26.09.2000:
Schouboen pyssyt ja puukeerna-kuulat
P.T.Kekkonen, 1984 ja 2000
Ennen ASE & ERÄ-lehden neitsytnumeron 1/1984 ilmestymistä jakeluun parahiksi
ennen 16 vuoden takaisia erämessuja oli tanskalainen asesuunnittelija Jens Torring
Schouboe jokseenkin tuntematon suuruus suomalaisille aseharrastajille. Maailmankuulu Madsen-pikakivääri
oli hänen tunnetuin luomuksensa, mutta ase nimettiin aikalaisen (1904) Tanskan
puolustusministeri Madsenin mukaan. Tämän ansiota oli uudentyyppisen aseen kehittelyn ja
esituotanto-sarjojen valmistuksen rahoittaminen budjettivaroin.
Pitkään piippurekyyliin perustuva, kääntyvällä sululla (malli Peabody/
Martini-Henry/ Roper & Spencer) varustettu pikakivääri oli tuotannossa
1950-luvulle saakka. Lahti/Saloranta pk/ 26:n tuotanto oli Madseniin verrattuna lyhyt
pyrähdys. Suosittuja olivat myös samaan mekanismiin perustuvat 20 mm konetykit. Suomen
laivaston käytössä lienee Madsen-tykkejä yhä?! (Huomattakoon, että tätä
alkuperäisen ASE & ERÄn n:o 1/84 artikkelin toivottua uusintaa kirjoitetaan
elo-/syyskuun vaihteessa a.D. 2000!).
Madsen-pikakiväärin halki- ja aukileikkaus. Osa 1 = patruunan
syöttökäpälä. 2 = käpälän kääntökoroke aseen koneistokopan vasemmalla sivulla.
3 = lukko, joka kääntyy takapäässään sijaitsevan akselin ympäri yläviistoon
hylsyä poistettaessa ja alaviistoon patruunaa syötettäessä yläpuolisesta
kaarilippaasta. Piippuun ja luistiin nähden Madsenin lukko ei peräänny. Liikkuvat osat
taantuvat yhdessä lähes patruunan pituuden verran. Erityinen hylsynkiskuri poistaa
hylsyn lukon alapuolitse ja syöttökäpälä työntää patruunan pesään lukon
yläpuolitse. Patruunan laukaisee iskuvasara (osa 4), joka lyö J-muotoisen vivun
välityksellä iskuripiikin nalliin hieman ennen liikkuvien osien törmäämistä
etuasemaansa, toteuttaen ns. "kelluvan tulen" periaatteen
Madsen-pikakiväärejä valmistettiin yli 50 vuoden ajan, vaikka ase oli monimutkainen ja
kallis valmistaa. Käyttäjät viehättyivät muunmuassa sen pehmeään rekyyliin. Ase oli
ensimmäinen lajissaan, ja herätti ansaitsemansa huomion jo Venäjän-Japanin sodassa
1904 - 05. Viimeiseksi versioksi jäi Madsen M 1953, eli aseen elinkaari oli
poikkeuksellisen pitkä
Aikalaisissa kuularuiskuissa olivat 1900-luvun alkuvuosina
pyörät kuin kenttäkanuunassa. Kuvassa Hiram S. Maxim uudistettuine malleineen,
jollaisia venäläisillä oli koekäytössä Japanin vastaisessa sodassaan. Ratsain
liikkuvat kasakkapartiot eivät ottaneet "mokomaa haravakonetta" raahatakseen
kovinkaan mielellään, mutta hihnassa kannettava Madsen-pk ei ratsumiehen menoa
haitannut. Sotaan osallistunut C.G.E. Mannerheim suositteli lämpimästi Madsenin
omaksumista ratsuväen kevyeksi kuularuiskuksi.
Omalla korvamerkillään varustettuja käsiaseita ei Jens Schouboe pystynyt markkinoimaan
kovinkaan laajalti, ja vaikka artikkelia ensi kertaa julkaistaessa oli olemassa viitteitä
massasulkuisilla pistooleilla ammuttavien noin 11.4 mm läpimittaisten kevytluotien uuden
tulemisen suuntaan, ei ratkaisevaa käännettä ole tapahtunut.
Kirjallisuuslähteet mainitsevat Jens Schouboen olleen tekninen johtaja tai
pääsuunnittelija, työnantajanaan Dansk Rekylriffel Syndikat, Kööpenhamina.
Yrityksen esihistoria on kuin kertomus Suomen VKT:n perustamisesta neljännesvuosisata
myöhemmin: Oli lupaava tuote (pikakivääri molemmilla). Valmistukseen tarvittiin yhtiö
ja teollisuuslaitos. Tuotteen keksijä työllistettiin tehtaan palvelukseen
johtotehtäviin ja keksimään uusia keksintöjä. J.Schouboen ja Aimo J. Lahden
toimenkuvat olivat jokseenkin samankaltaiset tietyissä historian vaiheissa. Lahti on
kuitenkin yhä maailmankuulu asesuunnittelijana, kun taas Schouboe on lähestulkoon
unohdettu.
Ilmeisen vaatimaton Schouboe käytti patenttihakemuksissaan tittelinä sotilasarvoaan
"luutnantti". On vaikeaa sanoa, olisiko enempi aiemmilla meriiteillä
pröystäily edistänyt hänen suunnittelemiensa käsiaseiden menekkiä maailmalla?
Vaikeaa sanoa. Historia ei tunne vaihtoehtoja. Madsen-pikakivääri oli ensimmäinen ase
laatuaan ja kova sana viime vuosisadan alussa, aina 1920-luvun jälkipuoliskolle asti,
mutta sen keksijäksi miellettiin sotaministeri Madsen, eikä luutnantti Schouboe:a, jonka
ensimmäinen pistoolimalli oli ulkomuodoltaan silmiä sairastuttava (= ruma). Toimiva
keksintö ei ole välttämättä "esteettinen", eikä somaksi muotoiltu laite
ole aina kelvollinen.
Schouboe M/ 1902
Kaliberi on 7.65 x 17 mm (.32 A.C.P.) ja ase 170 mm:n pituinen. Piipunpituus on 90 mm ja
paino 550 grammaa. Lippaaseen mahtuu 6 patruunaa. Ase on "tunnettu siitä"
(patenttifraseologian mukaan), että luisti on puolipitkä kuin myöhemmissä Colt
Woodsman- tai Hi-Standard -sukuisissa tarkkuuspistooleissa, ja rekyylijousi sijaitsee sen
sisällä piipun keskilinjan yläpuolella. Ase voitiin huoltopurkaa ilman työkaluja,
mikä oli edistysaskel esimerkiksi F.N. M/ 1900:n verrattuna, mutta tuon ajan ostajakunta
kiinnitti asetta valitessaan päähuomion muotoiluun. Taskuaseita Schouboe M/-02
valmistettiin noin tuhat kappaletta vuoteen 1910 mennessä, jolloin F.N:än uusi mallisto
tuli ylivoimaiseksi kilpailijaksi.
Schouboen taskumalli. Pituus 170 mm, piippu 170 mm,
paino 550 grammaa. Kaliberi 7.65 x 17 mm (.32 ACP). Valmistettu v.v. 1902 - 10 noin 1000
kpl. (Piirros: A.B. Zhuk, Venäjä).
7.65 mm Schouboen tuotanto oli alkanut jo vuoden 1902 lopulla, ja sen ensimmäinen
patentti rekisteröitiin v. 1902 Englannissa, missä patentit ajoitetaan niiden hakemuksen
(eikä siis myöntämisen) päivämäärän ja kellonlyömän mukaan. British Patentin
numero on 28490/-02. Tanskassa myönnettiin DK Pat. N:o 6135 vasta seuraavan vuoden
puolella 1903, jolloin tuotanto oli jo käynnistynyt. Seuraavana vuotena alkoi kuitenkin
pikakiväärien joukkotuotanto, jonka tahtia kiihdytti Venäjän-Japanin sota.
Pikakivääri osoitti taktisen arvonsa tuossa rettelössä: Eräs venäläinen ratsuväen
upseeri, nimeltään Karl Manjergeim (tai jotain sinnepäin), korosti erityisesti
pikakiväärin etevyyttä aselajilleen ominaisessa liikkuvassa sodankäynnissä.
Aikalaiset kuularuiskut olivat pienen kenttähaupitsin kokoisia ja näköisiä
korkeapyöräisiä hökötyksiä, joita ratsumiehet eivät kovinkaan mielellään ottaneet
hinattavikseen. Madsenia saattoi ratsastaja kantaa hihnasta selässään kuin kivääriä
konsanaan. Jalkaväenkin käytössä se mahdollisti erityisesti hyökkäyksissä
notkeamman liikkuvuuden ja maaston hyödyntämisen kuin korkeapyöräinen (yleensä vielä
veivaamalla toimiva, monipiippuinen) kuularuisku, jonka tuliasema myös veti puoleensa
vastustajan tykistön tähystäjien ja tarkka-ampujien kiusallisen huomion. DRS:in
tilauskirja alkoi täyttyä, eikä taskuaseen kaltaisille firaabelihommille riittänyt
aikaa tai konekapasiteettia. Pistooleita valmistettiin käsityövaltaisesti
yleis-työstökoneilla, joita tarvittiin entistä useammin myös pikakiväärien
tuotantovälineistön valmistukseen, kun tehtaan päätuotteiden valmistusta alettiin
koneellistaa joukkotuotannon käynnistyessä.
Massasulku ja kevytluoti: Iskuvoimaa lähimatkoille
Jens Schouboe aloitti jo vuonna 1903 järeämmän sotilaspistoolin kehittelyn -
mielessään kenties USA:n ja Englannin markkinat: Kaliberi oli Manner-Euroopassa peräti
outo .45. Luodin mitoitus poikkeaa kuitenkin hieman kehitteillä olleista
.45-kaliberisista raskaammista luodeista. Schouboen ideana oli alusta alkaen
massasulkusysteemin soveltaminen järeäänkin pistooliin, tinkien luodin painosta ja
tarkasta/tehokkaasta kantamasta. Lyhyelle etäisyydelle ammuttaessa piti luodin upotuksen
kuitenkin olla riittävä, ja iskunopeudella aikaansaatavan haavoittavan vaikutuksen oli
myös oltava vähintäänkin lamauttava, vaikka sotatoimissa oltiin jo pakotettuja
tyytymään pelkästään kokovaippaluotien käyttöön vuoden 1899 Haagin julistuksen
takia.
Luodin riittävä läpimitta ja sen nopeuden enentäminen olivat siis tarjolla olevat
vaihtoehdot. Ehkäpä myös luodin painopisteen siirtäminen taaemmaksi ja aseen
rihlannousun mitoittaminen siten, että kohteeseensa osuva luoti kääntyy nopeasti
poikittain jossain pehmeässä ja vetisessä väliaineessa kahlatessaan. Jens Schouboe
lienee varmaankin perehtynyt aikalaisten "pragmaatikoiden" (mm. Walter Winansin)
näkemyksiin yhdenkäden ampuma-aseen käyttötarkoituksesta: Pistoolilla tai revolverilla
torjutaan alkanut tai kohtapäätä uhkaava terä- tai lyömäaseella varustautuneen
vastustajan rynnäkkö muutamien metrien etäisyydelle ampuen, yhdellä tai useammalla
nopealla laukauksella, yleensä puolustautujaa kohti (tai viistosti kohti) liikkuvaan
maaliin/ liikkuviin maaleihin.
Tuo epämääräinen lukema "muutamien metrien" on sota-ajan olosuhteissa noin 5
metriä ja rauhanaikaisen hätävarjelun tilanteissa 1 - 3 metriä. Muistettakoon, että
luodin "pysäytysvoima" riippuu ensisijaisesti sen osumakohdasta. Ammuspainon,
luodin iskunopeuden ja sen läpimitan, laajenemiskyvyn tahi sirpaloituvuuden vaikutus on
AINA toisarvoinen. Metrin etäisyydeltä on huomattavasti helpompaa osua liikkuvankin
maalin hengenpaikkaan kuin 25 metristä rengastaulun napakymppiin, jos tähtäämiseen on
aikaa vain muutama sekunnin kymmenesosa. Vain vainaja pysähtyy varmasti! Vastustaja, joka
vuotaa kuiviin ja kuolee vaikkapa 2 minuutin kuluttua osumasta, ehtii tappaa ampujansa ja
puoli tusinaa tämän aseveljeä ennen omaa pääsyään "Onnen Kultalaan", jos
käytettävissään on konepistooli tai muutamia käsikranaatteja. Vesurillakin ehtii
fanaattinen hyökkääjä tehdä monet ilkityöt parissa minuutissa, mikä usein nähtiin
Filippiinien sodan 1898 - 1902 aikana. Mindanaon ja Jolon saaret olivat silloinkin usein
esillä lehtien ja sähkösanomien otsikoissa.
Tilanteet, joissa yhdenkäden asetta joudutaan käyttämään, ovat niin tiukkoja, että
vastustajan tappaminen on AINA välitön tavoite, ja ampumaetäisyydet ovat sen mukaiset.
Pitkillä aseilla riittää haavoittaminen, ainakin sodan olosuhteissa, kunhan osuma
siirtää vastustajan "pois pelistä". Jotkut jenkit ja engelsmannit hourailivat
kuitenkin miehen tai erityisesti ratsuhevosen saattamisesta taisteluun kelvottomaksi
pistoolinlaukauksella 400 yardin etäisyydelle asti, eivätkä saksalaiset olleet
hiukkaakaan realistisempia kun he gradeerasivat 7.63 mm Mauser C-96:n tähtäimen 1000
metriin saakka.
Puolustukseksi mainittakoon, että Mauser oli tarkoitettu käytettäväksi etupäässä
pistoolikarabiinina (koteloperä kiinnitettynä) ja pistoolina vain äärimmäisessä
pakkotilassa. "Tuhannen metrin ulottuvuudella" (teoriassa) oli toki myös
mainosarvoa! Kuitenkaan ei edes kiikaritähtäimellä varustetun .308 Win.- kaliberisen
tarkkuuskiväärin tarkka kantama ulotu tuelta ampuen juuri 800 metriä kauemmaksi kuin
rasvatyynessä viileähkössä ilmassa, jossa ei esiinny lämpöväreilyä.
"Kilometrin killit" ovat joko satuja tahi onnen kantamoisia. Yleensä satuja,
joita on lystiä kertoa polvella istuvalle lapsenlapselle, kunnes sanankuulija varttuu
"asediggari-ikään" ja alkaa vertailla vaarin muistelmia tunnettuihin
ballistisiin tosiasioihin...
Harhaanjohtavaa "perustutkimusta"
Kaliberiluokka .45 nousi suosion aallonharjalle USA:ssa, osittain .38 kaliberin
revolvereista mm. Filippiinien Mindanaon ja Jolon saarten taisteluissa v.v. 1898 - 1902
saaduista huonoista kokemuksista, mutta myös Louis LaGarden ja John T.Thompsonin
suorittamien luotien "pysäytystehon" tutkimusten ansiosta. Yhä vieläkin
(vuonna 2000) käy kuumana ballistikkojen oppiriita siitä, kumpi on parempi
pysäytystehon laji: Välitön ja lopullinen "stopping power", vaiko pikainen
ohimenevä "lamaututus." Ensinmainittu saadaan aikaan hengenpaikkaan osuvalla
ammuksella, tai sen sirpaleilla taikka haavakanavan sivuille ulottuvan ns. kavitaation
aikaansaamalla ruhjovalla vaikutuksella, jonka osatekijöitä ovat ensisijaisesti ammuksen
iskunopeus, läpimitta ja laajenevuus/sirpaloituvuus.
Sittemmin on kuvioihin astunut mukaan myös luodin epävakavuus osuman jälkeen tai sen
kärjen erikoismuotoilulla aikaansaatava "lumiaura-vaikutus", jota yleensä
tehostetaan suurella iskunopeudella. Tokihan nämä kikkaskonstit olivat tunnettuja jo
vuonna 1899. (Ks. artikkeli "Haag 1899", erityisesti kapteeni William Crozierin
"pitkä saarna": Se olisi johtanut kiväärikaliberisten sotilasaseiden luotien
tuotekehittelyn ja ballistiikan kehityksen pysähdykseen noin vuoden 1889 tasolle, jos
Euroopan ruhtinaat ja diplomaatit olisivat Crozierin esitelmän yksityiskohdat
ymmärtäneet, ja siitä vaarin ottaneet).
LaGarden ja Thompsonin käsityksen mukaan tulee "pysäytysvoimaisen" käsiaseen
luodin olla vähintään .45-kaliberinen ja painaa 12.96 - 14.90 grammaa.
Lähtönopeudeksi riittäisi 245 m/s. Tuokin nopeusvaatimus karsi aluksi raskaimman sarjan
ammukset vuonna 1904 kehitteillä olleiden itselataavien Colt/Browning-pistoolien
luotivalikoimasta: 11.43 x 30 mm patruuna oli myös kooltaan epäkäytännöllinen ja
pistooleista lensi turhan usein luisti ampujan otsaan, piipun kiinnityslenkkien ja luistin
kiinnityskiilan murtuessa ehkä vain muutamien laukausten rasittamina. LaGarde ja Thompson
totesivat järeiden revolverien lyijyluotien tuottavan parhaan pysäytystehon, mutta
Haagin diktaatti esti niiden käytön tulevissa sotilasaseissa. (USA oli tosin
jättäytynyt Haagin sopimuksen ulkopuolelle, mutta koska pyrkimyksenä oli itselataavan
pistoolin omaksuminen, pakottivat käytännöllisetkin syyt kokovaippaluoteihin
siirtymiseen).
Ammusten pysäytysvoimaa testattiin v. 1904 melkoisen makaabereihin "ballistisiin
heilureihin", nimittäin Filadelfian kaupunginsairaalan ruumishuoneelle kertyneisiin
tunnistamattomien kulkureiden ja puliukkojen raatoihin, jotka oli "balsamoitu"
pumppaamalla verisuonet täyteen mätänemisen estävää formaliinia. Vainajat
ripustettiin roikkumaan kaulastaan köyden varaan, ja mitattiin, kuinka korkealle kunkin
luodin osuma sai "heilurin" keinahtamaan. Haavakanavat täytettiin sitten
valukipsin ja bariumsulfaatin (röntgen-varjoaineen) seoksella ja niiden tilavuus
rekisteröitiin puolikymmentä vuotta aiemmin keksityllä röntgenkuvauksella, sekä
punnitsemalla esille kaivettu jähmettynyt haavaontelon kipsivalos. Menetelmän
luotettavuus on siis lievästi sanottuna kyseenalainen.
Louis LaGarden ja John Taliaferro Thompsonin käsiasevertailussa käytettyjä luoteja 7.65
mm Parabellum - 12.1 mm (.476 Eley). Pahinta jälkeä tuotti luoti N:o 10, joka oli
räjähdetäytteinen, ja siksi kielletty sotatoimissa kahdenkin eri sopimuksen
diktaateilla (Pietari 1867 ja Haag 1899). 7.65 ja 9 mm vaippaluodit, mukaanlukien .38 Colt
Automatic Pistol Model 1902, N:ot 4 ja 5, eivät menestyneet vertailussa, jonka
"tieteellisyydestä" väitellään yhä, 96 vuotta myöhemmin. (Piirrokset:
"Gunshot Injuries" by L. LaGagde; 1904).
Testejä suoritettiin toki myös eläviin maaleihin Nelson Morrisin teurastamolla
Chicagossa, kohteina 16 nautaa ja kaksi hevosta. (Kommentit testituloksista julkaistaan
joskus sähköpostitse vain "etuoikeutetuille visitooreille", koska ne olisivat
ehkä liian mieltäkääntävää luettavaa kaikkein nuorimmille nettisurffareille.
Sicaministeriön Internet-tarkkailijakin voisi pahoin testiraporttia lukiessaan: GOW:n
sisältö on järkyttänyt jo aiemmin "ad nauseam", ainakin kohmelo-aamuina).
Schouboe-pistooli ei ollut mukana näissä vertailuissa, joiden tulokset johtivat 7.65 mm
ja 9 mm Parabellum-patruunoiden väheksyntään ja kaliberiluokan .45 suosimiseen, vaikka
kaikki .45-kaliberiset testiaseet olivatkin olleet revolvereja ja niiden lyijyluodit
(ainakin reikäpäiset ja "Manstopperit" sekä .476-kaliberinen iskunallilla
varustettu räjähdeluoti) olisivat tuottaneet alituisia syöttöhäiriöitä
itselataavassa pistoolissa.
Kun USA:n asevoimien uuden "kylkiraudan" valintatestit käynnistyivät,
prikaatinkenraalin arvoon sittemmin ylenneen William Crozierin johdolla vuonna 1907,
olivat vertailut lähinnä muodollisuuksia, "kilpailun" harhakuvan antamiseksi
osanottajille ja suurelle yleisölle. Voittajahan oli valittu jo etukäteen:
Colt/Browning-pistooli, kaliberi .45, patruuna kokovaippaluodilla, joka painoi 14.9
grammaa. Nimellinen lähtönopeus oli 243 metriä sekunnissa. Tällainen ballistiikka oli
etenkin W. Crozierin mieleen. Hän oli vaatinut sotilaskiväärin patruunoidenkin
tuotekehittelyn jäädyttämistä Haagissa v. 1899 vuosikymmenen verran aiemmalle
teknologian tasolle, ja muunmuassa ehdottoman ylärajan asettamista kiväärien ja
kuularuiskujen luotien lähtönopeudelle.
Patruunahuollosta vastasi vertailutestin järjestäjä. Ainoaa tarjolla ollutta
.45-kaliberista patruunaa ampuvia aseita ei ollut tuotannossa muilla asevalmistajilla kuin
Coltilla. Monet "kilpailuun" ilmoittautuneet firmat karsiutuivat jo ensi
vaiheessa, koska ne eivät ehtineet kehitellä määräaikaan mennessä toimintakelpoista
prototyyppiä, pesitettynä .45-kaliberiselle patruunalle. Muutamat aseet hylättiin,
koska "ne olivat vielä alkeellisella kehittelyn asteella" (= viilaten ja
höyläten hirmuisella kiireellä kyhättyjä viimeistelemättömiä mallikappaleita).
Kehitysasteitahan on yleensä vähintään kolme: Mallikappaleet (valmistettuja
käsityövaltaisesti), esituotantovaihe (jo konetyötä) ja joukkotuotantovaihe, jonka
alettuakin joudutaan vielä yleensä tekemään käytön myötä tarpeellisiksi havaittuja
tai tuotantoa helpottavia rakennemuutoksia.
Eräät viimeistellytkään aseet eivät toimineet jakelussa olleilla patruunoilla:
Bergmann-pistooli ei lauennut, koska nallit olivat liian kovakuorisia ja hylsyt hiukan
liian lyhyitä, eikä Parabellumin automatiikka toiminut, koska patruunoiden ruuti oli
sopimatonta. Saksalaisella ruudilla ladatuilla patruunoilla .45-kaliberinen Parabellum
pelasi kuin enkeli, mutta koska kyseisenlaista ruutia "ei ollut helposti saatavana
USA:ssa", ase hylättiin. Huomattakoon, että Saksassa oli alettu ladata
testipatruunoiden mittojen mukaisia .45 Parabellum-patruunoita heti-kohta, kun niiden
piirustukset ja luodin spesifikaatiot oli saatu USA:sta.
Vaadittua lähtönopeutta niillä ei kuitenkaan saavutettu vaaditunpainoisille luodeille.
Myöskin Bergmannin "Modell -03 Mars" -pistooli toimi moitteetta saksalaisilla
.447 kaliberin patruunoilla ammuttaessa. Niiden hylsyleima oli "490" ja kaliberi
11.35 x 23 mm Bergmann/ Mars. Lataaminen oli aloitettu jo vuonna 1903, eli herääpä
kysymys, missä ja milloin lieneekään .45 ACP alkuaan kehitelty? "Virallinen
Valistus" toistelee vuosilukua 1905 ja mainitsee suunnittelijaksi John M. Browningin.
Millaisin päätelmin Schouboe-pistooli testattiin USA:ssa? Ei ole tietoa. Vuoden 1907
vertailuun sen tiedetään jo ehtineen, mutta jakelussa olleita patruunoita sillä ei
tietenkään voitu ampua, mikä riitti sinällään hylkäysperusteeksi. Vertailutestejä
järjestettiin tosin pienemmässä mittakaavassa aina vuoteen 1919 saakka vaikka
nelivitonen Colt oli omaksuttu (vaadittujen rakenteellisten muutosten toteuttamisen
jälkeen) virallisesti käyttöön vuonna 1911. Colt M 1911 aiottiin korvata
kiintopiippuisella momenttisulkuisella Remington Model 1917-pistoolilla, mutta USA:n
sekaantuminen I maailmansotaan kariutti hankkeen.
Englannissa oli Schouboe M 1907-pistooli ollut myös arvioitavana, mutta tullut hylätyksi
massasulku-systeemiä kohtaan tunnetun epäluottamuksen takia. Osumatarkkuus ja luodin
"pysäytysvoima" olivat myös riittämättömiä pitkillä
ampumaetäisyyksillä. Englannissahan olivat taannoin olleet muodissa kilpailuammunnat
revolverilla 183 metrin etäisyydelle, pystyasennosta, yhdellä kädellä ampuen, ja
vieläkin uskomattomampia olivat ne etäisyydet, joilta ammutun revolverinluodin piti
(ainakin teoriassa) tappaa hevonen ratsumiehen alta.
Vaikka juuri englantilaiset mielsivät jo 1850-luvulla revolverin käsikähmä-aseeksi,
jonka tulinopeus ja luotettavuus ovat pitkän matkan tarkkuutta tärkeämpiä
ominaisuuksia, oli asenteita monenlaisia, ja vaikutusvaltahan kertyy tunnetusti
ahdasmielisimmille kalkkivaareille: Niille "Ampumaratojen Herroille ja
Hidalgoille", joita kritikoitiin jo toistasataa vuotta sitten, mutta jotka ovat
ilmeisen ehtymätön luonnonvara ja iankaikkinen vitsaus.
Schouboe M 03/ 07
Näin jouduttaneen kirjoittamaan eniten valmistetun 11.35 x 18 mm Schouboe-pistoolin
mallimerkintä. Idea syttyi vuonna 1903, mutta varsinaiseen tuotantoon ase edistyi vuonna
1907 kun Madsen-pikakiväärien tilausruuhka oli saatu puretuksi sillä kertaa. Schouboen
patentit 7.65 mm aseelle olivat niin kattavia, ettei järeämmän mallin suojaksi tarvittu
erillisiä patentteja. Keksijälläkin lienee ollut aavistus, että kevytluoteja ampuvaa
pistoolia ei ryhdy kukaan piratisoimaan, ennenkuin sen idea saa maailmanlaajuisen
hyväksymyksen niissä piireissä, joiden asehankinnat kustantaa veronmaksajakunta.
Schouboe M 03/ 07. Kaliberi
11.35 x 18 mm. Pituus 205 - 207 mm. Piipunpituus 130 mm. Taarapaino 890 grammaa. Nuolen
osoittama uloke on ilmeisesti olkakerän kiinnityssalpa. (Puuttuu useimmista museoiduista
aseista). Piirros kirjoittajan arkistoista.
Erään yleensä luotettavan tshekkialaisen lähteen mukaan ei Schouboe-pistooleja
valmistettu milloinkaan joukkotuotannon menetelmin, vaan käsityövaltaisesti, eikä
niihin ollut tarjolla helposti vaihtokelpoisia varaosia. Työn laadussa tai
viimeistelyssä ei silti ollut moitteen sijaa: "Kellosepän työnähän" ovat
viimeisteltyjä pikakiväärien ja Madsen-konetykkienkin mekanismit. Pistoolien tuotanto
olisi kai koneellistettu, jos riittävän suuri tilaus olisi saatu jostain puolelta
maailmaa.
Schouboe halusi pysyttää aseen massasulkuisena, mutta silti painoltaan kohtuullisena,
onnistuenkin pyrkimyksessään. Vaikka 11.35 mm:nen variaatio luo harhakuvan vähintään
kaksikiloisesta rautamurikasta, sen paino tyhjän lippaan kera on vain 890 grammaa, eli
siedettävä teräsrakenteiselle aseelle nykynormienkin mukaan. Kokonaispituus 203 mm on
myös kohtuullinen, huomioiden 130 mm:n piipunpituus. Pintapuolisesti katsoen ei aseessa
ole mitään poikkeuksellista: Hirmuisempia luomuksia on nähtävissä etenkin
"prättikaaliradoilla". Schouboe M 03/07 kulkisi huomaamatta AINA mukana
suolivyön alle työnnettynä. Jokin kalliilla kompilla ja koko vuoden rahatulot
maksavalla holo-tähtäimellä varustettu "ipsi-pistooli" ei kätkeytyisi yhtä
helposti. (Sana "practical" = "käytännöllinen" onkin jo muuttunut
puhkikuluneeksi vitsiksi).
Kehitystyö kohdistui patruunoihin
Massasulkuisen järeän itselataavan pistoolin toimivuuden mahdollistamiseksi on tarjolla
vain kaksi vaihtoehtoa: Patruunan lataaminen minimaalisen pienellä ruutimäärällä, tai
luodin keventäminen, jolloin sen lähtönopeuskin voitiin korottaa aikoinaan
ennenkuulumattomiin lukemiin. Jens T. Schouboe valitsi viimeksimainitun menettelyn,
omaksuen aseeseen aluksi 3.1 gramman ja sittemmin 4.0 gramman painoisen vaippaluodin.
Kevyen luodin lähtönopeus lienee ollut reilusti yli 500 metriä sekunnissa. (Sen
mittaaminen aikalaisella sähkömagneettisella kronograafilla oli mahdotonta, koska
laitteen "stop-screen" sijaitsi 50 metrin etäisyydellä piipunsuulta, eikä
luodin ballistisesta kertoimesta ollut harmainta aavistustakaan. Kertoimen avulla olisi
voitu laskea nopeuden V 25 lukemasta luodin lähtönopeus).
Myöhemmän neljän gramman luodin lähtönopeudeksi mainitaan 485 metriä sekunnissa, eli
kaksinkertainen lukema USA:n pistoolivertailuun (1907) jaettujen Frankford Arsenalin
lataamien .45 ACP-patruunoiden luotinopeuteen verrattuna. Mitä se merkitsee yhdenkäden
ampuma-aseen tavanomaiselle 1 - 5 metrin käyttöetäisyydelle ammuttaessa? Lähes
nelinkertaisia pintakudosvaurioita nopean luodin sisäänmenopuolella hitaaseen luotiin
verrattuna. Kokovaippaluotien laajenemiskyvyissä ei ollut eroa, eikä myöskään kärjen
muodossa, eli arvion voi esittää yksinkertaisella matemaattisella kaavalla, jonka ideoi
jo Isaac Newton 1600- luvulla: "Kun kahluunopeus tuplautuu, väliaineen vastus
nelinkertaistuu, lisääntyen tai vähentyen siis eksponentiaalisessa suhteessa nopeuden
funktiona."
Ja mitä vastuksellisempaa on elollinen pehmytkudos, sitä pahemmin ja laajemmalti se
turmeltuu luodin poraaman haavakanavan ympäristössä. Väliaineen vastus tietenkin
hidastaa kevyen luodin kahlausnopeuden pikaisemmin kuin raskaan luodin vauhdin, mutta ns.
"tappokriteerin" täytti ainakin 4-grammainen Schouboen luoti vähintään
kymmenkertaisesti, läpäisten huokeasti kymmentuumaisen kelomäntypölkyn. Aikalaiset
hämmästelivät nimenomaan Schouboe-pistoolin läpäisytehoa käytännöllisille
pistoolin ampumaetäisyyksille. Aseen rekyyli oli nimittäin mieto kaliberin järeyteen
nähden; tuskin niinkään tuntuva kuin 7.65 mm Browning-pistoolin M/1900 takapotku, ja
luodin läpimitta oli sentään 11.35 mm eli 0.447 tuumaa.
Patruunat aluksi Made in Germany
Schouboe-patruunan hylsy oli kehiteltynä valmiiksi jo vuonna 1903 läpimittojensa osalta.
Deutsche Waffen- und Munitionsfabrik, Karlsruhe, Saksa, valmisti Theodor Bergmannin
asetehtaan toimeksiannosta 11.35 x 23 mm urahylsypatruunoita Louis Schmeisserin
kehittelemään Modell 1903 "Mars"- pistooliin, jota Bergmann pyrki
markkinoimaan Englannin asevoimille. Manner-Euroopan maille riitti kaliberi 9 x 23 mm
Bergmann, mutta Englanti vaati kaliberiksi 0.445 - 0.455 tuumaa, ennenkuin ase
hyväksyttäisiin edes vuonna 1903 järjestettyihin soveltuvuustesteihin. Englantilaisten
vaatimuksiin kuului myös luodin niippaus hylsynsuuhun ja patruunan lataaminen
"pistoolikordiitilla" eli nitroglyseriiniruudilla, jota tuotiin vartavasten
Englannista. Keski-Euroopassahan käytettiin pääsääntöisesti nitroselluloosaruuteja,
yleensä epäorgaanisilla hapettimilla "suolattuina".
Patruunakuva: Englannista oli peräisin
myöskin alkuperäisimpiin Schouboe-patruunoihin käytetty E.C.-paukkupatruunaruuti, jota
valmisti Explosives Company Ltd. Valmistaja varoitteli, ettei ruudilla saa ladata
minkään lajin kovapatruunota, vaan hylsyssä pitää olla ontto puuluoti tai mieluiten
vain ohut pahvilappu suun tukkeena, mutta käytäntö osoitti, että 11.35 x 18 mm
patruunoissa voitiin käyttää riskittömästi 3.1 - 3.2 gramman painoisia
rautavaippaluotejakin. Ruutitehtailla on aina ollut helmasyntinään ylivarovaisuus ja
"tutkimattakin me tiedämme, että..." -asenteellisuus tuotteittensa
käyttöalan monipuolisuuden suhteen.
E.C. Blank Powderilla täytettiin maailmansotien aikaan valurautakuorisia
käsikranaatteja, kun haluttiin niiden lohkeilevan suuriksi sirpaleiksi. Räjähdetilaa ei
täytetty puolilleenkaan E.C.-ruutia, koska sen täysitehoinen detonaatio olisi
hienontanut kuoren vieläkin ohuemmaksi "jauhoksi" kuin tavanomainen trotyyli
sen pirstoi. Mainittakoon ohimennen, että VihtaVuoren N310:stä ja lommopohjaisesta
konjakkipullosta syntyy varsin läpäisykykyinen ontelopanos, kun ruuti härnätään
detonoimaan dynamiitinnallilla N:o 8. On raportoitu jopa 2½ tuuman teräslevyn läpäisy,
kun pullonpohja on ollut sopivalla etäisyydellä levyn pinnasta. (Jos se on kiinni
levyssä, vähenee läpäisy puoleen, mutta latinki on yhä pystyvä puhkaisemaan
panssariauton 18-millisen kylkipanssarin).
Raskasluotisemmat Schouboe-patruunat ladattiin ilmeisesti D.W.M. Standart Pistolenpulverin
hienojyväisellä lajikkeella, jolla latailtiin mm. 5-milliset Clement- ja
Bergmann-patruunat. Koostumukseltaan oli D.W.M. Standart tavanomaista
nitroselluloosaruutia; jyvät samanlaisia "tikkuja" kuin N310-ruudinkin, mutta
hienojyväisen lajikkeen jyvät oli pätkitty huomattavasti läpimittaansa lyhyemmiksi
"metwurstinsiivuiksi". E.C. Blank Powder oli tuotettu tuohon aikaan
tavanomaisella puolisavullisen jyväruudin valmistustekniikalla puuvillaruudista, joka
puristettiin tiiviin voilokki-huovan tai oksapahvin kaltaiseksi levyksi.
Ruutilevy raastettiin sitten jyväsiksi, jotka pyöristettiin liimavedellä kostutettuina
lähes pallonmuotoisiksi. (Puuvillaruudin käsittely kuiviltaan olisi aikaansaanut
räjähdyksen heti "kandeerausrummun" lähtiessä pyörimään). Vastaavalla
tekniikalla valmistetut haulikkoruudit pintagelatinoitiin sumuttamalla sekaan jotain
haihtuvaa liuotinta. Paukkupanosruutia ei pintakiillotettu, eikä siihen sekoitettu
palamista hidastavia kemikaaleja, lukuunottamatta arabikumi-liima, jonka tehtävänä oli
sitoa puuvillaruudin lyhyiksi pätkityt kuidut toisiinsa ja estää niiden mureneminen
pölyksi.
Hylsyt siis olivat alkuaan kehiteltyjä 11.35 mm Bergmann-pistooliin, joka ei kelvannut
englantilaisille eikä jenkeillekään, ja Manner-Eurooppaan oli turha tarjota
kaliberiltaan eksoottisia aseita. Mielenkiinto keskitettiin 9 mm Bergmann-Bayardin
kehittelyyn ja markkinointiin. Schouboe-hylsyt voitiin tuottaa samalla kalustolla kuin
Bergmann-hylsytkin. Tarvitsi vain leikata Bergmann-hylsy 5 mm:n verran lyhyemmäksi.
Hylsyaihion esimuotoilu suoritettiin ilmeisesti kiväärinhylsyjen syväveto-kalustolla,
koska hylsynkantojen mitoitus oli tasan sama kuin urakantaisessa Mauser-kiväärin
hylsyissä, läpimitta 12 mm. Uusimaan jouduttiin kantaleimasin: Numerosarjan
"490" tilalle leimattiin "192 B". Tanskassa valmistetuissa hylsyissä
on kantaleimana kirjainsarja "DRS" (= Dansk Rekylriffel Syndikat).
Luodin kehittely teetti jo enemmän töitä, koska kyseessä oli täysin uudenlainen
projektiili. Vaippa voitiin valmistaa totutuilla menetelmillä, jo vakiintuneesta
materiaalista: Nikkelikuparilla silatusta meltoteräksestä eli lähes puhtaasta raudasta.
Etutäyte sorvattiin "pockholzista" eli guajakkipuusta, josta saatiin
automaattisorvilla tarkkamittaisia esineitä ja sorvauslastuillakin oli kauppa-arvoa
yskänlääkkeen raaka-aineena. Luodin perä suljettiin alumiinilaatalla ennen vaipan
reunakäännöstä. Alkuperäisin kevytluoti lienee ollut pahasti epätarkka
lähimatkoillekin ammuttaessa. Aseen rihlannousu oli mitoitettu liian loivaksi:
Kierrosluku ei riittänyt luodin vakauttamiseen. Ohut alumiinikiekko saattoi myös
päästää ruutikaasua vuotamaan puisen keernan ja luotivaipan väliin, jolloin piipusta
päässyt luoti pullistui jostain kyljestään epäsymmetriseen muotoon.
Luotikuva: Alumiinilta, kuten myös puulta,
puuttui laajenemiskyky. Uudenlaiset materiaalit käyttäytyivät toisin kuin tutut
lyijyseokset tai puhdas lyijy. Heti kättelyssä jouduttiin toteuttamaan luoti-uudistus:
Vaipan paksuutta lisättiin 0.70 mm:iin. Alumiinisen pohjalaatan paksuus
kolminkertaistettiin 3.0 mm:ksi ja laatta muotoiltiin hieman koveraksi. Siihen iskeytyvä
ruutikaasun paine puristi laatan reunat tiiviisti vaipan sisäseinämiin, estäen
kaasuvuodot puukeernan ja vaipan väliin. Muutokset lisäsivät luodin painoa lähes
gramman verran, neljään grammaan. Luodin vakautuvuus parani hieman, vaikka sen
lähtönopeutta jouduttiin alentamaan, jolloin myös rihloista saatava kierrosnopeus
väheni. (Rihlannousulla 475 mm/ kierros on rotaatio hieman yli kaksi kierrosta per
juoksumetri). Kuvamme esittää "parannettua" luotimallia.
Tehdyt muutokset olivat muuttaneet luodin aiempaa peräpainoisemmaksi: Se lähti piipusta
aina hieman viistossa asennossa, tehden maalitauluun lähietäisyydellekin hieman
soikulaisia reikiä. Fysiologisen tehon kannalta katsoen olisi moinen käyttäytyminen
ollut hyvinkin suotavaa, mutta viime vuosisadan alkukymmenellä tuijotettiin yhdenkäden
aseidenkin osumatarkkuuteen "keskipitkille ja pitkähköille etäisyyksille" (=
USA:ssa ja ehkä Englannissakin 25 ja 50 yardia) kuin lepakot aurinkoon, eikä
Schouboe-pistoolilla ollut mahdollista osua hevoseen tai edes pienehköön hevoslaumaan
400 yardin etäisyydeltä sen toteamiseksi, josko ratsuväen vaatima
"tappokriteeri" ehkä täyttyisi. Luodin iskutehokin olisi kai ollut varsin
vähäinen, koska ilma on väliainetta, jolla on oma vastuksensa. Luodin myös arveltiin
lentävän parin sadan yardin jälkeen jo peräpää edellä, jolloin sen
"ballistinen kerroin" muuttuu aivan surkeaksi.
Käytännöllisille etäisyyksille (max. 5 yardiin) mahdollisesti suoritettujen
testiammuntojen tuloksista eivät käytettävissä olevat kirjallisuuslähteet mainitse
sanallakaan, eivätkä yleensä anna minkäänlaisia numerotietoja Schouboe-pistoolin
osumien hajonnasta; oliko se esim. 25 yardin etäisyydelle 12 tuumaa, yardi vaiko 10
yardia. Myöskään ei ole vaivauduttu kertomaan, oliko hajonta pelkästään
luotisyntyinen, vai osittain ampujastakin johtuva? Lähes olematon rekyyli ei taatusti
aiheuttanut nykäisylaukauksia, mutta jotkin lähteet kuvailevat aseen laukausääntä
"kauhistuttavaksi" ja päivänvalossakin näkyvää suuliekkiä
"Rugby-pallon kokoiseksi". Aseen suusta joka suuntaan laajeneva iskuaalto löi
ampujan kasvoihin kuin märkä tiskirätti. (Vastaavan tuntemuksen aiheuttaa ns.
käsihaulikolla ampuminen). Mainitaan myös aseen roiskineen ruutijyviä ainakin
vasenkätisen ampujan silmille. Jyvät lienevät olleet D.W.M.-ruudin rippeitä. E.C.
Blank Powder ehti palaa loppuun, ennenkuin luoti oli edes piipunputken puolivälissä,
eikä luisti ollut perääntynyt vielä lainkaan.
Ampumakuva: Varsinaisen tuotantomallin Schouboe M
03/07 lisäksi valmistettiin pieniä eriä erikoisvariaatioita, muunmuassa 3 kpl aseita
pesitettyinä 9 x 19 mm patruunoille - ehkäpä I maailmansodan aikaan, ajatellen vientiä
pistoolipulaa kärsivään Saksaan. Muutamat saksalaisetkin asetehtaat kehittelivät
massasulkuisten 9 mm pistoolien prototyyppejä, mutta joukkotuotantoon nekään eivät
edistyneet; syynä hirmuinen rekyyli, alkusyynä liian sileäksi viimeistelty
patruunapesä: Se ei hidastanut hylsyn irtaantumista pesästä, eikä luistin
perääntymistä laukauksen jälkeen. Ilmeisen aiheellisesti pelättiin aseen hakkautuvan
hajalle ylinopeasti perääntyvän luistin iskeytyessä taka-asemaansa ilman puskurointia.
Kolmella mallikappaleella suoritetut kokeilut riittivät osoittamaan DRS:lle sen, että
oli ryhdytty tavoittelemaan mahdottomia.
Muutamiin yksilöihin supistui "nollaseiskan" muidenkin variaatioiden tuotanto.
Joissakin venäläislähteissä mainitaan Schouboe M 1912, jonka kaliberivaihtoehdot
olivat perinteinen 11.35 x 18 mm ja .45 ACP (SIC!). Täystehoisen nelivitosen ampuminen
890 grammaa painavalla massasulkuaseella on tietenkin sula mahdottomuus, mutta aseyksilön
piippu on voitu porata ja pesittää .45 ACP-patruunoille, jotka on varustettu
kevytluodeilla ja asianmukaisella ruutilatingilla. Aseen lipas on tällöin myös
mitoitettu uudelleen. Varmistimen muoto on erilainen kuin mallissa 07, ja niin myös
piipun kiinnitys kahvarunkoon. On mahdollista, että malli 12 oli se variaatio, jota
yritettiin huonolla menestyksellä tyrkyttää jo toistamiseen USA:an sotilaspistooliksi,
juuri kun Colt Model 1911:n "paljottaisvalmistus" oli siellä käynnistynyt.
Mieleen tulee sanonta: "Viedä pirtua Viroon/ hiekkaa Saharaan". Näinhän
kuvaillaan myyntitehtävää, joka tiedetään mahdottomaksi jo ennakolta.
Sinänsäkin harvinaisen Schouboe-sotilasmallin harvinaisversio Malli 1912. Joitain
yksilöitä oli rihlattu ja pesitetty kaliberiin .45 ACP; tuskin kuitenkaan
täystehopatruunan ammuntaa varten, vaan kevytluotipatruunaa ampuvaksi. 9 x 19 mm:n
patruunaakin ampuvien kolmen kokeiluaseen rekyyli oli liiallinen. Harvinaisversioiden koko
valikoimasta ei ole käsitystä kenelläkään. Joitain yksilöitä mm. alumiinisilla
kahvankuorilla on tavattu Suomestakin. (Piirros: A.B. Zhuk).
Nollaseiskan piipun ja luistinjohteiden kiinnitystapa muistuttaa monien taittopiippuisten
haulikoiden baskyylisaranan rakennetta, ja se on näkyvissä päällepäinkin. Muissa
variaatioissa, 7.65 mm taskumallista alkaen, on piipun ja rungon kiinnike
näkymättömissä ja sen rakenne arvailuiden varassa. Mallin 07 halkileikkauskuvasta
voidaan päätellä sen huoltopurkamisen proseduuri: Luistin peräpään läpi kulkevaa
rekyylijousen "päähköä" painetaan eteenpäin, kunnes piippua voidaan
kääntää suupuoli alaspäin, taittuvan haulikon piippuparin tapaan. Luisti irtoaa
piipuntakaisista johteista todennäköisesti ilman erityisiä kommervenkkejä,
taaksepäin. Piippu irtoaa saranatapeista ylöspäin, kun se on käännetty lähes
kohtisuoraan asentoon kahvarungon pituussuuntaan nähden.
Schouboe M 03/ 07:n halkileikkauspiirros antaa käsityksen hieman likaantuneenakin
toimintavarmasta aseesta: Laukaisumekanismille on varattu reilusti
"tyhjätilaa". Kahvan "nikaran" metallivahvuus on myös vähintään
riittävä estämään luistin lentämisen kohti ampujan naamataulua. (Aikalaisissa
Colt-Browningeissa esti luistin irtoamisesta johtuvan tapaturman vain hentoinen
teräskiila. Kun "rauta väsyi", lensi luisti taaksepäin irti aseesta.
Havereita alkoi sattua, kun myyntiin tulivat .38 Colt Super Auto-patruunat).
"Harmajaa akateemista teoriaahan" asekäsittelyn opettaminen tietenkin on, koska
Suomeen tuskin enää eksyy "vapaalla jalalla" olevia Schouboe-pistooleja
yhtäkään yksilöä. Itse en ole päässyt sellaista koskaan käpistelemään, ja alan
kirjallisuus on varsin vaitelias näiden aseiden historiastakin, saati käsittelyohjeista.
Muuan lähde mainitsee 11.35 mm variaatioita valmistetun yhteensä noin 500 kpl
(taskuaseita sentään tuhatkunta) ja .45 ACP-kaliberisen variaation mallista 12 tuntee
vain venäjänkielinen lähdekirjallisuus. Tanskan omillekaan asevoimille ei Schouboe M
03/07 kelvannut: Vuonna 1906 omaksuttiin viralliseen käyttöön 9 x 23 mm
Bergmann-Bayard.
11.35 x 18 mm Schouboet päätyivät tutkimuskokoelmiin, tanskalaisten kadettien
koulutuskäyttöön ja ylellisiin puurasioihin pakattuina lahjusesineiksi
vaikutusvaltaisille isokenkäisille ylimyksille, joiden päätäntävallassa olivat DRS:n
päätuotteiden, Madsen-pikakiväärien, hankinnat. Jens Torring Schouboe siirtyi DRS:n
palveluksesta vuonna 1917, ilmeisesti "viisaan lepoon", nauttimaan royaltyista,
joita hänen pikakiväärinsä oli keksijälleenkin tuottanut.
Epilogi
Kevytluoti-idea ei ole juurikaan edistynyt sitten vuoden 1984, ja kun jotain uutta on
keksitty, on se heti joutunut listalle: "Saa myydä Vain Virkakäyttöön!"
Kevytluotien ammuntaan erityisesti kehiteltyjä yli kymmenmillisiä aseita ei ole
toistaiseksi nähty siviilimarkkinoilla, eikä pelkkien virka-aseiden tuotekehittely
kannata. Tarvittaisiin jo "Harmaat Asemarkkinat", joilla on omat
suunnittelutoimistonsa, omat tuotantolaitoksensa, omat vienti- ja tuontiorganisaationsa
sekä omat tukku- ja vähittäismyynti-verkostonsa - kaikki täysin riippumattomia
"Bobrikovin Ukaasin" tai "Lex Morgenthaun"
kaltaisista käskyistä ja kielloista. Ylimalkaan: Kaikesta virka- ja mielivaltaisuudesta,
jonka taustatekijöinä ovat tietenkin olleet lakeja ja asetuksia laatineet sekä niitä
vahvistaneet niljakkaat politikoitsijat.
Vaihtoehtoisten markkinoiden välityksellä voisivat Schouboe- pistoolin kaltaiset, mutta
pelkästään kodinturva- ja itsepuolustuskäyttöön siviilihenkilöille tarkoitetut (ja
tehtäviin mitä parhaiten soveltuvat) erikoisaseetkin tavoittaa
"loppukäyttäjänsä", menneisyyttä elävien kapitulantti-lautakuntien
pystymättä enää heittelemään kapuloita edistyksen rattaisiin epäluulojensa tai
mieltynystensä mukaisesti. Ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden tarvehan ei ole
suinkaan vähentynyt kuluneen vuosisadan juoksussa, mutta henkilökohtaisten
puolustusvälineiden saatavuus on vaikeutunut siinä määrin, että joillekin
aselupa-systeemit ohittaville erikoisjärjestelyille on olemassa vahva "sosiaalinen
tilaus" kautta maailman.
0509 MM; PT
Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen, Schouboe-pyssy ja puukeernakuulat: http://guns.connect.fi/gow/schouboe.html