<< Uusimmat  Osa 16 >>  Osa 15 >>  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English   guns.connect.fi   Linkkisivulle

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W." -verkkolehden kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen

Osa 17, päivitetty 10.06.2000

Nagantista taasen.

Make: Kyselin joku aika sitten Nagantin sinistyksestä ja vastasit siihen ansiokkaalla kirjoituksella, kiitos siitä. Sen verran jäi vaivaamaan se kun kerroit, että piipustakin pitäisi löytyä numeroita jotka mahdollisesti vastaisivat aseen rungon numeroa. Kuitenkaan aseen piipusta ei löydy numeroita vaan ainoastaan T-kirjainta muistuttava symbooli joka esiintyy tosin melkein kaikissa osissa, symbooli voi olla tosin vasaran kuvakin? Piipussa on puolipyöreä jyvä.

Otsikkokuvassa on kummallinen Nagan, josta tutkittaessa paljastuu pitkän piipun lisäksi pari muuta erikoisuutta: Säädettävä takatähtäin ja kaliiperi .22. Ase holkittamalla muutettu pienoiskiväärin patruunoille. Tarinan mukaan kyseinen revolveri on löytynyt sota-aikana rintamalta suolta. Löytöpaikka antaa vihjeen sen mahdollisesta tarinasta. Pahimman ase- ja varustepuutteen aikaan Leningradista kerättiin kaikki mahdollinen asekalusto rintamalle lähtevien mukaan. Neuvostoliiton vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö oli teettänyt ampumaharjoitteluun mm. 22-kaliiperisia versioita, joita lienee paremman puutteessa laitettu joku kappale vapaaehtoisten täydennysmiesten mukana. Tämän kantaja lienee samalla reissulla myös tavannut kohtalonsa. Valmistusleimassa on Siestarjoen nuoli tähden sisällä, vuosi 1931. Tämä ei ole sama ase jota lukijan kysymys koskee.

Pete: T-kirjain tarkoittaa valmistajaa (Keisarillinen Tulan Asetehdas). Tarkkaan katsoen on T-symbooli todellakin vasaran kuva - jo silloin kun työkalu-aiheet eivät vielä olleet yleisemmin muodissa lipuissa tai vaakunoissa. Melko pian maaliskuun vallankumouksen jälkeen poistui leimasta sana "Imperatorskij" (alkaa N-kirjaimen peilikuvalla; ylin, kaarevaksi leimattu sana). Kokoonpanonumeron puuttuminen piipusta lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Alkuperäisin jyvämuoto oli ympyränsektori (neljännes), mutta koska jyvä takerteli revolveri-tuppien pehmeähköön lihapuolen nahkaan, muutettiin se kai jo 1800-luvun puolella puoli-ympyriäiseksi.

Kuvassa vasemmanpuoleinen Naganin leima ylhäällä on Tsaari Nikolain keisarillinen kaksipäinen kotka. Sen alla on Tuulan Keisarillisen Asetehtaan leima vuodelta 1917. Oikeanpuoleinen leima P.C.<osuuspankin merkki>.C.P. tarkoittaa meikäläisillä puukstaaveilla R.S.F.S.R., joka on vain vähän aikaa olemassa olleen Venäjän Sosialistisen Federatiivisen Neuvostotasavallan leima vuodelta 1921. Pian nimi vaihtuikin Neuvostoliitoksi. Oikeassa alakuvassa on tuttu Tuulan vasara, poikkeuksellisen helposti tunnistettavana. Pienempänä leimana se erehdyttävästi muistuttaa T-kirjainta.


Make: Rullasta löytyy merkinnät rullan etupuolelta (siltä puolen mikä tukeutuu piippuun) T ja K. Reikien välistä 29845, onkohan se numerosarja rullan numero? Jos näin niin vain kaksi viimeistä numeroa täsmää rungon numeron kanssa. Rungon vasemmalla puolen on venäläisin kirjaimin tekstiä sekä kyseinen vuosiluku 1917.

Pete: Rullan numeron pitäisi täsmätä kokonaisuudessaan rungon numeron kanssa, eli rulla on vaihdettu, tai ase koottu kiireessä, vilkaisten vain, että kaksi viimeistä numeroa täsmää rungon numeroon. Herää tosin epäilys, että rulla on eri tehtaan tekemä kuin runko, koska numero on lähes 30 tuhatta. Ainakin Tulassa valmistetuissa Naganteissa aloitettiin sarjanumerointi alusta aina vuodenvaihteessa. Siksi oli vuosileima tärkeä. Runkonumero luetaan esim. "6125/1907", mainiten AINA myös vuosiluku. Arvata voi, että numeroinneissa on päällekkäisyyksiä. Jos sarjanumero on lähes tai yli 10 000/1917, on ase tuotettu tsaarinvallan jo kaaduttua. Vuotuinen revolverituotanto Tulassa ylitti harvemmin 20 000 asetta ainakaan ennen 1. maailmansotaa.

Make: Rungon oikealla puolen on Romanovin kaksipäinen kotka jolla on kruunu pään yläpuolella ja tyylitelty n-kirjain jalkojen alla, (voisi olle myös II, joka tarkoittaisi Nikolai tai Aleksanteri toista?).

Pete: Leiman kirjain on H (venäläinen N), tarkoittaen Nikolaita. Eikö kotipiiristäsi löydy ketään, joka osaisi edes venäjänkielen aakkoset? Kannattamatta minkään kielen pakko-opetusta (paitsi ehkä "lontoon", joka kuuluu perussivistykseen) olen kuitenkin sitä mieltä, että "kyrillitsa"- aakkosten tuntemus kuuluu yleissivistykseen. Niin myös taito transkriboida aseiden merkinnät edes "vähän sinnepäin" länsimaiseen aapistoon. Varsinaisesta käännöksestä huolehdimme kyllä me. Jos siihen hommaan ryhtyy joku maallikko, voi lopputulos olla hyvinkin hupaisa, kuten tunnettu käännöskukkanen : "Sorvaa tuoppi vähän ennen tikanheittoa!", kun krh:n murkulan sytyttimen käyttöohje pitäisi suomentaa: "Vedä kärkisuojus irti ennen ammuntaa!".

Make: Erään arvion mukaan ase saattaisi olla niinsanottu varikkokorjattu ase, joskus mahdollisesti II maailmansodan ajoilta, jolloinka niitä saatiin myös sotasaaliina. Samaisen arvioijan mukaan kyseisen varikkokorjauksen aikana aseita muutettiin myös yksitoimisista kaksitoimisiksi. Mitä mieltä olet kyseisestä asiasta ja mitenkähän sen pystyisi näkemään onko ase muutettu miehistömallista upseerimalliksi??

Pete: Muutostyö upseerimalliksi tapahtui yksinkertaisesti vaihtamalla aseeseen hana, jossa on erityinen liipaisinviritys-kieleke. Muut laukaisukoneiston osat ovat yhteisiä mallien välillä. Miehistömallin hanaan ei nähdäkseni voida asentaa virityskielekettä jälkikäteen - ainakaan ilman hikeä ja hitsailua. Muutostyön tekemistä jälkikäteen ei pysty havaitsemaan mitenkään, ellei miehistömallin hanaan ole lisätty metallia hitsaamalla, mihin toimenpiteeseen ei Venäjällä ryhdytty edes pahimmassa hätätilassa 2. maailmansodan aikana.

Varikkokorjattuihin aseisiin löytyi upseeri-mallien hanoja riittämiin, ainakin "Vuosisataisen Vihollisemme" korjaamoilla. Kaksitoimiseksi muuttamisen mielekkyys on perin kyseenalaista, kaksitoimi-liipaisun jäyhyyden takia. Parin sekunnin "etutikki" tulenavauksessa on turha, jos laukaus menee ohi tai se tuottaa osuman, joka ei ole välittömästi lamauttava. Nagantin muotoilun ansiosta sujuu peukaloviritys, eli "erityinen käsitemppu", viiveettä ja lähestulkoon vaistomaisesti, kuten itselataavista pistooleista ainakin Beretta M 1934/35:ssä. (Päinvastaisia tapauksia ovat mm. FN GP-35 - ja erityisesti Ukko-Mauser).

Vaivannäöstäsi ja tiedoista kiittäen. Terv. Make.

Pete: Eipä kestä liikoja kiitellä! Nagant on pahimmoilleen juuri se asemalli, jota en ole koskaan omistanut, ja kirjallisuudenkin tietous on kovin pintapuolista. Joitain yksilöitä on joskus kauan sitten tullut purettua, lähinnä laukaisuvastuksen kevennystapin asettamiseksi "valtavieterin" alahaaran ja kahvarungon väliin (oheiskuvassa mutteri). Liereän tapin sopiva läpimitta on 8 mm. (Pituuttaan en enää muista). Kikka neuvotaan Jurjevin teoksessa "Urheiluammunta", jota ei tietenkään ole käytettävissä tähän tarpeeseen.

Liipaisinmekanismeja ei pidä, eikä tarvitsekaan, ryhtyä esim. hiomaan. Jousen alahaaraa voi hieman ohentaa, mutta kohtuudella, laukaisuvastuksen kevennyslieriön etupuolelle ulottuvalta latvaosaltaan. Maallikko-askartelijan tehtäväksi en suosittele muita toimenpiteitä kuin tapinpätkän asentamisen jousenhaaran alle.

2305 MM; Pete


Miffä ovat Pvefiventivvifet Juviftukfet?

1) Onko itsesensuurivirus iskenyt, kun Presidentilliset Ukaasit loistavat poissaolollaan GOW-sivulta?
2) Myöskään kalkkivaari Tiitus J. Nyppylän kähinöitä ei ole kuultu aikoihin. Ei kai hän ole jo siirtynyt autuaammille metsästysmaille?

Nimim. "Politiikan kirkkoslaavia ja kähinöitä kaipaava"

  Ukaaseja ei julkaista ilman aihetta, eikä aihetta ole ilmaantunut, toistaiseksi. "Muumi-Mamman käsilaukku"- tyyliset aiheet jätämme bulevardilehtien ruodittaviksi: Eivät koske aseharrasteita tai -harrastajia. Ulkoministeriön kotisivuilla kannattaa kuuleman mukaan pistäytyä. Siellä riehuu ("relata refero") joukko hoplofoobikko-virkamiehiä, joiden nimiä ja lausuntoja on suositeltavaa alkaa poimia muistiin "tulevan PÄIVÄn" varalle - todistusaineistoksi.

Eivät he tietenkään voi/saa esittää mielipiteitä ilman Valtion Ylimmän Johdon lupaa, eivätkä poiketa Virallisesta Politiikasta, koskien harrastevapautta. Yksityishenkilöinä heillä olisi mielipiteenvapaus, mutta koska sivu on Ulkoministeriön sivu, katsotaan sen kautta kulkeva informaatio virallis-luonteiseksi, tulevaa vapauksien vähenemistä enteileväksi uhoamiseksi. Vahinko, että en itse pysty selailemaan ko. sivua nettiliitännän (ja sen käyttötaidonkin) puuttumisen takia: "Suutarin lapset kulkevat avojaloin!"

Hoplofoobisen sanoman löytäisin kyllä, vaikka se olisi kätkettyäkin, tarkoituksena juntata ase-vihamielisyys ihmisten alitajuntaan jo päiväkodista alkaen. Kaikki joukkoviestimet Suomessa(kin) on valjastettu tuohon mielipiteiden muokkaukseen! Aivopesu kohdistuu ns. yhteiseen kansaan. Aseharrastajat ovat parantumattomia tapauksia, eli täysin immuuneja jopa "subliminaaliselle" ase-vastaiselle propagandalle esim. elokuvissa tai TV-lähetyksissä. Menetelmä on piilovaikuttamista pirullisimmassa muodossaan, jos vastaanottaja on vaikutteille altis, eikä siis immuuni eli "penseä" piilopropagoinnille.

Sitä on harjoitettu länsimaissa kai jo 1970-luvulta alkaen. Piilomainonnassa aiemminkin, kunnes TV-yhtiöt hoksasivat tarkistaa mainosfilmit ja -videot kuva kuvalta, vaatien poistamaan "glimpsit". Silmä ei ehdi muuttaa yksittäistä 1/24 sekunnin tai TV:n 1/25 sek. välähdystä hahmotetuksi kuvaksi, mutta se viestittyy kuitenkin alitajuntaan. Subliminaalisen menetelmän kehittelivät tähänastisen tiedon mukaan fysiologi Ivan P. Pavlov ja elokuvaohjaaja Sergei M. Eisenstein Neuvosto-Venäjällä. Kenellä parempi tieto, hän oikaiskoon!.

Ase-vastainen indoktrinaatio kaikkien joukkoviestimien yhteisvaikutuksella ei ole meidän päiviemme ilmiö, vaan se alkoi 1960-luvulla, ellei peräti jo hugaisimmat pohjalietteet pintaan nostaneen yhteiskunnallisen järistyksen seuraamuksena v:n 1944 syksyllä. Näin siis Suomessa. Aivopesu perustuu "lysenkolaiseen teoriaan", että mm. kasvien (kuin myös ihmisten) geneettistä perimää pystytään peukaloimaan alkionkehityksen jälkeenkin. Hoplofoobiksi kuitenkin todennäköisemmin synnytään kuin opitaan: "Kannettu vesi ei kauaa kaivossa pysy", eli opetukset on helppo pois-oppia, ellei fobia ole periytynyt atavistinen mielenvika, joka muistuttaa vaikkapa simpanssin synnynnäistä käärmeenpelkoa: "Zimppi" pelkää muovisia lelukäärmeitäkin, ja jopa köydenpätkiä, vaikka ei olisi milloinkaan edes nähnyt oikeaa kärmestä.

Monikin julkisuuden henkilö tai virkahenkilö joutuu näyttelemään (urallaan edetäkseen) ase-vihaajan roolia, vaikka hän ei "tosi-hofo" olisikaan yksityishenkilönä. Ilmiötä ei siis voi oikopäätä kytkeä tiettyihin henkilöihin, mutta tietyt henkilöt on helppo kytkeä ilmiöön: Muistan mm. tämänhetkisen ulkoministerin lausumia jo niiltä ajoilta, jolloin Repo-Visio pakkosyötti talk-showta nimeltä "Vedenjakajalla". En muistele niitä erityisemmällä lämmöllä...

2) Kyllä Kalkkivaari ajoittain käy kolkuttelemassa ryhmysauvallaan OiOnLvkuOsatsOn ovea, mutta kalusto- ym. hankinnat "bungasivat" firman lähelle selvitystilaa, eikä vaarin kaipaamaan kompassinesteeseen voitu budjetoida määrärahoja. Muuttuipa Tiitus J. silloin kovin huonomuistiseksi mm. Viron ja Aunuksen sotaretkiensä suhteen. Merkit tosin viittaavat vain tilapäiseen dementiaan: "Kunhan rattaat saavat rasvaa, voipi masiina vielä käynnistyäkin", vihjailee viekas ja aina janoinen vaari.

Toimituksessa tarjotun teen hän hörppii, Earl Grey:n laatua sinänsä moittimatta, toteamuksella, että: "Maistuipas taas tee vähän pehmeältä! Vai onkohan vaarin makuaistikin alkanut iän myötä heikentyä?" (Bergamotti-aromin terävöittämiseksi teehen sekoitettu Eau de Gologne N:o 4711:kin piti annostella tipoittain, mutta sekin loppui jo viime vuosituhannella).

Tokihan me hienovaraisen vihjeen ymmärrämme, mutta oli priorisoituja hankintoja. Viimeksi kirjeposti-boxin vuokraaminen! Elämme kuitenkin toivossa, että voimme joskus vielä liukastaa vaarin sanaisen arkun salvan ja saranat, eli rasvata muistimekanismin hammaspyörät nykyistä kovemmalla teellä. Riippuu siitä, alkaako maailmalta tippua edes ykkös-taaloja. Mieluummin Unionin kuin Konfederaatin, vaikka "Dix Dollareilla" alkaa olla jo keräilyarvoa. (Nimitys "Dixieland" johtui aikoinaan Louisianan 10 dollarin setelin ranskankielisestä arvomerkinnästä. Me elämme saman logiikan mukaan "Tjugoslaviassa": Pannaanpa taas muistiin uudissana! Ja jos aihetta ilmenee, on varastossa jo toinenkin perki-häjy nimitys: "She-Slobo").

0106 MM; Pete


7,62 x 39 mm "Subsonics" - keskustelu jatkuu

Oviräppänästä kolahti eteiseen Kaliberi-lehti, sisältäen mm. esittelyartikkelin SAKO 75:n lukkosysteemiin customoidusta 7,62 x 39 mm, tai oikeastaan .308 x 39 mm luodikosta, jossa oli huononpuoleisella menestyksellä kokeiltu myös vaimenninlatauksia. GOW:in testiampujat ovat askarrelleet saman aiheen parissa pitkin kevättä, kooten ainakin ballistisilta ominaisuuksiltaan hyvin onnistuneita supu-latauksia, osa niistä painemittaustenkin kera, ja tarkkuus vaikuttaa riittävältä metsästystarkoituksiin järkeville ampumaetäisyyksille, ilman kiikariakin. Heränneitä kysymyksiä on kaksi, jotka yritän tiivistää lyhyen kaavan mukaisiksi, koska vastaukset voivat olla "tyhjentäviä".

1: Mielipiteitä ruudin N125 käytöstä "puolipanoksissa"?
2: Mielipiteitä luotivalintojen selityksestä: "Kuka keveitä tarvitsee, kun piekkari on keksitty?"

Nimim: "TiiPii"

/ Pete. (Kenttätöiden tekijätkin voivat ottaa myöhemmin kantaa heille tuttuun ja läheiseen aiheeseen).

1: Vaimenninpatruunoihin käytetty ruuti oli aluksi valikoitu ilmeisen tarkoitushakuisesti! Painetussa sanassahan on ankarasti kiellettyä julkaisemasta käyttökelpoisia latausohjeita supupatruunoihin tai säästölatinkeihin ylimalkaan. Ruutia N125 ei myydä yksityishenkilöille, joten annosteluohjeita on lupa julkaistakin. Joku tietysti voi yrittää ladata raskasluotisia "subsoniceja" vaikkapa patruunoista purkamallaan N125:llä, mutta puuhasteluun liittyy riskejä:

Ruutia ei ole vakioitu, eikä siitä ole ylimalkaan saatavissa muita tietoja, kuin että latausten aloitusannokset ovat (yleensä) samaa luokkaa kuin ruudin N120. Kokeiluja oli tehty myös sillä, joten ruudit voidaan käsitellä kuin kyseessä olisi sama laji. Eroavaisuudet ovat pieniä ja valmistuserä-kohtaisia, muuttujana ehkä vain tilavuuspaino. Tarkoitushakuisuuden logiikalla voitiin latauksien jatkotutkimuksia suorittaa N120:lläkin, joka ei sovellu ehkä lainkaan 12-grammaisia kevyempien luotien saatteeksi kaliberiin 7.62 x 39 mm.

Vaikka purkkiruuti N120 on pyritty vakioimaan palonopeudeltaan ja energiasisällöltään, voi sen syttymisherkkyys kevytlatauksissa olla vaihtelevainen. Itse olen pidättäytynyt jakelemasta säästölatausreseptejä N120:llekin, koska käyttökelpoisempia ajoaineita löytyy jopa hidaspaloisemmista, mutta erityisesti nopeapaloisemmista VV-ruudeista. Säännöllisesti syttyäkseen ja palaakseen vaatii N120 lähes 3000 ilmakehän painehuipun, mikä vastaa melkeinpä 7.62 x 39 mm tehdaslatauksen keskivertopainetta. Hieman runsaan 1000 ilmakehän paineilla operointi "hylsyntäyttävien latinkien ruudilla" on Tuonettaren kosiskelua.

Kaliberi-lehden artikkelin kirjoittaja on jo kerran kokenut ilmiön nimeltä S.E.E. (= alilataus-detonaation) omakohtaisesti. Vuoden 1984 pääsiäisen aikoihin olivat vaarassa silmät. Näissä leikeissä olisi mennyt ehkä henki, jos kohdalle olisi sattunut nallivika tai muu sytytyshäiriö. Ruutilatinki sentään nelinkertainen ja hylsyn tilavuus pienempi kuin aiemmassa tapauksessa. SIERRA 168 gr International/ Matchking-luodilla ja 0.68 grammalla vakioidumpaa ruutia N120 oli saatu aikaan aliäänilataus, mutta lähtönopeuksien vaihtelu oli melkomoinen ja suurin osumakuvio todellakin roiskaisu.

SIERRAn vaippa-aineen kovuus ja kitka ovat tunnetusti yhdenmukaisimmat, mitä kupariseoksesta on inhimillisesti katsoen mahdollista saada aikaan, joten hajonnan syynä on ollut epäyhdenmukainen ruudin syttyminen ja/tai palaminen. Ruutia N110 käytettäessä olisi annos 0.68 g ehkä sopiva, tai ehkä hieman liiallinen, tuottaen yli-äänisen patruunan. Itse en viitsisi haarukoida supu-latinkia millään kivääriruudilla, vaan haeskelisin ajoaineen N300-ruutien valikoimasta: Löytyy! Moniakin! Luodin D166 takana oli N120 jo täsmätoimisempaa, ja antoi yhden pienenpuoleisen "sattumakasankin", mutta enpä ryhtyisi leikittelemään kyseisellä riski-ruudilla, koska Tuonetar voisi joskus vastata kosintaan hiljaa: "JUU", kuten suutarin tytär Reino Helismaan iskelmäsanoitteessa. 13-grammaisen "tappurin luodin" saatavuuskin on ollut sattumanvaraista viime aikoina.

Kaliberi-lehden artikkelin kirjoittaja antaa tekstissään sentään ymmärtää, että tutkimukset jatkuvat nopeapaloisemmilla ruudeilla, tavoitteena tarkkakäyntinen vaimenninlataus. Ajatus on kannatettava! Suosittelen vilkaisemaan nettisivumme testiartikkeleita: Emme pane pahaksemme julkaisemiemme reseptien hyödyntämistä, koska nehän on tarkoitettukin mahdollisimman laajaan julkisuuteen: "Uskovaisten tavarat ovat yhteisiä!" Tietoja lainattaessa on toki hyvä tapa ilmoittaa niiden lähde, vaikka olemassa onkin "tiettyjä paineita" GOW:n olemassaolon pitämiseksi visusti salassa lehtien lukijakunnalta.

2: Mistähän löytyy se piekkari, joka ampuu 6.0 - 9.73 gramman painoisia luoteja lähtönopeudella 300 m/s, + 5 m/s miinus 10 m/s vaihtelutoleranssilla?! Latausvoimakkuuden pitäisi olla aseenkäyttäjän itsensä säädeltävissä. Kevyinkin yleisesti käytettävä 7.62 mm ammus, lyijyseoksinen palloluoti, painaa 3.0 grammaa tai vähän alle, mutta kuitenkin enemmän kuin .22 LR:n vakioluoti. Ja voisiko joku viisas kertoa, mistä saisi TODELLA aliäänisiä .22 LR-patruunoita? (Subsoonisia säällä kuin säällä ja kaikenlaisissa aseissa). Itse tiedän vain sen, miten niitä voitaisiin/pitäisi ladata, jos irtokomponentteja myytäisiin. Nooh, vielä tulee sellainenkin aika.! Toivottavasti jokin valmistaja tuottaa silloin myös 12.7 mm pituisia "välipitkiä" hylsyjä. Kokopitkä kun on liian pitkä ja Short liian pätkä.

Aguila .22 Short Subsonicia voi ampua Long Rifle-pesitetyillä aseilla, mutta loivarihlaisimmissa piipuissa ei ylipitkä luoti saa vakautumiseen riittävää kierrosnopeutta. "Kalikkana" lentävän luodin osumatarkkuus voi olla tyydyttävä jonnekin 25 - 30 metriin, mutta ampumaetäisyyden pidetessä alkaa ainakin pystyhajonta kasvaa, koska ilmanvastus riippuu siitä, kuinka pitkät huikoset luoti lentää kärki, kylki tai peräpää edellä.

Lausuman: "Kuka keveitä tarvitsee, kun piekkari on keksitty?" voisi kuitata löysänä huulenheittona, ellei tietäisi, että 7.62 mm raskas torpeedoluoti kantaa jopa 2 ½ kilometriin tappavan vaarallisena, ammuttuna vain 300 m/s lähtönopeudella. 12-grammaisen luodin D-47 alastulonopeus kärki edellä on luokkaa 150 m/s. Se kahlaa kesäpukuiseen ihmisvartaloon yllättävänkin syvälle, eikä tyydy kolhaisemaan päähän osuessaan pelkkää kipeää kuhmua. Se poraa reiän, upoten pahimmissa tapauksissa jopa kaikkein jaloimpiin ihmisestä löytyviin ruumiinosiin: Aivorunkoon tai selkäydinjatkeeseen. D-166 putoaa hieman nopeammin ja kahlaa vieläkin syvemmälle...

Eräitä terminaaliballistiikan sääntöjä löytyi muistin lokeroista: Wanhan Normin mukaan riittää pelkkään lannevaatteeseen puetun ihmisen (= täysikasvuisen alkuasukkaan?) vakavaan haavoittamiseen 10 Joulen liike-energia, ja univormuun puetun ihmisen tappamiseen 1 Joule per 1 kg elopainoa, eli keskimäärin 75 Joulea, tai hieman enemmän. Edellytyksenä on tietenkin osuma jaloimpiin ruumiinosiin eli "vitaali-orgaaneihin", joita löytyy pääkopan, rintakehän ja vatsaontelon sisältä, sekä kaulasta, mutta joitain suuria valtimosuonia myöskin raajoista.

Muistisäännöt ovat ajalta ennen antibioottien ja tetanus-profylaksian keksimistä (jolloin hevostallin lantakuurnassa haudutetut 25 mm puukuulat olivat suosittuja tykistön kartessilaukausten "tytärammuksia"), mutta osuma vaikkapa päähän on usein kohtalokas vieläkin. Koeampujamme Markuksen näppäilemä Brömel QuickTARGET-ohjelma tulosti seuraavat supu-latinkien HENGENvaaralliset kantamat seuraaville 7.62 mm luodeille:

Lyijy-palloluoti 3.0 grammaa, iskunopeus 200 m/s: 260 m.
Taskuaseen luoti 4.8 grammaa, iskunopeus 175 m/s: 486 m.
Parabellum-luoti 6.0 grammaa, iskunopeus 165 m/s: 610 m.
Karabiinin luoti 110 grainia, iskunopeus 155 m/s: 803 m.
Rk:n vakioluoti 8.0 grammaa, iskunopeus 155 m/s: 1260 m.
Rk tarkkuusluoti 150 grainia, iskunopeus 150 m/s: 2270 m.
Sierra HPBT    168 grainia, iskunopeus 145 m/s: 1969 m.
Lapua B406    195 grainia, iskunopeus 140 m/s: 2450 m. *)
Lapua D166    200 grainia, iskunopeus 140 m/s: 2458 m.

*) Laskennallinen arvio! Luoti B406 on vedetty pois tuotannosta ja poistettu myös päivitetystä Q.L/T:n tiedostosta. Sillä oli kuitenkin ladattu testipatruunoita Vesa Toivosen koeammuntoihin KALIBERI-lehden artikkelia varten.

"Rk:n tarkkuusluodiksi" valitsin oma-aloitteisesti kärki edellä ammutun Lapuan 9.7 g Lock Base:n. Peräpää edellä lentäessään sekin voi olla miehentappava 2500 metrin etäisyydelle saakka, koska "pisaramuoto" on edullinen ilmanvastuksen voittamiseksi aliäänisillä lentonopeuksilla. (Markuksen täsmennykset).

Tämä oli eräs QuickLOAD-ohjelman ulkoballistisen QuickTARGET-    osion testivaihe, jolla havainnollistetaan ohjelman monipuolisuutta. Kunkin luodin lähtönopeus: 300 m/s tasan. PROBLEEMA: Kuinka kauas luoti on lentänyt kärki edellä silloin, kun sen iskunopeus alentuu listattuun lukemaan? Kun joku laskee luotien Joule-määrät annetuilla iskunopeuksilla, voi ensi-reaktio olla räkäinen röhönauru, jota kenties seuraa kolminkertainen "HUGAA!"-huuto: Kesä-univormuun puettu soturiko muuttuu SANKARIKSI osumasta, joka metsästysasetuksen mukaan riittää hädintuskin jänisjahtiin?! Ja supu-latinkiko voi tappaa ihmisen melkein "nelejänneksen" (= 2.5 km:n = 0.1 "poronkuseman") etäisyydelle raskaalla torpeedoluodilla??!!

Tappavien iskunopeuksien likiarvo pitää paikkansa, jos ampuma-tapaturman kohdehenkilö on kevyesti puettu ja mahdollisesti vielä hieman keskenkasvuinen eikä päässä ole teräskypärää, jos luoti osuu päähän. Suikka tai "verikauha" ei luotia hidasta, mutta paksusti vuorattu turkislakki voi pelastaa hengen. Arviot on kaiveltu eri lähteistä; vanhimmat niistä jo Ameriikan Waltojen Sisällisen Sodan ajalta. Jonkin .31 cal. Percussion Colt "Wells Fargo" Modelin 8 mm palloluodin lähtönopeuskaan ei ollut paljoa yli 200 m/s, mutta vainajia noilla aseilla tehtiin kyllä. Jesh; vain 60 Joulea! Mutta 6-kertainen lukema "nirhaus-kriteeriin" verrattuna! Ampumaetäisyyskin oli usein vain korttipeli-pöydän toiselle puolelle... 7.65 mm Browning-pistoolin tappavan tehokkaaksi kantamaksi (osumalla "jaloimpiin ruumiinosiin") on tiedetty puoli kilometriä - jo sadan vuoden ajan: QuickTARGET vahvistaa tuon perimätiedon likimäärin oikeelliseksi. 7.65 mm Parabellumin luodin tappavaksi kantamaksi tiedetään jopa 800 metriä, mutta lähtönopeus oli 360 m/s tai enemmänkin.

Kun "Mustan Enkelin" nahkasiipi läpsäyttää, eikä vain sipaise, eli kun luoti osuu herkkään hengenpaikkaan, voi erityisesti yli 12 grammaa painava 7.62 mm torpeedoluoti koitua kohtalokkaaksi listattua iskunopeutta alhaisemmallakin vauhdilla osuessaan, tai vastaavasti kauemmaksi 140 m/s iskunopeudella: Ballistiikkaohjelman tekijä Brömel varoittaa virhe-marginaalin kasvavan yli 2000 metrin ampumaetäisyyksillä. Muistettakoon sekin, että ilmanvastus alenee suorastaan äkkijyrkästi, kun luotinopeus vähenee äänennopeuden tasolta todella aliääniselle tasolle (< 300 m/s) ja torpeedoperäisen luodin peräpään muotoilustakin alkaa koitua todellista hyötyä ilmanvastuksen voittamisen kannalta. Kiinteiden tai nestemäisten väliaineiden vastus vähenee "vain" logaritmisessa suhteessa. Toki merkittävästi sekin.

Kun luodin pituus läpimittaan verrattuna on yli kolminkertainen (ammus on suhteellisesti pidempi kuin Kruppin Standardi-Luoti), alkaa sen läpäisy saada "nuolimaisia", eikä pelkästään luotimaisia ominaispiirteitä. Selkeimmin ne ilmenevät torpeedoluoteja ammuttaessa. Ranskalainen kenraali Desaleux kiinnitti niihin erityisen huomion, ja hänen havaintoihinsa perustui v. 1898 käyttöön omaksuttu pitkä, virtaviivainen torpeedoluoti "Balle Desaleux". Jämeän taljajousen nuolen iskunopeus on vain joitakin kymmeniä metrejä sekunnissa, mutta jos sen kärki on osaavasti valittu, se voi lävistää norsun (paksuimmasta kohdastaan!), tai hiekalla täytetyn 10 litran muoviämpärin, johon tavanomaisten kiväärikaliberien tavanomaiset metsästysluodit useimmiten pysähtyvät.

Harjoitus- ja metsästysammunnan turvallisuusnäkökohtiin kiinnittävät latausfirmojen kanssa yhteistyötä tekevät asetoimittajat harvoin huomiota. Lataamot lataavat supupatruunoita mieluimmin "Vain Virkakäyttöön": Koti- ja vientimaiden armeijoille, militioille ja cioille, ainoina kriteereinä maksimaalinen iskuenergia (teoriassa) tietylle etäisyydelle ja lentoradan minimaalinen kaarevuus. Väliä hällä, vakautuuko luoti käytettävien aseiden rihlannousun antamalla kierrosnopeudella, ja onko luodin nopeus eri ase-yksilöissä todellakin alisooninen, ehkä trans-sooninen, vaiko peräti yliääninen tavanomaisimmissa vallitsevissa ilmasto-olosuhteissa. Ohi tai läpi ammuttujen luotien tuottamista riskeistä piitataan virkakäytössä vieläkin vähemmän: "Shit just happends sometimes.!"

Vaimenninlatausten siviilikäyttöä, tai ainakaan niiden kotilatauksen mahdollisuutta "ei ole olemassa" painetun valistuksen mukaan, joten ampuma-turvallisuuskin voidaan unohtaa hyvällä omallatunnolla: Satunnaisesti julkaistavat latausreseptit saavat perustua sellaisten ruutien käyttöön, joilla sattuu alilatausdetonaatioita ennemmin tai myöhemmin. Luoditkin ovat harvinaisia, kalliita, tai jo pois tuotannosta. Ihan kaikkeen painettuun sanaan ei ole viisasta luottaa: Voi mennä henkikin!!
Onneksi on Internet ja GOW-sivu! Ilman kovinkaan huganhajuista oma-kehua tohdimme tehdä tiettäväksi, että meillä on ainakin toistaiseksi maailmanlaajuinen monopoli erikoislataus-reseptien jakelun alalla.

Puheenalainen "piekkari-lausahdus" joutuu ehkä uuden arvion kohteeksi, kunhan .22 LR:n irtokomponentteja aletaan myydä Suomessakin käsinlataajille, tai kun TODELLA aliäänisiä .22 LR-patruunoita on jokaisen asepuodin hyllyillä, kohtuuhintaisina tuontivalmisteina, ehkä Venäjältä, Kiinasta tai Brasiliasta. (Kohtuu-hintaisuuden vaatimus poissulkee Lapua/Schönebeckin kilpailusta, ja dollarin kurssin nykyinen taso toistaiseksi myös Remington/Aguilan). Tässä ja nyt voidaan lausuma sivuuttaa joko puujalkavitsinä tai harkitsemattomana möläyksenä - ellei peräti myyntipuheena. Olenpa joskus ennenkin lukenut, ja jopa omin korvin kuullut erämiesten tupa-illassa "Liturgian Kevytlataus-villitystä Vastaan":

Tilaisuus oli paikallisen urheilu- ja erätarvikemyymälän järjestämä (Joensuussa vuoden 1984 kevättalvella), ja kansanvalistus tietenkin sen mukaista. Luennoitsija VV:lta; joku paikallisen riistanhoito-yhdistyksen vastaava aktiivi joo-miehenä. Kun useampikin yleisön edustaja korosti vaimenninlatinkien ja vaimentimien hyötyä ampumaharjoittelun apuvälineinä ja harjoitteluaktiivisuuden lisääjinä, oli ainainen argumentti: "Harjoitusaseeksi voi OSTAA pienoiskiväärin. Myös ILMAKIVÄÄRI on oivallinen harjoitusväline: Kannattaa OSTAA!" Melko niljakkaita sammakoita, koska valistustilaisuuden teemaksi oli mainostettu "patruunoiden kotilataus". Paljastui villakoiran ydin: Kaikki pitää aina OSTAA. Mitään ei pidä/voi/saa TEHDÄ ITSE!

Tarvikkeiden tarjonta on siis "luojassaan". Lisäksi on piekkarin laillinen käyttöala yhä varsin rajallinen esimerkiksi metsästyksessä, eikä ilmakivääriä SAISI käyttää riettalintujen tuhontaankaan. Nooh "pumagi jest pumaga, a praktika praktika", ja pumaagalle eli paperillehan säädöskokoelmat painetaan!     Metsästäjät tosin unohtavat lähes säännönmuksisesti toisen sananparren: "Kenellä on AIVOT, saa käyttää niitä! MUITA varten ovat ohjesäännöt!". Ukotus ja aivopesu on kantanut kaunista hedelmää, ja se jatkuu YHÄ mm. metsästäjäntutkinnon valmennuskursseilla, joille on osallistunut moni "nuori tiedustelija".

Juuri aseen monikäyttöisyys viehättää 7.62 x 39 mm pulttilukkoluodikon tapauksessa, kun mahdollisten latinkien koko skaala - hiirinapsauksista laillisiin hirvijysäreihin - on ladattavissa painoltaan kulloinkin tarkoituksenmukaisilla, eli ei tarpeettoman raskailla, luodeilla. Pahvihirveen saa poratuksi reiän vaikka 3 gramman painoisella lyijypallerolla. Vakiopainoiset rk-luodit, painoluokka 8 grammaa, tai pulttilukkoluodikoihin 150 grainia, tuottavat varsin tasapainoiset lataukset; olkootpa täystehoisia tai vaikka aliäänisiä.

Vakautumisvaikeuksia ei ole odotettavissa supu-lataustenkaan tapauksessa ja luotien vaarallinen kantama on suhteellisen alhaisen ballistisen kertoimen takia lyhyehkö. Raskasluotiset vaimenninpatruunat on kehitelty "Vain Virkakäyttöön" (= toisin ajattelevien ihmisten ja oikeidenkin rikollisten tai vihollisten TAPPAMISEEN - puhuttaessa asioista vihdoinkin niiden oikeilla nimillä, sortumatta enää viljelemään "fyysisen eliminoinnin" kaltaisia eufemismejä). Harjoitusammunnoissa tai pienriistan pyynnissä riittää alhaisempikin ammuspaino. Käytännöllisen tehon suhteen ei menetetä mitään, mutta "Debet"-sarakkeelle voidaan kirjata ampumaturvallisuuden enentyminen ja lataustarvikkeiden yleinen saatavuus, parempi osumatarkkuus, sekä laukausten huokeampi hinta:

30 - 40 pennin vakioluotien ja runsaan markankin/ kpl maksavien erikoisluotien hankintahinnan erolla on merkitystä, jos vuotuinen harjoituslaukausten lukumäärä aletaan kirjata viisinumeroisilla lukemilla. Se vasta potuttaa, jos tyyriit erikoisluodit tuottavat tauluun kämmenenkokoisia roiskaisuja ja luodinreiät ovat soikeita, eivätkä ballististen ohjelmien lentorata-ennakoinnit pidä paikkaansa "kylkimyyryssä" lentävien, presessiossa hoippuvien luotien lisääntyvän ilmanvastuksen takia. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: "Hoippaava" luoti kaatuu pian lentämään epävakaana kalikkana, jolloin sen vaarallinen kantama lyhenee ja ampumaturvallisuus paranee sitä kautta. Aina tärkein tavoite, osumatarkkuus, jää kuitenkin saavuttamatta.

Vertailussa: "Piekkari, vaiko 7.62 x 39 mm luodikko" on viimeksimainitun aseen valintakriteereistä tärkein siis mahdollisuus säädellä itse, omatoimisesti, patruunan latausvoimakkuutta ja luodin tehokasta/vaarallista kantamaa, sekä asekohtaista osumatarkkuutta, tarkoituksenmukaisimman ruudin ja luotityypin valinnalla. Vaikkapa 3-grammaisen lyijykuulan, joka matkaansaatetaan pelkän nallin voimalla. Nykyisillä polttonesteiden hinnoilla ei "hodzit" ajella ehkä peninkulmien päähän ampumaradalle, jos harjoitusammunnat voi ampua omalla takapihallakin, häiritsemättä v..tumaisenkaan naapurin kohmelorauhaa.

"Kissanaivastuksethan" eivät juurikaan ääntä päästä, ja melko yksinkertainen suputin eliminoi sen vähäisimmänkin napsahduksen. Naapurisopua tuskin järkyttää aseen kylmälaukauksen melua hiljaisempi (SIC!) laukausääni, jonka nallinpohjaan lyövä iskuri saa aikaan. Omistin itse vuosia sitten 12 ga haulikkoon sovitetun .308 x 39 mm sisäpiipun, jolla ammutut laukaukset eivät häirinneet edes samassa huoneistossa asuvan äiti-muorini iltapäivänokosia. Ampumapaviljonkina toimineen työhuoneeni mitat ovat 4 x 4 metriä. Haulikon piipunpituus oli 500 mm, sisäpiipun pituus 320 mm ja työhuoneen sekä äidin makuuhuoneen välisten kahden oven paksuus on 40 mm.

Vaimenninta ei asejärjestelmässä ollut: Sitä ei tarvittu! Pääasiallinen ammustyyppi oli 8.0 mm/ 3.0-grammainen puristelyijy-pallonen (.31" percussion revolver), valmistaja Händler & Natermann. Ruuditettujenkin patruunoiden paine oli niin pieni, että ammuttu hylsy putosi omalla painollaan patruunapesästä. Pelkällä nallilla ammuttaessa oli tekniikkana yleensä "kartussilataus", eli lyijykuulan pudotus irrallaan pesään ja lataaminen nallitetulla hylsyllä (= purettu, ruudista tyhjennetty paukkupatruuna). Luotien voiteluksi havaitsin riittävän niiden pinnalla jo olevan grafitoinnin, ynnä Dri-Slide -irrotusöljyn sipaisun piipunputkeen ennen ammuntaa ja muutaman laukauksen välein.

Kyseinen liukaste sisältää "orgaanista molybdeenisulfiidia", eikä siis MoS2:ta suspensiona, kuten Carlake-kosteudenpoisto-öljy. Dri-Slide on täysin kirkasta, kypsän skotti-whiskyn väristä liuosta. Silloinen maahantuoja, nyt jo manoille mennyt firma Finnhunter Oy (Eduard Kettnerin Suomen filiaali) neuvoi aineen käytön piipunliukasteena. Tuo käyttötarkoitus lienee keksitty Saksassa hetikohta kun "Slaidia" alkoi olla saatavana siellä. Kotilataajien konstit ovat siis monet, mutta niiden julkaisukanavat "hakusassa", vaikka kuulopuheet kertovat taas uuden ase-alan aikakauslehden syntymästä Suomessa, tekijöinään loikkareita ASE-lehdestä, "relata refero".

Piekkarinpatruunat ovat tehdasladattuja tehtaiden mieltymysten jälkeen, eivätkä käyttäjän aseen yksilöllisten ominaisuuksien mukaisiksi hienosäädettyjä, kuten 7.62 x 39 mm kotilatingit. Jos piekkarinpatruuna puretaan (ruudin vähentämiseksi tai sen vaihtamiseksi), turmeltuu luodin perä muotopuoleksi. Tarkkuudelle saa heittää hellät jäähyväiset! Ruudin sytytyskin häiriintyy, koska hylsyn avattu niippaus ei enää tuota mitenkään yhdenmukaista luodin irtoamisvastusta.

7.62 x 39 mm patruuna on ladattavissa lähes "penniläistehosta" käytännössä riittävään hirvenkaato-tehoon, jotakuinkin aukottomasti, omaksuen vuoroin aiempaa hidaspaloisempi ruuti ja vuoroin aiempaa raskaampi luoti, 3-grammaisesta 13-grammaiseen saakka; joskus lyijyseosluoti, useimmiten kuitenkin vaippaluoti. Huomattakoon sentään, että latauksen muutoksia ei pidä tehdä useampia kuin yksi kerrallaan, ja kaikista komponenttiyhdistelmistä on tehtävä pikkutarkat muistiinpanot. Esimerkillisiä ovat Markuksen ja KJA:n testiraportit, mutta niitäpä ei olekaan tarkoitettu yhden lehdenvihkon yhden artikkelin tarpeisiin, vaan yleismaailmalliseen jakeluun - muutamin poikkeuksin.

Käytetyt ruudit on valikoitu siten, että niitä on yleisesti saatavina, eivätkä yleiseen jakeluun tarkoitetut reseptit saa tuottaa detonaatioiden tai muiden yllätysten riskiä. Joidenkin testattujen ruutilajien hankinta ei ehkä ole mahdollista ulkomailla, ja Suomessakin joudutaan turvautumaan (krö-hömm) "tiettyihin erikoisjärjestelyihin" esim. paukkupanosruuti N305:n hankinnassa. Laadultaan tuntemattomiakin ruuteja on testattu, mutta reseptejä ei voida julkaista, ennemkuin laji ja saatavuus on selvitetty. Italialaisten B & P 12 ga Skeet-haulikonpatruunain purkuruuti on esimerkiksi mitä parhainta 9 x 19 mm "paviljonkipatruunoihin", joissa jopa N305 on liian hidaspaloista (SIC!), mutta sitä tuskin myytänee purkkitavarana kotilataajille tässä Magnum-hulluuden riivaamassa maailmassa.

Myös luotien on oltava jatkuvasti saatavaa eikä mitään ylijäämätavaraa, jonka tuotanto on jo historiaa. Suosimme sellaisia luotityyppejä, joille voidaan ennakoida valoisaa tulevaisuutta kotimaassa ja maailmalla. Kuparivaippainen Sako 145A lukeutuu niihin. Samoin Lapua S374, samassa kaliberi- ja painoluokassa. Siihenhän itsekin ihastuin jo lähes 20 vuotta sitten, jos kohta varsinainen suosikkini on valuluoti LEE 311-93-1R; todellinen monikäyttö-ammus "taskumutkista Magnum-luodikoihin". Ylimalkaan ei ole järkevää julkaista latausreseptejä ruudille, merkki: "EI OO!" ja luodille, merkki: "VALMISTUS PÄÄTTYNYT!", vaan saatua tietoa on muidenkin voitava hyödyntää.

Aivan kesyt 7.62 x 39 mm "Kissan aivastukset" ja "Paviljonkipatruunat" ovat vielä testaamatta, koska GOW:in koeampujien aseet ovat olleet Kalashnikovin heimokantaa, eli hankalia ruokittavia käsin, papu kerrallaan, suoraan patruunapesään. Jonkinlaiset latauspinsetit tai lipassolaan kiinnittyvä syöttöränni on mahdollista askarrella? Näiden matalapaineisimpien latausten laadinnassa voidaan soveltaa samoja yleisohjeita kuin .308 Winchesterin tai 7.62 x 53R- kaliberien tapauksissa. Pienempi hylsyntilavuus tekee 7.62 x 39 mm patruunoista erityisen sopivia sisäratakäyttöön lyijykuulilla (nykyisin 7.65 mm hirvihauleilla), vaikkapa pelkillä nalleilla ampuen, ja hylsykin on helppo holkittaa erityiseksi "kissanaivastus-hylsyksi".

Jos ja kun 7.62 x 39 mm pulttilukkokiväärien valikoima alkaa runsastua, täytetään varmaan tuokin pikku aukko tiedoissa. Mikään uutuus ei 7.62 mm GeCo-patruunaa ampuva pulttilukkoase ole sinänsä Suomessa: Jo 1980-luvulla niitä rakenteli Lahden Invalidien Työkeskus, rautoina Mosin-Nagant M1891:n lukkouurna, mutta tuohon aikaan ei vielä noussut erityisempää kysyntäboomia. Asetuotanto keskeytyi kai asetarkastus-byrokratian yhtenä seuraamuksena.

Unohtuipa mainita toinen "sammakko", johon moni on kiinnittänyt huomionsa: "...hirvestykseen laillisia, muttei toki suositeltavia, patruunoita Sakon 156 gr/ 10,1 g:n 225A Super Hammerhead - luodilla, panoksena 1,80 g N130:a." Heräävä kysymys: "Miksi ei lataus ole suositeltava hirvestykseen?" Onhan se laillinen ja riittävän tarkkakäyntinenkin tarkoitukseen. Käyttökelpoisuus on kiinni peränpitäjän taidosta ja mielenmaltista, hirven anatomian tuntemuksesta, sekä hirvestysreviirin olosuhteista: Joudutaanko yleensä ampumaan yli 100 metriin, vai ammutaanko tavallisimmia haulikkohollille, taikka lähemmäksikin.

Osumaenergioiltaan "laittomillakin" aseilla (Berdanilla, täyteishaulikolla, sotilaspistooleilla ja jopa pienoiskiväärillä) on vuosikymmenien juoksussa hirvestetty hyvällä menestyksellä - kautta maailman, missä vain esiintyy hirvilajia Alces Alces. Iskuenergian Joule-lukemia tärkeämpää on tunnetusti tieto siitä, mihinkä kohtaan surmanluoti on tähdättävä. Luodilla 225A on ehkä jonkin verran "dumdum-ominaisuuksia", mutta esimerkiksi taitoa vaativilla kaularanka-/kaulavaltimo-osumilla ne ovat hirvestyskelpoisempia (= vähemmän sirpaloituvia) luoteja vaikuttavampia. Yleisesti tunnettuahan on, että .300 Winchester Magnumissa täysin kelvoton suurriistaluoti voi olla erinomainen .30-30 Winchesterissä, ja päinvastoin. Myös hirvestykseen...

0506 MM; Pete


"Mä lehden luin..."

Selailin ASE-lehteä nro 2/2000, jonka ostin heräteostona, kun siinä oli tarinaa omatekoisista luodinvalumuoteista. Ko. artikkelista en löytänyt kritiikin aihetta. Sorvi on jo rasvattu käyttövalmiiksi ja muotoporia hiottavana firmassa, jolla on asianmukaiset vehkeet. Käsivaralta ei taida onnistua?

1) Onko GOWiin joskus tulossa tarinaa samantyyppisten luotimuottien valmistuksesta? Satun tietämään, että Titari on niitä joskus tehnyt, ja Pete ollut ammattityössäkin metallialalla.

2) Artikkeli Argentiinan Colt M 1911-kopiosta DGFM M1927 kiinnosti jonkin verran, vaikka tekniikka-asiaa oli hintsusti. Huomio kiinnittyi käännökseen omistusleimasta "AERONAUTICA ARGENTINA". Oliko Argentiinan Laivastolla omat ilmavoimat? Operoivatko ne vesitasoilla, vaiko tukialuksilta käsin, jo vuonna 1927?

3) Sitten tullaan aiheeseen "Saksalaisten panssariluodit 1939 - 1945". Paljonko sen aineistosta on plagioitu GOWin ensimmäisen maailmansodan paukkuherneiden ja yhdistelmäluotien esittelyartikkelista? Vai ovatko käytetyt tietolähteet vain olleet samoja?

4) Onko ASE-lehden toimitukseen s-postiyhteyttä ja mikä on osoite? Julkaiseeko lehti oikaisuja, jos niihin on aihetta?

Nimim. Laatua vaativa lehdenlukija "TeePee"

Muotoporien käsivarais-hionta on vaativa suoritus, joka on viisainta teettää ammattihenkilöillä, elleivät kustannukset koidu täysin kohtuuttomiksi. Yrittänyttä ei tietenkään koskaan laiteta, ja esimerkiksi sorvimessinkiin saa aikaan syvennyksen jollain malliltaan yksinkertaisella kauhaporalla.

1) Monoliittisten pumppu-luotimuottien valmistuksesta voidaan joskus jotain kirjoitellakin, kunhan kuvituspuoleen saadaan ulkopuolista apua. ASE-lehden juttu oli kyllä lähestulkoon tyhjentävä, juuri kuvituksensa ansiosta. (Monoliittinen on luotimuotti, joka ei aukea pihtimäisten valumuottien tavoin). Esimerkiksi Minié-tyyppisten luotien tai haulikon "slaksien" valamisessa se on pihtimuottia käytännöllisempi. Myös paperivaipoitettavan luodin perään on edullista valaa syvennys, johon paperivaipan reunus käännetään. Alkuperäisissä Berdanin luodeissakin oli tällainen perämonttu.

Kun ammoin kehittelin Berdanin paperivaippaluotien tuotantokaluston, valettiin monoliittimuotilla vain liereä luotiaihio, joka sitten kylmämuovattiin ns. Billinghurst-upukassa (= heijarissa, lontooksi "swage") kumi- tai muovivasaralla takoen lopulliseen muotoonsa ja mittaansa sekä tiiviiksi. Tuotantoerä oli muistaakseni neljä heijarisarjaa kaikin varustein. Ensimmäinen haulikontäyteis-muottini oli myös monoliittinen. Malli oli katsottu Ameriikan Valtojen sisällisen sodan aikaisesta Pritchett-muotista. Jyrsityssä urassa liukuva valupyrstön leikkuri oli kuitenkin oma idea, vailla esikuvaa. Muistelen muotin valmistuneen v. 1972. 12 kaliiperin luodin läpimitta oli 17.0 mm.

Muuan hurjimus ampui "slakseja" 16 kaliiperin haulikolla. Kehui tarkoiksi. Aseen 16.8 mm piipunreikään ei "slaksi" ollut kovinkaan pahasti tiukka, mutta täyssuppean piipun suuläpimitta oli 15.8 mm. Tuonaikaisissa Vihtavuoren patruunoissa oli välitulppa muistini mukaan jo/vielä kuin Berdanin luotien taakse sijoitettu vahaproppu paraffiinivahaa, ja paksuhko pahvilaatta molemmissa päädyissä. Se liukasti piipunputken tehokkaasti. Täysin joustamaton "purkka-proppu" aiheutti kuitenkin niin häjyn rekyylin, että se jouduttiin pian korvaamaan muovisella joustotulpalla. Vahaproppuja jäivät kaipaamaan erityisesti mustaruutipatruunoiden käyttäjät, joiden asehuoltoa oli piipunreiän seinämiin hankautunut vahakalvo helpottanut huomattavasti.

ASE-lehden jutussa kuvatut pötköluotimuotit poikkeavat edukseen useimmista kaupallisista valupihdeistä mm. siinä suhteessa, että lyijy kaadetaan sisään luodin valuontelon kärkipäästä. Valetun luodin lyijyn kuplat eli huokoset tulevat luodin kärkeen ja lähelle sen pituusakselia, missä niiden vaikutus ampumatarkkuuteen on vähäisin. Luodin perästä tulee tiivis ja muototarkka, jos muotti on esilämmitetty riittävästi, eikä valuseoksessa ole lyijyä "hylkiviä" ainesosia, kuten arseenia tai sinkkiä.

Aikoinaan suosi Harry M. Pope kärkitäyttöisiä muotteja, ja nyttemmin jenkkiläinen muottipaja Hoch. "Pumppumuotteja" valmisti teollisesti latausvälinetehdas Ideal jo 1800-luvun lopulla paperivaipoitettavien luotien tuotantoon. Luodin pituus oli säädettävissä portaattomasti, kulloisenkin tarpeen ja aseen mieltymyksen mukaiseksi. Ei siis mitään uutta auringon alla...

Kuten Pentti Katajan artikkelissa mainitaan, eivät rasvaurat ole mitenkään välttämättömiä, vaikka luotien liukastus onkin pakollista, ellei piipunputkea rasvata ennen joka laukausta, mikä on tai oli sangen tavallinen käytäntö suulatausammunnassa, periytyen Karjalan korpimaiden ammattimetsästäjien taktiikasta ylimuistoisilta ajoilta. Luodin rasvakuurniin pumpatuista voiteista menee suurin osa hukkaan. Ampumaradan penkasta kaivettujen luotien rasvakuurnat saattavat olla vielä melkein täynnä liukastetta, jonka kilohinta on hirmuinen, jos se tuodaan kalliin dollarin maasta asti.

Eipä ihmettä siis, että korvaavia materiaaleja etsitään innokkaasti, ja on jo löydettykin. Vertailuita on myös jo tehty. Ainoa huomautuksen paikka muotissa "model Kataja" on luotien valupyrstön leikkurin ylikomplisoitu (joskin tyylinmukainen) muotoilu. Jyrsityssä lohenpyrstö-urassa liukuva katkaisulaatta on helpommin toteutettavissa, jos käytettävissä on jyrsinkone. Eräin kikkas-konstein voi sorviakin käyttää yksinkertaisiin jyrsintöihin, kuten pyrstöleikkurin uran työstämiseen.

2) Argentiinan laivasto ja ilmavoimat ovat kumpikin itsenäinen aselaji. Artikkelin kirjoittajaa lienee hämännyt sana: "AERONAUTICA", joka tarkoittaa "ilmapurjehdusta" esim. ilmapallolla tai zeppeliinillä eli dirigiibelillä (= motorisoidulla ilmalaivalla). Sittemmin siirtyi sana tarkoittamaan myös siivinlentoa, koska termi oli jo ehtinyt vakiintua espanjankieleen. Argentiinan ilmavoimien perustamisen aikoihin oli ilmalaiva vielä täysin ajanmukainen sotakone. Tietoa siitä, kuuluiko zeppeliinejä maan ilmavoimien alkuperäiseen kalustoon, ei ole käytettävissä.

3) Panssariluoti-historiikin tekijöillä lienee ollut käytettävissään ainakin Daniel W. Kentin teos Saksan 7.9 mm patruunoista. Lehtien toimituksissa voivat käsikirjoitukset lojua vuosienkin ajan ennen julkaisemistaan, mikä muistettakoon. Omasta räjähdeluoti-artikkelistani ei ole noukittu mitään, eikä sitä lie luettukaan, koskapa ASE-lehden artikkelista löytyy pikaisellakin läpiluvulla muutamia epätäsmällisyyksiä - ettenkö sanoisi suoranaisia asiavirheitä:

Alkuperäisen S.m.K.-luodin teräskeernan seos-aineena oli metallinen wolfram, eikä siis wolframkarbiidi (Lyhenne: WC ei tarkoita näissä yhteyksissä "helpotuksen huonetta". Lontooksi on wolframin nimi "tungsten", joka alkuaan tarkoitti wolfram-malmia, mutta lyhenne silti WC, koska se on karbiidin kemiallinen kaava). Wolfram-metalli tosin muuttui ainakin osittain karbiidi-yhdisteeksi, anastamalla hiiltä 1.1 % hiilipitoisesta raudasta. Mangaanilisäyksellä vähennettiin wolframteräksen haurautta. Seos oli kehitetty alkuaan työkaluteräkseksi mm. metallisorvin teriin ja poranterien materiaaliksi. Tunnettu nimellä "pikateräs", koska se kestää suuriakin lastuamisnopeuksia.

Mainintaa vaille on jäänyt pulakorvike-keernojen valmistus pintahiiletetystä eli "setseeratusta"/sementoidusta raudasta, kun wolfram-malmin saatavuus Portugalista loppui ensimmäisen kerran jo 1. maailmansodan aikana merisaarron takia. Taisi olla vuosi 1917. Länsimaisissa painetuissa lähdeteoksissa tätä vaihetta ei yleensä tunneta. Rautakeernojen pintakarkaisu suoritettiin verisuola-hiiletyksen jälkeen "maasepän konstilla", joko kylmään elohopeaan tai jää-hyyhmäiseen suolaveteen sammuttaen. Wolframteräksisten ja pintakarkaistujen rautakeernojen läpäisykyvyssä ei ollut ratkaisevaa eroavaisuutta. Ainakaan luotien käyttäjät tai puhki ammuttujen panssari-ajoneuvojen "Pater Nosteria" hokevat miehistöt eivät huomanneet eroa.

Ensimmäisten "tankkien" niitit irtoilivat tosin nurinpäin ammuttujen S-luotien osumistakin. Kohtisuora osuma saattoi tuottaa jopa läpäisyn, koska panssarilevyjen karkaisukovuus oli epäyhtenäinen: Levyt hiiletettiin nokeavalla kaasuliekillä ja jäähdytettiin vesisuihkulla. Sitten ne niitattiin kiinni panssarivaunun runkorakenteisiin. Panssarilaattojen välissä saattoi olla useamman mm:n levyisiä rakoja, joista pärskyi sisään luotien täytelyijyä. Vaunujen miehistö oppi pian suojaamaan kasvonsa ja erityisesti silmänsä teräsverkkonaamarilla ja suojalaseilla. Ensi-säikähdyksen jälkeen ei tankkeja enää pahemmin pelätty, kun niiden heikkoudet tultiin tuntemaan.

Panssarihyökkäysten kalustotappiot kohosivat pian yli 50 % lukemien. Menetyksistä noin puolet aiheutti torjunta ja toisen puolen vaunujen voimansiirron heikkoudet, telaketjurikot, ym. häiriöt. Kun voimansiirtoa ja ohjattavuutta parannettiin, oli saksalainen pst kiv T-18 jo saatu jakeluun taistelujoukoille, jolloin torjunnan tuottamat tappiot enentyivät: Usein ei rynnäkköön lähteneistä tankeista palannut yksikään omiensa tykö. Soitellen sotaan tulleilla amerikkalaisilla oli erityisiä vaikeuksia houkutella miehistöä panssarivoimiinsa, kun oli havaittu, että ensimmäinen hyökkäys jäi lähes säännönmukaisesti viimeiseksi taistoksi vuoden 1918 syyskaudella.

Hylsyleima K67 ei tarkoita luodin ominaisuuksia, vaan hylsymessingin kuparipitoisuutta 67 % Cu. K67-messinkinen hylsy on maksimaalisen joustavaa, mutta 33 % sinkkipitoisuuden takia se oli kertakäyttöinen; sovelias vain paukkupatruunaksi lataamiseen -kertaalleen. Aiemmasta K72-messingistä valmistetut hylsyt voitiin jälleenladata kovapanospatruunoiksikin, ynnä paukkupatruunoiksi kahteen kertaan. Panssarikiväärin Mauser T-18 hylsyt oli pakko valmistaa K-67:stä, koska kuparipitoisempaa hylsyä ei olisi saatu käsivoimin irti aseen patruunapesästä laukauksen jälkeen. Myös konekivääreissä tuottivat K67-hylsyleimatut patruunat vähemmän ulosvetohäiriöitä kuin K72-hylsyiset patruunat.

Taannoin mainittua sintrattua wolfrankarbiidia olivat S.m.K.(H) -luotien panssarinmurto-keernat, jotka kuitenkin esitellään "wolfram-luoteina". Ohimennen sentään mainitaan, että keerna valmistettiin metallijauheesta puristamalla. Wolframkarbiidin seassa oli juuri sen verran jauhennettua kobolttimetallia, että WC-pulveri voitiin puristaa luotikeernan muotoon kylmiltään. Puriste vastasi kovuudeltaan suunnilleen liitua. Lopullinen "Widia"-kovuus aikaansaatiin kuumentamalla keernat lähelle koboltin sulamispistettä, jolloin koboltti hitsaa WC-jauhehiukkaset kiinni toisiinsa.

Tällä menettelyllä sintrattua keernaa ei voi enää muotoilla muilla keinoilla kuin timanttilaikalla tahkoamalla. Kauppanimi Widia johtuu sanoista "wie Diamant" (= timantin kaltainen). Se on tuttu jo 1930-luvun viime vuosilta mm. sorvin teräpalojen ja vuoriporan terien kärkikiilojen kauppanimikkeenä. Ensimmäinen havainto kirjallisuudesta, koskien sintrattua wolframkarbiidia, löytyy kuitenkin viihteen puolelta: Jo 1920-luvun alkupuolella valmistettiin "ikuisesti kestäwäisiä grammofoonin neuloja" tarkoin salatulla prosessilla, erittäin todennäköisesti wolframkarbiidi-sintteristä.

Kovametallineula oli hiuksenohut lanka tavanomaisen paksuisen onton teräsneulan kärkipään sisällä; kuin lyijykynän grafiittipuikko puisessa kynässä. Kestoneula oli kenties pahanlaatuinen "levynhävittäjä", koska se ei ollut kauaa myynnissä. Myöhemmät kestoneulat olivat kokonaan kovametallisia, ja niiden valmistustapa sekä -materiaali oli jo yleisesti tunnettu. Tiettävästi ensimmäinen maa, jossa omaksuttiin wolframkarbiidi kiväärikaliberisten luotien keernamateriaaliksi, oli Puola. Siellä oli jo vuonna 1935 kehitelty 7.9 mm Maroszek-panssaripyssy, jonka läpäisy perustui luodin suureen iskunopeuteen.

Jossakin vaiheessa ennen Saksan sotaretken alkamista oli pst-kivääreihin valmistettu patruunoita, joiden luodeissa oli WC:ia joko täytelyijyyn sekoitettuna tai kylmäpuristettuna, täytelyijyn ympäröimänä liidunkovuisena puikkona. Wolframkarbiidin tehtävänä ei siis ollut toiminta panssarikeernan tavoin, vaan luodin täytteen ominaispainon lisääminen. Suomalaiset saivat Talvisodan aikaan lahjoituksena saksalaisten sotasaaliiksi jääneitä Maroszek-kiväärejä, nimellisesti Benito Mussolinin mutta tosiasiallisesti Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin henkilökohtaisena lahjana.

("Virallinen Saksa" oli Neuvosto-Venäjän liittolainen, joten aseiden lahjoittaminen piti suorittaa diskreetisti, välikäsien kautta. Historiamme "valkoisiin läikkiin" kuuluu veret seisauttava tieto, että Hermann Göring on ollut todennäköisesti pyyteettömin ulkomaalainen Suomen ystävä tunnetun historian juoksussa. Hyväksi kakkoseksi tulee Venäjän keisarinna Jekaterina/Katariina, ja Herbert Hoover vasta pronssitilalle). Juuri suomalaiset alkoivat hämmästellä sitä ballistiikan lakeja uhmaavaa seikkaa, että Maroszekin luodit puhkaisivat 22 mm paksuisen panssarilevyn kohtisuoralla osumalla kuin märän pahvinpalan, tehden peukalonmentävän reiän, vaikka "luotien täytteenä on tavallista lyijyä" (Jatkosodan alkuvaiheessa julkaistun opasvihkosen kertoman mukaan). Läpäisykyvyn selitykseksi mainittiin luodin suuri iskunopeus; VO = 1220 m/s.

Jos täytelyijyn ominaispaino olisi mitattu, olisi se ehkä havaittu hyvinkin epätavalliseksi. On mahdollista, että luotien idea perustui muistumiin nurinpäin ammutuista 7.9 mm S-luodeista 1. maailmansodan ajalta. Kun saksalaiset alkoivat itse ladata Maroszek-patruunoita, ne varustettiin panssaripyssyjen PzB 38 ja 39 patruunan 7.9 mm Patr. 318:n luodeilla, joissa oli kovaksi sintrattu keerna, valojuovakapseli, ja täysin hyödytön kyynelkaasutäyte keernan peräontelossa. Upotus huonontui hiemankin viistolla osumalla alle 20 mm:ksi. Vahvemmin ladatulla Patr. 318:llakin puhkesi läpikarkaistu 25 mm panssarilevy vain joskus vahingossa, luodin osuttua levyn johonkin tavallista pehmeämpään kohtaan.

Toistettakoon, ettei GOW:ssa julkaistua aineistoa ole plagioitu panssariluotijuttuun, lukuunottamatta termiä "keerna", joka tosin alkaa olla alan käyttösanastoa, ja sellaiseksi tarkoitettukin. En pane h-kohtaisesti millään tavoin pahakseni teknisten tietojenkaan poimintaa artikkeleistani: "Uskovaisten tavarat ovat yhteisiä", ja samoista lähteistähän tietämys on yleensä peräisin, poislukien muutamat herkku-detaljit, joita kertyi muistiini mm. kirjeenvaihdosta K.D. Meyerin ja muutamien muiden ballistikkojen kanssa aikana, jolloin nuorimmat asetoimittajat eivät olleet edes syntyneet, tai he olivat pikkuisia vielä. Alan teknisen sanaston oikeellisuuteen pitäisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota:

Esimerkiksi ASE-lehden ps-luotijutussa esiintyy termi "eloksointi" parikin kertaa väärässä yhteydessä. ALUMIINIseokset eloksoidaan eli "anodisoidaan" sähkövirran avulla. Menetelmän alkuperäisin nimitys oli "ELOXAL" (= ELectrical OXidation of ALuminium). KUPARIseokset (messinki; tombakki) tai kupari mustataan kemiallisesti, eli ne PEITATAAN kastamalla peittausliuokseen ja kuivaamalla, joskus huoneenlämmössä, toisinaan jopa lievästi kuumentaen, kunnes väri muuttuu mustaksi. Väri voi olla oksiidia (+ pelkistynyttä mustaa hopeaa erään reseptin mukaisesta liuoksesta) tai kuparisulfiidia. Peittausta on tosin myös esimerkiksi tummuneen messingin keltapoltto kiiltäväksi jollakin kemikaalilla (hapolla, tms.), kuten hylsyjen kiillotus etikalla, tai sitruunahappo- tahi viinihappoliuoksella.

4) Sähköpostiosoite <aselehti@aselehti.fi> esiintyy otsikoiden "Tilaajapalvelu" ja "Ilmoitusmyynti" alla, mutta viestit kulkenevat s-postin välityksellä toimituksellekin. Satunnaisilta lukijoilta tulleiden oikaisujen julkaiseminen ei kuulu lehden imagoon: "Erehtymättömyyden" illuusioon perustuu Vatikaaninkin arvovalta! Päätoimittaja on tosin (taas kerran) vaihtunut, mutta lehtien peruslinjan sanelevat viime kädessä niiden omistajat. Lukijakunta on vakiintunutta, joten äkilliset linjanmuutokset kostautuisivat piankin; erityisesti poikkeaminen "paavillisesta periaatteesta

2205 MM; Pete


Nagantin sinistyksestä

Kysyisin epätietoisena sellaista asiaa, että löytyiskö tietoa siitä miksi omistamassani vuoden 1917 tsaarinajan Nagant-revolverissa on piipussa ja rullassa erilainen sinistys kun rungossa. Piippu ja rulla on sinistykseltään mustempi ja kiiltävä, kun taas runko on matta. Onko ase ollut sellainen tehtaalta ulos tullessa, ja näin ollen alkuperäinen. Vai onko siihen joskus vaihdettu piippu ja rulla?

Nimimerkki Epätietoinen keräilijä.

  Vuonna 1917, Nagantisi syntymän aikoihin. Ase lienee valmistettu Väliaikaisen Hallituksen (maaliskuu - marraskuu 1917) tai kenties bolshevikkien valtakaudella (marraskuu 1917 - elokuu 1991), eikä se siis ole tsaarinajan tuotantoa. Vuonna 1919 valmistettujen Nagantien viimeistely on pahimmillaan vieläkin hutiloidumpi, kun asetehtaiden "laatu-niuhot pikkupomot" oli eliminoitu fyysisesti, kärrätty esimerkiksi Solovjetskin luostarin "Leiri N:o 1":een, tai he olivat lähteneet maanpakoon, mikä oli mahdollista vielä bolshevikkivallan ensi vuosina.

Surkeimmat Nagant-yksilöt ovat tosin peräisin 2. maailmansodan ajalta, jolloin asetyyppi oli ollut "vanhentuneena hylätty" jo yli vuosikymmenen ajan, mutta koska sen tuotantolinja oli evakuoitu Uralin itäpuolelle ja toinen tallella Tulan asetehtaalla, voitiin aseiden valmistusta jatkaa (laatutasosta tietysti tinkien) Suuren Isänmaallisen Sodan päättymiseen asti, tosin vähenevissä määrin. Otaksuttiin jopa, että viimeiset yksilöt valmistettiin vuonna 1944, mutta joitain Naganteja on koottu vielä vuoden -45 puolellakin. 1917 vuosikerran aseessa ovat liereät tai pyöreät osat, kuten rulla ja piippu, kai kiillotetut "rättilaikalla", kun taas muodoltaan vaikeampi runko on voitu jo jättää jopa takomapintaiseksi; minkä nyt harjattu enimmät "pajahilseet" irti metallilankaharjalla.

Runko-osa oli myös erilaista terästä kuin paineenalaiset osat, joten vaikka runko, rulla ja piippu olisi mustattu samassa liemessä (mikä temppu oli tehtävä, kun aseita tarvittiin paljon ja äkkiä), tuli osiin yksilöllinen värisävynsä. Runsaammin nikkeliä tai piitä sisältävä teräs värittyy violetin sävyiseksi ruskeaksi (jousiteräkset, kuten Nagantin latausluukun jousi, tai useimpien Lahti L-35 -pistoolien hylsyn ulosvedin, ja Beretta Modelo 34:n ja 35:n pinnaltaan lasinkovaksi karkaistu luisti). Raakaan taottuun pintaan jättää mustausliuos myös ehkä ohuemman ja vaaleamman värin, kuin huolellisemmin esikäsiteltyyn, eli kiiltävämpään teräsesineen pintaan.

Runko on tosin voitu myös sinistää perinteisellä "jaloruostutuksella", mutta piippu ja rulla, kiiltäväksi puleerauksen jälkeen vaikkapa uunissa kuumentaen, tai salpietari-sulatteessa. Jaloruostutus tuottaa erilaisia pikasinistyksiä kestävämmän pinnan, joka on öljyämättömänä vain puolikiiltävä, koska sitä tehtäessä rauta tai teräs todellakin ruostutetaan kemiallisesti, ja ruostekerros muutetaan tummansiniseksi rautaoksiduuliksi höyryttämällä. Himmeyden aiheuttaa pinnan mikroskooppinen epätasaisuus. Ruostutusliuoksethan syövyttävät teräksen "rokonarpiseksi". Aito sinistys (jaloruostutuksella) erottuu mustauksesta mikroskoopilla tai jo 25 x suurentavalla luupilla katsottuna. Suurennettuna "kamalan näköinen", poiketen mustauksesta: Kiiltomusta pinta on tavallisimmin keitetty lipeän ja hapettavan suolan liuoksella. Kiiltävä, sininen, ohuehko pinta voi olla terästä kuumentamalla aikaansaatua "päästöväriä".

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen, "svabodan" ja sitä seuranneen "smutnaja vremja:n" kestäessä (vuoteen 1923 saakka) valmistetuissa Nagant-revolvereissa, kuten myös vuodesta 1941 alkaen leimatuissa aseissa ovat piipun ja rullan viimeistelyn eritasoisuus runkoon verrattuna pikemminkin sääntö kuin poikkeus säännöstä. Aseesi osat ovat siis todennäköisesti alkuperäisiä. Jos piippuun ja rullaan on leimattu 2 - 3 numeroa, jotka vastaavat aseen sarjanumeron 2 - 3 viimeistä numeroa, on ase "numerotarkka", eli osat ovat jo tehtaalta lähtien samaan yksilöön kuuluneita. Sekalais-osista koottuihin teoksiin on likimain mahdotonta löytää edes kahdella täsmäävällä numerolla leimattua piippua ja rullaa, eikä vuosikertaan 1917 kuuluvaan Nagantiin kannata ryhtyä tekemään väärennös-osiakaan. Sitä, onko tällaista kokoonpano-numerointia harrastettu Nagantien tuotannossa kaikkina aikoina, en osaa sanoa.

1105 MM; Pete.

********
Säähavainto Joensuussa klo 21:25: "Nyt on Suomen suloin aika/ Nyt sen luonto kukoistaa/ Nyt sen..." Ohhoh; väärä raita kasetilla. (30 sekuntia pikakelausta!): "Sataa vettä/ Sataa lunta/ Sataa pieniä rakeita.!" Nyt meni oikein! Tiedotteen vokalistit: Harald Björkman & Iivari Kainulainen ensimmäisessä ja Iivari Kainulainen yksin toisessa näytteessä. Viime vuosisadan ensi vuosien levytyksistä voisi koota täydellisen "sääkartaston". Myrskyvaroitus annettaisiin 30. 09. 1901 kaiverretulta kiekolta, kuuluen: "Metsän puita tuuli tuudittaa...", esitt. (Pietarin) Suomalainen Laulu Seura, Mooses Putro's Johdoll.

1105 MM; Pete.
*********


"Rauhaton Status Quo, ante..."

Mainitsit taannoisissa päivittelyissä (17.1.) ainoana Suomen ja Venäjän välisenä rajantarkistuksena Siestarjoen asetehtaan alueen vaihdon Petsamoon 1864. Itse asiassa siitäkään asiasta ei milloinkaan saatu sopimusta aikaiseksi. Suomalaiset toki halusivat kalastusmahdollisuuden alueella, joten Oulun silloisen kuvernöörin ja J.V. Snellmanin aloitteesta senaatti päätti 14.12.1863, että Jaakopinjoen ja Petsamovuonon välinen n. 20 - 30 virstan alue erotetaan tätä tarkoitusta varten. Tämä ehdotus ei kuitenkaan koskaan edennyt tsaarille asti.

Siestarjoen alueen tultua ajankohtaiseksi jo aiemmin Snellman oli ehdottanut jo 20.7.1863 että korvaukseksi saataisiin alue Jäämeren rannalta. Tätä ehdotusta taasen ei ikinä käsitelty Suomen senaatissa. Sen sijaan tsaari päätti 4.2.1864 että korvaukseksi annetaan "joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja lähellä Stolbovanlahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikoiksi suomalaisille Lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka, krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia käytettäviä tiloja yllämainitussa (=Pietarin) kuvernementissä."

Suomi sai siis vain lupauksen Jäämeren rannikosta, mutta aluetta ei tarkemmin määritelty ja lisäksi se oli vain toinen kahdesta vaihtoehdosta. Tähän lupaukseen suomalaiset sitten useaan otteeseen vetosivat, kunnes Venäjän sisäministeriöstä tuli täysin kielteinen lausunto v. 1885, jonka mukaan tsaari oli jo 1881 päättänyt, että korvaus annetaan Pietarin kuvernementistä. Sittemmin koko asia hukkui jonnekin Venäjän byrokratiaan ja asia unohtui Suomessa 1890-luvun kuluessa. (Lähde: Turjanmeren maa, Petsamon historia 1920 - 1944). Ei siis sopimusta silloinkaan!

Pidä edelleen kynäsi terävänä! (Kuulostaapa hölmöltä näin näppäimistöjen aikana). Terveisin, Jari H.

P.S. Törmäsin netissä jenkkifirmaan, joka tuntuu sisäistäneen tietosi puhtaan kuparin kelpoisuudesta vaippamateriaalina. Tekevät puolivaippaluoteja pehmeiksi hehkutetuilla kuparivaipoilla ja puhdaslyijytäytteillä. Vaippoja löytyy jopa kuutena eri paksuutena (0,25 - 0,65 tuumaa) ja kaliberivalikoimaa on 6,5 mm:stä .577 tuumaan. Valitettavasti .311-tuumaisia luoteja on vain 180 ja 215 grainisina (.303 Br) ja .308:kin alkavat vasta 130 grainisista. Firma on Hawk Inc, jos jotakuta kiinnostaa. Vielä kun tuo dollarin kurssi...  Jari H.

Pitäisi pystyä omakustantamaan kirja (jonka myynti, enimmäkseen yleisille lainakirjastoille, tuottaisi kirjoittajalle/kustantajalle kymmenien tuhansien markkojen pers'neton), joka sisältäisi kokonaisvaltaisen selonteon Petsamon luovutus-lupauksesta Suomelle. Se unohtui todellakin 56 vuoden ajaksi, mutta se kaivettiin aikakirjoista Tarton rauhansopimuksen aikaan vuonna 1920. Pietarin Kuvernementistä oli ilmeisesti jo lohkottu "Siestarjoen Pyssy-Pajaston" alueiden vastineeksi Repolan ja Porajärven kunnat, joiden vastineeksi saatiin Tartossa huomattavasti 20 - 30 virstan leveyttä laajempi alue Petsamosta, kaikkine mineraali-aarteineen.

Sen arvoa ei kumpikaan "korkea sopimus-osapuoli" vielä tuntenut vuonna 1920. Suomessa oli puhjeta "valko-kapina" Repolan ja Porajärven poisluovutuksen takia: Siellä oli tukkimetsiä! Petsamo puolestaan "krateerattiin" pelkäksi arvottomaksi autiomaaksi. Sataman hyödyllisyyttä sentään älysivät tykötehdä eduskunnassa vasemmiston (SIC!) edustajat, joiden junttauksella saatiin suomalaiset suostumaan tunnetun historiamme ainoaan rauhansopimukseen, tasavertaisena osapuolena eikä saneluiden nöyränä kuuntelijana, kuten sittemmin.

Geologeilla ja kullankaivajilla oli jo aavistus siitä, mitä saattoi kätkeytyä tuntureihin, joiden laella kompassin neula pyöri laakeritapissaan täysin holtittomasti, kun taas aika seisahtui taskukelloissa, joiden liipottimien teräsjouset tekivät "siuvatit" malmion magneettikentässä: Magneettivuo oli niin vahva, ettei kelloja enää koskaan saatu käymään tarkasti, ja kompassien tai bussoolien magneettineulatkin saattoivat turmeltua, kun Petsamotunturilla oli vaelleltu päivän ajan. Haluttua kultaa löytyi perin niukasti, ja nikkelin arvo oli tullut tunnetuksi oikeastaan vasta 1. maailmansodan myötä aseteräksien ja panssarikilpien seosaineena, sekä luotivaippojen pinnoitteena.

Suomalaisten omat resurssit eivät riittäneet malmion hyödyntämiseen, joten kaivostoiminnan lisenssin haltijaksi päätyi brittiläis-kanadalainen MOND. Loppu onkin jo yleisesti tunnettua historiaa, aina "Petsamon palauttamiseen" saakka. (HUOM. sanamuoto!). Nykyisin alkavat olla mineraalit jo otettuina talteen. Kokonaiset tunturit ovat siirtyneet toisille karttaruuduille, Ukko-Kolin kokoisiksikin sivukivikasoiksi. Alueella ei ole enää arvoa turistikohteena, kuten oli 1930-luvulla. Ympäri vuoden sula Jäämeren satama voisi tasapainottaa jossakin määrin Suomen elinkeinotoimintaa, jos satamien sijainnilla on yleensä enää entisenlaista merkitystä. Kaikenlaisen tuottavan elinkeinotoiminnan keskittämisestä Vaasa-Kotka linjan eteläpuolelle lienee jo "Socintern" eli EU-Komissio päättänyt Suomen puolesta: Maaseutuamme tarvitaan enää suurpetojen luonnontilaiseksi laidunmaaksi.

Suomen ja Venäjän välinen rauhattomuuden tila on totaalinen ja absoluuttinen; kirjaimellisesti Status Quo. Rauhansopimuksen muodollisen solmiamisen tarpeeseen en ryhdy ottamaan kantaa, muistaen venäläisen sanonnan: "Pumagi jest pumaga, a praktika praktika!". Sopimukset ovat olleet vahvemman osapuolen mielestä "pelkkiä paperilappusia" riippumatta siitä, kuka naapurissa on kulloinkin vallan päällä. Äskeinen sanonta on yleensä sovitettu J.V. Stalinin suuhun, mutta käytäntö on ollut käytäntöä jo ainakin Pähkinäsaaren ristinnuoleskelu-rituaaleista alkaen, 12. 08. 1323 länsimaista ajanlaskua.

Entisinä aikoina tosin taisivat sotaansyylliset löytyä useammin Tukholmasta kuin Novgorodista, Moskovasta tai Pietarista. Toisten housuillahan on helppo istahtaa nuotion hiillokseenkin... Suomi-Ruotsin historian aikakaudelta ei äkiksestään muistu mieleen yhtäkään täysijärkistä kuningasta. Nykyisen Bernadottein hallitsijasuvun noustessa valtaistuimelle oli Suomi jo saanut suuriruhtinaskunnan aseman Venäjältä, ja suuremmat valtuudet päättää sisäisistä asioistaan, kuin mitä meillä on tässä ja nyt. Eräs syy hätiköityyn Euroopan Unioniin liittymiseen oli uhka, että Venäjä alkaa muistella historiaa ja maantiedettä: "Missäs se luoteisraja kulkikaan ennen Nikolai Viimeisen vallastaluopumista? Pohjanlahti... Tornionjoki.!"

EU-liittymisen houkuttimet ovat osoittautuneet katteettomiksi lupauksiksi: Keskivahva olut maksaa yhä pari kymppiä per litra ja halvimmat paperossit reilun kympin per "sippitoppa"; hinnasta verojen osuus kai runsaat 80 % Suomen kansan "kusettamisen" historia on ollut pitkä: Se alkoi "ristiretkiksi" kutsutuista rosvoretkistä, ja on todennäköistä, että lupauksilla sekä uhkakuvilla voidaan uunottaa eli ukottaa sinisilmäistä kansaamme aikojen loppuun asti. Uunottajat ja ukottajathan ovat usein myös hoplofoobikoita.

PS. Puhtaan lyijyn ja puhdaskuparin hyödylliset ominaisuudet on tunnettu USA:ssa jo kauan ennen meidän päiviämme. Sanooko tuotemerkki "Bitterroot" mitään?! Bill Steigersin julkaisemat "Bulletiinit" olivat hauskaa ja opettavaista luettavaa 1980-luvun keskivaiheilla. Suomessa valmisti ainakin yksi kaveri lejeerattuja luoteja kotitarpeiksi aikana, jolloin hirvipatruunat piti vielä latauttaa Sakolla tehdaspatruuna-pakon takia. Ilmeisesti jo silloin alettiin kiinnittää alustavasti huomiota puhdaskuparin erikoisominaisuuksiin vaippa-aineena. Tosin lienevät Sakolla olleet muistissa myös Lorenzin "pantsari-luodit", joiden yli sai ajaa raskaalla junalla, täytteiden irtoamatta vaipasta.

1505 MM; Pete


Vajaitako latinkeja Firman patruunoissa?

Etusivulla on linkki rk:n sivuille, jossa kerrotaan "Firman" käyttämän patruunan lataukseksi 1,7 g N125 -ruutia. Toin aikanaan "tuliaisina" panoksia ja päätin kerran purkaa yhden: Lataus oli 1,63g jotakin ruutia (N125?). Mikä on totuus? Vai onko latauksia ja ruuteja vaihdettu välillä? Onko tietoa, mitä ruutia/latausta Sako/Lapua käyttävät siviilimarkkinoille ladatuissa rynkynpaukuissaan? Ja vielä lopuksi, onko täyttä hugaa, että alamittaiset .308" luodit kuluttavat piippua ohipuhalluksella (tai rautavaippaluodit) rk:n läpi laskettuna? Ei liene totta ainakaan supu-latingeilla?

"Epäilevä Tuomas".

  1.7 grammaa ruutia N125 on nimellinen latausmäärä, joka ei lähimainkaan aina pidä paikkaansa milligrammalleen. Ruutia ei liene vaihdettu, mutta latausmäärä "uudelleenharkitaan" jokaisen ruutierän käyttöönoton yhteydessä. Patruunatehtaille tynnyritavarana myytävä ruuti ei ole vakioitua, kuten kotilataajille myytävä purkkiruuti, koska lataamoilla on pelit ja vehkeet patruunoiden testaamiseen ja annoksen säätelyyn, antamaan luodeille tietty keskimääräinen lähtönopeus tietyllä toleranssilla (vähintään ja enintään), tietyllä patruunapesän huippupaineen tasolla. Suomalaiset ruudit valmistetaan tuotantoerinä, joiden ominaisuudet ovat aina hiukan yksilöllisiä. Maailmallakin lienevät vain pallojyväiset Ball-C (2) ja WC/ Hodgdon H870 ruuteja, joita on tuotettu jo vuosikymmenten ajan jatkuneella prosessilla, joutuen toki hienosäätämään - montakin kertaa päivittäin - ruutiin sekoitettavien lisäaineiden pitoisuuksia.

Säätötarpeet saadaan selville muutaman tunnin välein suoritettavilla analyyseillä, kalorimetrisillä tutkimuksilla, ja testiammunnoilla. Näin siis "Ameriikan ihmemaassa". Tosin myös ainakin Venäjällä ja Saksassa on valmistettu noin 110 vuoden ajan perki-savuttomia tai vähäsavuisia ruuteja, joiden latausten painomäärä patruunoissa on vakio. Suomessa on ilmeisesti ruutien tilavuusmäärä vakio, ainakin N125:n tapauksessa, koska 7.62 x 39 mm patruunan ruutitila 8-grammaisen vakioluodin kera täyttyy varsin tiiviisti vakiolatauksesta. Paksuseinämäisimpiin hylsyihin joutuu N120:n max.-latingin rutistamaan, tai (suotavammin) vähentämään sen painomäärää. Ruudin N125 tilavuuspainosta tai energisyydestä ei löydy julkaistuja tietoja. (Quick Load- ballistiikkaohjelmassa voi ollakin? Kirjoissa ei). Purkamasi patruunan ruuti kuuluu ilmeisesti johonkin lämpöenergialtaan hieman keskimääräistä tyrnävämpään valmistuserään.

Ruutia on tarvittu 0.07 gramman verran keskivertolatinkia pienempi määrä antamaan vaadittu keskimääräinen luotinopeus, nostamatta painetta patruunapesässä ja kaasun ulosottoaukon kohdalla yli sallitun enimmäismäärän. Alle 0.10 gramman vaihtelu miinus-suuntaan voi johtua myös ruudin kyseisen valmistuserän keskimääräistä pienemmästä tilavuuspainosta. Patruunoita koneellisesti ladattaessa, jopa sata papua minuutissa, on ruudin tilavuusannostelu ainoa käyttökelpoinen menettelytapa. Ladatut patruunat kuitenkin punnitaan, ja tuotantolinjalla väijyvä automaattivaaka heittää ylipainoiset tai köykäisiksi havaitut patruunat yli laidan. Hylsyjen ja luotien tuotantolinjoillakin lienee vastaavanlaiset "inhimillisistä tekijöistä" vapaat lajitteluautomaatit. 0.07 gramman painovajaus tuskin saa vielä aikaan edes patruunan luokittelua "vaja-laatuiseksi", saati sen hylkäystä.

Luodille Sako 117A saadaan 415 mm testipiipulla keskimäärin 740 m/s lähtönopeus maksimipaineisella latauksella tölkkiruutia N120, annos 1.72 grammaa. (Ruuti N125 poikkeaa kotilataajille myytävän ruudin ominaisuuksista ehkä vain siinä suhteessa, että se on vakioimatonta, koska sitä myydään vain patruunalataamoille). 8-grammainen kokovaippaluoti saa siis lähtiessään 2190.4 Joulen liike-energian testipiipusta. 1.72 grammaa ruutia N120 sisältää keskimäärin 6364 Joulea kemiallisesti sidottua energiaa. Kun se kerrotaan hyötysuhde-lukemalla 0.32, saadaan lievästi pyöristäen lukema 2036.5 Joulea. (Hyötysuhde 32 % on joskus ammoin laskettu rynnäkkökiväärille M 62. Se, ja hukkaenergian osioiden erittely, on julkaistu vuonna 1970 "Yleisessa Aseopissa". Vuoden 1998 "Yleisestä Ase- ja Asejärjestelmäopista/ Luonnos" tietoa ei löytynyt, eli vanhaa kirjaa ei pidä koskaan hukata, vaikka uusiakin julkaistaan ajoittain).

Testipiipussa ei tietenkään ole kaasumäntämekanismia, joka vähentää hyötysuhdetta noin 0.5 %-yksikön verran. Jos se, ja kaasusylinterin "vuotohävikki", huomioidaan, päädytään toteamukseen, että ruutien N125 ja N120 eroavaisuus on jokseenkin olematon ballistisesti, mutta kilohintojen ero on tietenkin huomattava. Patruunalataamot ostavat ruutia junalasteittain ja kotilataaja ehkä kilon tölkin kerrallaan. En tahdo tuottaa katkeruutta, jonka nostattaisi kotilatureille ja tehtaille myytävien ruutien hintojen eron mainitseminen kertaluokkina.

Mieleen tosin muistuu erään Saksassa asuvan ASE & ERÄ-lehden kirjeenvaihtajan artikkeli "Oi kallis kotimaa!", julkaistu kai v. 1985. Lehteä kustansi vielä silloin Sopuli-Kustannus Oy. Syyskuun 9. jälkeen (1985) ei juttua olisi enää painettu, kustantajan vaihduttua. Pakinassa hämmästeltiin VihtaVuoren ruutien huokeutta Saksassa ja kalleutta Suomessa. Kummassakin maassa myytävä tavara oli vakioitua "kanisteriruutia". Vähittäismyyntihintojen huikealle erolle ei löytynyt selitystä.


Kolminkertainen "hugaa"-huuto sadunkertojille!

Lievästi alimittaisten luotien ohipuhalluksen, sekä rautavaippaisten luotien piippuaturmeleva vaikutus on todellakin täyttä hugaa eli "myyntipuhetta", ainakin supulatinkien tapauksessa. Piipunreiän turmelevat tehokkaimmin suuren ruutimäärän tuottama kuumuus ja korkea paine. Supulatinkien painetaso on yleensä jopa liian alhainen koska parhaita supu-ruuteja saa vain puretuista "Firman" eli SA-INTin manöövereiltä kähvelletyistä paukkupatruunoista, kunnes Sokol Porohan tai Norma R1:n tuonti vakinaistuu. (R1:n ruutivakioita laskeskeltiin taannoin Kiteen aseseppäkurssin sisäballistiikan oppitunneilla "ahaa"-elämyksin: Sen ominaisuudet kiväärien vaimenninpatruunoihin ovat mitä parhaat).

Myöskin varsin kelvokkaaksi supuruudiksi osoittautuneen N310:n annos 8-grammaisen luodin takana on varttigrammasta alkaen, eikä juurikaan yli 0.30 grammaa. Latingin lämpöenergia on 0.30 gramman annoksella 1260 Joulea. Vertaa Virallisen Valistuksen "siunaaman" N120:n enimmäisannoksen 6364 Jouleen: Melko tasan viidesosa. Tuo suhdeluku säilyy vakiona, vaikka ruudin N310 lämpöenergian Joule-määrä vaihtelisikin hiukan suuntaan tai toiseen taulukoidusta keskiarvosta 4200 J/g, valmistuserä-kohtaisesti.

(Tarkempia lukemia saataneen Quick Load- ballistiikkaohjelmasta, josta on jo tekeillä esittely GOW:iin. HUOM. Tähän päivitykseen on editoitu ballistiikkatutkija KJA:n laaja tutkimus 7.62 x 39 mm supulatingeista. Laaja valikoima ruuteja ja luoteja. Testilaukaukset on painetestattu).

Jos luodin rautavaippaisuus ja huomattavakaan alimittaisuus vaikuttaisivat esimerkiksi konetuliaseiden piippuihin niin turmelevasti, kuin myyntipuhujat antavat ymmärtää, eivät monet huomattavat "sotavaltiot" (mm. Saksa, Itävalta-Unkari, Venäjä ja Kiina) olisi milloinkaan omaksuneet rautaa vaippa-aineeksi. Sveitsiläinen professori Hebler, joka havaitsi raudan kenstiksi materiaaliksi vuonna 1885, oli maailmankuulu huippuballistikko, jonka muutamat ideat odottavat yhä herätystä yli satavuotisesta "Prinsessa Ruususen unestaan". Jokainen rautavaipan omaksunut maa suoritti lisäksi omat soveltuvuustestinsä, joista Spandaun varikon vertailut v. 1887 lienevät tunnetuimpia saksankielen taitajille.

Jos ruutikaasun ohivuoto polttaisi piipun "mörköjutuissa" kuvaillulla tavalla, olisivat venäläiset mitoittaneet ainakin Maxim M/-09:n isokaliberin läpimittaan 7.80 mm tai vähän allekin, eli luodin M/ 1908 mittojen mukaiseksi. Tuo luoti oli jo hyväksytty yleiseen ja lähes yksinomaiseen käyttöön Venäjällä. Kk:n piipun isokaliberi on kuitenkin reilusti yli 7.9 mm. Kovin tiukan luodin kitka(lämpö) tuottaisi piipunputkelle pikaisemman turmeluksen kuin kaasun ohivuoto täystehoisen 7.62 x 53R- patruunan paineella, jopa rihlankuurnien koko leveydeltä.

Piipunreiän kovakromauksen arvellaan olevan selityksenä sille oudolle ilmiölle, että venäläisten ja kiinalaisten Kalashnikovien ja niiden kloonien piiput kestävät "teräsvaippaluoteja". Mutta kestiväthän kromaamattomat piiput jo 1880-luvulla, jolloin ne olivat vielä hiiliterästä; korkeintaan hieman nikkelillä seostettuja, eikä modernista kromilla ja molybdeenilla lejeeratusta piipputeräksestä osattu uneksiakaan. Rautavaippaluoteja parjaaville myyntipuhujille saa siis esittää (kolminkertaisen "hugaa"-huudon kohottamisen jälkeen) ilkimielisen epäilyksen, että "taitaapa olla esitelmöijällä aukkoja tiedoissa asehistorian, sekä metallurgian ja sisäballistiikan alalla? Ai-ai, hyh-hyh-hyy: Epäpätevä valistaja tuottaa häpeän ensisijaisesti työnantajalleen!" (Mörkötarinoita kerrotaan toki useimmiten vastoin omaa parempaa tietoa, ja alkaneepa tietämyksen taso olla parempi niiden kuulijakunnankin keskuudessa).

Vihjeenä saa vielä mainita, että: "Jotenkuten tyydyttävän tiedontason saavuttaminen vaatii aikansa, joten palataanpa asiaan esimerkiksi vuonna 2040!". Kovakromauksen taitokin lienee silloin opittu - jopa Suomessa. Uusien aseiden piipunputket lienevät kuitenkin silloin "palliseerattuja" jollakin keraamisella materiaalilla. Teknologia on jo olemassa - odottamassa sotaa tai sodan uhkaa, jota tarvitaan nähtävästi aina vauhdittamaan kehitystä, tai vähintäänkin aseidenvastaisen myrkynkylvön harjoittajien vaikutusvallan heikentämistä tavalla tai (krö-hömm) toisella.

1005 MM; Pete


Unohdettu asenero

Saiskos "pitkän ja uuvuttavan" historiikin asenero Andrew Burgess:sta ja hänen innovaatioistaan?

Kiitos! KJA

  Andrew Burgess on kirjaimellisesti Unohdettu Asesuunnittelija, josta löytyy tässä ja nyt käytettävissäni olevasta kirjallisuudesta vain muutama lyhyt maininta. Burgessin konstruktioiden mukaisia aseita valmistivat useammatkin suuret asetehtaat, kuten Colt Patent Firearms Mfg. Co. vähäisen määrän vipulukkoluodikoita Colt-Burgess, mutta runsaammin revolverinpatruunoita ampuvia pumppuluodikoita ja -piekkareita malli Colt Lightning. Burgess osallistui myös Winchester-vipulukkoluodikoiden kehittelyyn, mahdollisesti jo mallista 1866 alkaen, ja markkinoi patentoimiaan asekonstruktioiden parannuksia myös Whitneyn ja J.M. Marlinin tehtaille.

Burgess oli J.M. Browningin tavoin "freelancer-konstruktööri", joka ei sitoutunut minkään firman palvelukseen: Luovuus olisi nahistunut liekaan kammitsoituna, "ruukin renkinä" oltaessa. (Aimo J. Lahdelle tarjottiin USA:ssa vastaavanlaista asemaa koko aseteollisuuden, eikä minkään yksittäisen firman taholta: Työsuhde-keksijöiden aikaansaannoksiin oli alettu "kypsyä"). Patentteja oli Burgessin nimissä noin 600. Muutamat niistä kattoivat vain jonkin pikkuparannuksen, mutta jotkin täydellisen asekonstruktion. Burgessin "Eskon puumerkki" löytyy monien asemallien yksityiskohdista, mutta nimeltään tunnettuja Burgess-asekokonaisuuksia ei ole montakaan.

Tunnetuin lienee "linkkuun taitettava" taisteluhaulikko, jota voitiin kantaa vyökotelossa sortuukin (= päällystakin) helman alla jokseenkin huomaamattomasti, vetää se esiin, ja oikaista tulivalmiuteen parissa sekunnissa, ynnä tyhjentää patruunamakasiini, myös parin tai muutaman sekunnin aikana. Aseen pumppumekanismi oli ilmeisen etevä: Pumppausliike suoritettiin laukaisukädellä. Aseen pistooliperä liukui ees-taas tukinkaulaa pitkin. On hämmästyttävää, ettei tämä rakenne ole sittemmin yleistynyt, vaikka sen omaksumisella voitaisiin ehkä saada aikaan ratkaisu etutukista pumpattavien aseiden (myös piekkareiden) yleisesti tunnettuun epäkohtaan: Tavanomaisen pumppupyssyn tarkkuudesta ei saa selkoa tuelta ammuttaessa! Usein ovat käsivaralta ammutut kasat pienempiä kuin tuelta tähdätyt.

Burgessin "poliisihaulikko" lienee ollut ainoa hänen omalla nimellään markkinoitu ase, ja se tunnetaan vain taisteluhaulikoihin erikoistuneessa kirjallisuudessa. Colt Lightning-luodikon Burgess lienee suunnitellut kokonaan itse, kuin myös Colt-Burgess -vipulukkoluodikon, josta alan kirjallisuus mainitsee vain tuotantomäärän: 6064 asetta. Mallin valmistus lopetettiin Coltin ja Winchesterin välisellä herrasmies-sopimuksella: Vastineeksi lopetti Winchester revolveriensa tuotannon, joka tosin ei ollut ehtinyt edes käynnistyä kunnolla. Eräässä revolverimallissa, jonka suunnitteluun osallistui myös saksalainen Hugo Borchardt, oli jo moderneille revolvereille ominainen sivulle kääntyvä rulla, joka voitiin omaksua USA:ssa vasta 13 vuotta voimassa olleen patentin rauettua.(Ei ole tosin varmuutta siitä, tokko tuota yksityiskohtaa viitsittiin edes patentoida).

Keksintö oli jo silloin ehditty omaksua ainakin ranskalaiseen 8 mm Lebel-revolveriin. Arvellaan Borchardtin myyneen ideansa Ranskan asesuunnittelukomissiolle, kun hän itse ryhtyi suunnittelemaan vanhemmista Winchestereistä ja Maxim-kk:sta tuttuun polvinivel-lukitukseen perustuvaa itselataavaa pistoolia. Mutta takaisin varsinaiseen aiheeseen, eli henkilöhistoriaan: Andrew Burgessin isoisä oli tullut Amerikkaan maan vapaussodan aikaan, englantilaisten värväämänä palkkasoturina Hessenin ruhtinaskunnasta, mistä britit pestasivat "jääkäreiksi" kutsumiaan tarkka-ampujia, pystymättä kuitenkaan johtamaan heitä tehokkaan vasta-sissisoden taktiikalla, tai varustamaan heitä "Kentuckylaisen riffelin" veroisilla tarkkuusaseilla.

Tosin jääkärienkin ampumataito saattoi perustua värvätyn omaan ilmoitukseen. Pestaus suoritettiin yleensä kapakassa, missä miehet vakuuttelivat muutaman pitkän huurteisen jälkeen "ampuvansa kärpäseltä etuhampaat suusta sadan askeleen etäisyydelle". Kun pestirahat oli ryypätty, toi ankea aamu tullessaan muistuman: "Donnerwetter! Eihän kärpäsellä ole hampaita!" Värväri taas muistutti, että puumerkki pestaussopimuksen alamarginaalissa velvoitti lähtemään sotapolulle: "You're in the Army now!" Isoisä, sukunimeltään Burgus, jäi keinolla tai toisella Ameriikan maahan, pestinsä ja sodankin päätyttyä.

Monet Hessenin jääkärit karkasivat jo aiemmin Yrjö-kuninkaan ruoduista siirtokuntien väen puolelle, kun tapasivat siellä maanmiehiään. Ja usein tapasivatkin: Kenraali Washingtonin armeijan saksankielen taitoiset propagandistit toimivat menestyksekkäämmin kuin "tiltut ja äikiät" Suomen viime sotien aikana. Muutamilla hesseniläisillä oli tosin alkuperäisenäkin "Suunnitelmana A" matkustaminen siirtolaiseksi Suureen Länteen ja hintavan Atlantin ylityksen kustannusten tökkääminen äveriääksi tunnetun Britannian Kruunun piikkiin. Oli miten oli, jääkäri Burgus jäi itsenäistyneen Amerikan Unionin asukkaaksi, omaksuen uuden sukunimen Burgess, joka lienee merkitty jo jääkärien rulliin. Perki-englantilaiseltahan se kuulostaakin.

Pojanpoika Andrew syntyi tammikuun 16. päivänä 1837 enimmäkseen saksalaisperäisten siirtolaisten asuttamassa kaupungissa nimeltä Dresden. Isästä eivät kirjat paljoja pakise. Hän (tai vaari) oli kiinnostunut uudesta taiteenlajista, valokuvauksesta, ja opetti Andrewille sen uusimmat konstit sikäli kuin niitä tuli tietoon. Andrew toimikin ennen asealalle siirtymistään valokuvaajana, muunmuassa kuuluisan Matthew Bradyn ateliér:ssa, ja sisällissodan aikaan Bradyn assistenttina, kun tämä näppäili rintamakuviaan. Väitetään tosin, että ikimuistoisimmat niistä olivatkin itse asiassa Burgessin otoksia.

Andrew ainakin kehitti ja vedosti kuvat, koska Bradyn näkö alkoi heikentyä, eikä hän kyennyt enää sodan aikana työskentelemään hevoskärryillä kulkevassa pimeähuoneessa. Tuona aikana herkistettiin lasiset negatiivit juuri ennen kuvaustapahtumaa, eikä lasilevyä peittävä kollodium (selluloosanitraatti-kalvo) saanut ehtiä kuivumaan ennen kehitysprosessia. Kuivat levyt keksittiin Englannissa vuonna 1864, mutta ne tuskin ehtivät Burgessin ja Bradyn käyttöön ennen sodan päättymistä huhtikuussa 1865.

Näppäsipä ne kumpi tahansa, on kuvien tekninen ja taiteellinen taso edelleen voittamaton mustavalkoisten rintama-valokuvien sarjassa, ellei häädytä vangitsemaan nopeaa "äksonia". Otosten valotusajat olivat sekunteja, eivätkä sen murto-osia, tai silmänräpäyksiä. Suurikokoisen "kollodium-märkälevyn" kuvaustarkkuutta eivät uudemmat keksinnöt yleensä voita. Erottelukykyisempi olisi vain antiikkinen hopeoidulle metallilevylle taltioitu daguerrotypia, mutta sen valotusaika mitattiin tiimalasilla: Kymmeniä minuuttejakin.

Tietoa siitä, milloin ja miksi Andrew Burgess lopetti valokuvaus-hommelit, ryhtyen itsenäiseksi asesuunnittelijaksi, ei löydy vielä tähän lähtöön. Kirja "Maailman Taisteluhaulikot" on taas kerran poissa hyllystäni (ollut nytkin jo useamman vuoden ajan), mutta palautunee lähiaikoina. Jos joskus kerron yksityiskohtaisemmin linkkuuntaittuvasta poliisihaulikosta, täydennän myös sen suunnittelijan henkilöhistoriaa, jota muistelen ko. lähdeteoksesta löytyvän. Tämänkertainen "The End" oli unohtua: Andrew Burgess kuoli New Yorkissa vuonna 1908.

1605 MM; Pete

"Ukko-Pekan" kotilatinki

Olen lueskellut hieman juttujasi ja kiinnostuin lataamaan itse patruunoita M 39 kivääriin, kun kaverilla on pelit ja vehkeet. Ajattelin kysyä ehdotusta oikeansuuntaiseksi lataukseksi, kun olen varannut tarvikkeiksi seuraavat komponentit. Luoti: Lapua S405 8 g. Ruuti: Vihtavuori N135. Nalli: Lapua Boxer. Hylsy: Kerran ammuttu Lapua Trainer.

En ole vielä tarkemmin katsonut latausohjeita opuksista, mutta kysyisin, että miten hyvin mielestäsi tämä rynnäkkökiväärin luoti S405 sopii näihin reserviläiskivääreihin? M 39 vissiin myös tykkää vähän paksummasta luodista. Sopiiko mielestäsi tämä 8 g luoti sekä 100 m, että 300 m ammuntaan vai onko 8 g liian kevyt tuohon 300 metriin?

Haluaisin käyttää vain yhtä samaa latausta kummallekin matkalle. Eli avotähtäimillä 100 m ja 1-4 x kiikarilla 300 m. Aikaisemmin olen ampunut Lapuan Trainer 8 g panoksilla ja mielestäni kasa on pienempi kuin esim. 12 g Sako Range:lla ammuttaessa. Tästä päättelin, että tuo 8 g olisi parempi, ja onhan se huomattavasti halvempi sen luotikin (0.40 mk). Ja miten tuo N135 ruuti passaa tähän tarkoitukseen? Onko sopivaa? Kiitoksia etukäteen vastauksesta ja jatkakaa samaan malliin.

Terveisin, Ville

  Nykyinen Reserviläiskivääri on Norinco:n itselataava "sportteri", kaliberi 7.62 x 39 mm. Luoti S405 käy siihen kuin suutarin sormi sian...(krö-hömm). Siis: Käy sopivasti.! Kivääriin M 39 (tarkoittanet "Ukko-Pekkaa"?) käy luoti S405 myös erinomaisen hyvin, vaikka jotkut myyntipuhujat väittävät sen "tuottavan hehtaari-hajonnan, koska niin kevyt luoti ylivakautuu". Ylipitkien luotien alivakautumisesta on kokemuksia, mutta ylivakautuminen saa nähdäkseni aikaan vain hiukan normaalia suuremman "derivaation" eli kiertopoikkeaman rihlojen pyörimissuuntaan, eli yleensä oikealle. Se taas voidaan kompensoida kiikaritähtäimen sivusäätö-ruuvin muutamalla napsauksella, koska se on vakiosuuruinen vakio-etäisyyksille.

Ruudin N135 aloitusannokseksi käy 3.00 gramma tasan; haarukointiväli tarkkuutta etsittäessä on 3.30 grammaan asti. Raja vedetään hylsyn tilavuuden mukaisesti. "Salliainen" sallisi max. ladingin 3.37 grammaa, mutta ruutia voisi joutua jo rutistamaan, tai liruttamaan sen hylsyyn metrisen putken lävitse. Paras käyntikin löytyy "haarukan piikkien välistä". Latausyhdistelmästä saadaan 7.62 x 53R- patruunalle hyvinkin tasapainoinen, koska saatiinhan hieman hidaspaloisemmalla N140 (N16)-ruudillakin varsin tarkkoja latinkeja 8-grammaisen luodin kera.

Luoti asetetaan tarkkuuspatruunaan hylsynsuun huulille, eli melko matalaan asetussyvyyteen. Ukko-Pekan rihlauksen "koonillinen suppelo" eli ylimenokartio on pitkänpuoleinen, kuten jo alkuperäisessä Mosin-Nagant M/-91:ssä. Oli ympäri käyty ja yhteen tultu monien kokeilujen jälkeen toteamuksella, että: "Wanhassa wara parempi!" Luodin vapaahypyn pituus "suppelossa" on tietenkin pyrittävä minimoimaan, vaarantamatta kuitenkaan luodin pysyvyyttä hylsyssä. Ainakin 2 mm:n pituus luodin liereää ohjauspintaa pitäisi olla hylsynkaulan tiukassa otteessa, jos makasiinisyöttöä "pruukatahan". Patruunan lopullisen latauspituuden joudut selvittämään itse aseyksilö-kohtaisesti.

Juuri tuo luodin vapaahyppy on kai synnyttänyt myytin "hirmuisen hehtaarihajonnan tuottavasta kevyiden luotien ylivakautumisesta". Jos suppelon läpi (ohjauksetta) kulkeva luoti kääntyy matkallaan vinoon asentoon ennen työntymistään rihloihin, kulkee se vinossa myös rihlauksen läpi, ja sen perä ei ole kohtisuorassa asennossa piipunsuuhun nähden myöskään "väliballistisessa vaiheessa" piipunsuun edessä, jolloin ruutikaasun paine vielä työntää luotia, mutta ilmanvastus alkaa jo jarruttaa sen lentoa.

Jos luotiin vaikuttaa symmetrinen (pituusakselin suuntainen) tuuppaus takaapäin, niin "kaikk' on Ool Räit". Jos taas luoti on saanut lähtökulma-virheen jo ennenkuin se alkaa kiitää pitkin piipunputkea, vaikuttaa tuo virhe hajontaa lisäävästi silloin, kun luoti lentää jo toistamiseen vailla piipunputken ohjausta, aseen suupaineen ollessa moukarina ja ilmanvastuksen toimiessa alasimena. Paljoakaan viiston ei "moukarin iskun" tarvitse olla, kun syntyy luodin verkkainen "hyrrähuojunta", prekessio/presessio, joka lisää hajontaa! Luodin kärkipään epäsymmetria tuottaa vain nutaation, jonka heilahtelutaajuus vastaa luodin rihloista saamaa kierrosnopeutta. Nutaation laajuus on sitä pienempi, mitä jyrkempi on rihlannousu, joten "ylivakautumis-teoria" on harmajaa teoriaa, kun taas "alivakautumis-käytäntö" on erittäin raadollista käytäntöä.

Uutta ja veretseisauttavan ihmeellistä tietoako?! Toisille on, toisille ei: Nämä asiat on tunnettu ja tykö tehty jo 1800-luvun lopulle tultaessa. Muunmuassa vuonna 1908 julkaistu Wihtori Peltosen "Keksintöjen Kirja, III osa" mainitsee asiasta muutaman lauseen:

"Ameriikassa on Stevens-Ideal maaliinammuntakivääriä ladattu suun kautta ja on tällä menettelytavalla saavutettu aivan hämmästyttävän hyviä tuloksia. Syynä on se, että perästäladattavassa kuulassa muodostuu kuulan perään rihlojen kohdalle jonkun verran metallisärmiä taaksepäin, jolloin ruudin paine, kuulan tultua pyssyn suuhun, ei vaikuta aivan tasaisesti. Kun kuula painetaan suun kautta sisään, pysyy kuulan perä aivan säännöllisenä. Ruutipanos pannaan pyssyn perästä patruunassa. Epäkäytännöllisyytensä vuoksi ei tapa luonnollisesti voi tulla kysymykseen muualla kuin maaliinampumisessa."

Piippuseppä, dipl. ins. Harry M. Pope, asensi tarkkuuspiippuja toki muihinkin maaliinammunta-tussareihin kuin Stevens Idealiin. Varusteisiin kuuluivat piipun luodinkeskitys-suuhisen lisäksi myös luodinvalumuotti, luotien rasvauslaite ja muutama kestohylsy ("kestäwäisyys taattu: 20 000 laukausta"), sekä lisähintaan vaikkapa ruudinannostin, joka tiputti hylsyyn pienen virikepanoksen mustaa ruutia ja pääpanoksen, perki-savutonta, tai päinvastoin, taikka tarvittaessa jopa kolmoislatauksen: Alle virikeruutia, sitten pääpanos ja luodin alle virikeruutia (aivan kuin Bazookan tai Panssarikauhun raketissa).

Kaikki, mikä järkyttää mm. VihtaVuoren myyntipuhujat infarktin partaille, oli päivittäistä rutiinia Tiitus J. Nyppylän syntymän aikoina, vuonna 1899, kun Harry M. Pope:n mainosbroshyyri painettiin. Ainakaan ballistiikan lait eivät ole "uuviftuneet Kanfanvavvan fuuntaan" runsaan vuosisadan juoksussa. Kansa (= nupo ja aivoton vaalikarja) kun pitäisi vaihtaa joihinkin ulkoavaruuden omituisiin otuksiin, jotka hengittävät puhdasta vetykaasua, ja vaihtaa myös ilmakehän koostumus kertalaakilla. Oi onnea, ah autuutta: Äänen nopeus vetykehässä olisi kai jotakin 1500 m/s luokkaa! (Wanhassa kirjallisuudessa tosin väitetään, ettei ääni kulje lainkaan vetykaasussa). Hyvästi iäksi lentomelukartiot! Tervetuloa alisoonisten kiväärinluotien 10 kilometrin kantamat!

Jos luoti saadaan keskitetyksi piipunreikään ja sen pituusakseli reiän keskiakselin suuntaiseksi, yltää luodilla hyvin 300 metriin saakka. Ennenwanhaan oli hyvinkin suosittu ampumalaji 200 metrin (40 Imperial rod:in) "tussariammunta" pysty-asennosta. Suotuisalla säällä saattoi joku osallistua kisaan pienoiskiväärilläkin, päästen palkinnoille. Suulataus-/takalatausmenettely oli varsin tavanomainen. Suosikkikaliberi lienee ollut .32, mutta Harry M. Popen suosittamalla .25:llä pärjäsi hyvin, koska mieto rekyyli ei rasittanut ampujaa. Lyijyluotien lähtönopeustaso oli noin puolet siitä, mihin 8-grammainen vaippaluoti voidaan kiihdyttää.

Aseyksilön ominaisuuksia tarkemmin tuntematta en tohdi ryhtyä veikkaamaan, mitenkä ammunta 300 metriin saakka onnistuu, mutta matka on sentään kiinteä, eli sitä ei häädytä erikseen arvioimaan, kuten erämetsissä. Suurehkon lähtönopeuden ansiosta on myös tuulen vaikutus luotiin kontrolloitavissa helpommin kuin tussariampujien aikakaudella. Kannattaa siis ainakin yrittää.

17 05 MM; Pete


TahTOO työpiirustuksia!

Julkaiskaa erilaisten aseiden valmistusohjeita piirustuksineen "The Poor Man's James Bond"- tyyliin. Lukijakuntanne tuplaantuisi tällä konstilla.

Nimim. Vuosimaksun maksanut lukija

Kommentteja: Mielellämme...mutta! Piirustusten tekeminen on sähköaivo-askartelun pullonkaula. Omat ATK-valmiuteni ja kalustoni rajoittuvat pelkän tekstin tuottamiseen ikivanhalla ohjelmalla, ja arvannet, kuka on se "rapa-juoppo OionlukuOsaTso", joka yrittää saattaa matkan aikana sekaisin menneet taulukot ja listaukset jotenkuten ymmärrettävään muotoon (yrittäen aluksi saada niistä itse jotenkuten tolkkua). Sähköposti on pahimmillaan melkomoinen "scrambler", ja jotain tapahtuu joskus myös "käännettäessä" korpulta koneeseen taltioitavaa tekstiä TEKO Original- ohjelmalle, editoitavaan muotoon. Eikä ainakaan latausresepteissä SAA olla virheitä! Muutoin alkaa ampumaradoilla lennellä irtopäitä, tai vähintään sormia, kautta maailman.

Käsittelyn jälkeen tapahtuu vielä toisensuuntainen "tulkkaaminen" jollekin muulle ohjelmointikielelle, koottaessa lähtevää postia Titarin korpulle, singottavaksi vastaanottajilleen, tai yleisempään jakeluun, joko postituslistalle ilmoittautuneille visitooreille, tahi kaikelle maailmalle GOW-sivujen kautta. Osa lähtevästä postista on Personal Only: "Morsetetaan" vain tiettyyn osoitteeseen. Postituslistan henkilöiden ennakkoluettavista jutuista eivät kaikki tule välttämättä GOW-sivuille, ainakaan alkuperäismuodossaan. Kolmen eri julkisuus-tason jutut on pidettävä erillään. Moisissa askareissa kuluu aika rattoisasti: Piirustusten laadintaan aataminaikuisella kynä & paperi- tekniikalla aikaa ei enää paljoa liikene. Taitokin on päässyt rappeutumaan.

Aikoinaan piirtelin HUVIKSENI mm. teollisen mittakaavan pontikkatehtaan laitteiston "riitingit" sepäntöissä etevälle kaverille, jolle tuli sittemmin yllättäen tilaus laillisen paloviina-tislaamon kalustosta. Seppä etsi esiin valmiit piirustukset ja hitsaili kokoon tislaamolaitoksen: Toimii, eikä ole räjähtänyt, paitsi silloin, kun "ylitehokkaan" urku-lauhduttimen tilalle oli asennettu koemielessä (piirustuksista täysin poikkeava) spiraali-lauhdutin "Malli Tippavaara". Alkosta laillisesti myytävä punkaharjulainen (SIC!) valmiste "KITEEN KIRKAS" on siis soitellut syntyessään urkujakin, eli muuten "kultturellia kamaa", mutta liian laimennettua: Kolmasti Kirkastetun kuuluisi olla vähintään 6-asteista Faggotin Skaalan mukaan, eli vähintään 50 p-% vahvuista.

Nimi "pontikka" on myös privilegioitu VAIN omin luvin valmistetulle tuotteelle! Laillisesti tislattu aine on paloviinaa: "Spiritus Tenuis Frumenti", viljasta jalostettuna, 6-asteisena Jacob Faggotin 12-jakoisella asteikolla. Pontikan lähtöaine voi olla melkein mitä tahansa käymiskykyistä luonnontuotetta. Useimmiten se lienee sokeri, jolloin jaloste on kypsyttämätöntä rommia! Valmistuksen laittomuus, eikä mäskin/ rankin koostumus, tekee pontikasta pontikan. Tuotenimike Alkon myymien yksityistislaamoiden vilja-paloviinojen tapauksessa on siis erheellinen. Kas kummaa, ettei EU ole puuttunut asiaan.

Nykyisellä piirustustaidollani tehtynä on jopa patruunan tai luodin mittapiirros niin törkyisen näköinen, ettei sitä ilmeisesti oteta vakavasti minkään patruunatehtaan suunnittelukonttorissa. Niinpä ovat aloitteet itselataavissa aseissa toimivasta, taatusti aliäänisestä .22 rimfire-patruunasta, sekä 5.75 mm Velodog-patruunan "karvahattu-versiosta" jääneet vaille huomiota. Viimeksimainittua tarvittaisiin keskisytytteiseksi sisäpiippu- ja adapteri-patruunaksi, sekä omatekoisten tussarien ravinnoksi. Velodog-patruuna olisi myös jälleenladattavissa.

Jonkinlaisia ase-piirustuksiakin voisi syntyä, mutta tänka på tulee eteen mm. osien mitoituksessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, minkälaatuisia materiaaleja "tuotantopuolella" on käytettävissään, ja millainen on taitotiedon taso esimerkiksi teräksien lämpökäsittelystä. Joskus on hahmoteltu mm. omaperäistä asetta nimeltä "Suur-Suomi", toimiva 7.62 x 39 mm kevytlatauspatruunoilla, syöttö kiinalaisesta Kalashnikovin rumpulippaasta (75 patr.), rakenneratkaisut kuin KP/-31:ssä, massasulku mukaanlukien. Ulkonäkö myös kuin pidennetyn KP/-31:n tai AL-43:n olemus. Tuotemerkki: Suomen kartta, jossa itäraja kulkee Murmansk-Pietari -rautatien (Kirovin Radan) linjaa pitkin.

Jokaisella lienee mielessä jonkinmoisia "uniikki-projekteja", jotka yleensä jäävät toteuttamatta. Niin tämäkin ja moni muu. Nykyään eivät ideat edisty edes piirustusten asteelle: Vuorokaudessa on valitettavasti VAIN 24 tuntia. (Tämä on yleispätevä vastine niille, joiden mielessä käväisi äsken suomalainen sanonta: "Laiska töitään luettelee!"). Jonkinlainen yksilöinti työpiirustusten tarpeista olisi tarpeen: "Poor Man's James Bond"- kirjojen (osat 1. ja 2.) asepiirustuksien valikoima on lavea, hawaijilaisesta harppuunalingosta radio-ohjattuun panssarintorjuntaohjukseen.

Lienee kuitenkin viisainta pysytellä toteutuskelpoisten projektien tasolla eli "tussarilinjalla" - konstruktioissa, jotka ovat takuu-varmasti toimivia, koska resurssit prototyyppien rakenteluun/teettämiseen ovat nykyisin melko olemattomat.

PS. Lukijakunta tuplautunee tuota pikaa, kun saimme helpommin näppäiltävän, jopa ulkoa muistettavan osoitteen. Veikkaukseni: Vuoden 2000 loppuun mennessä vartti-miljoona visiittiä. Riippuu siitä, kuinka tiuhaan ehditään päivittelemään lontoonkielistä sivua. (Kiinnostus suomenkielen opiskeluun on tosin jo lisääntymässä maailmalla). Suma seisoo toistaiseksi kotimaisten kiireiden takia. Muutamina päivinä kuukaudessa kevään mittaan ne ovat olleet peräti työkiireitä 22 vuoden luppo-kauden jälkeen.Tiedonjulkistaminen, ellei perimmäisenä tavoitteena ole tavaroiden tai palveluiden myynnin edistäminen, ei ole evankelis-luterilaisen dogmatiikan mukaan työtä lainkaan, vaan harrastustoimintaa - ja pahimmillaan ilkimielistä häiriköintiä. Nooh, häiriköidäänpä sitten!

1705 MM; Pete


Sähkötystä Nahkurin Orsien ääreltä

Tervehdys PTK! Pitkästä aikaa tapasin sinut täältä. Eipä ole kirjoituksiasi tullut luettua vuosikausiin, ihan niitä on ikävä ollut. Kalastusalan johtavaa julkaisua luen vielä joskus. "Ase ja Erä" vai mikä sen nimi oli, meni aika laaduttomaksi. No seuraanpa sitten tätä uutta mediaa...

Terv. Nahkuri Kemijärveltä.

  Hauska tappa vanha tuttu! Tämä on sitä viestinnän nykypäivää! Painetun sanan riivajaisena kun on sensuuri, ja tiedän Sinun tietävän, mitä mieltä "kauphiat ja muut rosvot" (eivät kaikki, mutta monet) ovat aselehti-journalismista: Myyntipuheita täytyisi sanantoimittajien myötäillä, vaikka niillehän voidaan kohottaa kolminkertainen "HUGAA!"-huuto, kuten wanhassa indiaani-witsissä. Kalastuspuolen johtavan julkaisun käyn selaamassa kirjaston lehti-lukusalissa. Asejutut on läpikäyty viidessä minuutissa: Myyntipuheiden toistoa ovat enimmäkseen.

Sellaista journalismiahan minultakin suorastaan vaadittiin, vaikka ambiitioni suuntautuivat muualle. Metsästyslainsäädännön uudistus käynnistyi ko. lehden aloitteesta, kuin myös kotilatausballistiikan monipuolistuminen, mutta ei moisia reformeja juurikaan huomioitu Eero I. Nurmikon päätoimittajakauden jälkeen. (Kutsun aikakautisten painokirjoitusten nykyistä yleislinjaa "sutenööri-journalismiksi": Parittajan tavoin pyritään saattamaan ostajat ja myyjät kanssakäymisiin keskenään). Juttujen pitää olla "kaupallisessa mielessä kiinnostavia" ja kirjoittajan profiilin on oltava matala. Lukijan tajuntaan pitää jäädä, että: "Se oli XXX-lehden artikkeli; enpäs nyt muista, kenen kirjoittama", eikä niin päin, että: "Se oli YYY:n kirjoittama juttu; enpäs nyt muista, missä lehdessä".

Vuoden alussa olisi myös pitänyt listata, mitä kukin aikoo vuoden mittaan kirjoitella. (Khihihii.! En tiedä vieläkään aamulla herätessäni, mitä artikkelia olen illalla työstämässä). Olisi kai pitänyt selata läpi edellisvuoden jenkkiläiset aselehdet ja katsoa niistä, mitä "mullistavia uutuuksia" on tulossa kauppoihin, sekä sopia maahantuojien kanssa kehu-artikkelien tekemisen aikataulusta, kunhan jokin väline tai tarvike on kaupanhyllyllä Suomessakin. Tällaisen käsityksen sain v. 1987 maaliskuussa, kun olin viimeisen kerran yhteydessä päätoimittajaan, hämmästellen, että: "Missäs on nimikko-kolumnini? Materiaalia on toimituksessa, ja koska aiheet ovat luonteeltaan ajankohtaisia, ne ovat vanhenemassa!"

Kolumni oli lakkautettu v:n -87 alusta, mutta lakkautuksesta ei oltu ilmoitettu kaikille asianosaisille, eikä varsinkaan lukijakunnalle. Metsästyslainsäädännön uudistaminen oli juuri käynnistymässä, joten ajankohtaista kerrottavaa olisi ollut paljonkin, koska minulla oli suora kontakti uudistuksen valmistelutyöryhmään. Kun uudistus oli sitten toteutunut, ei noteerattu sanallakaan lehden ratkaisevaa osuutta prosessin käynnistymiseen, vaikka aihetta tuuletteluun olisi ollut. Toista vastaavanlaista "infokratian riemuvoittoa" ei muistu mieleeni Suomen journalismin lähihistoriasta. Tokkopa "uudistuneen lehden uudistunut lukijakunta" olisi ollut kiinnostunutkaan aiheesta?

"Aseterää" en ole saanut käsiini kohta 1½ vuoteen. Enää ei ole vapaakappale-oikeutta, jonka sentään PITI olla elinkautinen. Lehti ei ilmesty enää kyläkirjastoonkaan. Lukematta on siis jäänyt, eikähän painettuun sanaan syventymiseen liikene enää aikaakaan. Ystäväpiirin yksimielinen kommentti kuuluu: "Etpä ole paljoa menettänyt! Lehti alkaa muistuttaa jotakin Suomen Kennel-Liiton äänenkannattajaa". (Kommentti on kohteliaimmasta päästä: Jotkut huomaavat analogiaa myös Luonto-Liiton propagandaan).

Muutaman vuoden siirtymäkauden jälkeen keskittynee koko ase-viestintä "nuottaan", joksi suomennan lontoonkielen sanan: "Web". Ensimmäisen toimintavuotemme aikana oli suurena hankaluutena 1½ rivin pituinen osoite, mutta nykyisen pystyn muistamaan jo ulkoa. Toivotan täten uuden visitoorin (= vanhan ystävän ja kolleegan) tervetulleeksi nykyaikaan.

1505 MM; Pete


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 16 >>  Osa 15 >>  Osa 14 >>  Osa 13 >>  Osa 12 >>  Osa 11 >>  Osa 10 >>   Osa 9 >>   Osa 8 >>     Osa 7 >>    Osa 6 >>   Osa 5 >>    Osa 4 >>   Osa 3 >>   Osa 2 >>   Osa 1 >>     Gunwriters    Kickback - Q&A in English   guns.connect.fi   Linkkisivulle