Gunwritersin etusivulle    Gunwriters in English    Linkkisivulle   Osa 2/3   Osa 3/3

PAKINAA LÄHIPATRUUNOISTA

OSA 1/3

Teksti: P.T.Kekkonen

Lähipatruunoilla tarkoitetaan asiantuntevimpien aseharrastajien sanastossa kivääreihin ladattavia erikoispatruunoita, joiden luodin tai nuoliammuksen lähtönopeus on huomattavastikin alhaisempi, verrattuna äänen nopeuteen ilmassa niissä olosuhteissa, joissa ammuksia aiotaan matkaansaattaa. Nimitys periytyy saksankielen termiin "Nahpatronen" ja vuoteen 1916, jolloin kokeiltiin 9 mm luotien ampumista Maxim -äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla P-08 eli Parabellumilla.

Lähipatruunoiden tutkijoilla oli käyttävissään pieni määrä Georg Lugerin alkuperäisen idean mukaan valmistettuja 9 gramman painoisia luoteja. Lugerin "onnennumero" oli 9. Hän ideoi vuonna 1899 pistoolin, joka painaa 900 grammaa ja ampuu 90 mm:n pituisesta piipusta 9 kappaletta 9 mm luoteja, jotka painavat 9 grammaa. Aseen kaliberin suhteen haave toteutui 9 vuotta myöhemmin, kun Saksan asevoimat omaksuivat pistoolin malli 1908 käyttöönsä kolmen vuosikymmenen ajaksi, ja muutkin ennakoidut ominaisuudet pitivät likimäärin paikkansa. Luotia tosin kevennettiin aluksi 8 gramman ja sittemmin 7.5 gramman painoiseksi "strategisten materiaalien" säästämissyistä.

Joltakin Deutsche Waffen- und Munitionfabrikin koelaboratorion tomuiselta hyllyltä löytyneet luodit istutettiin DWM 480 C -kantaleimallisiin vakiohylsyihin, joihin oli annosteltu "DWM Standard"- pistooliruutia 0.25 gramman lataus tavanomaisen 0.36 gramman annoksen asemasta. Ensimmäisissä koeammunnoissa toimi pistooli moitteettomasti, mutta Maxim-vaimentimen kiinnityksen jälkeen sen automaattilataus ei pelannut enää lainkaan.

Mekaniikan laki esti toiminnan

Vaimentimen paino lisäsi liikkuvien osien massaa ja vaimennin vähensi aseen rekyyliä ehkä kolmanneksen verran, jo pelkästään rakenteensa ansiosta. Aseen potkaisu oli siis täysin riittämätön edes raottamaan rekyylitoimista polvinivelsulkua, puhumattakaan automaattisesta hylsynpoistosta ja seuraavan patruunan syötöstä.

Aseen normaali toimivuus oli Saksan sodanjohdon asettama vaatimus, josta ei tingitty, vaikka käsin tehtävä latausliike ennen jokaista laukausta ei olisi sanottavammin vähentänyt pistoolin tulivoimaa. Automaattilatauksen aiheuttama mekaaninen kilahdus olisi ehkäistynyt, kuten myös patruunapesän kautta piipusta poistuvan jäännöspaineen aiheuttama poksahdus.

Vuonna 1916 oli käytettävissä, tai ainakin kehitteillä, useita massasulkuisia 9 x 19 mm pistooleja, esimerkiksi Dreyse, Mauser Modell 1912 ja Walther Modell 6, mutta yhtäkään niiden mallikappaletta ei varustettu vaimentimella.

Pulaa, kurjuutta ja tyhmyyttäkin Maxim-vaimentimia oli hankittu Englannista vuonna 1913 koekäyttöön vain muutamia kappaleita, asennettaviksi Mauser Modell 1898-kivääreihin asetyyppikohtaisella kiinnikkeellä, sekä enintään kolme kappaletta pistooleihin P-08. (Erään tunnetusti luotettavan tietolähteen mukaan vain yksi pistoolivaimennin. Pari muuta olivat yksityishankintoja).

Yhdeksängrammaisilla luodeilla ladatut kokeilupatruunatkin loppuivat aikanaan, koska luoteja oli jäljellä vain vähäinen jäännöserä. Niiden tuotantovälineistö lienee romutettu jo vuosisadan vaihteessa, kun Georg Lugerin idea oli hyllytetty parin vuoden ajaksi, omaksuen hänen pistooliinsa "taloudellisempi" kaliberi 7.65 x 21 mm ja kokeillen futuristisilta kuulostavia 5.7 mm Löwenstein Luger- ja 6.5 x 21.5 mm Parabellum-patruunoitakin.

"Nahpatrone"-latauksiin soveliaiden raskaiden 9 mm luotien uudelleenvalmistusta ei katsottu aiheelliseksi käynnistää, koska ampumakokeilut tuomittiin "epäonnistuneiksi". Aikalaisten väittämän mukaan oli yhdeksängrammaisten, hitaasti lentävien luotien osumatarkkuuskin vajavainen yli sadan metrin ampumaetäisyyksille. Kirjoituspöytiensä takana puuhastelevien asiantuntijoiden päähän ei ollut pälkähtänyt "juoksuhautojen verinen ja rapainen todellisuus": Ampumaetäisyydet olivat useammin alle kymmenen kuin yli sata metriä, ja käsikähmätaisteluissa olivat kirves tai kenttälapio ylivertaisesti suosituimmat aselajit.

Nykyisin jo vakiopaino

Kahdeksan vuosikymmentä myöhemmin on raskas 9 mm vaimenninpatruunaluoti kokenut ansaitsemansa renesanssin, vieläpä "korkojen kera". Luotien vakiintunut painoluokka on 147 grainia, eli 9.53 grammaa. Alan C. Paulsonin teoksen "Silencer History And Performance" ensimmäisen osan ilmestyessä, v. 1996 syksyllä, valmisti ainakin kahdeksan USA:laista tehdasta 147-grainisia luoteja, jotka ovat tavallisimmin reikäpäisiä variaatioita viranomaisten käyttöön.

Grain-painoisuus viittaa amerikkalaiseen alkuperään, jos kohta kirjoittajan muistitiedon mukaan oli tuotekehittelyn toimeksiantaja israelilainen I.M.I.-yhtiö. Alkuperäisenä tavoitteena oli 158 grainin, eli 10.24 gramman painoinen, torpeedoperäinen, pyöreä- tai katkokartiokärkinen kokovaippaluoti. Vaippamateriaalin piti olla Lubaloy-seosta, joka sisältää 95% kuparia, 3% sinkkiä ja 2% tinaa.

Triviaalitietoa vaippa-aineista

Tämä "itsevoiteleva" kolmoisseos korvasi aikoinaan käytetyn nikkelikuparin, jota kutsuttiin Suomessa "uushopeaksi" ja Venäjällä se on tunnettua yhä nimellä "mjelhior"tai "melkhjor". Luotivaippojen materiaalina oli melhior kelvollista, kunnes luotien lähtönopeustaso koheni kertaharppauksella hieman yli 600 metristä sekunnissa lähelle 900 m/s lukemia. Vaippametallin hankautuminen piipunreiän seinämiin muodostui ongelmaksi, jonka eräs ratkaisumalli oli Lubaloy-lejeerinki. Toisen maailmansodan aikaan sen korvikkeeksi omaksuttiin tavanomainen Gilding-seos; 95% kuparia ja 5% sinkkiä. Tunnetaan myös nimellä "tombak". Arvokas tina tarvittiin muihin käyttötarkoituksiin.

Vaihtelevin materiaalein pintasilattu pehmoteräs eli rauta on sangen suosittu vaippamateriaali. Se on helppo pitää kovuudeltaan yhdenmukaisena ja pinnoittaa siten, ettei luodin läpikulkukitka piipussa vaihtele sanottavammin. "Liukkain" galvanoitu pinnoite olisi kadmium. Suomessa suositaan sinkkipitoisempaa messinkiä Ms 90, joka sisältää 90% kuparia. Myös puhdaskuparivaippoja on kokeiltu menestyksellisesti, mutta toistaiseksi niitä ei olla omaksuttu säännönmukaiseen käyttöön Suomessa, vaikka kustannustekijät eivät muodosta ylittämätöntä estettä.

"Se ei mahdu siihen...!"

Raskaiden 9 mm luotien tuotantomahdollisuutta tutkittiin mm. amerikkalaisen Sierra Bullets-yhtiön toimesta 1980-luvun vaihteessa. (Kirjoittajakin oli mukana projektissa "ulkopuolisena neuvonantajana"). Päädyttiin toteamukseen, että 158 grainin painovaatimus on mahdoton täyttää, jos luodin peräpää muotoillaan toimeksiannon mukaisesti.

Mieleen nousi vanha vitsi savolaisesta eläinrääkkäyksestä; kolmikiloisen kalakukon pakkaamisesta kahden kilon vetoiseen pussiin. Hylsyn ruutitila jäi niin pieneksi, että siinä palava ruuti kehitti vaarallisen korkean käyttöpaineen. Patruunan kokonaispituuden enentäminenhän ei käy päinsä lipassyöttöisessä aseessa, ja luodin kärkimuotoakaan ei voida sanottavammin muuttaa. Monien asetyyppien syöttövarmuus olisi "kysymysmerkillinen", jos 9 x 19 mm luodin kärkeä tylpennettäisiin luodin lyhentämisen aikomuksessa.

Vain pitkiin pyssyihin!

Uudistusmielinen I.M.I. aloitti uhkarohkeasti raskasluotisten 9 x 19 mm vaimenninasepatruunoiden tuotannon, varoitellen asianmukaisesti niiden käyttäjäkuntaa patruunain erityisominaisuuksista. Niitä saattoi ampua vain raskaslukkoisilla konepistooleilla tai konepistoolin tapaan muotoilluilla itselataavilla luodikoilla, UZI-karbiineilla.

Uus-lukutaidottomuus on kuitenkinyleinen kansantauti erityisesti USA:ssa: Patruunarasiaan painettua varoitusta ei luettu, tai ainakaan ymmärretty. Niinpä I.M.I:n 9 mm karbiinipatruuna sai pian osakseen "pistoolinsärkijän" maineen.

Ei mitään uutta auringon alla !

Mikään maankaatava uutuus ei pistoolikarbiinin erikoispatruuna ole. Niitä ladattiin jo toistasataa vuotta sitten itselataavien pistoolien pitkäpiippuisiin variaatioihin, jotka olivat "perinteellisen eränkäyntikulttuurin" syntysijoilla, keskisessä Manner-Euroopassa, hyvinkin mieluisia metsästysaseita.

Luodin paino oli yleensä patruunan kaliberille ominainen, mutta luoti saattoi olla lyijykärkinen - mikäli ase suostui syöttämään pehmeäkärkisiä ammuksia. Ruutimäärää oli lisätty luodin lähtönopeuden enentämiseksi, mutta ruuti oli hidaspaloisempaa kuin pistoolilatauksien, eikä patruunoiden käyttöpaine ollut yleensä normaalia korkeampi, vaan joskus alhaisempikin. Pistooleissa kehittivät karbiinipatruunat kuitenkin ylisuuren suupaineen, pelästyttävän suuliekin, ja kuuloa vaurioittavan pamauksen. Saattoipa pistoolin ohutseinämäinen piipunsuukin alkaa säröilemään.

"Musta on kuoleman väri !"

Karbiinikäyttöön ladatut pistoolinpatruunat merkittiin näiden haittavaikutusten ehkäisemiseksi hylsyjen (eikä siis pelkästään luodinkärkien) merkkivärityksellä. Hylsyt värjättiin synkänmustiksi kemiallisella käsittelyllä. Toisen maailmansodan aikaan omaksuivat tällaisen menettelyn venäläiset. 7.62 x 53 R-kiväärinpatruunoiden hylsyt, ja joskus luodin vaippakin, olivat mustattuja kemiallisesti, eivätkä siis pelkästään pinnoitettuja tummalla lakkakerroksella, milloin kyseessä oli "puolipanospatruuna", jollaisia ammuttiin S-40 Glushitelj-tyyppisellä äänenvaimentimella varustetuilla kivääreillä.

Nämä "Tshornij Patronnij" eivät olleet lähimainkaan alisoonisia, vaan niiden 9.6 grammaa painavan tasaperäisen teräväkärkisen S-luodin (venäjäksi "Ljohkaja Pulja obr. 1908 goda") lähtönopeus 460 - 480 m/s ylitti äänennopeuden reilun marginaalin kera. Luoti siis lensi kimeästi räikyen, kunnes sen nopeus alentui ilmanvastuksen jarruttamana äänennopeutta pienemmäksi eli alisooniseksi.

Monta muuttujaa

Sooninen nopeus, eli äänennopeus ilmassa, ei ole fysiikankirjoissa mainittu vakio 340 m/s (joka pätee kalseanpuoleisessa huoneenlämmössä, +15 Celsius-astetta), vaan se käväisi vuoden 1999 tammikuussa alle 300 m/s lukemissa useissakin Suomen Lapin kylissä, kun pakkasmittari näytti miinus 51:tä. +25 asteen hellerajan ylittyessä on äänennopeus ulkoilmassa 346 - 347 m/s välimailla, riippuen jossain määrin ilman kosteudesta ja sen vallitsevasta paineesta. Mitä "paksumpaa" on ilma, sitä alhaisempi on "sooninen nopeus", eli lukema Mach 1.0.

Tuorein Suomessa tehty ja jo maailmanlaajuisesti tunnettu tutkimus osoittaa luodin lentomelun alkavan voimistua jo 0.9 Machin tienoilla (esimerkiksi standardoiduissa laboratorio-olosuhteissa, + 21 Celsius-asteen lämpötilassa, 0.9x 344 m/s = n. 310 m/s luotinopeuden ylittyessä). Kun "äänivalli on murrettu", on herttaisen yhdentekevää, lentääkö ammus esimerkiksi 345 m/s vaiko 1200 m/s nopeudella mittauspaikan ohi. Lentomelun desibelilukemat eivät mainittavasti lisäänny tai vähene. Vaikka muuttujia onkin monia, voidaan niiden vastapainoksi siis esittää edes yksi vakio.

Vaimenninkopiot ja puolipanospatruunat

Venäläisestä S-40 Glushitelj-kiväärivaimentimesta valmistettiin "piraattikopioita" Saksassa tuntematon määrä Mauser Modell 98 K- kivääriin, jonka etutähtäimen hankalan rakenteen takia jouduttiin vaimennin kiinnittämään aseeseen "kahlerautakiinnikkeellä". Sellainen oli jo valmiiksi suunniteltu ja joukkotuotannossa ennen toista maailmansotaa. "Kahleella" kiinnitettiin aseen suuhun rihlattu kranaatinheittosuuhinen, mutta myös suuri valikoima erityyppisiä vaimentimia, joista useimmat olivat saksalaisia kehitelmiä; S-40:en varhaisin esikuva mukaanlukien.

Myös suomalaiset valmistivat S-40:en kopioita, vieläpä suhteettoman suuren määrän laitteen käyttöarvoon nähden: 250 vaimenninta sotasaaliskivääreihin malli -91/30 ja toisen mokoman kivääriin m/-39. Siis 500 vaimenninta sotasaaliin lisäksi...! Venäläisten "mustien puolipanospatruunoiden" ballistiset ominaisuudet - kohtuuton luodin nopeus mukaanlukien - kopioitiin myös suomalaisiin puolipanospatruunoihin, joita Valtion Patruunatehtaan jompikumpi tuotantolaitos (Lapua tai Kanavuori) latasi vuoden 1942 kevättalvella puoli miljoonaa kappaletta.

Nimitys "puolipanospatruuna" on harhaanjohtava, koska ruutipanoksen paino oli hieman runsas viidesosa normaalin kivääriruutilatauksen painosta. Asiallisempi nimi olisi "puolinopeuspatruuna". Ruutina oli Valtion Ruutitehtaan paukkupanosruuti; nykyiseltä tuotenumeroltaan Vihtavuori N 310. Luoti oli 9.6 gramman painoinen S-luoti, kuten "mustissa patruunoissa".

Törni tahtoi omat latingit

Kirjoittajan kootessa materiaalia teoksen "Silencer History And Performance" apokalyptiseen kolmanteen osaan, joutui hän mobilisoimaan ystäväpiirinsä etsiskelemään suomalaisesta, erittäin runsaslukuisesta, kaukopartiokirjallisuudesta mainintoja vaimenninkiväärien hyödynnyksestä "sissimis-operaatioissa". Saalis oli laiha; vain yksi dokumentoitu tarina legendaarisesta kaukopartiojohtaja Lauri Allan Törnistä, joka sai eräälle retkelle lähtiessään taakakseen vaimentimella varustetun kiväärin.

Sen tehdasladatut patruunat hän oli jo ennen jotokselle lähtöä todennut ylitehokkaiksi, Suomi-konepistoolin vaimentamatonta kertalaukausta meluisammiksi. Kiväärin vaimennin huononsi osumatarkkuutta. (Jompikumpi läpiammuttavista kumitulpista lienee ollut "maanantaikappale" ?) Törni latautti vaimenninpatruunat uudelleen joukko-osastonsa asekorjaamolla. Ruuti kaadettiin hylsyistä pois ja sen tilalle pantiin 7.65 x 21 mm Parabellumin puretusta patruunasta otettu ruutipanos. (Noin 0.4 grammaa "konepistooliruutia"; nykyinen tuotekoodi Vihtavuori N 330 tai 340. Voidaan korvata ilman riskiä myös N 310:llä, joka on USA:a myöten kuuluisaa "maailman parhaana vaimenninpatruunaruutina").

Vain kerran tositoimissa ? !

Vaimenninkivääri oli nyt tyydyttävän hiljainen, mutta osumatarkkuus huonontui entisestäänkin. Lauri Törni onnistui silti ampumaan venäläisen kuorma-auton kuljettajan tuulilasin läpi, sekä useita tien oheen pysähtyneen auton lavalta paenneita sotilaita. Patruunoiden loputtua hän joutui käsikähmään erään vihollissotilaan kanssa, jota löi kiväärillä. Ase särkyi kappaleiksi, jotka Törni upotti suohon.

Tämän partioretken kokemuksista viisastunut Törni aseistautui konepistoolilla, ja hänen alaisensa varustettiin myös automaattiaseilla. Muuan nuorukainen, nimeltään Mauno Henrik Koivisto, sai taakakseen pikakiväärin malli Degtarjova Pahotnyi obr. 1927 goda. Muutamat muutkin sissijoukon miehet aseistautuivat sotasaaliskalustolla mm. patruunain helpon saatavuuden takia. Jatkosodan viime vaiheessa oli taittoperäinen Sudajev-konepistooli malli 1943 varsin haluttu kaukopartiomiesten henkilökohtaisena aseena.

Vaimennin S-40: turha lisävaruste ?

Lähes kaikki kiväärivaimentimet jäivät varikoihin tehtaanrasvaisina. Useimmat upotettiin sodan päätyttyä järveen, tai ne romutettiin. Puolipanospatruunat lienee käytetty metsälintujen ja muun pienriistan metsästykseen asemasodan aikana. Niiden osumatarkkuushan oli tyydyttävä, kun ammuttiin ilman vaimenninta, ja opittiin säätämään aseen tähtäimet patruunoiden lentoradan mukaisesti. Vaimentimen kera tai ilman sordiinoa ammutun laukauksen äänekkyydessä ei havaittu ainakaan luodin lentoradan sivulta kuulosteltaessa eroavaisuutta.

Etenkin täyspitkän venäläisen kiväärin malli 1891 (piipunpituus 800 mm) suupamaus oli korvakuulolla arvioiden vaisumpi kuin luodin lentoräiskähdys. Melunmittauslaitteistolla ei vertailevia tutkimuksiaole päästy suorittamaan ainakaan Suomessa, mutta aistinvaraisten havaintojen mukaan oli vaimennin S-40 lähes käyttöarvoton laite ääntänopeampia luoteja ammuttaessa.

"Pillerit Saksan oli parhaita..!"

Saksalaiset pitivät tästä laitteesta valmistamiaan kopioita ja niiden yksinkertaistettuja variaatioita hyvinä ja hyödyllisinä varusesineinä. Heidän näkemykseensä on helppo yhtyä, kun tietää, että saksalainen 8 x 57 mm JS "Nahpatrone" oli ladattu antamaan keskimäärin 300 m/s lähtönopeus 12.9 gramman painoiselle torpeedoluodille 0.55 gramman latauksella teholtaan tarkoin vakioitua paukkupanosruutia NZ PL-P R-P (= nitroselluloosa-paukkupatruuna-putkiruuti, jota vastaa lähinnä Vihtavuoren N 320).

Luodin nopeus oli äänennopeutta alhaisempi -50 Celsiusastetta (eli Suomen Lapin ennätyspakkasia) hiukankin lämpimämmissä olosuhteissa, ja 0.9 Machin raja ylittyi, kun ilman lämpötila lähenteli veden jäätymispistettä. Pikkutarkka astemäärä olisi +2 Celsiusta, mutta läpiammuttavat kumitulpat hidastivat luodin nopeutta nimellislukemista muutamien metrien verran sekunnissa.

8.22 mm läpimittainen torpeedoluoti suhisi 0.9 Machin nopeudella lentäessään huomattavasti vaisummin kuin jalkajousen nuoli... Se siis ei viheltänyt, räikkymisestä puhumattakaan. Vaimentamatonkin Mauser Modell 98 K-kivääri äänsi 8 mm JS Nahpatroneilla ammuttaessa kuin kilpa-ammuntaan käytettävällä .22 LR-patruunalla ladattu pienoiskivääri. Laukaus oli hieman kumeampi mutta "pehmeämpi" kuin pienoiskiväärin pamaus, johon yleensä liittyy lyhytkestoinen luodin lentoräiskähdys.

Vaisu vailla vaimennintakin

Sellainen ase oli pienoiskivääri, ainakin ammuttaessa 1930-luvun keskivaiheilla Suomeen tuotuja tarkkuuspatruunoita, jotka olivat usein ladattuja mätämunan hajua suitsuttavalla puolisavuisella ruudilla. Metsästyskäytössä ja ampumaharjoittelun välineenä oli "salonkipyssy" sangen suosittu lyhyehkön vaarallisen kantamansa ja meluttomuutensa ansiosta.

Ilmakiväärien tuotekehittely oli maailmansotien välisenä aikana aallonpohjassa. Nykyisenlaisia kilpailuaseita ei ollut vielä, eikä entisenkaltaisia paineilma-aseita enää saatavina. Ampumaharrastusta aktiivisesti edistänyt Suojeluskunta hankki pienoiskiväärejä ja niiden patruunoita omaan käyttöönsä, sekä yleiseen myyntiinkin Skoha-osuuskauppansa välityksellä. Aseet olivat monasti tuontitavaraa ja ampumatarvikkeet väistämättä ulkomaalaisia valmisteita.

Pyrkimyksiä omavaraisuuteen

Suojeluskunta oli maanpuolustusjärjestö, jonka kaluston ja tarvikkeiston hankintojen tärkeä kriteeri oli sotatoimikelpoisuus sekä mahdollisimman kattava omavaraisuus - kriisiaikoinakin. Pienoiskiväärien merkitys harjoitusaseina myönnettiin, mutta niiden arvo taisteluvälineinä kiistettiin. Patruunahuolto oli täydellisesti tuonnin varassa.

Jo 1900-luvun alkuvuosina oli tehty onnistuneita kokeiluja sotilaskiväärinpatruunoiden käsinlataamiseksi huomattavastikin "kovaa" tehdaslatausta alemmalle teho- ja melutasolle. Suomessa elettiin sortovallan aikaa, joten latauskehittelyn tavoitteena oli salaisiin harjoitusammuntoihin soveliaiden vähä-äänisten patruunain tuottaminen salaa hankittuihin sotilaskivääreihin.

Aktivistit latasivat lähipatruunoita

Tuotekehittelyn asiantuntijana toimi arvostettu kansallissankarimme Eugen Schauman, kuolemaansa saakka v. 1904. Joitain hänen suosituksiaan 6.5 x 55 mm lähipatruunoiden ja Winchester-luodikon sisäratapatruunain luoti- ja ruutivalinnoiksi on säilynyt nykypäiviin, vaikka valtaosa kirjeenvaihdosta joutui kadoksiin takavarikoituna tai tuhottuna "varmuuden vuoksi".

Eugen Schaumanin ja muiden aktivistien ideat latausvalikoiman monipuolistamisesta eivät joutuneet täysin unohduksiin Suomessakaan. "Prinsessa Ruususen unesta" ne herätettiin 1930-luvulla.

Eugen Schauman

Kirjoitussarja jatkuu >>

Osa 2/3   Osa 3/3   Gunwritersin etusivulle   Gunwriters in English    Linkkisivulle