<< Uusimmat  Osa 20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 21, päivitetty 18.09.2000

Romput ja taisteluhaulikot

"Mä näitä sivuja luen kai viimeiseen asti...". Niin on tosiaan tullut selailtua näitä sivuja eräänkin kerran ja paperia tulostettu "jokunen" sivu. Siksipä kiinnostaisikin tuo CD, josta liikkuu huhuja ja josta löytyisivät kaikki GOW:n tekstit. Joko kyseinen CD on tilattavissa? Hinta? Vain "tietyille" sivuillanne vieraileville?

Ja sitten kysymyksiin, liittyen "military"-tyyppisiin haulikoihin. Vaihtoehtojahan olisi paljon enemmänkin mutta olen päätynyt seuraaviin mm. hinnan ja tuttujen suositusten perusteella:

Remington 870 - Winchester Defender - Mossberg 590

Löytyykö tietoa yllämainittujen aseiden käyttöominaisuuksista ja kestosta? Jopa niin paljon, että ne voisi jonkinlaiseen "paremmuusjärjestykseen" laittaa. Käyttötarkoituksena tulee olemaan toiminta-ammunnat (sovelletut ressuammunnat) ja jonkin verran myös kiekkoammunta. Eikä mikään tosikkomielinen "pakko-pudottaa-vähintään-20-kiekkoa-25:stä" vaan kunhan omaksi iloksi eco-kiekkoja koittaisin pöläytellä. Reaktionopeutta liikkuvaan maaliin ammuttaessa lienee näissä oloissa parasta harjoitella kiekoilla, koska muunlaisia liikkuvia maaleja on vähemmän saatavissa... ja jos oppisin osumaan edes osaan nopeista kiekoista niin hitaampiin ja isompiin maaleihin osuu aina... Ja jos on tiedossa joku ylivertainen saman hintaluokan haulikko niin ehdotuksia otetaan mielellään vastaan.

Aseiden tulisi olla seuraavilla ominaisuuksilla, jotta ne olisivat soveliaita pääasialliseen käyttötarkoitukseensa:

Piippu: 18 - 21 tuumaa. Patruunakapasiteetti: 1 + 7 (tai 1 + 8). Tukki: Synteettinen. Pintakäsittely: Mattamusta/ sinistetty/ rynsester-tyylisesti fosfatoitu. (Ei rosterimalleja, koska ne näkyvät kauas). Ehkei tämä ole ihan täysin "omaa alaasi" mutta pumppuhaulikoitahan on käytetty maailman "tapahtumakeskuksissa" jo pitkään, ja onhan niillä omat hyvät (ja huonot) puolensa. Onhan noita käytössä kotimaassakin PV:n ja myös sen toisen virkakoneiston palveluksessa olevilla.

Terveisin, nimim. "Hankkimislupa taskussa"


CD-romppuja parhaillaan poltellaan. Tilausosoite ehtii kuvaruutuihin samaan aikaan kuin tämä vastaus. (Kaikki viihde-elektroniikan osaamista vaativa aktiviteetti on oman tietämykseni ulkopuolella. Esim. E-mailini osoitteella tulevat viestit saan tutkittavikseni noin viikon viiveellä. Toinen viikko voi vierähtää ennen "postinvaihtopäivää", ja siitä edelleen muutamia päiviä, ennenkuin pakinani ovat vastaanottajillaan tai GOW-sivuilla, riippuen kuvituksen runsaudesta. Verkkaisaa touhua siis, mutta ei verrattavissa aikakauslehtien julkaisuviiveisiin, jotka olivat vuosienkin pituisia, eikä parhaita pakinoitani ole julkaistu milloinkaan painettuina. Käsikirjoitukset ja piirroskuvat ovat yleensä kadonneet ainiaaksi. Samoin oheistetut valokuvat).


Tilaa, kun vielä ehdit!

Romppu kustantaa FIM 150:-. Se sisältää se myös lontoonkielisen GOW:n aineiston. Mitään ostorajoituksia ei tietämäni mukaan ole, eikä tule. CD-muotoinen taltiointi oli suunniteltu alkuaan GOW-materiaalin "varmuuskopioinniksi" sen varalta, että Suomen Sosialidemokraattinen Kansantasavalta onnistuu siinä, missä Kiinan Kommunistinen Kansantasavaltakin on epäonnistunut, ja puna-viheriä Saksa on onnistunut vain osittain: Maailmanhistorian ensimmäisen ja ainoan VAPAAN viestintäkanavan tukkimisessa. GOW CD:n keräilyarvo kohoaa silloin kuin V2- ohjus, joten kannattaa tilata niin kauan kuin niitä saa!


Kiitoxen Korkia Weisu:

Tähän saumaan sijoitan erityiset kiitokseni yhteistyöstä ja onnitteluni keskustelijoille Vesan Metsästyssivuilla hienosti edenneestä GOW:n mainoskampanjasta! Etenkin nimimerkki "Mustanaamio" on herättänyt selvästi havaittavan mielenkiinnon GOW/ Finnish-sivua kohtaan: Paha kellohan kuuluu aina kauimmaksi!


Taisteluhaulikot ja mellakkapyssyt

Varsinaiseen aiheeseen, eli taisteluhaulikoihin, tullaksemme voin mainita, että aihe kiinnostaa kyllä! Vain metsästys- ja urheiluhaulikoiden esittelyt ja käsittelyt luovutan mielihyvin niiden etuoikeutettujen kolleegoiden tehtäviksi, jotka saavat kirjoituksensa julkisuuteen kaupallisissa lehdissäkin. Metsästys kun ei paljoja kiinnosta, ja sloganin: "Urheilu on SYÖPÄ kansakunnan ruumiissa" allekirjoitan vahvemmalla vakaumuksella kuin tuskin kukaan muu elossaoleva suomalainen.

Luettelemiesi aseiden asettaminen arvojärjestykseen on melkoisen kinkkinen tehtävä, tai sitten helppo, jos jostain mallista löytyy pieni mutta tärkeä tekninen ominaisuus. En tosin tiedä, mitä muutoksia "clintoniaaninen aikakausi" on tuonut nykyisin myynnissä olevaan asemallistoon. Eniten taustatietoutta on Winchesteristä; ampumakokemustakin muutaman laukauksen verran, tosin metsästysmallilla vain, mutta mekanismithan ovat samat kaikissa Model 1200:n ja 1300:n variaatioissa.


"Eläköön se pieni osanen!"

Sulkumekanismiltaan on Winsu kolmikon kestävin, mutta kaikki ovat kyllä riittävän lujia. Mossberg 500-sarjan taistelumalleissa on ainakin ollut eräs pikku osanen, joka muista pumppuhaulikoista usein puuttuu: Latausvarmistin eli automaattinen iskuvasaran pidätin, joka tekee rynnäristäkin RYNNÄRIN, eikä "kastreerattua" Sportteria, ja taisteluhaulikosta TAISTELUhaulikon, eikä lyhennetyllä piipulla ja pidennetyllä makasiinilla varustettua jahti-/ratahaulikkoa. Vasaranpidätin mahdollistaa pumppaamalla ammuttavan pikatulen: Ase laukeaa aina, kun etutukki on latausliikkeen jälkeen työnnetty etuasemaansa, mikäli liipaisinta painetaan taukoamatta tulituksen ajan.

Käytännöllinen tulinopeus ei jää juurikaan itselataavan aseen jälkeen, ja eduksi voidaan katsoa pumppuhaulikon "kaikkiruokaisuus": Toimivuus on riippumaton ammuttavien patruunoiden kehittämästä kaasunpaineesta tai rekyylistä. Tavanomaisen modernin pumppuhaulikon liipaisinkoneisto on yleensä samanlainen kuin itselataavan haulikon mekanismi: Iskuvasara jää vireeseen vielä pumppumekanismin sulkeuduttuakin latausliikkeen jälkeen, kunnes liipaisin lasketaan eteen. Vasta sen jälkeen on ase uudelleen laukaisuvalmis. Sama laukaisukoneisto-moduuli voidaan asentaa itselataaviin sekä pumppuhaulikoihin, eli vältytään tarpeesta valmistaa kahta hieman erilaista moduulia. Pumppuaseen tulinopeus kuitenkin alenee, koska liipaisimen vapauttamiseksi on tehtävä "erityinen käsitemppu". Vaikka liipaisinsormen rentouttaminen laukausten välillä vie aikaa vain muutaman murto-osasekunnin verran, ottaa oman aikansa, ennenkuin se alkaa sujua refleksinomaisesti.


Vuosisataiset perinteet (= Taas sitä "Tylsää Histooriaa")

Pumppu-taisteluhaulikoista ainakin legendaarisessa Winchester Model 1897:ssä oli jo latausvarmistin, eli automaattilaukaisija. Kyseisen mallin "tulikasteesta" tositoimissa on kulunut aikaa satakunta vuotta. Amerikkalaiset olivat lirussa leukaansa myöten Filippiinien muutamilla saarilla, joiden islaminuskoiset kapinoitsijat, "Los Moros" (= "tummat"; espanjaa), osoittautuivat sitkeiksi vastustajiksi. Kapinointi on toistunut aina parin sukupolven välein. Se on käynnissä parhaillaan ainakin Mindanaon ja Jolon saarilla. Pari suomalaistakin oli sotavankeina.

Morojen iskuryhmien ("Los Juramendados" = "valan vannoneet"; esp.) suorittamat itsemurhahyökkäykset olivat lähes jokaöisiä tapahtumia. Huumeilla itsensä rohkaisseet sekä "puuduttaneet" vesurimiehet eivät aina edes huomanneet uudenaikaisista pienikaliberisista jalkaväkiaseista saamiaan osumia. Jenkit lauloivat reteästi marssilaulua, jonka kertosäe kuului: "Damn, damn, damn the Philippinos!/ Cross-eyed kakiack ladrons./ Underneath the Starry Flag/ we civilize them with Krag/ and return us back to our beloved home". Melodia oli sisällissodan (Konfederaatin) marssin "Tramp, tramp, tramp" traditionaalinen sävelmä, mutta jo kauan ennen sisällissotaa sävelletty - virreksi.


Musulmaanit sivistettiin hirvihauleilla

Aikalainen Krag & Jörgensen- kivääri oli kuitenkin liian iskuvoimaton pysäyttämään yöllisiä hyökkäyksiä. Sen kokovaippaluoti oli toki kykenevä lävistämään viisikin peräkkäin asetettua alkuasukasta, mutta hätäisesti suunnatuista laukauksista puuttui wanhan .45-70 Governmentin luotien "pysäytysteho". Jo viime vuosisadan vaihteessa alettiin USA:ssa haikailla Mauser-tyyppistä kivääriä ja vahvemmin ladattua patruunaa, jotka omaksuttiin v. 1903. Kolme vuotta myöhemmin ostettiin Saksasta kevyen kärkiluodin valmistuslisenssi. Vuonna 1899 olivat amerikkalaiset ehdottaneet sotilaskiväärin luotien nopeuden ylärajaksi hieman yli 600 m/s, ja luotirakenteen pysyttämistä 1880-luvun loppuvuosien kehitystasolla, Haagin julistuksen arvovallalla. Filippiinien taistelukokemukset aikaansaivat kuitenkin mielenmuutoksen ja opettivat paljon muutakin vuoteen 1902 mennessä.

Moro-taistelijat "sivistettiin" sillä kertaa taisteluhaulikoiden hirvihauli-latingeilla. Aseet toi mukanaan rintamavastuun saanut kenraali John "Black-Jack" Pershing. Hän oli havainnut karabiinipituiseksi sahatun haulikon etevyyden ratsuväen aseena jo intiaanisodissa, joihin haulikoita otettiin mukaan: "Ameriikan Waltojen Sisällisen Sodan muisteloiden elähdyttämänä". John Pershing varusti joukkonsa taisteluhaulikoilla myöskin Mexikon rangaistusretkelle, jolle mentiin automobiileillä, eikä enää ratsain. Siksipä ei onnistuttu tavoittamaan maantierosvo Doroteo Arangoa, joka tunnettiin omiensa piirissä kenraali Pancho Villan nimellä. "Hyrysysyt" eli "puhkurit" olivat sidoksissa tiehen tai tasamaastoon: Selkähevosilla olisi päästy vuoriston kapeilla lehmipoluillakin kenties haulikkohollille asti.


Historiallinen perspektiivi, ohoi!

Laajempaa huomiota kenraali Pershingin suosimat taisteluhaulikot herättivät I maailmansodan juoksuhautataisteluissa, joihin amerikkalaiset osallistuivat vuoden 1918 alusta alkaen. Vastustajat esittivät virallisen vastalauseen, jonka amerikkalaiset kuitenkin pystyivät torjumaan, tulkiten Haagin sopimuksien (1899 ja 1907) tekstit kirjaimellisesti. Pumppuhaulikot ovat olleet siis käytössä sotatoimissa jo sadan vuoden ajan, vaikka joissain alan lehdissä onkin joskus mainittu aselaji haulikko upo-uutena keksintönä, jota oli hieman kokeiltu jo Vietnamin sodan viidakkotaisteluissa 1970-luvulla. Nooh, eihän syvällistä perehtyneisyyttä historiaan voida vaatia kirjoittajilta, joiden elämäntehtävänä on saada tavaroiden tai palveluiden myyjät ja niiden ostajat kanssakäymisiin keskenään.

Winchester Model 1897:n ura taisteluhaulikkona jatkui toisenkin maailmansodan yli, lähinnä Tyynenmeren sotanäyttämöllä, vähäisemmässä määrin Korean Sodassa, ja mahdollisesti vielä Vietnamissakin. "Ysiseiskaan" mieltyneet sotajermut, joille jaettiin myöhemmissä rettelöissä uudenaikaisempia hanattomia "virtaviivaistettuja" aseita, haikailivat nimenomaan latausvarmistinta, joka mahdollistaa pikatulen ampumisen pumppaamalla. Jotkut tosin kyselivät myös, että: "Missäs on hana? Mistäs nyt näen, onko ase ampumavalmis, vaiko eikö?"


Mossbergin varmistin on kohdallaan

Mossbergin valinnan puolesta puhuu sen varmistimen sijoitus asianmukaiseen kohtaan, peukalolla hallittavaksi ja kätisyydestä riippumattomaksi eli "ambidekstriseksi". Ainoa epäkohta on hylsynkiskuri, jonka kynnet lipsuvat joidenkin patruunamerkkien hylsynkannoista. Kyseiset patruunat on tosin tarkoitettu ensisijaiseti taittoladattaviin metsästysaseisiin, joissa ei ole edes ejektoria. Res-ammuntoihin ja satunnaiseen savikiekkoiluun hankitaan tykkänään toisenmerkkistä rehua, mutta jos hintavia "Waidmannin Heilejä" on IHAN PAKKO paukutella, löytyy Mossbergiinkin aftermarket-valmisteina terävämpiä "varakynsiä".

Taisipa tulla valinta tehdyksi puolestasi? Nooh, kerta ei ole suinkaan ensimmäinen. Mallimerkintä on Model 590 Special Purpose: Komposiittitukki, Parker-fosfatointi (= "rynkkypinnoitus"), kapasiteetti 9 patruunaa (8 + 1 ), piipunpituus 20 tuumaa, sylinteripiippu, pesitys 12 GA/ 76 mm. Nykyisin alkaa myös täyteispatruunoita olla saatavina kolmituumaiseen hylsyyn ladattuina. Aikoinaan tuotti, etenkin lyijytäyteisiä käytettäessä, huomattavasti lisähajontaa 70 mm:n hylsyyn ladattujen patruunoiden ampuminen 76 mm:n pesästä. Noina aikoina eivät patruunatehtailijat vielä ymmärtäneet ammuksen "vapaahypyn" merkitystä, koska täyteispatruunalta ei odotettukaan hyvää käyntitarkkuutta. Nyttemmin on kyllä jo viisastuttu - Jenkeissäkin. Täyteisluoti-ammunta kuulunee olennaisena osana ressu-taisteluammuntojen ohjelmaan? Pitäisi ainakin kuulua.!


Lisäyksiä oppisanastoon

Latausvarmistimen läsnä- tai poissaolo Mossberg 590 SP:n laukaisukoneistossa on valitettavasti tietämykseni ulkopuolella.Yhtä seikkaa en lakkaa milloinkaan ihmettelemästä: Miksikähän ei luetteloissa tai hinnastoissa mainita meillä eikä muuallakaan onko kaupanoleva ase MELLAKKApyssy vai TAISTELUhaulikko? Ensinmainituissa aseissa (lontooksi: "Riot Guns") on laukaisukoneisto ns. modernia tyyppiä, eli liipaisin joudutaan hölläämään laukausten välillä.

Taisteluhaulikon liipaisin voidaan siis pitää taaksepainettuna, jolloin laukauksen matkaansaattaa latausvarmistin ilman erityisiä sormitemppuja, kun patruuna on syötetty pesään ja sulkulaite on kytkeytynyt jäykkään yhteyteen piipun jatkeholkin "puhkirakoon" työntyneellä kytkinkappaleella tai kiertosulun korokkeilla. Pessimistit väittävät, ettei pumpputoimisia taisteluhaulikoita valmisteta enää missään, ainakaan siviilimyyntiin, ja siirtymä itselataaviin tai jopa RYNNÄKKÖhaulikoihin on jo täydessä vauhdissa.

Rynnäkköhaulikoissa eli KONEhaulikoissa on sarjatulivaihdin. Niiden ensimmäiset prototyypit valmistuivat jo Vietnamin sodan aikana. Remington tyytyi kehittämään itselataavaan vakiomalliinsa helposti asennettavan vaihtimella ja latausvarmistimella varustetun laukaisukoneisto-moduulin. Maxwell Atchisson rakensi täysin uudenlaisen aseen, joka toimii konepistoolin periaatteella, perustuen massasulkuun ja sen momenttiin. Jotkin yksilöt ehdittiin jopa "laukaista vihan vallassa", kuten lystikäs sanonta kuuluu, jos jokin ase ehtii osallistua sotatoimiin.


Mellakkapyssyt Suomessa: Omaa kansaa vastaan!

SA Int:in hankkimat pumppuhaulikot ovat mallia Remington 870. Valinta lienee ollut sattumankauppaa: Jostain on saatu huokea "spotti-erä" Remingtoneja, taittoperäisen mallin siviilimyynnin vaikeuduttua. Haulikot on tarkoitettu lähinnä SPol:ien käyttöön (OMAA kansaa ja maanpuolustajia vastaan: EI sotatoimiin!). "Sen toisen väkivaltakoneiston" varusteisiin eivät ainakaan takavuosina kuuluneet malliltaan yhdenmukaiset pumppuhaulikot, vaan päällekkäispiippuiset, takavarikoiduista rata-/ jahtipyssyistä lyhennetyt aseet. Selitys: "Yhdenkään testatun makasiinihaulikon toiminnan luotettavuus ei ole ollut täysin vakuuttava". (Lieneekö testaajien aseenkäsittelytaidossa ollut vajavuuksia?). Tämä tieto voi kuitenkin olla jo vanhentunutta, kun pumppuhaulikoitakin on takavarikoitu ja rosvottu valtion haltuun tuomioistuinten päätöksillä enentyvässä määrin.

0709 MM; PT

PS. Wuosisadan takaisen marssilaulun kertosäkeen suomentaminen runomittaan on vaikeaa, mutta jos vapaa käännös kelpaa, niin täältä pesee: "Hor/nan pataan filippiinot!/ Rosmot kellanruskeat!/ Alla Tähtilippumme/ pian sivistämme ne/ Kraageilla, ja sitten kotiin seilaamme". (Suom. PTK). Sana "ladron" on espanjaa, tarkoittaen: "Varas". "Kakiack" on alkuaan farsinkieltä, mutta tullut Englannin engelskan sanan "khaki" kautta sotilasslangiin USA:ssakin. Se viittaa moro-sissien ihonväriin tai heidän univormuinaan käyttämiensä kellanruskeiden työvaatteiden väriin.

Marssin "Damn the Philippinos" alkukielinen nuottipainos on "hakusassa", mutta löydettävissä. Julkaistaankin, kunhan tekijänoikeuskysymykset on selvitetty. Melodia on alkuaan hengellisestä laulusta 1800-luvun alkupuolelta. Sanoituksia tunnetaan ainakin neljä. Filippiinien sodan 1898 - 1902 aikaisen runoelman tekijä on tuntematon. TEOSTOn taholta ei ole odotettavissa huomautuksia. 1509 MM; PT


Margon trimmaus ja lisävarusteet

Kyselisin uudenkarhean Margolinin .22 LR:n tarkkuuden parantamiskeinoja: Miten laukaisuvastusta saa "hienommaksi"? Maksaako maltaita? Onko kolvauksesta apua ja miten se tehdään? Vaikuttaako lisäpaino tarkkuuteen? Entä mikä olisi paras äänenvaimenninvaihtoehto (kiinnitys)? Jälkikäteen tehdyt kierteet ovat kuulemma lähes aina sitä sun tätä! Ja meneekö kevyen luistin piikkiin, että valmistaja ei suosittele ampumaan kuin normaalilatinkeja? (Nimellinen lähtönopeus max. 340 m/s).

Nimim. Pistolero

Laukaisun "silittelyyn" on yksinkertaisin konsti aseen ahkera naksuttelu kylmiltään, eli ilman patruunoita, jolloin luonnollinen kuluminen poistaa pahimmat karheudet. Asteen verran nopeampi (vielä täysin ilmainen) keino on viritetyn aseen hanan työntäminen eteenpäin vaikkapa peukalolla ennen kylmälaukauksen liipaisua, jolloin viretuen ja hanan virepykälän välinen kitka lisääntyy ja kitkapintojen kiillottuminen nopeutuu.

Jos taitosi riittävät aseen laukaisukoneiston purkamiseen ja viretuen irti saamiseen, saat aikaan yhtä silkoisen laukaisun kuin aseseppäkin saisi; edelleen ilmaiseksi. Viretuen "nokkaa", jonka varaan hana jää vireeseen, kiillotetaan hienolla hiomakivellä siltä pinnaltaan, joka nojaa hanan virepykälään, ja siihen suuntaan, johon kyseinen pinta liikkuu kitkan alaisena. Hiomavälineeksi käy myös vaikkapa sileän, tasaisen puupalikan pinnalle kiinnitetty pala hienoa vesihiomapaperia, ja loppu-puleeraukseen tulitikkurasian "raappupinta", joka sisältää hienoa lasijauhetta ja punafosforia.


Ei tahkoamalla, vaan hivelemällä!

Hionnan tulee olla hellävaraista hivelyä, joka ei lyhennä viretuen nokkaa, ei muuta sen kulmia, eikä pyöristä teräväksi tarkoitettua särmää. ("Rättilaikka" on tehtävään sopimaton). Hanan täysvire-pykälää ei pidä, eikä sitä kunnolla edes voi hioa, koska hiomakivellä pitäisi kihnuttaa kitkapintaa hanan akselia kohti ja siitä poispäin. Jos taidot eivät tunnu riittävän, on työ viisainta antaa asesepän tehtäväksi. Hinnoittelusta en tiedä. Satanen olisi ehkä kohtuullinen taksa. TIEDOKSI: Yksikään ammattitaitoinen ja vastuuntuntoinen aseseppä ei tahkoa laukaisua "hipaisuherkäksi", vaikka jotkut asiakkaat sellaista vaativat "koska onhan vapaapistoolissakin.!"


Mahdottomuuksia on turha tavoitella

Itselataavan vakiopistoolin ja kertalaukeavan vapaapistoolin liipaisinmekanismit ovat TÄYSIN erilaiset. Samoin itselataavan pistoolin ja pulttilukko-luodikon laukaisukoneistot. Pistoolin laukaisun pystyy muuttamaan sileäksi, mutta se on pakostakin hieman "venyvä", eikä se saa olla liian herkkä. Vähäinen herkistely onnistuisi iskujousta kohtuudella lyhentämällä, mutta koneiston mekanismiaika pitenee, ja herkistyksen lopputuloksena voivat olla laukeamattomat, tai lievemmät, mutta osumatarkkuutta huonontavat "nallipetot". Niiden seurausta on asesyntyinen luotinopeuksien vaihtelu, josta usein syytetään viattomia patruunoita, vaikka alkusyy on liian heikko iskurinlyönti. Hanaa saa keventää poraamalla sen sarvi rengasmaiseksi, mutta iskuvoima on aina peräisin jousesta, eikä "lyöppärin" massasta. Kevennetty hana lyö hieman täysipainoista nopeammin.


Kolvauskonstit

Kolvausmenetelmät on esitelty jo kertaalleen; ampukolvaus kai useammankin kerran: Kampaapas sivut läpi! Käsinkolvaus esitellään jutussa, jonka työnimi oli: "Mestarien mietteitä tarkkuuspiippujen valmistuksesta". Margolinia lyijytapilla kolvattaessa on piipun suu-osa jätettävä sellaiseksi, kuin se on tehtaasta päästyään ollut, eli kiillotettava piipunreiän peräpäätä. Aseen jyvänjalan "panta" (= piipunsuuta ympäröivä holkki) on kiinnitetty extratiukalla sovitteella eli "krympillä", joka puristaa piipunreikää ahtaammaksi suustaan kuin se on taempana piipussa. Lepotilassa olevan piipun ja sen suun välillä ei useimmiten ole mitattavaa halkaisijoiden eroa, mutta paineistetussa piipussa kulkeva luoti laajentaa piippua hetkellisesti jopa useiden tuhannesosamillien verran avarammaksi. Pikafilmaamalla on havainnoitu luodin kohdalla piipun pinnalla perästä suuhun kulkeva pullistuma - jopa 25 mm:n paksuisesta pienoiskiväärin piipusta (SIC!). Ilmiö voitaneen havaita myös herkimmillä venymäliuskoilla mitaten.


"Piilosupistus" parantaa käyntitarkkuutta

Jyvänjalan kohdalla ei piippu pääse laajenemaan yhtä paljoa kuin taaempana, joten syntyy eräänlainen supistusvaikutus, joka on omiaan parantamaan käyntitarkkuutta. Jos ase ampukolvataan, on suositeltavaa poistaa siitä jyvänjalka kolvausprosessin ajaksi. Herää tietenkin kysymyksiä: "Millainen on tarkkuusvaatimus?" sekä "Riittääkö taito tiukkasovitteisen jyvänjalan irtikiskomiseen ja sen uudelleen asentamiseen?". Jos ampuja saa olla kiitollinen, onnistuessaan pitämään edes useimmat osumat pistoolitaulun "mustassa", riittää hänen aseeseensa normaali ampukolvaus jyvänjalan paikallaan ollen. "Kympinmetsästäjän" aseeseen tarvitaan jo pilkunkuksintaa lähenteleviä erikoismenetelmiä, joista harvemmat asesepätkään ovat koskaan kuulleet tai lukeneet; esimerkkinä vaikkapa Margolinin jyvänjalan irroitustarve tai kolvauksen rajoittaminen piipun peräpäähän. Käsinkolvaustaitokin kuuluu jo kadonneeseen kansanperinteeseen: Sitä ei voi oppia lukemalla, vaan tekemällä.


Piippu kolvautuu itsestäänkin

Ahkerasti käytettävä piekkarinpatruunoita polttava ase "ampukolvautuu" ilman erityisiä toimenpiteitä itsestäänkin. Patruunoiden nallimassat sisältävät usein lasijauhetta, joka on juuri sopivan hienoa ja kovuudeltaankin lähes ihanteellista kolvaustahnan "abrasiiviksi", josta muodostuu hiomatahnaa, kun lasijauhe sekoittuu luotivahaan. Uudenkarhean aseen piipunseinämien mikroskooppiset epätasaisuudet hioutuvat pois muutamalla tuhannella laukauksella. Kaikki nallimassat eivät sisällä lasijauhoa, mutta jonkinlajista hioma-ainetta on niiden kaikkien päästöissä, ja usein ruudinkin höysteenä. Iskuherkimmissä eli varmatoimisimmissa nallimassoissa on yleensä lasin kaltaisia ainesosia, silikaatteja, silisiidejä, tms.

Kun seinämät ovat siloittuneet kiiltäviksi, ovat ne myös muovauskaraistuneet niin koviksi, ettei lasijauhe enää hio metallia. Ampukolvaus, tai perinteisempi lyijytappi-kolvauskin muistuttaa tällaista "sisäänajoa luonnollisen kulumisen kautta", kuitenkin pienemmällä laukausmäärällä suoritettuna, tahi noin puoli tuntia tai tunnin kestävällä kihnutuksella. Käsinkolvauksella voidaan poistaa piipunseinämistä "MAKROskooppisiakin" epätasaisuuksia, kuten poikittaisia koneistusnaarmuja, patruunapesäkalvaimen tekemiä purseita, tai ahtaumia piipunreiästä. Margolinin jyvänjalan puristama ahtauma on kuitenkin "rauhoitettava", koska se sijaitsee sillä kohdalla missä sen pitääkin, eli aivan piipun suussa.

Jotkut urheilutarvikekauppiaat ovat kauhistelleet asiakkailleen ja kai painetun sanan palstoillakin kokemusperäisiä ohjeitani, joiden mukaan piekkarinpatruunoita ampuvan aseen piipunreikää ei häädytä puhdistamaan käytännöllisesti katsoen milloinkaan, kun reikä on siloittunut luonnollisen kulumisen tai kolvauksen kautta niin kiiltäväksi, ettei siihen tartu hankauslyijyä tai luotien pinnoitemetallia. Argumenttina on ollut edellämainittu nallimassojen lasijauhepitoisuus. Mutta jos lasipulveri olisi piipunputkelle niin vaarallista kuin annetaan ymmärtää, niin sehän pitäisi putsata piipusta JOKAISEN laukauksen jälkeen!


Oikaisu myyntipuheisiin

Jokaisen ammutun patruunan nalli pöläyttää jauhetta piipunreikään ja seuraavan patruunan luoti pyyhkäisee sen pois, jättäen kuitenkin omat nallipäästönsä tilalle. "Jauhe karhentaa piippua ja lisää siten sen lyijyttymistä", väitetään, vaikka asiahan on tasan päinvastoin! Myyntipuheita taas kerran, vaikka puhdistusvälineiden ja -kemikaalien kaupitseminen muodostaakin vain pienen murto-osan asekauppojen liikevaihdosta. Harvassa ovat ne .22-kaliberiset piiput, jotka on onnistuttu pilaamaan ampumalla tai laiminlyömällä puhdistus (ellei aseen säilytyspaikkana ole perunakellari tai muu kostea "jemma"), siitä alkaen kun ruostuttamattomat nallimassat tulivat käyttöön.


Lämpö-eroosio turmelee piipunputken

Monisatakertaisesti lukuisammat piiput on sensijaan "putsattu pilalle" epäkelvoilla välineillä tai puhdistusrassin taitamattomalla käytöllä. Kauppiaitten edun vastaistahan tietenkin on, että aseet kestävät sukupolvesta toiseen tai kolmanteenkin, ja käynti aina vain paranee, sikäli kuin läpi lasetettu laukausmäärä enentyy, kunnes wanha rauta väsyy alituisiin lämpötilan vaihteluihin (= äkkikuumenemisiin ja pikajäähtymisiin), jolloin metallin kiderajat alkavat "irvistelemään". Monettakohan kertaa on toistettava tunnettu fakta, että piipunreikä turmeltuu palamalla (= "rapautumalla"), eikä kulumalla, jos ammusten pintamateriaali on hiukankin pehmeämpää kuin piipputeräs, joka lisäksi karaistuu käytössä.


Piippupainot

Piippupaino ei vaikuta sanottavammin suhteellisen lyhytpiippuisen käsiaseen käyntitarkkuuteen, mutta ampujasta johtuvaa osumatarkkuutta se tavallisimmin parantaa, vakauttamalla tähtäystä. Näin etenkin Margolinin (MCM, .22 LR) kaltaisen, hieman liian "nokkakevyen" aseen tapauksessa. Short-patruunaa ampuvassa Olympia-Margolinissa toimii teräksinen suujarru eli komppi piippupainona. Olympiamalli on miellyttävän tasapainoinen, joten vakiopistoolissakaan ei lisäpaino ole haitaksi.

Legendana kerrotaan tarinaa eräästä kansainvälisen tason ampujasta, joka ripusti MCM:n piippupainoksi silitysraudan ja ampui näin raskautetulla aseella yhden käden otteella, "teloitusammunnan" tyyliin, pystyasennosta maksimipisteet 50 metrin vapaapistooliradalla, syöttäen aseeseen patruunat "papu kerrallaan" pesään. (Lipassyötöllä olisi epävirallinen maailmanennätys kai jäänytkin ampumatta). Piippupaino oli ripustettu jyvänjalan takaa niin pitkällä narulla, että se kiikkui ehkä vaaksan korkeudella ampumakatoksen lattiasta, kun ase oli suunnattu kohti maalia. Latausvaiheessa tai kättä lepuutettaessa ei silitysrauta siis raskauttanut asetta eikä väsyttänyt ampujaa. Tarina ei kerro raudan painoa, mutta arvio on reilu kilo.


MCM vaatii yhdenmukaisen otteen

Sivusuuntaista hajontaa ei tällainen painotus tietenkään vähennä, mutta koro-suuntainen tähtäys vakaantuu taatusti. Pystyhajontahan on aloittelijoiden riesana Margolin MCM:llä ammuttaessa, koska piippulinja on huomattavasti peukalohankaa ylempänä ja tähtäinlinja vieläkin korkeammalla. Ampumakäden puristuksen kahvasta tulee olla yhdenmukainen. Jos kahvaa pidellään joka toista laukausta matkaansaatettaessa peukalohangalla ja vuoroin kuin Ukko-Mauserin kahvaa, nimettömällä ja pikkusormella puristaen, löytyy "prättikaalitaulusta" (malli FBI) mahdollisesti kaksi erillistä osumakuviota, sinänsä tarkoituksenmukaisista kohdista.


"Joka Margolla oppii, hän muillakin osaa!"

Toinen kasa voi löytyä herkimmästä hengenpaikasta nenän ja silmien tienoilta, ja toinen niiden ruumiinosien korkeudelta, joiden vaurioituminen tositoimissa passittaisi miespuolisen murrosikäisen osumien kohteen "Cantores Minores"-kuoroon ainaiseksi poikasopraanoksi. Tähtäyspisteeseen, keskelle rintaa (25 metrin etäisyydelle) ei tule osumia, ellei ampuja ole nykäissyt liipaisinta. Aivan aiheetta ei sanota, että "joka oppii ampumaan Margolinilla, osaa ampua kaikilla vakiopistooleilla". Olympiamallin tapauksessa on tilanne erilainen: Ampuja ei purista kahvaa, vaan ortopeedinen kahva puristaa ampujaa kädestä. Otevirheistä johtuvan hajonnan todennäköisyys on erittäin vähäinen.


Vaimenninasennukset kellosepäntyötä!

Vaimentimen asennus MCM:ään on taitavan asesepän työtä. Ei suositella harrastelijoille eikä kyläsepille. Piippu joudutaan irrottamaan; samoin jyvänjalka. Piipunsuun kavennusta sorvataan pidemmäksi vaimenninkierteen pituuden verran TASAN samaan läpimittaan kuin se on tehtaan jäljeltä. Tämän jälkeen sorvataan vaimentimen kiinnityskierre. (Kokoa en muista, mutta se on pienempi kuin tavanomainen UNF ½", joka periytyy Parker-Hale MM1 -vaimentimista ja on ilmeisesti jonkinlainen standardikoko pienoiskivääreissä). Vaimentimen sisäkierre on sorvattava myös "custom-työnä", joten suositeltavinta on asennuttaa vaimennin siellä, missä se valmistetaankin.


Kierteet "non-standard"

Kierteet voidaan tällöin valmistaa sovittamalla asekohtaisiksi, olematta sidoksissa mihinkään standardimittoihin. Aikoinaan omistamaani Margoon valmisti vaimentimen silloinen SuoMet Oy (myöh. Vaime Oy; sittemmin Laxmit Metal Oy) sovitetyönä, jonka laadussa ei ollut moitteen sijaa. Ymmärrän kyllä hyvin, ettei kiinnitys oikein onnistu, jos yritetään "jengata" jotakin standardikokoista kierrettä Margolinin piipunsuuhun. Omasta Margostani oli jyvänjalka jouduttu irrottamaan jo toistamiseen, koska aseen piippu oli noin vuotta aiemmin lyhennetty 106 mm:n pituuteen rajavartioston asepajalla Onttolassa edesmenneen asemestari M. Majaniemen ammattitaidolla. Siistiä työtä sekin!

Combat-Margon kuva on joskus julkaistu ERÄ-lehdessä: Vahinko, että kaikki originaali-valokuvat jäivät aina toimituksen saaliiksi, riippumatta siitä, julkaistiinko ne tai ei, vaikka lehti oli lunastanut vain niiden kerrallisen julkaisuoikeuden. Materiaali lienee tuhottu sen julkaisemisen tai julkaisemattomuuspäätöksen jälkeen? Käytäntö oli sama ilmeisesti kaikissa Suomen aikakauslehdissä 70- ja 80-luvuilla. Siis törkeä rosvous, jolla kai haluttiin ehkäistä aineiston julkaiseminen kilpailevissa lehdissä silloinkin, kun sellaisia ei vielä ollut.


Combat-Margo jo tehdasvalmisteenakin

Nykyään valmistetaan nelituumaisella piipulla varustettua mallia Ishjevskin tehtaassakin. Takatähtäintä on yksinkertaistettu. Aseen mallinimitys on lyhennetty muotoon "Margo" myös Venäjällä. Oman aseenikin olisin varustanut vähemmän ulkonevilla kiintotähtäimillä, mutta se oli valitettavasti luvallinen, ja jokin keinotekoinen "laiton laki", jota siis ei oltu koskaan julkaistu Säädöskokoelmassa, vaati nelituumaisen piipun ja säädettävien tähtäinten olemassaolon tarkkuuspistooleissa. Enää ei moisia "Leinon Pykäliä" ole, enkä niistä paljoja piittaisikaan.

Vaimentimen toinen kiinnitysvaihtoehto on hieman kierrekiinnitystä konstikkaampi, niinsanottu "kahlerauta-kiinnike", jonka malli lienee katsottu saksalaisen Mauser 98 k- kiväärin lisälaitekiinnikkeestä. Ellen aivan väärin muista, on kiinnikkeitä valmistettu Suomessakin. "Kahlerauta" on konstikas valmistettava ja ilmeisesti hintavakin. Sen eduksi voidaan katsoa, ettei varsinaiseen aseeseen tarvita minkäänlaisia muutoksia.

"Kahle" kiinnittyy piipun ympärille kiristämällä jyvänjalan taakse. Kiinnikettä omin silmin näkemättä en pysty arvioimaan rakenteen onnistuneisuutta; esimerkiksi sitä, kuinka nopeasti vaimennin on kiinnitettävissä tai irrotettavissa, tai sitä, millä tavoin kompensoidaan piippujen mahdollisten ulkoläpimitan vaihteluiden aiheuttamat välyksellisyydet.

Kolmas vaihtoehto olisi kitkakiinnitys, jonka esivalmistelut ovat kuin kierrekiinnityksen tapauksessa, mutta taaksepäin siirretyn jyvänjalan etupuolelle ulkonevan piipunsuun ympäri ei sorvata kierteitä. Vaimennin kiinnittyy poikittaisruuvia tai "tangenttiruuvia" kiertäen muutamassa sekunnissa, ja se irtoaa vetämällä, kun ruuvia on hieman löystytetty, vieläkin lyhyemmässä ajassa.


Kitkakiinnitykseen ei luoteta?

Kitkakiinnitys on läpikäynyt pitkällisen testin 1970-luvun keskivaiheilla, mutta koska se on "Design PTK", ei yksikään vaimenninvalmistaja ole ideasta kiinnostunut: "Jos se toimisi, olisi joku täysipäisempi diploomi-insinööri sen keksinyt jo sata vuotta sitten!" Jotkut amatöörit lienevät kokeilleet myöskin piipun sisäpuolisia kierteitä, mutta Margoliniin ei moinen systeemi sovellu piipunsuun seinämien ohkoisuuden takia. Sisäkierteitys epäonnistuu usein myös paksupiippuisemmissa aseissa. Ne vaimenninvalmistajat ja -asentajat, jotka kenties osaisivat sisäkierteittää piipunsuun (tuottamatta hehtaaripyssyä), eivät yleensä toimeen ryhdy, koska epäonnistumisen riski on aina olemassa.


Miksi patruunoiden tehorajoitus?

Bolshevikkihallinnon pystyyn lahoamisen jälkeen valmistettuja Margolineja tai Margoja en ole tutkinut, enkä edes nähnyt yhtään kappaletta, mutta en usko rakenteiden tai materiaalien huonontuneen tai esimerkiksi luistien keventyneen. Omien kokemusteni ja muidenkin käyttäjien havaintojen mukaan MCM:ät kestävät kaikkien .22 LR- patruunoiden ampumisen. Oma yksilöni "vierasti" vain Remington Yellow Jacketeja, joita kokeiltaessa sattui syöttöhäiriöitä luodin tylppäkärkisyydestä johtuen.

Häiriöt olisin voinut eliminoida vähäisellä lippaan huulien muotoilulla, mutta koska Remington YJ ei ollut aseen "jokapäiväistä leipää", en ryhtynyt toimenpiteisiin. Syöttelin jäljellä olevat testipatruunat pesään papu kerrallaan. Muunmerkkiset patruunat ase syötti moitteetta, saaden täydet pisteet toimintavarmuuden suhteen. Jos luisti olisi liian kevyt, sen huomaisi kyllä hylsynkannoista. Tuona aikana oli kokeiltavina vielä jopa kuparihylsyisiä Schönebeck-patruunoita ja ikivanhoja lapualaisia, myös kuparihylsyillä. Monien Lapuan patruunalajien hylsyt olivat vielä 80-luvulla "räkäpehmoiseksi" hehkutettua messinkiä. Yhdenkään tutkitun hylsyn kanta ei silti turvonnut luistin ylinopeasta avautumisesta johtuen, eli sen massa riittää kyllä.


Jenkit rakastavat "mörköjuttuja"

Otaksun valmistajan varoitusten olevan tarkoitettuja USA:n markkinointia varten. Siellähän on tapana täyttää vähintään kolmasosa aseiden käyttöohjevihkojen palstatilasta erilaisilla kielloilla ja varoituksilla, joita joudutaan keksimällä keksimään "mörköjuttu-kiintiön" saamiseksi täyteen. Margolinissa on toki yksi erittäin teoreettinen "Akilleen kantapää", nimittäin luistin pidätinkiila, jonka molemminpuolinen murtuminen aikaansaisi luistin lentoonlähdön ampujaa kohti. Yhtään kiilan tai luistin kiilanrakojen reunojen murtumista ei ole tietämäni mukaan tapahtunut missään, milloinkaan. USA:ssa saatetaan kuitenkin muistella 91 - 100 vuoden takaisia Colt-pistooleja, joissa luistin perääntymisen pysäytti myös varsin hennontuntuinen poikittaiskiila.


Kotilatingit riskitekijöinä?

Ahkerasti käytetyistä aseista kiila saattoi jopa murtua metallin väsymisen takia, mutta erityisesti silloin kun aseeseen eksyi .38 Colt Automatic- patruunan asemasta mitoiltaan täysin samanlainen mutta huomattavasti korkeapaineisempi .38 Super Auto- patruuna. Samankaltainen riski on väijymässä myös .22 LR:n tapauksessa, koska patruunoiden kotilataustoiminta on alkamassa Jenkeissä. Toistaiseksi lataillaan itse patruunoita, joita ei ole ollut saatavana kauppapuodeista, eli TODELLA aliäänisiä, kohtuuhintaisia LR:iä normaalipainoisilla luodeilla.

Mutta voihan jonkun päähän pälkähtää jonkinlaisen "Mini- Magnuminkin" lataaminen, vaikka sellaisia on toki saatavina myös tehdasladattuina yllin-kyllin. Joillekin on kohtuus tai pieni kohtuuttomuuskin aina "liian vähän", eikä jenkeistä voida kitkeä jo vuodesta 1935 alkaen raivonnutta Magnum-hulluutta yhden tai parinkaan sukupolven aikana. Pienitilavuiseen ohutseinämäiseen, ehkäpä jo hieman ylipaineisen patruunan hylsyyn tarvitaan vain vähäinen yliannos ruutia, tai "normaalimääräinen" latinki vääränlajista ruutia: Pommi on valmis!

Margolinin 340 m/s nopeusrajoitus voi hyvinkin olla asetettu jo ennakolta tällaisen mahdollisuuden varalta, käräjöintien ennaltaehkäisyksi. Kaikenkarvaiset kuluttajansuoja-kiihkoilija Ralph Naderin (vihr.) opetuslapset hakevat aseista (nimenomaan TUONTIaseista) joitain myyntikieltoon johtavia heikkouksia, yhteistyössä USA:n riutuvan aseteollisuuden lakimiesten kanssa. Protektionismia on esiintynyt ennenkin, moninaisilla tekosyillä. (Kun JFK ammuttiin käytetyllä Terni-kiväärillä, kiellettiin tiettyä vähimmäismittaa pienempien ulkomaisten liivintaskupistoolien maahantuonti, ym. ym.).


Tehtaanpatruunat ovat turvallisia

Kiukkuisimmankaan .22 LR tehdaspatruunan painetaso ei saa ylittää normeja, joten kaikkia niitä voi ampua Margolinilla, nimellisestä lähtönopeudesta riippumatta. Parasta tarkkuutta haettaessa on VO max. 340 m/s kuitenkin täysin asiallinen suositus.

Kirkastuspäivänä/ Chilen Pelastuksen 27. vuosipäivänä/ 52. synttäreideni aattona 1109 MM; PT


Tarkk'ampujien kalusto

Voisitko kertoa mitä kivääriä tänä päivänä käyttävät Suomen armeijan tarkka-ampujat, ja millainen tähtäin ja tai kiikari heillä on kiväärissä? (Esim. 7 mm BR + mikä äänenvaimennin/ infrapunatähtäin??). Onko ko. kivääri valmistettu vain ja ainoastaan tarkka-ampujia varten vai käytetäänkö samaa asetta myös ns. varusmiesaseena?

Terv. Matti

Kalustokirjavuutta esiintyy vielä, joten vastaus on tuskin täysin tyhjentävä. 7 mm Remington B.R. ei taatusti tule milloinkaan kuulumaan valikoimaan. Sehän on pistoolinpatruuna, joten tehokas kantama jää kovin lyhykäiseksi. Vaimentimista lienee vallalla yhä maailmankatsomus, että: "Taistelukentällä on oltava verta ja räimettä". 90-luvun alkupuolella eivät armeijan asehankinnoista päättävät kapitulantit, tai ainakaan heidän neuvonantajansa, halunneet edes kuulla mitään vaimentimista; eivät tositoimissa eivätkä koulutuskäytössäkään.

Periaatteena on sanonta: "Wanhassa wara parempi!" Kaliberi 7.62 x 53R Mosin-Nagant lienee yhä tavanomaisin patruunalaji. TAK 85- snaipperikivääri perustuu kiväärin M 1891 sulkusysteemiin ja on muotoilultaan pikemminkin "piilo-vapaakivääri" kuin sotilasase. Parannuksena siinä on sentään "muhvitettu" rautojen petaus tukkiin, eli raskas piippu ei enää notku melko hennon lukonkehyksen varassa. Aseiden lukumäärä on tuntematon, eli "sotasalaisuus". Kiikaritähtäinten merkistäkään ei ole tietoa: MSW Wetzlarin sotilasmalli oli eräässä vaiheessa ainakin kokeiltavana.


"Draguja" konkurssipesästä

Kaliberiluokkaan 7.62 x 53R saatiin hankittua tuntematon määrä suhteellisen ajanmukaisia Dragunov SVD-kiväärejä entisen DDR:n ylijäämävarastoista. Aseita kokeiltaessa saatiin niiden osumatarkkuudesta alkuun erheellinen käsitys, että "hehtaaripyssyjähän nämä!", kunnes alettiin tutkia kaupanpäällisiksi saatuja patruunoita, jotka osoittautuvat huokeimman laatuluokan harjoituspatruunoiksi LPS-luodeilla, joissa oli rautakeernoina vielä vipuleikkurilla poikki rouhaistuja paalilangan pätkiä. Joukossa saattoi olla myös patruunoita 9.65 gramman L -08/10 -luodeilla. Niiden alimittaisuudesta aiheutuva epätarkkuus tuli tunnetuksi jo I maailmansodassa, jossa venäläisillä ei ollut tunnetusti lainkaan varsinaisia tarkka-ampujia.


Dragunoviin löytyi käyntikin!

Venäjältä saatiin kuitenkin hankittua asianmukaisia tarkkuuspatruunoita, ja vuoden 1983 jälkeen valmistetuilla LPS- luodeilla varustettuja patruunoita, joiden teräskeernat on sorvattu hyvinkin muoto- ja mittatarkoiksi, eikä luotien läpimittakaan ole yhtä vaihtelevainen kuin aiemmissa LPS-luodeissa. Etenkin Dragunoviin räätälintyönä kehitetyillä tarkkuuspatruunoilla saatiin esiin SVD:n todellinen suorituskyky, joka päihittää monet länsimaiset .308 Win.-kaliberiset snaipperikiväärit - myös pulttilukkoiset aseet. Dragunovin tehokas kantama on hyvällä säällä kilometriin saakka, kun se .308:lla jää parisen sataa metriä lyhyemmäksi samoissa olosuhteissa, ja itselataavalla aseellahan saavutetaan huomattavia etuja pulttipyssyyn verrattuna.

Kiikaritähtäin- ja valonvahvistinkalusto Dragunoveihin on tullut aseiden myötä. Merkkejä en tohdi ryhtyä arvailemaan. Valonvahvistimiakin on vähintään kolme vaihtoehtoista mallia. Infrapuna-lyhdyllä varustettu kuvanmuuntaja-tähtäin on jo vanhentuneena hylätty. Se oli kooltaan epämukava ja infrapunavalaisu on helppo havaita yksinkertaisin välinein, kuten kiikaritähtäin PSO-1:een kuuluvalla metaskooppilevyllä. Jos vasta-snaipperin käytettävissä on passiivinen valonvahvistintähtäin, on aktiivisella infrapunatähtäimellä varustettu tarkka-ampuja yhtä helppo maali kuin puunlatvassa istuva teeri. Valonvahvistinhan "näkee" usein myös silmälle näkymättömän infrapuna-lyhdyn valon.


Ukko-Pekatkin yhä käytössä?

Kaliberiluokan 7.62 mm asevalikoimaan voi yhä kuulua myös sotien aikaisia Mosin-Nagantin variaatioita, sotien aikaisilla optisilla tähtäimillä yhä varustettuina. Aseet ovat tosin vähitellen siirtymässä poistolistalle, mutta niitä voidaan ehkä vielä käyttää korpi-varuskunnissa tarkka-ampujakoulutuksen ensi vaiheessa, tai valikoitaessa varusmiehiä snaipperikoulutukseen.


Lisää ulottuvuutta!

Seuraava TA-kiväärien kaliberiluokka on .338 LaMa. Puolisen tuhatta SAKO TRG-42:ta on tietämäni mukaan tilattu ja vastaanotettu. Sitten huomattiin, että määrärahat eivät riitä korkealaatuisten optisten tähtäiden hankintaan. Huokeampien putkien vertailu voi olla vielä meneillään, tai valinta on ehkä jo tehtykin. Merkistä ja mallista ei ole tietoa: SA Int:in hankinnat eivät juurikaan kiinnosta, joten en ole vaivautunut panemaan "tiedustelupalvelua" liikkeelle tai edes suorittamaan kyselyitä tuttaviltani, joilla olisi ehkä asioista parempaa tietoa. (Se on kai paljon puhutun "vieraantumisen" oireita? Ainahan olen saanut tuntea syntyneeni vihollisvaltion kansalaiseksi: Isänmaa kuoli neljä vuotta ennen syntymääni, eli 19. 09. 1944).


Norsupyssyjäkin yhä "jemmassa"

TA-kiväärien luokkaan voidaan mukaanlukea myös 20 x 138 mm panssaripyssyt malli L-39, jotka eivät suinkaan kaikki ole myytyjä ulkomaille, tai (kuohittuina) keräilijöille. Tuntematon määrä norsupyssyjä ja niiden a-tarvikkeita on hajavarastoituina sotilasläänien varikoihin, käytettäviksi paikallispuolustukseen; ehkäpä helikoptereiden kivittämiseen. L-39 on tehokas myös panssariauton kaltaisia kulkuneuvoja vastaan. Vasta-snaipperiaseena se oli vailla vertaistaan, etenkin optisella tähtäimellä varustettuna ja ladattuna fosfori- tai trotyylikranaateilla varustetuilla patruunoilla, ainakin vielä jatkosodan asemasotavaiheen aikana. Käyttökelpoisuus it-aseena havaittiin erityisesti perääntynisvaiheessa, jolloin monet sietämättömän röyhkeiksi rohkaistuneet puna-lentäjät kokivat epämukavan, kohtalokkaan yllätyksen. L-39:n nykyisestä käyttötarkoituksesta ja sen tähtäinvarustuksesta ei ole täsmällistä tietoa.

Enemmistö snaipperikivääreistä on siis 7.62 x 53R- kaliberisia, käyttöetäisyys 600 - 800 metriin asti pistemaaleihin. Seuraava kategoria on .338 LaMa, käyttöetäisyys aina 1200 metriin saakka ryhmämaaleihin. Monitoimiluotia, lähinnä "erilaatuisen tekniikan" tuhontaan, kehiteltiin erääseen maailmanaikaan Suomessa, mutta toimeksiantaja ei ollut tietoinen siitä rajoittuneisuudesta, jonka lapualaisten "N.I.H."- syndrooma toisi myötään, vaatiessaan luodilta valojuovaisuutta. Osumatarkkuus ja panssarinläpäisy oli saatu .338 kaliberin monitoimiluodille jo vaatimukset täyttäviksi, mutta valojuovakapselin lisääminen luotiin turmeli tarkkuuden. .338 MT-luodin kehittely lienee edelleenkin "jäissä".

Sananselityksiä

Äskenmainittu fraasi: "Erilaatuinen tekniikka" kuului etenkin jatkosodan aikaan Moskovan Tiltun propagandan sanastoon. Tarkoittaa esim. tykistöä ja panssari-, viestintä- tai kuljetuskalustoa sekä lentokoneita. Moskovan radion uutisissa kerskuttiin vielä Vietnamin sodan aikaan "amerikkalaisten imperialismin kätyreiden" menettäneen "runsaasti miehiä ja erilaista tekniikkaa vietnamilaisten patrioottien offensiivin seurauksena". Suomenkielinen radiopropaganda ei siis rajoittunut vain sota-aikaan, vaan ensi havainnot siitä tehtiin jo vuonna 1923 ja se jatkui ilmeisesti vuoden 1991 syksyyn saakka: Melkein 70 vuotta yhteen pötköön, usein uhkailevana ja aina ärsyttävänä.


"Ei keksitty täällä!"

Lyhenne "N.I.H." tulee sanoista "Not Invented Here" (= ei meidän keksintömme). NIH-syndrooma tarkoittaa kieltäytymistä eli pidättäytymistä jonkin maan tai teollisuuslaitoksen ulkopuolisten ideoiden omaksumisesta, riippumatta siitä, mitenkä tuottoisaa olisi jonkin ulkopuolisen aloitteen omaksuminen. Käsitteen lanseerasi julkisuuteen muuan englantilainen panssarivaunu-asiantuntija, joka tiedusteli britti-armeijan yliesikunnalta (tekeillä olevaa kirjaansa varten), miksikä englantilaisissa tst-panssarivaunuissa on rihlatut tykit, vaikka kaikkialla muualla ovat tornikanuunat sileäputkisia, ja niillä ammutaan nuoliammuksia. Ynseä vastaus kuului: "Rihlaamaton kanuuna ei ole meidän keksintömme, ja nuolimainen ammus on Saksan natsien keksimä, pirullinen, epä-ritarillinen projektiili".


Unohdettu menneisyys

Vastaajan historiantuntemus oli perin vajavainen, koska esimerkiksi nyky-tyyppinen kranaatinheitin oli englantilaisen traktoritehtaan insinööri Stokesin keksintö I maailmansodan ajalta. Kranaatit olivat aluksi kaulimen näköisiä, kalikkana lentäviä, aikasytyttimellä varustettuja ammuksia, jotka yritettiin "hetkittää" räjähtämään vastustajan juoksuhaudan yläpuolella. Seuraava kehitysvaihe oli ammuksen pyrstöputken varustaminen vakautussiivekkeillä, jolloin kranaattien lentoajat yhdenmukaistuivat ja niiden osumatarkkuus parantui drastisesti.

Lopulta luovuttiin aikasytyttimistä, omaksuen herkät iskusytyttimet, ja ammuksen muotokin muuttui aerodynaamisesti edullisemmaksi. Kehitys kehittyi nimenomaan Englannissa, suursodan kestäessä, ennen Kansallissosialistisen Työväenpuolueen perustamista Saksassa (vuoden verran I maailmansodan päättymisen jälkeen), eli sepä siitä "natsi-keksinnöstä". Tykin alikaliberinen nuoliammus oli tunnettu jo ritarien aikakaudella, 1300-luvulla. Ensimmäisenä se kuvailtiin - yksiselitteisenä kuvallisena esityksenä - tietenkin Englannissa! Nuoliammus ruutitykissä on tosiasiallisesti vanhempi keksintö kuin pallomainen metalli- tai kivikuula.


"Viisikymppiset" puuttuvat

Länsimaissa yleistyvä kaliberiluokka 12.7 mm näyttää puuttuvan Suomen "sotavaltion" TA-kalustosta tykkänään. Järeän konekiväärin patruunana kuuluu venäläissyntyinen 12.7 x 107 mm vakiokaluston, NSV-konekiväärien, rehuihin. Länsimaista 12.7 x 99 mm patruunaa tuotti sota-aikana Tikkakoski Oy ilmavoimien tarpeisiin, ja kyseisenkaliberisia konekiväärejä valmisti VKT (myöhempi Valmet/Tourula).

Yksityisomistuksessa on jonkin verran 12.7 x 99 mm ja 12.7 x 107 mm pitkänmatkan snaipperikiväärejä, mutta mallivalikoima on sekalainen (jotkin aseet ovat jopa omatekoisia), ja patruunahuolto on tuontivarainen. Tikkakoski Oy:n hylsyntuotanto-linjan anasti vuosisatainen vihollinen, joka omisti Tikkakosken tehtaan sotien jälkeen. Tehtaan osake-enemmistö oli ollut saksalaisen Willi Daugsin hallussa, joten se siirtyi tulitauon ehtoja "rähmä-päivänä" 19.09. 1944 saneltaessa ainaisen vihavainolaisen sotasaaliiksi "saksalais-omaisuutena".

Laadukkaita 12.7 x 99 mm taistelupatruunoita vj-rä/p/sy- luodeilla olisi saatavana Norjasta (lataaja Raufoss), mutta kyseisenkaliberisten snaipperikiväärien mallikirjavuus on vakava este niiden omaksumiselle SA-Int:in käyttöön kriisiaikoinakaan. Ministeriöiden välillä on vallinnut omalaatuinen "kissanhännän veto" yksityisomistettujen pitkänmatkan snaipperikiväärien olemassaolon oikeudesta. Puolustusministeriön näkemyksen mukaan koituu hyötyä ainakin siitä, että reserviläiset saavat "tuntumaa" tämän luokan aseisiin. S-ministeriössä taas ihmetellään: "Mihinkä käyttötarkoitukseen järeät kiväärit ovat soveliaita? Eivät ainakaan 3 x 40 laukauksen disipliineihin!" (Nooh, hirvijahtiin tietenkin; säästölatingilla ynnä soliidilla umpikärkisellä messinkiluodilla!).


Snaipperiharjoittelu = "Riski ja kauhistus"

S-ministeriö on alituisessa valmiudessa raskaiden kauaskantoisten snaipperikiväärien yksityisomistuksen kieltämiseen asetusteitse, jos vain jokin tekosyy löytyy. Kuten yleisesti tiedetään, laatii ampuma-aselainsäädännön Suomessa poliisiministeriö, jonka mielestä yksityskansalaisten harjoittautuminen snaipperitoimintaan on riski ja kauhistus; harjoiteltakoon sitä sitten vaikkapa pienoiskiväärillä. Se estettäisiin, jos vain suinkin voitaisiin, ottamalla välineet valtion haltuun ja kippaamalla ne sulatuskattilaan. Asetusteitse ei kuitenkaan voida ryhtyä yksityisomistettujen aseiden laajamittaisiin takavarikointeihin, vaan S-ministeriömme on odotettava Suomen perustuslain ylitse käyvää "rosvouslupaa" EU:lta - tai YK:lta. (Yksityisomaisuuden perustuslaillinen suojakin voidaan tosin peruuttaa Suomen eduskunnan 2/3 enemmistön äänin).


"Nuori Kaarti" hoplofoobeja vastaan

Nimenomaan YK:ssa on nousemassa ase-vastaisuus, mutta hoplofoobikoiden juonitteluista tietoisimmat aseharrastajatkin ovat vihdoin-viimein valpastumassa. Useimmat suomalaiset aseharrastajat eivät todennäköisesti nouse itse joukkomittaiseen vastarintaan vaikka heidän asekaappiaan tultaisiinkin tyhjentämään, "koska Esiwalta on meillen Taiwaasta annettu".


Tolkutonta tuhlausta!

Lienen jo joskus aiemmin kertonut tarinan siitä, millainen oli takavuosien Suomessa suhtautuminen "Viidenkympin Villitykseen", eli hankkeisiin .50 BMG-kaliberisten (12.7 x 99 mm) snaipperikiväärien tekemiseksi tai teettämiseksi: Käytettyjä järeän kk:n piippuja tilailtiin kalliilla valuutalla USA:sta. Samanaikaisesti pätkittiin Suomessa käyttämättömiä, yhä tehtaanrasvaisia VKT:n valmistamia lentokone-kk:n varapiippuja myytäviksi teräsromun sulattimoon muutaman kymmenen pennin kilohintaan. Valuuttavarantoa ja valtion varoja siis tuhlattiin järjettömällä tavalla, eli tuttuun ja tavanomaiseen virkamies-tyyliin.


Erikoisaseet vain erikoismiehille?

Tietoni SA Int:in tarkka-ampujien valikoinnista saattavat olla vanhentuneita, mutta aikoinaan poimittiin kustakin saapumiserästä muutama varusmies erikoiskoulutukseen luokka-ammuntojen tulosten perusteella, ja huomioiden muukin soveltuvuus tehtävään: Hukkaanhan TA-koulutus menisi, jos mestariampujan maailmankatsomus estäisi häntä suuntaamasta asetta edes vihollista kohti, mutta harkintakyvyttömät "Kuuma-Kallet" eivät myöskään eläisi tositoimissa kovin vanhoiksi. Ilmeisesti ei tarkkuusaseita luovuteta vieläkään muiden kuin TA-koulutukseen valikoitujen varusmiesten käyttöön. Kenellä on parempi tieto asiasta, hän oikaiskoon edelläolevan käsityksen, joka perustuu havaintoihin varusmiesvuodeltani 1967.

1209 MM; PT.


Tähti on kulkenut itäisiltä mailta

Onko tietoa aseesta, jonka luulen olevan Tokarev TT-33. Aseen päällä on kiinaksi numerot 246. Aseessa ei ole lainkaan varmistinta ja sen tyyppimerkintä on 1963. Lippaaseen mahtuu 8 (+ 1 piippuun). Aseen kaliberi on 7,62 x 25 mm.

Yst. terv. Juha

Ase on kiinalainen TT-33:n kopio, valmistaja Norinco, eli Pohjois-Kiinan Teollisuusyhtymä. Se ei ole tehdas, vaan yli sadan tuotantolaitoksen rypäs Pekingin ympäristössä. Alkuperäisessäkään "Tähti-pistoolissa" ei ole muuta varmistinta kuin puolivirepykälä, lähinnä estämässä hanan iskun nallipiikkiin saakka, jos se lipsahtaa peukalon tai kämmensyrjän alta asetta viritettäessä. Huokeiden kiinalaisten 7.62 x 25 mm pistoolien tuleminen Lännen markkinoille on saamassa aikaan kyseisen kaliberin patruunoiden tietynasteisen "renesanssin".

Aikoinaan niitä latasi lännessä enää vain italialainen Giulio Fiocchi, ja monopoliasemasta sekä kysynnän vähäisyydestä johtuen olivat hinnat suolaisia. Nyttemmin on alalle tullut kilpailua ja patruunoiden hintataso huojentunut. Erityisesti waari-wainaan jatkosodasta lomareissullaan tuoman sotasaalis-konepistoolin omistajat siunaavat hintakehitystä: Joskus on varaa päristelläkin.

Aseesta sinänsä ei ole juuri muuta kerrottavaa, kuin että se on pikkutarkka kopio venäläisestä esikuvastaan. Muutokset ovat pintapuolisia ja lähinnä "kosmeettisia". Alkuperäisen TT-33:n esittely (jos sellaisen joskus ehdin tekemään) kattaa myös muunmaalaiset kopiot ja kloonit. Vain unkarilainen 9 x 19 mm Tokagypt täytyy käsitellä itsenäisenä mallina.

0909 MM; PT


LISÄÄKÖ ROSTERIPIIPPU LÄHTÖNOPEUTTA?

Onko totta, että ruostumaton piippu antaa kuulalle kovemman lähtönopeuden kuin "musta"? Minkä sortin mustaan magiaan tämä perustuu? Sen olen huomannut, että oma .30-06 Sprinkku F.N. Browning A-BOLT kiväärini rosteripiipulla antaa säännöllisesti 40-70 m/s kovempia lähtönopeuksia (V4) kuin Vihtavuoren manuaali lupaa, ilman ylipainemerkkejä.

Esimerkiksi 11 g Lockbasen saa kiitämään 870 m/s latauksella, jolle taulukko lupaa muistaakseni n. 830 m/s. Painemerkkejä tuli vastaan nopeudella 900 m/s Lapuan hylsyillä (hyvin litteä nalli). Sakon hylsyistä en huomannut mitään erikoista. Latinki oli puoli grainia alle taulukkomaksimin. Näillä nopeuksilla ovat ballistiset arvot erittäin mielenkiintoisia pitkän matkan ammuntaan.

Kari

  Havaintoja ruostumattoman piipun poikkeuksellisista kitkaominaisuuksista on tehty kautta maailman. Nopeudenkehitys tosin riippuu myös mm. patruunapesän mitoituksesta ja piipun porausmitoistakin, mutta muutamat ruostumattoman teräksen lajit ovat "liukkaampia" kuin sinistyvät piipputeräkset. Ominaisuus ei perustu magiaan, vaan teräksen kiderakenteeseen: "Liukkaan rosterin" kiteet ovat pyöristyneitä, jopa pallomaisia, kun taas "mustan teräksen" kiteet ovat särmikkäitä. Luoti luistelee pallokiteisen teräksen pinnalla melkein kuin kuulalaakereilla. Samasta syystä ei tietyistä (pallokiteisistä) ruostumattoman teräksen lajeista saada tehdyksi kelvollisia puukonteriä, vaikka ne ovatkin karkaistavissa sopivaan kovuuteen.


Piippuna hyvä, puukkona kelvoton

Puukon teroitus onnistuu vain tehtaan erikoisvälineillä ja -menetelmillä valmistusvaiheessa, mutta ei enää myöhemmin käsityövälineillä, ja uudestakin puukosta puuttuu se "purevuus" joka on ominaista hiiliteräksestä taotuille terille. Hiiliteräksisen puukonterän voi myös teroittaa aina uudelleen ja uudelleen entiseen purevuuteensa, kunnes puukko alkaa muistuttaa naskalia tai fileerausveistä. Ne ruostumattomat teräslaadut, joista "liukkaat" piiput tehdään, ovat tunnettuja siitä, että niiden poraaminen tai muu lastuava työstö on poikkeuksellisen vaikeaa. Tästä, eikä niinkaan materiaalin hintavuudesta, johtuu ainakin osittain laadukkaan rosteripiipun kalleus.

Jokaista valmistunutta piippua kohti voi syntyä ainakin yksi "susi", jota kukaan ammatti-ylpeä piipunvalmistaja ei luovuta tilaajalle. Hylkypiipun voi porata ja rihlata suurempaan kaliberikokoon, mutta jos piippukangessa on jokin ainevika, joka saa aikaan väljennysporauksenkin epäonnistumisen, joutuu kanki "toivottomana tapauksena" kierrätykseen - uudelleensulatuksen kautta. Laatutyö tietysti maksaa myös enemmän kuin massatuotanto, "karkeammilla toleransseilla" ja esimerkiksi taivutellen aihiokankea, jolloin käyräksi porautunut reikä saadaan suoraksi, mutta piipunseinämiin syntyy epäsuotuisia jännitystiloja. Ne vääntävät piippua mutkalle sen kuumentuessa, jolloin "kasa lähtee kävelylle" kohti maalitaulun reunaa tai nurkkaa.


Rosteriakin on monta lajia

Maallikolle ovat kaikki rosterit "pelkkää rosteria", mutta tosiasiallisesti ruostumattoman teräksen lajeja on monenlaisia. Jotkin niistä eivät esimerkiksi karaistu lainkaan lämpökäsittelyllä, eivätkä tartu magneettiin, vaikka sisältävät rautaa noin 75 % koostumuksestaan. Taskussani on oikea maankaato-ihme: Hyvin teroittuva ja myös kauan terävänä pysyvä sekä "pureva" ruostumaton linkkuveitsi (merkki "MUELA", Made in Spain; ei ollut edes hinnan kiroissa). Rosteriteräisen "jää-karkaistun" PUMA-partaveitsen kanssa sensijaan loppui ystävyys heti tehdasteroituksen tylsyttyä.

Kotikonstien loputtua annoin erään alan ammattilaisen yrittää, josko hänen taidoillaan ja vehkeillään löytyisi terävyyttä, mutta voimaton oli hänkin pyöreäkiteisen rosterin tuottaman mahdottoman tehtävän edessä. Huokea, eboniittikahvainen, ehkä toistasataa vuotta vanha hiiliteräs-teräinen partaveitsi (myöskin PUMA) taas tarvitsee vain muutaman hipaisun nahkaremmiin tai Bolus Alballe siroteltuun sanomalehtipaperiin: Terävyys palaa ennalleen. Pallokiteinen ruostumaton teräs on siis soveliasta piippumateriaaliksi, mutta ei teräaseisiin. Laadukkaan (erityisesti tuurnaamalla eli "napilla" rihlatun, tai kaapimalla rihlatun ja taidolla kolvatun) rosteripiipun erityisominaisuuksiin kuuluu myös erittäin vähäinen taipumus lyijyttymiseen tai vaipoittumiseen.


Rosteri ja takorauta: Samat kitkaominaisuudet

Lyijyttymä tai vaippametallikerros on myöskin helpompi poistaa laadukkaan rosteripiipun kuin "mustan" piipun sisäseinämistä, jos kohta tavanomaisenkin kromimolybdeeni-teräksisen mustatun piipun reiän pystyy (ken osaa ja viitsii) kolvaamaan tyydyttävän siloiseksi. Pystyttiinhän jopa takorautaiset tai hiiliteräksiset rihlapyssyn piiput puleeraamaan lyijytapilla ja punamullalla reiältään niin kiiltäviksi, että puhdaslyijyisiä luoteja voitiin ampua miedoilla "niuhalatingeilla" kuiviltaankin. Pelkkä mustanruudin karsta riitti ilmeisesti liukasteeksi, mutta ase piti ladata suun kautta uudelleen heti-kohta edellisen laukauksen jälkeen. "Korpuksi" kuivunut ruutikarsta olisi vaikeuttanut lataamista paljailla lyijyluodeilla.

Kolvausprosessi jatkui tavallaan vielä asetta käytettäessäkin, "ampukolvauksena". Mustanruudin salpietari ei ollut sitä lumivalkoista kidejauhetta, jota on apteekeista tai kukkakaupoista vielä takavuosina myyty kaliumnitraatti, vaan väriltään harmahtavaa, salpietaritarhoissa kypsytettyä tai konversio-menetelmällä Chilen salpietarista valmistettua luonnontuotetta, jonka seassa oli savea tai hienoa multaa. Myöskin miiluttamalla puhdistetussa rikissä oli maan tomua, ja puuhiilessä tuhkaa. Nämä ruudin epäpuhtaudet pitivät ainakin takorautaisen pyssynpiipun seinämät kiiltävinä. Ampumalla ei aseita saatu pilalle, vaan puhdistuksen laiminlyönnillä ja ehkäpä sitäkin yleisemmin "pilalle putsauksella", tai kihnuttamalla taitamattomasti käytetyllä latausrassilla piipunsuu soikeaksi.


TRIVIAALITIETOA: Hylsyn tilavuus, paineenkehitys, ja miksi gramma painaa 15 ½ vehnänjyvän verran?

Havaitsemasi Sakon ja Lapuan hylsyjen eroavuus paineenkehityksessä aiheutuu todennäköisesti niiden tilavuuksien erilaisuudesta: Lapuan hylsyissä ovat kai paksummat seinämät. Tilavuuden voi mitata täyttämällä hylsyn tasan suuta myöten puhtaalla kylmällä vedellä, ja punnitsemalla hylsyyn mahtuva vesimäärä tarkalla ruutivaa'alla. Grammamäärä vastaa hylsyn tilavuutta kuutiosenttimetreinä. Metrijärjestelmää kehiteltäessä 1790-luvulla asetettiin kilogramman vakioksi litran vesimäärän paino siinä lämpötilassa, jossa veden ominaispaino on ylimmillään, eli + 4 Celsiuksessa. Perusyksiköksi, grammaksi, tuli 1/1000 litran eli yhden millilitran = 1 ccm:n vesimäärän paino.

Vanhempi anglosaksinen painoyksikkö, grain, vastasi kuivan vehnänjyvän keskimääräistä painoa, joka ei kuitenkaan ollut vakio, vaan riippui lajikkeesta ja viljelyn olosuhteista, kuten lannoituksesta ja sademääristä viljelykaudella. Ranskan Suuren Vallankumouksen jälkeen oli vallalla samanlainen "Järjen Aikakausi" kuin Saksassa v.v. 1933 - 45. Suurena urakkana oli luoda mittajärjestelmä, joka perustuisi ikuisesti muuttumattomiin maantieteellisiin tai fysikaalisiin vakioihin. Useimmat valtiot ovat omaksuneet metrijärjestelmän (Suomi viidentenä), mutta ainakin USA:ssa siihen siirtyminen koituisi Virallisen Selityksen mukaan "liian kalliiksi prosessiksi".

Tätä selitystä on muu maailma joutunut kuuntelemaan jo 200 vuoden ajan, ja erityisesti patruunoiden kotilataajat ilmoittavat Suomessakin ruutimäärät ja luotien painot varsin yleisesti graineina. (Itsekin muistan ulkoa luotien grainipainot heti, mutta grammapainoja pitää pähkäillä hieman kauemmin). Siinä on usein pikaisen päässälaskun paikka, eikä tarkkaan luonnontieteelliseen vakioon perustuva gramma tarkoita tietenkään tasan 15 vehnänjyvän painoa, vaan kuudestoistakin jyvä on pantava keskeltä poikki ennen sen puolikkaan heittämistä vaakakuppiin. Desimaaleja siis tarvitaan. (Onneksi ei sentään murtolukuja, joilla ilmaistaan "imperiaaliset" haulipanosten painot unsseina ja murto-osina: Pirullisempaa systeemiä on vaikea kuvitella!).

Tarkat suhdeluvut ovat 15.43 grs = 1 g, tai 1 gr = 0.0648 g. Taskulaskinta tarvitaan siis usein. Ruutivaakoja valmistetaan enimmäkseen USA:ssa. Graini-asteikkoiset "säijärit" ovat grammavaakoja huokeampia, joten vieraat ja antiikkiset painoyksiköt ovat juurtuneet meillekin, vaikka metrijärjestelmään siirryttiin Suomessa jo 16. 07. 1886 alkaen, siirtymäkauden kestäessä vuoden 1892 alkuun. USA:ssa ehdotti metrisysteemiin siirtymistä siihen Ranskassa ihastunut Benjamin Franklin jo 1790-luvun lopulla, mutta uudistus ei ole toteutunut vieläkään, paitsi joidenkin tieteiden aloilla.

0909 MM; PT


Helvetin lieskat

Mistä saa Hellfire-pikalaukaisinta? Kuka tuo maahan? Mikä on hintataso?

Terv. Hannu K.

Mahdollinen maahantuoja ei ole ilmoittautunut vielä. USA:ssakin on pikalaukaisinten mainostaminen asealan lehdissä keskeytynyt "Clintoniaanisen Ajanjakson" päättymiseen saakka, mutta laitteiden tuotanto jatkuu edelleen. Internetin välityksellä voi laukaisimen tilata 40 USD:n hintaan + postikulut USD 10 - 14 (14:00 ilmeisesti by Air Mail).

Tilaussivu on www.flashdistributor.com Lentopostitse tilaaminen on suositeltavaa, koska pieni ja kevyt laite tulee usein suoraan postilaatikkoon tai kirjeluukun kautta loppukäyttäjälleen. Jokaisen postilähetyksen tullaaminen olisi ylivoimainen urakka publikaaneille, eikä tullitariffeista löydy nimikettä "ampuma-aseen mekaaninen laukaisulaite".

BMF-aktivaattorit tullattiin kai nimikkeellä "jänisräikkä", jota voitaneen käyttää tässäkin tapauksessa, jopa perustellummin, koska BMF:llä laukaistulla aseella olisi vaikeaa osua ainakaan juoksevaan jänikseen, mutta Hellfire-laukaisimella varustetun Sportterin tai itselataavan piekkarin tuliryöppy (3 ls) osuu ja tehoaa varmemmin. Metsästyslainsäädännössä ei kuitenkaan ole huomioitu monen peräkkäisen osuman vaikutusta riistaeläimeen (metsästyslaki-työryhmässä oli vain yksi asetekniikan ja metsästysballistiikan asiantuntija). Joule-vaatimuksetkin oli pakko kopioida sinällään Ruotsin säädöksistä. Mutta kerrattakoon kenraali A.F. Airon aforismi: "Kenellä on aivot, käyttäköön niitä. Muita varten ovat ohjesäännöt". Mieleen muistuu toinenkin mietelmä: "Ei ole olemassa muita rikoksia kuin kiinni jääminen = epäonni! Poikkeus on sotarikos = sodan häviäminen!"

Muistettakoon kuitenkin, ettei pikalaukaisimen hankkiminen, hallussapito, ostaminen, myyminen tai muu luovuttaminen, asentaminen ja sen käyttö ampumaradalla tai erämetsissä ole rikos taikka moitittava teko.

1309 MM; PT


ERVAuksen kikkas-konsteja?

Tere Kekkonen ja GOW:in väki! Pohdiskelin tässä kotikonstein lisättävää läpäisyä 7,62 x 39:ään, tavoitteena 20 mm:n läpäisy (BMP-2 kylki 18 mm) 150 m matkalta. Ajatukseni lensivät seuraavasti: Otetaan 8 g kotimainen kokovaippa ja porataan siihen reikä perästäpäin keskelle ja suoraan syvennys halkaisijaltaan 3 milliä lähes vaippaan kiinni pylväsporakoneella. Tehdään tappi 3 millin tangosta johon muotoillaan 60 asteen kärki. Pituus leikataan sellaiseksi että, tapin kanta on reiän reunojen tasalla jotta perästä saadaan nätti. Muotoilun jälkeen tappi kuumennetaan hehkuvaksi ja tipautetaan moottoriöljyyn karaistumaan (voiko käyttää jäteöljyä?). Sitten lyödään tappi paikoilleen puhdistettuna ja siistitään luodin perä. Ladataan täysitehoiseksi.

Mättääkö teoria pahasti? Ainakin tapin paino ja sovitus mietityttää. Painavampi tappiko läpäisee paremmin ja tuleeko piipusta ulos yksi vai kaksi luotia? Perän muotohan on tärkeä käynnin kannalta. Saako Markukselta ERVA-tasoituksen? Mikä on teorian soveltuvuus muihin kalibereiheihin esim. 9 mm Para, huomioiden tapin paino ja halkaisija. Onko "nyrkkisääntöä"?

Teoreettisin terveisin: Riku Rotten

Mättää, todella pahasti! Ethän nimennyt edes teräskeernan materiaalin lajia/koostumusta. Jos se on 3 - 4 % wolframia sisältävää "keernaterästä", tai pintahiiletettyä ja tehokarkaistua sorviterästä, on upotus lähietäisyydeltä suurimmalla mahdollisella lähtönopeudella (n. 750 m/s) ammuttuna läpikarkaistuun CrNi-panssarilevyyn korkeintaan 3 x keernan läpimitta eli noin 9 mm kohtisuoralla osumalla. Wolframkarbiidinen "neulakaan" (ominaispaino 15 grammaa/ccm) ei uppoaisi 12 mm:iä syvemmälle, koska ammuspaino on vähintään 9 grammaa ja mahdollinen luotinopeus vain rippuset yli 720 m/s. Huomaa, etteivät arviot upotuksista ole laskettuja 150 metrin etäisyydelle, vaan niin lähelle kuin täysijärkinen ihminen uskaltaa panssarilaattaa kohti ampua. (= 5 - 10 metriin).

Itse olen ampunut panssariluoteja rautaharkkoon 3 metriinkin, mutta en tunnetusti pidä ihmiselämää minkään arvoisena. Omaani arvostan vieläkin vähemmän kuin muiden: "Eloa tätä eloxi/ ei sanoackán saata..." runoili 1600-luvun lopulla Magnus Gabriel de la Gardie virren n:o 582 viidennessä värssyssä. Hänkin kuoli kurjuudessa: Jano pääsi yllättämään aiemmin ökyrikkaan kreivin, josta Ruotsin "Iso Reduktio" (= sosialisointi) teki vähitellen ns. "rumpalin" - ja virsirunoilijan.

Kehittelemäsi 7.90 mm:n läpimittaisen ja 23 mm:n pituisen luodin, jossa on 7 x läpimittansa (21 mm:n) pituinen keerna, tunnettuja esikuvia ei ole, mutta karkean arvion mukaan se pitäisi kiihdyttää noin 1100 m/s lähtönopeuteen, jos keerna on öljyyn karkaistua kromi-wolframterästä tai "sementoitua ja tehokaraistua" rautaa, mikäli mielit puhkaista 3 mm:n läpimittaisella keernalla 20 mm panssarin hiukankin viistolla osumalla 150 metriin. Jos luodissa on kovametallikeerna, riittää lähtönopeudeksi n. 1000 m/s, koska luoti painaa noin 9 grammaa.

Suositeltavin keernamateriaali on köyhdytetty uraani. 7.62 x 39 mm:n patruuna voidaan heti kättelyssä poissulkea mahdollisten joukosta. Jollakin.300 Weath. Magnumilla voidaan ehkä jo päästä yllämainittuun nopeuslukemaan, mutta varmin valinta voisi olla vaikkapa.338 LaMa-hylsystä kaulakuristettuun hylsyyn ladattu "villikissa". Keerna eli "penetraattori" saattaa tosin katkeilla pätkiksi, tai rautakeerna vääntyä mutkalle vähänkin vinosti osuessaan, jolloin läpäisy ei toteudu.

Ideasi ei sinänsä ole arvoton, koska suomalaisen aseharrastajan todennäköisempi opponentti on keraamivahvisteiseen luotiliiviin pukeutunut cika kuin BMP-2. Teräskeernaisillakin luodeilla saa aikaan melkoista tuhoa mustanmaijan (nykyään yleensä valkoisen tai sini-valkoiseksi maalatun) konehuoneessa myös 7.62 x 39 mm patruunan vaatimattomalla luotinopeudella. Sisällä matkustavia kutsumatta vieraisille pyrkijöitä on suositeltavinta ampua AINA päähän, hieman kulmakarvojen tason alapuolelle, pystytasossa keskiviivalle. Vakiopatruunat ja supulatingitkin tekevät silloin tehtävänsä: Jopa "kisun tirskut"...

Erikoisluodeillesi todennäköisesti myönnetään ERVA-lisäpisteet tulevissa taisteluammunta-kisoissa. Säännöt ovat vielä hieman kesken kehittelyn, eikä kansainväliseen lajiliittoon olla vielä oltu yhteydessä, mutta otaksun ½ tuuman tai 13 mm:n "räkärauta-plootun" lävistyksen täyttävän vaatimukset. 9 x 19 mm ERVA/ teholävistys-luodille voitaneen asettaa vaatimukseksi romukaupoista huokeaan kilohintaan myytävän 7 mm paksuisen "täkkilevyn" lävistys kohtisuoralla osumalla, niin likeltä kuin kisaan osallistuja rohkenee koelaukauksensa ampua.

TST-ampumaradan varusteisiin pitää kuulua suojakilpi, jonka pienestä ampuma-aukosta koelaukaus matkaansaatetaan. Otaksun, että tiettyjen erikoisluotien läpäisyvaatimukset kansainvälisiin kilpailusääntöihin joudutaan pähkäilemään täällä Suomessa, kunhan yhteistyö kansainvälisen lajiliiton kanssa pyörähtää käyntiin ja TST-ammunnan sääntöjä aletaan "harmonisoida". Se, mikä voi näyttää ensi-lukemalla vitsinväännöltä, saattaa koitua joskus tulevaisuudessa ampumaurheilun pelastukseksi: Taistelu ulkoilma-harrastajien "sieluista" (= mielenkiinnosta) on jo alkanut, ja ainakin ISU/UIT-ampumalajit ovat pahasti alakynnessä "futikseen, pesikseen, lätkään" ja kalastukseen verrattuina.

Luodin taakse vaikkapa liimalla kiinnitetty 1 mm:n paksuinen, luodin läpimittainen alumiinikiekko ehkäisee keernan irtoamisen vaipasta. Jäteöljy soveltuu öljykarkaistavan teräksen jäähdytysnesteeksi aivan mainiosti: Voisi olla tuoreöljyä tehokkaampaakin, koska sisältää pieniä metallihiukkasia. "Purevia" sammutusnesteitä tarvittiin 1. maailmansodan aikaisten pulakorvike-keernojen karkaisussa: Saksasta loppui merisaarron takia wolfram lähes tyystin, joten keernat sorvattiin melkein puhtaasta raudasta. Sitten ne pintahiiletettiin ja äkkijäähdytettiin kylmässä elohopeassa tai jää-hyyhmäisessä suolavedessä.

Kalliilla wolframteräs-keernalla ja pintakarkaistulla rautakeernalla varustettujen luotien läpäisyissä ei havaittu eroa käytännöllisille etäisyyksille ammuttaessa, ainakaan tositoimissa. (Tätä historiallista faktaa ei löydy kirjoista eikä kansista vieläkään! Tieto onkin saatu yksityis-kirjeenvaihdon kautta, mutta ehdottoman luotettavasta lähteestä, jo 70-luvun lopulla).

Wolfram-terästä ei olisi siis tarvittu alkuaankaan! Armeijan tarvikehankkijoita oli taas kerran "ukotettu", mutta niinhän heitä on huijattu aina ja petkutetaan ilmeisesti aikojen loppuun asti. Armeijoiden hankinnat kustannetaan budjettivaroilla, ja veronmaksajien asiantuntemus on kovin rajoittunut, kun taas heidän toleranssinsa eli sietokykynsä on ilmeisesti ääretön.

Armeijoiden intendentuureille on herttaisen yhdentekevää, vaikka jokin kasarmin kattoon kiinnitettävä hehkulamppu (60 wattia; Edison-vakiokierteellä) maksaa US Armylle sata dollaria/ kpl, kun tavallinen kuluttaja voi ostaa saman tarvikkeen marketista 35 centillä, tai hintaan USD 0:59/ 2 kpl. "..ja kuinkas sitten Suomi oisi muoditon?" veisasi Iivari Kainulainen "Tanko-laulussaan" jo vuonna 1915, heleällä paimenpoika-tenorillaan.

Kuinkahan monta ATK-järjestelmää lieneekään jo "vanhentuneina hylätty" ja korvattu uusilla (asiaankuuluvine laitehankintoineen ja lisäkoulutus-tarpeineen) SA Int:in käytössä? Muistaakseni kymmenkunta. Eikä meilläkään pähkäillä sitä, että "mistäs rahat revitään?" Esimerkiksi kertausharjoitusten määrärahoja voi juustohöylätä, tai siirtää varusmiesten päivärahojen "kuoppakorotusta" kaukaisempaan tulevaisuuteen. Henkilökuntaakin voi aina saneerata. Asioilla on bisnes-väen säätämä tärkeysjärjestyksensä, ja ATK-kaluston/ know-how:n kaupustelijoilla on myyntipuhe-taitoa Pääesikunnan informoimiseksi "uusista, ehdottoman välttämättömistä hankintatarpeista".

2108 MM; PT


Luotivalinta

Mitä luotia suosittelet käytettäväksi Lahti-Salorannan piipulla varustetussa Mosinissa? Kelpaako rynkyn luoti?

T. Max

  Rynkyn luodit (ALS mukaanlukien) ovat näinä aikoina ainoat täys-läpimittaiset kotimaiset ammukset L/S- piippuun. Kaupanolevat D-166:tkin ovat hieman liian hoikkia, joskaan vähäinen alimittaisuus ei juuri haittaa. Ulkomaisista luodeista olisivat piipuntäyteisiä Argentiinan Mauseriin tai englantilaiseen.303 British-patruunaan mitoitetut luodit, läpimitta.311 tuumaa/ 7.91 mm, mutta ainakin jenkkiläiset ovat kalliinlaisia.

.308-kaliberisia luoteja ammutaan aivan yleisesti myös L/S-piippuisilla aseilla, eikä piippujen turmeltumisista ole kuultu raportteja. Kotimaiset 7.62 x 53R- kaliberiset patruunat ladataan nykyisin (C.I.P:n normien mukaisesti).308 kaliberin luodeilla, joten paluuta kotimaisten.311 kaliberin luotien saatavuuteen ei ole näköpiirissä niin kauan kuin C.I.P:iin kuulutaan. Poikkeuksen muodostavat tietenkin mainitut rk:n luodit. Sotien aikaan ammuttiin L/S:illa paljonkin jopa.307-kaliberisia sotasaalispatruunoiden rautavaippaisia S-luoteja, eivätkä piiput niistä pilaantuneet, vaikka jyskytettiin sarjaakin.

Ruutikaasun ohivuodon haittavaikutukset ovat siis vähäisempiä kuin yleisesti on uskottu/ uskoteltu milloin mistäkin syystä, mutta paras osumatarkkuus saavutetaan tietenkin isokaliberin läpimittaisilla ammuksilla. Soveliain painoluokka on 11 - 12 grammaa täysteholatauksissa.

2208 MM; PT


6 mm PPC jälleen kiusanamme!

Minulla on ongelma. Pitäisi saada ladattua 6 PPC USA kaliiperiin kokovaippaluoteja teerijahtiin. Olisiko reseptejä? Ase: Sako 75 Laminated Varmint, uusi. Rihlannousua en muista, mutta siihen on tehty muistaakseni jotain muutoksia ko. kaliiperille viime vuonna, ilmeisesti osumatarkkuuden takia. Olisin erittäin kiitollinen tiedoista. Kiirekin olisi, kun tuo jahti tuppaa alkamaan kohta.

Juha Nivalasta

  6 mm PPC USA on meillekin ongelmallinen kaliberi, koska se on lähes tuntematon: Toimestamme testaamaton, eikä esim. VihtaVuoren uudesta manuaalista löydy spesifisiä latausreseptejä kuin kahdelle ilmeisen hintavalle jenkki-luodille, joiden käyttäytyminen lintujahdissa on ennalta arvaamatonta. Rihlannousun muutos "osumatarkkuuden takia" tarkoittaa kasa-ampujien kielenkäytössä tavallisimmin nousun loiventamista, vaikka jyrkentäähän sitä pitäisi.!

Meille ei SAKOlta ole tihkunut koskaan mitään tietoja asemalleihin tehdyistä muutoksista. Emme tosin ole mitään kysyneetkään, koska "tyhjän saa pyytämättäkin": Markus joutui sen viimeksi toteamaan, pyydettyään valmistajan lausuntoa M 92 S- luodikon soveltuvuudesta metsästysaseeksi, joutuessaan hakemaan aseelle hallussapitoluvan hallinto-oikeuden kautta: SAKO Oy kieltäytyi kategoorisesti antamasta minkäänlaista lausuntoa.

Tieto rihlannoususta olisi tärkeä, ajatellen linnustukseen soveliaimman 90 grainin/ 5.8 gramman painoisen kokovaippaluodin vakautumisesta. Esimerkiksi 14 tuuman rihloista ammuttu 5.8-grammainen luoti lentää mitä todennäköisimmin kalikkana kieppuen, kun taas 6 mm B.R. NORMA- kaliberin aseiden tavanomaisessa 8 tuuman rihlauksessa vakautuu 100-graininen peuraluotikin, ja 90-graininen on ilmeisen tarkkakäyntinen. Latausreseptejäkin löytyy runsaammin, enimmäkseen juuri kotimaisille luodeille.

Tilavahylsyisemmän NORMA B.R:n latausreseptit eivät ole sovellettavissa 6 mm PPC USA- patruunoihin. Ymmärrykseni ylitse käy vain yhteen tarkoitukseen (= kasa-ammuntaan) soveltuvan aseen tyrkyttäminen Suomen markkinoille. Hommassa on rahastuksen ja suoranaisen "ukotuksen" maku. (Me asetamme 6 mm PPC:n luokkaan EVVK = Ei Voi Vähempää Kiinnostaa). 6 mm NORMA B.R. olisi jo huomattavasti monikäyttöisempi kaliberi.

Joitakin Brömel QuickLOADilla kalkyloituja latausreseptejä voitaneen julkaista tapaukseen 6 mm PPC USA, jos niiden kyselijä antaa pyytämämme lisätiedot aseensa piipunpituudesta, rihlannoususta ja hylsyn tilavuudesta. Itse en lähde arvailuiden linjalle täysin tuntemattoman patruunan lataamisesta, koska käytettävissäni ei ole QL/QT-ohjelmia ATK-valmiuksieni lähes täydellisen puuttumisen takia.

Lisätiedot voinet sähkötellä suoraan Markukselle, jolloin reseptit ehdittäneen kirjoitella ennen teerijahti-kauden alkamista. "Etuoikeutettuja visitooreja" palvellaan tarvittaessa suorallakin yhteydenotolla ilmoitettuun s-postiosoitteeseen. (Osoitteesi taannoinen muutos on jo viety rekisteriin: Kiitämme muutosilmoituksesta!).

Asiasta neljänteen: Onko Nivalan suunnalla vielä liikkeellä perimätietoa kansallissankari Lennart Hohenthalista? Oli pitäjän rovastin tai pastorin poika, ja itsenäisyysaktivisti, joka oli sonnustautunut poksauttamaan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin "Lee Harvey Oswald- tyyliin". Hän poikkesi sittemmin nirtsaamassa "rakuraattori Soiseli-Soi:n". Joutui kiinni, mutta karkasi ja eli loppuelämänsä Ruotsissa. Kuoli varttuneessa seniori-iässä, oman kansansa häpeällisesti unohtamana. Kaikki L. Hohenthalia koskeva taustatietous vastaanotetaan kiitollisuudella.

2108 MM; PT


Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>