Osa 1   Osa 3   Osa 4    Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle   Suomi History in English

II OSA, 8.6.1999

Teksti: P. T. Kekkonen
Kuvitus: J. Hartikka


"Voi sanomapitsi ja Rumahenki ! Eihän tämä suomenkielinen juttu ole kuin paikoitellen käännöstekstiä alkuperäisestä artikkelista..! ", toteaa kai monikin kriittinen lukija, viimeistään luettuaan tämän sarjamme toisen osan, ja havaitessaan puisevan historiikin vieläkin jatkuvan. - JESS; hyvä "kielinen" aseveli ! Kirjoittaja muistaakseen varoitti ennakolta, että omakieliseen KP/-31:n tarinaan on luvassa eräitä PIKKU täydennystietoja, jotka KENTIES voivat kiinnostaa suomalaisia lukijoita, mutta jopa vihastuttaa oman Suuren Isänmaallisen Sotamme vastapuolien kansalaisia: Olihan esimerkiksi Brittiläinen Kansainyhteisö sotatilassa Suomea vastaan 6. 12. 1941 - 10. 2. 1947, vaikka tätä ei tiedä monikaan "KORKEAJÄNNITYS-SARJOISTA" sotahistoriansa nuoruudessaan opiskellut keski-ikäinen maanmiehemme.  Joitain jokaiselle isänmaalliselle suomalaiselle tuttuja, mutta ulkomaalaisille tuntemattomia Suomen historian yksityiskohtia voitaneen jättää poiskin tästä esityksestä. Tekniset tiedot pyrimme tekemään tykö vähintään samassa laajuudessa, kuin ne jo aiemmin selostettiin australian- ja ameriikan-kielisissäkin artikkeleissa.

(pNakaa mrkille saNa: "VÄHiNTÄiN"...!! OioNluku-osatsoN hUoM:tvs!!).
(Oikolukijain vappujuhlat jatkuvat ilmeisestikin yhä, 1.6. -99..! Raivo-raittiin latojan halveksuva huomautus).


TIKKAKOSKI Oy:ksi nimensä jo vuonna 1929 lyhentäneellä SUOMI-kp:n valmistajalla oli yhtiömiehenä Saksan kansalainen WILLI DAUGS, joka pystyi kansainvälisten kontaktiensa ansiosta edistämään aseiden markkinointia ulkomaille tyystin toisenlaisella volyymilla kuin Konepistooli Oy. Aseiden valmistusmäärienkin ennakoitiin kasvavan "useiden kertaluokkien" verran.

TOOL Oy, konepistoolien M/-22 ja -26 valmistaja, oli koonnut noin kaksisataa toimivaa asetta aikavälillä 1922 - 29. Lähes kaikki myytiin Suomen armeijalle, raja- ja merivartiostolle, tullimiehille (Suomessa oli ns. "kiertolaki") ja suojeluskunnille, sveitsiläisten sekä kotimaisten BERGMANN-lisenssivalmisteiden täydennykseksi. Ennustus "useista kertaluokista" toteutui yli optimistisimpienkin odotusten: Kolmannen Vapaussotamme (ns. Jatkosota 1941 - 44) aikana saavutettiin uskomattomalta kuulostava tuotantoennätys: 9007 (yhdeksäntuhattaseitsemän !) toimivaa asetta yhden kalenterivuoden aikana. Lepopäivät poislukien oli päivittäistuotanto tasan 30 asetta + "muut askareet siinä sivussa" (Huom: Uusi tarkennus valmistusmääriin, kiitos tarkkaavaisen lukijan, Tokko tietoa on -palstalla! Latojan lisäys 15.7.-99)

LEONARD LINDELÖF Oy:n YHDEKSÄN VUODEN tuotantomäärä saavutettiin Tikkakoskella tuolloin KAHDESSA PÄIVÄSSÄ, vaikka Suomi M/-31:n valmistus vaati lähes puolitoista-kertaisesti enemmän lastuavia työstövaiheita kuin BERMANN MP 18-I:n tuotanto. Kumpaankin asemalliin perinpohjaisesti tutustunut kirjoittaja on ollut suorastaan "äimän käkenä" lukiessaan niitä TÄYSIN VALHEELLISIA kertomuksia, joita Suomessa (tosin VAIN Suomessa) on julkaistu Bergmann-konepistoolin tuotannon "vaikeudesta ja kalleudesta." Asehan on erittäin yksinkertainen mekanismeiltaan, ja alkuaankin suunniteltu tuotettavaksi miltei missä tahansa pikku nyrkkipajassa..

Kuva: Bergmann -KP, purku aloitettuna.

Vielä 1990-luvulla kieltäytyivät muutamat painetut mediat julkaisemasta Bergmann-kp:n esittely-artikkelia, "koska se on LIIAN YKSITYISKOHTAINEN kerronnaltaan"..! Mistä lieneekin julkaisukielto lähtöisin ? Emme ryhdy tuota arvailemaan..! Kertomukset 7.65 mm Bergmannin epäluotettavasta toiminnasta pitävät kyllä osittain paikkansa, mutta häiriöt olivat selvästi patruuna-syntyisiä, eivätkä itse aseesta johtuvia.

Willi Daugs onnistui hankkimaan 30-luvun pulakaudella Tikkakoski Oy:n osake-enemmistön, ostelemalla jopa yksin kappalein yhtiön osakkeita rahavaikeuksiin sortuneilta pienosakkailta, lähiympäristön maanviljelijöiltä - näiden kertoman mukaan täysin käypään hintaan. Kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä kauppoihinsa: Moni maatila varjeltui pakkomyynniltä, ja jo kerran (vuonna 1910) suoritustilaan ajautunut yhtiö nousi ennennäkemättömään kukoistukseen kuorestaan. Pää-osakas Daugsin pragmaattisen näkemyksen mukaan: "konepistooli on lämpövoimakone, kuin GEO-venemoottori tai TIKKA-puimakonemoottori 1910-luvulla. Myytävänä jokaiselle maksukykyiselle ostajalle mihin tahansa ystävällismieliseen maahan"; tosin mieluimmin asevoimien tai järjestysvallan ostoasiamiehille...

Thompson-konepistooleja valmistavan Auto-Ordnance Co:n myyntitavat olivat vieläkin vapaamielisemmät, kunnes "Lex MORGENTHAU" löi naulat USA:n yksilönvapauden arkkuun v. 1934. Äveriäät Mafia-pomot saattoivat sen estämättä ostaa konepistooleja henkivartijoilleen, mutta tavallisille kansalaisille oli 200 dollarin "asevero" kohtuuton rasite. Sopii muistella 200 taalan ostokykyä v. 1934: Pienen henkilöauton hinta..! Käytettyjä T-mallin FORDeja sai tuolla summalla jopa neljä.


ENSI KERTAA SOTATOIMISSA

Suomi-konepistooliksi 9.00 mm KP/31 sarjatuotantonsa alkamisvuoden mukaan nimetyn aseen vientiponnistukset alkoivat heti valmistuksen käynnistyttyä, ja ne ulottuivat kaukaisiinkin maihin. Ensimmäiset sotatoimet, joihin KP/31 osallistui, lienevät liittyneet Kiinan sota-lordien välienselvittelyihin. Suoranaista sisällissotaa kihisevästä Kiinasta ei juuri tihkunut tietoja sivistyneempään maailmaan. "Jos tapella sä tahdot/ niin Kiinaan mee..!" lauleli sentään amerikansuomalainen HISKI SALOMAA kuplettilevyllään: "HÄÄT REMULASSA".

USA:n takapihalla tapeltuun Bolivian ja Paraguayn sotaan Gran Chacon rämeikön ja hiekka-aavikon (= öljylähteiden) omistuksesta (v.v. 1932 - 35) osallistui julkaistujen dokumenttien mukaan muutamia Suomi-konepistoolejakin. Jotkut uhkarohkeat lehtimiehet tarkkailivat sotatoimia paikan päällä, havainnoiden uudenmallisten aseiden olemassaolon. Niiden merkiksi mainittiin "SO UMI GUN", joten kyseessä oli malli -31, jonka hahlonjalan sivuun on kaiverrettu tai leimattu logo: "SUOMI", jonka paikallinen väki lausui parhaiten ymmärtämässään muodossa.

Tieto siitä, kumpiko osapuoli aseita käytti, on vaipunut unhon yöhön kai ainiaaksi. Samoin tieto siitäkin, kuinka aseet olivat joutuneet Chacon perä-korpeen: Ostettu..? Saatu sotasaaliiksi..?? Käyttäjäkunta oli aseisiin läpeensä tyytyväinen, ilmoittaen "Ametralladora So Umi:n" toimivan mainiosti Chacon kesähelteisissä olosuhteissa ja soveltuvan erityisen hyvin taisteluihin pensaikoissa sekä sademetsissä.

Kommentit kulkeutuivat ilmeisesti Suomeenkin saakka, mutta jäivät vaille erityisempää huomiota. IIVARI LEIVISKÄn erään maantiedon oheislukemiston mukaan on Gran Chaco kesäaikaan Etelä-Amerikan helteisin maankolkka, joten KP/31 osoitti jo varhain toimivuutensa äärimmäisissä ilmasto-olosuhteissa - laidasta laitaan - utuisella sammakkosuolla ja helvetinlaisella hiekka-aavikolla. Pakkastestien aika koitti muutamia vuosia myöhemmin "kotikentällä".


KP/-31: RAKENNE JA TOIMINTA

Sanoihin "VANKKA" tai "LUJATEKOINEN" voidaan kiteyttää useimpien ensimmäisen sukupolven konepistooleiden ominaisuuksien yleiskuva. Aseita ei ollut kovinkaan suurta valikoimaa. Tunnetuimpia malleja olivat Bergmann, Thompson ja Suomi, joista yhtäkään ei vielä oltu prässätty teräslevystä ja koottu pistehitsaamalla, eikä niiden liikkuvia osia oltu jätetty karheiksi valun tai upukka-taonnan jälkeen, tyytyen vain liukupintojen siloitteluun lastuamalla tai hiomalla.

Vähemmän rasitettujakaan rakenne-osia, edes perälaattoja, ei vielä valettu "guttaperkasta", joka on kaikkien muovilajien lystikäs yleisnimitys Suomessa - selluloidista tai bakelliitista moderniin aramiidiin tai polykarbonaattiin asti. Vanhoillisilla materiaalien ja tuotantomenetelmien valinnoilla oli toki myös hintansa, mutta se hinta suostuttiin kitsastelematta maksamaan "sotaisien aikojen loppuun asti" kestävistä aseista.


PIIPUT

KP/-31 alettiin ymmärtää jo konetuliaseeksi, eikä enää pistoolin patruunoita ampuvaksi karabiiniksi. Piipunpituus lyhentyi helposti muistettavaan mittaan "Pii desimetriä" eli 314 mm. Valittu pituus oli jonkin teoreettisen laskelman lopputulos. Suunnitteillahan oli 9 x 19 mm konepistoolin erikoispatruuna, joka antaisi luodille tasan 400 m/s "alkunopeuden", polttamatta kuitenkaan piipunputkea pilalle muutamalla pitkähköllä sarjalla. Esimerkiksi aseen tähtäimet oli alusta alkaen jaotettu 9 mm 8 gramman luodin ampumiseen aina 500 metriin saakka 400 m/s lähtönopeudella.

Kuva: Kuuman piipun irroitus.

Käytännössä oli luodin paino tavallisimmin 7.5 grammaa ja sen nopeuskin jäi hieman vaille tavoitteesta - mutta käytännössähän ei tähtäimiä edes vilkaistu, paitsi jos ammuttiin kertatulella oravia tai metsälintuja "sattumiksi" sota-ajan kovin vetiseen soppaan.

Englanninkielisen artikkelin nuorehkot lukijat ovat arvelleet tarinoiden oravajahdista kp:lla kuuluvan "DISNEYn tuotannon" uskottavuusluokkaan, mutta "siellä jossakin" aikoinaan mukana olleet Kolmannen Vapaussodan veteraanit ovat kertoneet orava- ja lintujahdeista kp:lla, mainiten niiden olleen "varsin yleinen harrastus erityisesti lanttu-talvena 1941 - 42."

Taitavimmat erämiehet ampuivat metsäkanalintuja lentoonkin konepistoolilla "haulikkohollille tai jopa vielä pidemmille etäisyyksille." KNUT PIPPING mainitsee, kirjana julkaistussa tutkielmassaan "KOMPPANIA PIENOISYHTEISKUNTANA", oravien ammunnan aivan ohimennen - arkipäiväisenä askareena. Veteraanien haastattelut ovat sittemmin tuoneet lisävahvistusta uskomattomalta kuulostaneeseen mainintaan - ja ammuttiinhan toki oravia aikoinaan myös jalkajousen kolkka-nuolilla, ilman minkäänlaisen tähtäimen apua.

Vasemmanpuoeinen taulu: Kymmenen kertatulilaukauksen osumakuvio ammuttuna tuelta 100 metriin. Seitsemän laukausta alle 30 mm:n "kasassa". Usein siteerattu eräkirjailija TAUNO V. MÄKI kirjoitti vielä 1960-luvulla, että: "Metsästysluodikko, joka ampuu viisi laukausta alle viiden senttimetrin hajonnalla sataan metriin, on poikkeuksellisen tarkka ase, jollaisia voi tavata vain harvoin !" SAKO-luodikoilta vaadittiin enintään 45 mm:n hajonta/100 m viidellä koelaukauksella. Kuvattu osumakuvio on ammuttu todellakin SUOMI-kp:lla malli -31. Oravan päähän osuminen alle 50 metrin etäisyyteen ei siis ollut WALT DISNEY-tuotannon DAVY CROCKETT-filmatisointien tapaista legendaa..! Piipun laippaan lyötiin kohdistusleima "5", ja piste numeron alle, koska testattu piippu ampui hieman alle viitosruudun keskiön. Oikeanpuoleinen taulu selostetaan jäljempänä.


Konepistoolin piippuja valmisti Tikkakoski Oy:n ohella myös Joonas Mataraisen asepaja (sittemmin MIKRO Oy), joka porasi, rihlasi ja hioi piipunreiät yhtä tunnollisesti kuin laadukkaat tarkkuusaseiden piiputkin, eikä Tikkakoskikaan jäänyt tällä erikois-osaamisen alalla juuri maineikasta alihankkijaansa huonommaksi. Alihankinta oli välttämätöntä, koska jokaisen aseen vakiovarusteena oli kaksi valikoitua kovapanospiippua ja kaksi paukkupatruunapiippua rauhanajan toimituksissa, ellei toisin oltu sovittu.

Toisessa PaPP-piippumallissa oli painetta lisäävä kapeikko suuhun kiinnitetyssä "sysäyksenvahvistajassa". Toiseen oli puristettu kavennus lähemmäksi patruunapesää, litistämällä piipunreikä lähes tukkoon. Jälkimmäinen oli luotettavampi, jos paukkupatruunoiden teho oli iän myötä heikentynyt.


YKKÖS- JA KAKKOSPIIPUT

Kovapanospiiput oli valikoitu koeampumalla siten, että varapiippu (II) ampui täsmälleen samaan osumakeskiöön samalla tähtäinten asetuksella kuin "ykköspiippukin". Piippujen leimat I ja II eivät tarkoittaneet niiden laatuluokkaa ! "Kakkospiippu" oli monastikin ykköspiippua käyntitarkempi, mutta vain mestariampuja pystyi havaitsemaan muutamien millimetrien eroavaisuuden 100 metriin ammuttujen kertatulilaukausten hajontakuvioissa, ja johonkin toiseen valmistuserään kuuluvat patruunat muuttivat usein piippujen paremmuusjärjestyksen taas päinvastaiseksi.

Konetuliaseen piippu tietenkin kului ahkerassa käytössä, tai "paloi karrelle", jos aseella jouduttiin ampumaan lyhyessä ajassa vaikkapa tuhatkunta laukausta, "antaen piipun hengittää" (helmikuussa 1999 edesmenneen VILJAM PYLKKÄÄN = "ANTERO ROKAN" radio-haastattelun sanonnan mukaan) vain sen tuokion ajan, jonka lippaanvaihto kesti. Harvinaisempaa oli, että piippu syöpyi tai ruostui pilalle huollon laiminlyönnin takia, mutta ei toki täysin mahdotonta, vaikka konepistoolia ei kenelle tahansa "rodjarille" aseeksi annettu paljaiden rautojen aikoina. Ei ainakaan Talvisodan päivinä, jolloin aseita oli vielä "surkkian vähän" jaettaviksi - tarpeeseen nähden.


VARAOSAPIIPUT SOPIVAT "HEITTÄMÄLLÄ"

Tavalla tai toisella käyttökelvottomaksi turmeltuneen piipun tilalle voitiin hankkia vaihtopiippu, joka sopi aseeseen "heittämällä" ja se vieläpä ampui siihen kohtaan, mihin tähtäimet näyttivät, ilman sovitusten tai säätöjen tarvetta. Tämä vähemmän tunnettu KP/-31:n erikoisominaisuus on yhä vieläkin ainutlaatuinen konepistoolin kaltaisissa sotatyökaluissa, joista kertakäyttöisimmät voitiin jopa romuttaa kokonaan, kun piipunreiän "luokka aleni kolmoseksi". Näin tehtiin ainakin STEN Mk III:n ja venäläisen PPS 42:n sekä 43:n tapauksessa. Lastuamalla työstetyt osat, kuten lukot, otettiin kuitenkin talteen varaosiksi, jos ne olivat yhä käyttökelpoisia. PPSh 41:stä romutettiin piipun myötä ylärunko, mutta "alakerta" kierrätettiin, kuten myöskin lukko - riippuen osien kunnosta.

KP/-31:n piippujen testiammuntataulu oli jaettu ruudukoksi, kuin kartta konsanaan. Valmistuneella piipulla ammuttiin kymmenen kertalaukausta maalin keskiön alle, hieman vasemmalle tähdäten. Jos piippu oli "luonnonsuora" ja seinämiltään tasalaatuinen, sijaitsi osumakuvion keskiö keskimmäisen ruudun keskellä. Tällöin lyötiin piipun kiinnityslaippaan numero 5. Jos osumakeskiö oli hiukankin sivussa 100 x 100 mm:n suuruisen ruudun keskiöstä, lyötiin numeron 5 ylle, alle tai sivulle piste , joka ilmaisi poikkeaman suunnan.

Oikeanpuoleinen taulu: "Kaksitoista vainajaa minuutissa" oli hyvinkin totuudenmukainen vastaus, kun joltain Talvisodan veteraanilta tiedusteltiin KP/-31:n käytännöllistä tulinopeutta... Kuvan esittämästä oikeanpuoleisesta maalitaulusta voidaan laskea 43 - 44 välittömästi tappavaa osumaa, ja hieman ohi tai yli menneistäkin olisivat useimmat kohtalokkaita lyhyen viiveen jälkeen, taikka vähintään taistelukyvyttömäksi heti lamauttavia. TIKKAKOSKI Oy:n esittelykirjasessa tyydytään lakooniseen mainintaan: "Virallisissa vastaanottokokeiluissa ammuttu taulu. Matka 100 m. 50 laukausta kestotulta; tuelta." Laukaussarjojen kestoa ei ole muistettu mainita, mutta vuonna 1942 ne olivat yleensä jo yli viisi laukausta per päräys, koska konepistoolia käytettiin tositoimissa kuin taisteluhaulikkoa: Sarjoja ammuttaessa ei tähtäimiä käytetty lainkaan, ja laukaukset suunnattiin vastustajan vartaloon, eikä päähän, kuten ampumaradalla voitiin tehdä häiriöttömissä olosuhteissa: Pahvinen taulu kun ei ampunut takaisin..!


"...LISÄTÄÄN RAUTAA REIÄN YMPÄRILLE"

Kulunut vitsi aseenpiipun valmistuksesta kuuluu: "Otetan yx reikä, sopiwajsta kokoa. Sitte waijn kääritän tarpeex paxulti rautaa sen reijän päälle. Sijnä pyssyn pijppu, tai waicka yhden styckin putki." 1700-luvulta periytyvään selontekoon verrattuna oli piipputuotannon tekniikka muuttunut vuoteen 1930 tultaessa päinvastaiseksi: Otettiin teräskanki, johon porattiin reikä, kalvettiin se porausmittaansa, höylättiin rihlat, ja yleensä "kolvattiin" eli mikro-hiottiin reiän seinämät kiiltäviksi. Belgiassa tai Ranskassa saatettiin vielä valmistaa haulikonpiippuja (erikoistilauksesta, erikoishintaan) perinteisellä kierresaumahitsauksella, mutta nämä "lankapiiput" eivät enää olleet käyttöaseisiin, vaan kerska-aseisiin tuotettuja. 9 x 19 mm konepistoolin piipun pituudeksi oli arvioitu riittävän noin 20 senttimetriä, ja sen seinämävahvuudeksi suupuolella ehkä vain 1.5 mm "koska ohutseinäinen piippu jäähtyy paksuseinämäistä nopeammin".

Muunmuassa kuuluisa saksalainen konstruktööri HEINRICH VOLLMER (yleisesti, mutta erheellisesti "SCHMEISSEReiksi" kutsuttujen MP 38:n, MP 38/40:n ja MP 40:n suunnittelija) lukeutui ohuiden, vain peräpäästään paksuseinämäisten piippujen suosijoihin. H.Vollmer ja A.J. Lahti saattoivat, hupaisaa kyllä, perustella näkemyksiään materiaalin säästöllä - kumpikin täysin tosiasioiden mukaisesti. Vollmerin konepistoolien piiput olivat lyhyempiä, mutta ne jouduttiin työstämään paksusta ainestangosta: Sorvauslastuja tuli korkea kasa. Suomi KP/-31:n piippu on tasapaksu. Sen ulkopinnan muotoilu tuotti vain niukalti sorvin lastuja ja hiomapölyä. Porausjätteiden määrä oli hieman runsaampi kuin Vollmer-piippujen tapauksessa, mutta grammamäärinä vertaillen oli niiden ero vaatimaton, ja vähäinen, kun sitä verrataan ulkopuolisen muotoonsorvauksen lastukekoon.


LAADUN SALAISUUS: HUOLELLINEN TYÖ

Piipputeräs oli hintavaa tavaraa. Jokainen ylimääräinen lastuiksi sorvattu gramma merkitsi teräskilon tuhlausta, kun valmistettiin tuhat piippua. Lastuavalla työstöllä (sorvauksella) muotoiluun tuhlattu konetyöaika koitui materiaalikustannuksiakin kalliimmaksi, kun pulakausi oli ohi ja ammattityöväestön palkat "kihahtivat" ennenkuulumattomiksi - myös Saksassa - 1930-luvun jälkipuoliskolla. (Vaikka sekä idän että lännen "politrukit" YHÄ toisin väittävätkin, ei työläistä, eikä maataloustuottajaa ole missään / milloinkaan pidetty yhtä suuressa arvossa, kuin Kolmannessa Valtakunnassa).

Piipunreiän mitoituksessa ei sinänsä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Porauskaliberi oli 8.70 mm ja uraläpimitta 9.00 mm, tai muutaman sadanneksen yli. Yksi tai kaksi kerrallaan kaapimalla höylättyjä rihloja oli kuusi; oikeakätinen nousu 250 mm/kierros. Etenkin KOMINTERNin (=Neuvosto-Venäjän) vakoojat yrittivät onkia tietoja piippujen valmistuksen salaisuuksista, päätyen toteamukseen, että: "Ainoa salaisuus on se, ett'ei mitään salattavaa ole ! Laadukkaat materiaalit ja huolellinen työ sekä viimeistely tuottavat tarkkuuspiipun - jopa konepistooliin".

Tämän saman piippuseppien synkän salaisuuden oli tehnyt tykö jo amerikkalainen HARRY M. POPE vuonna 1899 julkaistussa esitteessään, eikä kärkipään tarkkuusaseiden piippuja poraavalla ja rihlaavalla ERKKI MÄKISELLÄ, Vammalassa, ole sen ihmeellisempiä poppakonsteja käytettävissään sata vuotta Popen esitevihkosen julkaisemisen jälkeenkään.

Ruotsalainen kromi-nikkeliteräs oli varsin kuumankestävää. Punahehkuun kuumentuminen ei pehmittänyt sitä pysyvästi pilalle, vaan poisti siitä viimeisetkin työstön aiheuttamat jännitystilat. Punahehkuiseksi tulitettu piippu aiheutti hieman normaalia suuremman laukausten hajonnan, joka kuitenkin palautui ennalleen piipun jäähdyttyä ja sen reiän kutistuttua jälleen alkuperäismittoihinsa.


PIIPPU PARANI KÄYTÖSSÄ

Pysyvän laajentumisen sai aikaan vasta kymmenkunnan rumpulippaan (á 70 patruunaa) paahtaminen tyhjiksi perä-perä-perrään, ainoina hengähdystaukoina ne muutamat sekunnit, jotka kuluivat lippaavaihtoihin. Rynnäkkökiväärin piipun turmeltumiseen riittää ehkä puolet tästä laukausmäärästä lähes yhtäjaksoista sarjatulta, ja jopa kevyiden konekivääreiden piiput turmeltuvat 500 - 700 laukauksella tauotonta sarjatulta, väljentyen vallan horoiksi.

Uudempien asetyyppien piipunvaihtoa ei yleensä voida suorittaa nopeasti, lyhyen tulitauon aikana. SUOMI-konepistooliin voitiin.! Jos ykkös- ja kakkospiippuja käytettiin vuorotellen, vaihtaen kuumentunut piippu jäähtyneeseen aina tilaisuuden tullen, kesti kumpainenkin piippu (muun huollon huolellisuudesta riippuen) jopa runsaat kymmenentuhatta laukausta, ilman käyntitarkkuuden selvästi havaittavaa huonostumista. Muutama punahehkuiseksi kuumeneminen oli pelkästään hyödyksi: Kun työstöjännitykset piipunseinämistä olivat eliminoituneet, ei piippu enää "elänyt" (lievästi käyristynyt ja uudestaan suoristunut) kuumentuessaan ja jälleen jäähtyessään.


Kuvatxt: Kuumentunut piippu poistettiin ehkä jopa puukonkärjellä takaapäinn irti työntäen. Kun piippu oli saatu hieman liikkumaan, voitiin se kammeta kokonaan irti lukkouurnan ja piipunlaipan väliin työnnetyllä puukon tai kenttälapion terällä. Hehkuvaan piippuun ei mielitty koskea edes rukkaskädellä. Vaippakin saattoi "tatuoida" lähtemättömät palo-arvet kämmenpohjaan..! Kirjoittaja on nähnyt näitä äärimmäisten tilanteiden muistomerkkejä monienkin veteraanien käsissä. Sanonta:"Kunnian Arvet" ei kaiu lainkaan ontolta..!!


Hehkuvankuuman piipun heittäminen lumihankeen tai rapakkoon saattoi tietenkin aiheuttaa pysyvän käyristymisen ja osumapisteen muutoksen. Jännityksiä poistava kuumennus suoritettiin valmistusvaiheessakin, ensin aihio-kangelle ja vielä työstövaiheiden jälkeen, mutta paineettomassa olotilassa toteutettu hehkutus ei ollut yhtä tehokas teräksen kiderakenteen "normalisoija", kuin oli piipun kuumennus ampumalla.


LUOTI IRTI "RAAKALAISKONSTILLA"

Pistoolin- ja konepistoolinpatruunat olivat etenkin sodan aikana miljoonittain tuotettuja massavalmisteita. Epäkurantti nalli tai vajavainen ruutimäärä sattui tilastollisella todennäköisyydellä joihinkin patruuna-yksilöihin, koska lataustoiminta oli koneellista ja jo melko pitkälle automatisoituakin työtä. Luodin jämähtäminen aseen piippuun ja seuraavan patruunan ampuminen tahattomasti sen perään ei ollut massasulkuisessa aseessa mikään maankaatava ihme: Asehan pystyy poistamaan hylsyn ja toistamaan lataus-syklin, vaikka patruuna olisi vajaatehoinen, jumittaen luodin piipunputkeen. Eräissä tapauksissa on hylsynpoisto jopa vauhdikkaampi piipun tukkivalla laukauksella kuin normaalitehoisella patruunalla ammuttaessa.

SUOMI-kp:n piippuihin joskus ilmaantuneet "sipulit" eli laajentumat olivat ilmeisesti seuraamuksia huomaamatta jääneistä luotien piippuunjäämisistä, ja niiden tahattomista irti-ampumisista seuraavalla patruunalla. Piippuun päässyttä lunta epäiltiin vielä vuonna 1942 laajentumien aiheuttajaksi. Turhaksi todetun suujarrun käyttöönomaksumista puolusteltiin jälkikäteen pyrkimyksellä ehkäistä "lumilaukausten" ampuminen. Lähempi tutkimus osoitti lumiteorian vääräksi. Laajentumia alkoi löytyä piipuista entistäkin enemmän KP/- 31 SJR:n käyttööntulon jälkeen; ei tosin suujarrusta johtuen, vaan koska patruunoiden laatutaso huonontui tuotantomäärien kasvun myötä, ja materiaalipulan seuraamuksenakin, sodan "vanhetessa".

TIKKAKOSKI Oy:n vuonna 1942 julkaisemassa konepistoolin esittelykirjasessa mainitaan piippuun juuttuneen luodin poistaminen ampumalla brutaalina mutta turvallisena hätävara-keinona, jota ennen neuvottiin poistamaan lipas, ja lukon hylsykiskuri eli ulosvetäjä. (Käytännössä tähän valmistelevaan toimenpiteeseen ei ollut useinkaan aikaa taistelutilanteessa. Särkynyt kiskuri vain kopisteltiin jälkikäteen pois lukkouurnasta lipassolan kautta, ja jatkettiin tulitusta. Ase toimii moitteettomasti ilman hylsynvetäjää, kuten osaavasti suunniteltu massasulku-ase yleensäkin).

Osa 1    Osa 3     Osa 4   Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle