<< Uusimmat Osa 33 >> 32 >> 31 >> 30 >> 29 >> 28 >> 27>> 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>
TOKKO TIETOA ON?
"G.O.W.":n
kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T.
Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu
Osa 34, päivitetty 21.07. ja täydennetty 16.08.2001
PT Kekkosen huomioon (ei UKK'n)
1: Ukko-Mauserin historiaa ja hieman
ampumaopetusta
2: Raatteen tie, Vöyrin sotakoulu ja Joensuun joukkohaudat
1: Täytyy todella kiittää tuosta Ukkomauser-kirjoituksesta.
Se, kuten varmaan tiedät, on paras jonka olen nähnyt. Ase on todella historiaa ja
itselläni niitä on 4 kpl. Olen kaipaillut sellaisia kilpailuja jossa ammuttaisi
Ukkomausereilla. Ase on hyvä ja tarkka mutta hieman konstikas ampua. Onko sinulla jotain
neuvoksi soveltuvaa aseella ammuttaessa?
Ase
muotoiltiin käytettäväksi ENSISIJAISESTI pistoolikarabiinina, koteloperä
kiinnitettynä, joskaan tuota seikkaa ei tehty erityisesti tykö vuonna 1915, kun
"LEITFADEN:in" eli ohjevihkosen tekstiä viimeisteltiin. Käynnissä oli 1.
maailmansota, ja rintamilla alkoi jo olla pulaa pistooleista. Mauserilla oli huomattavia
vaikeuksia saada C-96 syöttämään alkuperäismuotoisia tylppäkärkisellä luodilla
varustettuja 9 x 19 mm patruunoita, jotka olivat kaiken kurjuuden lisäksi 5 mm:n verran
liian lyhykäisiä kokopituudeltaan aseen makasiiniin.
Vaatimuksena kuitenkin oli kaliberi 9 x 19. Siitä ei tingitty kuin 7.65 mm
taskuasepatruunan suuntaan, jota ei voitu ampua vahingossa P-08:lla, eikä puolestaan
taskuasetta voitu ladata 9 mm patruunalla. 7.63 mm Mauser olisi ainakin teoriassa voitu
ladata 9 x 19 mm patruunalla, tuottaen epämukava häiriö tai jopa aseräjähdys, jos
vääränlajinen patruuna olisi saatu laukeamaan, sulkien aseen lukko voimakeinoin.
"Leifaden" on alkuosaltaan mainosbroshyyri, jonka sanankäyttöä
kadehtisi etevinkin nykyajan mainostoimistojen "copywraitteri": Tarkoituksena
oli houkutella Keisarillinen Saksan Armeija omaksumaan alkuperäis-kaliberinen 7.63 x 25
mm Mauser C-96 täydennysaseekseen. Siksi pärrytettiin mainosrumpua paksulla pampulla ja
kirjoitettiin käyttöohjeistokin "kapitulantti-kielellä", jota yritin parhaan
kykyni mukaan jäljitellä suomennoksessa, joutuen nyhjäisemään tyhjästä moniaita
"uudissanoja".
7.63 mm asetta ei voitu omaksua patruunahuollon sekoiluriskin takia. Mauserilta kuitenkin
tilattiin 150 tuhatta pistoolia malli C-96/16 vuonna 1916 ja tilaus ehdittiin ilmeisesti
toimittaa 1. maailmansodan loppuun mennessä. 9 x 19 mm patruunoiden suhteen tehtiin
kompromissi, eli ne alettiin varustaa pyörökärkisillä luodeilla, joita
Mauser-pistoolikin suostui syöttämään kohtalaisen luotettavasti, kun makasiinin
sivuramppien mitoitusta oli hieman muutettu.
Alkuperäisen 9 mm patruunan luoti oli katkokartion muotoinen. Luodiltaan
originaali-muotoista patruunaa "hyljeksi" myöskin Parabellum-pistoolin
32-paukkuinen rumpulipas, joka omaksuttiin sittemmin (hätätilassa, eli parempaa
odoteltaessa) konepistooliin Bergmann MP 18-I. Kehitteillä ollut
kp:n tankolipas ei ehtinyt tuotantoon ennen maailmansodan yllättävää päättymistä
11. 11. 1918.
Mauser M 96/16-pistoolien sarjanumerointi aloitettiin ykkösestä ja suurin sarjanumero on
(noin) 150 000. Kyseessä on siis itsenäinen malli, ja sarjanumeroissa on
ymmärrettäviä päällekkäisyyksiä: Jos numero on vaikkapa 22 330, on 7.63 mm ase
valmistettu vuoden 1900 alkupuolella, mutta 9 x 19 mm ase No. 22 330 on
"syntynyt" ilmeisesti melko tarkoin 17 vuotta myöhemmin. Italian laivastolle
myydyt 7.63 mm Mauserit olivat myöskin sarjanumeroituja numeroilla 1 - 5000. Tilaus
toimitettiin vuoden 1899 aikana. Viime vuosisadan vaihteessa oli "kaupallisten"
aseiden sarjanumerointi ylittämässä lukeman 15 000 ja tuotantomäärä vuoden 1899
Sylvesterinpäivään mennessä oli 19 632 pistoolia C-96.
Mutta varsinaiseen kysymykseen: Mauser C-96:lla ja 96/16:lla (ilman koteloperää)
ammuttaessa tulee kahvasta pidellä kiinni melko alhaalta siten, että kahvan
"pullea" kohta tulee nimettömän sormen tai keskisormen korkeudelle, ampujan
käden koosta riippuen. Liipaisinta painetaan sen kärjen yläpuolelta. Pienikätisen
ampujan etusormen pää yltää juuri ja juuri liipaisimeen. Kahvan alaosasta pidelty ase
tietysti kavahtaa laukaistaessa pystyyn, mutta se ei haittaa, kun sen tietää, ja 9
mm:nkin pistoolin rekyyli tuntuu miedolta, takapotkun laimentuessa "hyppy- &
vääntömomentiksi".
Jos peukalohanka hiertyy vereslihalle kymmenkunnan laukauksen rekyylistä, on ote aseen
kahvasta ollut virheellinen; liian "korkea". Rekyylikin tuntuu silloin
potkaisulta. Kahvarungon kulmikkaat metalliosat eivät saa olla kosketuksissa
laukaisukäteen! Sivulta ammuntaa tarkkaileva asiantunteva "Ukkomauser-fani"
huomaa heti, onko ampuja kokenut vaiko "äkkinäinen" Mauserin peränpitäjä:
Jos ase hypähtää kohti taivasta, jopa 45 asteen kulmaan tähtäinlinjasta ylöspäin,
hallitsee ampuja aseensa, eikä hän saa vertavuotavia nirhamia peukalonhankaansa.
"Mutta eikö orivarsan tavoin hypähtävä pistooli nakkaa luotia korkealta yli
maalin?" kysyy mekaniikkaa tuntematon maallikko. Kun luoti lähtee piipunsuusta, on
ase vielä tanassa kohti maalia. Rekyyli alkaa taivuttaa ampujan rannetta vasta siinä
vaiheessa, kun lukko iskeytyy taka-asemaansa ja alkaa työntää seuraavaa patruunaa
pesään. Tässä vaiheessa on piippu kääntynyt vasta vajaan kulma-asteen verran
ylöspäin lähtöasemastaan, ja "disipliiniä" ammuttaessa (25 metriin) on
luoti jo kopsahtanut maalitauluun. Nämä ilmiöt havainnoitiin vuosikymmen aiemmin
keksityllä pika-valokuvauksella "sähkö-kipunan walossa" jo vuosina 1895 - 96.
(PT).
Kuva: Raatteen tien raja-aseman puomi, jonka läpi
hyökkääjä tuli niin nopeasti, että raja-asemalta täytyi viimeisten suomalaisten
vetäytyä rakennuksen ikkunoiden kautta. Raatteen tie on yksi Suomen suosituimmista
museoteistä vapaaehtoisesti lukuisille kävijoille ylläpidettyine entistettyine
raja-asemineen. Venäjän puolella tielle on käynyt kuten talvisodan historialle: sen on
annettu tarpeettomana metsittyä umpeen.
2: Toinen mielenkiintoinen oli tuo venäläisen kirjoitus
Talvisodasta. Sinun huomautuksesi Mehlisistä ja kukushkoista lienee oikea.
Itse olen tutkiskellut Suomussalmen ja Raatteen taisteluja ja siellä silmiin pisti se
että Arvoisa Politrukki Mehlis kävi Suomussalmella ja hänellä oli vaikeuksia päästä
pois. Mitähän olisi tapahtunut jos suomalaiset olisivat saaneet Mehlisin vangiksi
joulukuussa -39? Tuo Suomussalmen ja Raatteen taistelu, josta "Kenraalikuvernööri
U.K. Kekkosen" aikana ei saanut ääneen puhua, on ollut suurempi merkitykseltään
Suomelle ja koko Skandinavialle, kuin mitä julkisuudessa on kerrottu milloinkaan.
Mielestäni viimeistään nyt olisi syytä nostaa nuo pohjoisen kylmää
pelkäämättömät miehet sille paikalle jonka he historiassa ansaitsevat. Jos sinulla
sattuisi olemaan arkistojen kätköissä aineistoa Suomussalmen ja Raatteen taisteluista
olisin kiitollinen jos sellaisesta kertoisit.
Vöyrin sotakoulu on myös pieni musta aukko historiassa. Nuo miehet jotka menivät
Vöyriin sotaoppiin ovat jääneet jääkärien varjoon. Sota-arkiston tiedot Vöyrin
sotakoulun alkuajoista ovat erittäin puutteelliset. Jos sinulla sattuisi olemaan tietoa
siitä missä tietoa olisi, olisin kiitollinen.
terv PRo
Talvisodan aikainen arkistokuva yksityiskokoelmasta: Armeijan
komissaari G. Mehlis puhumassa T. T. Ortenbergin kanssa.
Archive photo: Army commissar 1st. rank G. Mehlis talked with T. T. Ortenberg,
Krushkov.
Olen
lähinnä asehistorioitsija, joten jätän sotahistorian mieluiten alan ammattilaisten
tehtäväksi. Käännöstekstiäni "Talvisotaisia Myyttejä
ja Muistelmia" lukiessani joudun useissa kohdissa punastelemaan häpeästä:
Teksti päätyi nettiin vahingossa ennen lopullista tarkistus-lukua, ja konsultaatiota
sotilasterminologian asiantuntijaan, joka löysi montakin huomautuksen paikkaa. Hän
löysi tuota pikaa kartoistaan venäläisten läpimurtokohdan Muolaanjärven ja
Muolaanlammen väliseltä kannakselta (todentaen kertomuksen kahden
liekinheitin-panssarivaunun hyödynnyksestä kyseisellä lohkolla), sekä luettelon
venäläisen 62. Jalkaväkidivisioonan alaisista joukko-osastoista.
"BJELAJA SMJERT", "Valkoinen Kuolema". Jo
Talvisodan aikana teloittivat Neuvosto-Venäjän politrukit ja komissaarit siltä
seisomalta jokaisen Puna-armeijan sotilaan, joka yllätettiin lukemasta vihollisen
lentolehtistä. Propagandamateriaalin hallussapito oli kiellettyä jopa sätkä- tai
toilettipaperiksi.
(Suomen armeijan taistelijoille ei vastaavaa kieltoa säädetty, koska alkeellisen ja
valheellisen lentolehtis-propagandan tehottomuus tiedettiin: Sen sisältöön
suhtauduttiin lukijakunnan keskuudessa huvittuneisuudella. Myöskään ulkomaisten
radioasemien lähetysten kuuntelua ei estetty: "Tiltun kotkotukset" ja
"Äikiän älämölööt" rinnastettiin viihdeohjelmiin - aina vuoden 1943
lopulle saakka. BBC:n "Lontoon Jennyn" radiopropaganda ei ilmeisesti kuulunut
rintamille saakka. Se olisi ollut taistelumoraalia rapauttavampaa, koskapa perustui
pelkkiin faktoihin ja oli uutisluonteista, vailla poliittista värittyneisyyttä).
Etenkin Jatkosodan aikana luopuivat suomalaiset pitkistä julistuksista
lentolehtisissään. Kaksi silmiinpistävää sanaa: "VALKOINEN KUOLEMA", ja
kuva osittain lumen peittämästä toppatakkisesta vainajasta ovat
propaganda-asiantuntijoiden mukaan iskevin oivallus kautta aikojen,
yleismaailmallisestikin, lentolehtis-propagandan alalla. Alarivien teksti, jonka muutamat
uskalikot lukivat ankaran rangaistuksen uhallakin, on seuraavansisältöinen: "Ette
pysty vastustamaan tätä vihollista - pakkasta. Ette voi nähdä sitä, mutta se saartaa
teidät kaikkialla." Vain yksinkertaisiin konkreettisiin tosiasioihin perustuva
propaganda on todella tehokasta. (Toimituksen huomautus, viitaten seuraavaan teemaan).
Viimeisen korjausluvun suoritan aina KARHU III:n nostattamassa "tietyssä
tunnelmassa". Nollapromille-tilassa kirjoitettuun raakile-tekstiin tuppaa jäämään
pieniä, silmäänpistäviä virheitä tai erheitä, kuten tässäkin tapauksessa. Pahoja
asiavirheitä ei sentään löytynyt käännöksestäni. Alkuteksti oli sensijaan paikoin
"soopaa, sekä varsin räikiää ropakantaa" niiltä osin, kuin se ei perustunut
kertojan omiin silminnäkijä-havaintoihin.
Käytettävissäni ei ollut venäjänkielistä alkutekstiä, vaan keskinkertainen
englanninkielinen käännös, jossa muutamat venäjänkieliset termit oli jätetty
tykkänään kääntämättä. Oli kai sanavarasto loppunut?! Huvittavia kohtia olivat mm.
"kärvennetyt valenkit" (p.o. lämmitetyt tai lämpimät huovikkaat/
huopatossut, jotka lahjoitettiin paljasjalkaiselle kukushka-tytölle).
Takavuosina v....ukseen asti radiossa loilotettu neuvosto-iskelmä "Huopikkaat,
huopikkaat/ Vaalenkii, vaalenkii.." oli iskeytynyt mieleeni niin tiukasti,
ettei sanakirjaa ollut tarvis avata. Toinen yksityiskohta oli sopan ja hirssipuuron
("kasha") sekoittaminen keittiöpossun soppakanuunassa: Englanninkielen
sana "porridge" olisi löytynyt helposti, ainakin tsaarinaikaisista Russkij-Anglishkij
-koulusanakirjoista.
Alkutekstin kääntäjän käytössä lienee kuitenkin ollut ATK-käännösohjelma, joiden
sanavarasto on niukempi kuin ohuessakaan sanakirjassa. Mainittakoon tämä Oleg
Sheremjotin puolustukseksi. (Jotkut lontoonkieliset visitoorit ovat yrittäneet saada
tolkkua omista teksteistäni suomenkielisessä GOW:ssä Finnish-English -tulkkausohjelmien
avulla, toteamuksella, että niiden sanastosta löytyy hädintuskin joka toinen sana, ja
koneellinen käännösteksti on kaikkiaankin täysin tolkutonta "siansaksaa". On
se sitä myös suomalaisille lukijoille, jos perussivistyksessään ja asetekniikan
perus-sanastossaan on "mustia aukkoja". Mutta meidän tehtävämmehän onkin
noiden aukkojen parsiminen & paikkaaminen).
Suomen valloittamiseen läpikulku-reitiksi Ruotsin malmikentille ja
mahdollisesti Norjan vuonoille saakka, sekä Suomenlahden pohjoisrannankin saamiseksi
neuvostovallan valvontaan, aloitettiin toimenpiteet jo vuoden 1939 kesällä. Ensimmäiset
propaganda-lentolehtiset olivat pieniä, huonolaatuiselle paperille painettuja lippusia ja
lappusia, joiden "ympäripyöreästä" sisällöstä on helppo päätellä,
että ne painettiin kenties jo puoli vuotta ennen Talvisodan syttymistä. Puolalaisiin ja
Baltian maiden asukkaisiin tällainen "räikiä soopa" ilmeisesti tehosi, mutta
suomalaiset valitsivat taistelun tien, yllätykseksi ja järkytykseksi
"paraatimarsseihin" tottuneille hyökkääjille.
Lehtisen tekstissä mainittu ERKKO oli etunimeltään ELJAS: Suomen ulkoasiainministeri
12.12. 1938 - 01.12. -39. (E. Erkon isänmaallisuutta ei voi kukaan kyseenalaistaa, mutta
hänen poikansa AATOS on tiettävästi Suomen rikkain henkilö ja ilmeisesti myös
Hoplofoobi N:o 1. sekä joukkoviestimien sananvapauden vaikutusvaltaisin rajanvetäjä
maassamme: Omena on lentänyt sangen kauas puusta, ainakin suhtautumisessa vapaaehtoisen
maanpuolustustyön rientoihin..!).
"Cajanderin ja Erkon hallitus" oli vaihtunut Rydin hallitukseen jo Talvisodan
toisena päivänä, eikä marsalkka Mannerheim ollut kummankaan kabinetin ministerinä:
Hänellä oli tärkeämpi tehtävä, puolustusvoimien ylipäällikkyys, alkaen 30. 11.
1939. Lentolehtisen tekstin alkeellisuus ja valheellisuus havaittiin välittömästi, jo
Talvisodan ensimmäisinä päivinä.
Huomasitpa Sinäkin, että Skandinavian kansat - etenkin ruotsalaiset, mutta myös
norjalaiset - ovat suuressa kiitollisuuden velassa nimenomaan Suomussalmen/ Raatteen
taistelijoille! Kun vilkaisee Suomen karttaa ja venäläisten hyökkäysreitistöä
Suomussalmelta Ouluun, havaitsee kansakoulupohjallakin, mikä oli Puna-armeijan lopullinen
tavoite: Oulusta Tornioon, ja sieltä Ruotsin malmikentille, ennenkuin "enkelsmanni
ennättää tai sakemanni saavuttaa".
Ruotsin malmivarat, etenkin rautamalmiot (Kiiruna, Jällivaara ym.) olivatkin
elintärkeitä erityisesti Saksan sodanaikaiselle varusteluteollisuudelle. Malmi ja teräs
vaihdettiin mm. kultaan, jonka alkuperästä nousi taannoin suuri
"älämölöö" joukkoviestimissä. Ruotsi välttyi saksalaismiehitykseltä,
suostuessaan kauppasuhteisiin. Neuvosto-miehitys olisi toteutunut yhtälaisella
helppoudella kuin Eestin ja Latvian valloitus. (Liettuanhan venäläiset kirjaimellisesti
OSTIVAT saksalaisilta: "Kauppakirjan" kopion olen nähnyt omin silmin useitakin
kertoja). Venäläisten miehitysjoukkojen matka katkesi kuitenkin alkuunsa Raatteen ja
Kuhmon motteihin. Ruotsalaiset myöntävät ainakin epävirallisesti, etteivät heidän
omat asevoimansa olisi kyenneet vastustamaan malmioiden valloitusta samanlaisella
hurjuudella, jolla suomalaiset pysäyttyvät venäläisten rynnistyksen länteenpäin -
ties kuinka kauas..!
Kuva: Raatteen tien hyökkääjä oli teknisesti hyvin varustautunut. Tämä vetovaunu on
esillä Raatteen tien museossa.
Jo Pietari Suuren Testamentti 1700-luvulla velvoitti jälkipolvet marssimaan Suurelle
Suolaiselle Merelle, eli Atlantin rannalle, jonne on lyhin reitti Norjan halki Ruotsin
malmikentiltä. Odotin mielenkiinnolla, kuulevampi korvani kiinni radion
"spiikkerissä", josko kesäkuun 26. päivänä soitettaisiin nauhoite
presidentti Risto Rydin puheesta (sen 60-vuotispäivän kunniaksi) VIHDOINKIN
KOKONAISUUDESSAAN. Mutta turhaan! Vieläkään ei uskalleta...! GOW on ilmeisesti yhä
ainoa nykypäiväinen suomenkielinen media, jossa nämä ITSESTÄÄNSELVYYDET on mainittu
joissakin pakinoissa.
"Mutta netti-jutut ovatkin kaikki VAIN humoristista huulenheittoa. Historian
professorit saavat sanottavansa julki HELSINGIN SANOMISSA, tms Arvovaltaisessa
Mediassa..!" Jess! Mutta professorit eivät uskalla kajota "kuumaan"
aiheeseen. Kansakoulupohjalta ponnistava "sopuli", jolla on menetettävänään
vain n..malla saatu henki, on heihin verrattuna etuoikeutetussa erikoisasemassa
tiedonjulkistamisen saralla: Ei ole "Akateemista Uraputkea", jonka JOKU voisi
tallata lyttyyn ISOLLA KENGÄLLÄÄN...!
Presidentti Risto Rydin radiopuheen (26.06. 1941) teksti on kuulemani mukaan julkaistu
painettuna teoksessa: "SUOMEN SINIVALKOINEN KIRJA", joka saattaa löytyä jonkin
suuremman lainakirjaston "myrkkykaapista" kenties jopa lainattavaksi. Teoksen
niteet piti poltettaman sukupuuttoon sotien jälkeen, mutta joissakin kirjastoissa ne
tyydyttiin kätkemään "jemmaan" odottamaan parempia aikoja, jotka koittivatkin
vuoden 1991 elokuun lopulla. Olisikohan nyt, vuosikymmen myöhemmin, jo uusintapainoksen
sauma ja sen sopiva ajankohta? Tuskinpa uskalletaan..! Oi entis-aikain sankarikansaamme!
Siitä on tullut lammas-kansa; asuinpaikkanaan Rähmä-Suomi, johon itsekin satuin
(vahingossa) syntymään!
Kuva: Suomussalmen taistelut.
Suomussalmen/ Raatteentien vaiheesta on julkaistu tiemmä useitakin kirjoja; muunmuassa
silminnäkijän kertomus Kremlin komissaari Lev Mehlisin täpärästä
pelastumisesta "lahtari-suomalaisten" tien tukkeeksi kaataman puun alta.
Mehlisin varjeltuminen liiskautumiselta puun alle tai joutumiselta sotavangiksi koitui
suomalaisten hyödyksi. Hänen toimestaan menetti "ainoansa" huomattavasti
useampi Puna-armeijan upseeri kuin vaikkapa Simo Häyhän luotien tavoittamina. Isotkin
kihot "kupsahtelivat":
Juuri L. Mehlis teloitutti 44. Divisioonan komentaja Vinogradovin ja melkoisen
joukon kehityskelpoisia (= liian oma-aloitteisia) punaupseereita, täydentäen osaltaan jo
vuosia jatkunutta "puhdistustyötä", ja heikentäen täten Puna-armeijan
taktista tehokkuutta. Mehlisin adjutantin muistelmat on julkaistu suomennettuinakin.
(Vahinko, etten ole muistiinmerkinnyt teoksen ja sen tekijän nimeä. Syntyjään Krimin
tataareja oleva adjutantti oli ollut mieskohtaisesti mukana autoretkellä, joka melkein
koitui pelätyn ja vihatuista vihatuimman jutsku-politrukin kohtaloksi.
Raatteen tieltä saatiin runsaasti aineistoa dokumenttifilmeihin ja
kuvitusta lentolehtisiin, joista venäläisetkin ottivat sittemmin oppia omiin
propagandalehtisiinsä. Tekstit suomennettuina: TOVERIT - PUNA-ARMEIJALAISET. Politrukit
patistavat teidät kuolemaan, mutta vastatkaa heille: "Kuole itse, koira".
Vöyrin sotakoulusta ei valitettavasti löydy arkistotietoja tyköäni
sitäkään vähää kuin esim. Sota-arkistosta. Ajallinen ja maantieteellinen etäisyys
on liian suuri. Jonkin sortin nurkkapatrioottina olen tonkinut esiin tietoja enimmäkseen
Sortavalan ja Joensuun vapautuksesta muutamia päiviä ennen Vapaussodan "virallista
syttymistä", eli Punakapinan ja Pohjanmaan venäläisten varuskuntien aseriisunnan
samanaikaista alkamista, vuoden 1918 Tammisunnuntaina. Punainen "kapinalyhty"
tosin syttyi Helsingin "Pirunkirkon" torniin tiemmä jo lauantai-illan
hämärtyessä. Pohjanmaalla olivat myöskin jo "hurjat Walkeat walweilla/ ja he
waaniwat walmiina lahtaamaan", kuten wanhassa arkkiweisussa ("POHJANMAALLA
PIETARSAAREN KAUPUNGISSA") kerrotaan.
Joensuun seudunkin sotahistoriasta löytyy muutamia mustia aukkoja: Aikalais-muistelmien
mukaan marssitettiin Sirkkalan kasarmin aseistariisuttu varusväki junaan, ja
komennettiin: "Sjudi, Itään! Täyttä höyryä!" Vuonna 1967 löydettiin
kuitenkin toiselta puolelta Pielisjokea ja kaupunkia, Siilaisilta, tekeillä olevan tien
pohjan alta joukkohauta, jossa lepäsi, ja lepää vieläkin tuntematon määrä
"Leninin sotureita ja huligaaneja"; univormun jäänteistä ja muista
varusteista päätellen venäläisiä.
Hiihtelin itsekin muutamina iltoina Siilaisten tietyömaalle etsiskelemään ehjää
pääkalloa kirjahyllyn koristeeksi, mutta kaikki löydökset oli ammuttu hajalle 9 mm
pistoolin "armonlaukauksella", eikä kallojen likaisenruskea värikään
viehättänyt. Noukin talteen muutamia pienehköjä luita valkaisukokeiluihin, jotka
epäonnistuivat ja keskeytyivät viimein, ennenkuin onnistuin keplottelemaan apteekista
30% vahvuista vetyperoksiidia tai kloorikalkkia millään tekosyyllä.
Helmikuun lopulla (1967, "seitsenkuukautisen INTin vuotena") isänmaa kutsui
varusmiespalvelukseen, johon olin tietenkin änkeytynyt vapaaehtoisena siviilikarkurina.
Kaivaukset loppuivat. Haudasta jo löydetyt napit, kolikot ja sotilaspukujen jäänteet
osasin tunnistaa itsekin alkuperältään venäläisiksi.
Perimätieto kertoo toisestakin joukkohaudasta, Liperissä, "jossakin radan
varrella", täytteenä ilmeisesti pelkkiä suomalaisia "huligaaneja".
Keitä, ja mistä päin sinne (ilmeisesti junalla) tuotuja?! Ikuinen arvoitus, kuin
myöskin joukkohaudan sijainti: Kaikki sen tietäneet ovat jo saaneet kutsun Viimeiseen
Iltahuutoon.
1407 MMI; PT
Vaimenninpakinaa
Mikä on äänenvaimentimen vaikutus luodin nopeuteen?
Kiitos. Mika.
"Läpihengittävä" vaimennin ei vaikuta luotinopeuteen merkittävässä/
mitattavissa olevin määrin suuntaan eikä toiseen. Ensimmäisiä tehtäviä vuoden 1980
lopulla hankkimallani luotinopeusmittarilla oli selvitys, josko vaimennin kenties lisäisi
luodin nopeutta, mutta 50 laukauksen keskiarvot "con sordino" ja ilman
vaimenninta olivat samat 0.1 m/s tarkkuudella.
Jotkin vaimennintyypit, joissa luoti ammutaan "itsepaikkautuvasta" materiaalista
tehtyjen laattojen tai tulppien läpi, voivat aiheuttaa ensimmäisen tai muutaman
laukauksen luotinopeuden alenemisen, mutta käytännöllistä merkitystä ei muutamien
metrien sekunnissa luokkaa olevalla nopeuden alenemisella ole, ja "haitta"
vähenee, kun läpiammutut kumikiekot "porautuvat" laukausmäärän enentyessä.
Laatat tai kiekot (lontooksi: "washers") voivat olla myös korkkia, tekokumia
tai huopaa. Itse olen kokeillut jopa mäntypuuta, joskaan en edelläkuvatussa
tarkoituksessa. Aiheesta lisää tuonnempana...
Arkistokuva: Venäläinen kiväärivaimennin S-40 läpiammuttavilla, vähäisen käytön
jälkeen itsetiivistyvillä (mutta porauduttuaan läpivuotavilla) tekokumitulpilla tai
-laatoilla. "Washereiden" paksuus oli alkuun 25 mm, mutta pian
havaittiin 15 mm:n paksuisten laattojen tekevän tehtävänsä. Materiaali oli
natrium-butadieeni SKA tai SKB, eli "Lebedevin Keino-lateksin"
jompikumpi variaatio. Vuonna 1943 lisättiin vaimentimeen kolmaskin 15 mm:n paksuinen
tekokumilaatta ja kolmas ruutikaasun paisuntakammio, mutta toivottua vaimennustehoa ei
saavutettu.
Arkistokuva: Vaimentimen S-40 rakenneosat. Vaimenninta
suunniteltaessa ehkäpä otaksuttiin kahden 25 mm:n paksuisen SKA-kumitulpan hidastavan
luodin lähtönopeuden aliääniselle tasolle, mutta tosiasiassa tulppien läpi ampuminen
vähensi luotinopeutta vain joitakin metrejä sekunnissa, ja nopeuden lähtötaso oli
runsaat 450 m/s, huomattavin asekohtaisin vaihteluin: Pitkälti toistasataa metriä
sekunnissa liikaa!
Alisooninen 7.62 mm patruuna oli kehitelty ja koetuotannossakin Neuvosto-Venäjällä jo
vuonna 1940, mutta jostain syystä sen tuotanto "jäädytettiin". Suuren
Isänmaallisen Sodan aikaan joutuivat neuvostopartisaanit lataamaan aliääniset
patruunansa omissa kenttälataamoissaan. Lopputulokset olivat niin onnistuneita, ettei
vaimentimia tarvittu lopulta lainkaan. Karabiinia M/-44 kehiteltäessä ei vaimentimen
asennusmahdollisuutta otettu enää huomioon: "Linkkupistin" katsottiin
hyödyllisemmäksi varusteeksi.
"Absoluuttinen vaimennus" honkapuu-tulpalla
Omista vaimenninviritelmistäni oli eräässä ensimmäisistä päätytulppana
mäntypuinen lieriö, johon porasin luodin läpikulkureiän ampumalla. Vaimennin oli
pitkä ja paksu, joten se piti kiinnittää avotähtäimelliseen aseeseen epäkeskeisesti,
että tähtäinlinja näkyisi 30 mm:n paksuisen vaippaputken ylitse.
"Porauslaukaus" oli käytännöllisesti katsoen äänetön: Jonkinlainen
naksahdus kuului oikeanpuoleiseen korvaan, kulkeutuneena aseen puuperää pitkin. Luodin
jäämä-energiaa en valitettavasti rekisteröinyt millään tavoin, vaan riensin
väljentämään ampumalla poratun (miltei umpeen painuneen) "esireiän" 8 mm:n
väljyiseksi. Ase oli piipultaan lyhennetty JOHA Präsizions Karabiner, kaliberi 5.6 mm
LfB (lontooksi siis .22 LR) ja patruunana Sellier & Bellot "REX" .22 LR,
joka oli sattumalta alisooninen.
S & B:n .22 Short-patruunat olivat tuohon aikaan pahoin yliäänisiä. Suuren
ihmetyksen aihe olikin, miksikä vaimennin ei vaimenna niitä ammuttaessa laisinkaan.
Mysteerion selvittämiseksi jouduin opiskelemaan englanninkielen ja tilaamaan kaukolainaan
vinot pinot alan kirjallisuutta senaikaisesta Sotatieteellisestä Keskuskirjastosta,
kunnes selitys löytyi eräästä Julian S.Hatcherin 1930-luvulla painetusta
yleis-aseteknisestä teoksesta: Humoristinen kertomus ammunnasta vaimennetulla piekkarilla
puhelintolppa-linjan vieritse aukealla aavikolla, missä yliäänisen luodin lentomelu
muistutti konekiväärin naputusta, kaikuessaan pylväiden kyljistä.
Yksinkertaisin rakenne patentoitiin myöhään
Elettiin aikaa, jolloin Siegfried Hübner patentoi Sveitsissä
yksikammio-vaimentimen, joka "on tunnettu siitä, että luodin läpikulkuaukolla
varustettu päätytulppa on riittävän paksu hidastamaan ja viivästyttämään ammuksen
ohitse virtaavan ruutikaasun pääsyä ulkoilmaan". Joukko monimutkaisia (yleensä
ei-toimivia) vaimenninrakenteita oli patentoitu jo vuonna 1899, mutta kaikkein
yksinkertaisin (toimiva ja tehokas, jos kohta pakostakin kookas) konstruktio älyttiin
patentoida vasta runsaat 70 vuotta myöhemmin. Patentinhaltija, Herrn S. Hübner kokosi
parhaillaan myös vaimenninteknologiaa ja -historiaa valottavaa saksankielistä kirjaa,
tai lähinnä "Pahkasika"-lehden kokoista albumia, joka sittemmin käännettiin
myös englanninkieliseksi.
Vaimenninkirjallisuus: "Ei oo!"
Varsinaisia vaimennin-alan teoksia ei ollut vielä olemassakaan 30 vuotta sitten, mutta
joissain asealan klassikko-teoksissa (esim. "GUN AND ITS DEVELOPMENT" by W.W.Greener;
9.laitos v:lta 1910) mainitaan joitain vaimenninkonstruktioita. I.K.Inhan
toimittamassa monitieteellisessä aikakauslehdessä "TIEDE JA ELÄMÄ" (2.
vuosikerta 1920) oli jo suomenkielinen artikkeli "pyssyn pamauksen
vaimentamisesta", mutta siinäkään ei tehty selkoa luotinopeuden ja äänennopeuden
välisen suhteen ratkaisevasta merkityksestä, jos pyritään todella MAXIMaaliseen
vaimennustehoon.
Vaimenninkielto viivästyi ja oli lyhytaikainen
Hupaisaa kyllä: Suomen Suuriruhtinaskunnan Armolliseen Keisarilliseen
Metsästysasetukseen vaadittiin ainakin yhden pohjanmaalaisen sanomalehden julkaisemassa
kirjoituksessa äänentukahduttajan käytön kieltävää lisäpykälää jo 1910-luvun
vaihteessa, eli keksintö oli tunnettu jo varsin varhain Suomessakin. Niin myös
kalkkivaarien sukukunta... Kielto astui voimaan vasta vuonna 1983. Se kumottiin vuonna
1993, hyödyttömäksi ja haitalliseksikin havaittuna. Metsästyslaki-työryhmän
kumouspäätös oli yksimielinen: Sitä edeltänyt keskustelu rajoittui muutamiin
lauseisiin, jotka löytyvät metsästyslaki-uudistuksen perustelu-asiakirjoista.
Asetustekstissä ei nähty aiheelliseksi mainita erikseen vaimenninkiellon kumoamista,
koska: "Se oli itsestäänselvyys!". Uudistettu metsästysasetushan syrjäytti
automaattisesti kaikki aiemmat asetustasoiset säädökset. Kumousaloitteen teki
työryhmässä Suomen Metsästäjäliiton edustaja, varatuomari P. Juhani
Ahla, joka muistetaan uudistushenkisen eräkansan keskuudessa työryhmän
etevimpänä ase-asiantuntijanakin.
1307 MMI; PT
Vaimentaako vaimennin?
Harrastaessani tiuhaan ammuntaa autiotilalla ja mieleeni tuli vaimentimen teettäminen
omistamaani Ruger MK2 pienoispistooliin. Pistooli oli varustettu 5,5 tuuman "bull
barrel"-piipulla. Vakituisen asuinpaikkani ollessa Tampereella otin yhteyttä
paikalliseen aseseppään Pirkan Aseeseen. Torsti kertoi että hän sorvaa aseeni piippuun
laajennuksen jossa on sisäpuolinen kierre. Tähän voidaan ruuvata kiinni hänen omaa
valmistettaan oleva "LYNX"- äänenvaimennin.
Vaimennin oli kokoterästä ja vaikutti tosi tukevalta ollen myös kohtuullisen siisti.
Siispä tilasin vaimentimen pikimiten. Kun lopulta sain aseen ja vaimentimen varustauduin
"aliäänisillä" kiinalaisilla piekkarinpaukuilla joiden nopeus oli seuran
Ohlerin mukaan n. 300 m/s, siis reilusti alle äänennopeuden ( olin testannut nopeuden
omistamallani Ruger MK2 10 tuuman piipulla jota käytän siluettiammuntaan.). Siispä
ruuvasin vaimentimen kiinni, löin lippaan paikoilleen ja viritin aseen. Korvasuojaimia en
tietenkään käyttänyt koska kysymyksessä oli vaimennin - tai niin ainakin kuvittelin.
PAM --- ensimmäinen laukaus ja korvat löivät tilliä... Ihmetys oli melkoinen... Sitten
nopeasti kuulosuojaimet päälle ja lisää testilaukauksia. Ensimmäinen laukaus oli
selvästi voimakkain. Ammuttaessa puoliautomaatilla nopeaan tahtiin muut olivat
vaimeampia... mutta mielestäni kyse ei silti ollut vaimennetusta aseesta. Viritin
nopeasti luodinnopeusmittarin... luodin nopeus oli hieman alle 300 m/s.
Tämän jälkeen purin vaimentimen. Sisällä oli välilevyt ja muutama prikka jotka
muodostivat kammion. Asettelin prikkoja ja välilevyjä eri järjestykseen kokeillen
useampia kammioita mutta tällä ei juuri ollut vaikutusta vaimennukseen. Sitten ase
laukkuun ja auto kohti Pirkan Asetta. Torsti ihmetteli ja epäili paukkujeni olleen yliäänisiä. Hän itse otti liikkeestä muutamia
erimerkkisiä patruunoita, latasi sisällä aseen ja paukutti puutukkiin.
Ääni oli sama melko terävä pamaus joka toki oli selvästi vaimeampi kuin vaimentamaton
mutta silti luonnehtisin ääntä tosi kovaksi. Seppä totesi vaimentimen olevan kunnossa
- onkohan kuuro? Siis miten on? Eikö puoliautomaattista pienoispistoolia voikaan
vaimentaa tämän paremmin? Ovatko kaikki kirjoitukset hiljaisista asesta soopaa?
Päästääkö perääntyvä massalukko äänen väärään suuntaan?
Nimim. Harrastaja
Lopusta alkuun kelaten: Ainakin elokuvissa ja TV:n "sica-sarjoissa" &
agentti-fiktioissa liioitellaan vaimentimien tehoa. Jopa lyhytpiippuiset peukalonpään
kokoisella vaimentimella varustetut REVOLVERIT ääntävät ammuttaessa, että: "Tsjupp...Tsjupp".
Vaimennettujen aseiden ääni on syntetisoitua, koska ainakaan jenkkiläisistä
äänitysteknikoista on ani-harva koskaan kuullut, saati nauhoittanut, vaimentimella
varustetun ampuma-aseen ääntä, ammuttaessa kovilla patruunoilla.
LYNX-vaimentimen rakennetta en tunne, mutta otaksun sen olevan alimitoitettu
5½-tuumaiseen "sonnipiippuun", eli tarkoitettu lyhentämättömiin
piekkarinpiippuihin, joilla ammutun laukauksen suupaine on alhaisempi. Piipunpituudella
825 mm (armeijan muinaisissa harjoituspiekkareissa) ei puolestaan tarvita vaimenninta
lainkaan "keskitehoisia tarkkuuspatruunoita" ammuttaessa. Sisätilavuudeltaan
vajavainen vaimennin tuottaa myöskin meluisan "sprägäyksen" lyhyen piipun
peräpään kautta itselataavasta pistoolista, vaikka Rugerin lukkomassa ei ole
mitenkään poikkeuksellisen kevyt.
Aikoinaan omistamassani "Margo"-pistoolissa (= lyhennelmä Margolin MCM:stä;
mahdollisesti maailman ensimmäinen prototyyppi) lie luistimassa ollut köykäisempikin.
Piipunpituus oli hiukan vajaa 110 mm (noin 4" ja jokunen millimetri
"marginaalia"). Vaimentimena oli suhteellisen alkeellinen SuoMet malli 1.
Yhdistelmä ei paukahtanut kovinkaan häjysti, vaikka kylvi ruutijyviäkin taaksepäin.
Spiraali-diffuusorin hyödynnykseen perustuva SuoMet-piekkarivaimennin ei ollut
mitenkään kohtuuttoman paksu "kirnu", mutta pitkä kylläkin. Myöhemmin
kehiteltyä Vaime-vaimenninta voitiin hieman lyhentää, mutta se pantiin hieman
esikuvaansa paksummaksi, ja sisuskalut uusittiin totaalisesti, tuonaikaisen kaverini Mitsuo
Taguchin "patentti-systeemin" mukaisiksi. Vaimentimen sisätilavuus oli
melko tarkoin sama SM 1:ssä ja Vaime/Taguchi:n järjestelmässä.
(Kummankin mallin valmistaja oli sama firma, joka ehti vaihtaa nimeä vielä "Laxmit
Metalliksi" - tai jotain sinnepäin - ennen lyhyen, mutta värikkään,
toimintansa päättymistä. Tuotemerkki "Vaime" ehti tulla lähes yhtä
maailmankuuluksi kuin "B.R." on nykyisin).
TÄYSIN hiljaista ampuma-asetta ei ole olemassakaan: Jopa kumi-stritsa tai puhallusputki
(ilmakivääreistä puhumattakaan) ääntävät lauetessaan, ja keskiaikaisen
teräskaarisen jalkajousen suoristuva jänne paukahti likimain samalla
desibelimäärällä kuin .22 LR-kaliberinen vakiopistooli. Ääni oli toki hiljainen
sittemmin keksittyjen järeänpuoleisten hakapyssyjen, arkebuusien ja kulveriinien
jyrähdyksiin verrattuna. "Kaikki on suhteellista!" sanoi Albert Einstein-vainaakin.
Hollywoodin tietämättömät äänitysteknikot ovat siis luoneet harhakäsityksen
asevaimentimien suorituskyvystä, mutta tarkimpienkaan "mölymittareiden"
desibelilukemat eivät kerro maallikoille paljoa vertailtavina olevien vaimentimien
todellisesta käyttöarvosta. Jos laukausäänestä "leikkautuu" pois vaikkapa
23 desibeliä (= PALJON, koska dB-asteikko on eksponentiaalinen eli logaritminen) kahdella
erityyppisellä vaimentimella varustetulla, muilta yksityiskohdiltaan samanlaisella
aseella ja samanlaisilla latauksilla ammuttaessa, voivat laukaukset kuulostaa loitommalla,
pelkällä korvakuulolla havainnoituina, voimakkuudeltaan ja luonteeltaan täysin
erilaisilta.
Äänen korkeustasolla on merkitystä, vieläpä milloin mihinkin suuntaan ulottuvana
metelinä. Jos kimeä kilahdus kuuluu aseen mekamismista (= yleensä
automaattilatautumisen melu, ja/tai vaimentimen suusta tuleva, äärimmäisen
lyhytkestoinen "vinkaisu"), se voi kuulostaa hyvinkin voimakkaana ampujan
korviin tai eri suunnille muutamien metrien tai kymmenienkin metrien etäisyydelle
aseesta, mutta etäisyyden pidetessä tuo ääni "tukahtuu ilmaan", tai sitä ei
enää mielletä ampuma-aseesta lähteneeksi meluksi. Esimerkiksi maahan (tai oikeastaan
maasta pilveen) iskevän salaman kimeä räiskähdys muistuttaa likeltä kuultuna
piiskatykin laukausta, mutta jos salaman iskukohta sijaitsee useamman sadan metrin
etäisyydellä havainnoitsijasta, ei kaikkein kimeintä räikäystä enää erotu, vaan
pelkkä kumea jyrähdys, ilmassa kauan viipyilevine kaikuineen.
Jos kimeän äänen pääasiallisena lähteenä on yliääni-nopeudella lentävä luoti,
on melu kauemmin kestävä ja erehtymättä tunnistettavissa laukaukseksi, silloinkin, kun
aseen suupamaus on eliminoitu varsin hiljaiseksi suurikokoisella ja/tai osaavasti
suunnitellulla vaimentimella. Sinun kuvaamassasi tapauksessa ei melun aiheuttajana ole
kuitenkaan luodin lentomelu, koska noin 300 m/s luotinopeus on varsin turvallisesti
alisoonisella nopeusalueella), vaan vaimentimen sisätilavuus on yksinkertaisesti liian
pieni tai jos kyseessä on monikammio-vaimennin, perustyyppiä Humbert, on
väliseinämien lukumäärä liian vähäinen. Yksikin vaimennuskammio toki riittää,
mutta silloin tulee "mölypöntön" pituuden olla hieman yli 30 cm ja
ulko-läpimitan 30 mm:n luokkaa, jos vaipan seinämävahvuus on 1.5 mm. Päätytulpan
pituussuositus on 50 - 70 mm.
Minulle tuntemattomien vaimenninmallien (esim. LYNXin, jonka olemassaolosta sain nyt
tiedon ensi kertaa) mittasuhteista olisi aina tarpeen saada joitain esitietoja. Jos
SISÄmitat ovat luokkaa: Pituus 170 mm ja läpimitta 20 mm - tai mieluusti enemmän, on
toiveita saada siitä toimiva, lisäämällä väliseinämiä, joiden välinen etäisyys
on 4.5 - 5.0 mm. Vähintään 50 mm:n pituus piipunsuusta ensimmäiseen väliseinämään
on hyvä jättää tyhjäksi ruutikaasun paisuntakammioksi, jolloin "sprägäys"
eli kaasuvuoto aseen patruunapesän kautta taaksepäin ainakin vähenee. Täysin sitä
tuskin voitanee ehkäistä niinkin lyhytpiippuisessa aseessa, kuin on
"sonnipiippuinen" Rugerisi, jossa on lisäksi "naaraspuolinen"
vaimentimen kiinnityskierre lyhentämässä rihlatun osan pituutta.
Vaimennuskammioiden lyhykäisyydellä on tarkoin harkittu, kokemusperäinen
merkityksensä: Vaimentimesta tulee moisella järjestelyllä eräänlainen
"ultraääni-pilli", joka korottaa laukausäänen taajuutta kimeäksi
kilahdukseksi, joka voi kuulostaa likeltä kuultuna voimakkaalta, mutta se ei kuulu kovin
kauaksi, ja on erittäin epätodennäköistä tunnistaa ampuma-aseen ääneksi. Muistuttaa
lähinnä sepän vasaran lyöntiä alasimeen, kuitenkin vailla alasimen
"jälki-helettä". Nämä ohjeet eivät ole omasta päästäni lähtöisin
olevaa kirjoituspöytä-teoriaa, vaan jo yli 90 vuoden takaista vaimennin-guru Hiram Percy
Maxim:in vahvasti kokemusperäistä tietoutta, jota hyödynsi myöskin englantilainen
vaimennin-manufaktuuri Parker-Hale - ja nyttemmin BR-Tuote.
Elokuvien ja TV-sarjojen vaimenninaseiden "tjsupp... tjsupp.."- ääntä on
mahdotonta aikaansaada edes venäläisten kehittelemillä vaimenninpatruunoilla, joiden
sulkumäntä-rakenne ehkäisee sentään täysin ruutikaasun ulosvirtauksen, eikä
erillistä vaimenninta tarvita lainkaan, mutta kohtalaisen meluttoman aseen saa myös
Rugerista, jos vaimentimen valmistaja on erikoistunut toimialalleen, vaimennin ei ole
pahoin alimitoitettu, ja käytettävät patruunat ovat tarkoitukseen soveliaita.
PS. Vaimentimellisten aseiden "ensimmäisen laukauksen poksahduksesta" ja sen
ehkäisystä on ilmeisesti ollut pakinaa jo aiemmin suomenkieliselläkin GOW-sivulla.
Ilman omakohtaista havaintoa en tosin käy vannomaan, johtuuko "first round pop"
ruutikaasun jälkipalamisesta kaliberiluokassa .22 LR.
0707 MMI; PT
H&K MP5
1: H & K MP5 hurmeisilla kentillä
2: Pakinaa Patchettista
1. Heckler & Koch MP5 on maailmalla tunnettu ja kehuttu ase, jota näkee usein
varsinkin poliisien ja antiterroristi-tiimien käytössä. Välillä ase näkyy myös
military-puolen erikoisjoukkojen käytössä ns. maasto-olosuhteissa. Olen jutellutkin ko.
aseen sopivuudesta nimenomaan sotilaskäyttöön, jolloin olosuhteet monesti ovat
vaativammat mm. aseen liansieto-kyvyn kannalta kuin esim. poliisi- ja
antiterroristikäytössä.
Vastaukset tuntuvat kuitenkin vaihtelevan vastaajan mukaan. Toiset väittävät aseen
olevan mitä luotettavin vedoten mm. siihen, että se ampuu suljetulta lukolta, jolloin
ryynäysvaiheessa siihen ei pääse likaa toisin kuin joihinkin muihin vastaaviin
aseisiin. Toiset taas pitävät asetta sen verran tiukoilla toleransseilla tehtynä, että
ase on kenttäolosuhteissa käytännössä kuitenkin liian häiriöherkkä. Mikä on totta
tai todennäköistä?
2. Ase, joka tiettävästi on ollut Suomessa ainakin testikäytössä on Sterling 34A1.
Onko tästä kp:stä myös tietoa, miten se käyttäytyy vaativissa kenttäolosuhteissa ja
mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet?
Terv: Heikki
1:
Toleransseiltaan on esimerkiksi Suomi M/-31 tiukempi kuin MP5:
Lukon sovite uurnaan likimain ilmatiivis. KP/-31:n sotatoimi-kelpoisuus oli siitä
huolimatta kiistaton. MP5:ssä tarvitaan tarkkoja sovitteita oikeastaan vain rullasulun/
lukon iskupohjan ja piipunperän kytkentäholkin välillä. Kun lukon pääosat ovat
erkaantuneet toisistaan ja alkaneet taantua yhtälaisella nopeudella, ei
piikaisen-tiukkoja sovitteita lukkouurnan ja lukon välillä enää tarvita: Liikkuvien
osien välykset ovat kuin missä tahansa levyrunkoisessa massa-/liikesulkuun
perustuvassakin konepistoolissa. (Seksistinen termi "piikainen" kuului
kirjailija Niilo Lauttamuksen sanastoon. Se kuvasi osuvasti KP/-31:n lukon
ilmatiivistä sovitetta uurnaansa).
"Risujen ja männynkäpyjen" joutuminen lukkouurnan sisätiloihin tuottaisi
tietenkin häiriöitä, mutta vähäisempää likaisuutta MP5:n mekanismi sietää kyllä
tyydyttävässä määrin. Aseen perusrakenne periytyy Mauser StG 45 (M)
-rynnäkkökivääristä, jota kehiteltäessä kiinnitettiin erityinen huomio
kenttäkelpoisuuteen ja toiminnan luotettavuuteen vajaalaatuisiakin ampumatarvikkeita
käytettäessä. (Huomioitakoon suunnittelun ajankohta, 1944 - 45! Saksan
patruunalataamoissa oli jo jouduttu tinkimään laatutasosta tuotantomäärien
maksimoimiseksi: Bolsheviikit kolkuttivat takaportilla ja läntisen raha-ylimystön
pestaama sotaväki paraati-ovella).
Edelleenkehittelyä jatkettiin sittemmin Espanjassa ja Ranskassa (missä tosin luovuttiin
rullasulusta ja omaksuttiin unkarilaisen Pál Királyn jo ennen 2. maailmansotaa
kehittelemä vipusulku AAT 52-konekivääriin ja sittemmin myös FAMAS-rynnäriin).
Konstruktööri Ludvig Vorgrimler oli tavalla tai toisella kaikkien näiden
kehitelmien takapiruna, ja ilmeisesti Harmaana Eminenssinä vielä Heckler & Kochin
"ase-perhettäkin" suunniteltaessa. Tuon klaanin esikoinen oli kuuluisa
automaattikivääri G3; yhä vieläkin täysin ajanmukainen konstruktio, jonka
kenttäkelpoisuus on kiistaton: Testattu monilla sotarintamilla hyvinkin hankalissa
olosuhteissa. L. Vorgrimlerin kipparoiman espanjalaisen suunnitteluryhmän luoma
CETME-kivääri oli jo perusratkaisuiltaan G3:n esikuva.
Oikeastaan vain sen patruuna pitkine ALS-luoteineen oli poikkeuksellinen kehitelmä, josta
luovuttiin kokeiluvaiheen jälkeen. Joukko-osastokokeiluihin tarjoutui riittämiin
tilaisuuksia Espanjan Saharassa: Siellähän kyti ainainen kapina. Tietoja CETME-patruunan
fysiologisesta vaikutuksesta ei ole vuodateltu liiemmälti julkisuuteen, mutta arvata voi
sen luodin lukeutuvan "sala-DumDumien" parhaimmistoon. Asekin todettiin
varmatoimiseksi Saharan vaikeissa olosuhteissa. Länsi-Saksassa se otettiin avosylin
vastaan G3:n "konseptiksi" heti, kun Bundeswehrin jälleenvarustelu sallittiin
puoli vuosisataa sitten.
Aluksi aiottiin aseet teettää Alankomaissa, mutta itseriittoisuuden periaate voitti, ja
ajanmukaisella konekannalla varustettu Heckler & Koch GmbH sai tilauksen. Asekonsepti
kotiutui kirjaimellisesti alkujuurilleen: H & K:n tuotantolaitoshan oli sijoitettu
aiemman Mauser-tehtaan tyhjiin tiloihin, joista ranskalaiset olivat rosvonneet
tuotantovälineistön "voittajan oikeudella" 2. maailmansodan jälkeen (vaikka
olivat SOTAANSYYLLINEN osapuoli! Tämä fakta unohtuu usein historioitsijoilta, kuten
myös Englannin "tunneperäinen aggressio" vuonna 1939).
Valituksia konepistooli-variaatio MP5:nkään käyttökelpoisuudesta viidakko- tai
aavikkotaisteluissa ei ole kuulunut, ja "paha kello kuuluisi kauimmaksi", jos
aihetta sen soitteluun olisi ilmennyt. Jos toimintahäiriöitä esiintyy, löytyy
syyllinen peiliin katsomalla, elleivät patruunat ole olleet täysin epäkelpoja tai kovin
ikääntyneitä; "vihreässä, karvaisessa homeessa". Erikoisrakenteiset aseet,
kuten MP5, ovat toki hieman nirsompia ampumatarvikkeiden laadun suhteen, verrattuina
perinteisimpiin massa-/liikesululla toimiviin konepistooleihin.
Suljetulta lukolta ampuva ase ei esimerkiksi "sohaise nallia palamaan" yhtä
raskaalla nallipiikin lyönnillä kuin kiinto-iskurillinen tavanomainen konepistooli,
mutta MP5:n laukaisukoneiston erillisen iskuvasaran lyöntivoima riittää kyllä
"tappamaan nallin", jos patruuna on ylimalkaan enää käyttöturvallinen.
Tällaisella rakenneratkaisulla saavutetaan ylivertainen ensimmäisen laukauksen
osumatarkkuus, sekä erinomainen käynti kertatulta ammuttaessa. (Sekin tosin riippuu
patruunoiden laadusta, niiden kunnosta, ja "maittavuudesta" asemalliin).
Kiikaritähtäimellä varustettu MP5 on omankin - tosin varsin vähäisen -
ampumakokemukseni mukaan todella tarkkakäyntinen. Sarjatuli-optiota ei osaa edes kaivata
rauhanaikaisissa käyttötarpeissa tai pienimuotoisissa "kylätappeluissakaan".
Muuan rakenteen epäkohta tulkoon sentään mainituksi: Suljetulta lukolta ampuvan kp:n
riskinä on tunnetusti patruunan "ylikiehuminen", eli tahaton laukeaminen
kuumaksi tulitetun aseen patruunapesässä. Ase ei "hengitä" piipunreiän läpi
laukausten ja sarjojen välillä avoimelta lukolta ampuvien aseiden tavoin kuin sen
sekunnin murto-osan ajan, jonka automaattilatautuminen kestää.
(Tuo nappiin osunut termi, "hengittäminen", kuului edesmenneen
konepistooli-virtuoosi Viljam Pylkkään oppisanastoon: Ei esiinny kirjoissa,
mutta tarttui korvaan "Antti Rokan fyysisen esikuvan" radiohaastattelusta. Sen
nauhoite oli tuoreimman "Rokka"-kirjan tekijän
käytettävissä, mutta lienee jäänyt kuuntelematta..?! Haastattelusta tuli ilmi
yksityiskohtia, joita ei löydy minkään aikakauden kirjoista. Niitä on julkaistu
kaikkiaan neljä - tai viisi, jos Väinö Linnan sensuroimaton
"SOTAROMAANI" mukaanluetaan itsenäisenä teoksena).
9 x 19 mm patruunan ruutimäärä on pienenlainen, ja patruunapesää ympäröivä
metallimassa suhteellisen vankka, joten "ylikiehunnan" (engl. "cook-off")
riski lyhytkestoisissa kahakoissa on lähinnä teoreettinen, ruutien
herkkäsyttyisyydestä huolimatta. Kuluu aikaa ja patruunoita, ennenkuin metallimassa
lämpenee tulituksesta vaarallisen kuumaksi. Aseen liikkuvat osat voidaan myöskin vetää
ja salvata taka-asemaansa, vaikkapa vain lippaanvaihdon tai muun tulitauon ajaksi, jolloin
piippu ehtii "hengähtää" edes tuokion ajan.
MP5:n chileläisellä "karvahattu-variaatiolla" tulitettiin aikoinaan
Taipalsaaren ruudinpoltto-riehan aikana useita satoja laukauksia, lähes yhtäjaksoisesti,
ennenkuin se alkoi "keittämään", eli pamahtelemaan ampujan kajoamatta
liipaisimeen. Ase siis paukahtaa kerran, eikä ammu sarjaa tällaisessa tapauksessa, koska
liipaisin on etuasemassaan. Patruuna joutuu hautumaan kuumassa pesässä kymmenienkin
sekuntien ajan ennen seuraavaa "kiehahdusta", mutta aseen lukko täytyy
tietenkin vetää ja salvata taakse vitkastelematta patruunan ulostamiseksi, sekä piipun
jäähdyttämiseksi - unohtamatta tarkistaa - kuten konsanaan elvytykseen ryhdyttäessä,
onko hengitystie auki.
Jos pesään ei ole syöttynyt patruunaa (tai vaikka olisikin), on siis tutkittava, josko
piippuun on mahdollisesti jumiutunut luoti. Kiehunnan kautta syttyvä patruunahan laukeaa
usein vajaatehoisesti, mutta jaksaa sentään kenties poistaa hylsyn. Painavampi luoti ei
mahdollisesti ole lähtenyt aseesta. Edelläoleva selonteko toiminnoista häiriön
sattuessa ei tarkoita sitä, että kyseisenlaiset tapaukset olisivat jokapäiväisiä
sattumuksia suljetulta lukolta ampuvissa konepistooleissa. Omaan kokemuspiiriini ei kuulu
yhtäkään tällaista tapausta, mutta satoja laukauksia yhteen menoon olenkin ampunut
vain vesijäähdytteisellä Maximilla.
2: Sterling L34A1 on vaimenninyksiköllä varustettu konepistooli. Sen
kehityshistoria alkaa oikeastaan jo vuodesta 1918, eli Bergmann MP
18.I:stä, jonka muutamat rakenneratkaisut ovat yhä läsnä, helposti
tunnistettavina, vaikka George William Patchett:in lopulliseen hahmoonsa
viimeistelemä "aseperhe" on täysin ajanmukaista kalustoa vielä 21.
vuosisadalla, ja ilmeisesti yhä tuotannossakin. Perintöä Bergmannista ovat mm. liereä
lukko ja lukkouurna (piipun vaippa samaa putkea kuin uurnakin), virevetimen
"puhkirako" aseen oikeanpuolisella sivulla, ja vasemmanpuoliselle sivulle
vaakasuoraan ulkoneva tankolipas. Bergmann MP 28.II:sta on perintöä ainakin
täys-läpimittainen rekyylijousi, joka helpottaa huoltopurkamisen jälkeistä kokoamista,
ja mahdollisesti jotkin liipaisinmekanismin yksityiskohdat.
Muistettaneen, että englantilaiset kähvelsivät konepistooleihinsa lukuisia Bergmann MP
28.II:n rakenneratkaisuja. Laivaston Lanchester Mk I-konepistooli, vuosimalli 1941, oli
yksityiskohtainen piraattikopio MP 28.II:sta. Perä vain oli muotoiltu Lee-Enfieldin
malliseksi, ja vaipan suupuolelle lisätty PISTIMEN (risum teneatis, amici?)
kiinnityskisko. Konstruktöörit Shepperd ja Turpin alkoivat samoihin aikoihin kehitellä
"karvahattu-versiota" kalliin oloisesta Lanchesterista, tavoitteinaan
maksimaalinen tuotantoystävällisyys ja minimaalinen yksikköhinta. Näin syntyi
(surullisen?)kuuluisa "STEN-aseperhe".
G.W. Patchett valmisti ensimmäisen kp-prototyyppinsä vuonna 1942 Lanchesterin
"raudoista", varustaen ne patentoimallaan pistoolikahvaisella
laukaisukoneistolla. (Eniten tuotettujen STEN-mallien liipaisinmekanismi on - lievästi
sanottuna - epämukava). Ase sinänsä oli todella riisuttu malli, vailla tukkia tai
perää jonka Patchett katsoi tarpeettomaksi kp:n kaltaisessa
"käsikähmä-pyssyssä", kuin myöskin tähtäimet. Aseen lukkouurnan
perätulppa nojauttiin ampujan rintaan ja kp:lla tulitettiin "vaistolla" tai
"suihkusuuntauksella". (Onnistuu varsin vähäisen harjoittelun jälkeen!
Kokeiltu Pelti-Heikillä KP -44, perä taitettuna: Aseen
"hyppymomentti" eliminoituu täysin..!).
Sotilasviranomaiset olivat erittäin tyytyväisiä Patchettin laukaisukoneiston
sijaintiin, sen toimintaan ja muotoiluun, mutta vaativat aseeseen "jonkinlaisen"
perän sekä tähtäimet ja TIETENKIN pistimen kiinnityskiskon - kuinkas muuten!
Yksinkertaiset tähtäimet oli helppo suunnitella, vaikka Patchett kai hyräilikin työtä
tehdessään wanhaa wirttä: "Vanitatum Vanitas" (= latinaa: "Turhuuksien
Turhuus"). Perän kehitteleminen teetti jo enemmän töitä, mutta lopputulos
kestää kehumisen yhä vieläkin. Perä taittuu aseen reijitetyn piippuvaipan alle,
jolloin voidaan ampua Patchettin suosittamalla menetelmällä, vaikkapa lippaallinen
yhtenäisenä sarjana, aseen hyppäämättä pystyyn ja nakkelematta luoteja hukkaan
taivasta kohti.
Jos vaippa alkoi kuumentua käsin pitelemättömäksi, voitiin tarttua eteenkäännetyn
taittoperän olkalaattaan, joka oli vielä jonkin aikaa vaippaa viileämpi. Lopullista
mallia muistuttava prototyyppi-ase valmistui vuonna 1943. Sitä ei kuitenkaan vielä
hyväksytty joukkotuotantoon, koska se toimi epäluotettavasti mutakylvyn jälkeen. (Lukon
sovite uurnaan oli hiukan ahtaampi kuin STEN-kp:ssa). Tässä valintatestin osiossa ase
heitettiin liejulla täytettyyn ammeeseen, puhdistettiin jotenkuten (minkä nyt minuutin
aikana ehdittiin, ilman erikoisvälineitä) ja ammuttiin - tai yritettiin ampua -
lippaallinen patruunoita. Mutatestin "reputuksen" lisäksi oli Patchettin
prototyypin hylkäysperusteena epätarkkuus, jonka syy ei selviä käytettävissäni
olevista kirjallisista lähteistä.
Lienevätkö tähtäimet olleet "poskellaan"? Vai yrittikö joku taitamaton
testiampuja tulittaa sarjaa aseen perä esiintaitettuna, nojaten sen tiukasti olkaansa
kiväärinperän tavoin? Vaikeaa sanoa ilman tietoa testiampujan kokemuksesta kp-ampujana.
(Taitava kiväärimies ei likikään aina hallitse konepistoolia, eikä päinvastoin! Edes
virtuoosimainen pikakivääriampuja ei välttämättä totu keskinkertaiseksikaan
kp-mieheksi). Patchett ei ryhtynyt uudelleenmuotoilemaan aseensa perää, vaan hän
keskittyi olennaiseen, eli etsimään keinoa liejussa ryvetetyn aseen toimivuuden
parantamiseen.
Pitkällisten kokeilujen jälkeen löytyi ratkaisu: Liereän lukon ulkopinnan
"pooritus" eli kuurnitus loivasti kiertyvillä pituussuuntaisilla uurteilla,
joihin lukkouurnaan kertynyt lieju kertyi lukon liikkuessa eteenpäin. Lukon
perääntymisen päättyessä valui kuurniin kätkeytynyt liete ulos lukkouurnaan
työstetyn poistoaukon kautta. Toinen maailmansota oli jo ehtynyt päättyä ennen tällä
tavoin parannettujen lukkojen päätymistä tuotantoon. Vuonna 1944 oli valmistunut
runsaan sadan kappaleen koetuotantosarja Patchett-konepistooleja, joista muutamat kymmenet
ehtivät osallistua sotatoimiin Arnhemissa, brittiläisten ja puolalaisten (SIC!)
laskuvarjojääkäreiden aseina vuoden 1944 syyskuun lopulla.
Aseiden toimivuuden suhteen ei kuultu moitteita, vaikka niiden lukot olivat vielä
sileäkylkisiä: Erikoisjoukothan osasivat pitää huolen "soittopeleistään".
Aseissa käytetyistä STEN:in lippaista jouduttiin kuitenkin valikoimaan
toimintakelpoisimmat tositoimiin: Tavanomaiset 5 - 6 lipasta niistä kahdeksasta, jotka
kuuluivat kunkin aseen (myöskin STEN:ien) vakiovarustukseen, kelpasi palvelukseen, kunhan
niiden "huulia" oli hieman siloiteltu. George W. Patchett oli kuunnellut
herkällä korvalla sotaveteraanien urputusta STEN:in lippaiden kaikinpuolisesta
epäkelpoisuudesta: Tehtaan jäljiltä oli kymmenistä miljoonista lippaista vain
"muutama poikkeusyksilö" käyttökelpoinen välittömästi, ilman
asealiupseerin tai kp-miehen itsensä suorittamia (sinänsä yksinkertaisia)
korjaustoimenpiteitä.
Aseiden loppukäyttäjiä oli kai jopa kielletty ryhtymästä esimerkiksi hiomaan pois
"skraadeja" lippaan syöttökidan reunoista, mutta pakko mikä pakko, jos halusi
aseeseensa edes muutamia luotettavasti syöttäviä lippaita. Patchett oli tilaisuudessa
vertailemaan Britanniassa massatuotettuja lippaita mm. Belgiassa rauhanajan tuotantona
valmistettuihin korkealaatuisiin MP 28.II:n lippaisiin, joista STEN-lippaatkin oli
kopioitu, kuin myös jo Lanchesterin (kohtalaisen laadukkaat) lippaat.
(Unohdinpa mainita, että G.W. Patchett toimi suunnittelijana firmassa nimeltä STERLING
ENGINEERING COMPANY, joka valmisti britti-laivaston Lanchester Mk I:et). Ainakin
periaatteessa olivat Bergmann MP 28:n, Lanchesterin, kaikkien kuuden STEN-variaation ja
sodanaikaisten Patchett-konepistoolien lippaat keskenään vaihtokelpoisia
"heittämällä", mutta käytäntö oli jo asia erikseen. (Huuliltaan hiottu
STEN:in lipas toimii kyllä, omankin havaintoni mukaan, täysin moitteetta Bergmann MP
28.II:ssa ja menee sen lipassolaan ilman viila-sovituksen tarvetta tasan oikeaan
syvyyteen, mutta sopivuus on testattu vain yhdellä lipasyksilöllä. Havaintoa ei ehkä
voida yleistää).
Sodan jälkeen oli Patchett tilaisuudessa tutustumaan mm. venäläisiin Sudajev
PPS-42:n ja PPS-43:n loivasti kaareviin tankolippaisiin, joiden syöttövarmuus oli
huomiotaherättävä. Patchett havaitsi, ettei suora kaksirivinen tankolipas ollut
suinkaan ihanteellinen 9 x 19 mm patruunoiden syöttölaitteeksi, koska onhan 9 mm
Parabellum-patruunankin hylsy hieman suuhunpäin kapeneva. (Nykyisin YLEISESTI
käytettävistä pistoolinpatruunoista on vain 9.25 mm Makarov kirjaimellisesti
liereähylsyinen!). Lippaan tulee siis olla loivasti kaareva ja päästään katsoen
hieman eteenpäin soukkeneva; "trapetsimainen".
Toinen MP 28 -sukuisten lippaiden epäkohta on kapeakitaisuus: Syöttöhuulten välinen
rako on patruunan läpimittaa pienempi. Lippaan panostukseen tarvitaan erikoistyökalu, ja
vaikka sellainenkin kuului jokaisen aseyksilön vakiovarusteisiin, sujui panostaminen
hitaanlaisesti: Patruunat pujotetaan huulien väliin kanta edellä, painaen työkalulla
aiemmin sisäänsyötettyä patruunaa syvemmälle lippaaseen. Thompson-konepistooleissa
oli jo 1920-luvun vaihteessa "leveäsuinen" tankolipas, johon patruunat voidaan
painaa kylki edellä, pelkin sormivoimin, tarvitsematta työkaluja. (Myöskin
Ukko-Mauserin, C-1896, makasiinin voi panostaa melko vesselästi patruunat kylki edellä
peukalolla sisään painellen, pidellen toisella kädellä lukkoa avoinna, mutta jos
käytettävissä on esi-täytettyjä "kampoja" eli patruunasiteitä, sujuu
makasiinin panostus kymmenellä patruunalla parissa sekunnissa).
G.W. Patchett analysoi myös likaantuneen lippaan problematiikkaa, todeten, että
syöttöhäiriöiden lähde oli pikemminkin lian aiheuttama syöttösillan jumiutuminen
lippaan sivuseinämiä vasten, kuin patruunoiden ja lippaan seinämien väliin kiilautunut
"huga". Patruunathan pääsevät pyörimään pituusakselinsa ympäri, jolloin
saastat ikäänkuin jyräytyvät pois niiden tieltä: Miksipä siis ei voitaisi myös
syöttösiltaa kehitellä sellaiseksi, että hankaus-kitka muutettaisiin lievemmäksi
vierintäkitkaksi? Patchett suunnitteli syöttösillan, jossa on kaksi putkimaista
rullalaakeria työntämässä patruunoita syöttökitaa kohti.
Kun lippaan kaarevuus ja sen poikittaisprofiili olivat lisäksi optimoituja 9 x 19 mm
patruunan hylsynmittojen mukaisiksi, oli kehiteltynä lipas, jota syöttövarmempaa ja
käyttömukavampaa kp:n syöttölaitetta pystytään tuskin enää suunnittelemaan, jos
pysyttäydytään 50 vuoden takaisten materiaalien ja teknologian käytössä.
Patchett-/Sterling-konepistooli oli kehitelty kaikilta keskeisiltä yksityiskohdiltaan
valmiiksi tasan puoli vuosisataa sitten, vuonna 1951, ja sen arveltiin tulevan suureen
tarpeeseen, koska parhaillaan käynnissä olevan Korean sodan veikkailtiin eskaloituvan
kolmanneksi maailmansodaksi: "Sosialistisen Maailmanvallankumouksen" 103 vuoden
ikäisen haaveen toteutumiseksi.
Kun sota kuitenkin alkoi kääntyä tappiolliseksi kommunisteille, ei uutuusaseen
omaksumiselle joukkotuotantoon nähty enää olevan pahaista kiirettä. YK-joukkojen
käytössä olleet STEN-konepistoolit saivat palvella Korean sodan ja vähäisempien
rettelöiden loppuun saakka. Aseiden toimivuutta ei sinänsä moitittu, mutta lippaiden
rakennetta ja niiden surkeaa laatua kiroiltiin kyllä monin kielin. Läntisen maailman
tiedustelupalvelut saivat vihiä Josif V. Stalinin aikeesta komentaa
"Kaikkien Maiden Proletaarit" toteuttamaan Karl Marxin utopiat vuoden
1953 vapunpäivän tienoilla. Tieto pani töminää töppösiin myös Englannissa, missä
oli tyydytty tekemään "nollatutkimusta", eli toistuvia vertailuja STEN- ja
Sterling-konepistoolien välillä, jotka kiireettömissä olosuhteissa suunniteltu
Sterling/ Patchett-kp tietenkin voitti aina, mennen-tullen, tiettyjen piirien
pettymykseksi:
Politikoitsijat tahtoivat pitää miljoonittain tuotetut STEN:it edelleenkin asevoimien
vakiokalustona, ummistaen korvansa sotilaiden urputukselta. Maailmanlaajuisen kapinan uhka
sai ilmeisesti aikaan ripeän päätöksen ajanmukaisemman konepistoolin malli L2A1
omaksumisesta viralliseksi britti-armeijan varusesineeksi joukkotuotantoon vuoden 1953
vaihteessa. Välitön uhka tosin väistyi maaliskuun 5. päivänä 1953, kun Moskovan
radio alkoi soittaa aamuvarhaisella Robert Schumanin sävelmää "Träumerei" ja
kertoi Maailman Kaikki Työtätekevät & Luokkatietoiset Ihmiset(?) kyyneliin
liikuttaneen uutisen "Rakastetun Isä Aurinkoisen" yllättävästä
poisnukkumisesta. Patchett/Sterling-konepistoolin tuotanto oli kuitenkin jo ehditty
aloittaa Englannissa. Paluuta ei enää ollut..!
Sterling-konepistooleista on valmistettu lukuisia eripituisia variaatioita ja myös
pelkkää kertatulta ampuvia "poliisikarabiineja" sekä pitkäpiippuisia
kertatulimalleja siviilimyyntiin, pääasiallisesti USAan
"esi-clintoniaanisella" aikakaudella. STEN-konepistoolien kaksikin variaatiota
oli varustettu vaimenninpiippu-yksiköillä ja ruutikaasun vuotoaukoilla varustetuilla
piipulla, jotka mahdollistivat vakiopatruunoiden käytön vaimentimellisessa aseessa:
Seinämiltään reijitetyssä ja lyhennetyssä piipussa kiihdytetyn luodin lähtönopeus
jäi aliääniseksi, joten se ei lentänyt ilkeästi räikkyen. Alkuperäisen STEN Mk II
S-variaation vaimenninyksikkö tiheään asetettuine kiekkomaisine väliseinämineen
edusti kaikkein alkuperäisintä Humbert-järjestelmää.
Se oli toimiva ja tehokaskin, mutta suhteellisen painava. Se "notkui" herkästi
sarjatulta ammuttaessa niin suurella amplitudilla, että luodit alkoivat hipoa
väliseinämien läpikulkureikiä, lennellen harhaan ja usein jopa turmellen
vaimenninyksikön. Ohjeena oli pidättäytyminen pelkän kertatulen ammuntaan Mk II
S:llä, mutta tiukoissa tilanteissa ei ohjeita voitu aina noudattaa. Vaimenninrakennetta
muutettiin vielä 2. maailmansodan aikana Greener-tyyppiseksi, eli varustetuksi
vähäisemmällä lukumäärällä kartiopohjaisia täytekappaleita, joista muutamien
etummaisten pohjasta oli jyrsitty puolet pois vaimenninyksikön etupainoisuuden ja sen
värähtelyalttiuden vähentämiseksi.
Vaimennustehosta jouduttiin siis tinkimään, mutta aseen laukausääni ja sen
automaattilatautumisen tuottama mekaaninen melu olivat silti vielä tasapainossa.
Alkuperäinen Mk II S:n vaimennin olikin teholtaan ylimitoitettu, etenkin ensimmäistä
laukausta ammuttaessa, jolloin vaimenninyksikön "sinetit" eli huopa- ja
korkkilevyt olivat ehyet. Yksittäislaukaus oli lähes mahdoton tunnistaa ampuma-aseesta
lähteneeksi, edes kuohuviinipullon korkkausääntä muistuttavaksi, joksi sitä
agenttiromaaneissa kuvataan. Se oli epämääräinen metalli-sointinen kalahdus,
lähteenä peltisen uurnan perätulppaan törmäävä lukko.
Sterling/Patchett- konepistooliin ja "poliisikarabiiniin" kehiteltiin tietenkin
myös vaimenninyksikkö kaasunvuodatus-aukoilla lävistettyine erikoispiippuineen. Mallia
katsottiin USAlaisesta Mason-järjestelmästä piippua ympäröivään ruutikaasun
lämpöä absorboivaan "seularakenteeseen" ja vaimennusteholtaan legendaarisesta
DeLisle-järjestelmästä piipun etupuoliseen "spiraalidiffuusoriin".
(Kummallakin periaatteella oli toki varhaiset edeltäjänsä asehistoriassa:
Lämpöabsorptio-systeemin patentoi vuonna 1911 sveitsiläinen Eugene Thürler ja
ruutikaasun kierrättämisen vaimentimen pituusakselin ympäri ideoi jo pari vuotta
aiemmin Hiram Percy Maxim USAssa).
Omaksutuista rakenneratkaisuista edusti kumpainenkin 2. maailmansodan aikaisen
tuotekehittelyn huippua, joten niiden yhdistelmän ounasteltiin tuottavan onnistuneen
vaimenninjärjestelmän nimenomaan automaattilataavaan aseeseen, mikä pitikin paikkansa.
Kumpikin rakenne oli testattu tositoimissa. Mason-vaimentimella varustettu -pistooli
(kaliberi .22 LR, mutta joitain .380 Auto-kaliberisia yksilöitäkin on valmistettu)
kuulunee edelleen vakoilujärjestö CIA:n vakiokalustoon.
William P. Mason ei ollut päätoimeltaan asesuunnittelija, vaan
tuotekehitysinsinööri Bell-puhelinyhtiön laboratoriossa. Akustiikan asiantuntija
kuitenkin. Jonkin oman alansa tutkimusprojektin yhteydessä hän oli havainnut
metalliverkkoon absorboituvien ääniaaltojen liike-energian muuttuvan tehokkaasti
lämpöenergiaksi. Asetehdas Hi-Standard ja "Hakuvalo-Osastoksi" peitenimetty
General Motors-konsernin erikoisase-paja ("Guide Lamp division of GMC")
kiinnostuivat Masonin havainnoista. USA oli liittynyt jo virallisestikin 2.
maailmansotaan, ja sen vakoilu- & sabotaashitoimisto O.S.S. haikaili käyttöönsä
vaimentimellisia aseita. Niitä alettiin kehitellä vuonna 1942; mainitun pistoolin
lisäksi myös vaimentimellinen konepistooli malli M3.
Vaikka etenkin GMC:n "hakuvalo-osasto" oli erikoistunut levypuristeiden
tuotantoon, valmistaen mm. .45-kaliberiset "sissipistoolit" lempinimeltään
Liberator ja kehitellen myös konepistoolin M3, se joutui turvautumaan Hi-Standardin
virka-apuun vaimentimien sisäkalujen tuotannossa. Siihen asti tavanomaisia pellistä
prässättyjä "haittakappaleita" ei Mason-vaimenninrakenteessa ollut lainkaan,
vaan pronssiverkko-käärö piipun ympärillä, ja 230 kappaletta samaisesta tinatusta
pronssiverkosta eli viirasta meistettyjä "prikkoja" piipunsuun etupuoliseen
vaimenninvaippaan sijoitettuina.
Konepistoolit ja niiden erikoispiiput valmisti GMC. Erikoisuutena piipuissa oli 48
ruutikaasun vuotoaukkoa, läpimitaltaan n. 4.6 mm, porattuina piipunseinämien läpi
neljään 12 reiän riviin. Luodin lähtiessä piipunsuusta oli suupaine ainakin teoriassa
nollautunut, mutta piippua ympäröivään verkkokääröön väliaikaisesti ahtautunut
ruutikaasu palaili tietenkin - jäähtyneenä ja lauhtuneena - reikien kautta takaisin
piipunputkeen, poistuen aseesta enimmäkseen vaimentimen etuosan kautta, mutta
vähemmässä määrin myös takateitse, hylsyn jo poistuttua tiivistämästä
patruunapesää.
Sterling-konepistoolin vaimenninyksikön reijitettyä piippua ympäröivä verkkokäärö
on valmistettu pienillä reijillä lävistetystä metallilevystä, koska
verkkokääröllä oli taipumus "rispaantua" reunoiltaan, vaikka sen lankakudos
olikin opittu kokemuksen kautta pinnoittamaan langat yhteensitovalla tinalla.
Verkko-prikat piipunsuun etupuolella korvattiin "spiraalidiffuusorilla", eli
jonolla väliseinämiä, jotka on halkaistu ja halkion reunat taivutettu ohjaamaan
kauttaan kulkeva ruutikaasuvirta kiertoliikkeeseen, kuten jo USAlaisessa
Fiala-vaimentimessa (= oikeastaan kk:n liekinsammuttimessa malli 1919) ja saksalaisessa
Mauser-kiväärin Wender-vaimentimessa 2. maailmansodan ajalta.
Fiala-vaimentimen rakennetta voidaan verrata kierreportaisiin ja Wender-systeemiä
lähinnä jääkairan terään. Halkaistuilla teräslevykiekoilla varustettu diffuusori
oli valmistusteknologialtaan edeltäjiään "tuotantoystävällisempi";
eräänlainen variaatio alkuperäisimmästä Humbert-monikammiorakenteesta.
Väliseinämät on kuitenkin pidetty erillään toisistaan pituussuuntaisilla teräsputken
pätkillä, jotka on sijoitettu terästankojen ympärille samaan tapaan kuin suomalaisessa
ASETEKNO Oy:n 9 x 19 mm "Musta Kissa"-karabiinin vaimentimessa. (Ks. kuvat
ASE-lehdestä 3/2001, sivut 24 - 25).
Suomalaisessa Aseteknon variaatiossa on palattu perinteisimpään Humbert-rakenteeseen,
joka ei aikaansaa vaimentimen pituusakselin ympäri kiertävää kaasupyörrettä, vaan
pelkän kaasuvirtauksen "pysäytyksen" eli hidastuksen, ja haittalevypaketin
yhdystankoja on vain kaksi; spiraalidiffuusoreissa niitä on vähintään kolme, mutta DeLisle-karabiinin
paksun vaimenninvaipan sisällä ehkäpä neljäkin. Tuo pulttilukkoinen .45
ACP-kaliberinen erikoisase lienee edelleenkin voittamaton vaimennustehon alalla
kaliberiluokassaan, mutta sen vaimenninyksikkö on epämukavan kookas ja joiltain osin
tarpeettoman monimutkainen sisärakenteiltaan. Esimerkiksi sen reijitetty erikoispiippu on
tarpeetonta ylellisyyttä, koska patruunan luodin lähtönopeus on myötäsyntyisesti
aliääninen; 270 - 290 m/s. 9 x 19 mm aseiden tapauksessa on kaasunvuodatus
piipunseinämien läpi erityiseen paisunta- tai absorptiokammioon välttämätöntä, jos
mielitään käyttää täystehopatruunoita, joiden luotinopeutta joudutaan alentamaan
asetekniikan keinoin.
(Vaihtoehtona on kevytlataus-patruunoiden käyttö. Niitä kokeiltiin jo 1.
maailmansodassa, mutta aikalaiset aseet eivät tuottaneet automaattilatausta niitä
vaimentimen kera ammuttaessa. "Lähipatruuna"-projekti hyllytettiin sillä
erää lyhytnäköisesti).
Tällainen oli "kevyt pintanirhaisu" vaimenninkonepistooli L34 A1:n
kehityshistoriaan; spesifisen kirjallisuuden puutteen takia pakostakin vajavainen etenkin
kuvituksen osalta, ja pitkälti muistinvarainen. Ampumakokemus Sterling/Patchett-aseilla
puuttuu myös, joten mahdollisten huonojen puolien luetteleminen on ainakin vaikeaa, koska
omakohtaisiin havaintoihin on mahdotonta tukeutua. "Pahan kellon kalkatusta" ei
aseklaanin jäsenistä ole tosin juurikaan kuulunut, ja niitä sentään käytetään tai
on ainakin ollut käytössä yli 70 maassa. Koto-Englannissa aseilla on ikiomat, vaikeasti
muistettavat "L"-alkuiset mallimerkintänsä. Muualla tunnetaan konepistoolit
yleensä Sterlingeinä ja itselataavat poliisikarabiinit Patchetteina. Siviilimalliset
pitkäpiippuiset kertatulikarabiinit ovat muistaakseni Sterlingejä. Niiden
laukaisukoneistojakin lienee monimutkaistettu, esimerkiksi USAn lainsäädännön
vaatimusten mukaisesti, suljetulta lukolta erillisellä iskukoneistolla ampuviksi.
Melkoinen (jos kohta ei likimainkaan täydellinen) kokoelma Patchett-klaanin aseita
löytyy Joensuustakin, joten yksityiskohtaisempaan tutustumiseen järjestynee, toivon
mukaan, tilaisuus jossain vaiheessa, kunhan + 29 C helle helpottuu.
0907 MMI; PT
Palautetta toimitukselle
CZ-G2000 aseen
maahantuoja ja markkinoija:
GTE Trade Oy PL 34 68231 Lohtaja. Puh: 06 877 520. Hinta 3500. Sieltä vaan kyselemään
lisätietoja ja täydennyksiä.
Terveisin, Jussi. (PV).
: Kiitokset
tiedosta! Kiireen hässäkässä en ole ehtinyt juuri lehtiä selaamaan, eivätkähän
"Urheiluampuja" kuin myöskään "ASE & ERÄ" tipu enää
vapaakappaleina kirjeluukusta, tai löydy postilokerostakaan. Mikko Erkkilä (GTE) on
mainostellut molemmissa G-2000:n saatavuutta, mutta tieto tulee toimitukseemme aina
mutkien kautta ja yleensä viivästyneenä.
Ase olisi jäänyt itseltäni aivan huomaamattomaksi, ellei uusi(n) ranskalainen
kirjoittajamme olisi lähettänyt sen esittelyartikkelia sivuillemme. GOW:n sisältö
rikastui jo kolmannella kielellä, ja POTENTIAALINEN lukijakuntamme taas muutamalla
miljoonalla visitoorilla.
0407 MMI; PT
Palautetta toimitukselle
ANITRA/ ANNA ja sen hivenaineet
Tyrkkäsit haasteella ja tässä tulee tietoa... Tässä ovat optimaaliset seossuhteet
kireintä kukuntaa sekä syttymisherkkyyttä ajatellen:
AN 100 osaa + 6 osaa löpöä.
AN 100 osaa + 10 osaa alumiinipölyä (tehokkainta, ja herkintä syttymään).
AN 100 osaa + 17 osaa ruokosokeria. (Ei hyvä! Sokerin palamislämpö on alhainen).
Oulunsalpietari jauhettuna 100 osaa + vähän alle 2 osaa löpöä.
ANNI & löpö -seos vaatii jytymiittipötkön aloitepaukuksi, eikä kannata
yrittääkään alle 2 kg:n paukkuja. Menee vain aineet pölynä taivaan tuuliin. 10 kg on
aikalailla optimaalinen.
ANNI + Al -seosta olen käyttänyt paljonkin. Kukkuu taatusti ladattuna n. 40 - 50 mm
huonekaluputken sisään tiukasti: Vasaraa saa käyttää huoletta. Kukunta aikaansaadaan
pelkällä nallilla no. 8. (= 100 g:lle ja siitä ylöspäin sopiva koko). Vielä kun
putken päällystää 2,5 tuuman rautanauloilla: 300 gramman paukulla naulat lävistivät
poikittainkin osuttuaan 1,5 mm rosterilevyn 2 m etäisyydeltä. Kukunta on
aikaansaatavissa myös ilman kaupallista nallia: Tehdään panoksen sisään ontelo halk.
14 mm ja täytetään se jollain "flash powder"- tyyppisellä aineella, eli itse
olen käyttänyt kaliumpermanganaattia n. 70 % ja loput alumiinipölyä.
Mitään kloraattipohjaisia aineita ei pidä saattaa tekemisiin Annin kanssa: Seos
räjähtää kyllä kiivaasti, mutt' ku ei tiedä MILLOIN se räjähtää (syntyy
ammoniumkloraattia). Sitten se tuo Anni & sokeri: En itse näe mitään järkevää
syytä käyttää sokeria polttoaineena. Jos on tullut mieleen sulattaa Anni (= Anitra)
sokerin kera, niin suosittelen lämpimästi unohtamaan koko jutun. Pienillä määrillä
siitä seuraisi ehkä pientä sihinää ja suhinaa, mutta suuremmilla määrillä kasvaa
"KABLOOM!!" -ilmiön riski, en tiijjä mihinkä potenssiin, mutta
epäterveellistä silti...
En tiedä mitä paskaa tähän nykyiseen Suomen salpietariin on sotkettu Annin sekaan,
mutta Anni on helppo erottaa muista aineista johtuen erittäin suuresta liukoisuudestaan
veteen.
JK.
Kommentit. "Löpö" lienee kevyttä polttoöljyä tai dieselöljyä, jonka
lievä yliannostus tuskin haittaa, kunhan virikepanos on riittävän voimakas. Joihinkin
käyttötarpeisiin on edullista käyttää seosta, joka ei heti muutu kokonaan
palamiskyvyttömiksi kaasumaisiksi lopputuotteiksi, eli kuku täydellä brisanssillaan.
Muistettakoon nitroselluloosa-ruudin polttaminen "Mendelejevin periaatteella",
tavoitteena maksimaalinen häkäkaasupitoisuus, eli ominaispainoltaan alhaisen, nopeasti
paisuvan ja volyymiltaan suuren kaasuseoksen tuottaminen. Näissä tarkoituksissa
(avainsanoiksi riittänevät "Oklahoma City") palaa kaasuseos loppuun saakka,
mutta nitraattilannoitteen sisältämään happeen yhtyessään vasta
"puolivalmisteeksi": Sekundääriseen palamiseen tarvittava happi otetaan
ilmasta - ilmaiseksi. Ilmakehässähän riittää tavaraa, eikä maksa mittään...
Tällaisten latinkien punnitsemiseen ei riitä ruuti- tai apteekkivaaka kuin
punnitustarkkuudeltaan, vaan painoyksiköitä ovat senttaali (= 10 leiviskää = 100 kg)
tai tonni (metrinen t = 10 senttaalia, taikka "imperiaalinen" tonni, 101,6
leiviskää). Ettäkö ilmaista happea ilmasta? Jo 1. maailmansodan aikaan opetettiin
Saksassa "pommarijääkäreille" esimerkiksi pienehkön laivan tai rakennuksen
remauttaminen p..lun päreiksi 60 kg:n säkillisellä hienoja vehnäjauhoja ja
kaksivaiheisella räjäyttimellä, joka pöläytti ensin jauhot pilveksi ilmaan ja sytytti
pölypilven pari sekunnin kymmenystä myöhemmin remahtavalla pyroteknisellä, kipinöitä
ylt'-ympäri kylvävällä virikkeellä.
Jauhot olivat siis PELKKÄÄ vehnää, ilman hivenaineita, paitsi joitain satunnaisia
akanoita sota-aikaisissa myllyteollisuuden tuotteissa. Mitkä tahansa muutkin
tärkkelyspitoiset jauhot kelpaavat. Perunajauhot lienevät kenties herkkäsyttyisempiä,
mutta hintavampia viljajauhoihin verrattuina. Alumiinipöly on tietenkin kaikkein
"tyrnävintä", myöskin ilmaseoksessa: Se ei itse kehitä kaasuja, mutta
helvetillisen kuumuuden, joka saa aikaan ilmassa piilevän typpikaasun sypäkän
paisumisen. Ja typpihän antaa kaasuseoksiin toivottua tyrnävyyttä eli brisanssia; siis
nopeasti kehittyvää murtavaa voimaa
Muutaman sadan gramman -> ehkä jopa leiviskän painoisiin "paukkupommeihin"
ovat täydellä brisanssilla kukkuvat ANITRAn/ANNAn seokset todellakin oivimmillaan.
Otaksun mainitsemiesi suhteiden tarkoittavan painosuhteita? Tilavuussuhteet olisivat
käytännöllisiä "pommareille", joiden käytettävissä ei ole vaakaa, kun
taas orgaanisen kemian "fakki-idioottien" suosimat moolisuhteet ovat
kertakaikkinen kauhistus, milloin sekä hapettavan että palavan ainesosan bruttokaavat
ovat pitkänpuoleisia. Räjähdekemistit ovat olleet useinkin fakki-idiootteja, ja alan
parhaat teokset olivat saksan- tai venäjänkielisiä. Niiden painoksetkin on jo ammoin
loppuunmyyty, eikä uusia ole otettu.
Hoplofoobitkin alkavat tajuta sen, että TIETO on vähintään yhtä vaarallista, kuin
ovat yksityisomistetut ampuma-aseet: Siksipä esimerkiksi USA:n HCI-hoplofoobijärjestön
viisivuotissuunnitelmaan sisältyy "Paladin Press"-kustantamon ja eräiden
muidenkin tiedonjulkistamiseen erikoistuneiden firmojen lakkauttamiseen johtavan
lainsäädännön "lobbaaminen" lainlaatijoille, koska nuo kustantamot ovat
julkaisseet helppotajuista(kin) "poraus- ja räjäytysalan" kirjallisuutta.
Handgun Control Incorporation:in suunnitelma tuskin toteutuu, koska sananvapaus
on turvattu kaikissa sivistysmaissa perustuslain takaamana kansalaisoikeutena. Jopa
USA:ssa, vaikka seemiläisen raha-ylimystön edustajat sanelevatkin siellä "median
valtavirran" kulkusuunnan, pyrkimyksenään valtaväestön eli "gojimien"
tyhmentäminen: Kaljakori vierellään tai whiskypullo pöydällään baseballia,
NHL-otteluita tai julkimoidenvälisiä tietokilpailuja TV:sta illat kaiket katseleva
rahvas ei innostu osallistumaan "pogromeihin", vaikka aihetta niihin olisikin
USA:ssa enemmän kuin missään muualla maailmassa.
ANNA & sokeri-seos ("Candy-Anitra") on mahdollisesti kehitelty
jossakin maassa, jossa ruokosokerista on ylituotantoa (= Kuubassa?!). Senttaalien tai
tonnien painoisissa latingeissa se voi olla hyvinkin käyttökelpoista, vaikka brisanssia
puuttuukin ja virikepanoksen on oltava "kuuma" sekä kookas. Joissakin
käyttötarkoituksissa voi "Karkki-Anna" olla "Löpö-Annaa"
parempaakin: Ei vuoda haisevaa löpöä, ja se "huffs and puffs" (= "puhkuu
ja puhaltaa", kuin "Sepe Susi" DISNEY-tuotannon ehkä hauskimmassa
piirretyssä rainassa "Kolme Pientä Porsasta") jonkin rakennuksen seinät
levälleen, saatettuna kukkumaan sisätiloissa, joissa löpön löyhkä herättäisi
kiusallista huomiota, ennenkuin helvetinkoneksen kellolaite ehtii raksuttaa viisarinsa ns.
"pykälään", tai tulilangan liekki nalliin saakka.
Ruoko- tai juurikassokeriin sekoitettua Annaa ei todellakaan ole terveellistä edes
YRITTÄÄ sulattaa kiinteäksi massaksi, koska sokerin sulamispiste ja Annan
hajaantumispiste ovat liian lähellä toisiaan: Kotikokki voi olla näiden lämpötilojen
saavuttamisen vaiheessa jo "TILULII" kuin Nummisuutarin Esko, hengitettyään
hajaantuvasta Annasta höyryävää typpioksiduulia eli ilokaasua. Lämpötilan tarkkailu
unohtuu: Pari Celsiusta lisää, ja jopas lauletaan Wanhaa Hääweisua: "Koko mailma
iloit' mahtaa..", peräkaneetteineen kaikkineen, Taiwaisessa Engel-Kööriss',
Harppu-Säestyxell' - seoksen kukunnan seuraamuksena tai typpioksiduuliin tukehtuneena.
ANNA:n ja sorbitolin seosta sensijaan voi, varotoimet mielessä pitäen, keittää
pieninä satseina kiinteäksi raketti-polttoaineeksi, koska palavan ainesosan sulamispiste
on alhaisempi kuin sokeria käytettäessä, mutta kalisalpietari on suositeltavampaa
tähänkin tarkoitukseen, etenkin jos rakettimoottorin seinämien materiaalin lujuudesta
ei ole täyttä varmuutta, eikä tietoa lujuuslaskelmista. Itseltänikin on unohtunut
esim. Lamé:n kaava! Muistaisiko joku visitoori sen? Löytyi jostain
luumäenkielisestäkin aseopin kirjasta; kirjoittaja ehkä nimeltä E. VIRKKI. On tarpeen
mm. omatekoisten haulikoiden, väkipyssyjen, sinkojen ja kranaatinheitinten putkien
pika-lujuuslaskelmiin. Sota hoplofoobeja (= asevihailijoita) vastaan lienee lopultakin
syttymässä maailmanlaajuisena, eli tietoa tarvitaan ehkä jo lähiaikoina.
Oulunsalpietarin flegmatointiaine (& maanparannuskemikaali) on ilmeisesti
dolomiitti-kalkki, joka sisältää myös magnesiumia ja jonkin verran piitä. ANNA:n voi
liuottaa siitä erilleen vedellä, mutta puhdistetun nitraatin kuivaaminen on hiukan
konstikasta ilmassa olevan "suhteellisen kosteuden" takia.
"Kalsinoiminen" kuumentamalla vedettömäksi on riskaabelia touhua kokemattoman
kotikemistin askareeksi, vaikkapa "vain" leivisköittäin, vaikka senttaalihan
se on tositoimi-latinkien laskentayksikkö, tai suurikokoisia virastoja maan tasalle
henkäistäessä & hönkäistäessä ehkäpä tonnikin..
0707 MMI; PT
Ideoita ja innovaatioita
Muistelmia kesäleiriltä, eli: Sauhu-ANITRAA keittämässä
Palstallanne mainittiin ANITRA ja ongelmat kalkilla flegmatoidun salpietarin käytöstä.
Kalkki on helppo erottaa sekoittamalla pussitavara veteen ja antamalla kalkin saostua
pohjalle. Vesifaasi kerätään talteen, haihdutetaan ja saatu puhtaampi ammonium- ja
nitraatti-ionien suola (NH4+NO3-) besorgataan hyötykäyttöön.
(Toimituksen huomautus: ANITRA:n eli ANNA:n kuivaaminen on
hieman ongelmallista! Ei niinkään sen eristäminen flegmatointiaineestaan. Erittäin
riemastuttavassa pakinassasi mainittuun savupommi-käyttöön kelvannee flegmatoitukin
väkilannoite. PT).
Hieman kokemuspohjaista juttua: Aikana ennen Muurin murtumista tuli hankittua
erämessuilta "Get Even"-niminen kirja, joka käsitteli eri sortin
pienimuotoisia kostotoimenpiteitä tomppeleita vastaan. No, mukana oli salpietaripohjaisen
savupommin valmistusresepti ja sitähän oli aivan PAKKO kokeilla käytännössä!
Partiolerillä. Älkää nyt ymmärtäkö väärin: Kyseessä ei ollut solmujen ja
s(h)uoritusmerkkien parissa näperteleviä parempien perheiden vesoja tuutiva
"Kauniaisten Lippukunta", vaan voimasanoja viljelevistä mopo-pojista metsissä
viihtyviä julma-asenteisia erämiehiä muokkaava maalais-porukka.
Tyyli oli "kuusen voi ihan oikeesti pystykarsia haulikolla, mikäli pateja on
riittävästi ja sahamies pelkää korkeita paikkoja". Toiminta oli huomattavasti
lähempänä suvereenin Suomen suojeluskuntapoikia, kuin tasa-arvoilua ja kehitysmaiden
oikeuksia tähdentävää virallista linjaa. Sakista varttui prosentuaalisesti ottaen
aikamoinen läjä asehenkisiä poliiseja (eivät hekään ole kaikki "cikoja";
toim. huom.), ja kapitulantteja (joista kaikki eivät ole "latvalahoisia luutnanntti
Lammioita"; toim. huom.).
Kesäleirimme alkaessa olin mukana eräänä johtajista, parikymppinen kun olin. Pomo sai
kuulla ideasta, ja ei kun kauppakierrokselle. Säkki kalkkisalpietaria. ("Tartteks
kuittii verotuksehe?". "E', on sevverta vähä' tiluksii!"). Vielä 10 kg
sokeria takaronkkaan ja rantalabra pystyyn hiljaisuuden iskiessä leirialueelle
iltanuotion ja Ohjattujen Iltatoimien jälkeen.
Pilotti-koon reaktorina oli tyhjätty hernesoppatölkki ja lämmönlähteenä yhä hehkuva
hiillos. Ammensin tölkkiin ohjeen mukaan 4 osaa sokeria ja 6 osaa salpietaria (ei osannut
kirjan toimittaja sieventää 2:een tai 3:een), ja ohjeesta poiketen liraus vettä, jotta
sain mössön liukenemaan ja lämpenemään tasaisesti. Puolen tunnin lämmittelyn
jälkeen "hiljaisella tulella" oli vesi haihtunut ja jäljellä oli toffeelta
näyttävä ja tuoksuva, rutosti kupliva sitkeä hartsimainen tahmea massa jota oli
jatkuvasti hämmennettävä ylikiehumisen varalta.
Sytyttäminen oli ongelma, sillä ohjeen ehdottama tulitikkunippu ei lämmönlähteenä
riittänyt, ehkä juuri salpietarissa mukana olleen kalkin takia. Hehkuvat kekäleet
olivat paras ja toimivin konsti. Näine eväineni painuin pehkuihin.
Seuraavana aamuna kerroin onnistuneeni ja porukan into oli rajaton. Savutuksen
järjestämiseen ei enää tarvittaisi asepalveluksessa olevien tuttujen materiaali-apua
PV:n toimiessa ei-niin-vapaaehtoisena sponsorina. Sinä iltana tuli 5 alijohtajaa avuksi
ja siirryimme suoraan ison mittakaavan tuotantoon. Reaktorina toimi palokalustosta
vohkittu sinkkiämpäri ja annostelukauhana litran maitokannu.
Salpietarirakeet olivat suht' huokoista tavaraa ja sulivat pieneenkin vesimäärään,
joten 4 litraa sokeria ja 6 litraa salpietaria sopivat oikein hyvin 10 litran ämpäriin.
Hämmentämiseen pöllitiin seurakunnan saunasta tukeva hiilihanko, koska sitkeän massan
sekoituksessa ei haravanvarsi (no joo; ei sekään oma ollut) kestänyt rasitusta.
Ensimmäinen satsi paloi pohjaan ja ämpäri ampui mörssärinä koko kiehuvan kuuman
latauksen töllistelijöiden silmille. Salpietari hajoaa kaasuksi n. 160 asteessa, eikä
ohutseinäinen sanko johtanut lämpöä riittävän laajalle alalle. Pohjaan oli
muodostunut äkillinen kaasupatja. Järvi oli onneksi aivan vieressä, joten rakkuloille
ei ehtinyt palaa kukaan.
Samaan syssyyn tehty seuraava satsi onnistui jo nappiin. Ämpäri tulelta, lapiollinen
hehkuvia hiiliä kuuman salpietari-mämmin päälle, ja Jessus! Hurjalla kohinalla
lykkäsi ämpäristä 30 cm:n levyinen valkoinen savupatsas 4 metriä suoraan ilmaan,
jonka jälkeen patsaan vauhti hidastui ja sen muoto leveni. Väki tanssi riemuissaan kuin
ilkikurinen demonilauma. Mieleen tuli ammoinen mainoslause "BRIO: Pienen ihmisen ilo
osata!".
Kukkula piti löytää paremmaksi tarkkailuasemaksi, joten päätimme juosta rannasta
leirialueen läpi leirikeskuksena toimineen entisen maatilan pihakukkulalle.
Ämpärinkantajat kärjessä, katkennut haravanvarsi sangan läpi ja muut juosten
perässä polkua pitkin. Tilanne oli pakko huutaa seis, koska hukkasimme polun. Savutin
sai ottaa peränpitäjän paikan.
Satsi työnsi savua n. puoli tuntia valoisassa kesäyössä. Yöllinen tuulenvire painoi
savurintaman rantaan päin, ja suoraan telttaleirin päälle. Vasta siinä vaiheessa
heräsi kysymys terveyshaitoista. "Jaa, ei sunkkan toi mittä' myrkyllist' ol'?"
Vanhasta artikkelista "Ase ja Erässä" muistin nitrokaasujen syövyttävän
hammaskiillettä, mutta arvioin senkertaisen altistuksen olevan melko lievää luokkaa.
Kukaan ei herännyt kesken kaiken, eikä aamulla löydetty kalmoja leiriläisten parista.
Ämpärin pohjalle jäi lopulta litran verran hiilen sekaista kalkkia, joka oli helppo
huuhdella vesistöön. Ai niin: Hyttysiä ei alueella nähty kahteen viikkoon...!
Vastarannalla kilometrin päässä mökillä ryyppäillyt puolituttu remujengi näki
hiljaisesta rantametsästä työntyvän leveän savurintaman. "Eikös niillä ollut
se leiri menossa? Keitä tuttuja siellä on mukana?".. "Matti, Sili, Unde ja
Pédro nyt ainakin!" "Voi saatana! Kaikki sisälle! Ei tiedä mitä ne on taas
keksineet!" Järvi menikin hyvään savupeittoon.
Vajaa vuosikymmen myöhemmin sain ensi alkuun oudon puhelun keskellä kesää ja aivan
aamutuimaan. Teinipojun arka ääni ilmoitti olevansa par'aikaa alijohtajana vanhan
lippukuntani kesäleirillä... Pyysi savumassan reseptiä. Perinne oli katkennut edellisen
ikäluokan lähdettyä opiskelemaan ja ohjeet olivat kadonneet jonnekin. Sydän kurkussa
painotin poitsun mieleen varomääräyksiä palovammojen varalta, ja toistin
annostusohjeet. Siinäpä tunsi wanha itsensä jotenkin imarrelluksi.
Matti
PS. Joo. Juttu oli aika pitkä, eikä sitä pakko julkaista ole. Tämä tapahtui
Lounais-Suomen maaseudulla heinäkuun alussa -88. Ajattelin vain mainita tapauksesta
sikäli kun joku toinenkin haluaisi kokeilla. Pitää huomioida ettei jäähtynyt massa
enää syty kuin Kosanilla. Siis parasta nauttia siitä lämpimänä.
PPS(h) Mihin asti olen jäsenenä? Viime vuonna liityin... jollain summalla. Haluaisin
vain tietää koska voin suorittaa lisää?
...ja kansallisaseeksi äänestän Suomi-kp:ia.
M.
Toimituksen kommentit: Tällaiset pakinat soveltuvat GOW:n anarkkiseen
"journalistiseen linjaan", kuin suutarin etusormi sian... (itse-sensuroitu!),
lyhentämättöminä: Kaikki kokemusperäinen tieto on meille aina tervetullutta, ja
ainakin tämä juttu oli AIVAN PAKKO julkaista...!
Kirjanpitomme mukaan joudut suorittamaan seuraavan kannatusmaksusi EQUina eli JUROina,
joskus vuoden 2002 keskivaiheilla, jolloin FIM on ollut puolen vuoden ajan
taaksejäänyttä elämää.
Suomi-kp M/-31 on täysin ylivoimainen kansallisase-kilpailun
voittaja, eli Sinunkaan äänesi ei mennyt hukkaan, vaan se rekisteröitiin
ruutupaperi-vihkoon jonon jatkoksi.
0707 MMI; PT
VKT:n vapaapistooli
Minulla on kertalaukauksia ampuva .22 cal. pistooli, jossa tyyppi on VKT
"VARMA". Onkohan tällainen ase kovastikin harvinainen?
Terv. E.E.
Pistooli, jota valmistettiin hieman toistasataa kappaletta, joista sarjanumeroituja 100
kpl (numerot 1 - 100), on varsin harvinainen, verrattuna lähestulkoon samanrakenteiseen
tshekkialaiseen DruLoviin, jota lienee tuotettu ainakin tuhatkertainen
kappalemäärä, mutta sekään ei ole erityisemmin tunnettu moniin nimikuuluisiin
sotilaspistooleihin verrattuna. "Varma"-pistoolin tuotanto ajoittuu vuosiin 1934
- 37. Suunnitteluvuosi oli 1934 ja suunnittelijaksi on vahvat syyt epäillä itseään
maestro Aimo J. Lahtea, mutta tätä en käy vannomaan, koska täydennetty
A.J.L:n elämänkerta on yhä lukematta. (Ei löydy kyläkirjastostamme!). Valmistaja oli Valtion
Kivääritehdas Jyväskylän Tourulassa.
Tietoja visitooreille, joille tämä asemalli on tuntematon:
Ase on lippaaton pulttilukkoinen tarkkuuspistooli puoli-ortopeedisella puukahvalla, joka
ei siis ole säädettävissä kämmenen ympäri tiiviisti puristuvaksi. Lukkomekanismi
lienee samanlainen kuin Suomen Leijona M/ 30 -pienoiskiväärissä - kuitenkin
vailla sivulle ulkonevaa avaustappia. Sen tilalla on lukon peräpäästä taaksepäin
ulottuva teräksinen, ja sittemmin muovinen (ellei kovakuminen) nuppi, josta kiertäen
lukko avataan ja suljetaan, ynnä vedetään taakse ja työnnetään eteenpäin
poistettaessa hylsyä, ja syötettäessä patruunaa pesään.
(Vastaavanlainen mekanismi oli muunmuassa englantilaisessa kiintovaimentimellisessa WELROD-pistoolissa
2. maailmansodan aikaan, mutta Welrodissa oli myös pikakiinnittyvänä kahvana toimiva
jonkinlaisella "guttaperkalla" päällystetty lipas).
"VKT VARMA"-pistoolin piipunpituus on 205 mm, kokopituus 290 mm ja paino 800
grammaa, eli se lukeutuu vapaapistooleiden luokkaan. Kaliberi on .22 Long Rifle.
Tähtäiminä ovat kiinteä jyvä ja säädettävä (kuvissa hieman hauraan näköinen)
hahlo.
0407 MMI; PT
.45-70 ja tuntemattomat lyijyluodit
Tarkoitus on tulpata .45-70:stä lyijyluodilla, jonka painoksi pakkaus ilmoittaa 440 grs
(kuulakärkikynällä rustattu luku) ja pienen epäilyksen aiheuttaman oman punnituksen
jälkeen paino onkin 430 grs. Käytössä on Vihtavuoren opas, jossa luodin paino
ylärajalla loppuu lukemaan 400 grs.
Luodin pituus on 31,7 mm. Olen kyllä kaulallisten hylsyjen lisäksi tulpannut suoriakin
(.357 Mag), vaan nyt on kyseessä lankomiehen ase ja etenkin siitä syystä aloittaisin
varman päälle, ettei vaan synny vaurioita. Latauspituutta ajattelin alkuun määrittää
löysällä luodilla pesään lukot kiinni ja verrata taulukon minimiin tai sitten suoraan
käyttää kaliiperin tyypillistä pituutta 64,77 mm. Suurinta päänvaivaa = tikkuja
kynsien alle, aiheuttaa ruutimäärä, jolla aloittaa. Vertailenko taulukon antamiin 300
grs:n ja 400 grs:n ruutimääriin tyyliin "silmät kiinni ja arvaten?"
Taulukon luodit kun kaiken lisäksi ovat tunnettuja Hornady, Sierra ja Speer. Käsissä
olevat "tulpat" ovat ties kenen valmistetta, kylläkin oikein laadukkaan
oloisia, lienevät Suomen Luodin, rautakauppiaan mukaan?! Kuulaa on tarkoitus tuupata
N133:lla. Kerrotko vähän ohjeita?
Kiitos! J.S.
Yhtälöön tulee liian monta "x:ää", eli tuntematonta osatekijää. Aseesi
merkki = "x". (Kaliberin .45-70 tapauksessa on kolme eri latausteho-luokkaa ja
kaksi patruunoiden kokopituusluokkaa jo pelkästään tehdasvalmisteisten USA:laisten
aseiden tapauksessa, ynnä normaalirihlaus ja Marlinin mikrorihlaus). Luotien tyyppi on
myös "x". Lyijyseosluotien valmistajien pitäisi EHDOTTOMASTI mainita
pakkauksissaan firmansa nimi, tai omansa, ellei firmaa ole, sekä luotien läpimitta.
(Niiden painon voi sentään punnita itse kukin tykönänsä). TÄRKEÄ on maininta
siitä, minkä firman valmistamalla ja minkänumeroisella muotilla luodit on valettu, vai
ovatko ne puristelyijyisiä? Tavalliselta aseharrastajalta ei voi vaatia eri
valuluoti-mallien tuntemusta, mutta me voimme ehkä jotakin tietää. Emme kaikkea, mutta
jotain sentään, joskus... Tai ehkä paljonkin.
Lisää "x:iä": Onko luotien perässä kupariseoksinen liekkikilpi,
messinginvärinen (Lyman) tai kuparinvärinen (Hornady), vai onko niiden peräpää
paljasta lyijyä? Ovatko luodit lyijyseoksen värisiä, vaiko kenties kuparoituja? Onko
niiden rasvauurteissa jotain liukastetta, vaiko eikö? Onko rasvauurteita lainkaan?
(Lyijy-puristeluodeissa niitä ei välttämättä ole).
Antamistasi tiedoista käy ilmi vain se, että 440 grainin nimellispainoiset luodit on
valettu (?) suhteellisen kovasta (= ominaispainoltaan vakioseoksia kevyemmästä)
lyijyseoksesta; todennäköisesti kirjasinmetallista. Ruutia VV N133 voisi annostella
jenkkiläisen IMR 3031:n reseptien mukaan, mutta kun lähes kaikki taustatiedot puuttuvat,
niin vaikeaapa on meidänkin ryhtyä arvailemaan edes lähes sopivaa latauskokeilujen
aloitusannosta.
Uhkana ei ole niinkään ali- tai ylilatausdetonaatio, kuin piipunputken julki-jumalaton
lyijyttyminen, taikka alimittaisen luodin riistäytyminen porauskaliberiltaan
mahdollisesti "horon" piipunputken (= Marlin Model 1895 S) rihlauksesta. N133 on
sentään kivääriruutia; soveliasta vain "täyspanoksiin". (N310:lle löytyisi
resepti jo tähän lähtöön, koska monikäyttö-ruutien käyttöala on laajempi eli
joustavampi: Periaatteella "kirkko keskelle kylää" olisi vaikeaa mokata,
ainakaan kohtalokkaasti).
Otetaan aihe uusiksi, kunhan sähköttelet kaipaamiani täydennystietoja. Voipa löytyä
VV N133:llekin spesifinen latausresepti, kunhan tiedot syötellään Markuksen QUICKLOAD-ohjelmaan. Osannet määrittää esim. hylsyn
tilavuuden? (= Hylsyn suuta myöten täyttävän vesimäärän graini-paino). Jos ase on
vakiovalmiste, löytyy kirjoista ehkäpä tietoja sen piipunpituudesta ja poraus- sekä
urakalibereista.
0507 MMI; PT
Lisää hyödyllisiä nettisivuja
Tämä kustantamo julkaisee aseita käsittelevää kirjallisuutta. Lähettävät ilmaisen
luettelon. http://www.paladinpress.com/
http://www.biggerhammer.net/ Tältä
sivulta löytyy mm. AR15/M16 piirustuksia, ase- sekä harjoituskäsikirjoja,
patenttisivuilta eri aseiden rakenteista, filminpätkiä ja muuta.
http://www.50world.com/videos/
Täältä löytyy mielenkiintoisia videoita.
http://www.fcsa.org/about/index.html
Tietoa 50BMG pyssyistä.
Nämä linkkisivut voivat ehkä kiinnostaa myös lukijakuntaa.
Terv: "Kotipajan aseseppäkisälli"
Ihmisen oikeus
Onko jätkät kesälomalla? Löysin sattumalta mielenkiintoisen saitin www.a-human-right.com asiaa aseen
omistusoikeudesta (tosin amerikantyyliin) ja kivoja kuvia printattavaksi. Hieman
ropakantaa työhuoneen seinälle.
Nimen perusteella voisi luulla ihan toisenlaiseksi saitiksi, paitsi jos katsoo tarkemmin
kirjoitusasua. "Human right" = ihmisen oikeus, kun taas "human rights"
on se fraasi josta puhutaan esim. Pohjois-Korean yhteydessä. Saattaa olla että saitti on
nimetty ovelasti näin, jotta se tuottaa osumia esim. juuri human rights -hakusanaa
käytettäessä. Mene ja tiedä, itselleni se osui kun hain Copernicilla Mosin-Nagant
-sivuja. Mutta joka tapauksessa ihan mielenkiintoset jutut ja eritoten kuvat.
Hellettä, toivottaa: Feliks
Ken ei
"oikeita töitä" tee, ei hänen pidä kesälomiakaan viettämän: Ruuhkaa vain
on kertynyt! Vastausviive kirjeisiin on kuukauden verran ja jono pitenee. Ja hellettä
piisaa; ajoittain + 29 Celsiusta varjossa. Pihanurmi alkaa kulottua, eikä sotakissa Mimmi meinaa löytää "torttu- tai lirupoteron"
kaivupaikkaa seinänvierten kuivuneesta kamarasta. Nooh, puolen vuoden päästä
kiroillaan taas pakkasia, ja jo niitä ennen syksyn sateita.
Kiitokset ylläolevasta vihjeestä! Kunhan aikaa liikenee, kysäisemme copyrightien
vaihtokaupan mahdollisuuksia "Human right" -sivun julkaisijalta: Aate
näyttää olevan yhteinen...!
1207 MMI; PT
Pearl Harbor
Alustavan etsiskelyn jälkeen en löytänyt oikein hyviä kirjaehdokkaita luettavaksi
koskien Japanin hyökkäystä Pearl Harboriin. Jos tiedät hyviä
dokumenttipohjaisia (tai ihan romaaneja) taistelua koskien, olisi hienoa jos jakaisit
tietoa. D-Day Normandiassa kiinnostaa myös.
Kiitos etukäteen, Antti
En ole
itsekään löytänyt yhtään mieleenjäänyttä Pearl Harbor- aiheista dokumenttia tai
edes romaania. Herman Wouk:in (muistinkohan nimen oikein?) romaanien "Sodan
Tuulet"/ "Sodan Muistot" sisällön olen unohtanut, josko jossakin
niistä olisi kuvattu jotain ko. tapahtumasta. On mielenkiintoista nähdä, milloinka
Japanissa tohditaan ryhtyä valottamaan 60 vuoden takaista tilannetta voittajien
historiankirjoitusta tasapuolisemmin? Kouluissa luettavia historiankirjojahan on siellä
jo alettu panna uusiksi. Japanin naapurimaat ovat polttaneet hihansa, urputtaen
orwelliläisellä uus-kielellä jotakin "totuuden kaunistelusta". Mutta sehän
on vain totuuden kerrontaa; kertojana sodan hävinnyt osapuoli..! Ainoa ikuisesti mieleeni
painunut yksityiskohta kovin kaukaisesta Pearl Harbor- teemasta on "Suuren Uhon
Päivän" päivämäärä 6. joulukuuta 1941, jolloin CCCP:n länsiliittolaiset
heittelivät kilvan taisteluhansikkaita:
Englanti julisti sodan Suomelle ikimuistoiseksi Itsenäisyyspäivän lahjaksi. (Nykyään
kumpainenkin osapuoli unohtaisi mieluusti koko sotatilan, mutta historiaa ei voida
pyyhkiä kuin liitutaulua, vaikka sotatoimet jäivätkin vähäisiksi: Yhden kylän
Petsamossa onnistuivat britti-lentäjät sentään suistamaan jokeen, mahdollisesti
"maanjäristyspommeja" testaten. Kylä ei ollut missään mielessä
Sotilaallinen Kohde, mutta se sijaitsi sopivasti jokitörmässä. Eipä tosin myöskään
Dresden ollut enää 2. maailmansodan loppuviikoilla mikään Sotilaallinen Kohde! Mutta
"sotarikollisia" ovatkin vain ne, jotka sodan häviävät).
Tuona samana Uhon Päivänä lähetti Franklin D. Roosevelt sodanjulistukseksi tulkittavan
kirjeen Japanin keisari Hirohitolle. Jo seuraavana aamuna otettiin haaste vastaan
ilmahyökkäyksellä Pearl Harboriin. Mutta kuka mahtoikaan olla sotaansyyllinen? USAn
"Virallinen Sotahistoria" unohtaa säännönmukaisesti hyökkäystä edeltäneen
päivän tapahtumat. Euroopassa käytävään sotaan oli USAn hallinto ottanut osaa
"Lend & Lease"-avunannon muodossa (maan lakeja uhmaten ja niitä röyhkeasti
kiertäen) jo vuoden ajan, avustaen mm. Neuvosto-Venäjää sodan lopputuloksen
ratkaisevalla tavalla, ollen siis "de facto"-sotatilassa Suomea ja koko
silloista manner-Eurooppaa vastaan.
D-päivän tapahtumista kertovia kirjoja löytyi kotihyllystöstäni tasan yksi:
"SUURI MAIHINNOUSU/ DAWN OF D-DAY" by David Howarth,
kustantaja WSOY, suomentaja Aaro Vuoristo, julkaistu v. 1959. Tuli viimeksi luettua melko
tarkoin 40 vuotta sitten. ("Sotahullun" kirjahyllystöstä loistaa varsinainen
sotakirjallisuus lähes tyystin poissaolollaan: Keittokirjojakin on useampia niteitä.
Ahkerasti selattu on "keittotaiteen" käsikirja: "PONTIKKA", by Pöysä,
Rannikko & Rannikko, jonka taitanen nyttemmin jo osata lähes ulkoa.
"Suomalais-Englantilainen Sanakirja" on ymmärrettävästi lähestulkoon pehkuna
ja irtolehtinä).
Niukaksi jää siis oma tietämykseni, mutta heitän pallon visitooreille, joilta onkin jo
tullut kiitettävässä määrin vihjeitä ainakin mielenkiintoisista nettisivuista, mutta
myös kirja-uutuuksista.
1207 MMI; PT
Wanhaa ja uutta asesanastoa
Minulla olisi englanti-suomi-käännöstäni varten pieni kysymys: mikä mahtaa olla
suomeksi "bolt-action rifle"? Olisi upeaa, jos saisin sinulta tähän
vastauksen!
Paljon kiitoksia! Anne
"PULTTILUKKOKIVÄÄRI". Sanatarkka käännös kuuluisi: "Säppitoiminen
rihla(pyssy)", koska "bolt" tarkoittaa esimerkiksi porttien tai
tallinovien yksinkertaista, poikittaisella kääntötapilla varustettua salpaa eli
säppiä. Muinaissuomeen käännettiin "bolt action" muunmuassa
"sylinterisuluksi" tai "mäntäsuluksi" ja ase "peräsuiseksi
sytytysneula-kiwäriksi", koska keksintö oli saksalainen ja nimitys suomennettiin
saksankielestä. (Termi "peräsuinen" on kuitenkin K.K. Samuli Suomalaisen
sepitelmä 1880-luvulta. Siitä harvinainen aseteknisen muinais-suomenkielen uudissana,
että sen keksijä tunnetaan nimeltä). Alkuperäinen Dreyse-kiväärin
iskurinkärki oli parsinneulan paksuinen pitkähkö piikki, joka työntyi paperihylsyyn
pakatun ruutipanoksen läpi alikaliberista luotia ympäröivän paperimassaisen tulpan
peräpään keskiöön sijoitettuun nalliin.
Buurikenraali Piet DeWet:in kirjan "SOTA ETELÄ-AFRIKASSA"
käännöksestä löytyy lystikkyydeltään "peräsuiseen" rinnastettava,
samamerkityksinen termi "takatuppari". (Asemalli oli Westley-Richards,
johon huopakantainen paperihylsyinen patruuna todellakin tupattiin ylöspäin aukeavan
"apinanhäntä-sulun" vipuvoimalla). Vielä vajaat 100 vuotta sitten (1907) oli
kiväärin lukon nimitys "sulkuosasto" (mm. Wihtori Peltosen
"KEKSINTÖJEN KIRJAn" III osassa), joka pulttilukon tapauksessa oli
edellämainittu "sylinteri- eli mäntä-sulkuosasto". Sana "lukko"
tunnettiin hanallisen laukaisukoneiston nimityksenä jo 1500-luvulla, lainana
ruotsinkielestä, vaikka samansuuntainen nimitys on yleinen monissakin kielissä,
tarkoittaen laukaisukoneistoa.
Nykyisin on siis yleisessä käytössä nimitys "PULTTILUKKOKIVÄÄRI", eli on
menty yli siitä, missä aita on matalin, ja käännetty BOLT
"pultiksi". Tähän käännös-kukkaseen on kaikkien asianosaisten tyydyttävä
ASIATEKSTEJÄ suomentaessaan, koska se kuuluu jo alan käyttösanastoon! Jos kyseessä on
metsästysase, voidaan käyttää termiä "PULTTILUKKOLUODIKKO". (Alkuaanhan
tarkoitettiin sanalla "KIVÄÄRI" vain sotilasasetta. Sana on peräisin
saksankielestä, ja "GEWEHR" tarkoittaa puolustusvälinettä
yleisemminkin: Esimerkiksi "Seitengewehr" on kiväärin pistin).
Metsästysase oli luodikko tai "rihla/niuha/harsu/väljä" ja
tarkkuuskivääri oli "tussari", jos ampui keskisytytyspatruunaa. Piekkari oli
kuitenkin "salonkikivääri", koska sillä voitiin ampua myös sisätiloissa eli
ampumasalongeissa. Yleisnimitys "pyssy" saattoi tarkoittaa myöskin haulikkoa.
Olemassa on myös pulttilukkoisia haulikoita, ja pistoolejakin, alkaen 1840-luvun Dreyse-pistooleista.
Pulttilukkopistooli ei siis ole siluetti-ammunnan inspiroima moderni asekummajainen.
Joissain leikillisissä pakinoissa voidaan ehkä viljellä vaikkapa sanontaa: "Peräsuinen
aitta-kiwäri silinderi-sululla" = takaaladattava pulttilukkoinen
makasiinikivääri (tai lippaallinen pulttilukkokivääri, jos lipas on irrotettavissa
aseesta). Kiintolipas eli makasiini (K.K.S. Suomalaisen sanastossa "aitta") on
yleensä pystymakasiini, johon patruunat asettuvat päällekkäin, kylki kylkeen kiinni,
yleensä limittäin, mutta joissakin asemalleissa (enimmäkseen haulikoissa ja
pienoiskivääreissä, mutta myös tylppäkärkisiä kiväärin- tai revolverinpatruunoita
ampuvissa luodikoissa) se on pitkä putkimakasiini, jossa patruunat sijaitsivat
peräkkäin.
Näille aseille on ominaista, että ne "toistawat", eli ovat
"repe(e)teri-pyssyjä". Nimitys "repeteri-ase" lähentelee jo
nyky-terminologiaa, eli se on käytettävissä asiateksteissä, eikä pelkästään
pakinoissa. Myöskin revolveri tai itselataava pistooli lukeutuvat repeteri-aseisiin,
mutta ei esimerkiksi kaksipiippuinen haulikko tai kaksoisluodikko, eikä edes drillinki
tahi nelipiippuinen vierlinki taikka Sharps-derringeri. Raja vedetään siihen,
onko aseessa "kiertywä pesäosasto" (= revolverin rulla) tai
sisäänrakennettu syöttölaite (makasiini tai lipas), vai onko kyseessä
käsinsyötettävä ase.
Olen pidättänyt näihin päiviin saakka oikeuden muinais-suomenkieliseen pakinointiin
tiukasti monopolinani, koska perin harvat "gunwriterit" hallitsevat
Suomessa arkaaisen aseteknisen sanaston Mikael Agricolan kirjakielestä alkaen.
Ylläolevat sananselitykset auttavat toivoni mukaan heitä sijoittamaan oikeanlaisen
sanonnan oikealle paikalleen, yleensä kuivaskalla kansliakielellä kirjoitettujen
tekstien "maustamiseksi ja marinoimiseksi" nykyisiä mehukkaammiksi edes
satunnaisesti.
1207 MMI; PT
Palloluoteja käsiasepatruunoihin
Lähestyn sinua näin vanhana asiakkaana (maksoin kymmenen minuuttia sitten) seuraavassa
asiassa: Aion kokeilla, kuinka saan toimimaan latauksen, jossa luodin sijaan käytän
pyöreitä kuulia. Tarkoitus on kokeilla .44 Magnumilla (Ruger Super Redhawk 7,5"),
.357 Magnumilla ja 9 mm Para:lla (Ruger Blackhawk 6,5" ja TC Contender 10").
Olen joskus lukenut jostain aselehdestä jutun aiheesta, mutta muistikuvani ovat sen
verran hataria, että pelkään hukkaavani rivollistani takatähtäimen ja osan
patruunapesistä jos lähden ulkomuistista säveltelemään. Käytössäni on .430"
ja 9,1 mm kuulia. Ruuti on VV N320, myös mustalla ruudilla voisi kokeilla. Nallit
Federalin Large Pistol Magnum ja Federal Small Rifle Magnum. Tavoitteena on ladata
normaalitehoisia latinkeja kahdella kuulalla (ei ysimillisessä) ja napsauksia yhdellä
kuulalla.
Onko sinulla kokemusta em. aiheesta (ihmettelen oikein kovasti jossei ole). Vai oletko jo
käsitellyt aihetta artikkeleissasi? Kiinnostaa lähinnä, että mitä käytän voiteluun,
kuinka syvälle asetan kuulan hylsyyn ja minkä verran milläkin asetussyvyydellä on
ruudin turvallinen vähimmäismäärä. Pitääkö hankkia N310 -ruutia, vai syttyykö
N320 turvallisesti em. nalleilla? En ole halukas suurentelemaan hylsyn liekkireikiä kuin
pakon edessä.
Koska magnumien hylsyt ovat suht' kookkaita, on edullisin nallin kipinän muoto
vähäisillä ruutimäärillä varmaankin leveä viuhka. En tiedä Federalin kipinän
muotoa, mutta lienee loogista päätellä, että ainakin pienempi tyyppi, kiväärin
patruunaan tarkoitettu, antaa pitkän ja kapean liekin. Vaatiiko tämä mielestäsi
hylsyyn jotain täytettä, joka pitää ruudin lähellä nallia?
Vaikka maailmankatsomukseni poikkeaakin sinun vastaavasta (esim. mielestäni venäläiset
eivät ole "räme-eläimiä", he ovat vain ikävän valloitushaluinen kansa
aivan liian lähellä meitä, eikä Aatu ollut suurmies, vaan loistavat puhujanlahjat ja
karisman omannut mielenvikainen), en voi kuin ihailla tietosi määrää ja ennen kaikkea
syvyyttä: On ihmisiä, jotka tietävät KUINKA asiat ovat, harva vaivautuu ottamaan
selville MIKSI ne ovat niin kuin ovat. Elämänkatsomukselliset asiat ovat mielipiteitä
ja niiden kuuluukin vaihdella ihmisillä, mutta fakta on faktaa ja sen sinä hallitset.
Ilmoittanet ystävällisesti, jos kuluvan- ja ensivuoden kattava (naurettavan pieni)
maksuni ei ole tullut perille. Lähetin sen kaikkien neuvojesi vastaisesti tilisiirtona.
T:Arto
Tilisiirto-systeemi toimii moitteettomasti kotimaassamme: Suorituksesi oli perillä jo
seuraavan päivän aamuna, eli PV-oikeutesi on lunastettu 03.07.2003 saakka. Ongelmia on
kai ilmennyt yritettäessä käyttää muiden pankkien maksuautomaatteja. Suoritukset
ulkomailta eivät ole onnistuneet milloinkaan kuin kirjepostina "in cash":
Pitäisi olla kytköksissä johonkin kansainväliseen luottokortti-systeemiin,
rekisteröityäkseen edes "Pay-Pal" -järjestelmään, mutta
ryysyköyhälistöön kuuluvalla "kirkonrotalla" ei ole pääsyä noihin
ökyrikkaan ylimystön kultapossu-kerhoihin. Taannoinen epäluuloni tietokoneistettua
(kotimaistakin) pankkisiirtojärjestelmää kohtaan johtui alinomaisista muutoksista ja
fuusioista rahalaitos-alalla pankeista "finanssi-tavarataloiksi": Yhdynnöistä
vakuutustoimintaan. Uhkana on ns. mammutti-tauti, ja kuinkas mammuteille kävikään?
Pankin nimi on tällä viikolla "SAMPO". Saapas nähdä, mikä se on kuukauden
kuluttua?! Alkuperäinen "POSTISÄÄSTÖPANKKI" olisi kelvannut aivan hyvin,
mutta kun tirehtöörinä on kasino-talouteen hurahtaunut taistolaisen
työväen(?)liikkeen veteraani, niin nimenmuutosten suhteen on vaikeaa pysytellä ajan
tasalla. Alituiset nimenvaihdokset kuuluvat Ankean Aatteen perinteisiin: Vertaa
esimerkiksi nimilyhenteiden letkaan: OHRANA -> TSHEKA -> NKVD -> MVD -> GPU
-> OGPU -> KGB -> FSK ->... ja mikä hitto se taas nykyään lieneekään?!.
Mutta varsinaiseen aiheeseen: Lyijyinen palloluoti eli kuula on aivan mainio
harjoitusammus käsiaseisiin. Itse naksuttelin aikoinaan 8.0 mm "herneksiä"
itselataavalla "Bobrikov-Browningilla" (= 7.65 mm F.N. Mod. 1900),
saaden jopa automatiikan pelaamaan. Syöttö- tai hylsynpoistohäiriöitä ei ilmennyt,
kun latinki oli kehitelty riittäväksi. Nykyaikaisilla, käytetyn henkilöauton
hintaisilla "prättikaalipyssyillä" niitä sattuu lähes 100 %
todennäköisyydellä "lällärinapsauksia" ammuttaessa, mutta revolverit ja T/C
Contender toimivat kyllä moitteetta lyijykuula-latingeillakin. Käytin itsekin ruutina
N320:tä, joka on yhtä herkkäsyttyistä ja nopeapaloista kuin N310.
Kalorimetrinen energia (= ruutimassan koostumus) on molemmissa sama, 4200 Joulea/ gramma.
N320:n jyvät ovat kuitenkin kookkaampia, joten aivan kesyillä latingeilla ne voivat
jäädä palamatta aivan loppuun saakka luodin piippuaikana: N310 palaa siis
"puhtaammin" eli täydellisemmin pienipaineisilla latingeilla. Eroavaisuus ei
kuitenkaan ole erityisen suuri. Muistettakoon, että esimerkiksi piekkarinpatruunan
savuttomasta ruudista voi jäädä palamatta tai jopa syttymättä kolmanneskin. Patruunat
kun on kehitelty 1800-luvulla, ladattaviksi mustalla ruudilla, joka ei kerran sytyttyään
enää "sammu".
Kaksikuula-latingeista mainittakoon "muodon vuoksi", että ne ovat
"hirrrmuinen ERVA" eli ankarasti kiellettyjä käsiaseissa, mutta patruunasta ei
näy päällepäin, että se sisältää kaksi perättäistä ammusta, eikä taiteen
sääntöjen mukaan ladattua patruunaa voida edes purkaa ilman erikoisvälineistöä (=
inertia-purkuvasaraa), koska etummaisestakaan kuulasta ei poliisihenkilö tai hänen
kätyrinsä saa otetta tongeilla taikka hohtimilla. Kuulahan ei ulkone hylsynsuusta
puolenkaan läpimittansa vertaa, tai se voidaan istuttaa hylsyyn "flushiksi",
eli kokonaan hylsyn sisään. Tällä konstilla saadaan myöskin Magnum-patruunoiden
ylenpalttista ruutitilavuutta pienennetyksi, jolloin kohtuullinen ruutimäärä syttyy ja
palaa säännöllisesti sekä suhteellisen puhtaasti.
Muutaman satunnaisen ruutijyvän löytyminen piipunputkesta tai hylsystä EI ole
vaarallisen alilatauksen indikaatio edes ruudilla N310 ladattaessa! Lyijykuula-latinkien
painetaso vain jää niin alhaiseksi, etteivät kaikki jyvät joko syty lainkaan, tai ne
sammuvat, kun piipunsisäinen paine alenee liian matalaksi ylläpitääkseen
herkkäsyttyisenkään ruudin täydellistä palamista. Kaksikuula-lataaminen on hieman
hitaanlaista puuhaa. Kun takakuula on painettu ruuditettuun hylsyyn "flushiksi"
tai ehkä hiukan syvemmällekin, tipautetaan sen päälle sulaa luotiliukastetta
hylsynsuun tasalle asti, ja annetaan sen jähmettyä. (Tähän tarkoitukseen on hyvää
seos: Noin 7 paino-osaa steariinia tai kiinteää paraffiinia ja n. 3 osaa naudanrasvaa,
perusteellisesti sulassa tilassa sekoitettuina).
Koko patruunaerä on suositeltavaa luodittaa ja vahata samalla kertaa. Vahan kovettumista
odoteltaessa säädetään latausprässin luoditustyökalu uudelleen tarkoituksenmukaiseen
asetukseen. Oman harkintasi mukaan voit säätää etukuulan asetussyvyyden siten, että
puolet sen läpimitasta + noin 0.5 mm:n "niippausvara" menee hylsyn sisään.
11.0 mm:n läpimittaisesta nelinelosen kuulasta siis 6.0 mm hylsyyn ja 5.0 mm jää esiin.
Latauspituudeksi tulee päässälaskien 37.4 mm, jos hylsyt ovat trimmi-pituisia.
Luoditustyökalu asetetaan niippaamaan hylsynsuu, ellei tätä toimenpidettä suoriteta
erillisenä työvaiheena, kenties erillisellä työkalulla. Niippaus on
välttämätöntä, koska lyijykuulalla ladattavien patruunoiden hylsynsuita joudutaan
pakostakin hieman laajentamaan, ettei takakuulan "ekvaattorista" leikkautuisi
irti lyijyä.
Kuulan ja hylsynsuun välin tulee olla ehdottoman "vesitiivis", koska ruudin
sekaan vuotanut liukaste aiheuttaa ennalta arvaamattomia seuraamuksia. Sanomattakin lie
selvää, että takakuulien tulee olla mitta- ja muototarkkoja, sekä lievästi
ylimittaisia hylsyjen sisätilaan verrattuna. (Hieman alimittaiset kuulat voi toki
litistää "nauriin mallisiksi", mutta monikohan viitsii nähdä moisen
vaivan?). Etukuulien laatuvaatimukset ovat huomattavasti lievemmät. On jopa eduksi, jos
liukastetta pääsee kuulan ja hylsyn väliin, kun kuula istutetaan asetussyvyyteensä ja
hylsynsuu niipataan sen "ekvaattorin" ympärille.
Nimike "ekvaattori" eli "PÄIVÄNTASAAJA" tarkoittaa palloluodin eli
kuulan ympärystä, joka nojaa hylsyn/ panospesän/ patruunapesän/ piipunputken
seinämiin, pureutuen mahdollisiin rihloihin. "ETELÄNAPA" on kuulan piipunsuun
puoleisin kohta ja "POHJOISNAPA" sen vastapuolinen kohta. Monet asehenkilöt
ovat hämmästelleet puhelimitse jakamieni neuvojen terminologiaa: "Suulatausaseen ja
eestäladattavan perkussiorevolverin kuula, kuten patruunaankin istutettava kuula pitää
asettaa siten, että valutapin katkaisukohta tulee etelänavaksi, koska leikkuukohdan
alapuoliset valuhuokoset huonontavat tällöin osumatarkkuutta kaikkein vähiten,
suuntautuneina aseen piipunsuuta kohti".
Edes tämmöiselle itsestäänselvyydelle ei ole järjestynyt palstatilaa alan lehdissä,
koska mistä tahansa lausumastani voi löytyä "jotain piilevää poliittista
epäkorrektiutta tai asekaupan ja -teollisuuden kuvioita sotkevia & hämmentäviä
salasanomia". Eivätkä ne suinkaan viehätä asehenkilöitä, joita kiinnostavat
kunniamerkit, sapelit, kypärät tahi kertomukset siitä, kuinka metsästysseura rakensi
metsästysmajan, tai tarinat äveriäiden erämiesten safari-matkoista eksoottisiin
maihin).
37.4 - 37.5 mm:n kokopituuteen ladattu kaksikuula-patruuna on suhteellisen siisti, kunhan
liukasteet on pyyhitty etukuulan pinnalta ja hylsynsuun ympäriltä. Kuulien välinen
liukaste riittää voitelemaan patruunapesän "etusuoran" ja piipunputken,
estäen lyijyttymisen, ellei latingin lähtönopeutta ole viritetty täysin tolkuttomaksi,
vaippaluotien tai raskaiden lyijyseos-luotien annostusohjeita noudattaen. Kahden 11.0 mm
kuulan yhteispaino on rippuset vaille 16 grammaa, joten noin 0.40 grammaa ruutia N320 on
ilmeisen sopiva aloitusannos latauskokeiluihin ja puolisen grammaa enimmäisannos, jonka
ylityksen jälkeen alkaa ilmetä piipunreiän lyijyttymistä ja osumatarkkuuden
huonontumista ainakin "disipliini-etäisyydelle", 25 metriin. Nämä siis
kaliberille .44 Magnum, rata-ammuntaan.
Itsepuolustus- ja kodinturva-käyttöön on suositeltavaa ladata nelinelosen patruunat
"flush"-kuulanasetuksella. Takakuulan istutus kuten edellä, mutta sen ylle ei
tarvita liukastetta, ja ruutimääräksi sen taakse riittää 0.25 - 0.30 grammaa
N320:tä. Etukuula istutetaan kokonaan hylsynsuun sisään ja sen etupuolelle annostellaan
luotiliukastetta hylsynsuun tasalle asti. (Liukasteeseen voi lisätä vaikkapa
vesiliukoista rotanmyrkkyä, tai vähintäänkin lähikaupasta saatavaa
Cayennepippuri-jauhetta, koska oikeudettoman hyökkääjän tai tunkeilijan pikaisesti
rankaisevan strykniinin saatavuus on vaikeaa Bernin sopimuksen kieltämän kettujen
myrkkypyynnin tultua "laittomaksi").
Koska miedommin ladatun patruunan rekyyli on kohtuullisempi, ei varsinaista niippausta
tarvita. Luoditusholkki säädetään latauspuristimeen sellaiseen asetukseen, että
hylsynsuun laajennus silittyy, ja suu supistuu hädintuskin silminnähtävästi, jolloin
patruunan työntäminen pesään sujuu sutjakkaasti. Huomattakoon, että etukuula
istutetaan ensiksi, ja sulatettu liukasteseos lirutetaan sen päälle/ympärille vasta
viimeisenä latausvaiheena.
9 x 19 mm yksittaiskuulalla varustetun T/C C:n patruunan lataaminen on jopa helpompaa kuin
Markuksen vanhoista ohjeista löytyvän "paviljonkipatruunan" lataus. Kuula
voidaan työntää hylsyyn "flushiksi" tai hieman syvemmällekin. Espanjalaiset
9.1 mm nimellismittaiset hirvihaulit, joita käytetään yleisesti 9 mm ja .38/.357
kaliberin patruunoissa, ovat yleensä hieman soikeita eli naurismaisen litistyneitä
muodoltaan. Niistä voidaan valikoida kookkaimmat revolverinpatruunoihin ja pienemmät 9
mm latinkeihin. Vaihtoehtoinen konsti on haulin asettaminen hylsyyn siten, että sen
läpimitaltaan suurin ympärys tulee "ekvaattoriksi", jolloin patruuna tiivistyy
melkoisella varmuudella, eikä ole uhkaa sulatetun liukasteen vuotamisesta ruutipanoksen
sekaan.
9 x 19 mm patruunoissa ei ruutipanos ole täysin välttämätön harjoitusammunnoissa
lähimatkoille, ja liukastettakin voidaan annostella säännöstellen. Kun kuula on
painettu supistamattomaan, nallitettuun hylsyyn miltei sen pohjaan saakka, voidellaan
hylsyn sisäpintaan sulaa vahaseosta tai jotain notkeaa rasvaa esimerkiksi vanupuikolla,
ja voidaanpa liukastetta sivellä hylsyn ulkopinnallekin. T/C C:n tapaisella
kertalaukausaseella on mahdollista ampua ehkä jopa satoja harjoituslaukauksia yhdestä ja
samasta hylsystä, jota ei muokata millään tavoin. Välineiksi tarvitaan vain
nallinvaihtokapineet (jotka voi tehdä itsekin) ja jokin päästään kovera 8 mm
ulkoläpimittainen rassi tai putkenpätkä, jolla kuula istutetaan paikalleen hylsyyn. Jos
on tarvis käyttää ruutia lisäpanoksena, voit annostella sen .22 LR-kokoisella
piekkarinhylsyllä. Yksi (tasattu) hylsyllinen N320:tä on sopiva (vahvanlainen)
aloituslatinki 9 x 19 mm Thompson Center Contenderin yksikuula-patruunaan. Latauksen
"hienosäädön" joudut suorittamaan itse, kuten aina.
Näihin latauksiin tarkoitettujen hylsyjen nallipesän liekkireikää olisi suositeltavaa
ainakin muotoilla, vaikka nähtävästi kammoksutkin ajatusta "sankkireikien"
avartamisesta. Sopiva työkalu liekkireiän muotoiluun on kärkikulmaltaan 60-asteinen
yksileikkuinen "senkkauspora", jota pyöritetään höylä- tai ruuvipenkkiin
vaakasuoraan asentoon kiinnitettyllä porakoneella. Prosessi on yksinkertainen: Poranterä
työnnetään sisään hylsynsuusta, sihdaten sen kärki sankkireikään. Porakone pannaan
pyörimään ja työnnetään hylsyä kohti sen terää, tähyten liekkireikää. Kun
"sankki" on muotoutunut kartiomaiseksi, ja se alkaa silminnähden suurentua
nallipesän puolelta, vedetään hylsy pois poranterän ympäriltä ja pysäytetään kone
(jos se on sähkökäyttöinen. Tähän työhön on nimittäin käsikammella kierrettävä
"vispilä-porakone" vailla vertaa).
Liekkireiän muotoilu kartiokkaaksi, hylsynsuuta kohti avartuvaksi, tuottaa kahdenlaisen
hyödyn: 1) Nalliliekki levenee pienenkin ruutimäärän tehokkaasti sytyttäväksi.
(Ruudin on tosin oltava AINA mahdollisimman herkästi syttyvää kaikenlaisissa
kevytlatingeissa, kaikenlaisissa patruunoissa ja aseissa). Kovin kapea ja
"kuuma" Magnum-nallin liekkisuihku voi myöskin lyödä lyijyluodin perään
epäsymmetrisen syvennyksen, joka huonontaa osumatarkkuutta. Näin ainakin kärkiluotien
tai lyhyiden wadcutterien tapauksessa. Niitäkinhän voidaan ampua ylisyvyyteen
istutettuina, mahdollisesti pelkällä nallilla, tai "homeopaattisilla"
ruutiannoksilla, ampumamelun minimoimiseksi.
2) Nallipesän liekkireikä on usein vaihtelevainen pituudeltaan, koska se stanssataan
hylsyihin. Stanssiterät eli "meistipistimet" tylsyvät aikanaan, eikä niitä
aina ehditä vaihtamaan ajoissa teräviin pistimiin: Jokin määrä epäkurantteja
hylsyjä joutuu väistämättömästi latauslinjalle asti. Joidenkin hylsyjen aihiot
voivat myös olla keskimääräistä pehmoisempaa ja sitkeämpää metallia. Vaikka
stanssityökalut olisivat täysin kelvollisessa kunnossa, venyy liekkireiän
sisäreunoihin ylipitkä jäyste eli purse. Tällaisen reiän kautta "liehuva
liekinvarsi" tuottaa hieman viivästyneen ruutipanoksen sytytyksen jopa
kasa-ammuntapatruunaan, joka sentään täytetään yleensä rutistamalla, ladattuna
kivääriruudilla.
Muutaman sekunnin miljoonasosan murto-osan pituinen sytytysviipymä ei ole havaittavissa
luodin lähtönopeutta mitattaessa, mutta huipputarkkuuksia tavoiteltaessa se aiheuttaa
luodin harhautumisen enemmän tai vähemmän syrjään tavoitellusta
"nollahajonta-kasasta". Siksipä kuuluu huipputason kasa-ampujien varusteisiin
aparaatti, jolla veistetään hylsynpohjasta suuhunpäin suuntautuva purse pois,
liekkireikien saamiseksi tarkoin yhtä pitkiksi liekkitunneleiksi.
"Sankkireiän" läpimitta jätetään ennalleen. (Kasa-ampujien taikauskoisen
käsityksen mukaan pitää liekkireiän olla mahdollisimman ahdas. Moisen propagandan
alkulähde lienevät latausvälineiden valmistajat, joita hyödyttää ylenpalttisen
ohuiden nallinpoistopiikkien alinomainen katkeilu). Liekkireikää ei myöskään
muotoilla kartiomaiseksi, vaikka toimenpide olisi helppo suorittaa: "Sytytysliekin on
oltava kapea pistoliekki". (Tämäkin käsitys perustuu taikauskoon, tai kaupallisiin
intresseihin, eikä tieteelliseen tutkimukseen).
Nallimassan koostumuksella ei ole juurikaan merkitystä sytytysliekin leveyden
muodostumiseen. Magnum-nallien "parempi sytytysteho" johtuu lähinnä siitä,
että niiden sytytysmassa kehittää kauemmin kestävän liekin ja kipinöinnin, johtuen
sisältämistään lisäaineista. Massan kehittämä kokonais-lämpöenergia voi olla
vähäisempi kuin vakionallissa, ja massan määrä on pakostakin pienempi, koska nallien
ulkomitat ovat vakiot, mutta Magnum-nallin pohja on yleensä paksumpi ja sen sisätilavuus
niinmuodoin pienempi kuin vakionallissa.
Kaksikuula-patruuna .357 Magnumiin ladataan samalla tavoin kuin nelineloseenkin. Takakuula
on valikoitava kookkaimpien joukosta ja suurin kuulasta löytyvä halkaisija on asetettava
ekvaattoriksi, ehkäisemään liukasteen vuoto ruutipanoksen sekaan. Etukuula asetetaan
joko ulkonemaan n. 4 mm:n verran hylsynsuusta, tahi "flushiksi", eli hylsynsuun
tasalle - tai vaikkapa ylisyvyydellekin hylsyyn. Jos patruunan latauspituus on 36.8 mm:n
luokkaa, annostellaan luotiliukaste kuulien väliseen tilaan ja niipataan hylsynsuu
etukuulan ympärille, kuten .44 Magnumin tapauksessa.
Jos takakuula on työnnetty noin 5 mm:n verran ylisyvyyteen ja sen etupuolinen hylsytila
on täynnä liukastetta ennen etukuulan istutusta, on ainakin teoriassa mahdollista
aikaansaada patruuna, jonka "osa-ammukset" lentävät samaa rataa peräkkäin
jopa noin 10 metrin etäisyydelle. Kuulien välinen "rasvapatja" ehkäisee
niiden kolhiutumisen vastakkain lähtökiihtyvyys- ja piippuvaiheissa. USAssa on joillekin
ruumiinavaaja-patoloogeille tuottanut yllätyksen normaalin näköinen ampumahaava, joka
kuitenkin haarautuu kahdeksi tai kolmeksikin haavakanavaksi. Niiden pohjalta löytyy
lyijykuula tai lyhyt wadcutter-mallinen lyijyseoksinen pötköluoti.
Revolverien moniluoti-patruunat ovat suosittuja hätävarjelu- ja kodinturvakäytössä,
koska läpiampumisen riski on varsin vähäinen, mutta suhteellisen miedoksikin ladattu
patruuna tekee tehtävänsä. Kodinturva-käyttöön ladattava patruuna ei saa tuottaa
kovin suurta melua, koska yllättävässä tilanteessa ei ole aikaa kuulosuojainten
etsiskelyyn tai korvien tulpitukseen, ja laukaukset joudutaan useimmiten ampumaan
sisätiloissa; ehkäpä kapeassa eteisessä, tai pienessä makuuhuoneessa johon
naishenkilöä ahdisteleva "hirmu-jernijä" eli raiskaaja on tunkeutunut.
Tilastojen mukaan koituu USAssa himonsa uhrina sortuvan raiskaajan kohtaloksi
todennäköisimmin lippaallinen 6.35 mm pistoolinluoteja, osuneina vartaloon 0.4 - 1.8
metrin etäisyydeltä, milloin itsepuolustus on tapahtunut sisätiloissa. Vain muutamia
revolverin moniluoti-patruunoiden käyttötapauksia on rekisteröity. Murtovarkaita on
joutunut kohtalokkaan työtapaturman uhreiksi moniluoti-laukausten osumista jo
lukuisammin. Euroopan Unionin maissa on moniluotiset patruunat julistettu "ERVA"
-luokkaan kuuluviksi ilmeisesti juuri rikollisten suojelemisen tarkoituksessa?
(EU-politiikalle on ominaista, ettei mitään diktaattia tai direktiiviä perustella
hallintoalamaisille, joten edellämainittu otaksuma on vain looginen johtopäätös, eikä
dokumentoitavissa oleva tieto. Etenkin asedirektiivien valmistelua koskevat tiedot ovat
salaisia. Se sentään tiedetään, että niitä valmisteltaessa oli EU tunnettu
vasemmisto-hegemoonisena järjestönä. Ja rikollisethan suojelevat rikollisia:
Tovereitaan...).
Jos mielitään ladata patruunoita vain ampumaradalla suoritettavaa
"taikatemppuilua" varten (= 12 reikää tauluun kuudella laukauksella),
asetetaan takakuula flushiksi, tipautetaan liukastetta sen ja hylsyn saumaan, painetaan
etukuulakin flushiksi tai hieman ylisyvälle, oikaistaan väljennetty hylsynsuu
niippaus-olakkeella (tekemättä varsinaista niippiä) ja lirautetaan etukuulan päälle
liukastetta hylsynsuun tasalle. Mitään huipputarkkuutta ei saavuteta kummallakaan
kuulalla, mutta huvitellahan onkin määrä, eli hämmästyttää kalkkivaareja heille
tuntemattomalla taikatempulla. Ruudin annostelussa on noudatettava kohtuutta, koska
rekyyliä ei saa kehittyä juurikaan. Uhkana on muutoin kuulien lipuminen rullallisen
viimeisistä patruunoista rekyylin eteenpäin nykiminä.
Takakuulan asetus melko syvälle hylsyyn edesauttaa pienehkön ruutimäärän
säännöllistä syttymistä. Aloitusannokseksi soveltuu taaskin .22 LR:n tasattu
hylsyllinen ruutia N320, ja "hienosäädöt" joudut suorittamaan itse. Jos .357
Magnum-patruuna ladataan kahdella kuulalla noin 36.8 mm:n latauspituuteen ja hylsynsuu
niipataan etukuulan ympärille, kestää se "purkautumatta" lähes
täysvoimaisen rekyylin, mutta kuulat eivät siedä potentiaalisesti saatavaa
lähtönopeutta, vaan ne alkavat lyijyttää piipunputkea. Ruutimäärän jonkinlainen
ohjearvo on 0.25 grammaa N320:tä.
Magnum-patruunoiden lataamiseen yhdellä palloluodilla on ilmeisesti suositeltavinta
mustaruuti. "Taiteen sääntöjen mukaan" kuuluisi hylsyn noin puolilleen
täyttävän savuruuti-latingin päälle hylsyyn tiiviisti sopiva pahvilaatta, sen
päälle kerros luotiliukastetta, ja ylimmäiseksi kuula, työnnettynä hylsyyn puolen
läpimittansa + 0.5 mm:n syvyyteen. (Hylsynsuu niipataan kuulan ympärille. Mainittu 0.5
mm on "niippausvara"). Patruunoiden lataaminen on siis varsin töisevää. Jos
taiteen säännöistä tingitään hiukan, voidaan ruutilatingin päälle juntata WC- tai
talouspaperista pyöritetty välitulppa, jonka päälle tiputetaan sulaa luotiliukastetta.
Sitten istutetaan kuula ja niipataan hylsynsuu. Ellei liukastetta ole annosteltu
kohtuuttomasti (= kyllästetty välitulppaa läpeensä kovaksi), joustaa paperitulppa
tarvittaessa lyhyemmäksi. Konstit ovat siis monet, vaikka lyijyinen palloluoti ja
Magnum-patruuna kuulostaa Viralliseen Valistukseen tottuneesta laturista aivan
mahdottomalta yhdistelmältä.
Kommentti mietteistäsi maailmankatsomuksista: Eivät suinkaan kaikki venäläiset ole
"räme-eläimiä", vaan joukkoonsa on mahtunut muunmuassa lahjakkaita
keksijöitä ja tiedemiehiä: Dimitri Mendelejevin olen usein maininnut RUUDINKEKSIJÄKSI
ilman termin ympärille liitettäviä lainausmerkkejä. Länsimainen alan kirjallisuus
kuittaa hänen perustutkimuksensa lauseella tai parilla. Alexandr S. Popov
lähetti radiolaitteillaan puhetta ja soitantoa 112 kilometrin etäisyyteen samoihin
aikoihin kuin Guglielmo Marconi vielä kehitteli alkeellista
kipinälennätintään käyttökelpoiseksi, patentoitavaksi keksinnöksi. (Popovin
puheradio ei tullut aikanaan erityisemmin tunnetuksi, koska Venäjältä puuttui
tykkänään patentointijärjestelmä).
Television kameraputken keksijä V.K. Zvorykin oli hänkin venäläinen, mutta
vaikutti jo USAssa keksintöä tehdessään. Emigrantti-venäläinen oli myöskin
nykytyyppisen helikopterin keksijä Igor Sikorskij. Ennen
"Loka-Kapinaa" hän oli jo kehitellyt Venäjällä tavanomaisia lentokoneita,
muunmuassa aikalaisekseen jättiläismäisen "Ilja Mourometshin". Monet etevät
venäläiset joutuivat maanpakoon vuoden 1917 jälkeen, jolloin alkoi ns.
neuvosto-ihmisten systemaattinen "käänteinen rodunjalostus": Etevimmät
yksilöt joko karkoitettiin tai he pakenivat neuvostojen maasta. "Aivovuoto"
länsimaihin estettiin sittemmin, mutta Stalinin valtakaudella alkoi jäljelle jääneen
"intelligentsijan" (= älymystön) massiivinen tuhoaminen, joko teloituksilla
tahi karkoituksilla Vankileirien Saaristoon.
Eivätkä läheskään kaikki neuvostojen maan "Homo Sovieticukset"
olleet suinkaan rodultaan, eli verenperimältään venäläisiä silloin, kun Aatu heitti
herjansa "räme-elukoista". Vuosisatojen vieriessä olivat monien
valloittaja-kansojen sotavoimat jyränneet nykyisen Venäjän yli, jättäen naisia
raiskaten väestöön omia geenejään. Puhdasrotuisen venäläisen ja arjalaisen/
pohjoismaisen ihmisen ulkoiset ominaisuudet ovat hämmästyttävän samankaltaiset.
"Neuvosto-ihmisistä" puolestaan oli jo 2. maailmansodan aikaan enemmistö ns.
"kaukaasialaista rotua".
(Nimike on yhä käytössä ainakin USAssa muunmuassa rikosrekistereissä ja
ruumiinavaus-pöytäkirjoissa). Kaukasialaisen rodun ensisijainen tuntomerkki ovat mustat
hiukset sekä kulmakarvat ja runsaspigmenttiset, ruskeat tai melkein mustat silmien
värikalvot. (Ks. vaikkapa J.V. Stalinin tai Leonid Brezhnevin kuvia).
Puhdasrotuisen venäläisen silmät ovat siniset tai siniharmaat, eli niukkapigmenttiset.
Jo Puna-armeijassa, mutta myöskin nykyisen Venäjän armeijassa, käytettiin/
käytetään nimitystä "tshornyi" (= mustat) mustatukkaisista
sekasikiöistä, jotka harrastavat yhä vieläkin jokapäiväisiä homoseksualistisia
raiskauksia sekä muunlaista simputusta, joka kohdistuu erityisesti vaalea-ihoisiin ja
-tukkaisiin, sinisilmäisiin nuorempiin varusmiehiin; nykyisin puhdasrotuisiin
venäläisiin, mutta neuvostovallan aikaan erityisesti Baltian maista
varusmiespalvelukseen joutuneisiin varusmiehiin.
Kun saksalaiset propagandistit ja rotutieteilijät yleistivät
"neuvosto-ihmisen" rotuominaisuudet, käyttäen esimerkkeinä yksinomaan
"mustia", en ihmettele lainkaan nimitystä "räme-eläimet"! Yleistys
on tietenkin räikeä, mutta ymmärrettävä, kun Aatulle annetut taustatiedot olivat
tarkoitushakuisesti vääristeltyjä. Puhdasrotuiset venäläiset ja esimerkiksi
ukrainalaiset sekä kasakat hyväksyttiin empimättä jopa SS-joukkoihin, joiden
rotuominaisuudet olivat sentään aina miesten valintakriteeri numero yksi.
Saksan asevoimien riveissä taisteli hyvinkin runsaasti venäläisiä, kuten "Vlassovin
porukka". Monilla Normandian rannikon rintamalohkoilla joutuivat venäläissyntyiset
joukko-osastot vastaanottamaan maihinnousun, eikä heidän taistelukyvyssään ja
-tahdossaan ollut moitteen sijaa. Maihinnousijoiden ylivoima oli yksinkertaisesti liian
suuri, ja Atlantin Vallin puolustajilta puuttui mm. ilmatuki lähes täydellisesti.
Aatun, eli valtakunnankansleri Adolf Hitlerin, henkisten ominaisuuksien
"nyrjähtäneisyyttä" en käy kiistämään, mutta vedän kuitenkin sen
alkamisen rajan jonnekin vuoden 1942 syksyyn: Vasta Stalingradin katastrofin edellä
vaihtui poliittinen ja sotilaallinen(kin) nerous sotatoimien suhteen haitalliseen
mielenvikaisuuteen: Nerouden ja "hulluuden" välinen raja on tunnetusti
häilyväinen. Mies, joka korottui KIRJAIMELLISESTI Euroopan Omistajaksi tyhjätaskuisesta
hävinneen maan sotaveteraanista 23 vuodessa, ei voi olla pelkästään lahopäinen
vouhottaja, jollaisia löytyy jokaisesta Euroopan olut-pubista useitakin.
Pelkkä puhetaito ja karisma eivät siis riitä selittämään Aatun menestystä! Itse
hän viljeli sanontaa: "Eis-kaltes Vernunft" (= "Jääkylmä
järki"), kuvaillessaan NSDAP:n politiikkaa. Eikä tuo sanonta ole suomennettavissa
muotoon: "Järki jäässä". Viimeinen vaihe "sairauskertomuksessa"
alkoi vasta ensimmäisten Operaatio Barbarossan vaiheessa koettujen takaiskujen
jälkeen. Niihin mennessä koetut epämieluisat yllätykset, kuten Puolaa hallitsevan
AATELISTON sekopäisten "sapelisankareiden" jääräpäinen kieltäytyminen
osallistumisesta "Eurooppalaiseen Ristiretkeen", ja Ranskan sekä Englannin
YLIMYSTÖN sodanjulistukset, jotka viivyttivät ja vaikeuttivat jo vuonna 1925
julkijulistetun "ristiretken" hankkeen aloittamista ajallaan (Puna-armeijan
ollessa heikoimmillaan vuonna 1939), olisivat masentaneet rautahermoisenkin johtajan,
mutta ne olivat Hitlerille vain hidaste eivätkä este, joita ilmaantui vasta operaation
pitkittyessä - Aatusta riippumattomista syistä.
Niistä ensimmäiseksi muodostui syksyn kelirikon alkaminen noin kolme viikkoa
ennenaikaisesti Moskovan tienoilla, ja Suomen Marsalkka Mannerheimin kieltäytyminen
Leningradin eli Pietarin Motin täydellisestä sulkemisesta talveksi 1941 - 42. Motti
"kusi" Laatokan jäätien kautta koko talven ajan: Pietariin virtasi
elintarvikkeita, ja sieltä ulos sotatarvikkeita. Suomalaiset salasivat saksalaisilta
myöskin Sorokan rautatien olemassaolon. Sen kautta vuoti Murmanskin saattueiden tuoma
elintärkeä "Lend & Lease"- materiaali Suomen kansan
vuosisataiselle viholliselle, eikä siis suinkaan Murmansk - Leningradin rataa pitkin,
joka katkesi syksyllä 1941, ja oli poikki syyskesään 1944 asti.
Kun Aatua vastaan soti tai juonitteli koko maailman ja lopulta Saksankin AATELISTO
(kadehtien "keskinkertaisen itävaltalaisen taidemaalarin" poliittista ja
lopulta myös sotilaallista menestystä pelkän korpraalin koulutuksella), länsimaiden
rahavalta - erikseen mainiten USAn vaikutusvaltainen valtionvarainministeri (=
tosiasiallinen hallitsija) Henry Morgenthau - niin huonostihan siinä lopulta
kävi! Maailman surkeasta nyky-tilasta ei voida syyttää ainakaan Aatua: Hän teki
parhaansa, mutta se paraskaan ei riittänyt, kun tuuri lopahti! Siinä tilanteessa alkaisi
varmaan mennä vialle psyykeltään vahvimmankin ihmisen mielenterveys.
2207 MMI; PT.
Itsetehdyt vehkeet
Gunwriters, Kekkonen ja muut hyvät toimittajat. Ensinnäkin kiitoksia erittäin hyvästä
asesivusta, joka on asialtaan eräs maapallon parhaimpia. Vastaavan tasoiset löytyvät
USAsta kuten: Gunnery.net, Snipercoutry.com ja muutamat muut. Sekä kiitos siitä että
vaalitte isänmaallisuutta. Sehän on osa meidän perintöä. Aseilla se vapaus on
säilytetty ja sen säilyttivät isämme ja isoisämme. Kunnioittakaamme heidän
urheuttaan ja muistoaan.
Mielestäni on myös aika elvyttää Suojeluskunta tai Ruotsin Hemvärnet -tyyppinen organisaatio. Oikeutta
puolustaa maataan, vapauttaan, henkeään tai kotiaan tarpeen vaatiessa aseella, ei kukaan
viranomainen, poliisi, ryssät tai Zhdanov voi
kieltää. Sveitsissä on joka miehellä aseet kotona ja on siten aina säilynyt
itsenäisenä ja välttynyt sodalta.
Suomi menetti itsenäisyytensä 900-luvulla Ruotsille ja sitten Venäjälle. Aivan
hävettää että oltiin 900 vuotta ruottalaisten orjia! Eivätkä koskaan tehneet kapinaa
ja ottaneet itsenäisyyttään. Se on mielestäni häpeän asia.
(Toimituksen välikommentti): ("Anjalan Liitto" 1700-luvulla liippasi jo
likeltä, mutta erityisesti Suomen kirkon papiston vastahakoisuus ehkäisi erkaantumisen
Ruotsin orjuudesta, joka toi Suomeen VAIN meille vieraan palestiinalaisen
paimentolaisheimon uskonnnon, ja sitäkin ahdasmielisemmän ev. lut. uskon 1500-luvulla,
sekä verovouteja ja sotaväen pakkovärvääjiä. Päätoimittajan huomautus).
Asiaan: Koskapa kuitenkin luvat ovat niin tiukassa niin saattaa olla niin että parasta on
tehdä pyssyt itse. Verkostahan löytyy erilaista tietoa tee-se-itse aseista. Onneksi sana
ja tieto on vapaa ainakin verkossa. Joten kysymykseni on seuraava:
-Onko Gunwritersilla tai muilla kokemuksia seuraavista aseista ja NIIDEN
ITSEVALMISTUKSESTA? Sekä mitä teräslaatua pitäisi käyttää? Kaikki
metallintyöstölaitteet löytyy ja se tekniikka jota ei osaa aiotaan opetella, vaikka
karkaisut ehkä joutuu viemään jollekin pajalle.
http://www.snipercountry.com/AR15_part1.htm
AR-15 pyssyn voi koota ostamalla osat eri kaupoista USAssa. Käykö tarkka-ammuntaan ja
miltä matkalta?
Amazon.comilta löytyy seuraavat kirjat: The Gun Digest Book of Exploded Long Gun Drawings
by Harold A. Murtz (Editor) $16.76- 512 pages Dbi Books ISBN: 0873491475 luultavasti
piirustuksia?
A Do-It-Yourself Submachine Gun : It's Homemade, 9Mm, Lightweight, Durable-And It'll Never
Be on Any Import Ban Lists! by Gerard Metral List Price: $20.00 - 136 pages ISBN:
0873648404 9 millin konepistooli kuten UZI tai HK MP5.
EXPEDIENT HOMEMADE FIREARMS by P. A. Luty List Price: $20.00- 96 pages Paladin Pr; ISBN:
0873649834 toinen 9 millin konepistooli.
Home Workshop Guns for Defense and Resistance : The .22 Machine Pistol by Bill Holmes List
Price: $20.00 80 pages Paladin Pr; ISBN: 0873648234 .22 millinen
The Handgun : Home Workshop Guns for Defense and Resistance by Bill Holmes Price: $18.00
144 pages Paladin Pr; ISBN: 087364154X Book Description This is a clear and simple guide
to building a semi- or full-auto pistol or a single-shot, falling-block handgun from
common materials in the privacy of your home workshop. Pistoolin teko-ohjeet.
Home Workshop Prototype Firearms : How to Design, Build, and Sell Your Own Small Arms by
Bill Holmes List Price: $30.00 192 pages Paladin Pr; ISBN: 0873647920 includes the plans
for a 12-gauge shotgun and 10-round magazine
http://www.maadigriffin.com/builder.htm
JNS Supply myy .50 kaliiperin kiväärin tai pistoolin valmistusohjekirjaa hintaan 125
taalaa.
http://www.fcsa.org/visitors/interactive.html
.50 kaliperin ampujien sivulta löytyy tarina Gunmetal Designs 15 Sunnyview Drive Jericho,
VT 05465 .50 pyssyn valmistuksesta. Piirustuksien hintaa ei mainita. Enkä tiedä onko
Gunmetal Designs enää pystyssä.
Jos valmistaa itse aseen on kai parasta että tekee myös vaimentimen ja että lataa
patruunat itse. Joten onko kokemuksia tai suosituksia ylläolevista aseista ja mistä
kannattaisi aloittaa oman kodin asesepän ura?
Terveisin toivottaa: Kotipajan asesepän uraa aloittelevä vapaa ihminen.
Toimitukseemme ei ole suoraa nettiyhteyttä, eikä varaa kirjojen hankintaan ole ollut yli
vuosikymmeneen. (Yli 99 % visitooreistamme on sitä mielipuolta, että
"Internet-viestintä on öky-rikkaan vallasväen joutilaiden jälkeläisten
ajanvietettä", ja "siksi sen on oltava ilmaista huvia"!). Kirjahyllystäni
löytyy aihetta sivuavista teoksista vain H.A. Murtz:in "EXPLODED FIREARMS
DRAWINGS, 3rd Edition" vuodelta 1982. Siinä on aseiden kuvitettuja osaluetteloita,
mutta ei mitoitettuja työpiirustuksia. Julkaisija lienee nyttemmin hajaannuttanut
erityyppisten aseiden "räjäytyskuvat" itsenäisiin niteisiin.
Kokemusta asesuunnittelusta minulla kyllä on, mutta ei aikaa (eikä juuri enää
taitoakaan) mitoitettujen osapiirustusten raapusteluun. Aikoinaan tosin tekivät
työkaverini revollipyssyjäkin neuvojeni mukaan ilman minkäänlaisia piirustuksia (John
Garandin tai David Williamsin tapaan): Onnistui se niinkin..! Aseet toimivat ja kestivät,
koska suunnittelun periaate oli kuin Aimo J. Lahdella: Pantiin riittävästi rautaa
reikien ympärille - eikä sorruttu Magnum-maniaan.
Aloittelevalle "tee-se-itse" -asesepälle suosittelen nousemista puuhun
tyvestä, eikä latvasta, eli yksinkertaisia konstruktioita, joita voi kyhäistä
milteipä millaisesta tahansa "räkäraudasta". Kun kokemusta on karttunut, voit
ryhtyä harkitsemaan vaikkapa konepistoolin valmistusta, mutta AR-15:een tai johonkin
.50-kaliberiseen on vielä pitkä matka. Jos perehtyneisyyttä yleiseen aseteknologiaan ei
ole, ja OMATOIMISEN asesuunnittelun kyky puuttuu, on viisainta pysytellä joissakin
piekkarinpatruunaa ampuvissa kertalaukaus-aseissa tai suustaladattavissa
"tussareissa", olkoonpa käytettävä työstökoneisto kuinka monipuolinen
tahansa.
Kuva: Ritarit ampumassa "käsikanuunalla". Jos
tulinopeudesta saa tinkiä, voi pyssy olla yksinkertainen, vailla yhtään liikkuvaa osaa.
Kuvassa laukaistaan "käsitykki" hehkuvalla hiilen tai taulan palasella.
Perinteestä voi tinkiä teippaamalla tulitikun myrkkypään sankkireiän peitoksi,
jolloin ampujan avustaja ei menetä sormenkynsiään, raapaistessaan tulitikkurasian
syrjän raappu-pinnalla tulta sankkiin. Ajoaineeksi tarvitaan herkkäsyttyistä
mustaruutia.
(Kuva on todennäköisesti 1400-luvulta. Ampujien kypärän muoto viittaa Bysanttiin eli
Itä-Rooman keisarikuntaan. 1900-luvun bolshevistisen Venäjän sotilaiden piippalakin eli
"pashlik:in" malli oli omaksuttu Bysantista "luokkavihollisten
kauhuksi": Pidäkkeetön raakuushan oli ominaista punatähtisen piippalakin
kantajille, kuten jo Bysantin sotureille, joiden vastustajia olivat heitäkin
armottomammat "islamin lähetyssaarnaajat").
Ampuma-ase voi olla äärimmäisen yksinkertainen (alituisena esimerkkinäni tulitikun
raapaisulla laukaistava vastamassa-sinko). Kysyntää löytyy myös sellaisille aseille,
joita ei myydä kaupoissa, eikä edes valmisteta Euroopan asetehtaissa
"ERVA"-direktiivien takia. (Esimerkiksi "täytekynä-pyssyt"). Niiden
tulivoima on perin rajallinen, mutta tiukan paikan tullen ne tappavat oikeudettoman
hyökkääjän tasan yhtä kylmäksi kalmoksi kuin henkilöauton hinnan maksavan
konekiväärin sarjakin - yhdellä osaavasti suunnatulla lähi- tai kosketuslaukauksella.
Aina on muistettava myös aseen ostajan/käyttäjän resurssit ampumatarvikkeiden
hankintaan: Pistoolinpatruunoiden saanti voi olla vaikeaa, ja sota-aikaiset ylijäämät
alkavat olla arveluttavassa kunnossa, lukuunottamatta hermeettisissä peltilaatikoissa
säilytettyjä patruunoita, jotka ovat uudenveroisia jopa 60 vuoden iästään huolimatta.
Pienoiskiväärin patruunoita saa helposti, vaikka minkäänlaista aselupaa ei olisikaan,
kunhan vain tuntee jonkun "sisäänostajaksi" suostuvaisen kaverin, jolla on
lupa vaikkapa vain piekkarin hallussapitoon.
(Kauppojen kanta-asiakkailta ei lupia edes kysellä, koska niiden olemassaolo muistetaan
entuudestaan. Itse anelin alamaisesti patruunaluvan viimeksi tammikuussa anno Domini 1966!
Kiintiö oli 500 piekkarinpatruunaa. Ruudin ostolupa evättiin, koska hallussapitolupa oli
vain Valmet "Oravalle", mutta haluamaani mustaruutia ostin "bulvaanin"
välityksellä puoli kiloa jo ennen ensimmäisenkään luvallisen piekkarinpatruuna-rasian
hankintaa. Järjestelykysymyksiähän nämä vain..!).
Selaapa noin niinkuin lystixes "Tokko Tietoa On?"-sarjan No. 20 alkupuolelta juttu "Kättä pidempää"!
Alkeellisille raapustuksilleni .22 Rimfire "NUDE Model 75" -pistoolista
naureskeltiin lähes vuoden ajan, mutta nyttemmin on alkanut näkyä ja kuulua kyselyitä
mm. piipunreiän mitoituksesta ja sen viimeistelystä. Asekyhäelmän idea: "Parempi
alkeellisinkin pyssy, kuin ei minkäänlaista pyssyä" on alettu oivaltaa
askartelijapiireissä. Moista vehjettä ET löydä erätarvikemyymälöistä, ja vaikka
löytäisitkin, niin tokkopa moiselle lupaa myönnettäisiin minkään kihlakunnan
"piggery:stä", paitsi ehkä kokoelman jatkoksi "Asehallintokeskuksen
hyväksymälle keräilijälle".
Sellaisista vehkeistä on aloittelevan askartelijan hyvä aloittaa
"kotikutoisen" kaluston tuotanto, ja siirrettävä haaveilut .50-kaliberisista,
patruunalla ladattavista pitkänmatkan snaipperipyssyistä tuntemattomaan tulevaisuuteen.
1706 MMI; PT
PS-kysymys: Liitteenä tunti sitten lähettämääni
sähköpostiin: Paladin press: http://shop.paladin-press.com/Store/prodlist.asp?
catid=1057 on erikoistunut tee-itse aseisiin. Onko tietoa ja kokemuksia näistä
kirjoista? Ja mikä näistä pyssyistä soveltuisi kasa-ammuntaan?
PS-vastaus: Sähköpostiviestit tavoittavat minut muutamien päivien tai
ehkä jopa parin viikon viiveellä, ja toinen mokoma aikaa kuluu kulloisenkin postiruuhkan
käsittelyyn: Kuten jo mainitsin, eivät "kynteni yllä" tuoreeseen
kirjallisuuteen. Jokapäiväisen leivän ja palanpainikkeen saaminenkin on luojassaan
työmarkkinatuen maksupäivää edeltävällä viikolla. Ymmärrän toki, ettei monikaan
USKO jonkun joutuvan moiseen elämäntilanteeseen "Hyvinvointi-Suomessa", mutta
totta se on, eikä vitsi! Pelastusarmeijan ja kirkon leipäjonotkaan eivät ole vitsi,
vaikka niiden olemassaoloa suvaitaan epäillä ulkomailla, ja Suomenkin arrogantin
vallasväen (mm. politikoitsijoiden ja kallispalkkaisten johtavien Amm. Yhd:s-aktiivien)
keskuudessa.
Lukemattomista kirjoista ei siis ole tietoa eikä kokemuksia. Niiden nimikkeetkin pitäisi
mainita hieman ylläolevaa selkeämmin: Teoksen ja tekijän nimi, sekä ISBN-koodi,
sivumäärä ja tiivis selonteko sisällöstä & mahdollisesta kuvituksesta, ynnä
luettelohinta. Itse en ehtisi kirjoja edes lueskelemaan, mutta joku voi olla niistä
kiinnostunut! Ainiaan tuntemattomiksi jäävien aseiden soveltuvuudesta kasa-ammuntaan en
pysty ymmärrettävästi ottamaan minkäänlaista kantaa:
Aseiden rakennusohjeista ja mahdollisista työpiirustuksistakin on vielä lohduttoman
pitkä matka lopulliseen tuotteeseen! Kasa-ammuntaan kelvollinen ase ei ole aloittelevan
askartelijan valmistettavissa. Onnistuu ehkä joskus "vahingossa".
Vuosikymmentenkään kokemus asetuotannon alalla ei aina riitä tosi-tarkan kiväärin
rakentamiseen. Kunhan olet porannut, kalvanut, rihlannut, kolvannut ja pesittänyt
ensimmäisen tarkkuuskiväärin piippusi, voit ryhtyä perehtymään tarkkuuden
salaisuuksiin teoriassakin. Muista aina periaate: "Minkä kuulet, sen UNOHDAT. Minkä
näet/luet, sen ehkä MUISTAT. Minkä teet itse, sen YMMÄRRÄT".
1706 MMI; PT
Missä viipyy yhteydenotto?
Lähetin teille sähköpostitse kysymyksiä tee-se-itse- ja rakennussarja-aseista.
Postissani luettelin muutamia kirjoja joissa on teko-ohjeita. AR-15 ja FAL kiväärit ovat
suosittuja rakennussarja-aseita USAssa.
Olisi vaan ollut hauskaa jos olisitte voinut vastata kysymyksiini. Ja eikö ole myös
hyvän tavan mukaista sekä kohteliasta vastata sähköpostiin? Tai teillä ei ehkä ole
tapana olla kohteliaita?
Kotipajan asesepän uraa aloitteleva, elikkä Hannu.
04.06.-01 klo. 22:14 lähettämäsi viesti tavoitti minut vasta 15.06.-01 puolenpäivän
aikoihin, ja uhkana on, että seuraava päivitys lykkäytyy ehkä vasta heinäkuun
puolelle, minusta riippumattomasta "force majeure"-syystä. Kuukauden viive on
siltikin "peipposten laulua", verrattuna jopa yli kymmenen vuoden viivytyksiin
yhteydenottojen ja vastausten/kannanottojen välillä, joihin jouduin sopeutumaan
lehtimieskaudellani.
(Läpikäyn juuri arkistooni taannoin "kotiutunutta", julkaisematta jäänyttä
materiaalipaljoutta, joiden piirroskuvissa on 5 - 8 vuoden takaisia signeerauksia
vuosilukuineen. Vanhimmista löytyy vuosikerta-tietoja 1980-luvun alkuvuosiltakin).
Kun selailet "Tokko tietoa on?"-palstan osaa No. 20,
löydät sen loppupuolelta lähes vuoden takaisen reklamaation ja vastaukseni siihen.
Viestien ja vastausten/kommenttien välinen viive on niistä ajoista pidentynyt
edelleenkin. Toimituksen ja "lennätinkonttorin" välinen maantieteellinen
etäisyys on ennallaan, kuin myös tulleen ja lähtevän postin "releointi"
diskettimuodossa, välillä suoritettavine vaihdoksineen TEKO Original-ohjelmasta johonkin
nykyaikaisempaan, ja toisinpäin.
Järjestely toimii viiveen kera, mutta on toiminut joten-kuten. (Joskus on tosin
"korpun" kapasiteetti loppunut kesken, ja jostain pitkästä artikkelista on
tallentunut vain muutama lukukappale. Kun "tapaturma" on huomattu, olen
tietenkin jo ehtinyt pyyhkiä kyseisen tekstin pois "kirjoituskoneeni"
työmuistista). Jos olen joskus pakotettu hankkimaan toimitukselle suoran yhteyden
nettiin, opettelemaan sen käytön, ja pänttäämään päähäni jonkin monimutkaisemman
tekstinkäsittelyohjelman, valitsen helpomman/ halvemman vaihtoehdon, eli vapautan itseni
tehtävistäni peruuttamattomasti: Päivät ja päivitykset loppuvat..!
(Poikkeuksellisesti en "deletoinut" viestejäsi, vaikka ensi lukemalla tekikin
mieleni ryhtyä poispyyhintä-toimenpiteisiin, joihin minulla on rajattomat valtuudet!
Patrioottinen maailmankatsomuksesi oli minulle kuitenkin mieleen. Samoin "tee
ittelles' pyssy, niin sulla on pyssy" -ideologiasi! Kysymyksiisi vastaaminen osoittaa
taholtamme suorastaan ylenpalttista kohteliaisuutta. Niitä nimittäin riittää -
ruuhkaksi asti).
1606 MMI; PT
Outo vipulukkohaulikko
Jos olet nähnyt "Terminator 2-", tai "Muumion Paluu-" elokuvan, niin
tiedätkö mikä on niissä elokuvissa käytetty haulikko eli semmonen, joka ladataan
samalla tavalla kuin Winchester- kiväärit?
"Salakatselija".
John
Moses Browningin suunnittelema vipulukkohaulikko Winchester Model 1887.
Suhteellisen harvinainen malli, jonka syrjäyttivät pian pumppuhaulikot. Tunnistus on
helppo elokuvia näkemättäkin, koska muunmallisia vipulukkoisia makasiinihaulikoita ei
ole valmistettu milloinkaan. "Terminator 2" tuli tosin katsottua TV:sta.
Elokuvateatterissa olen käynyt maksullisessa näytöksessä viimeksi 1980-luvun lopulla.
Leffa oli "TALVISOTA"; vuosi siis 1988 tai -89. Köyhäläinenhän joutuu
pidättäytymään KAIKESTA kivasta...
(Jos olisit etuoikeutettu visitoori, kuvittaisimme vastauksen parilla aseen mekanismin
aukileikkaus-piirustuksella ja toimintaselostuksella, sekä osaluettelolla. Kuvia kyllä
löytyisi arkistostamme, mutta..!).
1606 MMI; PT
Taskurevolveri
Ylläpidät suurta asesivustoa ja keräilijänä saattaisit osata jotenkin valaista
ongelmaani joka on seuraavanlainen: Löysin maatalon ullakolta pienen taskurevolverin,
enkä oikein tiedä mikä se on tai mitä aseelle tekisin. Siinä on kirjaimet RFN
(onko tämä ammustyyppi?) ja numero 6410 (sarjanumero kenties?).
Ilmeisesti vehje on valmistettu Belgiassa. Onko sinulla arvausta mikä ase ja miltä
ajalta tällainen mahtaisi olla? Oma asiasta mitään tietämätön arvaukseni on vuodet
1920-1930. Mahdollisesti revolveri on ollut aikoinaan suojeluskuntalaisten käytössä.
Ystävällisin terveisin: Emma
Alkuun yhden
yleisen harhakäsityksen julkinen oikaisu: En ole asekeräilijä! Keräily on vauraan
ylimystön harraste, elleivät kohteita ole päiväykseltään vanhentuvat, puoleen
hintaan myytävät elintarvikkeet. Tiedot aseestasi ovat liian niukat tunnistusta varten.
Jos valmistusmaa olisi Belgia, löytyisivät siitä pakolliset tarkastusleimat:
"ELG" soikiossa, kruunu päällä, ja kruunattu kirjain "R". Kirjaimet
"RFN" eivät tarkoita patruunatyyppiä. Jos ne olisivat pelkät "RF",
olisi edessä ainakin kaksi numeroa ja niiden edessä piste (= desimaalipilkku)
reunasytytys-patruunan kaliberin ilmaisijana. Kyseessä lienee siis tehtaanmerkki. Ase voi
olla ajalta n. 1869 - 1939, eli 70 vuoden "aikahaarukasta".
RFN on minulle tuntematon merkki, eli ase jää tunnistamatta, koska valmistusmaastakaan
ei ole tietoa. Sen tuntemus helpottaisi etsintää edes hieman. Tarpeen olisi tieto myös
siitä, onko ase keski-, reuna- vaiko piikkisytytyspatruunaa ampuva, ja taittoladattava
vaiko umpirunkoinen, sivustasyötettävä, tahi jopa "moderni" konstruktio
sivuunkääntyvällä rullalla. Valokuva (aseesta) olisi myös avuksi. Meillä on ollut
postilokero-osoite niiden lähettämistä varten jo runsaan vuoden ajan. Kas, kun et ole
sitä huomannut..!
1606 MMI; PT
Haulikkoruuti ja kivääriruuti
Kumpi ruutilajike on voimakkaampaa, haulikkoon käytetty ruuti vai kivääriin käytetty
ruuti?
J. L.
Nimikkeen "haulikkoruuti" tilalle on syytä omaksua termi
"monikäyttö-ruuti", koska millä tahansa herkkäsyttyisellä (huokois)ruudilla
voidaan ladata haulikon- ja kiväärinpatruunoita, sekä pistoolien tai rivolli-pyssyjen
patruunoita, mutta vain kaikkein herkkäsyttyisimmät ja nopeapaloisimmat kivääriruudin
lajit ovat kelvollisia käsiaseiden tai haulikoiden patruunoihin, Magnum-kaliberien/
-kaliiperien latauksiin. Pysytellen yksinomaan kotimaisissa VihtaVuoren valmisteissa,
voimme todeta monikäyttö-ruutien olevan kivääriruuteja energisempiä, eli siis
"voimakkaampia", latingin painoyksikköä kohti.
Luodin tai muun hyötykuorman liike-energiaksi muuttuu ruudin kemiallisesti sidotusta
lämpöenergiasta yleensä vajaa kolmannes. Epäedullisissa olosuhteissa ehkä vain noin
25 % mutta parhaimmillaan jopa 40 % Tämän hyötysuhteen muodostuminen riippuu monista
osatekijöistä, joista läheskään kaikkiin ei lataaja pysty vaikuttamaan.
LUONNONLAKEJA ei voida rikkoa eikä kiertää! Ihmisten ja erityisesti arroganttien
cikojen sanelemien SÄÄDÖSTEN (alkaen N. Bobrikovin asetuksesta v:lta 1903) rikkominen
osoittaa puolestaan syvästi isänmaallista maailmankatsomusta, joka tosin luokitellaan
nykyään rikokseksi - tai ainakin "rikoksen suosimiseksi". (Suvereeni isänmaa
meiltä meni jo syyskuun 19. päivänä 1944, eikä siis vasta EU-liitännäisyyden
kautta, joka riisti kansaltamme vain nimellisen itsenäisyyden vähäiset rääppeet).
VihtaVuoren tölkkitavarana kotilataajille myytävien monikäyttöruutien kalorimetriset
energiat Joulea/gramma ovat seuraavat:
N310........4200 (alkuaan sot. kiväärin paukkupanosruuti)
N320........4200 (käytetty myöskin sot. kiv. Mpp-ruutina *)
N330........4150 ("konepistooliruuti")
N340........4200
N350........4200
3N37........4100 (alkuaan pienoiskivääriruuti)
*) VPT:n 762 matalapaine-patruunat ontolla tombakkiluodilla. Ammuspaino n. 3 grammaa;
ruutipanos 0.80 grammaa. Patruuna on siis 7.62 x 53R Mosin-Nagant.
Kivääriruutien vastaavat lukemat ovat seuraavanlaiset:
N105........3950 (kehitelty Magnum-revolvereihin *)
N110........3950 (soveltuu myös Magnum-revolvereihin *)
N120........3700 (soveltuu .357 Maximum-revolvereihin)
N130........3800
N133........3600
N135........3600
N140........3700
N150........3750
N160........3600
N165........3500
N170........3900 Joulea/ gramma.
*) ruuti soveltuu myös pitkähylsyisten Magnum-haulikonpatruunoiden lataamiseen
täyspainoisilla haulimäärillä.
Nitroglyserooli-pinnoitettujen kivääriruutien lukemat ovat:
N540........4050
N550........3950
N560........4000 Joulea/ gramma.
.50 kaliberin kk:n ja pitkänmatkan tarkk'ampujankiväärien sekä esim. 20 x 138 mm
konetykkien ja panssaripyssyjen erikoisruutien energiasisällöt ovat:
24N41.......3700
20N29.......3600 Joulea/ gramma.
(Näitä "konetykkiruuteja" ei tiettävästi myydä kotilataajille Suomessa!
Ovat - ainakin olleet - pelkästään vientitavaraa tai saatavissa "Vain
Virkakäyttöön").
Heikoinkin "haulikkoruuti" (tai oikeastaan "piekkariruuti" 3N37)
päihittää siis jopa korkea-energiset N500-sarjan kivääriruudit! Muutamat ulkomaiset,
läpikotaisin nitroglyseroolilla sekoitetut ruutilajit voittavat reilun marginaalin kera
VihtaVuoren monikäyttö-ruuditkin: Kalorimetrinen energia voi olla
laboratorio-olosuhteissa yli 5000 Joulea/gramma, mutta ruudin käytännöllinen teho
hiipuu ilmojen kylmetessä ja aseiden piippujen sekä patruunapesien jäähtyessä
miinuslukemille Celsiusta.
1606 MMI; PT
.222 Remarin aliäänilatingit
Kiitokset viihdyttävistä tarinoista! Hieman kaipaisin tietoa pienempien kaliibereiden
alisoonis-latauksista. Eli löytyykö ylipäänsä hyviksi havaittuja reseptejä
kaliiberiin .222 Rem?
Jukka.
Melko
äskettäin mainitsin yhdistelmän: ".22 LR:n hylsyllinen ruutia N310 ja
3.2-grammainen luoti latauskokeiluiden aloitusannokseksi". Lieneekö silloinen(kin)
kysyjä ollut kiinnostunut aiheesta "vain akateemisista syistä"? Toistettakoon,
että jokainen kotilataaja joutuu virittelemään lopullisen ruutiannoksensa
asekohtaisesti. Ulkopuolinen neuvonantaja voi vastata vain kysymykseen: "Mistä
alkaisin?". Ylisoonisen luodin ilkeä & inheä lentorääkäisy kertoo kyllä
sen, että: "Piisaa..! STOJ..! Tuli liikaakin..!"
Ruutiannosta vähennettäköön 1 - 2 sadasosagrammaa viimeksi kokeillusta. Siinäpä se
käyttölatinki, ellet vaivaudu "haarukoimaan" vielä parhaan tarkkuuden antavaa
ruutimäärää aloitus- ja käyttöannosten väliltä. Tämä latingin hienosäätö
joudutaan uusimaan aina, kun jonkin komponentin valmistuserä vaihtuu, eli kun korkataan
uusi ruutitölkki tai avataan luotirasia, jos osumien hajonta näyttää enentyneen
vaihdoksen seuraamuksena. Suositeltavaa on kuitenkin odottaa maltillisesti
vaimenninpatruunoihin painoltaan, muotoilultaan ja materiaaliltaan ihanteellisten, jo yli
110 vuotta sitten optimoitujen .222 Remingtonin (alkuaan .22 Winchester Rimfire:n)
ammusten tuloa kauppoihin. Vaippaluotien piippukitka on tunnetusti vaihtelevainen kuin
naisen mieli, ellei luotien merkki ole SIERRA, joka lausutaan yhä sanalla:
"KALLIS!".
Aiheeseen siis palattaneen, kunhan 45-grainisia valuluoteja alkaa olla yleisesti saatavina
Suomessa. 55-grainisten/ 3.6-grammaisten valuluotien perin marginaalinen yhteensopivuus
14-tuumaisen rihlannousun kanssa on jo tullut todetuksi Markuksen toimesta juuri
tänään, "Senaatin Laukausten" 97. vuosipäivänä.
1606 MMI; PT
Lisää >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
<< Uusimmat Osa 33 >> Osa 32 >> 31 >> 30 >> Osa 29 >> 28 >> 27>> Osa 26 >> 25 >> 24 >> 23 >> 22 >> 21 >> 20 >> 19 >> 18 >> 17 >> 16 >> 5 >> 14 >> 13 >> 12 >> 11 >> 10 >> 9 >> 8 >> 7 >> 6 >> 5 >> 4 >> 3 >> 2 >> 1 >> Gunwritersin etusivu >> In English >> guns.connect.fi >> Linkit >>