Gunwritersin etusivulle    Gunwriters in English    Linkkisivulle    Osa 1/3    Osa 2/3

PAKINAA LÄHIPATRUUNOISTA

  Osa 3/3

Teksti: P.T. Kekkonen

Sotatoimi Barbarossa yllätti Neuvosto-Venäjän johtajat ja kansan housut kintuissa, vaikka generalissimus Josif V. Stalin kerskailikin olevansa "ainoa liittoutuneiden sodanjohtaja, joka on lukenut Adolf Hitlerin teoksen MEIN KAMPF". Kirjassa enteiltiin Saksan elintilan laajennushankkeita idässä, eikä lännessä. Panssarikiilat työntyivät, ennen syyskelirikon ennenaikaista alkua vuonna 1941, kauas itään. Suuret ihmisjoukot jäivät miehitysvallan alaisiksi, ja havaitessaan miehittäjät valloittajiksi, astuivat ainakin uhanalaisimmiksi itsensä tuntevat Stalinin alamaiset taiston tielle.

Alkuaan italiankielinen sana "partizan" tarkoittaa puolueenjäsentä, mutta neuvosto-partisaanien joukkoon pääsi toki ilman punakantista NKP (b):n jäsenkirjaakin. Nuorisojärjestö Komsomolin jäsenyys ilmaisi partisaanijoukkoihin pyrkivän pojan tai tytön olevan uskollisen Stalinille, Puolueelle, ja Kaikkien Työtätekevien Suurelle Yhteiselle Isänmaalle. Komsomol, kuten NKP (b) yleensä, oli juuri puhdistettu hiemankin epäluotettavista aineksista.

Eräs partisaanijoukkoihin Saksan miehittämillä alueilla halukkaasti pyrkivä kansallinen vähemmistö olivat juutalaiset, joiden tulevaisuus Saksan itäisillä suojelualueilla näytti synkältä. Ukrainan Ämmänrotkon (Babi Jar) tapahtumat olivat tulleet yleisesti tunnetuiksi "puskaradion" ja eloonjääneiden silminnäkijäin kertomusten välityksellä, eikä Adolf Hitler ollut milloinkaan salaillut maailmankatsomustaan; pyrkimystään "Lopulliseen Ratkaisuun"...

Paljon porukkaa, vähän välineitä

Joukkovoimaa ei järjestäytyviltä partisaaneilta puuttunut, mutta tarvikkeita kyllä. Ampuma-aseiden yksityisomistus oli neuvostovallan aikana harvinaistunut Venäjällä tsaarinvallan aikaan verrattuna. Haulikoita oli, mutta rihlattuja aseita vain valtion palkkaa nauttivilla ammattimetsästäjillä, useimmilla ehkä suustaladattavat 6 mm tai 7 mm nallilukkoluodikot, joita valmistettiin valtion asetehtailla vielä 2. maailmansotaa edeltäneinä vuosina.

Epäjärjestyksessä perääntynyt Puna-armeija heitteli metsiin ja kedoille ajanmukaisiakin sotilasaseita, mutta niitä saattoivat partisaanit käyttää hyödykseen vain sen ajan, minkä patruunoita riitti.

Sotasaaliiksi saatuja ampumatarvikkeita ei voitu hyödyntää kaliberien erilaisuuden takia. 7.62 x 25 mm konepistoolilla on tosin mahdollista ampua muutama lyhyt sarja 9 x 19 mm patruunoita, mutta kun ase "tukehtui", oli piippu yleensä mennyttä kalua - puolillaan luoteja ja lopulta haljennut. Saksalaiset kiväärinpatruunat olivat vieläkin sopimattomampaa ravintoa venäläisiin kivääreihin tai konetuliaseisiin.

Monien kokeilunhaluisten nuorten partisaanien pelastukseksi koitui se tunnettu tosiasia, että etenevältä armeijalta ei yleensä saada haltuun sotasaalista. Ja Saksa eteni vuonna 1941, kunnes kenraalit Rasputitsa ja Zima muuttivat maailmanhistoriaa enemmän kuin yksikään olemassa ollut sotapäällikkö koko tunnetun ihmiskunnan historian aikana.

("Kenraalit" eivät olleet Puna-armeijan sotasankareita, vaan hankalia luonnonilmiöitä: Kelirikko eli "rospuutto", ja talvi, joista molemmat tulivat Venäjälle noin 20 päivää ennenaikaisesti vuonna 1941).

Riistoporvarit riensivät apuun

Kevääseen tai kesään 1942 saakka taistelivat motitetut partisaanit ainakin omien muisteluidensa mukaan "melkein tyhjin nyrkein Gitlerin mustia ryöväreitä vastaan". Aseapua alkoi vihdoin tulla heillekin, kuin myös ampumatarvikkeita tai ainakin niiden latauskomponentteja ja neuvoja "itseriittoiseen patruunatuotantoon pienimmällä mahdollisella tarvikkeitten kulutuksella."

Kiväärinpatruunain "kuollutta painoa", eli hylsyjä ja patruunasiteitä (ns. "kampoja") ei voitu toimittaa rintamalinjan taakse ainakaan lentokuljetuksina. Ilmaherruus oli vielä saksalaisilla. Kevyitä, mutta kiväärinpatruunoihin käyviä pistoolinluoteja, nalleja ja ruutia saatettiin kuljettaa lentokoneista pudotettavissa huoltotorpeedoissa. Patruunat "laboroitiin" metsiin kätketyissä kenttälataamoissa.

Partisaanipatruunoiden mystinen yksityiskohta on selvästikin länsimaisten 7.65 mm Parabellum- eli Luger-patruunan 6 gramman painoisten luotien yleisyys niiden ammuksina. Vain harvoin ne olivat saksalaisista sotasaalispatruunoista purettuja. ( 7.65 x 21 mm ei ollut Saksan virallisesti hyväksytty sotilaskaliberi). Vaippamateriaalien analyysi viittasi englantilaiseen ja USAlaiseen alkuperään.

Luodit olivat usein uudenkiiltäviä, eivätkä peräisin purkupatruunoista. Looginen selitys niiden olemassaololle on länsiliittoutuneiden huoltoapu, "Lend & Lease"-ohjelma, jolla USAn presidentti Franklin D. Roosevelt pystyi kiertämään maansa lainsäädäntöä, eli toimittamaan "sotakieltotarvikkeita" ensi alkuun Englannille ja pian Sotatoimi Barbarossan alettua myös Neuvosto-Venäjälle.

"Laiva on lastattu..."

Virallisesti ajautui USA sotaan Pearl Harborin yllätyshyökkäyksen suivaannuttamana joulukuussa 1941. Presidentti Rooseveltin keisari Hirohitolle 6. 12. -41 esittämä uhkavaatimus voidaan tosin jo tulkita sodanjulistukseksi. (Samaisena "uhon päivänä" julisti Brittiläinen Kansainyhteisö sodan Suomea vastaan). Japani iski seuraavana aamuna.

Myöskin Saksa totesi olevansa sotatilassa USAn kanssa, joka oli käytännössä sekaantunut Euroopan kahinointiin jo lähes kahden vuoden ajan Lend & Lease-järjestelyillään, joiden organisaattori, valtiovarainministeri Henry Morgenthau oli kuuluisa saksalaisvihastaan. (Kuten sukunimikin ilmaisee, oli Morgenthau "Daavidin huonetta ja sukua". Juutalainen siis...) Virallinen historiankirjoitus antaa ristiriitaisia tietoja siitä, milloin ensimmäiset huoltosaattueet Murmanskiin ja Arhangelskiin toivat lastinsa jakeluun, mutta ilmeisesti jo ennen Pearl Harborin tapahtumia.

(Tasapuolisesti kirjoitettu 2. maailmansodan historia on tyystin toisenlainen tarina kuin jonkin "Korkeajännityssarjan" ja vastaavien propagandalukemistojen muodostama käsitys. Se jäänee kuitenkin monilta osin kirjoittamatta; täyteen "valkoisia läikkiä" -- ainiaaksi).

Kevyt luoti ja "kuuma" ruuti

Takertumatta enempiin pohdintoihin luotien alkuperistä, jatkamme pakinaa partisaanipatruunain sisäballistiikasta. 2. maailmansodan aikaisista venäläisistä ruudeista on valitettavasti jakelussa niukalti tietoja, vaikka venäläiset kemistit, erityisesti Dmitrij Mendelejev, olivat savuttomien nitroselluloosaruutien tuotekehittelyn uranuurtajia jo 1890-luvulle tultaessa.

Siviilikäytössä oli ja on yhä tunnetuinta haulikkoruuti "SOKOL", jonka teho on tarkoin vakioitu: Painoltaan kolminkertainen annos mustaa ruutia (karkeusaste FF:n luokkaa) kehittää haulikossa savutonta latausta vastaavan haulien tai täyteisluodin lähtönopeuden. Savuton lataus antaa tietenkin korkeamman käyttöpaineen, mutta palaa mustaruutia puhtaammin.

Haulikonpatruunain käsinlataus on ollut Venäjällä kaikkina aikoina yleinen harrastus. Sokol-ruutia ja mustaa ruutia oli urheilumetsästystä harrastavien yksityishenkilöiden saatavilla neuvostovallankin aikaan ja jopa Stalinin valtakaudella. Elämän pääsääntöön:"kaikki, mikä ei ole pakollista, on kiellettyä" oli siis olemassa joitain poikkeuksia.

Sokol-ruudin latauspaino 7.62 x 53 R-partisaanipatruunan luodin saatteena määriteltiin ilmeisesti kokeilemalla, pyrkien saamaan aikaan hiljainen laukausääni. Ruuti on "kuumaa", eli herkästi syttyvää ja kiivaasti palavaa. Saksalaisten tutkimien patruunoiden ruutiannokset olivat säännönmukaisesti alle puoli grammaa; siis alle kymmenesosa luodin painosta.

Täkkäyksellä tai ilman

Miedoimmissa, ilmeisesti karbiineihin tai katkaistuihin kivääreihin tarkoitetuissa patruunoissa oli ruutia vain hiukan yli 0.3 grammaa. Latauspainon pienet vaihtelut johtunevat ruudin annostelusta tilavuusmitalla, pistoolinhylsystä katkaistulla kauhalla. Luoti oli näissä kevytlatingeissa 6 grammaa painava Parabellum-luoti, vaippamateriaalina melkhjor-seos, valmistaja I.C.I. tai Eley/Kynoch, Englanti. (USAlaisen nikkelikuparin koostumus poikkesi hieman brittiläisestä seoksesta. Luotien alkuperämaa voitiin osoittaa metallin analyysilla. USAlaiset luodit ovat myös hieman brittiläisiä raskaampia, joskin ero on milligrammaluokkaa).

Vähäinen ruutihyppysellinen oli "täkätty" hylsyyn vanutäytteen kera. Pöyheäksi hattaraksi karstattu puuvillatukko oli käsitelty kemiallisesti itsestäänpalavaksi kuin sätkäpaperi, kyllästämällä se lyijynitraatin tai kalisalpietarin vesiliuoksella, ja kuivaamalla.

Veteen lietettyä mustaa ruutiakin on saatettu käyttää täytevanun sytykeaineena todellisissa pula-ajan patruunakyhäelmissä, joissa oli puretun 7.62 mm Tokarev-patruunan luoti ja ilmeisesti samasta purkupatruunasta otettu, poikkeuksellisen suuri ruutipanos (0.54 grammaa). Luodin lähtönopeus olisi reilusti yli äänennopeuden, koska latauspaino on miltei 10% luodin painosta.

Värillä oli väliä

Pulakorvikepatruuna lienee epävirallisen tuotekehittelyn hedelmä, koska sen hylsyä ei ole värikoodattu partisaanipatruunain vihreällä tunnusvärillä. Vihreä hylsynkanta, tai koko hylsy, oli alisoonisen luotinopeuden tunnuksena 2. maailmansodan aikaan Neuvosto-Venäjällä ja Saksassa. Teräshylsyiset saksalaiset Nahpatrone:t oli lakeerattu ruohonvihreiksi kannasta suuhun asti. Selkeä värikoodaus oli tarpeen, koska patruunan paino tai luodin pituus tahi kärkimuoto eivät poikenneet taistelupatruunain ominaisuuksista.

Suomalaiset alisooniset matalapainepatruunat luodilla 110 A LYIJYÄ (1. latauserä, vuosikerta 1936) eivät erottuneet mitenkään 2. ja 3. latauserien lyijyluotipatruunoista, mutta taistelupatruunoista toki erittäin selkeästi. Patruunarasioissa sentään mainittiin kunkin latauserän ruutimäärä, jonka tietämys oli tärkeää kiväärin tähtäimiä aseteltaessa.

Puolipanospatruunat oli koodattu sinisellä 12 - 13 mm:n levyisellä, hylsynkaulan ympäri kulkevalla metallilakkarenkaalla, joka ulottui myös hylsynsuun ja luodin välisen sauman ohi. Lakka tiivisti saumakohdan, estäen ruudin kostumisen tai kuivumisen. Huokoisruutihan on kivääriruutia herkempää ilmankosteuden vaihteluille. Myöskin patruunan VPT 42 A 0230 hylsyn pohja on lakattu siniseksi muunmuassa nallin sauman tiivistämiseksi luodin sauman tavoin vedenpitäväksi. Vain väritunnus erotti puolipanospatruunan S-luodillisista taistelupatruunoista.

"Kaukana korvessa käkönen kukkuu..."

Suomea vastaan käydyn Talvisodan historiaa lienee alettu kirjoittaa Moskovassa jo elokuussa 1939, pian etupiirijaon vahvistamisen jälkeen. Sotamuistelmassa toisensa jälkeen mainitaan suomalaiset "kukushkat" (= käki), eli kavalimmat lahtari-bandiitit, jotka puiden oksilla väijyen röyhkenivät ampua kansansa vapauttajia - jopa kranaatinheittimillä!

Suomalaisten taktiikkaan ei tällainen miestappioihin johtava menetelmä soveltunut, mutta Puna-armeijan doktriiniin kyllä.
("Kranaatinheitin" tarkoittaa venäjänkielessä kiväärikranaatin rihlattua ampumasuuhista; vuoden 1932 mallia, Djakonovin järjestelmää. Ase osoittautui suunnittelu-sudeksi. Nykykielellä on "granatomjot" kevyt sinko. Krh:n synonyymi on aina ollut "minomjot" eli miinanheitin).

Käki-taktiikka oli etenkin kesäaikaan täysin käyttökelpoinen menetelmä nimenomaan partisaanitaisteluihin eräissä erikoistilanteissa, kun käytettävissä oli vähä-äänisiä erikoispatruunoita. Kiväärien vaimentimet oli yleensä jo "hukattu jonnekin", koska osaavasti ladattu patruuna oli sinälläänkin riittävän hiljainen. Ylitehokas patruuna taas ei ollut; ei edes vaimenninkiväärissä... Etelärintaman kiihkeimmän partisaanisodan aikaan, vuoden 1943 kesällä, oli erikoispatruunain lataamisen taitotieto jo Saksan "Ostlandin" partisaanien useimpien kenttälataamoiden hallussa.

Vaisusti napsahtavalla aseella varustettu "kukushka" väijyi kapean, pölyävän maantien lähellä kasvavassa puussa saksalaisten miehistöä kuljettavaa kuorma-autokolonnaa, napsien autojen lavoilla istuvia miehiä niin monta kuin pulttilukkokiväärillään ehti. Autonmoottorien jyrinä kätki jalan alla taittuvan kuivan oksan naksahdusta muistuttavat laukaukset ja osuvien luotien lätkähdykset. Hiekkaisesta tiestä noussut sakea tomu vaikeutti havainnointia, sikäli kuin saksalaiset ylimalkaan huomasivat joutuneensa maalitauluiksi.

Partisaanivaaran alaisilla alueilla sai kuljetuskolonnan pysäyttää vain äärimmäisessä pakkotilassa, jollaiseksi ei katsottu muutamien sotilaiden tai upseerienkaan kaatumista tai haavoittumista. "Käet kukkuivat, mutta karavaani kulki..."

Karbiiniin tarvittiin lällärinapsaus

"Pulja durak, na stik molozhavyij", loihe lausumaan generalissimus ja kaksinkertainen kreivi Aleksandr V. Suvorov (1730 - 1800), verraten siis luotia hölmöläiseen ja pistintä sporttiseen nuorukaiseen. Rihlattoman piilukkomusketin luoti tiesi todellakin paikkansa vain joskus vahingossa, tai aivan läheltä laukaistuna.

Alhaison diktatuurin symbooli, nelisärmäinen rotanhäntäpistin, jäi olennaiseksi osaksi viimeiseenkin venäläiseen Mosin-Nagantin variaatioon, karbiiniin m/-44, vieläpä sivuuntaittuvaksi asennettuna, eikä enää pajunettiholkilla aseen suuhun pikakiinnittyvänä. Hyvästi siis moninaisten lisälaitteiden helppo kiinnitettävyys..! Vaimentimista oltiin tosin jo vähin erin luovuttu erikoispatruunain lataustaidon edistyttyä. Paras vaimennusteho saavutettiin kuitenkin kiväärin m/1891 perusmalleilla, joiden 80 cm:n pituisen piipun suupuoli toimi eräänlaisena vaimentimena.

Piippujen lyhentyessä karbiinipituuteen syntyi tarve entistäkin miedompien latausten omaksumiseen. Voitiin myös jo harkita kaikkiin aseyksilöihin käypien tehdaslatauspatruunain tuotantoa. Sotahan ei ollut vielä läheskään ohi ja Suuri Sosialistinen Maailmanvallankumous oli lykkäytynyt tuntemattomaan tulevaisuuteen; ehkä vuoteen 1950... Perääntyviä saksalaisia ahdistelevat partisaanit olivat varustautuneet lisääntyvässä määrin konetuliaseilla, mutta vaimenninpatruunoita tarvittiin vielä erikoisoperaatioissa.

"Metsästyspatruuna"

Nimityksen "7.62-mm Ohotnitshje Patron" etymologia on arvailujen tai päätelmien varassa, kuten moni muukin venäläisten erikoispatruunain historian yksityiskohta: Kuka suunnitteli ? Milloin ? Mitkä tehtaat latasivat ? Milloin ? Mikä oli lopullinen käyttötarkoitus ? Täsmälliset vastaukset saanemme joskus historioitsijoilta, joilla ei ole puolue- tai Komsomol-taustaa, kuten takavuosien harmaantuneilla neuvosto-akateemikoilla.

Tämänhetkisenkin tiedon mukaan ehti "metsästyspatruuna" mukaan 2. maailmansodan melskeisiin, vaikka se ei itse pahemmin melskannut tai metelöinyt. Patruunoita tehdasladattiin ja jaeltiin sodan jälkeen ammattimetsästäjille "siviilimerkinnöillä" varustetuissa pahvirasioissa.

Pienriistan, kuten metsälintujen ja turkiseläinten jahdissa patruuna onkin erittäin käyttökelpoinen ballistisilta ominaisuuksiltaan.Pienoiskiväärien ja .22 LR-patruunain tuotantohan käynnistyi Neuvosto-Venäjällä varsin myöhäisessä vaiheessa, eikä haulikon ulottuvuus ollut riittävä kaikkiin käyttötarkoituksiin erämetsissä.

Kahden kerroksen tarkka-ampujia

Vaihtoehtoinen tyyppinimityksen selitys on raadollisempi. Puna-armeijan tarkka-ampujat jakautuivat kahteen kastiin: "Snaipereihin" ja "ohotnikeihin". Snaiperilla oli optisella tähtäimellä varustettu kivääri ja tähystyskiikaria käyttävä avustaja. Jotenkin tutulta kuulostava "virkanimitys" on lainaa englanninkielestä. Merkitys sama kuin engelskassakin.

Ohotnik (= metsästäjä) oli eräänlainen tarkka-ampujakokelas, joka oli valikoitunut punasotureiden massasta keskinkertaista paremman ampumataidon perusteella. Poliittiset valintakriteeritkin vaikuttivat asiaan, kuten aina ja kaikessa. Ohotnik oli varustettu avotähtäimisellä kiväärillä, joka tosin oli valikoitu keskivertoa paremman tarkkuuden perusteella, mutta avustajaa ei ohotnikilla ollut, vaan pelkästään tarkkailija, joka raportoi esimiehilleen tarkka-ampujakokelaan toiminnoista taistelutilanteissa. Ohotnik ei tiennyt peräänkatsojansa henkilöyttä.

Maitojunaa kuljetti viikatemies

"Taistelu-uljuutta" piti siis osoittaa, jos oli mieli koulutettavaksi snaiperin tehtäviin ja nauttimaan lukuisista etuoikeuksista, joita tarkka-ampujan velvollisuuksien vastineeksi suodaan kaikkien maiden sotavoimissa. Tuhottujen vastustajien lukumäärää pyrittiin enentämään räjähtävien luotien käytöllä muunmuassa sen osoittamiseksi tarkkailijalle, "kenenkä laakista vihollisyksilö kupsahti", ja erityisen uljuuden ilmaisukeino oli metsästyksenomainen sala-ammunta lyhyiltä etäisyyksiltä lyhytkantamaisilla patruunoilla.

Uhkarohkeimmat ohotnikit päätyivät sankarivainajien luetteloon. Näin karsiutuivat "kuumakallet", luonnollisen valinnan kautta, snaippereiksi soveliaiden kokelaiden joukosta. Tarkoitukseton itsensä altistaminenhan ei kuulu menestyksekkään tarkka-ampujan toimenkuvaan. Ohotnik-järjestelmästä oli jo luovuttu ennen "Ohotnitshje Patron:ien" omaksumista tuotantoon, mutta ne on voitu nimetä sankarivainajien muiston kunnioittamiseksi.

Tekniikka on jo tutumpaa

Metsästyspatruunain erikoisominaisuuksista ja ballistiikasta olemme tiedolta parempia, kuin niiden kehittelyn ja tuotannon historiasta. Ballistinen esikuva oli taskuasepatruuna 7.65 x 17 mm Browning eli .32 ACP. Kuparinvärinen luoti, joka ulkoni hylsynsuusta vain noin 6 mm:n verran, painoi 4.7 - 4.8 grammaa, kuten tasku-Browningin luotikin. Se oli tylppäkärkisempi ja lyhyempi kuin taskuaseen kokovaippaluoti. Kärki oli puolipallomainen 4 mm:n säteellä ja sen läpimitta oli 8.0 mm, tasan.

Luodin paksuin kohta, kärjen "ekvaattori", sijaitsi noin 2 mm:n verran hylsynsuusta eteenpäin. Hylsyn sisään tuleva liereä osuus oli 7.9 mm:n läpimittainen, mutta aivan hylsynsuun takana hieman kavennettu.

Niippaus-uraa ei ilmeisesti oltu sorvattu luoteja valmistettaessa, vaan hylsynsuu puristi sen, latauksen viime vaiheena. Menetelmä oli omaksuttu vuonna 1932, kehiteltäessä rajunkin automaattisyötön sietäviä ShKAS-patruunoita nopeakäyntisiin lentokone-aseisiin. USA:lainen latausvälinefirma Lee markkinoi "Jelisarov-niippauksen" puristavia työkaluja nykyään luodikonpatruunain kotilataajillekin.

Luotien vaippamateriaalista puuttuu tarkka tieto, koska kirjoittajan tutkittavaksi ei ole päätynyt yhtään patruunayksilöä. Vaihtoehtoja on kolmekin: Bimetallivaippa (= kuparoitua rautaa), ohut kuparivaippa, tai lyijyseosluodin ohut galvaaninen kuparisilaus. Ensinmainitun materiaalin voi tunnistaa magneetilla, tarvitsematta "nylkeä" keräilyharvinaisuuden luotia.

Tiivis piipunputkessa

Luodin kärkipaksunnos tiivisti sen kohtalaisen hyvin rihlauksen ylimenokartioon, joka 7.62 x 53 R-kaliberin aseissa on varsin pitkä. Väljäksikin kuluneen tai syöpyneen piipun rihlauksen tiivisti 8 mm:n läpimittainen luoti rihla-urien nurkkia myöten.
Tarkoituksellinen ylimittaisuus nostatti tietenkin käyttöpainetta patruunapesässä, kun luoti ahtautui rihloihin, mutta nopea paineennousu on eduksi, eikä suinkaan haitaksi, kaikkein miedoimmilla kevytlatauksilla ammuttaessa.

Ruuti syttyy ja palaa säännöllisesti, antaen kevyellekin luodille yhdenmukaisen lähtönopeuden. Lataussuhde oli metsästyspatruunoissa vakio 1 : 10, eli ruutipanoksen paino 0.47 grammaa Sokol-ruutia. Annos on suurehko ammuspainoon suhteutettuna, mutta ylipaksun luodin kitka piipussa aiheutti sen, että lähtönopeus pysyi kohtuullisena jopa lyhyestä karbiinin piipusta ammuttaessa. 290 m/s vastaa melko tarkoin 7.65 mm Browning-pistoolin luodin lähtönopeutta, ja se on äänennopeutta alhaisempi kaikissa maapallon pinnalla kohdattavissa lämpötiloissa. Pitkäpiippuinen kivääri m/1891 antoi vieläkin alhaisempia nopeuslukemia; 270 - 275 m/s.

Kelvollisen alisoonisen patruunan ominaisuuksiinhan kuuluu lähtönopeuden aleneminen, kun piippua pidennetään. Joskus 2010-luvulla ei 914 mm:n pituisella piipulla varustettu "bull pup"-mallinen pumppupienoiskivääri liene mikään erikoisuus niissä maissa, joissa äänenvaimentimen hallussapito on kiellettyä tai luvanvaraista, taikka rekisteröintipakon alaista.

Lisäys, päivitetty 25.4.1999:

LISÄTIETOJA LÄHIPATRUUNOISTA

Ranskanmaalta kulkeutuneiden tietojen mukaan olivat venäläiset ehtineet kehitellä 7.62 mm MOSIN & NAGANT-partisaanipatruunoita jo ennen vuotta 1941, ladattuina 9.60 - 9.65 gramman painoisilla vakioluodeilla "L-pulja obr. 1908 g." ja alisoonisen nopeuden kehittävillä ruutimäärillä, erityisesti vaimentimella varustettuihin kivääreihin M -91/30. Patruunan koodivärit olivat vihreäksi lakeerattu luoti ja kolmannes hylsynkaulan pituudesta, sekä vihreä hylsynkanta. Vuoden 1941 kesällä (Suuren Isänmaallisen Sodan alettua 22. 06. -41) muutettiin värikoodaus vähemmän huomiota herättäväksi:

Luodin kärki oli vaimenninpatruunoissa lakattu vihreäksi vain 5 mm:n pituudelta, ja hylsyn kannasta oli vihreäksi väritetty vain nalli ja sen sauma. On syytä olettaa, että erehdyksiä tapahtui, koska täysitehoinen valojuovapatruunakin oli merkitty vihreäkärkisellä luodilla, alkaen vuodesta 1930. Tuttujen saksalaisten tutkimuslaitosten kokoelmiin ei ollut päätynyt yhtään tehdasladattua "kärkiluodillista" 7.62 mm M & N partisaanipatruunaa. Ne ovat siis todellisia keräilyharvinaisuuksia.

Ranskalainen tietolähde varoittaakin keräilijöitä "punaisilla toreilla" kaupiteltavista jäljitelmistä, jotka ovat kotiladattuja vj-luodeilla, tai jopa tavanomaisia valojuovapatruunoita. Vähän, tai ei lainkaan, tehdaslatauspatruunoita päätyi partisaanien käytettäviksi ja sitä kautta saksalaisten sotasaaliiksi. Monia voi hämmästyttää tieto partisaanipatruunoiden kehittelystä jo ennen "Sotatoimi BARBAROSSAa..!! Dokumentoitu todellisuus on taas kerran romantisoituja tarinoita ihmeellisempi:

Partisaani-osastoja oli perustettu saksalaisten ennakoidun hyökkäysreitistön varrelle jo Espanjan sisällissodan aikaan v.v. 1936 -39, ja myös koottu metsiin sekä suoseuduille suomalaisten "MATTIen" tapaisia ase-, a-tarvike-, muona-, lääke-, räjähde-, ja viestintävälinevarastoja. Erityisesti kommunistinuorison eli "KOMSOMOL"-järjestön jäsenkuntaa organisoitiin "partisaaniliikkeen" ruotuihin niillä seuduilla, joiden kautta Saksan otaksuttiin työntyvän itään "MEIN KAMPF"-teoksen ennustuksien mukaan.

Poliisiministeri LAVRENTIJ BERIJA puratutti kuitenkin alkuperäisen partisaaniliikkeen organisaation, sekä sen kokoamat "matit" juuri ennen kuin niitä olisi tarvittu mitä kipeimmin. Selitys: "Saksaa ei saanut provosoida..!" Partisaaniliike oli myös uhka STALINin diktatuurille... Aseistettu kansa on aina uhkana hirmuhallitsijoille, olkootpa he kymmenvuotiaita kouluterroristeja, tai irlantilaisen viinatrokari-miljonäärin jälkeläisiä USA:n kokoisen maan ylimpinä valtureina, tai vaikkapa vain pyrkimässä Valkoisen Talon isänniksi..!

Ruudin laadusta ei ranskalaislähteessä ole mainintaa, paitsi että kyseessä oli nitroselluloosaruuti. Latausmäärä 0.50 grammaa ja luodin lähtönopeus 262 m/s viittaavat "SOKOL"-haulikkoruutiin. Hylsyt olivat aluksi messinkiä, mutta sittemmin "bimetallia", eli kuparilla silattua rautaa tai pehmoterästä. Suomenkin armeijan ampumatarvikenimikkeistö tekee erotuksen venäläisten teräshylsyjen ja rautahylsyjen välillä erittäin yksiselitteisesti.

Venäläisten "Ohotnitshje Patron:ien" olemassaolo on pyritty vuosien kuluessa väittämään kilpailevien suomalaisten gunwritereiden taholta "P.T.Kekkosen vilkkaan mielikuvituksen tuotteeksi", koska näitä patruunoita - kuin myöskään käsinladattuja partisaanipatruunoita - ei ole tavattu Suomen vastaisilla rintamilla. "Metsästyspatruunan" tapauksessa on selitys yksinkertainen: Politikoitsijamme myöntyivät tulitauon ehtojen saneluun, ennenkuin yhtäkään näistä Ohotnitshje-patruunoista oli riittänyt jakeluun Suomen siviiliväestöä terrorisoineille n.s. "partisaaneille". Laajamittainen tehdaslataaminen alkoi joskus Suomen antautumisen aikoihin syksyllä 1944.

Ranskalaislähde mainitsee kaksi 2. maailmansodan aikaan syntynyttä "metsästyspatruunaa", joista toisessa oli pallomainen lyijyluoti, läpimitta 8.0 mm, ja toisessa messinkinen "puolivaippa" sekä pyöreä lyijykärki. Ohotnik-patruunoita oli siis jopa KOLME eri versiota. Osavaipan materiaalina saattoi olla vaikkapa messingillä silattu pehmoteräs tai rauta. Teräsvaippa on voitu pinnoittaa myös kelta-passivoidulla sinkkigalvanoinnilla. (Luoteja tutkittaessa on TÄRKEIN apuväline pieni magneettirauta..!)

Kokovaippaluodillista metsästyspatruunaa ei ranskalainen kolleega PHILIPPE REGENSTREIF mainitse, eikä myöskään "mustia patruunoita" tai Saksan miehittämillä alueilla kenttäladattuja sekalaisia partisaanipatruunoita, mutta hän tuntee erittäin hyvin venäläiset tehdaslataukset, joiden ominaisuudet jopa edesmennyt akateemikko DAVID N. BOLOTIN unohti säännönmukaisesti luetella teoksissaan.

7.62 mm MOSIN-patruunoiden "lähilatinkien" esittely on vasta alkuvaiheessaan. Se voi valmistua vasta monikansallisen tekniikan, ballistiikan ja historian tutkijoiden yhteisponnistuksen tuloksena, joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, kun venäläinenkin - nyt vielä peruskoulun pulpetissa istuva - tutkijasukupolvi on kyllin kypsä osallistumaan talkoisiin.

24041999 ptk. Katso myös englanninkielisen Gunwritersin Arcane: "How to Load Subsonic Cartridges".

Osa 1/3    Osa 2/3    Gunwritersin etusivulle   Gunwriters in English    Linkkisivulle