<< Gunwriters      gunwlogo.GIF (2155 bytes)   Linkkisivu >>


Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

Tekniikkaa ja historiaa, osa 5.

09.06.2001:

TALVISOTAISIA MYYTTEJÄ JA MUISTELMIA

Kertoja: MIHAIL LUKINOV (1981)
Englanniksi kääntänyt: OLEG SHEREMJOT
Suomentaja: PTK (2001)
Kuvat: M. LUKINOVin arkistosta
Alkuperäinen nettisivu: http://history.vif2.ru/atwar/lukinov/lukinov2.htm  


Siinä oli Leningrad - Pietari Suuren ja Leninin suurkaupunki; maailmaa järkyttäneen vallankaappauksen kaupunki; kauniiden arkkitehtoonisten luomusten, palatsien ja museoiden kaupunki. Nyt se oli vaikea tunnistaa. Se oli toisenlainen Leningrad; kylmä, karu eturintaman kaupunki, synkkä, pimennetty, pakkasen piirittämä ja lumen peittämä.

Meidät päästettiin junista tavara-asemalla. Tykit, etuvaunut, kärryt ja vankkurit, kaikki tuo hevosvetoinen kalusto kulki kaupungin halki hevosvoimillaan. Raitiovaunut, joiden ikkunoita himmensi huurre, saapuivat noutamaan jalankulkevaa henkilöstöä, kuljettamaan meidät pitkin pimeitä, jäisiä katuja kaupungin pohjoispäähän. Kuljimme sen läpi, päätyen esikaupungin reunamille, missä meidät majoitettiin tiukkaan ahdettuihin talonpoikaismökkeihin. Mutta ankarassa pakkassäässä me olimme onnellisia mistä tahansa katosta päämme päällä ja seinistä ympärillämme.
mehlis.jpg (16673 bytes)
Upseerit komennettiin käskynjakoon: Meidät määrättiin marssimaan seuraavana päivänä yli Suomen rajan, taistelukentälle, ja valmistautumaan kaikkiin sodan vaihteleviin vaiheisiin. Jo iltayöllä palasin lopen uupuneena mökkiin, johon jaoksemme oli majoitettu. Oven avattuani en päässyt kynnystä pidemmälle. Väsyneet sotilaat makasivat kylki kyljessä penkeillä ja lattialla, tiukkaan ahtautuneina. Istahdin kynnykselle, asetuin makuulle sen viereen ja nukahdin heti.


Talvisodan aikainen arkistokuva yksityiskokoelmasta: Armeijan komissaari G. Mehlis puhumassa T. T. Ortenbergin kanssa.

Archive photo: Army commissar 1st. rank G. Mehlis talked with T. T. Ortenberg, Krushkov.



OTE NEUVOSTO-VENÄJÄN SOTAHISTORIASTA:

306. jalkaväkirykmentti osallistui Talvisotaan osana 62. jalkaväkidivisioonaa, joka oli muodostettu Belaja Tsherkovissa ja Fastovissa, Kiovan sotilaspiirissä. Se oli 13. armeijakunnan alaisena Karjalan Kannaksella tammikuun 18. päivästä 1940. Se sai käskyn keskittäytymiseen Lipolan kylän ympäristöön tammikuun 30. päivänä 1940. Divisioona saapui rintamalle helmikuun 3. päivänä. Se siirrettiin 23. armeijakunnan alaisuuteen ja sijoitettiin uudelleen Lipolasta Kangaspeltoon 17 - 20. 02. 1940. Rykmentti osallistui taisteluihin Volossulassa 19.02. sekä Keljassa 20.02. ja sijoitettiin Mutarannan alueelle ajaksi 21 - 23. helmikuuta 1940. Rykmentti kuormattiin "siviilijuniin" 21. maaliskuuta ja siirrettiin Leningradin kautta takaisin Kiovan sotilaspiiriin.

(Nämä tiedot ovat peräisin teoksesta: "Tervehdi Meitä, Kaunis Suomi", 1. osa, julkaistu v. 1999 Pietarissa. 306. jalkaväkirykmentin komentaja, eversti V.V. Krjukov, osallistui Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean kokoonkutsumaan Talvisodan jälki-karonkkaan 14 - 17. huhtikuuta 1940, joten rykmentin vaiheista "sodassa, jota ei käyty milloinkaan" on tallella jopa yllättävän paljon aineistoa, joka on yhtäpitävää Suomenkin sotahistorian kanssa. "Kaunis Suomi" tervehti vapauttajiaan soittopeleillä nimeltä "Suomi KP/-31", joiden lukumäärä oli tosin alle 10% vähimmäistarpeesta, kiitos "sotaansyyllisen" valtionvarainministeri Väinö A. Tannerin harjoittaman puolustusmäärärahojen pihtailun. Kansamme vapauttajia tervehdittiin myöskin runsaasti etanoolia sisältävillä, vilua karkoittavilla veljenmaljoilla nimeltä "Molotovin Coctail". Suomentajan huomautus).

Aliluutnantti Lukinovin kertomus jatkuu: Aamulla muodostimme marssikolonnan ja lähestyimme Suomen rajaa, joka kulki, niinkuin pian havaitsimme, likellä Leningradin esikaupunkeja. Olimme äimän käkinä: Valtava kaupunki, eräs maamme tärkeimmistä taajamista, sijaitsi näinkin likellä uhkaavan vihollisvaltion rajaa. Näimme vartijoiden poterot ja "ei-kenenkään maan". Meidän puolellamme rajaa eivät vartiopaikat olleet puiden suojaamia, mutta katettuina rautalangoin sidotuilla männyn ja kuusen oksilla. Ilmeni, että ne olivat olleet rajavartijoidemme näkösuojia Suomen puolelta tulleita sala-ampujien laukauksia vastaan. Kuten jo aiemmin Puolassa, ylitimme rajan, koska se oli välttämätöntä.

Suomen maaperä: Talot poltettu peräännyttäessä. Sillat räjäytetty. Lumessa mustia miinojen ja kranaattien räjähdyskraatereita. Varoituskylttejä paikoin tien ohessa: "Liikenne sallittu vain tie-uralla! Tienvieret miinoitettuja!" Lumi kätki asetetut miinat. Suomalaisten hylkäämät kenttäpuhelinjohdot erottuivat selvästi hangesta: Kevyttä, ohutta, värillisellä muovilla eristettyä piuhaa. Meidän "kenttäkaapelimme" oli paksua ja painavaa, paksulla mustalla materiaalilla eristettyä rautalankaa. Metalliset kaapelikelamme olivat raskaita, ja jäykkä lanka oli vaikeaa purkaa sekä kelata. Pakkanen oli hirmuinen. Ei voitu ratsastaa; piti kävellä hevosia taluttaen. Niiden karvoja peitti pian pakkashuurre.

Pioneerit sytyttivät nuotioita marssireitin tienvierille. Niiden äärellä voitiin lämmitellä vähän aikaa, tosin uhmaten savuun tukehtumista. Ensimmäisen päivän iltana pysähdyimme yöpymään pioneerien majoituspaikkaan. He olivat tutkimassa tietä ja korjaamassa siltoja. Majapaikkoina oli lämmitettyjä karjasuojia ja latoja jonkin kartanon tiluksilla. Sen päärakennuksen ja muutkin ihmisasumukset olivat vetäytyvät valkosuomalaiset polttaneet, mutta navetat ja ladotkin näyttivät meistä melkeinpä palatseilta. Pioneerien vieraanvaraisuus, jollainen oli varsin harvinaista, oli suorastaan liikuttavaa.

Seuraavana päivänä aloimme lähestyä varsinaista rintamaa. Ensimmäinen meitä hätkähdyttävä näky olivat sotilaiden ja upseerien jäätyneet, lumen puuteroimat ruumiit. He makasivat siinä, missä kuolema oli heidät kohdannut, kuka missäkin asennossa. Meidän tapoihimme oli kuulunut kohdella vainajia arvonannolla: Ruumisarkku, hautajaismenot ja jäähyväisseremoniat. Kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten, peittivät peilit ja pysäyttivät surutalon kellot. Mutta täällä näytti siltä kuin kuoleman kunnioitus olisi yliviivattu, ikäänkuin vainajat kertoisivat meille etenijöille, että kuolema on täällä arkinen tapahtuma. He olivat kaatuneita: Levätkööt rauhassa. Mitään epätavallista ei ollut tapahtunut. Täällä oli sota, ja kaikki oli erilaista siviilielämään verrattuna. Tällaiseen pitäisi tottua.

Pian lähestyimme jo etulinjaa; viimeistä linjaamme valkosuomalaisten linnoitusten edessä. Joukko-osastot oikealla ja vasemmalla puolellamme tekivät meille tilaa mielisuosiolla, luovuttaen divisioonallemme rintamavastuun erillisellä lohkolla. Myöhemmin kuulin jalkaväen upseerien kuiskivan vahingoniloisina, että "naapurimme" olivat järjestäneet meille kaikkein kusisimman paikan, siirtäen omat porukkansa rauhallisemmille lohkoille. Niinpä niin, olimme tulleet "Mannerheim-linjalle". Betonibunkkereista koostuvalle puolustuslinjalle, joka sijaitsi puiden peittämällä hiekkakummulla, kihisten tykinputkien ja konekiväärinpiippujen suita.

Jäätymättömiä "ikkunoita" eli avantoja oli tehty shakkilaudan ruutujen tapaan bunkkereiden välisien suo-lampien jäähän. Ne oli peitetty öljyllä ja puuteroitu pakkaslumella. "Ikkunaan" putoamisen seuraamus oli varma kuolema. Sen lisäksi olivat tulipesäkkeet järjestetty siten, että niistä voitiin ampua ristitulta bunkkerien väliseen maastoon.

(Kertomus jäähän sahatuista "ikkunoista" kuuluu Talvisodan lukuisien legendojen joukkoon, tosin ennenkuulemattomana asiana, poiketen täten esimerkiksi "kukushka-legendasta", johon törmäämme useinkin kertomuksen edetessä. Kranaattien puhkomiin avantoihin hukkuivat toki monet punasoturit mm. Taipaleenjoen rintamaosuudella, mutta kranaatit olivat useimmiten venäläisen tykistön ampumia. Suomentajan huomautus)

Pysähdyimme. 306. rykmentti komennettiin rintamalle. Divisioonamme kaksi muuta rykmenttiä ryhmitettiin reserviksi taaemmas. Kuten aina, oli "onni suosinut" juuri meitä. Aloimme kaivaa korsuja. Maa oli roudassa. Poterot piti räjäyttää trotyylilla. Kaadoimme mäntyjä korsujen katoiksi, koska puuta riitti tällä rintamaosuudella. Minulla oli jotain asiaa politrukille, jota aloin etsiskellä. Kuulin hänen menneen "töpinään" hakemaan votkaa patterin miehistölle. En ollut uskoa korviani: Raivoraitis politruk, joka oli pilannut uudenvuoden juhlintamme epäilyksillä, että olimme juoneet lasillisen mietoa viiniä mieheen, oli nyt noutamassa votkaa! Totta se kuitenkin oli: Meille alettiin jakaa sata grammaa votkaa päivittäin. Se lämmitti ja reipastutti meitä pakkasella, sekä rohkaisi taisteluissa.

Pari päivää etulinjaan tulomme jälkeen käski rykmentin tykistön komentaja tyköpuhutteli patterin kaikki upseerit käskynjakoon. Julistettiin, että hyökkäys vihollisen asemiin alkaisi seuraavana päivänä. Tänään piti jonkun divisioonan komentopaikan upseerin koota ryhmä nuorempia upseereita tiedusteluretkelle. Palasin patteriin käskemään joukkueeni varajohtajan ottamaan komennon poissaollessani. Kaksi viestimiestämme alkoi ronkua lupaa päästä mukaani "vilkaisemaan valkosuomalaisia". Suostuin vastahakoisesti. Ryhmä jalkaväen ja tykistön upseereita, 12 - 15 miestä, lähti leiristä metsään, pohjoisen suuntaan, kävellen jonossa pitkin kapeaa lumikinosten välissä kulkevaa polkua. Arvoltaan ylin upseeri johti; me muut seurasimme. Uteliaat viestimiehet tallustelivat hännillä.

Oikealla puolellamme oli jono kukkuloita, ja alaspäin viettävä laakson rinne vasemmalla sivustalla. Aamupäivä oli kaunis: Pakkasta, sininen taivas, aurinko paistoi, ja oli hiljaista. Ainoa ääni oli lumen narskunta anturoiden alla. Etenimme aina syvemmälle ja syvemmälle metsään. Enää en tiennyt, missä olivat asemamme, missä oli jalkaväki, missä etuvartiomme? Oli vain männikköä, luminietoksia ja petollinen hiljaisuus. Vaaran ja levottomuuden tunne alkoi kasvaa. Viestimiehet alkoivat jäädä jälkeen jonostamme. Ilmeisesti he ymmärsivät, että olimme kulkeutuneet visiitille suoraan suomalaisten keskelle. Metsä päättyi äkkiä pystyjyrkkään rotkoon, ja päädyimme aukealle. Rotkon pohjalla oli kapea jäätynyt joki, jonka yli kulki silta. Se oli suljettu suurista kivijärkäleistä koostuvalla panssariesteellä. Rotkon vastapäisellä reunalla, vajaan sadan metrin päässä kohosi betonibunkkeri, tähyämässä meitä ampuma-aukkojensa tykkien ja konekiväärien suilla.

Bunkkerin takana näimme muutamia miehiä kaivamassa lumeen yhdyshautaa. Olimme avomaastossa, suomalaisten bunkkerin aseiden ulottuvilla. Koko ryhmämme olisi voitu niittää yhdellä konekiväärin sarjalla. Meitä lähellä oli ahkio, jossa oli kirkkaansininen emalipata, joka erottui selvästi valkoisesta lumesta. Ilmeisestikin se oli jätetty aseiden kohdistuspilkaksi. Johtava upseerimme alkoi esitelmöidä käsillään viittilöiden: "Tykit täytyy ryhmittää tälle kohtaa, ampumaan suorasuuntauksella. Jalkaväki etenee laakson pohjaa myöten...", ynnä muuta samaan tapaan. Omat ajatukseni toimivat kuumeisesti: "Miksi suomalaiset eivät ammu? Näkevät meidät varmaan selvästi?!" Kaksi ryhmämme jäsentä erkani meistä, rohkaistuneina bunkkerin hiljaisuudesta, alkaen pudotella estekiviä alas sillalta. Johtava upseeri meni, mumisten strateegisia ohjeitaan, mutta bunkkeri pysyi vaiti: Miksi?

Sitten, äkkiarvaamatta, hiljaisuus repesi. Laukauksia kajahteli meidän takanamme. Katsoin taakse. Kauas taaksemme polulle jääneet viestimiehet paukuttelivat kivääreillään vasemmalle, laaksoon. Siellä vilkkui puiden välissä lumipukuisten hiihtäjien hahmoja. He olivat koukanneet taaksemme, aikomuksenaan sulkea perääntymisreittimme. Karjaisin: "SUOMALAISIA!" Koko ryhmä juoksi taaksepäin, juuttuen syvään hankeen. Nyt minulle selvisi se, miksi meitä ei ammuttu bunkkerista: Meidät haluttiin elävinä, sulkemalla paluureittimme. Mitäpä olisimme mahtaneet käsiaseillamme, syvässä lumessa kahlaten, kun suomalainen osasto konepistooleineen piirittäisi meidät? Puolet ryhmästämme tapettaisiin ja toinen puolisko vangittaisiin. Viholliset tarvitsivat tietoja hyökkääjien vahvuudesta, ja he kiduttaisivat niitä esiin eloonjääneistä. Onneksi suomalaiset hiihtäjät törmäsivät viestimiehiimme, jotka alkoivat ammuskelunsa. Suomalaiset eivät osanneet edes kuvitella, että vain kaksi punasoturia oli jäänyt (vahingossa) jälkeen ryhmästämme, jota ei seurannutkaan saattojoukkue. Siksi eivät hiihtäjät uskaltaneet sulkea mottia.

Ryhmämme palasi pikamarssia. Jotkut kiroilivat häpeilemättä, toiset olivat synkkiä ja vaitonaisia, ymmärtäen sen, kuinka tämä vetäytyminen olisi voinut päättyä. Eräs meistä nauroi hysteerisesti tapahtuneelle, salatakseen pelkonsa. Johtava upseeri yritti aloittaa puheensa uudelleen, mutta kukaan ei enää kuunnellut. Jokainen yritti päästä pois vaarallisesta korvesta mahdollisimman pian. Kun palasimme leirille, ei meitä vastassa ollut jalkaväen ampumaketju tai etuvartiomme, vaan kenttäkeittiö ja kokki, joka kauhoi lunta soppakanuunan pataan. Joku meistä mainitsi kokille, että on uhkarohkeaa tulla näin kauas eteen, kun suomalaisia on lähistöllä. "Mitä suomalaisia? Minä kolkkaan semmoiset soppakauhalla!" Sellainen uho oli tyypillistä miesten enemmistölle, kunnes olimme rypeneet perusteellisesti omassa veressämme. Tietenkään ei kukaan kiittänyt minua viestimiesten ottamisesta mukaan retkellemme, vaikka nuo soturit pelastivat henkemme. Tositoimet ja tosi vaara olivat vielä edessäpäin.

Loppupäivä kului huomisen taistelun valmisteluissa: Tarkistin radiot ja kenttäpuhelimet. Meidät käskettiin vielä illalla komentajan luo "palaveeriin". Kun viimein yöllä palasin korsuumme, nostin ovena toimivaa pressua ja valaisin sisätilaa taskulampullani. Näky oli hirmuinen: Sotilaat lojuivat melkeinpä pinossa, ja hiekkaa valui katosta. Korsu oli liian ahdas. Menin yöpymään politrukin luokse. Hänellähän oli oma pyöreä pikkuteltta ja siinä kamiina. (Sanonta: "Herra on herra Helvetissäkin" lienee tunnettu myös Venäjällä, ainakin käytännössä. Suomentajan huomautus). Politruk oli "valmistautunut" huomiseen taistoon ompelemalla valkoisen kauluksen asepukuunsa. Asettauduin nukkumaan täysissä pukeissa lattialle, joka oli männynhavuilla peitettyä lunta.

Ensimmäisen taistelun aamu: Minut määrättiin viestimiesteni kanssa seuraamaan tulenjohtojoukkueita, mukanamme radio- ja puhelinkalustolla lastatut kärryt, sekä valmistautumaan viestiyhteyksien perustamiseen niitä tarvittaessa. Metsän halki kuljimme jalkaväen perässä. Ensimmäinen kaatunut rykmenttimme sotilas makasi aukiolla. Se merkitsi, että suomalaiset olivat edenneet yöllä aukiolle ottamaan vastaan yksikkömme hyökkäyksen. Kaatuneen vieressä lojui luodin lävistämä kypärä, ja kaasunaamari, jonka "rokkatorvi" oli veren peitossa. Ensimmäinen kaatunut: Tulikaste oli alkanut! Etenimme metsäpolulla kohti eilen näkemäämme bunkkeria. Edestä kuului "URAA!"-huutoa, räjähdyksiä ja konekiväärin sarjoja. Näköpiiriin tuli ensimmäinen haavoittunut, äskettäin sidottuna, äänekkäästi vaikeroiden. Kenttäohjesäännön mukaan olisi haavoittuneet pitänyt evakuoida täydennysmiesten etenemisreitistä poikkeavaa kulkuväylää pitkin, ettei heidän näkemisensä näivertäisi hyökkäyshenkeä. Mutta kukapa ajattelisi tuollaisia pikkuseikkoja taistelutilanteessa?
histori1.jpg (38457 bytes)

Kuva: Kartta no. 4. Txt: Venäläisten eteneminen Kannaksella (punaiset nuolet). Musta yhtenäinen viiva Taipaleesta Suomenlahdelle on Mannerheim-linja. Sen läpimurtokohta kertomuksessamme lienee Muolaa. Helsinkiin oli vielä matkaa...



Kranaatinheittimen ammuksia alkoi tipahdella sinne-tänne meitä kohti. Räjähdykset nostattivat lumi- ja multaryöppyjä. Kävelin viestivälinekärryjen vasemmalla puolella, upoten ajoittain hankeen. Äkkiä sai jokin minut siirtymään kärryjen oikealle puolelle, vaikka polun reuna oli siellä vieläkin upottavampi. Muutamia askelia otettuani putosi kiljuen lentävä heittimen ammus juuri sille kohdalle kärryjen vasemmalle sivulle, missä olin äsken kävellyt. Ammus upposi syvälle hankeen, mutta jäi suutariksi. Jos olisin talsinut kärryjen sillä puolella, olisin kuollut varmasti. Toisellakaan puolella en olisi pelastunut, jos kranaatti olisi räjähtänyt. Onneksi eivät läheskään kaikki suomalaiset heitinammukset räjähtäneet. Myöhemmin kuulin, että Suomen läntiset liittolaiset olivat lahjoittaneet perivihollisillemme ammuksia omista ikivanhoista varastoistaan: "Ottakaa te nämä, jotka eivät enää kelpaa meille".


(Suomalaisten heitinkranaattien suuri "suutarifrekvenssi" Talvisodassa on tunnettu tosiasia, mutta sen aiheutti kranaattien sytytinten sopimattomuus Suomen talviolosuhteisiin: Sytyttimet oli suunniteltu Ranskassa, vaikkakin yleensä valmistettu lisenssillä Suomessa. Konstruktio oli vääränlainen, "ylivarma", ajatellen toimivuutta pakkassäällä ja/tai ammuksen uppoamista syvään, pehmeään lumihankeen taikka hyllyvään rahkasuohon. Ensimmäisen maailmansodan ylijäämä-sytyttimet olisivat toimineet varmemmin, mutta Ranska ja Englanti tarvitsivat ne omaan käyttöönsä. Ja hyvin kelpasivat! Suomentajan huomautus).


Mikä sai minut siirtymään paikalta, johon kranaatti iski hetkeä myöhemmin? Ilmeisesti se oli vaisto, joka ohjaa eläimen lähtemään paikalta, josta metsästäjän luoti sen tavoittaisi. Näin on asia nähtävä.

Jalkaväki rynnäköi bunkkeria kohti suoraan edestäpäin, kärsien valtavan miestappion. Mutta ei sitä voitu myöskään myöskään kiertää ja vallata takaapäin, minne se ei olisi voinut tulittaa tykeillään ja konekivääreillään. Esimiestemme käskyjä ei saanut arvostella. He olivat erehtymättömiä kuin keisarinnat. Onnistuimme lopulta valtaamaan bunkkerin. Avuksemme tullut liekinheittimellä aseistettu panssarivaunu suuntasi tulisuihkunsa sen ampuma-aukkoihin. Suomalaiset pinkoivat pakoon. Heidän vetäytymistään jäi suojelemaan muuan pienikokoinen konekiväärimies, joka kiskoi aseensa bunkkerin katolle, saaden sankarikuoleman vastatessaan tuleemme. Kun jalkaväkemme eteni takaa-ajoon, minä juoksin tutkimaan bunkkerin sisäpuolta. Uteliaisuuteni miltei maksoi kalliin hinnan: Viereiset bunkkerit olivat yhä suomalaisten hallussa. Niistä avattiin tykkituli. Lukuisat kranaatit räjähtivät, tuottamatta onneksi vahinkoa bunkkerille. Sen paksut teräsbetoniseinämät oli päällystetty panssarilaatoilla, joiden alla oli vahvat iskunvaimennusjouset. Siksi siis eivät panssariammuksetkaan läpäisseet seinämiä, vaan ne kimposivat pois.


(Vuonna 1981 ei ilmeisesti enää viljelty myyttiä "Mannerheim-linjan kumibunkkereista", vaan oli sepitetty todentuntuisempi legenda käsittämättömän suurten miestappioiden selitykseksi. Vieläkään ei tohdittu myöntää Puna-Armeijan esiupseerikunnan taitamattomuutta sodanjohtotehtävissä menetysten aiheuttajaksi, joten Maginot'n linjaan rinnastettu Mannerheim-linja lienee yhä käyttökelpoinen myytti. Ainakin neuvostovallan aikana unohtui fakta, ettei osin keskeneräinen Karjalan Kannaksen poikki kulkenut linnoite ulottunut Suomussalmelle, Kuhmoon, tai edes Ilomantsiin saakka. Suomentajan huomautuksia).


Kuva Lukinov-sivulla: Liekinheitin-panssarivaunu malli T-130, edelleenkehitelmä mallista T-26 B, "henkäilemässä". Lieskarin lyhyen kantaman takia oli näiden vaunujen taktinen arvo varsin vähäinen, ja kun polttopullo (nyky-latinaksi "Ampulla Molotovii") kolahti vaunun peräkanteen, oli sen miehistön kohtalo sinetöity. Suomen sotahistoria tuntee M. Lukinovin kertoman tapahtuman: T-26 B tai T-130 onnistui karkoittamaan miehistöt kahdestakin bunkkerista. Toinen tapaus sattui Muolaassa: Mahdollisesti juuri tekstissä kuvailtu.


Kaatuneiden sotilaidemme ruumiit makasivat bunkkerin edessä, jotkut kärventyneinä liekinheitinvaunun hönkäisyistä ja jotkut sen telaketjujen muhentamina. Vaunu ilmaantui avuksemme vasta jalkaväen rynnäkön jälkeen ja vyöryi vainajien yli. Näky oli hirmuinen. Pienen suomalaisen konekiväärimiehen ruumis lojui bunkkerin oviaukon edessä. Bunkkeria tutkimaan menevät sotilaamme potkivat vainajaa raivoissaan. Konekivääri makasi myös siinä. Se oli vanha; Maximin järjestelmää. Vilkaisin rekyylijousen suojukseen kaiverrettua leimaa: "Keisarillinen Tulan Asetehdas. 1915". Tällaisia ovat kohtalon kiemurat: Venäläiset aseet venäläisiä vastassa.

Osa bunkkerin sisustuksesta oli kärventynyt liekinheittimen suihkusta. Huomasin kookkaan kuparikolikon pöydällä. Lienee ollut jonkun bunkkerin puolustajan onnenamuletti. Sieppasin sen ahnaasti. Se oli vanha ruotsalainen raha, leimanaan kolme kruunua. Bunkkerista poistuttuani rynnistin patterinpäällikön luo, kiljuen: "Katsokaa, mikä löytö! Vanha ruotsalainen kolikko; kai 17. vuosisadalta, ellei Kustaa Vaasan kaudelta!" Patterinpäällikkö otti rahan, vilkaisi sitä, ja heitti sen lumikinokseen. "Teidän ei ole sallittua pitää hallussanne ulkomaanvaluuttaa!" - hän esitelmöi ja käveli pois mahtipontisena. Olin raivoissani. Yli 40 vuotta myöhemminkin, ja vaikka monia tapauksia on sattunut ohikuluneena aikana, olen yhä kiukuissani tuolle vajaamieliselle patterinpäällikölle, ja loputtomasti murheellinen tuon kolikon takia, joka olisi ollut arvokas numismaattisen kokoelmani täydennys, ja unohtumaton sotamuisto.

Tulikasteemme päivänä saapuivat monet muutkin toverit, eivätkä vain bunkkeria kohti rynnistäneet jalkaväkimiehet, matkansa päähän, vain "mentyään vilkaisemaan suomalaisia". Patterimme taisteluväline-aliupseeri, jolla ei ollut ehdottomasti mitään tekemistä etulinjassa, edesmeni tällä tavoin. Kun häntä kannettiin pahoin haavoittuneena ohitsemme, hän kirkui patterinpäällikölle paleltuvansa kuoliaaksi. Todellakin; pakkanen oli sellainen, ettei hirmuinenkaan haavoittuminen yksin ollut kohtalokas, vaan se, että haavoittunut jouduttiin riisumaan pakkassäällä haavan sidontaa varten. Ase-aliupseeri kuoli kenttäsairaalassa seuraavana päivänä. Lukuisat patterimme miehet saivat osumia myös työntäessään tykkejä eteenpäin suorasuuntausammuntaa varten.

Kerrotaan, että ennen ensimmäistä taistelua oli joku jalkaväen komissaari puhunut sotilaille, joiden oli edellytetty rynnäköivän bunkkeria kohti, kutsuen heitä sankaritekoihin. Kun rynnäkkön oli alkamassa, alkoi komissaari hyvästellä kuolemaan meneviä, mutta sotilaat vaativat: "Lähtekää itsekin mukaamme, toveri komissaari!" Näin itsekin tuon komissaarin ruumiin, joka lojui suullaan sotilaiden ruumiiden seassa. Tunnistin hänet manttelin tampin kullatuista napeista. Tuon päivän taistelun jälkeen vain jalkaväki eteni perääntyviä suomalaisia seuraten. Patteri jäi asemiinsa. Ensimmäistä kertaa jouduimme yöpymään paljaan taivaan alla, istuen nuotioiden äärellä, koska korsumme olivat täynnä haavoittuneita. Se tarkoitti, että kenttäsairaalakin oli täpötäynnä. On muuten perin hankalaa nukkua istuallaan pakkasyönä nuotiolla: Etupuoli paahtuu, selkäpuoli paleltuu. Kun torkahdat, kallistut tuleen päin: Vaatteesi syttyvät palamaan. Saatanallista sotaa!

Olimme alkaneet edetä taistellen. Vetäytyvät valkosuomalaiset ylläköivät tappioita tuottaen, polttivat kaikki rakennukset ja kylvivät miinoja kaikkialle. Nopean perääntymisen aikana he polttivat navetat, joissa karja oli vielä sisällä. (Eläimet tosin ammuttiin parsiinsa ja pilttuisiinsa. Suom. huom.). He tappoivat koirat, jotka eivät suostuneet lähtemään poltettavista taloista. He virittivät miinoja pakoreittinsä tienvierille. Kun nuo polut levennettiin kuorma-autoilla ja panssarivaunuilla kuljettaviksi teiksi, alkoivat räjähdykset. Kevyet hiihto-osastot ahdistelivat meitä ahkioissa kuljettamillaan kranaatinheittimillä. Samanlaisissa ahkioissa he kuljettivat pois kaatuneensa ja haavoittuneensa. He käyttivät hyväkseen metsämurroksia ja kaikenlaisia luonnollisia esteitä, kuten graniittilohkareita, joita siellä olikin runsaasti. (Kaikki ne eivät olleet luonnon luomia "pirunpeltoja", vaan Kannaksen linnoittajien paikoilleen asettamia panssariesteitä. Suom. huom.).

He avasivat väijyksistä sarjatulen, tuottaen raskaita tappioita etummaisille osastoillemme. Kun saimme paikalle tykistöä, ampumaan suorasuuntauksella, he vaihtoivat asemiaan, ilmaantuen sivustoillemme, ja kaikki alkoi uudestaan. Sitten he häipyivät äkkiä metsään, yllättääkseen meidät marssireitillämme seuraavan murroksen luona. Perääntyvä vihollinen ei jättänyt jälkeensä vain miinoja, vaan myös värikkäitä lentolehtisiä, jotka erottuivat selvästi lumesta. Lehtisten teksti oli naiivia, kuin vajaamielisille tarkoitettua. Uhattiin, että maailman valtiot ryntäävät pian meitä vastaan. Toiset suostuttelivat meitä heittämään pois aseemme ja palaamaan kotiin, kaipaavien perheidemme luo, jne. Selvästikin venäläisten valko-emigranttien sepitelmiä: Luulivat sotureittemme jääneen vallankumousta edeltäneen kylä-yhteisön sivistystasolle.

(Otaksuma piti paljolti paikkansa! Jonkun emigrantin laatima oli ainakin suomalaisten avokätinen tarjous ostaa aseita venäläisiltä "loikkareilta". Lentolehtisen tekninen sanasto oli jouduttu nyhjäisemään tyhjästä: Esimerkiksi konepistooli oli "pika-ampumarevolveri". Uudissana huvitti venäjänkielen taitavia suomalaisiakin. Venäjälläkin tosin väiteltiin vielä vuonna 1943, onko asetyyppi "pistoljet pulemjot" vaiko "avtomat". Ainoa säväyttävä lehtinen oli kolkko kuva jäätyneestä vainajasta, tekstinä kaksi sanaa: "BJELAJA SMJERT!" = "Valkoinen Kuolema!". Se on eräs propagandan historian hienoimpia älynväläyksiä.

kybelaja.jpg (25434 bytes)
"BJELAJA SMJERT", "Valkoinen Kuolema". Jo Talvisodan aikana teloittivat Neuvosto-Venäjän politrukit ja komissaarit siltä seisomalta jokaisen Puna-armeijan sotilaan, joka yllätettiin lukemasta vihollisen lentolehtistä. Propagandamateriaalin hallussapito oli kiellettyä jopa sätkä- tai toilettipaperiksi.

(Suomen armeijan taistelijoille ei vastaavaa kieltoa säädetty, koska alkeellisen ja valheellisen lentolehtis-propagandan tehottomuus tiedettiin: Sen sisältöön suhtauduttiin lukijakunnan keskuudessa huvittuneisuudella. Myöskään ulkomaisten radioasemien lähetysten kuuntelua ei estetty: "Tiltun kotkotukset" ja "Äikiän älämölööt" rinnastettiin viihdeohjelmiin - aina vuoden 1943 lopulle saakka. BBC:n "Lontoon Jennyn" radiopropaganda ei ilmeisesti kuulunut rintamille saakka. Se olisi ollut taistelumoraalia rapauttavampaa, koskapa perustui pelkkiin faktoihin ja oli uutisluonteista, vailla poliittista värittyneisyyttä).

Etenkin Jatkosodan aikana luopuivat suomalaiset pitkistä julistuksista lentolehtisissään. Kaksi silmiinpistävää sanaa: "VALKOINEN KUOLEMA", ja kuva osittain lumen peittämästä toppatakkisesta vainajasta ovat propaganda-asiantuntijoiden mukaan iskevin oivallus kautta aikojen, yleismaailmallisestikin, lentolehtis-propagandan alalla. Alarivien teksti, jonka muutamat uskalikot lukivat ankaran rangaistuksen uhallakin, on seuraavansisältöinen: "Ette pysty vastustamaan tätä vihollista - pakkasta. Ette voi nähdä sitä, mutta se saartaa teidät kaikkialla." Vain yksinkertaisiin konkreettisiin tosiasioihin perustuva propaganda on todella tehokasta



Yleisesti katsoen ei lentolehtis-propaganda tehonnut: Venäläiset lehtiset, joita tiputeltiin suomalaisten puolelle, olivat - jos mahdollista - vielä naiivimpia ja todellakin kuin vajaajärkisille metsäläisille tai pelokkaille pikkulapsille osoitettuja. Jo pelkästään painopaperin laadusta osattiin tehdä johtopäätöksiä rajantakaisesta elintasosta. Suomentajan huomautus).

Taistelua johdettiin ensisijaisesti päiväsaikaan. Toimeliaisuus venyi kuitenkin yöhön asti: Silloin alkoi viestimiesten työ. Pimeyden suojassa meidän piti kelata talteen vanhat kenttäkaapelit ja luoda yhteydet uusista tykistöasemista rykmentin sekä tykistön johdon komentopaikkoihin. Kaiken piti olla valmiina aamuksi. Yö oli uneton tällaisessa työssä, ja taistelu alkoi taas aamulla. Kuinka nukkua, kun yhteydet katkeilivat aika-ajoin? Oli tietenkin öitä, jotka saatoimme nukkuakin nuotion äärellä istuen, tai parhaassa tapauksessa palaneen talon tuhkissa maaten. Tulipalon kuumentama maapohja pysyi lämpimänä parin vuorokauden ajan, mutta ei kauempaa.

Pääsääntöisesti käytimme puhelinyhteyksiä. Radio oli epäluotettava. Radiolaitteemme (6 PK) olivat kömpelöitä ja heikkotehoisia. Lähetykset ulottuivat vain lähietäisyyksille ja lukuisat häiriöt keskeyttivät ne usein. Lisäksi jouduttiin kaikki lähetykset salakirjoittamaan ja tulleet viestit avaamaan selväkielisiksi. Tämä haittasi radioviestinnän joustavuutta.

Toinenkin ongelma oli odotettavissa: Kenttäpuhelinten kaapeli alkoi kulua loppuun nopeasti, katkeilla ja vaurioitua muutenkin. Sitä oli aina vähemmän ja vähemmän. Rykmentin viestintäpäällikkö tarvitsi tapsia omaan käyttöönsä, eikä voinut auttaa meitä. Kaapelia oli pian niin niukalti, että joidenkin lohkojen tykit jouduttiin työntämään esiin tuliasemistaan ja tulittamaan suomalaisia suorasuuntauksella, uhmaten vihollisen konepistoolitulta. Monia tykkimiehiämme kaatui turhaan. Pian saatoimme vetää vain yhden puhelinlinjan patterinpäällikön komentopaikalta tuliasemaan. Viestimiesten työ helpottui. Patterinpäällikkö löysi kuitenkin puuhaa työllistämisekseni. Patteri oli kärsinyt raskaita tappioita. Sen kaksi jaosta oli fuusioitu yhdeksi, koska neljästä tykistä vain kaksi oli toimintakelpoisina. Kaksi oli silpoutunut romuraudaksi. Miesvahvuuskin oli puolittunut.

Fuusioitua jaosta johti nuori ukrainalainen aktiiviupseeri, luutnantti Kapshuk. Eräänä yönä minut herätti päivystävä puhelinoperaattori: "Patterin päällikkö soittaa". Nostin luurin. "Tiedättekö, että luutnantti Kapshuk on kaatunut?" En tiennyt. "Otatte jaoksen komentoonne. Sen on oltava taisteluvalmiudessa aamulla. Jaoksenne varajohtaja voi hoitaa yhteyksien ylläpidon!" Seuraavan päivän aamuna olin jo tykkiasemassa jakelemassa tulikomentoja. Patterinpäällikkö suuntasi tulta puhelimitse tulenjohtopaikaltaan.

Seisoin tykkien takana, samoilla jalansijoilla missä Kapshuk oli seissyt muutamia tunteja sitten, kaatumiseensa asti. Eilen hän oli vielä punaposkinen ja hilpeä. Nyt hän makasi lähistöllä, kiedottuna veritahraiseen kenttähuopaan, odottamassa rekikyytiä kenttäsairaalan takamaastoon, missä suomalaiseen routaiseen maaperään räjäytettiin kuoppia trotyylilla ja vainajia haudattiin niihin. Kaikki oli äärimmäisen yksinkertaista ja väistämätöntä kuin itse kohtalo.


Kuva Lukinov-sivulla: 76.2 mm rykmentinkanuuna malli 1927/39 tuliasemassa. Mallikohtaiset tunnisteet: Paksut kumirenkaat, pyörien "pölykapselit" ja putkea ympäröivä vaippa. Arkistokuva lienee otettu vasta Suuren Isänmaallisen Sodan (1941 -45) aikaan, koska tekstissä mainitaan tykkien hevosvetoisuus: Talvisodassa käytetyt rykmentinkanuunat olivat enimmäkseen alkuperäistä mallia 1927.


Tulijaoksen miehet olivat alakuloisia. He tottelivat käskyjäni mekaanisesti kuin robotit, ja välttivät katsomasta siihen suuntaan, jossa heidän edesmennyt johtajansa lepäsi. Omasta kohdastani mainitsen, etteivät "ylennykseni" päättyneet tähän. Miehistö- ja upseeritappiomme olivat sitä luokkaa, että taisteluiden lähetessä päättymistään olin nimitettynä jo patterin varapäälliköksi: Joutuisin päällikön tehtäviin, jos hän tulisi sotatoimikelvottomaksi tavalla tai toisella. Onneksi tätä ei tapahtunut. Tammenlujaa, korskeaa patterinpäällikköämme oli vaikeaa lyödä laudalta.

Sodan vielä jatkuessa sain kirjeen äidiltäni kotoa. Hän kirjoitti, että minulle oli tullut käsky ilmoittautua sotilaskomissariaatissa, uhkaavan peräkaneetin kera: "mukananne kaikki henkilökohtainen omaisuutenne". (Stalinin valtakaudella se merkitsi lähtöä Vankileirien Saaristoon, mutta upseerille joutumista "fyysisesti eliminoitavien kansanvihollisten" kastiin ja piippujen eteen. Puna-Armeijan ruotuja harventaneet "puhdistukset" olivat käynnissä, joskin laantuneina, aina v.v. 1941 -45 sotaan asti. Suomentajan huomautus). Äiti meni komissariaattiin käskykirjeen kera ja selitti, että hänen poikansa oli pantu liikekannalle jo puoli vuotta aiemmin. He ottivat käskykirjeen ja ilmoittivat, että "on tapahtunut jokin erehdys".

Muutamia päiviä myöhemmin he tulivat yöllä suorittamaan kotietsintää. Raastoivat vanhan äitini vuoteestaan, alkaen kysellä, että missähän hänen poikansa mahtaa oleilla? Samaan aikaan alkoivat toiset kurkistella kursailematta sängyn alle, WC:iin ja kylpyhuoneeseen. Äiti kiukustui: "Minunhan kuuluisi kysyä teiltä, missä poika majailee! Mobilisoitte hänet jo viime syksynä. Hän tappelee reilusti rintamalla, eikä kuljeskele öisin nuuskimassa ihmisten sängynalustoja!"


Kuva Lukinov-etusivulla: Tykistön aliluutnantti MIHAIL LUKINOV univormussa. Mahdollisesti juuri tämä kotietsinnässä huomattu valokuva ja kenttäpostin leimaamat kirjekuoret pelastivat tarinamme kertojan äidin pahoilta vaikeuksilta. M. Lukinov ylennettiin luutnantiksi Talvisodan aikana ja nimitettiin patterin varapäälliköksi, kun viimeinenkin jaoksenjohtajana toiminut ammattiupseeri oli kaatunut.


Yöhiippailijat huomasivat nyt piirongin päällä valokuvani, jossa poseerasin sotilaspuvussa, tykistön aliluutnantin kaluunat kauluksessa, ja muutamia kirjeitä, joissa oli kenttäpostimerkit sekä armeijan kenttäpostikonttorin leimat. Yövieraat vetäytyivät häpeissään, unohtaen tietystikin pyytää anteeksi. Sellainen oli asioiden tila Baumanin Sotilaskomissariaatissa, Moskovan kaupungissa...

Eräänä aamuna lähdin patterista etuasemiin, patterinpäällikön tulenjohtopaikalle. Tie kulki metsän halki, sillä hetkellä autiona. Tapasin erään sotilaan. En tuntenut häntä, koska olimme saaneet määräyksen poistaa arvomerkkimme ja aselajitunnuksemme. Lähestyin häntä ja kysyin tuttavallisesti: "No, kuinkas hommat sujuvat? Hiljaista kai?" Hän väänsi naamansa halveksuvaksi ja kysyi: "Mikäs jäbä sinä olet? Pelkuriko?" Poltin hihani ja vastasin myös kysymykseen kysymyksellä: "Enpäs tiedä, kumpiko pelkää enemmän? Hänkö, joka kävelee kohti etulinjaa, vaiko se, joka rynnii sieltä poispäin?" Kuulin ruokottoman kirouksen vastaukseksi: Muukalainen kai esitteli sillä tavoin itsensä.

Patterin päällikön kanssa oli myöskin kahnauksia. Kerran, kun olin metsään ryhmitetyssä patterissa, hän kutsui minua puhelimitse saapumaan aukiolle. Edessämme, aukealla paikalla oli mäki, jonne jalkaväkemme oli aikeissa rynnäköidä. "Vetäkää kaapeli tuonne mäelle! Menkää sinne johtamaan tulta", komensi päällikkö. "Suomalaiset ovat vielä siellä", vastasin, tähyten kiikarilla. "Kun mäki on vallattu, menen sinne puhelinmiehen kanssa ja vedämme tapsin". Patterinpäällikkö komensi karskisti: "Menette NYT!". Hänen kätensä liikahti äkkiä kohti avattua pistoolikoteloa. Se kiukustutti minut: Hänhän uhkaili minua, kun metsä ympärillämme oli täynnään luotien räikkynää ja heitinkranaattien vinguntaa. "Toveri yliluutnantti! Minä toistan, että tottelen käskyänne heti kun jalkaväki on vallannut mäen. Mitä taas pistooliinne tulee, on minullakin samanlainen. Ellette malta odottaa, mennään sinne yhdessä! Kuve-aseillemme on varmaan käyttöä siellä!" Päällikkö ei jostain syystä mieltynyt ehdotukseeni, vaan oli vaiti. Palasin asiallisiin aiheisiin: "Sallinette minun komentaa ensiksi patterin edetä tälle aukealle? Muutoin emme saa aikaan tulikantaa". Päällikkö vastasi: "Tehkää niin", rauhoittuneena ja ymmärtäen menneensä liian pitkälle. Hän käveli paikalta - mahtipontisena, kuten aina.

Vihollinen oli miltei vailla ilmavoimia, tai ne eivät olleet aktiivisia rintamalohkollamme. Vain kerran näin, kuinka omia asemiamme kohti hyökkäsi useita suomalaisia meidän U-2:tamme muistuttavia koneita, jotka pudottivat jonkinlaisista kranaateista koostuvia nippuja. Koneiden siipiin oli maalattu mustat ristit siniselle taustalle. Jostain syystä emme tosin nähneet koskaan omiakaan ilmavoimiamme.

(Tällä kohtaa näyttää kertojan muisti lakkoilevan. Suomen ilmavoimien tunnus oli jo vuodesta 1918 sininen hakaristi valkoisella pohjalla. "Kranaattiniputkin" hämmästyttävät: Venäläisillä itsellään oli käytössään "Molotovin leipäkori", eli rypälepommisäiliö, joka sirotteli pienikokoisia palopommeja, mutta se oli käyttökelpoinen vain asutustaajamien terroripommituksiin, jolloin osumatarkkuudella ei ollut kovin suurta väliä. Suomalaisilla ei ollut varaa moiseen tuhlailuun. Suomentajan huomautus).

"Kukushkat" (= "käki") eli puista ammuskelevat sala-ampujat kiusasivat meitä pahoin. Perääntyvät suomalaiset asettivat heitä puihin, varustettuina konepistoolilla ja suurella patruunamäärällä. Jotkut heistä ampuivat ja pakenivat suksilla, jotka oli jätetty puun juurelle. Toiset jatkoivat tulitustaan omaan loppuunsa asti, kunnes heidät ammuttiin alas ja lopetettiin maassa raivon vallassa. Toisinaan ryhmitettiin neljä "kukushkaa" neliönmuotoiselle metsäalueelle, nelikulmion kärkiin. Jokainen sen sisäpuolelle tulija kaatui väistämättömästi. Ampujia oli vaikea pudottaa, koska he keskittivät neljän konepistoolin sarjatulen yhteiseen maaliin tällaisen uhkayrityksen havaitessaan. Sala-ampujat vaihtoivat asemiaan öisin, siirtyen seuraavaan "nelikulmioon".

Joiltain "kukushkoilta" suomalaiset riisuivat saappaat, ennenkuin asettivat heidät puuhun, etteivät sala-ampujat voisi paeta. Jalkojen ympärille kiedottiin jalkineiden tilalle huopa. Sattuipa tapaus, että rykmenttimme sotilaat näkivät kukushkan istuvan puussa. Heti kun häntä alettiin tulittaa, hän heitti aseensa ja jalkojaan suojanneen huovan alas. Huomattiin, että tämä kukushka oli nuori, punatukkainen, kalmankalpea tyttö. Miehet säälivät häntä. Kun hänelle annettiin lämmitetyt huopatossut, ja hän ymmärsi, ettei häntä aiota tappaa, hän itki. Miesten sydämet sulivat, ja tyttö lähetettiin koskemattomana mutta vartioituna rintamamme taakse.


(Nyky-historioitsijan huomautus: Maininnat naispuolisesta sala-ampujasta ja bunkkereista, joiden seinät oli paneloitu ammukset kimmahduttavilla jousikiinnitteisillä panssarilaatoilla, ovat sangen mielenkiintoisia: Niistä nähdään, että jopa valistuneet ihmiset uskoivat noina aikoina, ja uskovat yhä vieläkin, noihin myytteihin. Bair Irintshejev).


Yleisesti katsoen oli muonitus moitteetonta taisteluiden aikanakin. Kenttäkeittiöt, täynnä keittoa tai puuroa, tulivat etulinjaan asti, ravitsemaan jokaisen läsnäolijan. Kokit kiiruhtivat jakelemaan kaiken muonan ja poistumaan samaa tietä kuin olivat tulleetkin, kranaatinheitintulen saattelemina. Heitä oli kielletty palaamasta "töpinään" mukanaan tähteeksi jäänyttä ruokaa. Kokkien kertoman mukaan oli eräs heistä ammuttu siltä seisomalta, kun hän tyhjensi soppakanuunansa pataa lumihankeen, päästäkseen pois etulinjasta mahdollisimman pian. Tietenkin oli myös sellaisia päiviä, jolloin sulattelimme lunta mauttomaksi "hopeateeksi", lämmitimme jäähuurteista vuokalimppua savuavan nuotion yllä, ja keitimme vehnätiivistettä "sellupuuroksi" kenttäpakeissamme.

Rykmenttimme iski syvän, kapean kiilan vihollisen asemiin. Valtaamatta jääneet bunkkerit oikealla ja vasemmalla sivustallamme tarjoilivat usein ristitulta. Sivustat olivat heikosti vartioituja. Meillä oli vain pikakiväärejä, ryhmiteltyinä harvakselti. Yhtenä yönä, kun olin nukkumassa sotilaideni kanssa taivasalla hankeen levitetyillä pahnoilla, aloitti pikakivääri tulituksen lähistöllä. Ponkaisin pystyyn ja juoksin ampujan tuliasemaan. Oli pilkkopimeää. Kysyin, miksi hän oli ampunut. Sotilas oli aluksi vaiti, mutta mutisi sitten: "Vaikka en ampuisikaan, ne tulevat tänne joka tapauksessa."

Kireän pakkasen aikaan meille upseereille jaettiin valkoiset lammasnahkaturkit. Pian ne kuitenkin koottiin pois. Suomalaiset tarkk'ampujat ryhtyivät "poimimaan" upseereita. Eivätkä vain snaipperit, vaan myöskin suomalaiset hiihtäjät, puettuina Puna-Armeijan univormuihin, menivät asemiimme, puukottivat upseerit, ja häipyivät. (Lumipukujen alta näkyvät univormut olivat todennäköisemmin Suojeluskunnan kuin neuvostoarmeijan asepukuja. Niiden erottaminen toisistaan heikossa valaistuksessa ei ollut helppoa. Väittämä vihollis-univormujen väärinkäytöstä voi olla myös eräs "Talvisota-legenda", kun taas valkoturkkisten upseereiden puukotuskertomukset eivät ole pelkkää mytologiaa. Suom. huom.). Tämän takia meitä käskettiin riisumaan myös arvomerkit kaulusten nipukoista ja hihansuiden punaiset "jämät", sekä pitämään upseerivyömme visusti manttelin peitossa.

Kerran minut käskettiin ottamaan mukaani puhelinmies ja, kun puhelinlinja oli vedetty jalkaväen komentokorsuun, viipymään siellä, käskemässä patteria tulittamaan tarpeen vaatiessa. Komentopaikka oli matala korsu, jonka lattia oli peitetty pahnoilla. Kaikki istuivat lattialla. Patterinpäällikkö soitti minulle pian yhteyskokeilun jalkaväen puhelimeen. Vaikka olin pukeutunut tavalliseksi sotamieheksi, ojensi jalkaväen puhelinmies luurin minulle: "Toveri luutnantti; tämä on teille!". Kysyin, mistä hän tiesi sotilasarvoni. Vastaus: "Te puhutte eri tavalla". Niin, onhan meillä sananparsi: "Pappi tiedetään papiksi vaikka sen lumppuihin pukisi".

Naapuriyksikössä sattui tapaus, että muuan venäjäntaitoinen Puna-Armeijan univormuun pukeutunut suomalainen tuli hiihtäen kenttäkeittiölle. Kokki ei tuntenut häntä, ja sanoi voivansa antaa ruokaa vain komissaarin luvalla. "Missäpä komissaari?", kysyi suomalainen. Kokki osoitti komissaaria, jonka yllä oli arvomerkitön sotamiehen mantteli. Valkosuomalainen hiihti hänen lähelleen, pisti kuoliaaksi puukolla ja hiihti karkuun.

(Tämä tarina voi olla "Talvisota-legenda"! Tällaiset myytilliset kertomukset koskevat aina NAAPURIyksiköissä sattuneita tapauksia. Lähisukua nykyisille "urbaanilegendoille", jotka ovat niiden jatkumo. Suomentajan huomautus).

Tunnetaan moniakin tapauksia hirmuteoista, jolloin suomalaiset käyttivät puukkojaan haavoittuneiden punasoturien lahtaamiseen, ennenkuin nämä oli ehditty noutaa taistelukentältä. Itsekin näin monia sotureitamme makaamassa aukiolla. Heitä ei voitu lähestyä "kukushkoiden" tulituksen takia. Jos joku heistä yritti nousta, häntä kohti ammuttiin aarniometsän puista. Muuan haavoittunut sotamies kertoi, kuinka hän makasi haavoissaan välimaastossa taistelun jälkeen. Eräs suomalainen hiihti hänen ylitseen ja sanoi venäjäksi: "Sielläkös makaat, Iivana? Nooh, jatka matkaa!". Hyvä, ettei valkosuomalainen lopettanut häntä, koska sellaista sattui monissa vastaavanlaisissa tapauksissa.

Patterimme tappiot olivat huomattavat. Muistan erään viestimieheni, nuoren pojan, joka oli juuri valmistunut koulusta. Hän oli etevä piirtäjä, epäilemättä lahjakas, ja haaveili opinnoista Taideakatemiassa. Juttelin usein hänen kanssaan, katsellen hänen piirustuksiaan ja auttaen häntä neuvoillani. Olin loputtoman murheellisen kun hän haavoittui, ja kuoli kenttäsairaalassa. Jalkaväen tappiot olivat vieläkin raskaammat. Murhenäytelmiä nähtiin monta: Kerrottiin eräästä luutnantista, joka haavoittui kasvoihin, menettäen molemmat silmänsä. Ei ollut aikaa ottaa pois hänen kuve-asettaan tupesta. Hän ampui itsensä juoksuhaudassa, ymmärrettyään tulleensa sokeaksi.

Yhtenä iltana kävelin taas korven halki, tarkastaen aiemmin asetettua puhelintapsia. Ylitin pienen aukion, tullen jälleen metsään. Etulinja oli jossain lähellä. Kuu loisti kirkkaana, sokaisten silmäni, ja hanki säkenöi. Metsään tultuani törmäsin lumipukuiseen mieheen, niin odottamatta ja lähellä, että saatoin tönäistä häntä rintaan kädelläni. Sydämeni seisahtui hetkeksi kauhusta. Äkillinen rivo kirous kuulosti korvissani taivaallisilta sulosoinnuilta: "Job tvaju maatj, prastitutka!". Venäjää! Meikäläinen! Hän oli meidän tiedustelijamme, joka oli päättänyt jäädä odottamaan, nähdessään minut ylittämässä aukiota. Vihollinenhan ei ampunut kranaatinheittimellä yksinäistä kulkijaa, mutta kaksi olisi jo "riittävän arvokas maali".

(Suomalaisilla ei tosiasiassa riittänyt krh:n ammuksia tuhlattaviksi yhdenkään laukauksen vertaa vihollisryhmää pienemmän maalin ahdisteluun, ellei sotasaaliiksi oltu saatu 50 mm pienoisheittimiä ja runsaasti ampumatarvikkeita. Suom. huom.).

On toinenkin mieleen jäänyt tapaus: Miehitettyämme toisen tulenjohtopaikan käski patterinpäällikkö minua puhelimitse tulemaan patterilta luokseen. Tj-asemaan hän oli tullut yöllä jalkaväkeä seuraten. Päivän mittaan tilanne muuttui. Marssireitti ylitti eräässä kohdassa jäätyneen joen. Jäätietä tulitti suomalainen sala-ampuja. Hän asettautui kallioluodolle keskelle jokea ja ampui konepistoolillaan jokaista, joka yritti ylittää jäätien. Ampujaa ei voitu saartaa, koska hän pystyi tulittamaan lähes kaikkiin suuntiin. Suuret kivijärkäleet suojelivat häntä luodeilta. Monet sotilaat ja upseerit, joiden olisi pitänyt ylittää joki, ruuhkautuivat metsään joen molemmin puolin.

Kerta kerran jälkeen joku rohkaistui juoksemaan joen vastarannalle luotisadetta uhmaten, onnistuenkin. Mutta tapahtui myös, että juoksijoita sortui jäälle haavoittuneina. He joutuivat ryömimään vastarannalle. Ainoan suojan tarjosi juoksijoille palanut neuvostolainen panssarivaunu keskellä jokea. Tietenkin olisi tuosta vitsauksesta tehty loppu pikaisesti, jos käytössämme olisi ollut kranaatinheitin. Mutta heitinkalustoa ei ollut: Kukaan ei ollut huolehtinut siitä. Minäkin jouduin vuorollani "kujanjuoksuun". Sala-ampuja tulitti kahden laukauksen sarjoja. Lymysin joenrantaa lähimmän puun takana. Kun sarja oli ammuttu, juoksin vaununraadon suojaan. Heti sinne päästyäni alkoivat luodit kilahdella vaunun kylkeen. Henkeä haukkoen odotin seuraavaa sarjaa, ja juoksin sen päätyttyä loppumatkan. Se oli alkumatkaa pidempi, joten ehdin hädintuskin turvaan vastarannan ensimmäisen puunrungon taakse. Huhhuh..!

Useita päiviä myöhemmin, kun suomalaiset oli häädetty pois, ja olimme hinaamassa tykkejä tuota kirottua jäätietä pitkin, poikkesin vilkaisemassa luotoa. Siellä oli potero, kaivettuna kivijärkäleiden ympäri ja alle, katettuna männynoksilla; ampuma-aukko jäätielle päin. Tyhjiä "URHEILU"-savukerasioita lojui ympäriinsä, ja läjäpäin tyhjiä messinkihylsyjä. Niidenkin patruunoiden, joiden luodeilla sala-ampuja oli tavoitellut minua. Että sellaista "urheilua"..!

Ennen taisteluiden alkua meille oli julistettu, että divisioonamme kolmesta rykmentistä kukin joutuisi taistelemaan kymmenen päivän ajan vuorollaan. Kuinka odotimmekaan ensimmäisten kymmenen vuorokauden päättymistä. Odottelimme, hukkumaisillamme omiemme vereen, ja lähettäen tovereitamme kenttäsairaalaan tai hautausmaahan. Mutta, voi! Vaihtoa ei kuulunutkaan kymmenen päivän kuluttua! Kun divisioonan komentaja huomasi 306. rykmentin suuret menetykset, hän päätti, ettei sallisi kahta muutakin rykmenttiä tuhottavan samaan tahtiin. Muutettuaan alkuperäistä päätöstään, hän saneli: "Kunhan olen kuluttanut JR 306:n loppuun, voin sitten harkita vaihtoa". Todellakaan; meitä ei päästetty lepovuoroon ennenkuin sota loppui, ja siksi olimme niin loppuunkuluneita, että jäljelle jäivät vain "sorkat ja sarvet".

Tämä kauhu ja nämä loputtomat taistelut kestivät vielä 22 päivän ajan. Muutuimme jonkinlaisiksi puolieläimiksi; pakkasenpuremiksi, likaisiksi, täiden kalvamiksi ja parrakkaiksi. Vaatteemme olivat leirinuotioiden reikäisiksi kärventämät, emmekä osanneet sanoa lausettakaan ilman säädytöntä kirosanaa. Kaatumisen tai haavoittumisen vaara oli alinomainen. Äkkiä, 11. maaliskuuta, ellen muista väärin, rynnisti muuan radistini tuomaan sävähdyttävää uutista. Hän oli vastaanottanut vahingossa radiosanoman: "On allekirjoitettu aseleposopimus!". Juoksin politrukin teltalle uutisineni, mutta tämä mylvi minulle: "Ei pidä uskoa kaikenlaisia Hevosmiesten Tietotoimiston huhuja, eikä ainakaan levittää niitä edelleen!"

(Tuo päivä oli 12.03.1940, eli kertojan almanakka oli hiukan sekaisin! Helsinkiin oli vielä pitkä matka, eli tavoite saavuttamatta ja alkuperäinen käsky täyttämättä, mikä kai huolestutti politrukkia?! Työläisten ja Talonpoikien Punaisen Armeijan taistelumoraalin ja sota-uljuuden ylläpito oli poliittisten upseerien vastuulla, eikä Isä Aurinkoinen olisi armollinen niille, joiden epäiltiin luumuilleen velvollisuuksistaan. Suomentajan huomautus).

Tällainen uutinen ei kuitenkaan pysynyt kauaa salassa. Jotkut kyselivät minultakin vahvistusta, mutta vastasin, ettei minulla ollut virallista tietoa. Seuraavan päivän aamu koitti. Jokainen odotti jotain tapahtuvaksi. Patterinpäällikkö soitti etummaiselta tulenjohtopaikalta: "Valmistautukaa ampumaan!" Välitin käskyn: "Tykkimiehistöt! Tykkien taakse tulivalmiuteen! Tuokaa ja puhdistakaa ammukset!" Sotilaat liikkuivat vastahakoisesti. Joku urputti: "Siinä sun rauhasi!" Patterinpäällikkö luetteli maalin koordinaatit. Tykit suunnattiin. Sitten: "TULTA!" ja jälleen "TULTA!". Suomalaiset alkoivat vastata raskaalla kranaatinheittimellä. Yksiin hevoskärryihin tuli täysosuma. Hevosparan vatsa repesi auki, ja se sotkeutui omiin suoliinsa. Hirmuinen näky! Mutta patterinpäällikkö jatkoi komenteluaan tulenjohtopaikalta: "TULTA!"..."TULTA!"...

Kello kymmenen aikoihin aamulla (klo 9 Suomen aikaa) saapui ratsumies täyttä laukkaa taakse johtavaa tietä pitkin, kiljuen jotakin ja heiluttaen kirjekuorta, lähemmäs ja lähemmäs. Tunnistimme rykmentin komentopaikan lähetin, lyhytkasvuisen hauskan sotamiehen, joka oli käynyt patterillamme monet kerrat. Hän karjui: "TULI SEIS!" Ja mitä sitten tapahtuikaan? Jotkut huusivat: "URAA!" Jotkut pussailivat tovereitaan. Muutamat itkivät. Monet tyytyivät heittäytymään hankeen. Otin kirjekuoren vapiseviin käsiini. Se ei ollut suljettu eikä sinetöity. Siinä oli tulen lopetuskäsky patterinpäällikölle. Puhelinmies huuteli minua puhelimeen. Patterinpäällikkö kiljui luurista: "Miksi tuli on lopetettu?!" Minä karjuin takaisin: "Sellainen käsky tuli komentopaikalta! On tullut rauha!"

"Mikä rauha?! Oletteko järjiltänne siellä?!" Mutta tykkituli vaikeni kautta rintaman. Jos kuului jokin myöhästynyt laukaus, sotilaat kiukustuivat: "Mikä siellä mättää? Eivätkö ne tiedä?" Alkuinnostuksen puuskan laannuttua astui tilalle jonkinlainen vastareaktio. Voimat hiipuivat. Kaikki vaikenivat. Alkoi paleltaa, eikä tiedetty, mitä nyt tehtäisiin. Läsnäolijat kertoivat myöhemmin, kuinka uutista tervehdittiin jalkaväen linjan etummaisissa montuissa: Palelevat uupuneet sotilaat, suomalaiset ja meikäläiset, ryömivät esiin koloistaan "ei-kenenkään maan" molemmilta puolin, katsellen epäluuloisina ja yllättyneinä taannoisia vihollisiaan.

He eivät voineet ymmärtää, mitä tapahtui. Kaikki olivat hiljaa, sytytellen nuotioita lämmitelläkseen. Joku suomalainen kapusi korkean kiven huipulle ja hihkui sotilaillemme: "Ryssä, ryssä! Kun ammuit, mä istuin tään kiven alla!" Toinen suomalainen huuteli "ei-kenenkään maan" yli: "Älkää menkö oikealle! Laitoimme sinne miinoja!"

Ja niin oli rauha. Meidät vedettiin hieman taaemmaksi ja käskettiin kaivaa asuinkorsut. Aloimme järjestellä itseämme säälliseen kuntoon. Paikalle tuotiin kenttäkylpylä täisaunoineen. Se oli todella tarpeen: Täit olivat näivertäneet meitä. Peseydyimme kolmessa peräkkäisessä teltassa. Riisuimme asepukumme, luovuttaen ne paahdettaviksi, ennen sisäänpääsyä ensimmäiseen telttaan. Telttojen lumilattia oli peitetty joillain ikivihreillä oksilla. Riisuimme saastaiset alusvaatteemme ensimmäisessä teltassa. Seuraavassa suihkutti putkisto kuumaa, lähes kalttaavaa vettä yllemme. Sitten juoksimme kolmanteen telttaan, jossa saimme puhtaat alusvaatteet. Kiskoimme ne märkien kehojemme verhoksi, koska siellä ei ollut mitään, mihin pyyhkiytyä.Odottelimme kypsiksi keitettyinä alusvaatteisillamme, kunnes univormumme oli valmiiksi paistettu täisaunassa. Kaikki tämä hyisessä talvisäässä. Sisällä teltoissa oli lähes yhtä kylmää kuin ulkonakin. En vieläkään ymmärrä, kuinka vältyimme vilustumiselta ja keuhkokuumeelta, mutta olimme onnellisia tällaisestakin kylvystä.

Viikko taisteluiden päättymisestä, saatuamme hieman levähtää, siistiä itsemme ja huoltaa aseemme, meidät käskettiin valmistautumaan paluumarssille. Rykmentti järjestettiin marssikolonnaksi. Vasta silloin meille kävi ilmi rykmentin kärsimien tappioiden suuruus. Rykmentti oli tullut sinne täydessä sodanajan taisteluvahvuudessa. Jalkaväki koostui kolmesta pataljoonasta, kussakin 700 pistintä. Nyt ei jalkaväkeä ollut tarpeeksi edes yhden taisteluvahvuisen pataljoonan muodostamiseksi. Monien komppanioiden päälliköinä toimivat kersantit.

Myös tykkiväen rivit olivat harvenneet: Patterimme yhdeksästä upseerista oli jäljellä vain neljä. Kaksi oli kaatunut ja kolme haavoittunut. Minäkin, reservinupseeri, olin ehtinyt saada nimityksen patterin apulaispäälliköksi sen varalta, että päällikkö olisi poistunut ruodusta kyvyttömänä tehtäväänsä. En enää muista, montako tykkimiestä ja aliupseeria patterimme menetti.

Marssimme sotaan useana perättäisenä kolonnana. Nyt koko rykmentti muodosti yhden marssikolonnan, jonka häntäpään muodostimme me, tykistöväki. Pystyimme näkemään ja kuulemaan kolonnan edellä kulkevan marssimusiikkia puhaltelevan soittokunnan. Marssimme kenttäsairaalan ja kenttähautausmaan sijoituspaikkojen ohi. Sairaala oli jo pakannut tavaransa ja lähtenyt, mutta hautausmaa jäi niille sijoilleen. Ellemme olisi nähneet kaatuneiden ruumiita, kammottavia jäätyneittä mallinukkeja, ei kuolema olisi ollut niin kauhistuttava.

Siviilimaailmassa ei sairaan ihmisen kuolema tule yllättäen. Mutta oli järjetöntä nähdä nuoren, terveen miehen lopun lähestyminen: Hän retkahti äkkiä käsivarsillesi, velttona kuin tyhjä säkki. Hänen kasvonsa alkoivat kalveta kelmeiksi. Suupielet ja silmänluomet veltostuivat. Saatoit nähdä koko kauhistuttavan kehityskulun, ja tilasta toiseen siirtymisen helppouden: Pois muonavahvuudesta, Suomen kirotun routamaan kimpaleista kasatun kurjan kummun alle.

On vaikeaa ilmaista sanoilla tunteemme, kulkiessamme tämän hautuumaan ohi. Vähän aikaa sitten nämä miehet, nuoret ja terveet toverimme, olivat vielä keskuudessamme, meidän kaltaisinamme. Vaikka heidät oli kuopattu sinne, ja kuka tahansa meistä olisi voitu haudata heidän jälkeensä hetkeä myöhemmin, emme tunteneet vieraantuneemme heistä. Nyt olimme jättämässä heidät ainiaaksi, ja he jäisivät lepäämään sinne ikiajoiksi. Pohjaton kuilu aukeni välillemme, emmekä voineet ymmärtää järjellämme, mitenkä ja miksi se kaikki oli tapahtunut. Toki tajusimme, että tämä sota oli välttämätön: Meidän täytyi turvata Leningrad; eristää sen vaarallinen raja leveällä vyöhykkeellä Neuvostojen Maata. Tiesimme senkin, että valkosuomalaiset olivat kieltäytyneet Neuvostovaltion tarjouksesta vaihtaa tämä vyöhyke johonkin toiseen maa-alaan rajansa toiselta puolen.

Sensijaan emme voineet käsittää toista seikkaa: Menetelmää, jolla tätä sotaa oli johdettu. Olisimmeko voineet pelkästään pommittaa näitä suomalaisten bunkkereita ilmasta, saartaa ne, ohittaa, ja jättää ne selustaamme?! Niin saksalaiset toimivat Maginot-linjan suhteen. Olisimmeko voineet pudottaa laskuvarjojoukkoja suomalaisten selustaan ja käyttää runsaammin panssarivaunujamme? Näimmehän paljonkin tätä kalustoa seisomassa Bologojen sivuraiteilla. Ei suinkaan: Sodanjohto oli päättänyt pakottaa miehet ryntäämään kohti bunkkereiden konekivääri- ja tykistötulta hyvän näkyvyyden vallitessa, kirkkaina aurinkoisina päivinä. Ja saattaa tuhansia nuorukaisia hautoihinsa. Miksi?

Lieneekö sodanjohto ajatellut sen meidän "strateegimme" tavoin, joka johti tiedusteluryhmämme kohti suomalaisten bunkkeria ennen taistelua otaksuen, että se oli pelkkä hiekasta rakennettu valelinnake ja sen sotilaatkin olivat vain peltikuvia. Juuri hän alkoi käsillään huitoen selittää, kuinka meidän pitää taistella. Tämä kaikki on ollut käsittämätöntä ja harmittavaa. Rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen kertoivat sanomalehdet, että tappiomme kaatuneina ja haavoittuneina olivat jotain viisikymmentä tuhatta. Kuinka monta tragediaa piileekään noiden numeroiden takana?! Menetykset olisivat voineet olla huomattavastikin vähäisemmät!

(Hyökkääjien tappiot oli alkuun valehdeltu, maan ja ajan tavan mukaan, todellisia pienemmiksi. 1970-luvun alkuvuosien venäläisen historiankirjoituksen mukaan olivat Puna-Armeijan kokonaistappiot Talvisodassa 217 000 miestä, joista kaatuneita noin 48 tuhatta. Nekin olivat vielä "alakantin lukemia!" Suomalaisen sotilasjohdon mukaan menetti Puna-Armeija jo pelkästään kaatuneina, "Suomen kirottuun routamaahan kuopattuina" tai hankeen tahi vesistöihin hautautuneina noin 200 000 miestä. Lopullinen totuus tulee kenties joskus julki, ellei NL:n sotilaspiirien sotilaskomissariaattien arkistoja ole tuhottu neuvostovallan romahduksen sekavina aikoina. Niiden rekistereissä oli tosin jo Talvisodan aikaan epäselvyyksiä: Etsittiinhän myös luutnantti Lukinov:ia kotoaan sängyn alta ja WC-pytystäkin, ehkäpä sotilaskarkuriksi epäiltynä. Suomentajan huomautus).

Divisioonamme kaksi rykmenttiä, jotka oli jätetty taaksemme reserviksi taisteluiden ajaksi, olivat kääntyneet takaisin ensiksi, ja ne kulkivat ensimmäisinä paraatissa Leningradin halki kuin sankarit konsanaan. Ne saivat osakseen juhlallisen vastaanoton, tervehdykset ja leningradilaisten keräämät lahjat. Kun meidän 306. rykmenttimme, tai tarkemmin sanoen sen jäänteet, saapuivat kaupunkiin todella taistelleena yksikkönä, joka kantoi sodan kaikki taakat hartioillaan, olivat juhlat jo ohi, eikä meille riittänyt enää lahjoja. Sellaista sattuu elämässä... Myöhemmin saimme tietää, että rykmenttimme oli palkittu Punaisen Lipun Kunniamerkillä, ansionamme Mannerheim-linjan murtaminen. Useampikin rykmenttimme jalkaväen upseeri sai myös kunniamerkkejä, jollaiset olivat harvinaisia noina aikoina. Tykistömme ja kranaatinheittimistömme jäi niitä vaille, vaikka palkittaviemme luettelot oli ilmeisestikin lähetetty prenikoiden jakajille. Olimme kuitenkin jääneet eloon, ja ehyt pääkuori ei ole suinkaan merkityksetön palkinto.

Kun olimme lähdössä Leningradista ja meitä kuormattiin rautatieasemalla, näimme erään murheellisen muistikuvan: Monia härkävaunuja, joiden ikkunat oli kalteroitu piikkilangalla, seisoi muista erillään viereisillä raiteilla. Pistinkiväärein aseistetut vartijat estivät ketään lähestymästä vaunuja. Muuan rautatieläinen kuiskasi minulle, että vaunuissa oli Suomesta sotavankien vaihdossa palautettuja sotilaitamme. Siihen saakka olimme kuvitelleet, että he, jotka olivat läpikäyneet sodan, jakautuivat kolmeen ryhmään: Onnekkaat, jotka selvisivät ehjin nahoin tai pikku nirhamin; toiset, pahoin haavoittuneet tai paleltumavammaiset, jotka pääsivät sairaaloihin; ja kolmas luokka, joka haudattiin Suomen siunaamattomaan routaiseen multaan. Mutta ilmeni, että oli neljäskin, huono-onnisimpien ihmisten kategoria: Heidän, jotka nyt odottivat kuulusteluja ja oikeudenkäyntiä kylmissä puuseinäisissä vankiloissaan. Kuka ratkaisi näiden ihmisten kohtalon sodassa ja luokitteli heidät säälimättömällä kädellä? Ja kuinka helppoa oli siirto kategoriasta toiseen? Mikä oli määrättyä ja mikä sattumanvaraista?

Eräs Talvisodan omituisuuksista oli se, että taistelimme käskystä. Se oli täysin erilaista kuin seuraavassa Isänmaallisessa Sodassa, jossa todella vihasimme syntymämaahamme hyökännyttä vihollista. Talvisodassa meille sanottiin vain: "Eteenpäin, mars!"- eikä edes selostettu, minne olimme menossa. Täytimme vain sotilaan velvollisuuden Suomen sodan alussa ja ymmärsimme taistelumme mielekkyyden sekä tarpeellisuuden myöhemmin. Emme vihanneet suomalaisia aluksi, vaan vasta myöhemmin. Kuultuaan erinäisistä vihollisten hirmutöistä, alkoivat sotilaamme tuntea vihaa heitä kohtaan. He tappoivat vihan vallassa "kukushkoita", jotka tuottivat heille paljon vahinkoa. Mutta yleisesti katsoen oli venäläinen neuvostosotilas lempeämielinen ihminen, jonka raivostuttaminen vaati paljon vaivannäköä.

(Tässä piilee totuuden siemen: Politrukit ja komissaarit eivät yleensä olleet venäläisiä, vaan kuuluivat NL:n vähemmistökansallisuuksiin: He vihasivat suomalaisia kai jopa enemmän kuin venäläisiä. Monet heistä olivat juutalaisia, kuten jo Lokakuun vallankaappauksen alkuunpanijat - lukuunottamatta tataari Leniniä ja georgialaista Stalinia. Pahamaineisin Talvisodan aikainen komissaari Lejba/Lev Mehlis ilmeisesti sepitti "kukushka"-myytin jo sotaan valmistauduttaessa, joskus alkuvuodesta 1939. Kenellä on parempi tieto, hän oikaiskoon! Suomalaisten emigrantti-kommunistien osuus Talvisodan syntyyn oli vähäisempi kuin yleisesti luullaan. Suomentajan huomautus).

Minut kotiutettiin syksyllä 1945, myöskin Isänmaallisen Sodan jo päätyttyä. Muuan eloisa tyttö täytti sotilaspassiani Baumanin piirin sotilaskomissariaatissa, merkiten siihen kaikki sotilasurani vaiheet. "Olkaa hyvä, ja merkitkää sinne myös osallistumiseni Talvisotaan valkosuomalaisia vastaan!", muistutin. "Me emme kirjoita mitään Talvisodasta," - vastasi tyttö ja kumartuen työpödän yli hän hihkaisi työtoverittarelleen: "Svetka, jokos lähdetään ruokatunnille?" Tämä oli epiloogi. Tosiaankin, miksi kirjoittaa mitään Talvisodasta, kun tilanne oli muuttunut ja piti unohtaa tuo sota, niin pian kuin mahdollista, uskotellen, ettei sitä oltu koskaan taisteltukaan suomalaisten tapaisia mukavia naapureita vastaan.

Tekijä kirjoitti nämä muistelmat enimmäkseen sairaalassa, ollessaan keuhkokuumeen vaivaamana lokakuussa 1981. Työ helpotti häntä täyttämään sairaalaelämän pitkästyttävät illat ja unettomat yöt. Seuraavina vuosina tekijä tyytyi korjailemaan, täydentämään ja tarkistamaan näitä muistiinpanojaan.


Suomentaja: PTK (2001)


Lisää tarinaa talvisodasta:

Tokko tietoa on osa 34 >>


Edelliset Tekniikkaa ja historiaa:

Norsupyssyn kunnostus ja käyttöönotto >>
Mustaruuti tiivistyi "valssin tahdissa" >>
Husovaarnan huoripojat >>
Norsupyssyn ampumatarvikkeet >>
Schouboen pyssyt ja puukeernakuulat >>


Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.


<< Gunwriters     Linkkisivu >>    gunwlogo.GIF (2155 bytes)

Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen