<< Uusimmat  Osa 21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 22, päivitetty 28.09.2000

PT:n "sivupersoonat"

Ellen nyt aivan ole hakoteillä olet kirjoittanut joskus Metsästäjä- ja Jahti-lehtiin (?) Kuulin yhdeltä kaverilta, että sinun kirjoittelujasi alettiin estämään. Syynä oli tietääkseni äärioikeistolaisuus (tai muu mielipidevaino). Kuitenkin selailin tuossa Jahti-lehteä (3/1999) ja siinä oli sama artikkeli kuin sivuillanne ja kirjoittaja "Adam Mykkänen". Et kai vain ole ruvennut käyttämään taiteilijanimeä?

Ja tietenkin täytyy kehua loistavista sivuista! Erityisesti sydäntäni lämmittävät halveksuvat kommentit vasemmistolaisista ja muusta rakkaassa Suomessamme loisivasta pohjasakasta. Pitäkää lippu korkealla!

Terveisin (äärimmäisen oikealta), Lauri

Mainitsemiisi järjestölehtiin en muista kirjoittaneeni artikkeleita. Jo 20 vuotta sitten ilmeni, ettei niiden palstatiloille ole pääsyä milloinkaan: Vain asekauppaan tai -teollisuuteen kytköksissä oleva henkilö voi olla alan asiantuntija! "Metsästäjään" tein joskus yhden tietovisan kysymyssarjan ja "Urheilumetsästys-Sportjakteniin" (eli "Hupitappamiseen") pienen jutunpätkän Winchester Model 1895:n makasiinin täyttämisestä 7.62 x 53R-patruunoilla; niille aseenomistajille, joiden käytettävissä ei ole "kampoja" eli patruunasiteitä. (Samalla tekniikalla saadaan Lahti-Saloranta M 26:n lippaaseen sullotuksi jopa 15 patruunaa ilman täyttölaitetta). Kumpainenkin juttu oli poliittisesti täysin väritön, eli "sokeritoukkien sukua".

Silloin kun viimeksi avasin "Jahti"-lehden kannen, sen nimi oli vielä "Urheilumetsästys-Sportjakten", eli aikaa on toistakymmentä vuotta. Yhden lehdessä julkaistun lainopillisen kirjoituksen olen saanut luettavakseni sen kirjoittajalta valokopiona, hankittuani hänelle taustatietoja mm. Haagin sopimuksista ja Pietarin räjähdeluoti-julistuksesta. Joensuun kaupungin pääkirjasto sijaitsi, lehteä viimeksi lukiessani, entisessä tyttölyseon "oppikartanossa". Nykyistä "Jahti"-lehteä ei enää tilata kaupungin kirjastoihin, koska se ei kiinnosta KETÄÄN! Useita vuosia on vierinyt siitäkin, kun viimeksi "Metsästäjä"-lehteä selailin. Metsästyslain uudistus oli silloin tulossa, tai jo tullut voimaan, ja piti vertailemani, olivatko "pyssypykälät" muuttuneet eduskunnassa alkuperäiseen, jo kauan hallussani olleeseen, Hallituksen Esitykseen verrattuna. Olivathan ne:

Sakramenskatut viher-pipertäjät olivat juntanneet läpi vesilinnustuksen lyijyhaulikiellon, jonka seurauksena tuotetaan kai jo enemmän haavakkolintuja kuin saadaan pataan pantavaa. Metsästyslaki-työryhmä oli tyrmännyt lyijyhaulikiellon - jyrkästi ja yksimielisesti, mutta "missä on ÄÄNTÄ, siellä on PARLAMENTAARISTA voimaa" pienellä, kaikilla elämänaloilla asiantuntemattomalla vähemmistöryhmälläkin. Sen synnit kyllä muistetaan, kunhan Päiwä sarastaa, mutta lyijyhaulikielto kumottaneen jo sitä ennen: Kiellon epäkohdathan ovat jo yleisesti tiedossa, ja julkisessa sanassakin myönnetty olemassaoleviksi - poislukien ne painetut joukkoviestimet, joiden toimituskunta koostuu korvikehauli-pakosta taloudellisesti hyötyvistä kauppureista: Ainahan kielloilla ja rajoituksilla on ollut edunsaajiakin, vaikka kaikkein räikein ja raadollisin "sakokratia" haudattiin jo Tiitus Joakhim Nyppylän fyysisen esikuvan myötä.

Teknis-luonteiset artikkelini olen aina kirjoittanut omalla nimelläni. Pakinoitsija-nimimerkkejä on joitakin, mutta jutut on helppo tunnistaa pakinoiksi. (Poikkeustapaukset mainitsen tuonnempana). Niitä ei ole julkaistu "Metsästäjä"- tai "Jahti"-lehdissä, eikä niihin tarjottukaan: "Tyhjän saa pyytämättäkin"... et cetera! Erääseen pienilevikkiseen julkaisuun (kirjaimellisesti viina-palkalla) kirjoitetut pari pakinaa, nimimerkillä "Venerologian Professori Karl von Lues", olivat olleet liiankin aidontuntuisia.

Useimmat lukijat olivat TOSIAAN USKONEET kirja-esittelyn teoksesta: "Miehen Siitinelo Terweyden ja Kiwulloisuuden Tilassa" olleen kirjoitettu vuonna 1898, ja viihdemusiikin aikalaista valtavirtausta (ragtime-neekerijazzia) ankarasti kritikoivan jeremiaadin: "Saatanalliset Säweleet" olleen laadittu vuonna 1913, jolloin Kuppa-ruukin professori oli jo eläköitynyt Prof. Emeritus. Pakinat, joita luullaan asiatekstiksi, ovat epäonnistuneita, joten "Prof. Emeritus" nosti rukkaset naulaan.

Viihteellisten pakinoiden taiteilijanimet eivät tietenkään ole lainattuja keneltäkään elossaolevalta tai edesmenneeltäkään luonnolliselta henkilöltä. Vähänpä olet asealan lehtiä lukenut edes silloin, kun niissä vielä luettavaakin oli, koskapa et ole perehtynyt "Hirvi-Aatamin" aiempaan tuotantoon. Wanhemman kolleegani kuviakin on julkaistu Ase & Erä:n vihkoissa monia, kuin myös omiani muutama. Niissä ei ole juurikaan yhdennäköisyyttä. Aatam (= kasteessa saatu nimi "Maammekirja"-rekisterin mukaan) asuu Harjavallan Vinnarin kylässä. Itse asun Joensuussa, Rantakylän lähiössä. Useita kertoja olemme tavanneet toisemme, jopa "face to face", mutta myöskin puhelintapsin päässä ja toisessa. 1 ½ tuntia lyhyempää aikaa ei yksikään ajatustenvaihto ole muistaakseni kestänyt.

Kirjoitustyyleissämme on tiettyä yhtäläisyyttä, vaikka kumpikaan ei jäljittele toistaan, koska siihen ei ole tarvetta: Huumorintaju on molemmilla samanlainen. "Aati" on lähes kirjaimellisesti ammattitappaja, tehtävänään hoitaa pois kuleksimasta esimerkiksi liikenneonnettomuuksissa loukkaantuneet tai paikkakunnan saasteisen ilman myrkyttämät hirvieläimet. Kaatotilastoa en ole viime aikoina tiedustellut, mutta mahtanee lähennellä tuhatta. Reviirimme ovat maantieteellisesti, kuin myöskin tieteen alalla, loitolla toisistaan. Kumpaakin kiinnostaa oma riistalajinsa: Itse en ole kuitenkaan VIELÄ päässyt "kliinisten kokeiden" makuun, väärään historialliseen ajanjaksoon tämänkertaisen inkarnaationi ajaksi syntyneenä.

Vuodelta 1983 tai -84 muistetaan tapaus, jolloin "Metsästäjä"-lehden pakinoitsija, vitsejäkin veistellyt "Jahtiveikko", sai kenkää tehtävistään. Syynä ei ollut hänen maailmankatsomuksensa, vaan viimeiseksi jääneen pakinan lopussa ollut kehoitus: "Siispä nurkumatta passiin!" Melko kesy sananmuunnos riitti avustussuhteen päättämiseen. Tapaus oli todellinen kouluesimerkki siitä, kuinka kireäperuukkiset tosikot lehden journalistisesta linjasta päättivät tuohon aikaan. Jotakin se linja kertoo myös lehden uskollisimman lukijakunnan huumorintajun vajavuudesta; Ison Kirjan vuorisaarnan ylistämästä "Autuaasta Hengen Köyhyydestä".

"Jahtiveikko" oli ajoittainen kirjeenvaihtokumppanini, asuva pääkaupunkiseudulla, siviilivirka ylilääkäri, esitelmöi poikkeuksellisen kansantajuisesti tieteellistä erikoisalaansa koskevista aiheista mm. radiossa, ja oli ASE & ERÄ-lehden pioneerikaudella eräs monista "Kalkkivaarin" sivupersoonista. Kalkkis-pakinoitahan kirjoitti 3 tai 4 henkilöä, joten sarja meni välillä ehkäpä hieman liiankin skitsofreeniseksi.

2009 MM; PT, alias PeTe, alias PTK, alias P.T.Kekkonen



GOW-jutut paperille?

Morjesta P.T.K. Terveisiä Visingsön saarelta Ruotsinmaalta. Pitäisi palata koti-Suomeen ja pyssyharrastuksen pariin. Jos vaan mahdollista niin älkää lopettako sivujen päivitystä, sillä pitäähän meillä jotain muutakin olla kuin A&E:n ja Kaliberin jo kertaalleen tutut jutut. Olisko mitenkään mahdollista saada GOW:n pakinat yksiin kansiin esim. valokopioina tilaamalla? Koska en omista itse tietokonetta net. käyttöön niin maksaisin mielelläni kohtuukorvauksen em. palvelusta.

T: Henri.

  Itse olen kiroillut GOW:n olemassaolon ajan sitä, ettei ulottuvillani ole edes B/W valokopiokonetta. Kioskeilla kyllä olisi, mutta A4-arkin kopiointi maksaa 2:50 - 3:00 mk, ja kopiointijälki on lievästi sanoen kamalaa. Tämä vaikeuttaa suuresti juttujen kuvitustoimintaa. "Titari" joutuu joskus raahaamaan kymmenen kiloakin kirjoja kotiinsa tai GOW:n toimitukseen skannattaviksi ja manipuloitaviksi, jos yhdenkin artikkelin aikoo kuvittaa tyydyttävän runsaasti. (Tuorein tapaus oli Schouboe-pistoolin esittelyjuttu). GOW:n sisältöä voisi tietenkin printata paperille, mutta prosessi on hidas, ja ajasta on vähintään yhtä ankara pula kuin rahasta.

Tekniikka-puolen siis hoitaa kokonaisuudessaan eri henkilö kuin tekstien tuotannon ja editoinnin kielellisesti siistiin asuun. (Sisällön muusta "siisteydestä" jakautuvat mielipiteet vähintään kahtia. Tekniikkapuolen ja mm. latausreseptien osalta pyrimme täydelliseen virheettömyyteen. Muu sisältö on rentoa "asevelihuumoria", mutta myöskin henkistä valmennusta odotettavissa oleviin vihanpäiviin: Joillakin sattuu olemaan tietoa esimerkiksi YK:n siipien suojassa tekeillä olevasta siviilihenkilöiden yleismaailmallisesta aseriisunta-hankkeesta, jonka kiihkeitä kannattajia löytyy erityisesti Suomen ulkoministeriöstä: Sen tiloissa on pidetty ainakin yksi salaperäinen YK:n Yhtyneiden Asevihailijoiden palaveeri, johon julkisella sanalla ei ollut pääsyä.

Nyt, kun YK:n "ase-pöytäkirjat" ja aselakiuudistuksen 3. vaihe on mainittu METSÄSTÄJÄ-lehdessä, alkavat sinisilmäisimmätkin hölmöt tajuta, etteivät ainaiset harrastevapauden aseellista puolustusta tykö tehneet tuomiopäivän saarnamme ole vitsinvääntöä, mutta eivät myöskään vainoharhaisuuden oireita. Toistan: Joillakin meistä on Parempi Tieto vihollisten salahankkeista, ja epämiellyttävä taipumus olla AINA oikeassa, myöskin vastatoimenpiteiden hirmuisista, mutta välttämättömistä menetelmistä kertoessamme).

On siis mahdotonta ryhtyä ottamaan paperipainoksia ainakaan kaikista GOW-jutuista, joiden kokonaismäärä on jo tietosanakirjan niteen luokkaa. Suomi-konepistoolin historiikki on tietämäni mukaan jo editoitu kaksikielisen kirjan käsikirjoitukseksi, vieläpä kahdessa muodossa: "Siistitty" versio ja "raju" versio, mutta kustantajan löytyminen on epätodennäköistä. Viime aikoina ei ole ehditty etsimäänkään, koska "tyhjän saa pyytämättäkin; kowan onnen ostamattakin". GOW:n aineistosta otetaan pienehkö painos CD-romppuja, varmuuskopioiksi, ja myytäviksikin asti. Myyntiaika on tosin rajattu kuluvan vuoden loppuun. (Ks. tilausjärjestelyt Titarin "piäkirjuutuksesta" 18. 09. -00).

2009 MM; PT



Kaksoisluodikon outo käyttäytyminen

Olen myös onnellinen (?) 412 tupla-Valmetin omistaja. Kommentoit aiemmin otsikolla "Hirveä hirvilatinki" vastaavasta aiheesta. Aloitin oman hirvilatinkini kehittelyn, tarpeet: Hylsy Sako, luoti Oryx 13 g, nalli CCI Mag. ruuti N560, lataukset 3,2 g - 4,0 g. Ongelma: Paineet, ei mitään tietoa. Aseen piipun pituus (rihlatun osan) 530 mm. Hylsyn vetämä vesi painoi 4,32 g, tilavuus?

Yritin päätellä painetta eri keinoilla, mutta merkit eivät olleet johdonmukaisia. Nallit eivät liiskaantuneet missään latauksessa erityisen paljon, eräässä kevyemmässä latauksessa oli nalli jopa enemmän "litussa" kuin isommassa latauksessa. Supistin hylsyt ja mittasin venymän, suurin venymä oli puoli milliä. (Eikös hylsyn kovuus ja sulkuväli voi vaikuttaa myös?). En omista mikrometriruuvia (vai mikä piru se oli.?), joten kannan laajenemista en voinut mitata, sen sijaan suurimman latauksen jälkeen hylsy tuntui ahdistavan vasaralataussarjan "hylsykuppiin" laitettaessa. Nallit menivät uudelleen ladattaessa tosi helposti paikalleen, mutta jälleen epäjohdonmukaisesti: Kovimman latauksen nalli ei ollut löysin. Jälleen hylsyn kovuus? Osaisitko heittää noin-arviota paineesta ja nopeudesta?

T:PHH

  Aseesi kaliberinkin kun olisit muistanut mainita, niin olisin voinut "delegoida" Markuksen vilkaisemaan, mitä Brömel QuickLOAD tulostaa "itse asiasta kuultuna", kun annetut tiedot on syötetty sisään. Merkit (hylsyn tilavuus 4.32 ccm = sama grammapaino vettä, ja ruutimäärä max. 4.0 g) viittaavat kyllä .30-06:n suuntaan. Nalli voi olla hieman liian kovakuorinen, jolloin iskurinlyönti työntää patruunan ylisyvyyteen pesään; hylsyhän on luisuhartiainen. Pesästä hylsy sitten perääntyy kun sisäänsä kertyy painetta, ja kanta tyssäytyy baskyylin iskupohjaa vasten, saattaen jopa "terskoittua" hieman ylimittaiseksi. Sulkuvälin välystä on voinut kasvattaa myös aseen konstruktio. Hae evästä ja virvoketta, jos yleinen Valmet-tietous kiinnostaa. Sinun aseesi käyttäytymisen selitys on "se tavallinen tarina", jonka säästän sokeriksi pitkänpuoleisen jutun pohjalle.

Omissa v. -85 suorittamissani 9.3 x 74R- patruunan lataustesteissä olivat havaintona nallien tyssäytymät eli litistymiset miltei nallipesän läpimittaisiksi yläpiipulla ammuttaessa. Laipallisten 74R-hylsyjen ylisyvyyteen työntyminen on mahdotonta, eikä mitattu sulkuvälin välyskään ollut liiallinen; pikemminkin minimin kuin maksimin tuntumassa. Nallin tyssäymiä ilmeni ruudin N110 vähimmäisannoksella sekä ruudin N340 käyttöannoksilla ladattuja patruunoita ammuttaessa, mutta ei hidaspaloisempia kivääriruuteja käytettäessä täysilläkään latauksilla. Erinäisten vuosien ajan olen ilmiön syntymekanismia pohtinut, ja päätynyt syyttämään silloisista säikähdyksistä ns. "Blish- ilmiötä", johon perustuu Thompson-konepistoolin ja Autorifle- kivääriprototyyppien toiminta, sekä suomalaisen ns. Lappalaistussarin pulttilukon osittainen aukikiertyminen ammuttaessa.

Thompson-kp:n ja muutamien kivääriprototyyppien lukossa oli kitkakappale, joka viivästytti tai ainakin hidasti massasulun aukeamista. Thompson Autoriflessä ja Lappalaistussarissa oli katkokierteinen "tykkisulku" kuten muutamissa uudemmissakin luodikoissa, mutta niistä poiketen olivat sulkukorokkeet nousullisia katkokierteen sektoreita. Laivatykin kierresulustahan merivoimien upseeri (loppuvuosinaan kommodoori) Blish havaitsi nimeään kantavan paradoksaalisen ilmiön: Lukko pysyi tiiviisti suljettuna täyspanoksia ammuttaessa, mutta osapanoksilla se kiertyi hieman aukipäin, ja paukkulaukauksilla saattoi lukko joskus aueta kokonaankin, jos kierresektorit oli voideltu ylenpalttisesti.

Blish keksi lukkoon aukikiertymisen estävän säpin, ja hänen aloitteestaan annettiin ukaasi, että tykinlukoista piti puhdistaa enimmät kosmoliinit ennen osapanos- tai saluuttiammuntaa. (Saluutti = tervehdys- tai kunnialaukaus paukkupanoksella). Ilmiön hyödyntämistä alettiin pohtia I maailmansodan aikaan, mutta siihen perustuvat aseet eivät ehtineet sotatoimiin, koska niiden kehittely vaati paljon kokeilutyötä. Blish-efekti oli niin outo ja tosiaankin paradoksaalinen, ettei sen sovelluttaminen voinut perustua laskelmiin, vaan yrityksiin ja erehdyksiin, kunnes Thompson-kp:n lukon kitkakappaleen kaikkien viistopintojen kaltevuuskulmat saatiin optimoiduiksi.

Samanaikaisesti kehiteltiin jopa .30-06 kaliberin pikakivääriä vastaavanlaisella kitkasululla. Aseprototyyppi tiettävästi jopa toimi, jos patruunat liukastettiin ennen ammuntaa, mutta se ei ollut kenttäkelpoinen kuten Browning BAR M/1918- pikakivääri, joka palveli kauan: "Verdunista Vietnamiin". Itselataava jalkaväenkivääri ei saanut painaa kymmentä kiloa, vaan enintään viisi, joten Autoriflen lukon painoa piti keventää ja kitkasulun hidastusvaikutusta tehostaa. Siksi päädyttiin katkokierre-sektorien tapaisilla korokkeilla messinkisen tai pronssisen lukkouurnan muhvin lukitusuurteisiin kytkeytyvään kiertyvään lukkoon.

Sulku pysyi korkean paineen vaiheessa liikkumattomana. Paineen alentuessa se alkoi kiertyä auki, ja kytkennän avauduttua lukko lennähti taaksepäin jäännöspaineen työntäessä hylsyä. Lukon perääntymisnopeus arvioitiin kuitenkin kohtuuttomaksi. Hylsyt lensivät aseesta jäännöspaineen puhaltamina hengenvaarallisella nopeudella, riippumatta siitä, oliko ejektori kiinteä tai jousitoiminen, eikä aseessa tarvittu lainkaan ulosvedintä, paitsi suutaripatruunan poistamiseen. Jos patruunat olivat hiukankin "patinoituneita" tai likaisia, katkesi hylsy pesään ja seuraava patruuna työntyi hylsynpätkän sisään, jumittaen aseen niin pahoin, ettei sitä olisi saatu korjatuksi ampumakuntoon taistelukentällä.

Aseen automaattilatauskin oli lukon keveydestä ja rekyylijousen jämäkkyydestä johtuen varsin raju. Jos lippaan syöttöjousi oli hieman kuoleutunut, se ei ehtinyt nostaa uutta patruunaa lippaan huulien korkeudelle. Lukko joko "horaisi tyhjää" tai se rutisti patruunan piipunperää vasten, työntäen luodin ylisyvälle hylsyyn ja vääntäen hylsynkaulan kieroon. Päädyttiin toteamaan, ettei .30-06 kaliberin itselataajakivääri voi olla samanaikaisesti rakenteeltaan yksinkertainen ja silti kenttäkelpoinen. Lopulliseksi ratkaisuksi osoittautui kaasumäntätoiminen Garand-kivääri, jonka rakenneratkaisuja on periytynyt modernin Ruger Mini-14:nkin mekanismiin.

Lappalaistussari oli pulttilukkoinen vapaakivääri, eikä siis Suomen alkuperäisväestön etniseen puhdistukseen suunniteltu automaattiase. Lukkorakenteen ja tukin varsin tarkoituksenmukaisen muotoilun isä oli opettaja Otto Lappalainen. Kun hän suunnitteli mekanismia 1920-luvun lopulla, latailtiin 7.62 x 53R- patruunoita vielä sekalaisiin hylsyihin, joiden kantalaippojen paksuus oli vaihtelevainen. Lappalaisen mielessä oli myös idea patruunasta, jonka sulkuväli muodostuisi hylsyn olkakartion ja pohjan väliin, eikä suinkaan hylsylaipan etureunan ja pohjan väliin. Lukon 2 x 5 sulkukoroketta olivat siksi hieman viistossa asennossa, ikäänkuin katkokierteen sektorit. Kierteen nousu oli samaa luokkaa kuin ruuvipenkin kiristysruuvissa.

Lukko kiertyi suljettaessa lähes 1/4 kierteennousun verran eteenpäin, puristaen hylsyn olkakartion kiinni patruunapesän kartio-osaan, jolloin sulkuväli muodostui välyksettömäksi. Vaikka hylsy olisikin tehdas-uusi tai "normalisoitu", jolloin sen olkakartio ei ulottunut pesän kartioon, voitaisiin sulkuväli "nollata" painamalla lukon avauskampea vieläkin alemmaksi, kunnes kantalaippa puristuisi piipunperän ja lukon iskupohjan väliin. Avauskammen liikevara alaspäin oli riittävä eliminoimaan sulkuvälin välyksen, vaikka hylsylaipan paksuus olikin joskus alle normimittojen minimin.

Niinkin voitiin pakottaa patruuna tarkoin samansuuntaiseksi patruunapesän ja piipunreiän kanssa. Keksintö oli oivallinen ampumatarkkuuden kannalta katsoen aikana, jolloin hylsyjen mitoitus oli hieman vaihtelevainen: Käytössä oli venäläisiä sotasaalishylsyjä Kapinan ajoilta, Kynoch-hylsyjä, DWM-hylsyjä, kotimaisia SAT-hylsyjä ja jo VPT:nkin valmistamia hylsyjä; kuperakantaisia tai jo tasapohjaisia. Otto Lappalaisen keksintö ei ollut kuitenkaan aivan loppuun saakka harkittu: Blish-effekti oli hänelle ehkä tuntematon ilmiö, mutta tuli tutuksi, kuten muillekin "tussareiden" käyttäjille.

Etenkin mietoja latinkeja ammuttaessa heilahti lukon avauskampi ylöspäin tottumattomia säikäyttävällä tavalla, ja heikkorakenteisimmat hylsyt venyivät nopeasti ylipitkiksi, saattaen joskus jopa katketakin pesään. Onneksi oli kiilalukkoisten tussareiden (= tarkkuuskiväärien) käyttäjien tavanomainen kikkaskonsti, hylsyjen liukastaminen ohuella talikerroksella, vielä yleisesti muistissa. Täysitehoisia sotilaspatruunoita ammuttaessa oli lukon aukikiertymis-taipumus vähäisempi ja eliminoitavissa lähes täysin, kun sulkukorokkeet ja niiden vastinpinnat aseen lukkouurnassa puhdistettiin kuiviksi kaikesta öljystä ja rasvasta. Tiettävästi milloinkaan ei lukko sentään kiertynyt täysin auki ja lentänyt päin ampujan otsikkoa, mutta avauskammen hypähdys säikäytti tottumatonta ampujaa jopa laukaisukauhua tuottavalla tavalla.

Lappalaistussareiden tuotanto jäi lyhyeksi pyrähdykseksi. Sako Oy valmisti niitä 50 kpl vuosina 1930 - 32 ja jo aiemmin kokosi armeijan Asevarikko I viiden aseen koetuotantosarjan, joita kokeiltaessa havaittiin tussarien lyhentävän drastisesti hylsyjen elinikää, jos sulkukorokkeet oli rasvattu.    Blish-effektin avainsana on "voitelu", ja ilmiön selitys on yksinkertainen: Kun kahta toisiinsa vasten nojaavaa sileää metallipintaa puristetaan riittävän voimakkaasti vastakkain, niitä ei saada liukumaan toisiinsa nähden, vaikka kitkapinnat olisi liukastettukin, ja lepokitka on tunnetusti moninverroin suurempi kuin liikekitka.

Metallipintojen adheesio lähestulkoon "kylmähitsaa" ne kiinni toisiinsa kun liukaste pakenee metallin kiderakenteen sisään tai pursuu pois kitkapintojen välistä. Puristuksen on oltava voimakas ja luonteeltaan iskevä. Kun puristus heikkenee, nousee liukaste esiin metallikiteiden saumoista tai huokosista ja alkaa voidella kitkapintoja, jotka pääsevät liukumaan toisiinsa nähden. Parhaiten tämä ilmiö saadaan esiin, jos toinen kitkapinnoista on jotain huokoista metallia, jolla on laakerointiominaisuuksia. Valettu messinki tai pronssi ovat soveliaita tarkoitukseen, jos vaaditaan myös mekaanista lujuutta, mutta Thompson-konepistoolien kytkinkappaleita valmistettiin myös adusoidusta valuraudasta tai sintratusta raudasta, kunnes ne havaittiin tarpeettomiksi.

Vastakkainen kitkapinta voi olla sileäksi hiottua terästä. Lappalaistussarissa oli teräs terästä vasten, joten Blish-effekti jäi osittaiseksi. Jos lukkouurna olisi valettu messingistä, olisi kenties jokainen laukaus kiertänyt lukon täysin auki ja heittänyt sen ampujan poskeen, mikäli lukon pidätinsalpa olisi pettänyt. Edellytyksenä sulun räväkälle aukeamiselle olisi ollut tietenkin kitkapintojen liukastaminen. Tässäpä tuli taas tympivä annos riihikuivaa teknistä triviaalitietoutta, jota kuitenkaan tuskin löytyy nykyisistä kirjoista taikka kansista. Mutta miten tämä liittyy tupla-Valmetin sulkuväliongelmiin?

Tarkastellaanpa aseen piippuparin sulkukiskojen kitkapintoja: Ne eivät ole piippujen suuntaiset! Sulkuluisti liikkuu myös piippuparin pituussuuntaan, mutta kitkapinnat ovat kaltevat: Niiden "päästöllä" kompensoidaan pintojen kulumista ja kiilataan sulku tiiviisti kiinni aseen lataamisen jälkeen. Ilman aseen välitöntä läsnäoloa en pysty mittaamaan kaltevuuden astemäärää, mutta silmämäärin valokuvasta arvioiden se on vähintään viisi ja ehkä jopa seitsemän astetta. Periaatteessa pitäisi sulkuluistin "avaimen" (tehdas-nomenklatuurin mukaan "sulkijan vivun") ehkäistä luistin eli "sulkijan" perääntyminen mekaanisesti, mutta käytännössä pitelee luistia etuasemassaan pelkkä jousivoima, ennenkuin sulkukiskojen kulumisvara on käytetty lähes loppuun.

Ammuttaessa joitain latausyhdistelmiä (ei lähimainkaan kaikkia) ylemmästä luotipiipusta, uudella tai erittäin vähän käytetyllä aseella, jonka sulun kitkapinnat on voideltu, saattaa sulku hieman raottua Blish-effektin seuraamuksena. Haulikonpatruunoita tai täysitehoisia luotipatruunoitakaan ammuttaessa ei sulkijan osittaista, hetkellistä aukikiilautumista ilmene, koska rekyyli työntää jousivoiman apuna sulkijaa kiinnipäin, mutta joidenkin latausyhdistelmien huippupaineen vaihe osuu hankalaan kohtaan. Miedoilla kevytlatingeilla ammuttaessa syntyy Blish-vaikutus tehostetummin, koska paine on alhainen ja rekyyli erittäin mieto. Laivatykkien lukotkin pyörivät aukipäin vain osapanoksia tai paukkulaukauksia ammuttaessa, mutta ne pysyivät visusti kiinni täyspanoksia jyräyteltäessä.

Ilmiö lienee ollut tuttu Valmet/Tourulan konstruktööreille jo 1960-luvulla, koskapa luotipiippu palautettiin 70-luvun haulikkorihla-malleissa ja niiden seuraajissa haulipiipun alle, oltuaan vuosien 1955 - 65 malleissa yläpiippuna. Niitä aiemmassa "Haulikkoluodikko M 1950:ssä" se oli ollut alapiippuna. Valmet 412 on edeltäjiensä tavoin (alkaen jo Remington Model 1932:sta, välivaiheen Damon Petrik kautta) suunniteltu alkuaan haulikoksi. Sulkupintojen kaltevuus on säädetty haulikon sisäballistiikan mukaisesti.

Jos ase olisi suunniteltu alkuaankin kaksoisluodikoksi, kirjattaisiin kitkapintojen päästökulma minuutteina, eikä asteina. Blish-ilmiöstä taittoladattavassa aseessa on aiempi havainto haulikkorihlasta Savage 24 V jo 1970-luvun alkupuolelta, jolloin muuan työkaveri toi tutkittavakseni kyseisenmallisen aseen. Normaalisti oli aikalaisissa 24 V-malleissa pienoiskivääri-kaliberinen tai .22 WMR-kaliberin luotipiippu ylempänä ja haulipiippu alempana, mutta kyseisen yksilön yläpiipun kaliberi oli jo .222 Remington.

Kohtalotoveri kertoi pelkäävänsä ampua kevytluotisia (50 grs) patruunoita, koska ase retkahti aina auki laukauksen jälkeen, venyttäen myöskin hylsyt jälleenlatauskelvottomiksi. Raskasluotisia (55 grs) patruunoita ammuttaessa ei sulun avautumisia ilmennyt, eikä myöskään ammuttaessa haulipiipulla. Mitään muuta vikaa en voinut havaita sulkumekanismista, kuin ylenpalttisen rasvaisuuden: Tehtaan varastorasvoja ei oltu poistettu baskyylin sisältä. Koska aseen tarkastus tapahtui silloisella työpaikallani, oli käytettävissä suuri kaukalo Varsol-raskasbensiiniä ja kuuden ilmakehän paineilmaverkosto.

Liottelin aseen baskyylia ja piippuparin peräpäätä muutaman tunnin ajan Varsolissa, käyden aina tupakkitauon aikana kääntelemässä aseenosia. Lopuksi puhaltelin ne kuiviksi paineilmalla, ja neuvoin aseen omistajaa välttämään kytkinkappaleen ja piippuparin alapuolisen sulkupykälän voitelua. Yksinkertainen pikahoito tehosi: Ase ei enää aukeillut minkäänlaista luotipatruunaa ammuttaessa, ja hylsytkin saattoi jälleenladata vasarasarjalla. Hylsynhartiat eivät enää siirtyneet millitolkulla eteenpäin, eivätkä kannat vääntyneet vinoiksi. Samanlainen hoito riittänee ensiavuksi myös Valmet 412:n tapauksessa, eli öljyt ja rasvat pois sulun kitkapinnoilta: Luonnollinen kuluminen hoitaa loput ajan ja käytön myötä.

Jos ase olisi omani, nopeuttaisin tietenkin "sisäänajoa" sivelemällä pienen määrän hiomatahnaa kitkapintojen väliin ja nitkuttelemalla "sulkijan vipua" auki-kiinni muutamia satoja kertoja. Aseen sulku olisi tällä keinolla sovitettavissa yksilöllisesti, käytettäväksi siinä olevan piippuparin kanssa. Muiden piippuparien sopivuudesta en paljoja piittaisi. Tämä on tosin harmajaa teoriaa: Laillisen omistusaseen hankin vasta sitten kun "asepolitiikka" on normalisoitunut esi-bobrikoviaaniseen tilaan, jolloin mitään aselupia ei enää tarvita. Eikä omistusase taatusti olisi kaksoisluodikko tai haulikkorihlakaan.

Näkökyvyn verkalleen hämärtyessä olisi johdonmukainen asevalinta diskonnektorilla varustettu pumppu-taisteluhaulikko "väkipyssy-suuhisella" eli "sorsannokalla", joka vähentää hirvihaulilatingin pystyhajontaa, mutta panee hauliryöpyn lakaisemaan koko kadun leveydeltä. Lähilaukauksia varten voi sorsannokkaa tietenkin kääntää 90 astetta, jolloin sivuhajonta on vähäinen, mutta pilkkataulu seulana päästä varpaisiin. "Duckbilly Choke/ Spreader" ehti osallistua Vietnamin sotaan, mutta jostain syystä siitä ei ole tehty edes esittelyitä, puhumattakaan valmistuksesta siviilimyyntiin. Ja "Back Upiksi" TIETENKIN Pistoljet Makarova: Aina mukana, paitsi ei ehkä saunassa. Mutta tokkopa aseita tarvitsisikaan kantaa Suomessa, jossa olisi ehkä kolme miljoonaa puhtaanvalkoista asukasta - käsitteen antropoloogisessa ja maailmankatsomuksellisessa merkityksessä.

Tämmöisiä olivat jorinat, tietokoneen laskelmia odoteltaessa.Joutuivatpa tähän lähtöön myöskin QuickLOADin tulostukset annetuilla tiedoilla, ja olettamuksella, että kaliberi on .30-06. Paineenmerkkien selitys onkin proosallinen: YLILATAUS! Lähetä ankara reklamaatio reseptin kirjoittajalle, jos ohjeet ovat luotikohtaisia. 4.0 grammaa ruutia N560 kehittää paineita 4500 ilmakehän verran. Jokunen jyvä jää silti palamatta. Kohtuullisempi määrä vaikkapa N550:tä antaisi saman nopeuden huomattavasti pienemmällä annoksella ja tehdaspatruunan normien mukaisella paineella. Koko latinki palaisi piippuvaiheessa. Koska olet kuitenkin jo ehtinyt hankkia ruutia N560, josta ei saa aikaiseksi edes kunnon pommia, joudut nyt polttamaan sen Valmetissasi, enemmän tai vähemmän huonolla hyötysuhteella. Seuraavana muutamia laskennallisia, 200 grs Oryx-luodille spesifisiä arvoja ruudilla N560 :

Absoluuttinen minimilataus (ehkä liiankin vähän): 3.20 grammaa. Paine 2220 baria. Lähtönopeus: 664 m/s. Ruudista palaa piippuvaiheessa 86.0 % eli suuliekki on komea - ja ääntä piisaa, vaikk'ei niinkään voimaa. Lähtöenergia: 2866 Joulea.

Hirvikin tosin keikahtaisi hyvin osuvalla kaksoislaukauksella. Esimerkiksi 2 - 3 nopeaa peräkkäistä laukausta 7.62 x 39 mm aseella hengenpaikkaan, sydämen tienoille, kärjistään hieman viistotuilla vakiopatruunan luodeilla, tehoaa paremmin kuin yksittäinen huonommin sijoitettu osuma vaikkapa .458 Win. Magnumilla. Useammasta kuin kolmesta osumasta ei enää koidu osumavaikutusta eksponentiaalisesti lisäävää hyötyä, ellei niitä ammuta sarjatulella lähes rekyylittömällä aseella, kuten kone-pienoiskiväärillä. Kahden sekunnin aikana osuneet laukaukset tehoavat! Voere American 180:n tapauksessa se merkitsisi 45 - 50 osumaa, parhaassa tapauksessa kaikki sisään samasta reiästä, jonka sijainnilla on toki tietysti merkitystä.

3.60 grammaa ruutia N560 kehittää 3163 barin eli ilmakehän paineen, ja nopeutta 754 metriä sekunnissa. Latingista palaa 92.6 % piipussa ja loput ulkopuolella. E0: 3695 Joulea.

Suositeltava maksimiannos on 3.85 grammaa ruutia N560. Painetta kehittyy 3952 ilmakehää ja nopeutta 812 m/s. Ruudista palaa 95.8 % piippuvaiheessa. EO: 4286 Joulea, eli taatusti riittävä hirven ja LUPAhirvenkin tappotöihin, joissa tarkkuusvaatimus on 150 mm kasa/ 100 m/ 4 laukausta, molemmilla piipuilla ampuen. Urakkanasi on nyt etsiä paras käynti 3.70 - 3.80 gramman "haarukasta" harjoitusammuntoihin.

Havaitsemasi painemerkkien epäjohdonmukaisuus aiheutuu siitä arkisesta syystä, että kaksoisluodikko on tavallaan kaksi eri asetta yhteisessä lukkokopassa: Piipunreikien ja patruunapesien pienet yksilöllisyydet aiheuttavat paineen ja luotinopeuden kehittymisen piippukohtaisesti, eikä vain asekohtaisesti. Yhä vieläkin jää askarruttamaan ruudin annostusohjeiden mysteerio: Mistähän louhitusta solasta ne lienevät lähtöisin? Aseräjähdyksen riski ei vielä ole lähellä, mutta hylsyjen kestoikä on lyhyt, ja sehän on tehtaanpatruunoiden kauppureille mieluista. Niin myös lähes puolen gramman turha annos ruutia per jysäys, joka sekin kaventaa tehdas- ja kotilatinkien hintojen eroa.

1809 MM; PT

PS. QuickLOADin vaatimuksia: Piipunpituudet on ilmoitettava AINA piipunsuusta iskupohjaan, patruunapesän pituus MUKAANluettuna. Hylsyn vesitilavuus eli gramma- tai grainipaino on ilmoitettava sen vesimäärän painona, joka täyttää hylsyn SUUN tasalle, eikä vain ruutitilan täyttävää vesimäärää. Grammapaino kylmää vettä = hylsyn tilavuus kuutiosenttimetreinä. Veden grainipainon voi syöttää QuickLOADiin sinällään. Aseen kaliberi on ilmoitettava AINA. Kun nämä tiedot ovat käytettävissä, eivät tulostukset ole enää "noin-arvoja", vaan useinkin lähes nappiin osuvia lukemia, varsin vähäisin asekohtaisin vaihteluin. PT

PPS. "Mikrometriruuvi" on erään mekaanisen tarkkuusmittauslaitteen alkuperäinen ja oikeellinen nimitys. Nykyään se lyhennetään useimmiten muotoon "mikrometri", ja millimetrin tuhannesosa eli mikrometri muotoon "mikrooni". Mikrometriruuvin asteikko on jaettu yleensä 1/100 mm:n askeliin. Samaan tarkkuuteen päästään nykyään jo mittakellolla tai digitaalinäytöllä varustetulla työntötulkilla eli "mauserilla" mitattaessakin.

PT


PPC:n teerilatingit ja "puolivillikissat"

Kävin GOW:in kotisivuilla ja siellä kaveri kyseli teerilatinkeja PPC:hen. Itse olen saanut Hornadyn 80 gr FMJ:n käymään omassa PPC:säni kohtalaisen hyvin. (Kehittely kesken koska ko. luoti on Suomesta loppunut). Voit antaa kaverille sähköpostiosoitteeni, niin annan tiedot komponenteista.

PS. Olisiko toimituksella mielenkiintoa/aikaa/tietoa tehdä juttua Suomessa kehitetyistä 7.62 x 53R muunnoksista esim: 6.3 x 53R, 7 x 53R, 8.2 x 53R ja 9.3 x 53R? Itseäni kiinnostaisivat lähinnä jälleenlataukseen liittyvät asiat.

Hyvää syksynjatkoa: Jarkko.

  80-graininen kokovaippaluoti vaikuttaa soveliaalta 6 mm PPC:hen. Jenkki-luotien saatavuus kuitenkin takkuilee, dollarin kurssin noustua jo yli 7 markan. En pysty välittämään latausreseptejäsi teeripatruunatiedon kysyjälle, koska yhteyteni webbiin hoituvat monimutkaisin järjestelyin, joiden menettelytavan olen jo usein selostanut. Olen lisäksi "jyrännyt" kysymyksen, vastauksen ja kyselijän e-mailiosoitteen pois kirjoituskoneeni työtilasta ja muististakin. Läheskään kaikilla visitooreilla ei edes ole omaa s-postiosoitetta.

Latausreseptien kaltainen yleiskiinnostava informaatio kuuluu kaikille, GOW:n välityksellä, vaikka kaliberi 6 mm PPC USA tuskin runsastuu Suomessa kovin yleiseksi, etenkin kun kilpailijakseen on tullut monipuolisempi 6 mm B.R. NORMA. Sähköttelepä siis reseptit meille, niin syötetään yleiseen jakeluun. Pikkuiset kirjoitusvirheet tekstissä eivät haittaa: Oikoluvussa ne korjataan rutiiniluonteisesti. Harvinaista herkkua ovatkin ne viestit, joihin ei ole häädytty kajoamaan: Netti ja e-mail ovat rappeuttaneet kirjoitustaidon? Teknisten numerotietojen tulee kuitenkin olla oikeellisia. Tiedot testiaseen piipunpituudesta ja hylsyn tilavuudesta auttavat arvioimaan mm. lähtönopeuksia ja pesäpaineita hyvinkin tarkalleen QuickLOAD-ohjelmalla. Tieto rihlannoususta on hyödyksi, arvioitaessa luodin vakautuvuutta lennossa.

PS. Nimitys "puolivillikissa" tarkoittaa patruunaa, joka on maailmalla jokseenkin tuntematon erikoisvariaatio jostain yleisestä patruunasta, mutta kuitenkin tehdasladattu. Varsinaisia "villikissojakin" on 7.62 x 53R-hylsyistä muovailtu. Jossain Savon suunnalla ja pohjoisempanakin oli (on?) varsin yleisesti hirvijahtiin käytetty villikissapatruuna 5.7 x 53R. Huomattakoon, että hirvi ja LUPAhirvi ovat sama eläinlaji, mutta ensinmainittujen kaatoon sopivat a-tarvikkeet valikoidaan kokemuksen kautta, kun taas lupahirvi-patruunan ominaisuudet on säädetty Ruotsin lainsäädäntöön perustuvalla metsästysasetuksella.

5.7 x 57R-patruunat ladataan tarkoitukseensa yleensä 3.2 grammaa painavalla kokovaippaluodilla, jonka lähtönopeus on hirmuinen, jotain .17 Remingtonin tai kevyellä luodilla tulpitetun .220 Swiftin luokkaa. Kohtuulliselta (alle 50 metrin) etäisyydeltä "kainalokuoppaan" tai vaaksan verran parran yläpuolelle kaulaan osuman saanut metsäsonni kuolee kuin salamaniskusta. Sama ilmiö oli havaittu myös USA:ssa, ammuttaessa peuroja .17 kaliberin aseilla asianmukaisilla luodeilla, jotka sorvattiin umpimessingistä tai -kuparista.

Seitsentoistikoita villikissoja kehiteltiin ainakin parin vuosikymmenen ajan, ennenkuin .17 Remington omaksuttiin tehdaslataukseen. Ainoa yleisesti myytävä .17 kaliberin luoti on nykyään reikäpäinen ja suhteellisen heikkorakenteinen; sopiva vahinkoeläinjahtiin, mutta ei hirvieläinten metsästykseen. Sorvilla on edelleenkin kyhäistävä kunnon peuraluodit Jenkeissäkin .17 Rem:iin ja saman kaliberiluokan villikissoihin.

Ainoa kansainvälisesti tunnettu suomalainen puolivillikissa on 6.3 x 53R Finnish; tunnettuna Frank C. Barnesin teoksen "Cartridges Of The World" välityksellä. Siinä tosin ei ole tehty tykö patruunan historiikkia, ammuspainoja, latauksia tai ballistisia ominaisuuksia. Tarkkaa tietoa sen syntymävuodesta ei ole kotimaisissakaan lähteissä. Ehkäpä jatkosodan aikaan tai pian sen jälkeen. Luodin läpimitta on sama kuin .25-20 tai .25-35 kaliberin patruunoissa. Ammuspainot ovat 4.5 - 6.0 grammaa VihtaVuoren uuden lontoonkielisen latauskäsikirjan mukaan. Patruunan syntymän aikoihin oli metsästäminen sotilaskiväärillä ylimalkaan kiellettyä ja hirvijahtiin vaadittiin vähintään (tai käytännössä yli) 8 mm kaliberi.

10.75 mm Berdan ei ollut mitenkään epätavallinen hirvipatruuna, ennenkuin "sakokratia" tuli metsästyslainsäädännön kuvioihin vuodesta 1962. Äskeinen sivistyssana tarkoittaa yhden firman ylivertaista vaikutusvaltaa lainsäätäjään, sekä pyrkimystä kaiken metsästystä ja aseita koskevan valistustoiminnan monopolisointiin, palvelemaan yhden firman tai muutamien kotimaisten yritysten kaupallisia etuja. Tämä menettely oli mahdollinen aikana, jolloin yksi ainoa kalkkivaari pystyi itsevaltaisesti sanelemaan metsästyslainsäädännön koko sisällön. Koska asiantuntemusta ballistiikasta oli kertynyt vain omakohtaisen metsästyskokemuksen kautta, piti neuvoja tietenkin kysyä joiltakin aikalaisilta asiantuntijoilta. Riihimäki on tunnetusti lähempänä pääkaupunkia kuin vaikkapa Lapua, ja neuvonta-palaveerien istuntopaikkoja olivat ravintoloiden kabinetit.

6.3 x 53R Finnish jäi pelkän lintuluodikon asemaan silloinkin kun hirvipatruunan vaatimukset muutettiin 8 mm:n minimikaliberista 250 kpm:n/ 25 m energiavaatimukseksi, luodin minimipainon ollessa 10 grammaa. Vaatimukset täyttävä luoti ei olisi vakautunut aseiden rihlauksessa. Kun Ruotsissa kehitettiin sikäläiseen 6.5 x 55 mm patruunaan "hirvikelpoinen" luoti, korotettiin Suomessa vähimmäisenergian vaatimus 3000 Jouleen/ 25 m, etteivät Ruotsin Mausereista "sporterisoidut" huokeat aseet pääsisi Suomeen, muodostamaan markkinahäiriötä. Elettiin vuotta 1969: Hirvikanta oli elpynyt Suomessa jo niin suureksi, että hirvikiväärien myynnin osuus kaupallisten eduntavoittelijoiden liikevaihdosta alkoi olla merkittävä, ja lainsäädännöllistä markkinaohjailua kielloilla ja pakotteilla tarvittiin entistäkin kipeämmin. Se saatiin, kun sitä tilattiin oikealta henkilöltä.

Latausreseptejä 6.3 x 53R:lle löytyy yhä muunmuassa VV:n manuaalista, vaikka useimmat aseet lienee jo entisöity takaisin kaliberiin 7.62 x 53R. Luotien saatavuudesta ei ole tietoa, mutta ruudin enimmäismäärät ovat seuraavanlaiset: 4.5 gramman Sako-kokovaippaluodille 1.65 grammaa N110:tä. Nopeutta luvataan 895 m/s. 5.4 g Sako-lyijykärkiluodille 2.61 g ruutia N140. Nopeus 915 m/s. 6.0 g Sako-lyijykärki: 2.38 grammaa N140:tä. Nopeus 900 m/s. Latausresepteillä on vain akateemista merkitystä, koska tämän kaliberin, kuten muidenkin suomalaisten puolivillikissojen latausvälineistön saatavuus on epätodennäköistä.

Sako Oy lopetti jo kauan sitten laadukkaiden vasaralataussarjojensa tuotannon, jonka alasajon Virallinen Selitys kuului: "Ei kannata!" Tosiasiallisesti kai haluttiin vaikeuttaa patruunoiden kotilatauksen harrastusta, kuten tehdaspatruunoiden lataamon intresseihin kuuluukin. Seuraava villikissa 7 x 53R ei esiinny saatavillani olevissa painetuissa lähteissä kuin ohivilahtavana mainintana, että sellainen on ollut joskus olemassa.

7 x 54 mm Finnish on ladattu 6.5 x 55 mm Mauserin hylsyyn, joiden tuotantovälineistö ja kai ylijäämä-hylsyaihioitakin oli jäänyt Lapualle muistoiksi välirauhan aikaisesta patruunatuotannosta Ruotsin armeijalle. Patruunaa latasi sittemmin myös Sako Oy, joten voidaan puhua jo tehdaspatruunasta, eikä edes puolivillikissasta. Se kehiteltiin ilmeisesti piipultaan loppuunsyöpyneiden ja seuraavaan kaliberikokoon porattujen sekä rihlattujen Ruotsin Mausereiden ja ehkä myös 6.5 x 50 mm Arisaka-kiväärien rehuksi. Samaan tapaan voitiin väljennysporata ja uudelleenrihlata myös 7.62 mm Mosin-Nagant -patruunalle pesitettyjä, turmeltuneita tai jo tehtaan jäljiltä horoja piipunputkia käyttökelpoisiksi ja laillisiksi hirvikivääreiksi, kalibereihin 8.2 mm tai 9.3 mm x 53R.

Samalla saatiin sotarintamilta tai ehkä jo Punakapinan hurmekentiltä besorgatut aseet "luvitetuiksi". Valtion omaisuuttahan ne olisivat oikeastaan olleet, mutta 2. maailmansodan jälkeen oli valtiolla varikoissaan riesaksi asti piipuiltaan hyväkuntoisiakin 7.62 x 53R-kaliberisia pulttilukkokiväärejä, joten piipuiltaan epäkurantteja aseita ei enää kaivattu joukon jatkoksi, tuottamaan pelkkiä lisäkustannuksia. Asesepille ja tehtaillekin myönnettiin oikeus "koota varaosista" metsästysaseita, ja varustaa ne omilla tavaramerkeillään sekä uusilla sarjanumeroilla.

Monet aseet porattiin myös 12.0 x 75R-kaliberisiksi pienoishaulikoiksi, joihin Lapuan Patruunatehdas valmisti messinkisiä kestohylsyjä. Oravannahka oli sotien jälkeen arvossaan, ja pienoishaulikko oli hyvinkin näppärä oravapyssy aikana, jolloin piekkarinpatruunoista oli pulaa, ennenkuin niiden kotimainen tuotanto käynnistyi. Aiemmin oli piekkarinpatruunoita tuotu Saksasta, jonka lataamot olivat kuitenkin sodan päätyttyä vihollisten hallussa ja seisoivat. Tuontia länsimaista taas haittasi valuuttapula: Vientikauppa länteen oli ollut pysähdyksissä vuodesta 1941. Aiemman parhaan kauppakumppanin, Englannin, kanssa oli oltu muodollisessakin sotatilassa 06. 12. 1941 alkaen, ja käytännössä myös USA kävi sotaa Suomea vastaan, varustamalla Vuosisataista Vihollistamme Murmanskin ja Arhangelskin saattueiden tuomilla aseilla sekä tarvikkeilla. (Toistakin vihollistamme, Englantia, avustettiin USA:sta käsin). Eipä ihme, että taalat ja punnat olivat jatkosodan päätyttyä lopussa Suomesta.

Kenties yleisin puolivillikissa oli 8.2 x 53R. Se täytti 0.23 mm:n marginaalin kera hirvipatruunan kaliberivaatimuksen. Tehdaspatruunoita latasi Lapuan lisäksi myös Sako Oy, hankittuaan kiväärinhylsyjen tuotantolinjan. Aseita porattiin ja rihlattiin pelkästään A. Viitasen asepajalla yli tuhat kappaletta väljyyteen 8.2 x 53R, sekä tietenkin VKT:n/ Valmetin Tourulan tehtaan ja Sakon toimesta. Ballistiikaltaan vastaa 8.2 mm Finnish- patruuna saksalaista 7.9 x 57 mm JS- (Mauser-) patruunaa. Luotien läpimitat ovat samat. Suomessa ilmoitettiin luodin läpimitan likiarvo sen osoittamiseksi, että ase oli laillinen hirvenpyydys. (Asetus vaati muistaakseni "yli 8 mm väljyyden").

Saksassa ilmoitettiin aseen porauskaliberin likiarvo 7.9 mm, tarkka nimellisarvo 7.92 mm tai ylimalkaisempi porausmitta 8 mm. Kaliberilukeman perässä esiintyvä kirjain I tai J tarkoitti matalarihlaista asetta, jonka luodin läpimitta oli 8.15 mm. Syvärihlaisen aseen kaliberimerkinnän perässä oli leima IS tai JS. Luodin läpimitta oli tällöin 8.32 mm. Hoikempia luoteja voitiin ampua syvärihlaisella aseella, mutta S-luotien ampuminen matalarihlaisella aseella johti usein räjähdykseen, ja ainakin piipunputken pikaiseen vaipoittumiseen. Suomalainen kaliberin merkintätapa on yksiselitteisempi ja käytännöllisempi.

Ballististen ominaisuuksien ohella myös ruudin annostelureseptit ovat käytännöllisesti katsoen samat 7.9 x 57 mm JS- ja 8.2 x 53R- kaliberien patruunoille. VihtaVuoren "Reloading Manual", painettu tammikuussa 2000, mainitsee vain kaksi enimmäisannosta ruudille N140. Toinen on 3.28 grammaa kokovaippaisen 8.2-grammaisen Sakon lintuluodin kera. Lähtönopeutta luvassa 900 m/s. Toinen resepti on 13-grammaiselle Sakon lyijykärkiluodille: Tasan 3.0 grammaa N140:tä. Nimellinen lähtönopeus 770 m/s. Testipiipun pituus on ollut 610 mm ja sen rihlannousu 9½ tuumaa, eli piippu vakauttaa kaikki 8.32 mm läpimittaiset Mauser-kiväärin luodit, ja tavanomaisin varotoimin voidaan soveltaa 8 x 57 mm JS- patruunan reseptuuria ruutien annosteluun. "Reloading Manualista" niitä löytyy seuraavalta aukeamalta (sivut 220 - 01) muutamille jenkkiluodeille, mukaanlukien myös aloitusannosten suositukset.

Todellinen patruunakummajainen on ollut 9.0 x 53R, jonka luodin läpimitta oli muutamia sadasosamillejä yli nimellismitan. Aseiden valmistajasta ei ole tietoa, mutta ne on ilmeisimmin rihlattu samalla kalustolla kuin Suomi-konepistoolien piiput, joten epäilynalaisia ovat Tikkakoski Oy, tai piippujen valmistaja Mikro Oy (aiempi Joonas Mataraisen asepaja). Aseita on piiputettu tai uudelleenporattu ehkä jo ennen sotia. Jatkosodan aikana (v:sta 1942) ja sotien jälkeen, ehkä 70-luvulle saakka latasi patruunoita aseliike Urheiluase Oy eli käytännössä firman edesmennyt omistaja, Matti Tähtinen, käsityönä. Aseliikkeellä oli lataamolupa. Sopivankokoisia luoteja valmistettiin Saksassa. Niiden läpimitta oli .357 tuumaa, joten myös länsimaiset .358-kaliberiset luodit olivat käyttökelpoisia.

Varsinaisia tehtaita ei kiinnostanut patruunatuotanto harvinaisiin aseyksilöihin, mutta Maa- ja metsätalousministeriön myöntämä poikkeuslupa mahdollisti käsinladatun patruunan käytön hirvijahtiin vielä silloinkin, kun hirvenmetsästys-asetukseen oli lisätty sakokraattinen vaatimus: "Patruunan on oltava tehdasladattu". Poikkeuslupa myönnettiin maan tavan mukaan "Hyvä Veli"-periaatteella; olihan MMM:n yli-jahtivouti ("Tiitus J. Nyppylän" fyysinen esikuva) usein nähty vieras Urheiluase Oy:n myymälässä.

9.3 x 53R Finnish on edellisestä poiketen "puolivillikissa" eli "tehdas-villikissa", jota Sako Oy lataa tiettävästi yhä, kuten myös Lapua Oy 8.2 x 53R:ää. (Täsmällisiä ajantasaisia tietoja ei ole saatavina kummankaan lataamon tuotevalikoimista). Sakon 9.3 mm 16.5-grammainen lyijykärkiluoti on suhteellisen ohutvaippainen, mutta sen iskunopeus on varsin alhainen, koska ainakin tehdaspatruunat on ladattu verraten matalapaineisiksi. Joistakin aseräjähdyksistä on liikkunut aikoinaan kulkupuheita, täsmennettyinä siten, että 9.3-millisiksi poratut Winchester M 1895:t ovat revenneet joltakin kohdalta. Sulku kyllä kestää, joten aseen piipunseinämä lienee ollut joltain kohtaa liian ohut ja kenties ainevikainen. "Ryssänwinsuja" on sentään uudelleenpiiputettu mm. kaliberiin .45-70 Government, mutta piippu on tällöin porattu uudesta umpikangesta, jättäen sen seinämävahvuus kauttaaltaan riittäväksi.

Aiempi käytäntö oli aseen alkuperäisen piipun reiän väljentäminen, kalvaminen sileäksi, rihlaaminen ja käsinkolvaus, sekä patruunapesän ja sen ylimenokartion kalvaminen uusiin mittoihin. Nykyisin nämä väljennysporaukset ovat jo historiaa. Ne on korvannut uudelleenpiiputus, joka mahdollistaa 7.62 x 53R- kaliberisen patruunan hylsyn "suoristamisen" miltei sylinterimäiseksi 12.0 x 75R-haulikonhylsyn tapaan ja .458-kaliberisen luodin istuttamisen patruunaan. Villikissa-variaatioita on kehitelty Mosin-Nagantin hylsyn pohjalle nyttemminkin, vaikka niiden "boomi" Suomessa ajoittui 1940-luvulle. Tuotekehittely jatkuu edelleen: Lyijyisellä "heel-base bulletilla" (vrt. piekkarinluoti) varustetun patruunan kaliberihan voi olla 12 mm:n luokkaa.

11.63 x 53R-kaliberista patruunaa ampuvan aseen piippu tuskin voisi olla väljennetty vaikkapa Mosin-Nagant M 1891:n alkuperäispiipusta, jos se mielitään mitoittaa pituudeltaan lailliseksi: Seinämävahvuus sen suulla jäisi varsin ohueksi. 40 cm:n etäisyydellä lukon iskupohjasta on piipun tyypillinen ulkohalkaisija luokkaa 17.5 mm, joten seinämävahvuus jää noin 2.9 mm:ksi. Normaalisti kehittyneen suupaineen se kyllä kestäisi, mutta turvallisuusmarginaali jäisi niukanlaiseksi, ja piilevien ainevikojen olemassaolon mahdollisuuskin on pidettävä mielessä. Ohutpiippuinen ase voisi myös potkaista kipeästi.

VihtaVuoren "Reloading Manualista" löytyy tasan yksi enimmäisannosresepti 9.3 x 53R:lle: 3.31 grammaa ruutia N140, luotina edellämainittu Sakon 16.5-grammainen lyijykärkiluoti. Lähtönopeus on vaatimattomat 710 m/s, mutta enemmästä vauhdista voisi koitua pelkkää harmia, koska luodin vaippa on varsin ohkoinen. Patruunan latauspituus tylpällä luodilla on vain 71 mm, kun se voisi olla kärkevämpää luotia käytettäessä 76 mm. Taannoin mainitsin 8 x 57 mm JS-patruunan luotien ja latausreseptien soveltuvan 8.2 x 53R:n lataamiseen. Sama pätee myös 9.3 mm Finnish- ja 9.3 x 57 mm Mauser-patruunoiden tapauksessa: Resepteissä on 16.5 gramman Sako-luodilla ja ruudilla N140 vain yhden sadasosagramman ero.

Lataustietouden niukkuudesta voi päätellä, ettei kotimaisia erikoiskaliberisia patruunoita enää sanottavammin kotiladata, tai niiden käsinlatausta, ainakaan tuontikomponenteilla, ei haluta edesauttaa. Käytännöllisemmän esteen latausharrastuksille muodostaa tietenkin välineistön epäsaatavuus tai sen vähäisestä kysynnästä aiheutuva hintavuus. Ainakin RCBS tekee mitä teetetään, kunhan saa malliksi muutamia aseessa tyhjättyjä hylsyjä, mutta erikoistuotannolla on erikoishintansakin.

2309 MM; PT


FAL ja rintaperilliset

Olisin kiinnostunut, jos tekisitte artikkelin, jossa FN-FALin erilaiset versiot olisivat esiteltyinä edes pintapuolisesti ja muutakin tietoa kyseistä aseesta.

F. von Grabenburg

  Ainakin itseltäni puuttuu spesifinen lähdekirjallisuus ja riittävä henkilökohtainen "tuntuma" FN-FAL:iin. Aikaa siitä, kun olen viimeksi aseen huoltopurkanut, on kulunut 20 vuotta ja ampumakokemuksesta (sarjatuliversiolla) runsaat 15 vuotta. Nykyään en (kuulemma) saisi edes kajota ampuma-aseisiin. Näön huonotuminenkin on konkreettinen este testiammuntatoiminnalle. Siksi kai ovat erilaiset kemialliset aseet ja niiden hyötykäyttö alkameet kiinnostaa "pyssy-krapoja" enemmän; esimerkkinä vaikkapa sudentuhonta mono-etyleeniglykoolilla, johon neuvominen johti melkein raastupaan.

Arvata voi, että kiinnostus C-aseita ja agensseja kohtaan tuosta vain yltyi, kohdistuen tosin käytännöllisistä syistä sellaisiin yksinkertaisiin yhdisteisiin, joita on saatavina valmiina ilman ostolupia ja rekisteröintiä, mieluusti huokeaan hintaan vaikkapa autohuoltamoilta. Yhdisteitä on voitava valmistaa suunnilleen pontikankeittoa vaikeusasteeltaan vastaavilla prosesseilla (tietenkin tarpeen vaatimin varotoimin), joten Tabun, Sarin, Soman ja VX-agenssi sekä risiini-albumiini ovat liian vaikeita ja vaarallisia kotosalla keitettäviksi, mutta perinteiset kloorikaasu, fosgeeni ja "Lost" ovat hiukankin lukiotasoa edistyneempien kemianharrastajien ulottuvilla.

On selvinnyt sekin, miksi paraffiinin liuottimena käytettävän hiili-tetrakloridin saatavuus on hieman takkuista. Sekoitettuna höyryfaasissa rikkihappoon H2SO4 Coffeyn spriitislaamon tapaisessa laitteistossa muodostaa CCl4 kaasua CoCl2, joka tunnetaan tieteellisellä nimellä karbonyylikloridi, ja muutamilla muillakin nimillä. Tuoksu muistuttaa äsken leikattua ruohoa. Kaasun imppaaminen ei ole suositeltavaa. Päihtymystä se ei aiheuta. Seuraavana päivänä uhkaa hapenpuute, keuhkojen täytyttyä verensekaisella vaahdolla, jota pursuu ulos suun ja nenänkin kautta. Jos hengitys saadaan järjestymään jonkinlaisen imu- ja puhallusmenettelyn avulla vaahtoamisvaiheen ajaksi, joutuu potilas köhimään useamman viikon ajan pahan yskän piinaamana, ja syljeskelemään suuhunsa tuppaavia sormenpään kokoisia "keuhkonkappaleita", eli limakalvoista nylkeytyneitä retkaleita.

Hoplofoobikoiden kohtaloksi monilta tahoilta ehdotettu niskalaukaus olisi liiankin armelias menettelytapa, verrattuna muutamiin erikoismenetelmiin, jotka ovat kokonaan oman joikunsa ansaitseva teema: Jätän siis esimerkiksi di-kloori di-etyylisulfiidin vaikutukset ja sen vaihtoehtoiset valmistusmenetelmät selostettaviksi joskus toiste, mahdollisesti VAIN erikoisjakelussa tai CD:nä julkaistaviksi. Pidämme "hofot" epätietoisina siitä kohtelusta joka heitä PAHIMMILLAAN odottaa, kun: "Taiwaan Torwi äänen antaa..."! (Ks. virsi n:o 606 vuonna 1938 käyttöön hyväksytystä "sielunhöylästä"). Polttoroviokin on armeliaampi.

Ehdottamasi FAL-esittelyn voisin tietenkin tehdä "hovioikeuden tapaan", eli pelkkien kirjallisuuslähteiden pohjalta, mutta spesifisiä lähdeteoksia ei ole saatavillani, ja niiden sisältö perustuu muiden havaintoihin, eikä siis omiini. Ja ne "muiden havainnot" herättävät usein enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia.

Luovutan siis aiheen jonkun siihen erikoistuneemman kirjoittajan tehtäväksi. Ampumakokemukseni ovat valitettavan vähäiset, ja uusiahan en enää milloinkaan pysty hankkimaan. (Näinä päivinä tulee ummelleen täyteen 2 vuotta siitä, kun olen viimeksi laukaissut kovapanoksella ladatun ampuma-aseen). 80-luvun ensi vuosina pystyin vielä paukuttamaan "ex tempore" muovitukkisella belgialaisella FAL Sporterilla eli "Mustalla Pirulla" 26 mm kasan 100 metriin 10 laukauksella, tukena pelkkä huopakäärö. En tohtisi mainita tuota henkilökohtaista ennätystäni, ellei paikalla, Virtain Jäähdyspohjan radalla, olisi ollut useita silminnäkijöitä. Kasan koko voitiin myös mitata paikan päällä. Tähtäiminä olivat aseen vakiotähtäimet.

Sittemmin, vuoden 1984 syksyllä Santahaminan "rantaradalla" oli kanadalaisen, suurella suujarrulla varustetun pikakivääriversion osumien hajonta jo huomattava, koska pitihän sarjatulen kontrolloitavuutta tietenkin kokeilla, kun kerran INT:in radalla oltiin. Suujarrusta ei ollut paljonkaan hyötyä, mutta kun älysin asettaa aseen bipodin taakse maastosta löytyneen järeän puupölkyn, alkoivat sarjat osua paremmin kohdalleen. Tauluun en kuitenkaan ampunut, vaan johonkin kantoon tai muuhun maastossa olleeseen tähtäyskohteeseen, eikä osumia tarkistettu: Samaan kohteeseen olivat tulittaneet monet muutkin samana päivänä.

"Sandiksen reissun" pääteemana oli sen selvittäminen, kantaako taljajousen vaiko talja-varsijousen nuoli kauemmaksi. Mittausvälineenä oli laser-teodoliitti, mittaustarkkuus muistaakseni 1 mm/ 1000 m. Jousiaseet olivat melko tarkoin yhtä kauaskantoisia, hieman yli 800 metriä vastatuuleen. Ruutiaseillakin toki tietysti tulitettiin, koska sarjatulen ampumiselle ei ollut esteitä. Elettiin ASE & ERÄ-lehden pioneerikautta, joka päättyi vajaa vuosi myöhemmin kustantajan vaihtuessa ja välillä jo pois potkitun (vasemmistohenkiseksi osoittautuneen) päätoimittajan palattua aiempaakin kireäpipoisemmaksi sensoriksi. Paukkuja piisasi! Ruotsalaisen 6.5 x 55 mm Browning BAR-pikakiväärin patruunat jäivät jopa tähteiksi, koska niissä kaikissa oli valojuovaluoti, joiden ampuminen oli kiellettyä: Niiden kimmokkeita olisi voitu luulla hätäraketeiksi. Yksi laukaus ammuttiin, mutta kun valojuovan liekki todettiin Ankean Aatteen väriseksi, päätettiin välttää riskejä.

Myöhemmin olen jyskyttänyt pitkällä kantohihnalla varustetulla Emmalla "lonkalta" tarkemminkin kuin rajusti potkivalla ja tempoilevalla FALilla, jonka sarjatuli-optio on mielestäni aivan turha: Ase on liian kevyt palvellakseen pikakiväärin korvikkeena tai edes sen vastikkeena: Tarvitsisi alleen jykevän pyörälavetin (esim. malli Sokolov) tai kolmijalan (samaa painoluokkaa kuin kotimaisessa Maxim 09/32:ssa). Kertatulta ammuttaessa ainakin belgialainen FAL on sensijaan erinomaisen tarkkakäyntinen ja hyvin kontrolloitavissa sopivalta tuelta ampuen. Ennätyskasan tulikadenssi oli noin laukaus sekunnissa, eli 60 ls/ min. luokkaa. Vain ensimmäinen laukaus oli varsinaisesti tähdätty. Seuraavien edellä tarvitsi vain vilkaista, että ase oli laskeutunut rekyylihypähdyksen jälkeen kohdalleen filttikäärön päälle painuneeseen poimuun.

Henkilökohtaiset FAL-kokemukseni rajoittuvat siis näinkin vähiin, joten niiden pohjalta ei erityisen laadukasta esittelyä syntyisi, eikä huonoja juttuja ole enää mikään pakko tehdä: Aiheita kyllä riittää!

2209 MM; PT


Tst-pistoolin sääntötarkistuksia

Saako tstpistolero-ammunnoissa käyttää latauksia joiden PF on alle 125? Entä onko rajoituksia lippaiden suhteen? Olisin myös kiinnostunut anatomiataulun saatavuudesta sekä hinnasta.

SSS

  Mitään Powerfactor-rajoituksia tst-pistooliammunoissa ei ole. (Tappokriteerin täyttyminen on kuitenkin voitava toteennäyttää rajatapauksissa, eli lävistys 25 mm kuivaa mäntypuuta tai upotus 22 mm kuivaan sanomalehti- taikka puhelinluettelonippuun). Lippaiden ja aseiden tulee olla käytännöllisiä, eli kaikki itsepuolustus/sotilasaseiksi suunnitellut kelpaavat. Mitään kompensaattoreita tai punapistetähtäimiä EI SAA käyttää. Muista myös, että aseen tulee olla sellainen, jota kantaisit/ kannat mukanasi "pistoolin alkuperäistä käyttätarkoitusta varten".

Anatomiataulu on vasta suunnitteilla, eli ei ole vielä saatavissa. Täytyy vielä tyytyä "FBI-tauluun" tai Wanhaan IPSC-tauluun muunneltuna; vaikkapa edes naamarilla varustettuna. Muista, että pisteitys poikkeaa totutusta prättikaalin pisteitysmenetelmästä. Jokaisesta osuneesta laukauksesta saa pisteitä, toisin kuin prättikaalissa, jossa vain kaksi parasta osumaa lasketaan/ taulu. Myöskin taulun osuma-alueet (hengenpaikat, A-, B- ja C-alueet. Ks. ensimmäinen tst-pistartikkeli, siinä selostetaan tarkasti ko. asia) ja pisteet poikkeavat IPSC:stä. Max. 10 pist/ taulu (osumasta hengenpaikkaan). Anatomiatauluun kuuluvat ehdottomasti silmät, nenä ja suu, jotka auttavat tähtäämään pään hengenpaikkaan. ("Maamerkit" voi kukin piirtää tussilla nykyiseen prättikaalitauluun, jos siinä on pää).

Vartalo-osumien arvo voitaisiin tarkistaa pisteitä jaettaessa jonkinlaisella "shabloonalla", koska eiväthän sisäelimetkään näy päällepäin, mutta IPSC-tauluun tarvittaisiin lisäykseksi käsivarret, tai ainakin poikittainen merkkiviiva kainaloiden korkeudelle, koska rintakehän "kardio-vaskulaarinen" hengenpaikka sijaitsee vaatetetun henkilön kainalolinjan yläpuolella, vartalon keskiviivan molemmin puolin. Äskeinen tieteellinen termi tarkoittaa sydämen yläosaa, jossa sijaitsevat "pumppua" käynnissä pitävät hermosolmukkeet sekä suuret verisuonet, joihin osuminen tuottaa käytännössä tajunnan sammumisen muutamien sekuntien kuluessa ja kuoleman jopa yhdessä minuutissa.

Raakaa, mutta realistista: Puolustustilanteissa pistoolin käyttöetäisyydelle on hyökkääjän tappaminen usein välttämätöntä, ellei varoituslaukaus esimerkiksi jalkaterän läpi näytä tehoavan esimerkiksi heroiinilla, mutta joskus pelkällä alkoholillakin itsensä "puuduttaneeseen" hyökkääjään. Huvikseen vastaantulijoiden kimppuun hyökkäävien katurikollisten jalkineissa saattaa myös olla teräsvahvisteiset kärjet, joita luoti ei ehkä jaksa lävistää. Varoituslaukaus jää tällöin tehottomaksi, ja tositoimiin ryhtymiseen alkaa olla pirunmoinen kiire. Käytettävissä olevien sekunnin kymmenysten aikana ei ehdi pohtia filosofisesti hätävarjelun oikeutusta. Huomio keskittyy hengenpaikan tai lamauttavan osumakohdan valintaan. Siksi on harjoiteltava osumista niihin harjoittautumisesta päästyäänkin, kunnes ase suuntautuu oikeaan kohtaan pikemminkin vaistomaisesti kuin tietoisesti tähtäämällä.

IPSC-taulun mallina on kai ollut Neanderthalin ihminen, koska figuurista puuttuu kokonaan kaula, jossa olisi hengenpaikkana pituussuuntainen keskiviiva ja suuret verisuonet sekä hermoradat ko. keskiviivan molemmilla sivuilla. Kaikki vartalon elintoimintoja ylläpitävät "kaapelit ja putket" kulkevat ihmisen ohuimman kohdan kautta. Kaulaosuma olisi välittömästi lamauttava, eli 7 - 10 pisteen arvoinen täysrealistisessa anatomiataulussa, jollaista tuskin koskaan voidaan ottaa käyttöön, koska osumien arvon laskentaan tarvittaisiin lääkäri tai tietotasoltaan vastaava anatomian ja traumatologian asiantuntija.

MPP 1909MM


Meni vaikeaksi..!

Kiitos tiedoista. Arvelin, että ase olisi aikoinaan tehty nimenomaan sotilaskäyttöön. Voisiko ko. aseesta saada hieman historiallista tietoa? Onko vinkkejä? Olisiko joitain nettiosoitteita tiedossa esim. valmistajan taholta?

Syysterveisin: Juha

  Sorry, aseveli! Nettiosoitteiden etsintä on minulle mahdoton tehtävä, koska suoraa nettiliitäntää ei ole eikä tule milloinkaan. Sen ylläpito maksaa RAHAA. Nykyiset FIM-setelit ja tulevat ECUt ovat liian hyvin suojattuja, että replikoita voisi tuottaa itse perinteisin kemigraafisin menetelmin. Pankkeja tai kioskeja en myöskään mielelläni ryhdy ryöstelemään (olemus ja ääni liian yksilölliset; joutuisin eliminoimaan jokaisen silminnäkijän), joten on tyydyttävä kieltäytymään KAIKESTA, joka jotakin "bungaa" eikä ole välttämätöntä normaalien elintoimintojen ylläpidolle. Lisäksi eivät ATK-valmiuteni riitä netissä surffailuun, minkä vajavuuden lienen jo usein maininnut. Kuuluisa "Pihtiputaan Mummokin" on ATK-nörtti minuun verrattuna.

Kaikkea oppia en pysty jonkin käsittämättömän eston takia omaksumaan, mutta se tietous, joka minua KIINNOSTAA, tarttuu lähtemättömästi muistiin kertanäkemällä, -lukemalla tai -kuulemalla. Viihde-elektroniikan sovellutukset, mukaanlukien automaattinen tiedonkäsittely, ovat mielenkiintoni piirin ulkopuolella, pysyen aina outoina ja vieraina.

Tässä tapauksessa on ongelmana, että et antanut minkäänlaista vihjettä siitä, mitä asetta on koskenut kysymys, johon olet saanut vastauksen. Käytän vanhanmallista tieturiani pelkkänä kirjoituskoneena: Kun kuulen, että jokin laatimani teksti on sähkötetty onnellisesti ja kokonaisena nettiin tai vastaanottajalleen, eli on tarttunut Titarin mukanaan viemälle korpulle, "jyrään" kyseisen tiedoston pois koneeni työtilasta, muistista, ja mielestäni: "Tapaus on loppuun käsitelty" omalta osaltani. Vähäinenkin vihje, esimerkiksi aseen merkki, palauttaisi toki aiheen mieleen jostain korvienvälisen "varsinaisen tietokoneeni" muistilokerosta.

Termi "jyrääminen" ei kuulune ATK-sanastoon, paitsi lontoonkieliseen. Aikoinaan sillä tarkoitettiin magnetofoonin nauhan, telegrafoonin langan, tai nyttemmin vaikkapa videokasetin "henkselin" tyhjentämistä aiemmasta taltioinnista, yleensä tallentamalla sen päälle tuoreempaa materiaalia. Termi on peräisin ajalta, jolloin puhetta tai muuta akustista informaatiota taltioitiin mekaanisen sanelukoneen pyörivälle vahasylinterille uurretun spiraalimaisen uran syvyyden vaihteluina, jotka voitiin muuttaa diktafoonin äänirasian avulla takaisin korvinkuultavaksi ääneksi. Diktafoonin lieriölle taltioitu sanelu kirjoitettiin yleensä myöhemmin paperille pysyväisempään olomuotoon, joten äänitaltio oli tehnyt tehtävänsä, ja se sai mennä.

Lieriölle uurrettu ura voitiin kirjaimellisesti jyrätä sileäksi pienellä teräs- tai kivitelalla, minkä jälkeen lieriö oli "jyrätty blankoksi", ja sen pinnalle voitiin sanella uusi äänitaltio. Joissakin paikallislehtien toimituksissa olivat sylinteridiktafoonit käytössä mahdollisesti 1960-luvulle saakka, vaikka magnetofoonikin oli oli jo keksitty. Lieriökoneen etuna oli mekaanisen laitteen idioottivarmuus. Haittapuolia olivat niukanlainen kapasiteetti (4 - 10 minuuttia) ja ikääntyneiden lehtimiesten hyvin muistama ominaisuus, että "diktafoonin tuuttiin piti karjua p..seestään asti. Hiljainen hyminä ei lieriölle tarttunut". Lehtitalon ikkunan alla kuunnellen saattoi ainakin kesäisin, ikkunan ollessa auki, kuulla tuoreet uutiset jo painetun "tiitingin" ilmestymistä edeltävänä päivänä.

(ASE & ERÄ-lehden pioneerikauden numeroissa esiintyy diktafooni "Kalkkivaari"-pakinoiden otsikkokuvassa, tosin esiteltynä suustaan laajenneeksi vinssipumppu-haulikoksi: Joku itäkarjalainen runonlaulaja sanelee kuvassa lieriölle wanhaa loitsua runtuisen ämyrin kautta. Laitetta oli kuljetettu erinäisiä peninkulmia kansanperinteen kerääjän polkupyörän tarakalla kuoppaisilla lehmipoluilla. Äänite kuuluu Kansanrunousarkiston kokoelmiin. Lienee esitetty joskus radiossakin. Lehtitalojen kabinettikoneet pyörivät sähkömoottorilla; kuvassa oleva kannettava sanelukone veivattavalla jousimoottorilla).

Sanelukoneiden tehtaanmerkkinä on Dictaphone kai yhä olemassa. Nykyiset laitteet perustuvat magneettinauha-taltiointiin. Ne ovat vain hieman tulitikkurasiaa kookkaampia, ja kyllin herkkiä taltioimaan kauempaakin mikrofooniin tulleen puhetasoisen äänen, vaikka laite olisi sijoitettuna kantajansa povitaskuun. Useinhan on hyödyllistä nauhoittaa jokin keskustelu puoliviralliseksi dokumentiksi siitä, "mitä tulikaan sanotuksi". Muutamat tutkivaa journalismia harrastaneet kolleegat pitivät aina diktafoonin taskussaan tai käsilaukussaan, käynnistettynä, vaikkapa lounastaessaan jonkun "fiskaalin" seurassa.

Muutamat äänitteet ovat olleet hauskoja kuulla; etenkin repliikit, jotka olivat "hyvää päivää/ kirvesvartta"- tyylisiä, pikaisesti sepitettyjä selityksiä, kun jollekin virkahenkilölle oli esitetty jokin yllättävä ja kiusallinen kysymys vaikkapa tiedossa olevaa korruptiota koskien. Salanauhoitus on tietenkin laitonta, joten varsinaista juridista todistusarvoa ei äänitteillä ole, mutta joitain riemastuttavimpia repliikkejä olen joskus julkaissut pakinoitteni höysteenä, puhelimitse kuultuina ja sanatarkasti mieleen painettuina.

Asianomaiset virkahenkilöt ovat tekstin luettuaan huohottaneet naamataulu naudanmaksan värisenä, että: "Mistä HELVETISTÄ se ANARKISTI on tuonkin tiedon onkinut?!" Muu lukijakunta on kuitannut tietenkin jutut vilkkaan mielikuvituksen luomuksena: Se on huumor'miehen "osa ja arpa" sarvikuonomaisten tosikoiden valtakunnassa, jossa toki niellään yököttelemättä myyntipuheet ja muu "hugalla voideltu pajunköysi", jos se vain julkituodaan ns. "asiatyyliin", ilman huumorin häivää tai perusfraseologiasta poikkeavaa sananviljelyä.

Taas eksyttiin tykkänään väärälle teknologian alueelle, ja muillekin syrjäpoluille, mutta kun en tiedä, mitä asetta kysymys koski, niin vaikeaapa siihen on edes yrittää vastata.

2109 MM; PT


"Elämästä/ kuolemasta kamppaillaan..." ?

Pitääkö tuo huhu GOW-sivujen lakkauttamisuhasta paikkansa? Millä perusteella se aiotaan viedä läpi. Minä kun olen aina ollut siinä uskossa, että Suomessa on suhteellisen vahva julkaisuvapaus (paitsi tietysti taannoiset "suomettumiseen" liittyvät ulkopolitiikkaa sivuavat aiheet, mutta se on nyt onneksi suurelta osin takanapäin). Onko kyseessä jokin lakiin perustuva painostus, vai onko se luonteeltaan henkilökohtaista vainoa.

Jyrki

  Monet haluaisivat GOW:n sammuvan kuin saunalyhty talvimyrskyssä, sortuneena taloudelliseen kannattamattomuuteensa, tai painostukseen joltain viranomaistaholta. Viimeksimainittu vaihtoehto on tosin mahdollinen vain siinä tapauksessa, että Internetiin kohdistuvat sensuuritoimenpiteet onnistuvat joissakin muissa maissa, ollen Suomen viranomaisille ennakkotapauksina, joihin on helppo vedota. Kyseessä on silloin yleismaailmallinen ratkaisu, jota tehtäessä Suomen kokoinen maa ei voi, eikä uskalla toimia aloitteentekijänä.

Sensijaan jo esimerkiksi Saksassa tapahtuvaa kehitystä on syytä pitää silmällä, jopa lievällä huolestuksella, mutta Internet-järjestelmän kohtalo ratkaistaan tietenkin USA:ssa. Jos punikkien ("liberal democrats") henkisen ylivallan paisuminen saa jatkua nykyvauhdilla, käy viestinnän vapaudelle koko maailmassa yhtä "vanhanaikaisesti", kuin on käynyt vaikutusvaltaisimman painetun ja filmatun sekä sähköisen joukkoviestinnän sananvapaudelle: Lehdet, elokuvat, radio ja TV kylvävät yksipuolista "aatteellista julistusta" tai tyhmentävää viihdettä, jonka osuus on kasvusuunnassa. Rahvaallehan riittivät jo muinaisessa Roomassa "leipä ja sirkushuvit". Asevastaista indoktrinaatiota voidaan pakkosyöttää myös viihteeksi naamioituna; esimerkkinä elokuvasarja "Tappava Ase".

Yli 20 vuoden ajan asioita "myrskyn silmässä" tarkkailleena en anna erityisen korkeaa arvosanaa ilmaisunvapaudelle Suomessa, joten nimenomaan täällä on uusi viestintämuoto tuottanut "kulttuurishokin". Painostustoimet kohdistuvat henkilöihin: Maan ja maailman tapa on ilmiöiden ja ideologoiden henkilöiminen: Oli "Stalinin Venäjä", "Hitlerin Saksa" ja "Maon Kiina". Toistaiseksi on persoonaani kohdistuva painostus ollut luonteeltaan taloudellista, eli jokapäiväisen leivän ansaitseminen omalla työlläni on tehty mahdottomaksi jo vuosia sitten.

Askarointi GOW:n juttujen kimpussa on lähinnä "luppokauden puuhastelua", vaikka nyhrään näppiksen äärellä joskus 12 - 16 h/d ja useimmiten 7 d/w: Jonkunhan pitää muokata materiaalit (myös those in English; useimmiten juuri ne) julkaisukelpoisiksi ja ymmärrettäviksi kieliasultaan ja oikeinkirjoitukseltaan. Se on varsinaista "kutsumustyötä": Kahta (2) lontoonkielistä visitooria lukuunottamatta ovat vierailijat (US ARMY mukaanlukien) imuroineet tietouden ilmaiseksi. Jotkut ovat todennäköisesti hyötyneet informaatiosta taloudellisestikin.

Ilmeisesti vain noin 15 - 20 % poliisin kenttätyöntekijöistä ryhtyy suojelemaan puna-/ viher-politikoitsijoita ja muitakin hoplofoobeja. Tuplaten suurempi osa virkavallasta on "meikäläisiä". He valitsevat empimättä joukkueen, johon liittyvät. Väliin jäävä osuus ilmoittautuu "sairaiksi" muutamia päiviä kestävän rettelön ajaksi, jos VIISAITA ovat. Hoplofoobien suojelijat leimautuvat nimittäin itsekin asevihaajiksi, joita ne myös lienevät. Luoti "silimien välliin" on oikeastaan jopa liian nopea ja helppo lähtö moisille tosi-cioille: Onhan polttopullo keksitty jo 600-luvulla (= "kreikkalainen tuli" saviruukussa; keksijäksi mainitaan insinööri Kallinikos), ja sinappikaasu 1800-luvulla. Tosin sen hyötykäyttö keksittiin vasta ensimmäisen maailmansodan aikaan. Joskus on kuitenkin pakko laukaista myös ampuma-ase: Aina ei ole aikaa nautiskeluun!

Esimerkiksi Vesan Metsästyssivulla esiintyvän kritiikin katson sinänsä henkilööni kohdistuvaksi mainonnaksi, mutta loukkaavaa on se, ettei asiantuntemustani muiden kuin ampuma-aseiden alalla ole muistettu huomioida. (Itsekriittisesti joudun tosin toteamaan, että olen pahoin laiminlyönyt kemiallisten aseiden tykötekemisen). Aseethan eivät ole pelkästään pyssyjä, puukkoja tai kirveitä: Lienen joskus maininnut, että ASE on mitä tahansa, alkaen "hugalla" sivellystä hammastikusta, hamaan "Tuomiopäivän Latinkiin" eli kobolttipommiin, jollainen tuhoaa ilmakehässä räjäytettynä maapallolta kaikki eläinkuntaan kuuluvat olennot, poislukien ehkä rotat ja torakat. Laji Homo Sapiens Sapiens ja sen tieteellisesti "jalostettu" alalaji Homo Sovieticus katoavat maan päältä ensimmäisinä.

Sikäli kuin olen saanut tietoa kiertoteitse keskustelupalstojen sisällöstä, on teemat "GOW ja PTK" käsitelty loppuun, kun on havaittu, etteivät loukkaukset ja kätketyt uhkauksetkaan tehoa, koska "nimettömien nimimerkkien" kannanottoihin emme suhtaudu vakavuudella. Nimellään on esiintynyt vain joku YLE:n toimittaja, jonka motiivit selittää wanha sanonta: "Se huutaa, joka pelekää!" Asevihaa kylväneet joukkoviestimien toimittajathan ovat politikoitsijoiden jälkeen ehkä suurin yhtenäinen ammattiryhmä, joka joutuu vastuuseen sanoistaan ja teoistaan, kunhan "Taiwaan Torwi äänen antaa.!"

GOW:n linja siis pysyy pääsääntöisesti ennallaan. Tietyistä aiheista on sanottava tullut jo sanotuksi, joten toistot harvinaistuvat, vaikka "kertaus onkin opintojen äiti". Muistuttaahan Suomen ampuma-aselainsäädännön "uudistuksen Kolmas Vaihe" sinälläänkin asianosaisten mieliin sen, millaiset vastatoimenpiteet ovat tarpeen. Myöskin Yhdistyneiden Kansakuntien "Asepöytäkirja", johon odotettavissa olevat vainotoimet perustuvat, joudutaan jossain vaiheessa julkistamaan, vaikka sen valmistelu on onnistuttu pitämään visusti salassa erityisesti niiltä, joita asia koskee. Suomalaisten politikoitsijoiden osuus sen valmistelutyössä tulee ehkä myös julkisuuden valokeilaan.

"Asepöytäkirjan" julkistaminen saattaa jo käynnistää tapahtumavyöryn, jolle ei löydy tunnettua ennakkotapausta maailmanhistoriasta. Ainakin se jouduttaa valmistelevia toimenpiteitä, joista tärkein on asevihaajien rekisteröiminen. Myös "Nuorta Kaartia" on silloin syytä ryhtyä aseistamaan ja harjoittamaan erilaisten välineiden tehokkaaseen käyttöön. "Välineistö" ei tarkoita yksinomaan ampuma-aseita: Muistettakoon ne tieteen lahjat ihmiskunnalle, joita testattiin taistoissa jo 1. maailmansodassa erittäinkin "kustannustehokkaasti", ja tietysti Suomen Talvisodan "salainen ase".

Jos GOW onnistutaankin pimentämään, mihin tosin ei löydy lainsäädännöllisiä perusteita, voidaan "varajärjestelmä" käynnistää varsin lyhyellä viiveellä. Ja senkin pimentämisen varalle on jo varajärjestelmä, jne... Taisi olla lontoonkielisellä sivullamme aforismi, että: "Teknologia liihoittelee kotkan siivillä, kun taas byrokratia lönkyttelee liikalihavan karju-sian lyhykäisillä sorkilla".

2709 MM; PT


9 x 19 mm Husqvarna m/07

Viittaan Tokko tietoa on - osa 16:n kirjoitukseen Husqvarna m/07 (FN m/03) -patruunoista. - Onko mahdollista pesittää ase ampumaan 9 mm Para -patruunoita ja käsitellä lipasta niin että syöttö lippaasta toimisi? Pystyisikö hyvä aseseppä tekemään muutokset? Tämähän ratkaisisi patruunoiden saatavuusongelman, (tietysti siinä tapauksessa ettei kanneta huolta pistoolin keräilyarvosta).

Yst. terv. JA

  Viimeiset Ruotsissa valmistetut H-07:t olivat tietämäni mukaan pesitettyjä samoille 9 x 19 mm pistoolinpatruunoille, joita Husqvarna m/40-pistoolilla oli sallittua ampua "blott, endast, bara, enbart, ensamt", koska H-40 oli esikuvaansa Lahti m/35-pistooliakin heikompi ase, johtuen sen teräsmateriaalin hauraudesta. Teräksen kovuus ei ole sen lujuuden synonyymi, ja jo L-35:ssä oli havaittu parikin "akilleenkantapäätä"; nimittäin täysin tarpeeton kiihdytinvipu (jonka Andreas Schwarzlose oli piirtänyt Standart-pistoolinsa patenttipiirrokseen, mutta hylännyt aseensa tuotantomalleista jo vuonna 1898) ja sulkukappaleen solan nurkkien terävyys, joka aiheutti murtumariskin teräksen "lovihaurauden" kautta, kun aseella ammuttiin enemmälti erityisesti pakkassäällä.

Konepistoolinpatruunoiden ammunta aiheutti luistiin murtuman alun kiihdyttimen akselin alapuolelle joskus jo ensimmäisen lippaan tyhjennyttyä, joten L-35:elläkin oli suositeltua ampua vain pistoolinpatruunoita. Husqvarna m/40 ei ollut juuri lainkaan Parabellum P-08:aa kestävämpi, joten oli tyytyminen varsin mietoihin pistoolilatinkeihin, joiden ampumista H-07 kesti jopa myöhempää mallia paremmin. Viimeisten tuotantosarjojen piiput olivat siis pesitettyjä 9 x 19 mm patruunoille. Muita muutoksia ei tarvittu kuin pesän lyhentäminen n. 1 mm:n verran ja sen läpimitan vähäinen suurentaminen. Monien 9 x 20 mm- kaliberisten aseidenkin pesiin mahtuu Parabellum-patruuna tosin ilman "ahistusta".

Lippaisiin tehdyistä muutoksista ei ole tietoa. Mahdollisesti riitti syöttösillan lievä käyristäminen, jolloin ylipitkät patruunat mahtuivat lippaaseen hieman tavallista yläviistommassa asennossa. Ongelmanasi on se, että 9 x 20 mm pesä on hieman ylipitkä 9 x 19 mm patruunoille. Lyhyen pesän kalvaminen pidemmäksi olisi muutaman minuutin operaatio, mutta ylipitkän pesän lyhentäminen on mahdotonta. Edessä voi olla uudelleenpiiputus, jonka taitava aseseppä kyllä pystyy suorittamaan, koska alkuperäinen piippu on mallina ulkopuolista mitoitusta varten. Eri asia on se, löytyykö (ja mihin hintaan) riittävän paksua piippuaihiota.

Eräs teoreettinen mahdollisuus on piipun peräpaksunnoksen poraaminen läpi, ja ohutseinämäisestä aihiosta pesitetyn piipun kiinnitys siihen hienokierteillä tai jopa puristusliitoksella. Tällaisiin viritelmiin on 9 mm Parabellumia suositeltavampi kaliberivaihtoehto .380 Auto eli 9 x 17 mm Browning (Short). Husqvarna m/-07:n lipas syöttää patruunoita moitteettomasti ja automatiikkakin "spelaa" yleensä luotettavasti, vaikka tehdasladatut patruunat ovat suhteellisen kesyjä. Ellei toimi, niin rekyylijousta voi lyhentää muutamien kierrelenkkien verran. Jos lataat patruunasi itse, on suositeltavampi kaliberi 9 mm Para, koska sen hylsyjä löytyy ampumaradoilta niin paljon kuin viitsii noukkia tai lakaista pussiinsa.

Suositeltava luoti on pyöreäkärkinen .380 Autoon kehitelty 6-grammainen kokovaippaluoti, suositeltava ruuti N310 ja latinki 0.25 grammaa. Latauspituus on 27.5 mm. Ennen hintavaan uudelleenpiiputukseen ryhtymistä kannattaa kokeilla, josko ase toimii näillä latauksilla alkuperäisellä piipulla. Monet yksilöt toimivat.

2709 MM; PT


Supulatinki .30-06:een

Saapiko 8 gramman luotia pökkästyä alitsoonisesti Vihtavuoren N310:llä ? Tai kevytlatauksia ? Kun on nuo Lapuan Lock Baset vähän tyyriitä jatkuvaan käyttöön. Latailisin mieluummin Lapuan 8 gramman FMJ:llä.

Terviisin JiiPee

  Jo vain saa! Saihan jo 1900-luvun alkuvuosina Hercules Bullseye-ruudilla ja hieman raskaammalla vakioluodilla. Latingin virittely aloitetaan tunnetusta .308 Winchesterin supulatingista + 10 - 15 % lisäyksellä. Valmistelevat toimenpiteet, kuten hylsyn nallipesän sankkireiän väljennys 3.5 mm:n läpimittaan ja luotien/ aseen piipunputken liukastaminen on jo moneen kertaan selostettu GOW-sivulla.

2709 MM; PT


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>