Osa 1     Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle 

KONEPISTOOLIEN ESI-ÄITI, jatkoa osasta 1:

BERGMANN MP 1918

II OSA

"GENEETTINEN PERIMÄ" VAIKUTTAA YHÄ !

"Alkukantainen" MP 18-I muuttui edistyksellisiä sotilashenkilöitä kiinnostavaksi erikoistyökaluksi, kun se varustettiin kelvollisella tankolippaalla. BERGMANNin "geenistön" tunnusmerkeistä näkyvin on lippaan vaakasuora sijainti vasemmalla sivulla. Vain yhdessä erikoisversiossa lipas ulkoni oikealle. Sivukiinnitystä moititaan epämukavaksi mm. AIMO J. LAHDEN muistelmissa, mutta se on johdonmukaisin sijoitustapa, ellei rumpulippaan helppoa kiinnitys-optiota kaivata. (Aiheesta enemmän SUOMI-kp:n esittelysivuilla ! PeTen huomautus).


Sivukiinnitteinen lipas haittaa varsin vähän ampumista maassa litteänä rähmällään maaten. Ainahan ei ehditä kaivamaan edes matalaa poteroa. Lippaan nimellinen kapasiteetti voi olla jopa 50 patruunaa. "Sulkutulen" (SPERRFEUER) ammunta pitkinä sarjoina onnistuu, kun ampuja ottaa vastaan rekyylin aseen vaippaa puristavalla kädellään, vetäen sillä asetta eteenpäin. Jos aseen perä "pökkää" ampujan olkaan, lentelevät useimmat luodit yli maalin.


Pystysuoran tanko- tai kaarilippaan edullisin sijoitus on ylöspäin. Toteutettiin monissa pikakivääreissä MADSEN m/-04:stä alkaen -suomalainen SAMPO mukaanlukien - ja OWEN-kp:n kaikissa variaatioissa Australiassa. Tähtäinten sijoitus tosin hankaloituu, eikä varsinaisen rumpulippaan käyttöä voida edes ajatella.

Litteä "pannulipas" á la "EMMA" tai LEWIS on sentään mahdollinen, ja myös toteutettu taannoisessa VOERE "AMERICAN 180" - aseessa, jonka valmistus tyssäytyi pian, koska konepienoiskivääri katsottiin tarpeettoman tuhovoimaiseksi jopa vankilakapinoiden ehkäisyyn, saati sitten tavanomaisiin poliisi-operaatioihin, puhumattakaan konventionaalisista sotatoimista. Asetyyppi tekee kuitenkin paluuta, tällä kertaa EVANS-lippaalla varustettuna.

Nähtäväksi jää, josko "come back" onnistuu.? Menestys riippuu sadan vuoden takaisen Haagin Sopimuksen alkuperäistekstin saamisesta yleismaailmalliseen julkisuuteen SINÄLLÄÄN, ilman minkään lajin "hihhuleiden" sepittelemiä tulkintoja. Tekstissä itsessäänhän ei ole tulkinnanvaraisuuksia..!! Uudistetun MP 18-I:n kopioiden tuotannosta kiinnostuivat Sveitsin ja Suomen ohella myös juuri vapautuneet Baltian maat, joista Eesti ryhtyi tuumasta toimeen.

TALLINNAN ARSENAALIN mallissa "Bergmanni Püstol-Kuulipilduja 1923" oli eräitä omaperäisiä muotoilun yksityiskohtia, kuten jyrsityt raot pyöreiden reikien tilalla vaipassa ja englantilaismallinen perän kaula, muistumana Mosin & Nagant-kivääristä m/1891. Kaliberi oli 9 x 19 mm ja käytännöllinen lippaan tilavuus 40 patruunaa. Ase oli suomalaisen Lindelöf-Bergmannin ikätoveri, ja mainitaan suomalaista asetta paljonkin varmatoimisemmaksi. Varmuudella ei tiedetä, ehtivätkö ensimmäiset "kuulipildujat" mukaan kukistamaan Eestin omaa "läskikapinaa", eli Tallinnan kommunistien "kansannousua" vuonna 1924. Tapahtumasarja oli surku-hupaisa: Punikeilla oli aseinaan joitakin Thompson M/ 21- konepistooleja, joilla he aiheuttivat enemmän tappioita tovereilleen kuin Vabariikin sotureille, taitamattomina rajusti hyppelehtivän "pärinäpyssyn" tulituksen kontrollointiin.


MP 18-I:n parannetun mallin MP 28-II otti esikuvakseen "asetuotannon pieni suurvalta", Belgia, omienkin asevoimiensa varusesineeksi, mutta erityisesti vientimalliksi. Tätä asetta kutsuttiin oikeellisesti "Schmeisseriksi", mutta omalla maallaan sen nimike oli "Mitraillette Modéle 34" (= pikkuinen patteripyssy m/-34), ja sen valmistuslisenssin lunasti Ancién Etablissments PIEPER-konserni Herstalissa, Belgian asetuotannon keskuksessa, joka oli Espanjan Guernican vastine Euroopassa ranskankielisellä alueella: Aseiden osia viilailtiin joka torpassa.

A.E.P:llä oli ollut yhteisprojekteja Th. Bergmann-yhtymän kanssa jo vuosisadan alussa (8 mm SIMPLEX-pistooli ja 9 mm BERGMANN-BAYARD 1908). "Pikku-mitraljöösi" oli siistinnäköinen ase kiiltävine messinkisine heloineen, jotka sai pienellä lisähinnalla teräsosien tilalle. Asemessuilla enensivät messinkiset liipaisinkaaret ja perälaatat etenkin "neeker'mailta" tulleiden asehankkijoiden ostohalukkuutta. Rasitetummat osat valmistettiin edelleenkin COCKERILL'in parhaista seosteräksistä. Myös Englannin Laivaston ase-ostajat tykästyivät messinkisiin "bislaakeihin ja burlaakeihin", kun taas muiden mielestä konepistooli oli "luihu gangsteripyssy; viinatrokareiden ase, jota yksikään Brittiläisen Kansainyhteisön jalo taistelija ei suostuisi milloinkaan kantamaan tai käyttämään..!!"

Vuoden 1939 syksyllä julisti "Kavala ALBION" sodan Saksalle, joka oli lähtenyt noutamaan idästä elintilaa ja viljelysmaata, joutuen maantieteellisistä syistä kulkemaan oikopolkua Puolan halki. Mikään houkutuskeino ei ollut saanut tyhmän-ylpeitä Puolan aatelin "sapelisankareita" liittoutumaan Saksan kanssa yhteisrintamaan, vaikka Puolan "yhteisellä kansalla" oli sentään jopa enemmän wanhoja kalavelkoja idän suuntaan, kuin oli suomalaisillakaan..! (Maailmanhistorian valkoisille riveille kuuluu fakta, että Saksa oli houkutellut puolalaisia "suurelle ristiretkelle" itään jo vuodesta 1934, vuoteen -39 saakka - turhaan..! Saksan pyrkimykset Venäjän vehnävainioille, öljylähteille ja kivihiilikentille eivät olleet mikään synkkä salaisuus: Ne oli tehty tykö jo vuonna 1925 kirjassa "MEIN KAMPF", jota monikaan valtionpäämies ei valitettavasti ollut vaivautunut lukemaan - ei Puolassa, eikä muuallakaan..! Latojan huomautus).

Voitokkaat germaanit huuhtelivat pian saappaitaan Englannin Kanaalin länsirannan vedellä. Englantilaisille tuli hoppu modernisoimaan kalustoaan ja hankkimaan uutta aseistusta Dunkerquen hietikolle unohdetun välineistön tilalle. Nyt kelpasivat "gangsteripyssytkin". Lähes itkunsekaisin äänin rukoiltiin U.S.A:aa lähettämään äkkiä: "niin paljon Thompsoneita, kuin tehtaat suinkin ehtivät tuottaa..!" Brittien laivasto omaksui "huomattavan kotimaisen keksinnön", LANCHESTER-konepistoolin, joka oli hieman muunneltu Mitraillette 34 messinkiheloineen: Tukin lapa oli muotoiltu LEE-ENFIELD -kiväärin tapaan, ja vaippaan voitiin kiinnittää veitsipistin. Siinä olivat GEORGE HERBERT LANCHESTERin uraa-uurtavan tuotekehittelyn hedelmät..

REGINALD HERBERT SHEPPERD ja HAROLD JOHN TURPIN tekivät ENFIELD LOCKin asetehtaassa jo huomattavasti omaperäisempää työtä tuotannon jouduttamiseksi ja konepistoolien yksikköhinnan halventamiseksi. S. & T. EN. -konepistoolien kokometallirakenne laimensi hieman MP 18-I:stä alkanutta "geeni-perimää", mutta vähemmän kuin Saksassa.

HEINRICH VOLLMERin konepistooleissa MP 38, MP 38/40 ja MP 40, kuin myös HUGO SCHMEISSERin MP 41:ssä, "NEUMÜNSTERin LAITTEESSA" eli MP 3008:ssa (STEN:in muunnelmassa) ja ERMA EMP 44:ssä oli kaikissa alas ulkoneva pystylipas, jonka sola oli useimmiten muotoiltu kahvaksi asetta tukevalle kädelle. Virevetimen juoksu-ura oli yleisimmissä malleissa siirretty aseen lukko-uurnan vasemmalle sivulle, joten oikeakätinen ampuja pystyi vetämään "liikkuvat taakse" irrottamatta laukaisukättään aseen pistoolikahvasta. Varmistus voitiin myös poistaa liipaisinkäden otetta muuttamatta.


Bergmann ja "Schmeisser": Todellinen SCHMEISSER-konepistooli MP 18-I (ylempänä) ja MP 40 (alempana). Sarjakuva- ja kioskikirja-saaste ei tunne Bergmann-aseita lainkaan, eikä myöskään Heinrich Vollmeria, tai Bertold Geipelia, joka rahoitti MP 38:sta alkaneen ase-poikueen kehittelyn. H. Vollmer johti tätä työtä, mutta anglo-amerikkalais-seemiläinen roskakirjallisuus tuntee "Schmeisserin" nimellä juuri ne asemallit, joiden sukulaisuus MP 18:aan tai 28:aan on varsin etäinen. Aseiden alla nähdään niiden lippaat ja S.I.G.-Bergmannin lipastuslaite. Huomaa lippaan mitoitus 35 mm:n pituisille patruunoille ! MP 40:en lippaan malli oli katsottu MP 28-II:sta, mutta uudempi lipas on leveämpi, varustettuna kylkiinsä prässätyillä johteilla, joita pitkin patruunarivit lipuvat, vähäisen lian tai pölyn hidastamatta syöttöä. Lippaat eivät ole vaihtokelpoisia asemallien välillä.


Idea virevetimen uudesta sijainnista syntyi erään vasenkätisen maailmansodan veteraanin lausumasta, että: "Bergmannin Kuularuiskun suunnittelija oli kai vasenkätinen, koska meikäläisen oli helppo käyttää sitä; virittää lukko tai räplätä varmistusta, sormi kaiken aikaa liipaisimen tuntumassa !" (Latojan muistitietoutta).

Isä- tai poika-Schmeisserin kätisyyksistä ei ole tietoa, mutta esimerkiksi SAMUEL COLT oli vasenkätinen, "south-paw", ja hänen nallilukkorevolveriensa lataaminen sekä nallitus sujuisivat oikeakätiseltä sutjakammin, jos luoditus- ja nallituslovet olisi jyrsitty aseiden vasemmalle sivulle. PEACEMAKER-COLT M/1873:n latausluukun sijaintiin "aseen väärällä puolella" ei Colt ollut vikapää, koska hän kuoli kymmenen vuotta ennen ensimmäisenkään takaaladattavan Colt- revolverin tulemista tuotantoon.

Ampumavalmiuden ja aseen käyttöturvallisuuden vaatimukset ovat tietenkin aina ristiriitaisia keskenään, mutta usein tapahtui, että saksalainen kp-mies oli ratkaisevien sekuntien verran vastustajaansa nopeampi "kaksintaistelutilanteessa" 2. maailmansodan aikaan...


STEN-konepistoolin variaatioiden suunnittelijat Englannissa olivat uskollisempia vihollisvaltion konstruktööri Schmeisserin ajatuksille sivulle suuntautuvasta lippaasta, ja lukon virevetimen sekä varmistus-systeemin sijainnista, kuin olivat hänen kotimaiset kilpailijansa Saksassa. Asemallien välinen "puuttuva rengas" oli laivaston Lanchester, jonka "karvahattuversioksi" STEN-mallisto suunniteltiin kiireen pakolla. MP 28-II:n rakenteen yhtäläisyydet on helppo todeta kuvastamme, ja esimerkiksi lippaat ovat täysin identtiset, sekä keskenään vaihtokelpoiset. Laadussa on eroa, mutta useimmat STENinkin lippaat voidaan viimeistellä vähällä vaivalla käyttökelpoisiksi.


Englantilaisen ase- ja ammussuunnittelun periaatteita kuvannee parhaiten amerikkalainen itse-ironinenkin herja tykistö-ammuksen sytyttimen suunnittelusta: "Engelsmanni tekee töitä viisi vuotta suunnitellakseen käyttöturvallisen sytyttimen, ja uhraa yhden viikon saadakseen sen joten-kuten toimivaksikin. Jenkki ahertaa viisi vuotta, kunnes sytytin toimii kaikissa olosuhteissa, ja käyttää ehkä jopa yhden mies-työviikon käyttöturvallisuuden aikaansaamisen hyväksi." (Herjasta puuttuu kolmas ja neljäs osio: "Saksalainen tarvitsee vain viikon varmatoimisen sytyttimen suunnitteluun, ja toisen viikon sen kehittelyyn turvalliseksi. On nimittäin tietoa, ja taitoa..!

Ranskalainen suunnittelee viisi vuotta toimivuutta, ja toiset viisi vuotta käyttöturvallisuutta. Aherruksen lopputulos on sytytin, joka jättää puolet ammuksista suutareiksi, aiheuttaen silti usein putkiräjähdyksiä." Suomalaisilla oli viime sodissaan lukuisia ranskalais-mallisia tykistön ja krh:n ammusten sytyttimiä, joten kokemusta kertyi vitsin peräkaneetin vahvistukseksi runsaastikin..!)

Hugo Schmeisserin peri-ajatukset pidettiin muistissa nimenomaan vanhoillisessa Englannissa yli toisen maailmansodan ja pienempien selkkausten. Aseiden suunnittelijaksi vaihtui GEORGE WILLIAM PATCHETT ja niiden kaupalliseksi merkiksi STERLING, tai virallisen käyttöönomaksumisen jälkeen L2A3 tai L34A1. (Kansanmiehen järki ei käsitä moisien merkityksettömien koodien omaksumista suunnittelijain nimiin, nimikirjaimiin tai vuosilukuun perustuvien mallimerkintöjen tilalle). Yhä tuotannossa olevien asetyyppien ulkonäkö on muuttunut suuresti, konepistoolien "sukupolvien" vaihtuessa ihmissuvun miespolvien tahtiin, tai nopeamminkin, jos jokin sota on jouduttanut kehitystä.

Mutta kuten kalleimpiakin korkeakouluja käyneiden loordien kromosomit harvoin poikkeavat - ainakaan edukseen - kivikirvestään heristelleen luolamiehen perimästä, niin myös jokaisessa konepistoolissa, jonka lukko on lieriömäinen - vailla ohennettua "kaulaa" tai teleskooppista muotoilua, ja jonka lipas kiinnittyy vaakasuoraan asentoon lukko-uurnan jommallekummalle sivulle, ovat vahvoina läsnä Bergmann-Musketin perintötekijät.


"Purkaus alkaa." Perätulpan salpaa painetaan, ja ase taitetaan kuin haulikko. MP 28-II:n raudat ovat kiinni puissa umpikorvakkeella. Brevét Bergmann 18-I:n lukkopiippu irtoaa tukista kokonaan. Tukin pituus on 56 cm, rautojen 50 cm. Ilmeisesti paljonkin aseita kulki maailmansodan päätyttyä sotilaiden repuissa tai kapsäkeissä heidän kotiseuduilleen kodinturva-aseiksi, koska arvioissa aseiden tuotantomääristä esiintyy huomattavia ristiriitaisuuksia eri tietolähteiden välillä; "haarukka" 2000 - 10 000 kappaletta. Pelkkää lukkopiippua tiedetään kannetun Suomessakin "reppupyssynä" eräretkillä: "jos vaikka karhu tulisi vastaan"..! (Sk.Y.-Bergmann ei tosin ole mitenkään vahva turva, epäluotettavuudestaan johtuen).


ARTIKKELIN PÄÄTÖS. Alkuperäistekstiä on hieman täydennelty, koska modernin tiedonjulkistamisen laajuus ei ole sidoksissa palstatilan säännöstelyyn: "PTK:n tekstiä kuvineen 1 - 2 sivua kuhunkin lehden vihkoon, että opettavaisemmat artikkelit saavat riittävän sivumäärän !"


BERGMANN-KONEPISTOOLIT SUOMESSA

Analyyttinen liite-osio.
Teksti: P.T. Kekkonen 1995, päivitetty kesäkuussa 1999.

Tämän liite-luvun "päivitys" tarkoittaa lähinnä tekstin siistimistä aiemmissa suomenkielisissä tiedostoissa olleista yksityiskohdista. Esimerkiksi SUOMI KP/-31:n tarina on kirjoitettu alkuperäisessä englanninkielisessä muodossaan BERGMANN-esittelyä myöhemmin, vuoden 1995 syksyllä, vailla vähäisintäkään toivoa sen julkaisemisesta omakielisenä, milloinkaan, minkään joukkoviestimen välityksellä.

"Brevét Bergmann"-konepistoolit Sveitsistä hankkineen SUOJELUSKUNTA-järjestön kiintymys kaliberiin 7.65 x 21 mm Parabellum voidaan selittää omavaraisuuden pyrkimyksellä: Järjestön oma tuotantolaitos SAKO Oy latasi alkuun vain 7.65 mm Parabellum-patruunoita. Myöskin armeija harkitsi pistoolikalustonsa yhtenäistämistä ja Saksasta varsin kohtuulliseen hintaan saatavien Parabellum-pistoolien "m/23" hankintaa aiemman, monenkirjavan valikoiman tilalle. Etenkin espanjalaisten 7.65 x 17 mm pistoolien "m/19" huolto oli havaittu lähes mahdottomaksi tehtäväksi: Noin 60 eri tuotemerkkiä, eivätkä samanmerkkistenkään aseiden osat olleet aina keskenään vaihtokelpoisia: Jos vaihtopiippu sattumalta sopikin aseen runkoon, ei luisti kenties mahtunutkaan enää paikalleen, tms.. tms..!

Suojeluskuntien S.I.G.-BERGMANN 18-I:n eli "Brevetin" kuvitettu osaluettelo. P-kirjaimella merkityt osat kuuluvat paukkupatruunain ampumavarusteisiin.


Ihanteellisia patruunoita Bergmann-konepistooliin olisivat olleet maailmansodan jälkeen suoritettujen vertailujen mukaan 9 mm Bergmann-Bayard, alias 9 mm Largo eli 9 x 23 mm (ehkä paras), ja 9 x 25 mm Mauser Export, sekä 7.63 x 25 mm Mauser, jonka venäläiset omaksuivat omiin konepistooleihinsa nimellä 7.62 mm Tokarev. Yksin PPSha obr. 41 g.- konepistoolia muunmaalaisine kopioineen lienee tuotettu runsaammin, kuin kaikkia muita merkkejä tai malleja yhteensä, vuodesta 1915 vuoteen 1999.

Sveitsin Bergmannien lipassolat ja lippaatkin mitoitettiin näiden 35 mm:n kokonaispituisten patruunain kayttöä silmälläpitäen. Viittä millimetriä lyhyemmille 9 x 19 mm Parabellum-patruunoille soveltui sama lipas, varustettuna etuseinämäänsä kiinnitetyllä peltisellä kielekkeellä, joka pakotti lipastetut patruunat nojaamaan lippaan takaseinämään. Pahemmilta syöttöhäiriöiltä vältyttiin, koska hylsyt ovat lähes suoraseinämäisiä.

Samanpituinen 7.65 mm Para- patruuna oli ongelmallisempi olallisen eli "pullonkaulaisen" hylsynsä takia. Lippaasta aseen pesään tuleva patruuna saattoi nousta liian "pystyyn", kiilautuen viistosti piipun perään ja pysäyttäen syöttöliikkeen ennenaikaisesti, tai ainakin hidastaen lukon eteenlyöntiä siten, että "kammariin tuli suutari". Bergmannin "särkymätön varmuus-nallipiikki" perääntyi koloonsa lukon sisään, jos lukon loppunopeus patruunan sisäänsyötön jälkeen oli jostain syystä liian verkkainen. (Samanlainen rakenne omaksuttiin vielä 1930-luvun lopulla VOLLMER-konepistooleihin, joten sillä oli ilmeisesti merkitystä toimivuudenkin, eikä vain tuotannon kannalta).


S.I.G.-Bergmannin lipas on kaksirivinen ja "leveäkitainen": Patruuna painetaan sisään kylki edellä, kuten rynnärin lippaaseen. Jokaisen Suojeluskunta-Bergmannin varusteena oli latauslaite, jonka vipuvoimalla meni 40 - 45 patruunaa lippaaseen kevyesti. Täyteen 50 patruunan kapasiteettiin lataamisella kerjättiin syöttöhäiriöitä, joita tosin ilmeni jopa vain kymmenen patruunan täytöksellä. Lipas on tarkoitettu 9 x 19 mm patruunoille. Kartiokkaampi 7.65 mm patruuna tuotti alituisia syöttöhäiriöitä ja niistä johtuvia laukeamattomia: "Suutari tuli kammariin"..! Ylemmässä kuvassa on patruuna pantuna "tyrkylle" lippaan kitaan ja alakuvassa syötetty sisään latauslaitteen vivulla.


Suojeluskunta-järjestön Yliesikunta (Sk.Y., joka siis ei tarkoita Suojeluskunta-Yhdistystä, poiketen näin Lotta Svärd-Yhdistyksestä) tilasi vuonna 1921 S.I.G. im Neuhausen:ilta neljä 7.65 x 21 mm konepistoolia opetus- ja kokeilukäyttöön. Aseet lienevät olleet viimeisteltyjä lippaidenkin osalta huolellisella käsityöllä, koska ne toimivat luotettavasti, vaikka Schweitzerische Industrie Gesellschaft:in taholta oli kohteliain sanakääntein suositeltu aseisiin jotakin "tyrnävämpää" patruuna-vaihtoehtoa; vaikkapa edes 9 x 19 mm Parabellumia, esitellen ainakin piipunvaihto-optio, "koska 7.65 mm Parabellum kuitenkin..." j.n.e..! Eivät suomalaiset kuitenkaan asiantuntijoiden sanaa uskoneet, vaan tilasivat tuhat asetta lisää kolmen vuoden toimitusajalla 1922 - 25.


S.I.G.-Bergmannin piipun peräpään "sarvet" ovat patruunan syötön ohjaimet, joilla vähennettiin patruunan taipumusta kääntyä leveäsuisen lippaan kidan sivuille. Patruunan "pystyynsyöttöä" ne eivät kyenneet ehkäisemään. "HAENEL-BERGMANNin" MP 28-II piipun muotoilussa oli pysytelty alkuperäisellä linjalla, koska lippaan kita on kapea, kuten jo MP 18-I:n kantamuodon rumpulippaassa tai aseessa usein käytetyssä 8-patruunaisessa Parabellumin lippaassa. Piippujen kiinnitystapa kiinnostanee "tee-se-itse" -miehiä, koska se on yksinkertainen: Sisäkierre vaipan suussa ja "pulttikierre" piipun etummaisen laipan ympärillä. Tahaton irtikiertyminen estetään lukitusruuvilla piipun etupäädyssä.



Kuva vasemmalla: Piippu kierretään irti asianmukaisella työvälineellä, kun sen lukitusruuvi on ensin poistettu piipun päädystä.



Kuva oikealla: Piiput eivät ole vaihtokelpoisia asemallien MP 18 ja MP 28 välillä. Lukitusruuvit oli siksi sijoitettu piipun keskiön eri puolille: Mallissa 18 (S.I.G.) piipunreiän alle ja 28-II:ssa jyvän etupuolelle. Alkukantaisimmassa MP 18-I:ssä ei ollut "stoppari-ruuvia" lainkaan, vaan aseen jyvä toimi lukituskiilana. Piipun irroitus ei kuulunut asehuollon rutiinitoimenpiteisiin uudemmissakaan variaatioissa, puhumattakaan kuuman piipun pikaisesta vaihtamisesta jäähtyneempään varapiippuun.


Joukkotuotettujen aseiden (enimmäkseen patruuna-syntyiset) epäkohdat alkoivat ilmetä varsin pian, mutta koska korkea-arvoisten upseerien maine ja kunnia oli uhattuna, ei tilauksen peruuttaminen tai edes kaliberin vaihdos tullut kuuloonkaan..! Päinvastoin..! Vuoteen 1932 tultaessa oli Brevét Bergmanneja hankittu jo 1400 kappaletta, ja ne kaikki tietysti kaliberia 7.65 x 21 mm..! Armeijan puolella oli siirtyminen SUOMI kp/-31:n sekä sen huomattavasti toimivamman 9 mm Parabellum-patruunan käyttöön onneksemme jo alkamassa.

Montako Bergmannia muutettiin 9 mm Para-patruunaa ampuviksi, ja milloin ? Jo vuonna 1921 oli tarjottu huokeita vaihtopiippuja, kuten muistanemme. Armon vuonna 1938 oli 9 x 19 mm Bergmanneja Suomessa tasan YKSI (1) koekappale, ja vuoden 1940 kirjanpidossa 20 asetta..! Talvisodassa menetettyjen 7.65 mm aseiden tilalle hankittiin Sveitsistä runsaat sata S.I.G.-Bergmannia; yhä vieläkin 7.65 x 21 mm kaliberissa..! Tämä voi hämmästyttää, koska Suomen asevoimien uusi yhtenäiskaliberi oli jo 9mm Parabellum.

S.I.G. oli lopettanut lopettanut MP 18-I:n valmistuksen jo vuonna 1927, joten täydennysaseet olivat joitain "laarin pohjalta kokoon kaavittuja ylijäämiä", jotka tiemmä ostettiin käypään ale-hintaan, koska eivät olleet kelvanneet muille ostajille. Sinänsähän vallitsivat myyjän markkinat, koska puolueeton Sveitsi pystyi myymään teollisuustuotteitaan jo vuoden verran riehuneen toisen yleis-eurooppalaisen suursodan kaikille osapuolille.

Konepistooli oli Suomen Talvisodan 105 päivän aikana korotettu ansaitsemaansa arvoon kaikkialla maailmassa. Se ei ollut enää pelkkä "poliisi- tai gangsteriase", vaan varteenotettava sotasavotan työväline - kuin pokasaha justeeriin verrattuna, tai moottorisaha..! Oli eräänlainen onnekas onnettomuus, ettei Saksassa vuodesta 1920 valmistettuja tankolippaallisia MP 18-I:n variaatioita oltu voitu jostain tuntemattomasta syystä hankkia S.I.G.-aseiden asemasta. (Merkkivalinnan syitä pohditaan yhä. Korruptio-epäilykset elävät vahvoina. Niitä ei ole kukaan kumonnut, vaikka ei tosin myöskään näyttänyt toteen täysin vedenpitävästi).

"HAENEL-BERGMANNien" 20 patruunan lippaat olivat kapeakitaisia, eli syöttövarmoja, ja jo alkuaan mitoitettuja 30 mm:n kokopituisille Parabellum-patruunoille; 9 mm tai 7.65 mm. Tästä lyhyestä "poliisilippaasta" saatiin sittemmin esikuva SUOMI KP/-31:n lyhyeen tankolippaaseen. S.I.G.-Bergmannista saadut kokemukset hyödynsi AIMO J. LAHTI jo KP/-26:n rakennetta harkitessaan - pohtiessaan virheitä, joita olisi vältettävä, jos mielii saada aikaan varmatoimisen aseen. Tasapaksu, liereä lukko oli eräs häiriöiden lähde. Varmatoimisiakin aseita oli jo olemassa: Thompsonin ja Officine Villar Perosa'n "pärinäpyssyt".

Niiden rakenteita analysoinut Lahti havaitsi yhteiseksi tekijäksi lukon kavennetun "kaulan", jonka hän adoptoi omiin aseisiinsa, säilyttäen kuitenkin huokean massasulkurakenteen ja helppotöisen liereän muotoilun. Tällä lailla "rusinoita pullasta noukkien" loi Lahti aseen, joka vaikutti hyvinkin ratkaisevasti maailmanhistorian kulkuun. Ken ei sitä usko, perehtyköön vaikka vain "Sotatoimi Barbarossan" historiaan..! (Vielä Talvisodassa oli suomalaisilla ja hyökkääjillä lähes ykköskappaleiden tarkkuudella yhtä monta kp:ia. Suomalaisten aseet käytössä; venäläisten pärinäpyssyt varikoissa..).

Talvisodan aikaan tilattiin Suomeen myös pari pientä erää Bergmann MP 28-II:ia. Aseet eivät ehtineet sotatoimiin, koska ensimmäiset 170 "Mitrailletteä" laivattiin Suomeen vuoden 1940 keväällä, eikä Ranskasta tilattu 215 aseen erä saapunut Suomeen kai milloinkaan. Suomeen saatujen MP 28-II:ien tyyppinimitys on "900 KP SCHMEISSER", riippumatta alkuperästä. Osa aseista oli belgialaisia kopioita; muutamat yksilöt alkuaan tarkoitettuja Espanjaan, myytäviksi Unceta y Companian välityksellä, mutta sisällissota oli kariuttanut vientihankkeen.

Kymmenen vuoden kehitystyön tulokset ovat nähtävissä aseiden "sisuskaluista": MP 18-I:n rekyylijousi ja iskuri ovat pidemmät. MP 28-II:n jousi nojailee lukko-uurnan sisäseinämiin ja sen etupää työntää iskuria eteenpäin sen ulkopuoliseen laippaan tukeutuen. Uudemman asetyypin laukaisukoneisto on myös komplisoidumpi kuin MP 18:n mekanismi. Koneistorungon sivulla erottuu kertatulen mahdollistava "katkaisija" eli latausvarmistin. Vastaavanlainen mekanismi omaksuttiin huokeammilla tuotannon keinoilla toteutettuna STEN-konepistooleihin, koska se ei lisännyt aseen yksikköhintaa täyden shillinginkään vertaa, mutta on yhä eräs maailman parhaista konepistoolin tulenvaihdinjärjestelmistä. MP 28-II:n mekanismi muistuttaa työn laadultaan sveitsiläisen taskukellon koneistoa, mutta STENin teräslevystä stanssatut rakenteet ovat yhtälailla toimivia.


Useimmat "Schmeisserit" olivat kuitenkin saksalaisia C.G. Haenelin valmisteita. Kaikkien kaliberi oli 9 x 19 mm Parabellum. Kolmannessa Suomen Vapaussodassa 1941 - 44 näitä aseita käytettiin pohjoisella rintamalla, jolla toimivilla saksalaisilla oli joitakin tämänmallisia konepistooleita. Asehuolto voitiin siis yhtenäistää. Veteraanien muisteloiden mukaan oli MP 28-II laadukas ja luotettava ase - ainakin verrattuna "Suojeluskunta-Bergmanniin" - johtuen paremmasta lipaskonstruktiosta. Lukkorakennehan on molemmissa samanlainen, poikkeuksena lähinnä "juohennusjousen" suurempi läpimitta mallissa 28-II, joka helpotti puretun aseen kokoamista.

Yleisestikin katsoen ovat konepistoolien toimintahäiriöiden syitä vialliset tai käyttöön kertakaikkisesti soveltumattomat patruunat, taikka epä-kurantti lipas; vaurioitunut , ehkäpä valmistettu ja viimeistelty "eten-kehaten" (yleisin vika: roso-huulisuus, voidaan yleensä korjata käyttäjän toimenpiteillä), tai "susi jo syntyessään" 7.65 x 21 mm Sveitsin Bergmannin lippaan tavoin. Ei sinänsä kelvoton, mutta mitoitettu 9 x 19 mm patruunoiden syöttöön..!

7.65 mm patruunaa ei alkuaankaan oltu tarkoitettu ammuttavaksi massasulku-aseilla, ja kyseisenkaliberisten konepistoolien kysyntä oli niin vähäinen, että 7.65 mm aseiden ja lippaiden kehittelyä ei katsottu järkeväksi touhuksi. 9 x 19 mm patruunalle tarkoitettu ase olisi vaatinut erinäisiä uudelleenjärjestelyitä lukon painon, lippaan muotoilun ja "juohennusjousen" jäykkyydenkin optimoimiseksi kevyempien ja ohuempien luotien käyttöä varten. 7.65 mm patruunan hylsyn muoto aiheutti nähtävästi eniten haittaa ja harmia.

Sinänsä ei tehtävä olisi ollut aivan mahdoton, koska toimivathan Aimo J. Lahden konepistoolit m/-22, ja erityisesti m/-26, täysin tyydyttävästi, mutta ne ja niiden lippaat olivatkin alusta alkaen suunniteltuja "vaikeimman" patruunatyypin toimivuuden ehdoilla. Kaikki muut vaihtoehtoiset kaliberit olisivat olleet helpompia tapauksia, vaatien vain patruunakohtaisesti mitoitetut ja muotoillut lippaat, sekä "ilmajarrun" säätöruuvin käännön sopivaan asentoon.

Vain hylsyn pituus ja patruunan ruutimäärä erottavat 7.65 x 21 mm ja 7.63 x 25 mm Mauser-patruunat toisistaan, mutta ensinmainittu on eräs huonoimmin ja 7.63 mm Mauser eräs parhaiten konepistooliin sopivista patruunoista, joten joskus on toiminnallisuus pikkuseikoista kiinni. Myönnettäköön, että konepistoolin toimivuuden ehdot ja edellytykset olivat 1920-luvulle tultaessa tutkimattomat. Vasta kokemuksen kautta ne tultiin tuntemaan, ja tuon kokemuksen hankinnassa olivat nimenomaan suomalaiset eturivin kansakunta.


OMIA HAVAINTOJA

Kuvien esittämiä aseita kokeillessamme havaitsimme, että "765 KP BERGMANN" (nimike armeijan nomenklatuurasta) pystyi ampumaan vain pari-kolme laukausta sarjana, jota seurasi laukeamaton ja tulen pysähdys. Pisin yhtämittainen sarja oli neljä tai viisi laukausta. Sangen tavallisia olivat ensimmäisen laukaisu-yrityksen "suutarit".

Patruunat olivat melko ikääntyneitä tehdaslatauksia; kuitenkin niippaamattomilla hylsyillä. (Jos hylsynsuu on niipattu, ei ase laukea lainkaan, sen silloisen omistajan kokemusten mukaan: Sulkuväli muodostuu lukon iskupohjan ja hylsynsuun väliin, eikä siis hylsyn olkakartion ja iskupohjan välille, kuten venäläisissä 7.62 x 25 mm konepistooleissa, joiden sytytysisku on voimallisempi. TOKAREV TT-pistooleissa muodostuu sulkuväli kuitenkin hylsynsuuhun asti. Siksi eivät venäläiset hylsyt ole suistaan niipattuja, vaan luodin kiinnitys on lujitettu "by stabbing", eli hylsynkaulan sivuille lyödyillä pistemäisillä syvennyksillä).

Testipatruunat eivät olleet homeisia tai syöpyneitä, mutta eivät enää kiiltäviäkään. Teho oli säilynyt ennallaan: Kymmenen metrin etäisyydeltä puhkaisivat luodit säälimättömästi 28 cm:n paksuisen kelohonka-pölkyn, osuen vieri-viereen. Tarkkuuskin oli siis riittävä juoksuhautataisteluita ajatellen. Ampumamatka oli vyörytyksissä yleensä alle kymmenen metriä. Verkalleen jyskyttävä MP 18-I vaikutti helpommin hallittavalta aseelta, kuin on SUOMI-KP/-31, jonka käyttöön kirjoittaja on tottunut monissa eri yhteyksissä, alkaen varusmiespalveluksesta vuonna 1967. Ampumakokemusta silloin 65 kovapanoslaukausta; myöhemmin yhteensä ehkä viisituhatta patruunaa.

Etsiskelimme tuoreempia testipatruunoita, mutta vuoden 1995 kesällä niitä ei enää löytynyt edes Joensuun kokoisesta kaupungista, mistään ystävällismielisestä erätarvikemyymälästä, eikä 7.65 mm Parabellum- patruunain saatavuustilanteeseen ole odotettavissa helpotusta nyttemminkään, kotimaisten valmisteiden lataamisen päätyttyä: Hylsyt on syytä poimia visusti talteen ja ryhtyä opiskelemaan käsinlatauksen taitoa, ellei sitä ole entuudestaan.

Vaikka aseen ainainen lakkoilu ja patruunapula ehkäisivätkin enemmät kokeilut, joutuivat R.K. WILSONin lausumat MP 18-I:n vaikeasta kontrolloitavuudesta sekä epätarkkuudesta kyseenalaisiksi..! Toisaalta saivat kertomukset "Suojeluskunta-Bergmannin" toiminnan epävarmuudesta kokemusperäistä lisävahvistusta. 50 patruunan lippaaseen työnnettiin kerralla enintään 10 patruunaa, saaden aikaan viisikin vajaasyötöistä johtuvaa laukeamatonta per lipastus.


Vuonna 1918 julkaistun "ohjevihkon" neuvoma "Mähfeuer" (=niittotuli) ammutaan pidellen asetta kyljellään, hylsyaukko alaspäin. Aseen rekyyli kääntää piipunsuuta sivusuuntaan. Ampuja kontrolloi tätä sivusiirtymää, mutta ei varsinaisesti vastusta sitä. Rynnäkköä torjuttaessa voitiin ampua (ainakin teoriassa) täysi rumpulippaallinen yhtenä sarjana, aikaansaaden 100 metrin etäisyydelle 3.5 sekunnin aikana 15 metrin levyinen sulkutuliverho. Menetelmää sovellettiin jo "pikapistooleja" käytettäessä, joten se ei ole kiinalainen keksintö 1930-luvulta, vaan tunnettu jo vuoden 1915 tienoilla Euroopassa. Kuuluisin "TIKKAKOSKEN MANNEKIINI", VILJAM PYLKÄS, suosi niittotulta muunmuassa Lobshaja Goran kahakan aikana, jolloin hän niitti parin lippaanlataajan avustamana satamiehisen vihollisosaston "na pod slojo" (= "pohjakerrokseen"; hautaan. Venäjää. Latojan huomautus). Laskettuja "varmoja kaatoja" listattiin yli 80. Aseen käyttötaktiikan Pylkäs selosti vasta vanhoilla päivillään antamassaan radiohaastattelussa. Taitava konepistooliampuja ei tähtäimiä tarvinnut, vaan pelkän "tuntuman" aseeseensa.


"900 KP SCHMEISSER" tiedettiin entuudestaan varmatoimisemmaksi aseeksi, mutta kun urakkana oli 132:n valetuilla lyijyseosluodeilla tulpitetun vaimenninasepatruunan "tuhoaminen", suoritettiin työ periaatteella: "yksi reissu, kaksi asiaa..!" Patruunat ammuttiin. MP 28-II tuotti vain yhden vajaasyötön liian täyteen ahdetun lippaan aiheuttamana: Lipastaja kokeili, montako patruunaa aseen omaan lippaaseen mahtuu, ja unohti poistaa sen, mikä pahensi. Kp:n lukko pysähtyi jo ennenkuin patruuna oli irronnut lippaasta. Kun lipasta oli vajautettu parin patruunan verran, toimi ase täysin moitteettomasti, vaikka patruunat olivatkin lievästi vajaatehoisia (joskin hieman ylitehokkaita vaimentimelliseen aseeseen, ja siksi tuomittuja tuhottaviksi ampumalla). Kahdeksangrammaisten luotien lähtönopeus oli joskus hieman yli ja joskus alle 345 m/s, korvakuulolta, luotien lentomelusta päätellen.

50 metrin etäisyydeltä ei osuminen 30 cm:n läpimittaiseen maaliin ollut vaikeaa edes pystystä, ilman tukea. Pisimmät sarjat olivat kahdeksankin laukausta perä-perä-perrään, sarjatulella, jonka "korvakuulolta" arvioitu kadenssi oli jotain 550 ls/min. Kertatulta ammuttaessa haikaili kirjoittaja, että: "voi, kun olis' kiikaritähtäin..!" (Diabetes oli jo alkanut hämärtää "sihtisilmää". Nyttemmin on ammunnat ammuttu ja tyytyminen tulosten muisteluun).

Tuossa vaiheessa alkoi piipun lyijyttyminen kuitenkin jo heikentää käyntitarkkuutta noin sadan laukauksen jälkeen, joten viimeinen lipastus jyskytettiin lonkalta laukoen, "vaistolla" ja hiekkapenkkaa pöllyttävän suihkun mukaan asetta suunnaten. Kolmen tai neljän hakulaukauksen jälkeen osui sarja 30 cm:n kokoiseen "pilkkaan" ilman tähtäinten apuakin. Maalista laskettiin toistasataa luodinreikää. Varsinaisia "kasa-ammuntoja" ei suoritettu, koska vain aseiden toimivuus kiinnosti. Bergmann MP 28-II:n tähtäimistä koitui alkuaankin vain puolittainen hyöty, koska hahlosta oli joissakin "elon taistoissa" lohjennut puolet pois; perimätiedon mukaan vihollisen luodin niistämänä. Sattumus oli ehkä pelastanut aseen sodanaikaisen käyttäjän hengen.

Lyijyttynyt piippu nuohottiin tavanomaisella raakalaiskonstilla, eli ampumalla kymmenkunta patruunaa hohtimilla kärjettömiksi katkotuin kokovaippaluodein. Puolipainoisiksi täten kevennetyt tehdaspatruunat eivät yleisesti ottaen saaneet aikaan automaattitoimintaa, vaan hylsyt piti vetää pesästä manuaalisella latausliikkeellä. Parin laukauksen sarja lähti sentään, riemuksi ja ihastukseksi naapureiden lapsille, jotka olivat puhdistustyössä mukana hylsyjä noukkimassa. Ammunnan kohteena oli halkopino; etäisyys vajaat puoli metriä, joten edes meluhaitoista ei tullut valituksia.

Testiammunnoissa tuli todetuksi MP 28-II:n ja STEN-kp:n lippaiden keskinäinen vaihtokelpoisuus. Varalippaana oli STEN:in lipas, jonka kita oli hiottu sujuvasti syöttäväksi. Se täytettiin 25 patruunalla ja aseen oma lipas 30 patruunalla. Jälkimmäisen nimellinen vetoisuus on 32 patruunaa, mutta jotenkin siihen saatiin ahdetuksi 35 "papua", mistä seurasi edellämainittu itse-aiheutettu toimintahäiriö.

Kaikkein ensimmäinen rumpulippaallinen MP 18-I:n variaatio on, ja se kai jääkin, tutkimatta ja testaamatta kirjoittajan toimesta, koska aseet ovat Suomessa huippu-harvinaisia keräilijöiden aarteita. Toimivia "aftermarket"-kopioita TATAREK & Von BENKÖ-rumpulippaista löytyisi tuttavapiiristäkin, mutta varsinaista asetta tuskin luotettaisiin kirjoittajalle - ainakaan koeammuttavaksi esimerkiksi lyijyluotipatruunoilla. Aselainsäädännön uudistus lienee lisäksi "annihiloinut" oikeuden aseiden tilapäiseenkin hallussapitoon..?! Vähäinen ampumakokemus kahdella eri-ikäisellä Bergmann-mallilla riitti kuitenkin osoittamaan sen ripeyden, jolla konepistooli kehittyi erityisolosuhteisiin kiiruusti kyhätystä sota-ajan luomuksesta toimivaksi taisteluvälineeksi, ja senkin, millaisia virheratkaisuja voitiin tehdä edelleenkehittelyn alkuvaiheessa.


Kertomus päättyy 10061995 ja täydennetty osa samana päivänä 1999. PeTe.

Osa 2     Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle    

http://guns.connect.fi/gow/berg2.html