Linkkisivu >> Gunwritersin osittainenkin
luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on
kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat
pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä
tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n
toimitus.
Tekniikkaa ja historiaa, osa 2.
10.03.2001:
"Husovaarnan huoripojat" ja Rolling Blockin historiaa
Arvoisa P.T. Kekkonen, minun kysymykseni koskee Remington
Rolling Block-lukkoisia aseita ja mustaruudin ominaisuuksia, joista molemmista
uskoisin sinulta tietoa löytyvän. Ensiksikin, käsiini sattui jäämään kyseisellä
lukkosysteemillä varustettu 16 cal. haulikko, joka papereiden mukaan on merkiltään Husqvarna,
mutta josta ei löydy merkintää aseen nimestä ja numeroksikin on jossain välissä
tullut supistuksesta kertova 3-numeroinen luku. Lisäksi aseesta löytyy belgialaiset
mustaruuti-tarkastusleimat, joten ase tuskin on Husqvarna. Valmistusvuosi on
käsittääkseni 1922. Jostain muistan kuulleeni belgialaisesta haulikkomerkistä Saive,
jota on valmistettu rb-lukolla. Onko sinulla tietoa tällaisesta tai muista vastaavista,
joista tässä tapauksessa voisi olla kyse. Aseen tunnistaminen ei minulle ole pääasia,
koska kyseessä ei ole arvoase edes kuntonsa puolesta.
Ajattelin rakentaa tästä 45LC kaliberisen luodikon. mutta vaikka 45LC on pienipaineinen
patruuna ja toimivia latauksia saa alle 700 barìn paineille, ei minulla ole mitään
käsitystä minkalaisille paineille mustaruutihaulikot on testattu, miten kestävä tämä
rb on konstruktiona. Ase korjataan, välykset poistetaan ja lukkolaitteen tapit uusitaan.
Asetta ja lukkoa tarkasteltuani olen koittanut käsittää miten ja mihin voima
kriittisimmin kohdistuu ja varsinainen sulkukappale (läppä) ja iskuriosa tuskin helposti
murtuu, mutta kappaleiden tapit voisivat olla aikamoisella koetuksella.
Ja vielä lisää omaa "logiikkaa": Suuri paine ei sinällään särje asetta,
vaan se miten suurelle alueelle se vaikuttaa. (Paine kertaa vaikutusala= voima). Tällä
logiikalla laskien lukkoon kohdistuu voima, joka on pesäpaineen ja patruunapesän suun
poikkileikkauspinta-alan tulo. (Voi olla myös hylsyn sisätilan poikkileikkauspinta-ala,
mutta olkoon, onhan virhe varmalla puolella).
Esimerkiksi 45LC:n tapauksessa: paine max 700bar (700kp/cm2), patruunapesän suun
poikkileikkauspinta-ala 1,17 cm2, saadaan voimaksi 818 kp. Tämän suuruinen voima syntyy
16 cal haulikon (täyteis)patruunalla jo paineella 322 bar, sillä 16 cal patruunapesän
suun pp-ala on 2,54 cm2.
Elikkä kysymyksiä: Toimiiko ylläoleva päättely, olenko täysin hakoteillä, onko
jotain oleellista unohtunut, vai onko yksinkertaisesti niin että ainut ratkaiseva tekijä
on patruunapesän paine pesän koosta riippumatta?
Vielä lisää kysymyksiä mustaruudista: Miten paine nousee verrattuna savuttoman ruudin
painekäyrään tämän tyyppisissä aseissa? Muistuttaako mustaruudin painekäyrä
hitaitten savuttomien vastaavaa ja minkälaista savutonta ruutia voidaan käyttää? Voiko
pyrittäessä tällaisiin alle 700 bar:in painetasoihin syntyä ongelmia savuttoman ruudin
palamisessa ja onko latauksissa käytettävä niin pieniä ruutimääriä että aletaan
lähestyä alilatausdetonaatiota?
Ja kaikkein tärkein kysymys: Riittäisikö sinulla itselläsi kanttia pitää otsaasi
lukon takana 25 cm:n päässä kun tällaisella aseella ammutaan? Vastausta todella
kiinnostuneena odottaen
Kai
PS. Kaikki muukin informaatio tästä lukkorakenteesta ja aseista on tervetullutta.
PPS. Onko tilinumero vielä sama?
Teksti: P.T.Kekkonen
Vastaus: Aseesi on ns. "Husovarnan huoripoika", eli
"torpparihaulikko", joita valmistivat Belgiassa ehkä kymmenet pikkupajat.
Tunnetut firmat, kuten AUG. FRANCOTTE, A.E. PIEPER (tuotemerkki "BAYARD"), SAIVE
ja ALBERT SIMONIS varustivat tuotteensa tehtaanleimalla, mutta koska Belgian
lainsäädäntö ei velvoittanut kai vielä 1930-luvullakaan aseen valmistajaa
esittäytymään nimellään, jäivät pikkupajojen tuotteet usein vaille
"korvamerkkiä". VAPENFABRIK HUSQVARNAn kanssa näillä tekeleillä ei ollut
muuta yhteistä kuin ELIPHALET REMINGTON & Sons:in haulikosta REMINGTON-RIDER No.1
(vuodelta 1867) kopioitu sulkusysteemi. Ellen väärin muista, lunasti Husqvarna
Remingtonilta erikseen haulikoiden valmistuslisenssin, mitä belgialais-firmoista ei
tehnyt yksikään.
Kuva: Husqvarna-haulikon lukko läppä avattuna.
Husqvarnalla ja CARL GUSTAFS STADS GEVÄRSFAKTORI:lla oli tosin lunastettuna GEIGER &
RIDER-sulkusysteemin eli "rolling blockin" valmistuslisenssi jo vuodesta 1867
sotilaskiväärien valmistusta varten. Lisenssi saattoi kattaa myös haulikkotuotannon.
Belgialaisten "torpparihaulikoiden" laatutaso saattoi olla hyvinkin
kyseenalainen, joten en suosittele edes haulikon mustaruutipatruunoiden ammuntaa niillä,
vaikka aseet ovat ehkä kestäneetkin käyttöä nuorina ollessaan. Monet räjähtivät
ensi yrittämällä, kun savuttomia haulikonpatruunoita alkoi ilmestyä myyntiin, ja
pitihän niitä tietenkin kokeilla, josko saisi vielä lisää kantamaa. Yhtä
wanhanaikaisesti kävi myös Husqvarna M 12:lle, jos 65 mm:n pituiseen pesään ahdettiin
savuton patruuna 70 mm:n hylsypituudella.
Sisäpiiputus-projektillasi .45 Long Coltille on onnistumisen edellytykset. Laskelmissasi
ei ole vikaa tai erhettä, ja hyväkuntoinen (tai taidolla kunnostettu) kohtalaisenkin
laadukas sulku kestää kyllä. Aseet on koestettu noin 700 ilmakehän paineisilla
haulikonpatruunoilla sulun osalta. Käyttöpatruunoissakin saattoi olla lähes 400 ik:n
paineet. Olivathan "puolisavuttomat" ruudit jo varsin yleisiä ennen "Poudre
Vivé:n" eli nitroruudin omaksumista. Long Colt-patruunasi painetaso saa olla
luokkaa 800 ilmakehää eli baria, jolloin herkkäsyttyiset ruudit, kuten N310 tai N320
palavat jo varsin puhtaasti, eikä sytytys "viipyile". Mustaruuti on
LC-patruunassakin toki turvallisin valinta ja tyyliin sopiva. Sen palamiskäyrä voi olla
hyvinkin jyrkkä, jos ruuti on kovin hienojyväistä, olematta aivan jauhoa, mutta
absoluuttinen paine jää alhaiseksi, koska ruudista jää runsaasti kiinteitä
palojätteitä; "savua" ja karstaa. Kaasuiksi palaa alle puolet
mustaruutilatingista.
Karkean nyrkkisäännön mukaan tuottavat patruunat, jotka on alkuaan kehitetty
ladattaviksi mustaruudilla, parhaan osumatarkkuuden mustaruutilatingeilla. Niihin
lukeutuvat .45 Long Colt, sekä esimerkiksi pienoiskiväärinpatruunat .22 LR, .22 Long,
ja .22 Short, joka kehiteltiin alkuaan taskurevolveriin, puolustuksellisiin tarkoituksiin.
Mustaruutipatruunan ballistiikkaa voidaan tietenkin tavoitella myös savuttomilla
latauksilla, mutta vain harvat savuttomat ruutilajit palavat puhtaasti, ellei
laukaisupainetta koroteta huomattavasti alkuperäislatausta suuremmaksi, jolloin myös
luotinopeus enentyy vastaavasti. Mustaruuti-ekvivalenteille latauksille on oma
ampumalajikin: "Cowboy Shooting". Milloinkahan keksitään
"kissanaivastus-kisat"?
Herkkäsyttyisten savuttomien ruutien ongelmana on muunmuassa .45 Long Colt-patruunassa
ruutimäärän pienuus hylsytilavuuteen verrattuna. Haitan voi kääntää hyödyksi, eli
tehostaa luodin voitelua, samaan tapaan kuin esimerkiksi BERDAN-kiväärin patruunassa,
asettamalla luodin taakse vahatulpan lisävoiteeksi. Vahan tulee olla melko jähmeää, ja
tämän "talikupin" alle kuuluu hylsyyn tiiviisti sopiva pahvikiekko, joka
ehkäisee lisäliukasteen turmiollisen vaikutuksen ruutiin. Etenkin mustaruutilatinkeja
ammuttaessa tällaisesta järjestelystä koituu huomattava hyöty: Liukastetulppa
ehkäisee ruutikarstan "korppuuntumisen" ja kerrostumisen piipunseinämiin.
Piippu on näinollen helppo puhdistaa, eikä aseen jynssäämiseen ole pahaa kiirettä.
Toki kanttini riittäisi ampua aseviritelmälläsi, mutta sitä ennen purkaisin kyllä
sulkumekanismin, tutkien suurennuslasin kanssa hanan ja sulkusektorin laakerirenkaan sekä
akselitappien kunnon. Varhaisessa keski-iässä on tullut ammutuksi mm. BERDANilla
toistasataa vuotta vanhoja alkuperäispatruunoita (joiden sytytys viipyi lähes sekunnin
ajan), sekä 12 kal. HUSQVARNA M 12:lla tehdasladattuja mustaruutipatruunoita, todeten,
että aseen kantamaa koskevat legendat eivät ole välttämättä legendaa. Maalitaulu
pystytettiin 75 metrin etäisyydelle. Haulinreikiä oli yllättävän tiuhassa ja niiden
hajonta oli tasainen. (Jos kertoisin KAIKKI testiammunta-kokemukseni, koituisi osakseni
"satusedän" maine?! Tyydyn siksi vain tarinoihin, joiden todenperäisyyden voi
vahvistaa vähintään kaksi silminnäkijää/ korvinkuulijaa. Niitäkin riittäisi
kirjaksi asti).
Varsinaisia "sadan metrin latinkeja" ei päästy kokeilemaan, koska
messinkihylsyjä ei ollut vielä käytettävissämme, eikä myöskään 5 mm:n
läpimittaisia hauleja. Hylsyjä onnistuttiin sittemmin hankkimaan silloisesta
Leningradista. Lataus onnistunee myös BB-kokoluokan hauleilla tai ilma-aseiden
palloluodeilla, läpimitta 4.5 mm. Välitulpat sorvattaisiin pehmeästä puusta tai
meistettäisiin tiiviistä pahvista. Ongelma: Tuskin kukaan keräilijä lainaisi
kokoelmistaan hyväkuntoista asetta kokeiluita varten, vaikka ruutimäärä on
painosuhteessa 1/12 haulimäärästä, eli kirjaimellisesti puolipanos. Hauleja kun mahtuu
vastaavasti enemmän.
PS. Hieman Rolling Blockin ja Split Breechin historiaa on tuonnempana
erillisenä liitteenä. Muutama havaintokuvakin löytyi sattumoisin arkistosta.
PPS. Tilinumero on ainakin toistaiseksi ennallaan. Mahdollisista muutoksista ilmoitetaan,
pitäen toki entinenkin tili "hengissä" siirtymävaiheen ajan.
Käteissuoritukset kirjeposti-lokeroon ovat kuitenkin jo suositumpi menetelmä, koska
postilokero-osoite on helpompi muistaa kuin tilin numero, ja sehän on näkyvissä myös GOW:n etusivulla. Niin: KOLMAS toimintavuotemme on alkanut..!
0303 MMI; PT
LIITEOSUUS: REMINGTON-sulun historiaa
Asesuunnittelija LEONARD GEIGER patentoi vuonna 1863 uudenlaisen
sulkusysteemin "perä-suisiin kiwäreihin", joilla oli kysyntää
parhaillaan käytävässä Amerikan valtioiden välisessä sodassa. Asetehdas E.
REMINGTON & SONS, Ilion, New York, pestasi hänet ja toisen konstruktöörin
nimeltä JOSEPH RIDER palvelukseensa, saatuaan vihiä asekeksinnöstä. Rider
patentoi joitain yksityiskohtia aseeseen (U.S. Pat. N:o 45 123, marraskuu 1864) ja toimi
johtavana sieluna aseen tuotantovälineistöä suunniteltaessa. Jenkki-armeijan
taisteluvälineosasto tilasi vuoden 1864 lopulla 20 000 ratsuväkikarabiinia
Remingtonilta, mutta tuotantoa ei ehditty käynnistää ennen Etelävaltioiden Vapaussodan
päättymistä tappioon huhtikuussa 1865. Alkuperäis-mallisen aseen tuotanto jäi
vähäiseksi, koska parannettu variaatio oli jo kehitteillä. Joihinkin revolverin- ja
piekkarinpatruunoille pesitettyihin aseisiin oli alkuperäisrakennekin kelvollinen.
Alkuperäisimmän GEIGER & RIDER-sulun rakenne poikkesi huomattavasti yhä vieläkin
tuotannossa olevasta "rolling block"-mekanismista. Se tunnetaan, sikäli kuin
enää tunnetaan, nimellä "split-breech block", koska sulkuläppä (SL) on
jyrsitty halki lähelle iskupohjaa ja hylsyn kantalaipan kohdalta kokonaan puhki.
Iskurinkärki ulottui tämän kapean raon kautta reunasytytteisen patruunan laippaan.
Iskuvasaran tyvipään molemmin puolin sijaitsevat sulkusektorit (SS) pitivät
sulkuläpän kiinni aseen lauetessa.
Kun ase on viritetty painamalla hanan sarvi alaspäin, pitelee jousisalpa (JS)
sulkuläppää piipunperää vasten. Salpa liikkuu ulos-sisäänpäin, eikä se estä
sulkuläpän kääntämistä käsin taaksepäin hylsynpoistoa ja lataamista varten.
Detaljikuvat esittävät sulun rakenneosia. Huomaa rullalaakeri, johon iskurin jousi
nojaa. Vastaava rakenne oli myös COLT-revolvereissa. Kuvasta puuttuu uloke, josta
sulkuläppä vedettiin auki, koska käytettävissäni oli vain yksi originaalipiirros;
sulun aukileikkauskuva oikeanpuoleiselta sivulta nähtynä.
Patruuna oli suhteellisen heikkotehoinen, mutta kaliberi oli .50, joten iskuvoimaa riitti
lähimatkoille. Myöhemmin omaksuttiin vastaavanlainen patruuna Remington-pistooliin.
Alkuperäisen "split-breech"-sulkuisen aseen rakenne ei herätä luottamusta:
Esimerkiksi akselitapit olivat kovin hennot. Pienipaineisten patruunoiden ammuntaa sulku
kuitenkin kesti, rohkaisten suunnittelijoita ja valmistajaa edelleenkehittelyyn.
Kuvassa wanhan .50 Husqvarna-sotilaskiväärin äänekkäämpi pää
kuusikulmaisine rihlauksineen.
Erinäisiä parannuksia patentoitiin huhtikuussa 1866, elokuussa 1867 ja vuonna 1871,
jolloin .50-kaliberinen Remington-kivääri oli jo osoittanut toimivuutensa muunmuassa
NELSON STORYn historiallisessa 3000-päisen karjalauman ajossa Montanassa, oikotietä
intiaanipäällikkö PUNAISEN PILVEN reviirin halki. Muut karjan ajajat kiersivät
reviirin, periaatteella: "Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa".
Intiaanit tosin hyökkäilivät heitäkin vastaan ballaadista tutun "CHISHOLM's
TRAIL:in" varrella. Sotaisa sioux-päällikkö RED CLOUD oli kehittänyt "kolmen
aallon taktiikan" hyökkäyksiin valkoihoisia tunkelijoita vastaan. Taktiikka
perustui suulataus-kiväärien latausviiveeseen:
Husqvarna-kiväärin perä ruotsalaisine joukko-osastotunnuksineen
ja numeroineen.
Ensiksi hyökkäsi "veteraanien aalto" viimeiseen taistoonsa, eräänlaiseksi
syötiksi. Yhteislaukaus niitti usein jokaisen. Toinen rynnäkkö seurasi ensimmäistä
lähes välittömästi, valkoisten vielä ladatessa kiväärejään. Jotkut ehtivät
laukaista aseensa; monet eivät enää..! Kolmas aalto koostui valioluokan sotureista,
joita kohti ei enää ammuttu montakaan laukausta, koska aseet olivat nokeentuneet ja
suulataus vaikeutunut. Nelson Storyn Remingtonit tuottivat intiaaneille yllätyksen:
Ensimmäinen syötti-aalto sai vastaansa peräti kolme yhteislaukausta, joita seurasi
hajanainen tulitus harvojen eloonjääneiden päästämiseksi MANITOU:n tykö Autuaammille
Metsästysmaille.
Myös toista aaltoa tervehdittiin kolmella yhteislaukauksella, jotka pudottivat jokaisen
intiaanin ratsailta. Sama kohtalo odotti kolmattakin hyökkäysaaltoa. Eloon jäivät ne
intiaanit, jotka kieltäytyivät lähtemästä rynnäkköön, havaittuaan valkoisten
tuli-ylivoiman vaikutuksen heimoveljiinsä. Intiaanien mies-ylivoima oli ollut
vähintään 20-kertainen Storyn cowboy-joukkoon verrattuna; kenties suurempikin.
Remingtonilla pystyttiin ampumaan 15 - 17 laukausta minuutissa yhtämittaista tulta
ainakin viiden minuutin ajan, jonka jälkeen ase alkoi olla liian kuuma pideltäväksi,
piippu alkoi lyijyttyä ja hylsyt jumiutua patruunapesään. Huomattava etu oli sekin,
että aseella voitiin ampua maassa rähmällään maaten ja niukasti
"käsitemppuja" tehden. (Tarkk'-ampujan aseena olisi Remington tämän tähden
huomattavasti pulttilukkokivääriä etevämpi). Maailman lehdistössä laajalti julkaistu
kertomus N. Storyn karjankuljetuksesta vuonna 1866 sai monien Euroopan maiden armeijat
kiinnostumaan aseesta; mukaanlukien Kirkkovaltion pieni armeija (lakkautui v. 1870, mutta
ehti saada tuotantoon jopa "ikioman" patruunatyypin), sekä Espanjan ja
Ruotsi-Norjan kaksoismonarkian puolustusvoimat, vain muutamia mainitakseni.
Remington-kiväärin tavanomainen rakenne. Sulun rakenne ja toiminta selittyy sanoittakin.
Bumerangin muotoinen vipunen pitää sulkusektorin aloillaan piipunperää vasten
jousivoimalla kun ase on täysvireessä, ja estää liipaisimen painamisen sulun ollessa
avattuna. Ulosvetimen rakenne on kuvatunkaltainen myös Husqvarna-haulikoissa; joissain
variaatioissa on hylsynvedin sulkusektorin laakerirenkaan molemmilla puolilla.
Ulosvedinten, iskuripiikkien ja liipaisinkoneistojen rakenteet vaihtelevat suurestikin
erimallisissa ja -maalaisissa Remington-variaatioissa. Nyt ensi kertaa julkaistava
piirroskuva on erittäin kaavamainen: Liipaisimen ja "bumerangivivun"
vastajousetkin on jätetty piirtämättä.
Monissa Husqvarna-haulikoissa oli hanansarveen jyrsitty rako, johon akseloidun
varmuussalvan painaminen vasta mahdollisti hanan virittämisen. Salpa oli tarpeen aseen
tahattoman virittymisen estämiseksi niissä varsin yleisissä tapauksissa, jolloin nallin
pohja puhkesi ja iskuripiikki omaksui "kaasumännän" roolin, lentäen ampujan
otsikkoon ja avaten myös hanan sulkusektorin, jolloin hylsykin singahti ulos pesästä:
Ampuja sai otsaansa leiman: "IROUVATHIV" tai ""PROTTYG".
USA:n armeija ei kuitenkaan omaksunut käyttöönsä Remington-kivääriä, vaan
erinäisten siirtymävaihe-mallien kokeilun jälkeen SPRINGFIELD M 1873:n, joka palveli 20
vuoden ajan, aina savuttomia vaippaluodillisia patruunoita ampuvien, makasiinista
lataavien pulttilukkoisten KRAG-JÖRGENSENien tulemiseen saakka. Tosin vielä Kuuban
sodassa 1899 oli USA:n vapaajoukkojen aseina enimmäkseen .45-70 -kaliberiset
Springfield-karabiinit, ja kyseiset aseet poistettiin Minnesotan osavaltion
Kansalliskaartin kalustoluettelosta "melko taannoin", eli vuonna 1940, korvaten
ne itselataavilla GARAND-kivääreillä. Mutta - yllätys, yllätys - Remington-sulkuiset
kertalaukaus-pistoolit alkoivat saada kannatusta, vaikka "rewolweeri oli jo wanha
kexintö ja hyväxi hawaittu", alkeellisessa edestäladattavassa muodossaankin,
alkaen Texasin valloitussodasta 1840-luvun lopulla.
Olihan niitä savuttomilla latauksilla ampujia varoituksista
huolimatta. Viimeisten Husovarnahaulikoiden lukkoon kehiteltiin erillinen hanan lukitseva
peukalovipu varmistinkynsineen, jolloin lukkorikon sattuessa lukko tai piikki väistivät
ampujan yläkautta. Hattu oli edelleen vaarassa.
Aluksi tilasi USA:n laivasto 6500 kappaletta .50-kaliberisia Remington-pistooleja
reunasytytyspatruunoita ampuvina, mutta toimitusten ollessa vielä kesken vuosien 1866 -
67 vaihteessa oli omaksuttu BENÉT:n keskisytytysjärjestelmä "sisäpuolisella
nallilla". Ylimenovaiheessa valmistettiin reuna- & keskisytytteisiä patruunoita,
mutta laivaston tilauksen viimeisissä aseissa löi nallipiikki jo hylsynkannan
keskiöön, tuottaen varmemman sytytyksen. Sulkusektoria (läppää) vaihtamalla oli myös
helppoa muuttaa reunasytytteinen ase keskisytytteiseksi.
Ruotsi-Norjassakin tällaiset muutokset olivat tavanomaisia vielä 1870-luvulla. Omaan
CARL GUSTAFiini (vuodelta 1875) olisin saanut reunasytyttävän vara-sulkusektorin 10:-
mk:n hintaan, mutta en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska keskisytytteisiäkään
patruunoita ei ole ladattu enää sataan vuoteen, eikä 12.17 x 44R Swedish-Norwegian
Rimfire-patruunoita kai vuoden 1870 jälkeen. Ja jo tehdastuoreissa
reunasytytyspatruunoissa ilmeni luvattoman paljon laukeamattomia eli
"suutareita".
Vuonna 1871 myös USA:n armeija alkoi tilata Remington-pistooleja, mutta seuraavana
vuotena vanheni ROLLIN WHITE:n patentti, joka esti muita amerikkalaisia tehtaita paitsi
SMITH & WESSONia valmistamasta takaaladattavia revolvereja, ja vuonna 1873 syntyikin
legendaarinen COLT M/ 1873 ARMY BELT PISTOL, eli "Peacemaker", joka otettiin
vastaan riemumielin, vanhentuneena syntyneen kertalaukauspistoolin tilalle.
Intiaanisodathan olivat vielä käynnissä, vuoteen 1890 saakka, ja Williä Länttä
valloitettaessa sekä sitä kesytettäessä olivat metallipatruunoilla takaaladattavat
kuudestilaukeavat suureen tarpeeseen. Kertalaukauspistoolit olivat O.K. ampumaradoilla,
mutta tositoimiin tarvittiin tulivoimaa ja toimintavarmuutta, jotka yhtyivät
Peacemaker-Coltissa juuri halutulla tavalla. Patruunoissakin oli enemmän ytyä kuin
taittoladattavien rivollien käträsseissä.
Ylinnä laivastopistoolin kokeilumalli M/1866 seitsentuumaisella piipulla. Tuotantomallien
piipunpituus oli 8". Alempana armeijapistooli M/1871, piipunpituudella 8", mikä
lyhennettiin myöhemmin vakiopituuteen 7". Tarkkuuspistooleissa Remington-Pope (malli
1899) ja Remington Pistol No. 3 (malli 1901) oli 9 - 10" pituiset piiput ja
säädettävät takatähtäimet. Sotilasaseissa oli hahlo jyrsitty sulkusektorin
liuska-osaan tai lukkokopan piipunkiinnitysholkin yläpintaan. Kovapotkuinen
.50-kaliberinen pistooli ampui siltikin liian ylös, kunnes ampuja oppi hallitsemaan sen
rekyylin oikeanlaisella otteella. Armeijapistoolin kahvaa täydennettiinkin peukalohankaan
nojaavalla "nikaralla".
Alempana rivi patruunoita: Vasemmalla keskisytytteinen "Army"-patruuna;
kantalaipan läpimitta 16.9 mm. Keskellä reunasytytteinen "Navy
Rimfire"-patruuna, laipan läpimitta 16.3 mm. Army-patruuna ei olisi mahtunut
Navy-aseen pesään, mutta eipä se olisi siinä lauennutkaan. Kaupalliseet patruunat
olivat Navy-kantaisia, mutta keskisytytteisiä ja varustettuja vaihdettavalla
irtonallilla. Laipan läpimitta 16.0 - 16.52 mm. Hylsyn muoto saattoi olla loivasti
kartiokas (kesk.) tai hieman olakkeellinen (vas.). Tyypillisen jenkki-sekoilun mukaisesti
luokiteltiin patruunat kantalaipan läpimitan perusteella, kunnes omaksuttiin irtonallit,
jotka laukesivat vain keskisytytteisissä pistooleissa. Benét-nallilla varustetut
patruunat saattoivat laueta keski- ja reunasytytteisissä aseissa. Oikealla on
haulikapselipatruuna eli "kyypakkaus" Benét-nallilla, joka on tunnistettavissa
kuppimaista (hylsyn sisämitan kokoista) nallialasinta paikallaan pitelevistä
sivu-uurteista.
Philadelphialaisen STOKES-KIRK Co:n lataamissa patruunoissa oli haulikapselit sorvattu
haapa- tai poppeli-puusta läpimittaan 12.66 mm, jolloin ne mahtuivat pitkälle aseen
rihlaukseen asti. Hauleja sisälsi kapseli 3/4 unssia eli 21.3 grammaa. Pitkää
haulipatruunaa käytettiin pienriistan jahtiin myös .50 U.S. Carbine- ja .50-70
Goverment-kaliberisissa pitkissä aseissa.
Armeijan kokkeja varten valmistettiin piipuiltaan loppuunkuluneista karabiineista
sileäreikäisiksi porattuja haulikoita, joilla töpinän keittiöpossut ainakin
yrittivät jahdata pienriistaa sattumiksi soppaan. Preeriakanat ja röyhelö-pyyt olivat
suht' helposti poimittavissa "kokkipyssyilläkin", koska ne ovat lähestulkoon
kepillätapettavia, varomattomia otuksia. Niin myös kalkkarokäärmeet, joista syntyi
maukas kärmes-keitto. Kokit eivät ilmeisesti kertoneet sattumien lihan alkuperää,
paitsi eufemismismilla "preeria-ankeriasta". Sopan makua ei kukaan soturi silti
moittinut, ellei se ollut pohjaanpalanutta tai liikaa suolattua. "Rattlereiden"
päitä ja kalistimia ei tietenkään pantu keittopataan.
Patruunan Benét-nalli toimi takuu-varmasti keskisytytteisissä aseissa, mutta
kohtalaisella todennäköisyydellä myöskin reunasytytyksellä. Benét-nallillisuus oli
siis tunnistettavissa leveän "nallialasimen" kiinnitysuurteista hylsynlaipan
etupuolella. Siirtymävaiheen jälkeen alettiin patruunat varustaa irtonalleilla, joiden
käyttö mahdollisti myös jälleenlatauksen, mutta reunasytytys ei enää toiminut.
Remington-sululla toimivia replika-aseita valmistetaan meidänkin päivinämme, mutta
lähes 16 vuotta sitten hankkinami "taatusti viimeinen lupa-pyssy" oli monilta
osin pettymys: Aseen lukkokoppa oli "kirjokarkastu" hitsausliekillä, joka oli
kärventänyt liipaisinkoneiston kiinnitysruuvit kiinni tosi-tiukasti. Vaikka
käytössäni olivat ruuvinkantoihin just' eikä melkein sopivat CHAPMAN-sarjan
meisselinkärjet, turmeltuivat pikku-ruuvien urat ensi kertaa avattaessa varsin rumaan
kuntoon. Piippua irrotettaessa vaimentimen asennusta varten tapahtui lopullinen
katastroofi: Pehmoteräksinen piippu litistyi noin 11 cm:n etäisyydeltä
peräpäästään korjauskelvottomaksi, koska senkin kiinnityskierre oli poltettu
kierteitystahnan jäänteiden kera käytännöllisesti katsoen aukeamattomaksi
vale-kirjokarkaisua hitsauspillillä suoritettaessa. (Menetelmä ei ole sinänsä
moitittava, ellei KOOTUN aseen lukkokoppaa kirjavoida happi-asetyleeniliekillä, vaan
suoritetaan kirjavointi ENNEN aseen kokoonpanoa, leikaten kaikki ruuvikierteetkin
mieluusti vasta kirjavoinnin jälkeen).
Muita havaittuja mokauksia aseen tuotannossa oli tähtäinhahlo: Original
Remington-pistoolissa Model 3 (vuosimalli 1901) se on jousiterästä, mutta italialaisessa
replikassa meltoa "räkärautaa". Myöskin jyvä luisteli lohenpyrstö-urassaan
valtoimenaan, milloin mihinkin sivusuuntaan. Piilovikoja ei siis puuttunut
ulkonäöltään upeasta "makarooni-replikasta". Osumatarkkuuskin oli
alustavissa testiammunnoissa mitä parhain ja sulku on ilmeisen kestävä jopa .357
Magnum-kaliberisessa pistoolissa.
Oheiskuvat vuodelta 1985 on piirretty ASE & ERÄ-lehteen kirjoittamani
esittelyartikkelin havaintokuviksi silloin, kun lehteä vielä julkaisi SOPULIKUSTANNUS
Oy Virroilla. Lehden kustantaja kuitenkin vaihtui yllättäen, syyskuussa -85, eikä
uuden julkaisijan journalistiseen linjaan kuulunut kitkerän-kriittisten artikkelien
julkipaneminen: Alkoi toiminta "markkinavoimien ehdoilla", ilman
tiedonjulkistamis-ambiitioita. Piirrokset löytyivät sattumoisin vasta taannoin
arkistokomeron pohjalle hautautuneesta laatikosta. ("Arkiston aarteita" on
muistakin aiheista, mm. nätti väripiirros halkileikatusta SCHOUBOE-pistoolista;
sekin aiemmin julkaisematon. GOW:in aiemmin julkaisema "väritystyö" on tehty
kiireessä, huitaisemalla).
.357 Magnum-kaliberisen UBERTI Rolling Block-pistoolin (ja ilmeisesti samanrakenteisen
luodikonkin) patruunan latauspituus poikkeaa revolverinpatruunoista suuntaan jos
toiseenkin. Vasemmalla max.-pituinen patruuna (A). Latauspituus määräytyy
patruunapesän ylimenokartion ja sulkusektorin iskupohjan välisen etäisyyden 36 mm
mukaan. Haulikapselipatruunan (B) latauspituus oli mainitut 36 mm. Hylsyyn sopi varsin
niukasti, mutta sentään riittävästi, ruutia N320. Siluetti-ammunnassa olisi ollut
"kova sana" 200-grainisella SIERRA N:o 2800-luodilla ladattu patruuna (C), jota
olisi ilmeisen mahdoton käyttää useimmissa revolvereissa: Rullan kääntyminen estyisi.
Latauspituus max. 47.5 mm. Latingiksi oli aiottu jopa täysi gramma ruutia N120 (SIC!) ja
sen virikkeeksi Small Rifle Magnum-nalli (SIC!), joka laukeaisi tuskin yhdenkään
revolverin iskurinlyönnistä, mutta Uberti-pistoolin jykevän hanan isku tuotti 100 %
varman sytytyksen. Se ehdittiin testata. Jopa .357 Maximum-patruunan kesyimmät latingit
olisivat jääneet hopealle tehovertailussa. Latingin toimivus jäi kuitenkin ainiaaksi
tutkimatta aseen piipun turmeltumisen takia.
Vaimenninpatruunan (D) luodit asetettiin ylisyvyyteen 8 mm konepultilla, säätäen
asetussyvyys mutterilla. Luodinkärjen ympärille tiputettiin sulatettua vahaseosta
liukasteeksi. Ruutimäärä oli vakio, piekkarin (.22 LR) hylsyllinen ruutia N320.
(Tuonaikainen suosikkini). Tarkkuutta etsiskeltiin ruudin palotilaa säädellen. Ilman
vaimennintakin oli laukausääni kohtuullinen, ja vaimentimen asennus osoittautui
kohtalokkaaksi erheeksi. (Unohtui sananparsi ahneen hugaisesta lopusta, ahnehdittaessa
"Kultaista Hiljaisuutta": Yhtään laukausta en kyennyt ampumaan vaimentimen
kera).
Aldo Uberti-replika Remington Model 1901-tarkkuuspistoolista. Kuvankaunis, mutta
petollinen. Italiassakin voitiin tehdä aseita "ryssiksi", jopa pahemmin kuin
Neuvosto-Venäjällä.
Rolling Block-sulkuisten aseiden tuotanto oli välillä
lähes pysähdyksissä. Esimerkiksi Vapenfabrik Husqvarna lopetti "pitkän
Hussen" sarjatuotannon vuonna 1946, mutta erikoistilauksesta/ erikoishintaan
viimeisteltiin aseita ylijäämä-osista käsityönä ainakin vielä 1970-luvulla.
Käsityöllä on tunnetusti hintansa: Enää ei heitetty huulta
"torpparihaulikosta". Noina aikoina alkoi kuitenkin
"replika-villitys": Erityisesti Italiassa alettiin elvyttää
läppäsulku-aseiden tuotantoa. Kaliberit joko .22 LR tahi .357 Magnum/.38 Special ynnä
"Koskaan Kuolematon Weteraani" .45-70 Government. Tuotanto jatkuu yhä.
Nykyisestä valikoimasta ja replikoiden tämänhetkisestä laatutasosta ei ole tietoa,
koska saan kirjoja käsiini vain lainaten tai kerjäten, enkä ole enää oikeutettu
"lupapyssyjen" tilapäiseenkään hallussapitoon, edes tutkimus-tarkoituksessa.
Remington-pistoolin liipaisinmekanismi (UBERTIn valmistamassa replikassa pistoolista No.
3/ Vuosimalli 1901). Replikassa oli laukaisuvastus tehtaan jäljeltä lähes 7
kilogrammaa, joten ensimmäinen toimenpide oli virekynnen kitkapintojen kiillotus (huomaa
hiontasuunnat!) ja liipaisinjousen alahaaran taivutus lättänokka-pihdeillä. Remontin
jälkeen oli vastus 1.1 kg, mutta asetta kokeilleet maallikot veikkailivat: "Jotain
300 - 500 grammaa", kysellen: "Onko tässä jokin piilo-snellari, sellainen kuin
THOMPSON/CENTER CONTENDERissa?"
Salaisuutena oli kuitenkin vain vipu-viretuki, jonka ansiosta liipaisimen liike
keskikohdastaan mitattuna oli vain 0.3 mm. Alkuperäistenkin Remington-tarkkuuspistoolien
suosion salaisuus oli "rapea", herkkä ja täsmätoiminen laukaisu.
Replika-aseissa tämä ominaisuus on tallella piilevänä. Aseseppä tai taitava
askartelija saa sen esiin suhteellisen vähällä vaivalla. Vastaavanrakenteisia
liipaisinkoneistoja esiintyi myös Remington-tarkkuusluodikoissa ja pienoiskivääreissä.
Täydennysliite 0503 MMI; PT.
- Gunwriters - Ennennäkemätöntä
tarinaa
Edelliset Tekniikkaa ja historiaa:
Norsupyssyn ampumatarvikkeet >>
Schouboen pyssyt ja puukeernakuulat >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen