellinen pysähdys ennen sen perääntymisvaiheen alkamista. 1880-luvun lopulla keksityllä pikakuvaustekniikalla saatiin selko myös F.N./BROWNING Mod. 1900-pistoolin toiminnoista, kun oli jo kyllästytty kuvailemaan "pyssyn luoteja lennossa" tai "haulikon latingin hajoituksen kehittymistä" erilaisilla supistusasteilla sekä monenmoisilla väli-/etutulppayhdistelmillä.

Konepistoolin hylsy jököttää pesään juuttuneena lähes koko sen ajan, jonka luoti viipyy aseen piipussa, jos lukkomassa on riittävä. Siksi voi piipunpituus olla 70 mm (lyhyimmät VOLLMER-poliisikonepistoolien piiput), 200 mm (yleisin piipunpituus kp:ssa), 314 mm (KP/-31:ssä) tai vaikka puoli metriä (sveitsiläisissä "konekarabiineissa"). Aseen toimivuus ei juurikaan muuksi muutu piipunpituuden funktiona, eivätkä mitkään hienot matemaattiset "liikepaljous-yhtälöt" päde käytännössä, vaikka niitä on aseopin kirjoissa paljon julkaistukin.

Sisäpuoleltaan paineistettu hylsy siis toimii "jarrukenkänä", raskaan lukon takaapäin tukemana, mutta kun paine alenee viimeistään luodin lähdettyä piipunputkesta, vaihtuu hylsyn rooli nopeasti: Se kutistuu, seinämiensä metallin joustavuuden kokoonvetämänä, irtoaa patruunapesän seinämistä, ja muuttuu "kaasumännäksi", joka ryhtyy tuuppaamaan aseen lukkoa taaksepäin, turvalliselle tasolle alentuneen piipunsisäisen jäännöspaineen voimalla.

Paine on laskenut noin kymmenesosaan huippulukemistaan , eli 200 - 250 bariin, lukon lähtiessä taantumaan. Kun hylsy on kokonaan ulkona pesästä, ei jäännöspainetta ole jäljellä muutamaa kymmentä baria enempää. Se riittää puhaltamaan hylsyn irti lukon iskupohjasta (vaikka lukosta puuttuisikin hylsynkiskuri) ja nokeamaan lukkouurnan etupään tunnelin, ynnä "räkimään" syttymättä jääneet ruutijyvät pois patruunapesästä, mutta ei esimerkiksi turvottamaan hylsyjä kelvottomiksi vähintään yhteen jälleenlatauskertaan, tai katkomaan tahi halkaisemaan hieman ikääntyneempiäkään hylsyjä.

Kirjoittaja lienee viimeistä ikäluokkaa, jolla on ampumakokemuksia jopa "Sen SUUREN Sodan" (1914 - 18) vuosikertojen patruunoilla. Venäläisistä 7.62 X 53R- valojuovapatruunoista halkeilivat hylsyt usein, mutta ei se mitään, kun aseena oli "Ryssän WINCHESTER" reilunkokoisine lukon vuotokaasu-reikineen. SUOMI-kp:lla ammutut 9 x 19 mm patruunat toimivat v. 1976 yhtä moitteettomasti kuin lataamisensa aikoihin, siis jopa yli 60 vuotta aikaisemmin: Ei "suutareita". Ei hylsyrikkoja...

Lukko perääntyy, kooten energiaa seuraavan laukauksen matkaansaattoa varten, puristamalla "juohennusjousta" kokoon. Taantumismatka on 82 millimetriä. Sen viime vaiheessa hidastaa lukon perääntymistä myös lukkouurnan umpinaiseen peräpäähän patoutunut ilmanpaine, joka tosin pääsee purkautumaan ulos jousikuormitetun venttiilin ja perätulpan "huohotusreikien" kautta. Lopulta lukko pysähtyy perätulpan väliseinämään, jota kutsuttiin yleisesti "kirnunmännäksi", koska se on reijitetty, ja rekyylijousen kara ulkonee siitä kuin männänvarsi.

Tätä ennen on lukko poistanut tyhjän hylsyn, jonka lukkouurnan sisään vasemmalle sivulle kiinnitetty ejektorilevy kampeaa irti lukon iskupohjasta, ja nakkaa sen ulos hylsynpoistoaukosta. Jos lukossa on paikallaan hylsynkiskuri, se pitelee hylsyä otteessaan tähän vaiheeseen asti. Hylsy lentää aseesta vauhdikkaasti. Vaikka kiskuri olisikin katkennut, tai kadonnut sodan melskeissä, ei sen puuttuminen haitannut toimintaa. Piipunputkesta taaksepäin "sprägäävä" ruutikaasuhan työntää lukkoa, eikä lukko suinkaan vedä hylsyä perässään, kuten pulttilukkokivääreissä. Kiskurittoman aseen hylsynpoisto on vain hieman voimattomampi kuin täydessä kunnossa olevassa aseessa, mutta yleensä yhtälailla luotettava. Kiskuria tarvittiin KP/-31:ssä lähinnä vain laukeamattoman patruunan ulosvetoon pesästä. (Sekin tosin tipahti yleensä aseesta omalla painollaan, kun lukko oli vedetty taakse, lipas kenties poistettu, ase nostettu pystyyn suu ylöspäin, ja perää läpsäistiin kämmenellä, tai perälevyllä juntattiin pari kertaa poteron pohjaa).

Sarjatulelle säädetyn aseen toimintavaiheet uusiutuvat, kunnes lippaasta loppuvat patruunat tai liipaisin höllätään. Lukon edestakaisen liikkeen pituus on 82 - 83 mm, eli varsin lyhyt, joten 900 - 1000 laukauksen sarjatulikadenssi ei ole mahdoton.

Liipaisinkoneiston toiminnot (kuvat):

a: Ase viritetty ja varmistettu. Vaihdinluistin takapää estää liipaisimen painumisen ja sen pystykoroke viretuen painumisen alas. Se rajoittaa myös virittämättömän aseen lukon liikkeen taakse siten, että tahaton virittyminen ja vahinkolaukaus estyy.

b: Ase viritetty, vaihdinluisti keskiasennossa (kertatulella). Viretuki painuu esteettömästi. Luistin takapää nojaa liipaisimen alasvedinkoukun siivekkeeseen.

c: Ase kertatulella juuri ennen laukausta. Alasvedinkoukku vetää viretukea alaspäin, mutta kääntyy samalla irti yhteydestään viretukeen heti lukon lähdettyä etenemään.

d: Lukko perääntymässä laukauksen jälkeen. Alasvedinkoukun otteesta vapautunut viretuki on palautunut yläasentoonsa. Laukauksen jälkeen jää lukko vireeseen sen varaan.

e: Ase viritetty, vaihdinluisti etu-asemassa (sarjatulella). Liipaisinta painettaessa vetää alasvedinkoukun kynsi viretuen alas, vapauttaen lukon. Alasvedin pysyy jatkuvassa kontaktissa viretukeen, koska luistin takapää on liukunut pois sen siivekkeen alta.

f: Ase ampumassa sarjatulta. Tulitus jatkuu, kunnes lippaasta loppuvat patruunat, tai kunnes liipaisin päästetään etuasemaansa. Lukon normaali "iskunpituus" on hieman yli 80 mm sarjatulella. Vireestä vapautunut lukko etenee 70 mm:n matkan ennen laukausta.

HUOM ! Jos patruunat ovat vajaatehoisia siten, että lukko taantuu laukauksen jälkeen alle 70 mm:n matkan, voi ase laueta, poistaa hylsyt ja syöttää uudet patruunat "hillittömästi tulittaen", jäämättä vireeseen, vaikka liipaisin onkin höllätty. Häiriötoiminta on vaarallinen, jos ampuja on kokematon ja arka. Hän voi kääntää aseen poispäin maalista, mahdollisesti kohti muita henkilöitä..! Oikeellinen toiminta on aseen pitäminen maaliin suunnattuna, kunnes patruunat ovat loppuneet lippaasta. Hillittömästi ampuvan aseen sarjatulinopeus (kadenssi) on yleensä tavallista suurempi, mutta rekyyli miedompi kuin täysitehoisia patruunoita ammuttaessa.


Sivistyssana: "KADENSSI" on lähtöisin saksankielestä. Se tarkoittaa ampuma-aseen teoreettista sarjatulinopeutta, laukauksia minuutissa yhtenäisenä sarjana. Käytännössä on minuutin kestävän tauottoman sarjan tulittaminen mahdollista vain vyösyöttöisellä, vesivaipalla jäähdytetyllä konekiväärillä (esim. MAXIM), jos patruunavöitä voidaan koplata kiinni toisiinsa. Minuutinmittainen yhtenäinen sarja turmelisi monien ilmajäähdytteisten asemallien piipun. Kadenssi lasketaan nykyisin yleensä videolle nauhoitetusta sarjasta. Myös ääninauhaa voidaan käyttää tulinopeuden rekisteröintiin. Kymmenenkin laukausta riittää mittaukseen. Joistain harvinaisemmista suomalaisista aseista on mitattu yllättävän korkeita lukemia: Esimerkiksi tähystäjänkonekivääri L-33 ("Väylä-Kookoo" eli "Minni Hiiri") ampuu tasan yhtä nopeasti kuin kuuluisa saksalainen "Spandau" MG 42, eli 20 ls sekunnissa = 1200 ls/min. 10 laukauksen sarjan kesto on siis melko täsmälleen 500 millisekuntia.


TAKTIIKAN OPPIA KANTAPÄÄN KAUTTA

Vaikka liipaisu on pitkähkö ja jäykähkö moderniin luodikkoon verrattuna, pystyivät kokeneet konepistoolimiehet ampumaan kahden tai kolmen laukauksen sarjoja "helppoihin maaleihin", sarja sekunnissa kuhunkin. Näin erityisesti Talvisodan aikaan sellaisilla rintamalohkoilla, joilla maalit olivat helppoja: Suljetussa rivissä hangessa kahlaavia, vodkalla rohkaistuja, "INTERNATSIONALJAa" laulavia ukrainalaisia, tai muista eteläisistä ja lounaisista oblasteista tai neuvosto-tasavalloista koko maailman valloitukseen komennettuja asevelvollisia.

Jos patruunapula alkoi olla uhkana, voitiin aseen vaihdin säätää myös kertatulelle (keskiasentoon), ja napsutella laukaus kerrallaan, tähdäten kuin kiväärillä, eli "taantua alkuperäiseen doktriiniin", jonka mukaan ase on itselataava karabiini, jolla ammutaan sarjatulta vain pakkotilassa. Tällöin hyödynnettiin aseen kertatulen tarkkuutta, johon oli kiinnitetty erityinen huomio konepistoolia suunniteltaessa ja sen tuotannon kaikissa vaiheissa.

(Naapurin isäntä oli Suomi-KP-veteraani. Hän kertoi vaihtimen kertatuliasennosta: "En minä sitä keskiasentoa koskaan tarvinnut! Minä ammuin kertatulta sarjatuliasennosta. Hyvin sen sormityön oppi kun harjoitteli!" - Latojan huomautus.)

Kun vastustajina oli suoraan Itä-Puolan läpimarssilta Suomea miehittämään komennettuja, vajavaisesti puettuja nuorukaisia, joiden hyökkäystaktiikka oli peräisin Iivana Julman aikakaudelta, ja kun Talvisodan pakkaset tulivat suomalaisten liittolaiseksi, riitti useissa tapauksissa jopa yhden 9 mm:n luodin haavoittava osuma. Yleensähän se ei ollut välittömästi tappava, mutta pakkanen, "Bjelyi Smjert" (= "valkoinen kuolo"), suoritti kyllä viimeistelyn, ellei haavoittunut kyennyt vetäytymään omin voimin omiensa tykö.

Toverit eivät yleensä auttaneet. Talvisodan alkuvaiheessa oli haavoittuneiden pelastaminen välimaastosta, torjutun hyökkäyksen jälkeen, poikkeuksellista: Oma nahka oli lähimpänä jokaiselle..! Hyökkääjä ei ollut varautunut kohtaamaan aseellista vastarintaa. Baltian maat ja Puolan itäiset maakunnat oli miehitetty, joutumatta mainittaviin taistelukosketuksiin. Suomen arveltiin olevan myöskin "kypsää kauraa", koska vakoiluraporttien mukaan täällä otettaisiin vapauttajat myöskin vastaan lauluin ja kukkasin. Laulut soiteltiin kuitenkin teräksisillä torvilla ja vapauttajien panssarivaunujen peräkansille heitetyt kukkaset nimettiin pian länsimaisten lehtimiesten toimesta: "MOLOTOVin Coctaileiksi".

Talvisodan vanhetessa opittiin konepistoolia käyttämään pitkän matkan haulikkona, pyrkimyksenä tappaminen, eikä enää pelkkä haavoittaminen. Välimaastoihin jääneet haavoittuneet tiedostivat epätoivoisen tilanteensa, joten he eivät enää odotelleet passiivisina evakuointia JSP:lle, vaan ryhtyivät jopa tulittamaan suomalaisten linjoja kohti, seuraamuksista piittaamatta.

Suomalaisten kp-miesten patruunahuollon säännöllistyminen mahdollisti osaltaan runsaamman patruunakulutuksen. Konepistoolit oli lopulta hyväksytty täysipainoisiksi sotatyökaluiksi, joille alettiin jakaa riittävät annokset "rehua". Haavoittavan kertalaukauksen asemasta suositeltiin ammuttaviksi lyhyitä 2 - 4 laukauksen sarjoja, joiden vaikutus oli tehokkaammin lamauttava, ja usein pikaisesti kuolettavakin, vaikka pakkanen vei yhä tavallisimmin työn päätökseensä.

Talvisodan viime vaiheessa ilmaantuivat vastustajiksi eräillä rintamaosuuksilla "vinosilmäiset, eskimon näköiset pirulaiset, jotka piti tappaa kahteen kertaan, ja sisukkaimmat vielä kertaalleen..!" Jotkut tulokkaat olivat jopa hiihtotaitoisia, vaikka venäläisten sukset olivat vielä "hieman kesken kehittelyn" siteidensä osalta. SIPERIALAISET olivat tulleet ! Konepistoolin käyttötaktiikkaa oli pakko tarkistaa vielä kertaalleen kolmikuukautisen sodan kestäessä.

"Siperia opettaa..!", kuuluu kulunut sanonta. Siperialaisetkin opettivat konepistoolimiehille sen, kuinka monta 9 mm:n luotia tarvitaan todella sisukkaan vastustajan fyysiseen eliminointiin - tai ainakin lamauttamiseen, kyvyttömäksi ampumaan takaisin, saamansa osuman ensi-shokista elvyttyään. Pakkaseen nämä uudet vastustajat olivat tottuneita jo lapsuudestaan saakka, ja tarkoituksenmukaisemmin pukeutuneitakin, kuin olivat olleet ensimmäiset kesäpukuiset Skandinavian valloittajat - Pietari Suuren Testamentin toimeenpanijoiksi aiotut nuorukaiset.

Keskimäärin viisi vartalo-osumaa konepistoolilla tarvittiin masentamaan "vinosilmäisen mongoolin vastustus-vimma..!" Toisinaan toki riitti yksikin osuma herkkään hengenpaikkaan, mutta joskus tarvittiin jopa toistakymmentä huonommin sijoittunutta luotia, todellakin kolme lyhyttä sarjaa, ennenkuin vastustajan ase viimein vaikeni..! Näin lienee tulkittavissa lukuisien veteraanien yhtäpitävä maininta siperialaisista, jotka jouduttiin tappamaan kolmeen eri kertaan.

Sinänsähän he olivat rauhaarakastavaa, mieluiten kotiseuduillaan metsästelevää ja kalastelevaa väkeä, mutta valitettavien sattumien kautta syyttään joutuneita kommunistien käskyvallan alaisiksi... eikähän yksikään kommunisti ole ihminen, vaan kuin jokin puuttuva rengas, jossain simpanssin ja paviaanin välissä CHARLES DARWINin kehitysopin asteikolla. Suomalainen sotilas ei vihannut, mutta ei pelännytkään lähes itsensä vertaisia, metsä-elämään tottuneita vastustajia. Kunnioitti kyllä..! Suomalaisten onneksi oli Neuvosto-Venäjällä tuotettu vain yhtä monta konepistoolia kuin Suomessakin, ja venäläisten kp:t olivat lähes koko Talvisodan ajan varikoissa, varastorasvassa, ehkäpä jo tuomittuina romutettaviksi "asesuunnittelun harha-askeleina..."

Suomalainen SUOMI sai asenteet muuttumaan kaikkialla maailmassa, erityisesti vihollistemme silmissä. Tosi-ystäviähän meillä ei ollut Talvisodan aikana monta. Myötätuntijoita vain. Ja ex-presidentti HERBERT HOOVER - Ison Rapakon takana - vailla vaikutusvaltaa..!


3. osan loppu. Artikkelisarja jatkuu >>

Osa 1    Osa 2   Osa 4    Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle