Linkkisivu >> Gunwritersin osittainenkin
luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on
kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat
pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä
tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n
toimitus.
Tekniikkaa ja historiaa, osa 1.
27.02.2001:
Täydennystietoja "Norsupyssyn" ampumatarvikkeista
Teksti: P.T.Kekkonen
Panssariluoti 20 psav-Vj:
"Norsupyssyn" L-39 niinsanottu musta valojuovaluoti "20 psav - Vj K/35 Br
p"- patruunasta italialaiseen BREDA- konetykkiin malli 1935. Paino vj-kapseleineen
147 grammaa. Ruutipanos oli keskimäärin 40 grammaa, virikepanos mustaaruutia
silkkipussissa hylsyn pohjalla; määrä tuntematon. Lähtönopeus L-39:stä oli 850 m/s.
Panssarin läpäisy jopa 50 mm (kohtisuora osuma 100 metriin italialaiseen
heikkolaatuiseen panssarilaattaan), mutta käytännössä varmuudella vain 20 - 30 mm
kuperaan läpikarkaistuun seosteräspanssariin: Riittämätön jatkosodan aikaisten
taistelu-panssarivaunujen tuhontaan, mutta telaketju voitiin yrittää katkaista, ja
"niitata" vaunun tykkitorni liikkumattomaksi. (Kiusa se on pienikin kiusa!).
Ympärimaalattu johtorenkaan etupintaan ulottuva keltainen merkkiväri ilmaisee
valojuovaisuuden.
Kun venäläiset STORMOVIK-maataistelukoneet ilmestyivät
ilmatilaan, keksittiin L-35:lle uudenlaista käyttöä jalkaväen it-tykkinä. "Musta
luoti" läpäisi koneen panssaroinnin helposti, ja 2.5 kilometrin etäisyyteen
intensiivisesti asti palava valojuova sytytti puhkaistusta säiliöstä roiskuvan
lentobensiinin. Uhkarohkeimmat punalentäjät voitiin tappaa joskus koneensa ohjaamoon,
"tuulilasin" läpi ampuen, haulikkohollilta, it-jalustalla pitkäksi sahattuun
puun kantoon kiinnitetyllä L-35:llä.
Kotimainen "sininen panssariluoti" patruunassa "20
psav K/39 - VKT p" oli alkuaan tarkoitettu VKT/40- konetykkiin, mutta se havaittiin
tarkkakäyntiseksi L-39:ssä. Valojuovaa siinä ei ollut, eikä sytytystehoa, mutta juuri
vj:n puutos mahdollisti osumatarkkuuden aina 2000 metriin saakka kiikaritähtäimellä
varustetulla L-39:llä ammuttaessa; ei sentään "silimien välliin", mutta
rakennuksiin, panssaroimattomiin ajoneuvoihin ja tiheisiin vihollisryhmiin. Lyhyemmiltä
etäisyyksiltä ammuttiin konetuliaseiden tulipesäkkeisiin ja jopa tarkka-ampujien
piilokorsujen ampuma-aukkoihin. Patruunassa oli ruutia 40,7 grammaa + 0.3 grammaa
virikeruutia (mahdollisesti wanhaa PaPPia) pienessä silkkikangaspussissa pääpanoksen
alla, nalliliekin ulottuvilla. Latinki antoi 150 grammaa painavalle luodille runsaan 800
m/s lähtönopeuden. Panssarilevyn läpäisy oli parhaimmillaan 40 mm, mutta
käytännössä samaa luokkaa kuin K/35 Br p:n luodilla.
Huoleton ajelu KV-1 "KLIM VOROSHILOVilla" torninluukku avoinna saattoi olla
kohtalokas erehdys. L-39:lle spesifisesti mitoitetut erikoisammukset olivat erittäin
tarkkoja. Patruunan A 0760 trotyyliammus roiski sirpaleita ja patruunan A 0762 kranaatti
palavia fosforipärskeitä tornin aukosta sisään, eikä näin "herkulliseen"
maaliin tyydytty ampumaan vain yhtä laukausta. "Klimin" panssarointiin eivät
pystyneet kevyimpien piiskatykkienkään ammukset, saati sitten panssaripyssyn luodit,
mutta joskus saattoi tulla tilaisuus "onnenkantamoiseen".
Punaisiksi maalatut ammukset "20 fsykrv - Vj2 15/18 -Ti" olivat suosittuja mm.
metsäpalojen sytyttelyyn vihollislinjojen takana kesäisin, hellekausien aikaan.
Alumiininen kosketusherkkä sytytin aiheutti joskus latvapalon, räjäytettyään
f-kranaatin puiden yläoksistossa. Nimilyhenne suomentuu muotoon: "20 mm
fosfori-sytytyskranaatti, vanha malli (= tasaperäinen). Valojuovan paloaika 2 sekuntia.
Sytyttimen läpimitta 18 mm, kiinnityskierre 15 mm, sytytintilaan malli Tikkakoski."
Fosforia sisälsi ammus 4.8 grammaa.
Arkistokuva: Sytytin Ti 15/18 ohuella räjäyttimellä
Mustiksi maalatut, mutta kärkisytyttimensä vuoksi mustista panssariluodeista helposti
erottuvat trotyylikranaatit "20 tkrv - Vj2 15/18 - Ti" olivat siis myös
valojuovakkaita ja varustettuja Tikkakosken kärki-iskusytyttimellä, jonka tyypistä
riippuen ammus painoi 117 tai 120 grammaa. Trotyylia ammus sisälsi viisi grammaa. Herkkä
sytytin oli kevytmetallirunkoinen; herkkä/hidasteinen "his Ti 15/18"-sytytin
messinkirunkoinen. Sitä käytettiin mm. tulipesäkkeiden tuhontaan, tai yleensäkin
haluttaessa hieman upotusta ennen ammuksen "kukuntaa". Herkkä sytytin tuotti
räjähdyksen jo hentoon risuunkin hipaistessaan.
(Jopa raskaspisarainen vesisade saattoi aiheuttaa "prematuurin" eli
ennenaikaisen räjähdyksen). "his Ti 15/18:n" kärkilaatta oli hieman vahvempi
kuin hipaisuherkässä kevytmetalli-sytyttimessä. Hidastus toteutettiin iskunallin ja
virikepanoksen välisellä viivepanoksella. Kärkilaatan puhkeaminen tai sen taipuminen
aikaansai virittyneen sytyttimen iskurin työntymisen taaksepäin iskunalliin.
Virittymisen sai aikaan varmistuskuuliin kohdistuva keskipakoisvoima, ammuksen alkaessa
pyöriä rihloissa. Hipaisuherkissä sytyttimissä laatta oli kevytmetallia
("Lautal"), herkkä/hidasteisissa messinkistä "harjapeltiä".
Arkistokuva: Sytytin Ti 15/18
DP-virikkeellä
Ammusten tehoa parannettiin sodan alkuvaiheen jälkeen hankkimalla Saksasta 8 mm:n
läpimittaisia "DUPLEX"-räjäyttimiä alkuperäisten 5 mm:n räjäytinten
tilalle. "Pikkunallit" räjäyttivät trotyylin vajavaisesti, koska ne oli
alkuaan tarkoitettu käytettäviksi TNT:ia herkempien räjähteiden (flegmatoidun
pentriitin tai "Torpexin" virikkeiksi). 5 mm:n räjäytin ei myöskään
rikkonut toivotulla tavalla fosforikranaatin kuorta, vaan se tyytyi vain sylkäisemään
sytyttimen ulos sytytintilasta. DUPLEX-räjäytin repi f-kranaatin kärkipään
sirpaleiksi ja levitti palavat täytteet laajemmalle alalle. Trotyylikranaatin
räjähdysvoima lisääntyi myös, kun aloitepanos voimistui.
Kumpainenkin kranaattipatruuna oli ladattu 43 grammalla pääpanosruutia plus 0.30 gramman
virikepanoksella herkkäsyttyisempää ruutia. AIMO J. LAHTI tosin mainitsee
muistelmissaan VIHTAVUORELLA kehitetyn niin tyrnävä sinoxiidinalli ("pn 8/
-ik" = 8 mm pohjanalli ilman kierrettä) 20 x 138 mm patruunoihin, ettei
virikepanosta tarvittu lainkaan, mutta "JALKAVÄEN AMPUMATARVIKKEET"- kansion
tietojen mukaan virikettä käytettiin säännönmukaisesti; monissa tuontipatruunoissa
jopa mustaaruutia, jota ei ole "hylätty wanhentuneena" tässä käytössä
vieläkään.
Trotyylikranaatin nopeus 25 metrin etäisyydellä oli 910 metriä sekunnissa.
Fosforikranaatin V25 oli huomattavasti alhaisempi, eli 875 m/s, vaikka se oli vain hieman
"mustaa kranua" painavampi; 122 tai 125 grammaa, sytytinmateriaalista riippuen.
Erikoisammuksien lentoradat pyrittiin ja kai onnistuttiinkin saamaan yhdenmukaisiksi
keskenään, sekä L-39:n tähtäinten säätöasteikkoa vastaaviksi pitkähköillekin
ampumaetäisyyksille. Ainakin trotyylikranaatteja ammuttiin myös ilmatorjunta-aseilla,
jolloin ammus piti varustaa itsetuho-järjestelmällä.
Arkistokuva: 20 x 138 mm patruunavalikoimaa.
20 mm ammukseen ei mahdu kovinkaan monimutkainen itsetuholaite, koska "kukkuvaa
täytettä" pitää myös mahtua. Tavanomainen ratkaisu on ns.
"läpipalava" valojuovakapseli, joka räjäyttää ammuksen lennossa palamisensa
päättyessä. Panssaripyssyn ammuksissa olisi itsetuho-ominaisuus tarpeeton ja suorastaan
haitallinen, ajatellen ammuntaa erikoispitkille etäisyyksille. Siksipä lienee L-39:n
ammusten kahden sekunnin vj-kapseli tyytynyt pelkästään sammumaan kun vj-massa oli
palanut loppuun. Ainakin fosforikranaateilla "tulitettiin häirintää" ja
viritettiin kuloja jopa yli seitsemän kilometrin etäisyyksille.
Ammuksen lentoaika oli tällöin huomattavasti yli kahden sekunnin. (Lienee ollut alun
toistakymmentä sekuntia. Valitettavaa, ettei ammuksen ballistisesta kertoimesta löydy
tietoja mistään!) Tuhopoltto-ammunnassa oli aseen korotuskulma 33 astetta vaakasuorasta
ylöspäin, jolloin saavutettiin f-kranaatin maksimaalinen kantama. "Koro"
mitattiin kulmaviivaimen ja luotinuoran avulla, aivan kuin 1600-luvulla. Tähtäinten
asteikosta ei ollut enää hyötyä. Avotähtäimillä sihdattiin sentään ylimalkainen
sivusuunta, mutta ammuksen derivaatio eli kiertopoikkeama tuotti kilometrinkin poikkeaman
siitä, tuulen suunnasta riippuen.
Derivaation kompensointiin lienee käytetty marssikompassin piiru-asteikkoa, mutta kun
"ylätuulien" suunnan ja voimakkuuden mittaukseen ei jalkaväellä ollut
mahdollisuutta, oli tulitus varsin ylimalkaista. 7000+ metriin ammuttaessa kävi ammus
sentään useamman kilometrin korkeudessa, ylätuulten sorrettavana. Oli pakko luottaa
lähinnä moukan tuuriin. Ja fsy-kranaateista oli ainainen pula.
Mitä sanovat Sodan Lait?
Räjähtävien ja sytytysvaikutteisten, vähemmän kuin 400 grammaa painavien, ammusten
käyttö suojaamatonta elävää vihollisvoimaa vastaan kiellettiin jo 1860-luvulla
PIETARIN JULISTUKSELLA (eikä siis Geneven Sopimuksella, joka usein mainitaan
asiantuntemattomien kirjoittajien hengentuotteissa yhä vieläkin). "Elävä
vihollisvoima" tarkoittaa miehiä, ratsuhevosia ja vetojuhtia. Kiinnitettäköön
kuitenkin huomio sanaan "SUOJAAMATON". Rakennus, bunkkeri, korsu, juoksuhauta ja
jopa potero on suoja. Myöskään panssarivaunulla tai -autolla ajeleva vastustaja ei ole
suojaamaton. Panssaroimatonkin moottoriajoneuvo on suoja. (Hevosvankkuri ja
moottoripyörä ovat rajatapauksia). Lentokoneella, ilmalaivalla tai helikopterilla
lentelevä vastustaja ei ole suojaamaton! Edes tähystys-ilmapallon gondoolista tykistön
tulta ohjailevaa vastustajaa ei ole katsottu suojaamattomaksi.
Tämä Pietarin Julistuksen tulkinta hahmottui molempien taistelu-osapuolten hiljaisella
hyväksymyksellä jo ensimmäisen maailmansodan aikaan. Lentävien vehkeiden tulittaminen
kiväärikaliberisilla räjähtävillä ja/tai sytytysluodeilla muodostui yleiseksi
käytännöksi jo silloin. SUMMA SUMMARUM: Pietarin Julistuksen kieltoja joudutaan
noudattamaan vain silloin, kun sivistyneen vihollis-valtion säännöllisiin sotavoimiin
kuuluva (univormuihin puettu) "elävä sotavoima" rynnistää pistimet tanassa
kohti puolustusasemissa olevaa vastustajan elävää sotavoimaa. Myöskään ratsuväen
rynnäkköä ei ole lupa ottaa vastaan kielletyillä ampumatarvikkeilla. Pietarin
Julistushan syntyi Pohjois-Amerikan sisällissodan kokemusista, jenkkien lehdistön ja
muistelmakirjojen kauhukertomuksiin perustuen.
Suomalaisilla ei ollut varaa tuhlata 20 x 138 mm erikoispatruunoita tuollaisiin
turhuuksiin. "Arvokkaampia kohteita" oli monisata-kertaisesti enemmän kuin
trotyyli- tai fosforikranaateilla ladattuja patruunoita konsanaan:
Konekivääripesäkkeitä "bunkkerilinjalla" jatkosodan etenemisvaiheen aikana.
Tarkka- ampujien piilopoteroita asemasota-vaiheessa. Lentokoneitakin oli "kuin
peltikattoa" perääntymisvaiheessa ja vielä viimeisiä puolustustaisteluita
tapeltaessa. (Monet niistä HENRY MORGENTHAUn lahjoja STALINin Urhoollisille
Punalentäjille).
Mustilla tai punaisilla kranaateilla ladattuja patruunoita ei ollut missään vaiheessa
lähimainkaan riittävästi edes "maukkaimpien sallittujen maalien" ammuntaan,
puhumattakaan niiden tuhlaavaisesta käytöstä Pietarin Julistuksen vastaiseen vihollisen
suojaamattoman elävän sotavoiman kivittämiseen. Kilpemme on siis kirkas, vaikka
"sotarikoksiin ovat syyllisiä vain sodan hävinneet". Suomihan ei tosin
hävinnyt viime vuosisadalla yhtään sotaa: Muutamia rauhan"sopimuksia" vain!
Eivätkä niitä hävinneet sotilaat, vaan yli-ikäiset politikoitsijat.
2302 MMI; PT
- Gunwriters - sitä ei kusipääkään kustantaisi
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen