Gunwritersin etusivulle    Gunwriters in English    Linkkisivulle    Osa 1/3    Osa 3/3

PAKINAA LÄHIPATRUUNOISTA

OSA 2/3: "Kissan aivastuksia" ja partisaanipatruunoita.

Teksti: P.T.Kekkonen

"Kissanaivastuksena" tunnettu 7.62 x 53 R-patruunan sisäratavariaatio oli ilmeisesti yksityisen tuotekehittelyn hedelmä. Käyttötarkoitukset olivat samat kuin pienoiskiväärin ns. "penniläispatruunan" tapauksessa, mutta erikoislatinkeja voitiin ampua sotilaskiväärillä, tarvitsematta hankkia kallista ja "sotatoimikelvotonta" pienoiskivääriä. Suojeluskuntain Yliesikunta ei - ihme kyllä - pyrkinyt kieltämään kiväärien väärinkäyttöä salonkipyssyn vastikkeena, vaan se jopa salli "kissanaivastusten" lataamisohjeiden julkaisemisen äänenkannattajassaan, "HAKKAPELIITTA"-lehdessä. Sensorit olivat nukahtaneet ..?

Erikoispatruunat ladattiin kirjaimellisesti käsin. Latausvälineitä tosin oli useimmilla SK-piireillä ja monilla yksityishenkilöilläkin, mutta niitä ei tarvittu kuin nallinkuoren poistoon omalla aseyksilöllä ammutuista hylsyistä ja ehjän nallin asettamiseen hylsynkantaan. Nallinvaihto voitiin toki suorittaa omatekoisinkin välinein, vaikka Berdan-nallin kuoren poistaminen oli hieman konstikasta.

Kuva: Nallinpoisto taltalla vaatii vakaan ja herkän vasarakäden, jollainen on vain poikkeusyksilöillä. Vaiheet: A. PISTO. Kulman B tulee olla mahdollisimman terävän. Ylilyöntiä on vältettävä, ettei näykkäistäisi pykälää nallipesän laitaan. Hylsy on tuettava rassinpäähän tai holkkiin mahdollisimman liikkumattomaksi. Taltta lyödään sisään pienellä vasaralla. B. NOSTO. Kun hallinpohjaan on aikaansaatu 'tasku', vivutaan nalli ulos taltta hylsynkantaan tukien. Kuvassa omatekoinen 5-6 mm jousiteräksestä hiottu taltta. Viistohiottu tasopinta kuvassa ylöspäin, mutta käytännössä se pidetään alaspäin, hylsynkantaa vasten. Kokemus opettaa oikean tekniikan, mutta hylsyjen hukkaprosentti on suuri.

Takaisin lyijykauteen

Luodiksi suositeltiin aseen porauskaliberin läpimittaista pallonmuotoista lyijykuulaa eli peurahaulia. Ilmeisesti USA:sta oli hankittu säkkitavarana peurahauleja numero 1 Buck, läpimitta 7.62 mm ja paino tasan sama 2.59 grammaa eli 40 grainia kuin .22 LR pienoiskiväärinluodinkin. Hylsynsuuhun voitiin kuula "liimata" vahalla tai jäykällä akselirasvalla. Vakioluoteihin verrattuna alimittainen kuula ei olisi pysynyt kiinni kaulasupistetunkaan hylsyn suussa, ja "kissanaivastusten" ideana oli hylsyjen kaikenlaisten mittamuutosten välttäminen. Rasittamaton hylsy kesti teoriassa rajattoman määrän jälleenlatauskertoja ja laukauksia, mutta käytännössä turmeltui nallipesä ennemmin tai myöhemmin, kun Berdan-nallin kuoria meisselöitiin irti.

Ruudilla tai ilman

Ampumakokeilut voitiin aloittaa pelkillä nalleilla, jos matka oli kohtuullinen; 10 - 15 metriä. Isonalliset hylsyt, joihin kävi USA:lainen nalli Berdan No.1 tai brittiläinen Kynoch-nalli No. 41, olivat halutuimpia "salonkipatruunan" kuoreksi. Nallikuoren läpimitta oli 6.38 mm. Nallimassa antoi varsin sähäkän lähdön liukkaalle lyijyherneelle.

Venäläisten hylsyjen nallipesiin menivätä nallit peukalolla painaen, ja niiden tyhjät kuoret poistettiin kopauttamalla hylsynkantaa työpöytään. Nallipesä tosin "falskasi" hiukan. Vihtavuoren kuparikuorinen haulikon messinkihylsyjen "pata-nalli" oli tiiviimmin sopiva.

Kuva oikealla: Hydraulista painetta on käytetty nallinpoistoon yhtä kauan, kuin on patruunoitakin jälleenladattu. Välineistö on mahdollisimman yksinkertainen, alkaen parrunpätkään poratusta hylsypesästä ja kynttilävahalla kyllästetystä puupuikosta paineistusmäntänä. Kuvanmukaisella messingistä sorvatulla laitteistolla irtoaa Berdan-nalli 7,62 x 53 R-hylsystä kämmenpohjalla painaen. Moni hylsy on käsittelyn jälkeen 'tula tullallaa, posket pullallaan', mutta turpoamiset harvinaistuvat latauskertojen myötä, kun messinki muovauskaraistuu ja nallipesän seinämät hioutuvat sileämmiksi.

Ellei tarkkuus tyydyttänyt, tai jos ammuttiin 25 metrin pistooliradalla, tahi 50 m. pienoiskivääriradalla, jouduttiin patruunat lataamaan pienellä ruutiannoksellakin. Jotkut suosivat hienojyväistä mustaaruutia, mutta käytettävissä oli vielä 1930-luvun vaihteessa jopa Eugen Schaumanin suosittelemaa "siniruutia", todennäköisesti merkkiä DuPont Schultz Shotgun Powder - herkästi syttyvää ja puhtaasti palavaa haulikkoruutia siis. Annostus luotettiin lataajan harkinnan varaan.

Patruunoiden lataaminen ylitehokkaiksi kostautui piipunreiän lyijyttymisen kautta. Kun asetta oli jouduttu jynssäämään iltakausi teräsvillalla ja löyhkäävällä ammoniakkiliuoksella, oli saatu riittämiin "empiiristä opetusta" ruudin annostelusta.

Järjenvastainen luotivalinta ?

"Alimittaisen" luodin käyttö oli perusteltua, kun muistetaan suojeluskuntalaisten kiväärien monenkirjavuus. Yhteistä oli vain nimellinen porauskaliberi 7.62 mm, joka päti likimäärin. Rihlauksen syvyys oli vaihtelevampi. Jotkut "skoijarit" olivat asennuttaneet kivääriinsä länsimaisittain rihlatun piipun, urakaliberi 7.82 mm (.308"), voidakseen ampua länsimaisia tarkkuusluoteja, ja menestyäkseen ampumakilpailuissa muita paremmin.

"Hororeikäisimpien bolsheviikkipyssyjen" urakaliberi voi olla runsaan millinkymmenyksekin verran suurempi, jopa 7.95 mm, vaikka ase ei edes ollut käytössä kulunut, vaan "nollapiippuinen" ja tarkkakäyntinenkin.

Muuallakin tunnettu keksintö

Lyijyisen tai kovalyijyisen palloluodin käyttö kiväärien ja metsästysluodikoiden lähipatruunoissa ei ollut ennenwanhaan maailmalla niin paheksuttua "kikkailua ja pelleilyä", kuin se on nykypäivinä -- ainakin suomalaisten metsästysasiantuntijoiden maailmankatsomuksen mukaan. Suomen suojeluskuntalaisten "kissanaivastus" oli kuitenkin poikkeuksellinen jopa yleismaailmalliseen tietämykseen verrattuna.

1900-luvun alkuvuosina julkaistussa Ideal Manufacturing Co:n ohjekirjasessa suositeltiin aikalaisiin .308-kaliberisiin patruunoihin (.30-30 Win., .30 Krag/Jörgensen ja .30-06) reilusti ylimittaista .311 kaliberin palloluotia, joka valettiin muottikokillilla Ideal No. 13 ja painettiin omalla aseella ammutun, supistamattoman hylsyn suuhun koko mittansa verran. Hylsyyn oli tietysti mitattu kohtuullinen määrä ruutia. Luodin ja hylsynsuun välitila täytettiin jollakin sakealla voiteluaineella. Myös Ideal-Manufaktuurin ohjekirjanen varoitteli ylisuurista ruutimääristä: " Wain niukkoja annoksia kruutia saa käyttää, ett'ei kuula hypähdä rihla-ketojen ylitse".

Kissanaivastuksen pehmolyijykuula painui ilmeisesti miltei "raakana piipunputken läpi", eli luistellen rihlanharjanteiden päällä ja saaden niistä vain verkkaisan kiertoliikkeen. Hidaskin kiertonopeus lentoradan akselin ympäri ehkäisee suunnaltaan sattumanvaraiset rotaatiot, ja koska palloluodin lentovakautuminen on riippumaton pyörintänopeudesta (jos rotaatio on rihloista saatu, eikä kuulassa ole huokosia tai muita epäsymmetrisiä vikoja), saattoi pelkällä nallillakin matkaaansaatettu lyijypallo antaa tyydyttävän tarkkuuden kohtuullisille etäisyyksille ammuttuna.

Luotia ympäröivä voiteluainekerros ehkäisi ruutikaasun vuotoa, kun luoti hypähti rihlauksen ylimenokartion läpi. Rihlojen "palaminen" ei myöskään ollut uhkana, koska ruutia oli vain pieni ripaus, tai ei lainkaan.

Tehdasladattu, täysin kotimainen

1930-luvun protektionistinen mielipide-ilmasto ei ollut joka suhteessa suosiollinen "kissanaivastuspatruunain" lataamis-askareille, vaikka pienoiskiväärinpatruunain maahantuontiin aiemmin käytettyä ulkomaanvaluuttaa säästyikin. 7.62 mm lyijykuulat, tai niiden valumuotit, olivat tuontitavaraa. Protektionismin ilmentymä oli sekin, että patruunain käsinlataamista karsastettiin tietyissä piireissä: "HÄRREGYYD ! Niitähän voidaan käyttää vaikkapa SALAMETSÄSTYKSEEN !!"

Siksipä siis vuoden 1935 lopulla tehtiin päätös lyijyluodillisten matalapainepatruunain kehittelystä, tehdaslatauksesta ja jakelusta yksinomaan suojeluskuntapiireille; vain ja ainoastaan käytettäviksi visusti valvotuissa rata-ammunnoissa. Patruunoiden kotimaisuusasteen piti olla mahdollisimman suuri. Ne piti voida ladata kerran tai jo useampaankin kertaan ammuttuihin hylsyihin, jotka oli "normalisoitu" mitoiltaan kaikkiin Suomessa käytettäviin 7.62 mm sotilaskivääreihin sopiviksi.

Matalapainepatruuna

Kovalyijyluodin muotoonpuristus piti voida suorittaa Suojeluskunnan oman Ase- ja Konepajan (SAKO Oy) olemassaolevalla välineistöllä. Sopivaksi ammuspainoksi harkittiin 6.0 grammaa. SAKO Oy:n patruunasuunnittelija Niilo Talvenheimo sai luodin piirustukset valmiiksi helmikuussa 1936. Koska luodit voitiin muotoilla 7.65 mm Parabellum-luodin työkaluilla, lukuunottamatta niiden perää, joka on kupera -- koneellisen patruunaanasetuksen mahdollistamiseksi, päästiin tuotanto aloittamaan tuota pikaa, kun Suojeluskuntain Yliesikunnalta oli saatu puolen miljoonan patruunan koe-erän tilaus.

Patruunoissa käytettiin Valtion Ruutitehtaan paukkupanosruutia N 14 (jonka epävirallinen nimilyhenne on PaPP-ruuti, vaikka ruudeista keskusteltaessa ei kuuleman mukaan saisi mainita mitään "pappeja eikä lukkareita"! Vakioitu kaupallinen laji on nykyään Vihtavuori N 310, mutta sotilas-slangissa kai yhä N 14).

Tosihiljainen - mutta ongelmallinen Lataus oli todella homeopaattinen: 0.30 grammaa ruutia N 14. Laukausääni oli ainakin pitkällä rotanhäntävintofkalla ammuttaessa jotakin pienoiskiväärin "penniläislaukauksen" napsahduksen luokkaa. Nimenomaan nämä vuoden 1918 sotasaalisaseet olivat ongelmallisia ura- eli isokaliberinsa vaihtelevuuden takia. 7.83 mm läpimittainen luoti saattoi jäädä piipunreikään. Ruutikaasu virtasi luodin ohi ylenpalttisen syvien rihlakuurnien kautta.

Laukausääni oli jokseenkin samanlainen kuin luodin lähtiessä. Etenkin kokematon ampuja luuli ampuneensa ohilaukauksen, ja hän lähetti seuraavan laukauksen piippuun juuttuneen perään, saaden aikaan laajentuman piippuun ja parhaassa tapauksessa kaksi reikää tauluun yhdellä liipaisulla. Yhtään aseräjähdystä ei raportoitu Sk. Y:lle suojeluskuntapiireistä, joissa matalapainepatruunoita kokeiltiin, mutta muista epäkohdista kuului paljonkin napinaa. Tyytyväisiä olivat vain "kultapossukerholaiset", joiden aseisiin oli asennettu länsimaisittain rihlattu piippu, ja ylimenokartiokin oli normaalia lyhyempi.

Kymmenen laukausta ja jynssäys

Luoti 110 A LYIJYÄ oli ilmeisesti valmistettu valetusta lyijylangasta, joka pätkittiin 6 gramman painoisiksi aihioiksi. Niistä kylmäpuristettiin lopulliset luodit 7.65 mm Parabellumin luotien muovaus-upukassa. Lyijyseoslangan valamisen helpottamiseksi oli materiaalina "eutektinen" lyijyn ja antimonin seos: 90% lyijyä ja 10% antimonia (Eutektisen seoksen sulamislämpötila on alhaisin mahdollinen). Tämä lyijylejeerinki on suhteellisen kovaa, mutta helposti sulavaa kitkalämmöstä ja varsinkin kuuman ruutikaasun "ohipuhalluksen" aiheuttamasta pintakuumuudesta.

Luodit olivat pintavahattuja ohuelti kärkipäästään kastomenetelmällä, kuten vahapintaiset pienoiskiväärinluodit meidänkin päivinämme: Kantalaipoistaan reikälevystä roikkuva nippu patruunoita upotettiin sulaan vahaseokseen hylsynsuita myöten. 30 sekunnin kuluttua patruunanippu nostettiin pois vahapannusta, jäähtymään huonelämmössä. (Menetelmä on yhä käyttökelpoinen valuluotipatruunoiden luotien voiteluun! Kirjoittaja pinnoittaa vahaseoksella myös kiväärin lähipatruunoiden vaippaluodit).

Luoti 110 A LYIJYÄ on sileäkylkinen, vailla edes pyällyskehrällä muovattuja rasva-uria, jollaiset ovat tavanomaisia halvimpienkin pienoiskiväärinpatruunain luodeissa. Ohut kalvo mehiläisvahan ja talin seosta oli riittämätön ehkäisemään aseen piipunreiän lyijyttymistä etenkin venäläisrihlatuissa kivääreissä. Siksi jouduttiin piippu puhdistamaan hienolla teräsvillalla ja puhdistusnesteellä (esim. valopetroolilla), yleensä kymmenen, mutta joskus vain viiden matalapainepatruunan ampumisen jälkeen.

Ankarat ukaasit Luodin 110 A (L) tuottamien ongelmien eräs ratkaisumalli olisi ollut luotien valmistus eri läpimittaluokissa, aina jonnekin 7.95 mm:iin saakka. Oli kuitenkin sovittu, ettei luoteja markkinoida irtotavarana patruunain käsinlataajille. Tämä "metsästyskulttuurin vaalijoiden" sanelema ukaasi on voimassa YHÄ, ARMON VUONNA 1999!! (Luotien saamisesta uudelleen tuotantoon ei ole toiveita, mutta ne voidaan korvata 93-grainisilla valuluodeilla. Niitäkään ei tosin saa valmiina Suomessa kaupan hyllyltä kaliberiluokassa .308/ 7.62 mm, kun taas harvinais-kaliberi .45 ACP:n valuluotien tarjonta on monipuolinen).

Tehdasladatut lyijyluotipatruunat jaettiin vasta ampumaradalla, ja käyttämättä jääneet patruunat kerättiin visusti talteen ammuntojen päätyttyä. Nuorimmille "oravakomppanioiden" pojille saatettiin järjestää jopa taskutarkastuksia. Patruunoiden hylsyleimoistahan ei saatu selkoa siitä, josko ne oli ammuttu taulun ohi, vaiko otettu haltuun mielekkäämpiä käyttötarkoituksia varten, esittäen ammunnanvalvojalle vastaava lukumäärä keräilyhylsyjä kantaleimoilla "VPT" tai "SAT".

Pojat olivat poikia 30-luvullakin, ja Sk.Y:n vetoaminen jäsenkunnan "kunniantuntoon ja Suojeluskunnan maineeseen, jota matalapainepatruunan väärinkäyttö metsästystarkoitukseen olisi omiaan vahingoittamaan" vastaanotettiin lievää törkeämmällä huvittuneisuudella.

SAKO Oy:llä ei ollut kiväärinhylsyjen tuotantolinjaa, joten patruunat ladattiin keräilyhylsyihin, joista monet olivat matalapainepatruunoissa hyvinkin iäkkäitä ja jo useitakin kertoja jälleenladattuja, mikä myös monessa patruunarasiassa mainitaan. Siksi ei hylsyleimasta saa informaatiota patruunain latausajankohdasta, eikä lataajasta.

Lähes uskomaton parannuskeino

Kun paljasperäinen lyijyseosluoti, johon ei voida asettaa vaippametallista liekkikilpeä ("gas check"), lyijyttää piipunreiän seinämiä, on tavallisin syy liiallinen lähtönopeus, ja tavanomainen parannuskeino latausmäärän pienentäminen, vaihtaen kenties ruutilaatu nopeammin palavaan ja herkemmin syttyvään. 7.62 x 53 R-matalapainepatruunain tapauksessa oli "seinä vastassa", koska ongelmien alkulähde oli aseenpiippujen valmistustoleranssien suuruus.

Ratkaisukeino oli "uskonnonvastainen", joskin asehistorian tuntemukseen perustuva: Patruunan ruutimäärän enentäminen jopa kaksinkertaiseksi ! Kivääriruuteja käytettäessä tällainen temppu ei onnistuisi, mutta monia huokoisruuteja voidaan ladata jopa kolmannespanoksesta täysipaineiseen annokseen asti. (Tämä väite ei ole "harmaata teoriaa"! Se perustuu kirjoittajan kokemuksiin ja kokeiluihin, joita on tehty pian kahden vuosikymmenen ajan).

Ruudin N 14 annostusta lisättiin 0.5 tai jopa 0.6 grammaan, riippuen hylsyn tilavuudesta ja osittain myös ruudin valmistuserän ominaisuuksista. Paukkupanosruutihan ei ole vakioitua lähimainkaan niin yhdenmukaiseksi kuin kotilataajille myytävä N 310. Yleensäkin saavat patruunatehtaille myytävien ruutien ominaisuudet vaihdella enemmän kuin kotilatausruutien.

Monilla käsinlataajillakin on nykyään käytettävänä luotinopeusmittari, mutta teollisilla lataamoilla myös välineistö, jolla mitataan patruunoiden käyttöpainetaso. Kotilataaja joutuu luottamaan ruudin valmistajan ilmoitukseen siitä, että tietty lähtönopeustaso on (eräin reunaehdoin) saavutettavissa ilman, että käyttöpaine ylittää aseen tai hylsyn käyttöikää pahoin lyhentävän tason. Patruunatehtaan välineistöllä voidaan lähtönopeuden ja laukaisupaineen välinen tasapaino etsiä ja löytää, vaikka ruudin ominaisuudet hieman vaihtelisivatkin tuotantoerästä riippuen.

Matalapaineinen, mutta ylisooninen

Lisätyllä - useimmiten jopa kaksinkertaistetulla - ruutiannoksella ladattu matalapainepatruuna oli yhä suhteellisen pienipaineinen, verrattuna 7.62 mm Mosin & Nagant-kaliberisiin "taistelupatruunoihin". Tietoja lähtönopeus- ja painetasoista ei ole saatavina, koska patruunain olemassaolokin halutaan mieluiten kiistää, vaikka niitä ladattiin jo ennen Talvisotaa n. 1.5 miljoonaa kappaletta, ja kirjoittajallakin on ampumakokemuksia kymmenkunnan patruunan verran.

(Suojeluskunta-järjestön "rehabilitointi" ei nähtävästi VIELÄ ulotu ballistiikan alueelle ?!) 0.50 - 0.60 gramman lataus ruutia N 14/ N 310 kehitti 6 gramman kovalyijyluodin saatteena takana kutakuinkin puolet taistelupatruunan käyttöpainetasosta, eli 1500 baria, eli 1870-luvun mainehikkaiden Berdanin, Martini-Henryn, Mauser M -71:n ja muiden aikalaistensa "peräsuisien" kiväärien sisäballistiikkaa vastaavan hönkäisyn.

Tämä miedohko paine kehittyi nopeammin kuin yllämainituissa mustaruutikivääreissä, joten luoti tyssäytyi peräpäästään aseen piipunreiän tiivistäväksi, vaikka se olikin suhteellisen lyhyt ja keveä, sekä valmistettu kovanpuoleisesta antimonilyijystä. Monien suulatauskiväärien luodit laajenivat laukaistaessa edelläkuvatulla kompressio-periaatteella, ja niin myös "peräsuisen" (= takaaladattavan) Berdan-kiväärin luoti.

Ruutimäärän kaksinkertaistuksen korvinkuultava seuraamus oli laukausäänen voimistuminen .22 Long Rifle High Velocity-patruunalla ladatun pienoiskiväärin meluisuustasolle, mutta matalapainepatruuna olikin tarkoitettu ammuntoihin ulkoradoilla, ja taistelupatruunoihin verrattuna sen laukausääni on vaisu pimahdus.

"Sotatoimikelvoton" !

Suomi on tunnetusti solmimiensa kansainvälisten sopimusten orjamielisin noudattaja "niin sodassa, kuin rauhassa/ ja murheen, onnen aikana". Siksipä ei luodilla 110 A (L) ladattuja patruunoita käytetty sotatoimiin, vaikka "kuiskaavaa kuolemaa" olisi tarvittu useinkin...!

Lyijyluodin käyttöä ei tosiasiallisesti ole tuomittu tai kielletty milloinkaan...!! Haagin I Rauhankonferenssin julkilausuma, vuodelta 1899, koski metallivaippaisia, kärjestään laajeneviksi käsiteltyjä luoteja, ja aiempi Pietarin julistus tuomitsi räjähtävien tai sytyttävien kiväärikaliberisten ammusten käytön vihollisen "suojaamatonta eläwää woimaa wastaan siwistys-waltioiden säännöllisten armeijoiden wälisissä tappeluissa".

Matalapainepatruunat olivat "sotatoimikelvottomia" toki myös käytännöllisistä syistä. Niiden luodit olivat pintavahattuja hylsystä ulkonevalta osaltaan. Tahmea vahapinta keräsi kenttäolosuhteissa pölyä ja roskia. (Kaukomailla oli jo keksitty luotien tai patruunahylsyjen "kuiva-vahaus" haihtuvaan liuottimeen sekoitetulla paraffiinivahalla. Suomessa tämä menetelmä on yhä tuntematon ?)

Ammunta oli tiedettä ja taidetta

Vahaseoksen koostumus muutettiin aiempaakin tahmaisemmaksi, kun luotien lähtönopeus lisääntyi latausmäärän kaksinkertaistuttua. Pinnoiteseokseen lisättiin höyrykoneissa käytettyä "silinteriöljyä", Valvolin Cylinder Oil, jonka kuumuudenkestävyys mahdollisti 40 - 50 laukauksen ampumisen piippua välillä puhdistamatta. Jos pinnoitevaha hankautui pois luotien kyljistä, oli seuraamuksena piipun lyijyttyminen. Ohjeet uusintavahaukseen oli painettu 15 patruunan pahvirasioiden takakansiin, mukaanlukien voiteluseoksen "resepti". Patruunoiden syöttö aseen makasiinista saattoi naarmuttaa luodin pintaa. Hyvään tulokseen pyrkivät ampujat syöttivät siksi patruunat aseensa pesään "papu kerrallaan" - sormin.

Ensimmäisen latauserän matalapainepatruunat oli tarkoitettu korvaamaan pienoiskiväärinpatruunoita. Niiden ampumaetäisyys oli 50 metriä, tai sisäradoilla lyhyempikin. Ruutimäärän kaksinkertaistaminen tuplasi myös tarkan kantomatkan - tai saattoi jopa kolminkertaistaa sen 150 metriin saakka. Monet taistelupatruunoita epätarkasti ampuvat kiväärit olivat varsin tarkkakäyntisiä lyijyluotipatruunoilla 150 metriin asti, ja monet kovaa rekyyliä säikkyvät ampujat - yleensä "oravakomppanian" pojat - ampuivat myös hyviä tuloksia patruunoilla, jotka eivät potkineet tuskaa tuottaen, eivätkä lukinneet korvia paukahduksellaan Aiemmilla "maaliinammuntatussareilla" urheileminen oli ollut tiedettä ja taidetta. Niin oli jossain määrin vielä myös matalapainepatruunoilla ammunta, vaikka esimerkiksi latauskokeilujen suorittamisen viehätys oli siirtynyt historiaan.

Ampumataidon kehityksen kannalta olivat ammunnat pitkäpiippuisilla aseilla ja hidasluotisilla patruunoilla hyvinkin hyödyllisiä: Aloittelija oppi ainakin aseen "jälkipidon" jalon taidon, mutta ei paukkuarkuutta eikä rekyylikauhua, vaikka aseena olikin sotilaskivääri.

Venäläisten "partisaanipatruunat

Partisaani- eli desanttitoiminnasta Suomen siviiliväestön keskuudessa sotavuosina 1941 - 44 käy keskustelu kuumana vuoden 1999 alussa, mutta todelliset partisaanit operoivat vastustajien valloittamilla alueilla. Enimmäkseen he "sissivät" saksalaisia vastaan.

Siksipä ovat 7.62 mm Mosin & Nagant-patruunoiden erikoislataukset äärimmäisiä harvinaisuuksia suomalaisissa yksityiskokoelmissa, lukuunottamatta "mustia patruunoita", joita otaksutaan olleen käytössä jo Talvisodassa. Vahvistamattomien muisteluiden mukaan luultiin puolipanospatruunoiden olevan "vanhuuttaan patinoituneita" ja ruutikin niissä oli "heikentynyttä tai muuten pilalla". Siksi nämä arveluttavat sotasaalislöydökset jäivät käyttämättä. Upotettiin vesistöön.

Erityisten "surmanloukkupatruunoiden" lataaminen -- jätettäviksi vihollisen ulottuville -- oli jo vanha sotajuoni, jota oli syytä pelätä. Epäluuloja ei suinkaan vähentänyt mustien puolipanospatruunain lataaminen ensimmäisen maailmansodan aikana leimattuihin englantilaisiin tai USAlaisiin hylsyihin. Otaksutaan tosin, että länsimaisten hylsyjen messinki oli helpommin värjäytyvää kuin venäläinen sinkkipitoisempi hylsymetalli.

Jos "musta patruuna" on todellakin jo ennen Talvisotaa syntynyt keksintö, selittyy kiväärivaimentimen S-40 ja ylitehokkaan patruunan yhteensopimattomuus siten, että saksalaisten Sotatoimi Barbarossan alettua yllättäen, vuoden 1941 kesällä, oli vaimenninten tuotanto juuri ehditty käynnintää, mutta vaimenninpatruunain valmistusta ei vielä. Jouduttiin ampumaan lähinnä-soveliaita puolipanospatruunoita...

Varsinaiset "partisaanipatruunat" olivat usein selvästi improvisoituja, keräilyhylsyihin ladattuja uusiotuotteita. Ei voida oikeastaan puhua yhtenäisestä patruunatyypistä. Yhteisenä ominaisuutena oli vain luodin poikkeuksellinen painoluokka ja sen helposti taistelupatruunoista erottuva kärkimuoto, sekä alisooninen lähtönopeus - johon ainakin pyrittiin.

Kuva: Suomalainen puolipanospatruuna (VPT/Lapua tai Kanavuori). Ladattu paukkupatruunaruudilla N14. V0 noin 430 m/s. 9.6 gramman S-luoti. Esikuva saatu venäläisestä mustahylsyisestä 7,62x53R -patruunasta, jota ammuttiin Glushitelj S-40 -vaimentimella varustetulla kiväärillä.

Suomalaisia puolipanospatruunoita ladattiin v.v. 1942-43 runsaat puoli miljoonaa kappaletta. Merkkiväri oli sininen. Hylsynpohjan lisäksi oli hylsynkaula ja sen etupuolinen osa luotia lakattu sinisiksi. (Luodin kärjen siniväri on panssariluodin tunnus). Kotilataaja voi jäljitellä alkuperäislatausta 0.65 gramman / 10 grainin annoksella Vihtavuoren ruutia N310 tai Hodgdonin HP38:aa tahi Clays-ruutia, ja Lapuan luodilla B466 Lockbase; paino 9.7 grammaa. Lataus on sopiva myös .308 Win. ja .30-06 Springfield-patruunoihin.

Aseen tähtäimiin tarvitaan kenties suurehkokin säätö puolipanospatruunoiden osumien saamiseksi kohdalleen, mutta latausten käynti on yleensä erinomainen. Venäläinen 'musta patruuna' on muodoltaan VPT-patruunan kaltainen. Luoti voi olla niklattu, tai kuparoitu ja kemiallisesti mustattu rautavaippainen 9.6 grammaa painava S-luoti. Hylsy on joskus sinistettyä rautaa tai terästä, mutta usein mustattua messinkiä. Ihmeteltävän usein oli puolipanospatruunat ladattu englantilaisiin ylijäämähylsyihin; kantaleima 'Kainok' (venäläisin kirjaimin) ja vuosileima '16' tai '17'. Ruuti on hylsyissä irrallaan. Latausmäärä 0.60-0,70 grammaa Sokol- tai pistooliruutia.

Ei kirjoissa eikä kansissa

Venäläinen asehistorian kirjoitus pohjautuu vielä 2000-luvun vaihteen lähestyessäkin neuvosto-aikakauden kultaisiin perinteisiin. Vain harvat ja valitut, ansioituneet, valtiovallalle uskolliset tutkija-kirjoittajat olivat (ovat ?) oikeutettuja saamaan tietoa, eivätkä hekään saaneet tietoja kaikista asetekniikan ja -historian yksityiskohdista. Länsimaisiin kirjoihin ja ammattilehtiin sai tutustua vain kourallinen luotettavimpia tutkijoita, mutta niiden tekstiä ei saanut referoida.

Sallittua oli ansioituneiden tuotekehittelijöiden sekä raskaan neuvostoteollisuuden suursaavutusten ylistäminen. Kiellettyä oli noiden edistysaskeleiden länsimaisen alkuperän mainitseminen julkisessa sanassa, sekä eräiden omaperäistenkin pikkukeksintöjen "liian yksityiskohtainen" esitteleminen. (Salailu-mentaliteetti ei ole outo ilmiö Suomessakaan, ja myös meillä on ainaisena pyrkimyksenä ollut jonkinasteinen tiedonjulkistamisen "monopolisoiminen" - ainakin erikoislatausteknologian alalla).

Niinpä esimerkiksi "partisaanipatruunoita" koskeva tietous on peräisin Saksasta, "metsästyspatruunoita" esittelevä informaatio entisestä Tshekkoslovakiasta ja räjähtäviä 7.62 mm sytytysluoteja koskeva tietämys Jatkosodan aikaisesta suomalaisesta tutkimusaineistosta niiltä osin, kuin ammuksien rakenteen omakohtainen tutkiminen ei tuo valaistusta.

Monenkirjava valikoima Malliltaan yhtenäistä "partisaanipatruunaa" ei saksalaisten tekemien sodanaikaisten havaintojen mukaan ollut olemassa. Niiden monenkirjavasta valikoimasta ei myöskään ole löytynyt selvästi tehdasladattuja yksilöitä.(Uusi venäläinen historiankirjoitus voi kumota tämän väitteen, kunhan uuden sukupolven historioitsijat tarttuvat toimeen. Monet heistä ovat jo saavuttaneet oppivelvollisuus-iän...) Luotina oli pyöreäkärkinen 5.5 - 6 grammaa painava pistoolinluoti. Kotiperäisen 7.62 mm Tokarev-luodin ohella käytettiin myös vanhoista 7.63 mm Mauser-patruunoista purettuja 5.5-grammaisia ammuksia, joiden kylkiin jääneistä uurteista voitiin havaita luodit nyhjytetyiksi irti hylsyistä tylsäleukaisilla hohtimilla.

Kuitenkin myös uudenkiiltäviä bimetallivaippaisia*) Tokarev-patruunan luoteja - ilman pihtien pitämiä tai niippausta vastaavia kuoppia - oli löydetty kiinni saatujen ja hiljaa hirtettyjen partisaanien hallusta, istutettuina naarmuuntuneiden ja patinoituneiden hylsyjen suihin. Patruunoista löytynyt haulikko- tai revolveriruuti oli myös usein tuoreentuoksuista, jos kohta asetonin tai etikkaeetterin makea tuoksu saattoi viipyä ruutitilassa vuodenkin ajan. Haihtuvaa teknistä liuotinta sumutettiin joissakin "kenttälataamoissa" patruunan ruutipanoksen pinnalle. Päällimmäinen ruutikerros liukeni eräänlaiseksi lakaksi, joka kuivuessaan sitoi ruudin patruunan peräpäähän nalliliekin ulottuville.

* "bimetallivaippa" = kuparilla tai tombakilla silattu rautavaippa).

Sarja jatkuu >>

Osa 1/3    Osa 3/3    Gunwritersin etusivulle   Gunwriters in English    Linkkisivulle