<< Uusimmat   Osa 32 >>  31 >>   30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 33, päivitetty 16.06.2001

6.5 x 55 mm säästöpaukut

Ensiksi vetoomus: Älkää vaan missään nimessä lopettako näin hienojen sivujen ylläpitoa! Olen alkutaipaleella oleva kotilataaja ja tarvitsisin vähän vinkkejä "Ruotsin Mauserin" säästöpaukkuihin ja alisoonisiin patruunoihin. Aseeni raudat ovat Carl Gustavista vm. 1914, rihlannousu 7 tuumaa ja rihlattu osa 51 cm. Eli onko ylipäänsä mahdollista ladata kyseisenlaisia pateja esim. Lapuan 6,5 g FMJ ja jollekin raskaammalle puolivaippaluodille? Kiitokset etukäteen!

Jassu. ("PV" 25.06.2004 saakka. Toim. huom.).

  On mahdollista! Lienet jo saanut latausohjeet sähköpostitse. Jos et, niin kysy uudelleen Markukselta, jota on informoitu PV-statuksestasi. Henkilökohtainen neuvonta on etuoikeutetun visitoorin bonus!

0706 MMI; PT



Kevyen korroosion eliminointi

Tutustuin sivuihinne ja huomasin tähän "Tokko tietoa palstan" ja ajattelinkin samassa kysyä, että mikä olisi paras konsti poistaa kevyttä korroosiota vanhan Tikka-kiväärin piipusta ja lukkokammesta? Aseen sain perinnöksi. Se olisi muutoin ihan hyvässä kunnossa ja en viitsisi sitä vielä sinistyttää. Ainoastaan nuo kevyet korroosion jäljet kun saisi piipusta ja lukosta pois niin ase olisi hyvässä kunnossa ja en viitsinyt alkaa hiomaankaan niitä ennenkuin kysyisin asiantuntijoilta neuvoa.

Entä miten olisi paras pestä ase vanhasta öljystä ja töhnästä? Upottaa johonkin esim. bensiiniin?

T: Tikkamies

  Aluksi on syytä poistaa pikeentynyt öljy, ym. töhnä, jonka koostumus voi olla monipuolinen. Öljyjäänteet pyyhitään pois seoksella, jossa on tilavuussuhteissa puolet valopetroolia ja puolet tärpättiä. Asetta ei tarvitse upottaa tärpättiseokseen. Siveleminen esim. trasselitukolla (ensin kostealla, sitten kuivalla ja puhtaalla) riittää. Bensiinin käytössä on riskinsä (tulenvaara), eivätkä kaikki töhnät liukene pelkkiin maaöljytuotteisiin. Myöskin lipeää (= kuuma konetiskiaine-liuos; muista kumikäsineet ja suojalasit!) tai tenttua (= Sinol) voi joutua kokeilemaan, ellei lamppuöljy-tärpättiliuos tehoa töhnään. Tärpätti siis männynpihkasta tislattua, eikä "mineraalitärpättiä", joksi kutsutaan erheellisesti raskasbensiiniä. Sitä voi tosin käyttää valopetroolin korvikkeena tärpättiseoksessa, jota käytetään myös lyijyttymän liottamiseen irti esimerkiksi haulikoiden ja revolverien sekä piekkareiden piipunputkista.

Aseen raudat on suositeltavaa irrottaa puista, koska tärpättiseoksen vaikutukset tukin pinnoitteeseen ovat ennalta arvaamattomat. Lakatun tukin pinnoite voi turmeltua. Öljykäsitelty tukki ei ole moksiskaan, vaikka sen uittaisi seoksessa, mutta puut on suositeltavaa sivellä muutamalla pellavaöljykerroksella puhdistuksen jälkeen: Öljy lääpitään kämmenellä puun pinnalle, kun tärpättiseos on haihtunut (= ei haise enää kovin vahvasti tärpätiltä, eikä tunnu kostealta). Muutamissa wanhoissa tukinhoitoaineiden resepteissä mainitaan öljykäsiteltyjen tukkien "pulituuri", jonka vaikuttava ainesosa on mehiläisvaha, liuotettuna tärpättiin, seassa ehkä pikku liraus pellavaöljyä. Seossuhteet olivat hyvinkin mielivaltaisia.

Samoista ainesosista koostuva lattiavaha (jolla mm. kasarmin käytävän lattia puunattiin lauantaisin SA INT:iä käydessäni v. 1967) oli sakeaa, jokseenkin kiinteää mäihää, kun taas "Englandilainen Stocki-Waxi" oli melko notkeaa: Siveltiin puupintaan maalipensselillä. Tärpätti oli tukkivahassa taidemaalareiden maali-ohenteena käyttämää lehtikuusen pihkasta tislattua Venetsian tärpättiä, joka haihtuu mäntytärpättiä herkemmin ja haisee vähemmän äikiältä. Valmiiksi sekoitettuja tukinhuoltoaineita löytynee toki myös ase-putiikeista.

Sitten käsiksi rautoihin. En tosin tiedä, tarkoittaako käyttämäsi termi "korroosio" täplikästä pintaruostetta (saksaksi Flugrost = "lentoruoste"), joka irtoaa alkaalisella kivääriöljyllä (Suomessa ANTI-CORROL) ja hienolla teräsvillalla tai "Karhunkielellä" (lontooksi: "Scotch Brite") jynssäten. Jos käytät karhunkieltä eli abrasiivista muovikuitua, kokeile ensin piipun alapintaan, etutukin uraan piiloon jäävälle osuudelle, hankautuuko aseen sinistys/mustaus pois kuidulla kihnuttaen. Jos karhunkieli "nuolee" mustauksen irti jo muutamalla pyyhkäisyllä, on tyytyminen teräsvillaan. Sumutettavia tai siveltäviä ruosteenpoistokemikaaleja olisi tiedossa paljonkin, mutta niiden käytön riski on teräkseen kuuluvan pinnoitteen haalistuminen pois. Tehokkaimmat niistä kohtelevat ruostetta (rautahydroksiidia) ja sinistystä/mustausta (rautaoksiduulia) yhtälaisella ankaruudella, periaatteella: "Ei värillä väliä, kunhan lopputulos on teräksenharmaa!".

Asealan perustietona mainittakoon, että SINISTYS ja MUSTAUS ovat tyystin erilaisia prosesseja. Nykyään harrastetaan pääsääntöisesti MUSTAAMISTA, prosessin nopeuden takia, ja koska aseiden ostajat suosivat kiiltäviä, emalimaisia metallipintoja. Mustaus suoritetaan keittämällä metalliosia alkaalisessa, hapettavassa liuoksessa. Vaikuttavat ainesosat ovat yleensä natriumhydroksiidi (natronlipeä) ja natriumnitraatti (Chilen salpietari), sekä vesi. "Hivenaineitakin" tunnetaan leegio alan erikoiskirjallisuudessa, mutta nykyäänhän ostetaan mustausliuoksen kuiva-aineet tavallisimmin valmiina seoksena kemikaali-tukusta. Apteekkitavarana pelkät kiinteät perusaineetkin nousisivat kamalaan hintaan, ja lipeän hankintaan tarvittaisiin myrkkylupa.

SINISTYS suoritetaan ruostuttamalla huolellisesti kiiltohiotut, rasvatahroista ehdottoman puhtaat rauta- tai teräsosat erityisellä ruostutusnesteellä, joiden reseptikokoelma on valtava, alkaen merivedestä - tai Helsingin klooratusta vesijohtovedestä (aikana ennen vedenottoa Päijänne-tunnelin kautta), hyvinkin myrkyllisiin jaloruostutus-happoihin saakka. Elohopeakloriidi eli sublimaatti esiintyy parhaiksi mainituissa ruostutusliuoksissa oleellisena ainesosana. Ainakin Pohjois-Savon apteekit myivät aikoinaan seutukunnan asesepille valmiiksi sekoitettua "Runneeraas-happoo", jolla saatiin hiiliteräkseen hienonnäköinen ja varsin kestävä sinertävänruskea pintaväri. USA:sta ainakin vielä 20 vuotta sitten maahantuodun ja "tiskin alta" (valikoiduille asiakkaille) myydyn Birchwood Casey:n "PLUM BROWN BARREL FINISH"-liuoksen koostumus ei poikenne paljonkaan Iisalmen vanhan apteekin sekoittamasta bruneeraushaposta: Sekin siveltiin kuumennetulle teräspinnalle.

Melko äskettäin, eli noin 25 vuotta sitten keksitty "Pilkingtonin prosessi", eli jaloruostutus sumumaisella, tasaisesti metallipinnalle laskeutuvalla "kuningasvedellä", on erillisen artikkelin ansaitseva aihe. Muunmuassa Titarillamme on kokemusta usva-bruneerauksesta nykyaikaiseen seosteräkseen: Lopputulos on erinomaisen hienon näköinen. Myöskin salmiakki-usvaa voitaneen käyttää jaloruosteen aikaansaamiseen sinistystä edeltävänä toimenpiteenä. Alan erikoiskirjallisuus mainitsee salmiakki-sivelyliuoksen käytön vastaavaan tarkoitukseen jo 1. maailmansodan ajalta teollisissakin mittasuhteissa .

Pintaruoste hangataan tai harjataan pois, ja bruneeraushapolla sively sekä ruostutus, ynnä irtoruosteen "kratsaus" toistetaan joskus kymmeneenkin kertaan, minkä jälkeen ruskeiksi värittyneet osat höyrytetään erityisessä höyrykaapissa, tai vaikkapa mietolämpöisessä saunassa (+ 65 - 80 Celsiusta), heitellen löylyä kohtuudella. Höyrytys muuttaa keltaruskean rautahydroksiidin eli ruosteen sinimustaksi rautaoksiduuliksi eli "magneettiseksi rautaoksiidiksi". Ruostumisprosessi pysäytetään lopullisesti keittämällä esineitä puolen tunnin ajan puhtaassa tai miedosti alkaalisessa vedessä. Rautaoksiduulipinta on tällä työläällä tavalla aikaansaatuna varsin hyvin kulutusta kestävä. Myöskin hapettavassa alkaaliliuoksessa keittämällä suoritettu mustaus tuottaa oksiduulipinnan, joka on paksumpi, ja siksi tummempi kuin jaloruostuttamalla aikaansaatu puolikiiltävä pinta, mutta sen hankauksenkesto on huonompi.

"Karhunkieli" naarmuttaa kuiviltaan hangattaessa ainakin jälkikäteen tuotetun mustauspinnan "paljaalle raudalle" varsin nopeasti, kun taas esimerkiksi F.N./Browning Mod. 1900:n tai ennen 1920-lukua valmistetun Ukko-Mauserin himmeämpi sinistyspinta on huomattavan pysyvä. Asiantunteva tutkija ei häädy suorittamaan karhunkieli-testiä sinistyksen alkuperäisyyden toteamiseksi: Pinnoitteen kiilto ja sileys paljastavat sen, että ase on mustattu; joko alkuaan tai jälkikäteen. Jaloruostutuksella sinistetty teräksen pinta on paljaalla silmällä katsoen himmeämpi, ja matalasuurenteisellakin luupilla (esim. 25 X) tutkittaessa se näyttää suorastaan rokonarpiselta; kuin J.V. Stalinin naamataulu kaunistelemattomissa valokuvissa.

Jaloruostutushan on alkuvaiheessaan etsausta eli syövytystä. Bluffia voidaan tietenkin yrittää esimerkiksi hiekka- tai lasikuula-puhaltamalla metalliosat ennen mustausta, mutta mekaanisilla menettelyillä tuotettu mikroskooppinen rosoisuus on erilaista kuin jaloruostutuksella aikaansaatu rokonarpisuus. Jälkikäteen suoritettua mustausta edeltävä kiillotus saa aikaan metalliin lyötyjen tai kaiverrettujen leimojen, kirjainten tai numeroiden reunojen pyöristymisen, ja rättilaikalla käsivaraisesti suoritettuna yleensä myös "vääristynyt peili"-ilmiön eli "peilaamisen" tasomaisiin pintoihin. Esineiden nurkatkin pyöristyvät.

Palailemme tästä kuivaskasta, alkuaan (jo ammatissa toimineille) aseseppä-kurssilaisille tarkoitetusta, mutta pitämättä jääneestä esitelmästäni varsinaiseen aiheeseen: Kun ruostepilkut on poistettu Anti-Corrolin ja hankausvillan avulla, puhdistetaan öljynjäänteet rautojen pinnalta esimerkiksi pelkällä valopetroolilla mahdollisimman tarkoin. Rautojen ulkopintaan ei saa, taiteen sääntöjen mukaan toimittaessa, kajota paljain käsin. Näiden toimenpiteiden jälkeen metalliosat viedään saunan mietoon jälkilämpöön noin puolen tunnin ajaksi. Jäähtyvälle kiukaalle heitetään hieman löylyä. Aseen saunotus suoritetaan siinä vaiheessa, jolloin kiuas vielä pihahtaa hieman, mutta vesi haihtuu kiviltä verkalleen. Tällainen on jokamiehen ulottuvilla oleva "höyrykaappi-käsittely". Lukkopiipun keittäminen vedessä ei ole tarpeen, koska sitä ei ole käsitelty syövyttävillä kemikaaleilla. Kun kiuas on jäähtynyt hieman alle veden kiehumapisteen, jätetään lukkopiippu sen päälle kuivumaan. Jäähtyneenä se öljytään sisältä ja päältä, ennen kiinnitystä puihin.

Pohjois-Savon mainehikkaat pyssysepätkin saunottivat valmistamansa piiput "runneeraaksen" viime vaiheena, joskin he pitivät tämän konstin ammattisalaisuutenaan. Myös luodikoiden koivupuisia tukkeja voitiin säilyttää kuukausimääriä palvaus-orsien päällä, savusaunan katonrajassa, saamassa pinnalleen tasaisen värin. (Tämä käsittely ajoitettiin, jos mahdollista, siihen vuodenkierron vaiheeseen, jolloin saunassa savustettiin palvilihatkin). "Palvaamisen" jälkeen suoritettiin loppukäsittely pellavaöljyllä eli vernissalla. Näin toimittiin tietenkin vain silloin, kun aseen tilaaja ei ollut hätäinen. Jos tilattu ase haluttiin käyttöön mahdollisimman pian, suoritettiin valjun koivutukin värjääminen vesipetsillä tai paahtamalla avotulen yllä koivupuisten suksien tavoin ennen vernissausta. Kaikkein hätäisimpien aseen tilaajien pyssyjen tukit voitiin jopa maalata ruskealla lattiamaalilla - tai joskus muunväriselläkin.


Arkistokuva: Vihreä karhupyssy. Pohjois-Karjalan Maakuntamuseon kokoelmiin kuuluu kauttaaltaan vihreäksi maalattu poikkisahattu järeä nallilukkomusketti, jota lienee käytetty ansalangalla laukaistavana haaskapyssynä, suurpetojen pyydykseksi. Menetelmä kiellettiin vuoden 1898 metsästysasetuksella, mutta "Ruotzhin vojevodiin luadimat" (= Suomen herrojen sanelemat) paragraafit eivät ulottuneet Vienan tai Aunuksen Karjalaan, josta ase-kummajainen lienee peräisin. Toinen mahdollinen käyttötarkoitus oli lumikiepistä hiihtäjän edestä nousevien teerien ampuminen haulilatingilla. (Tähän käyttöön viittaa kantohihnan kiinnikkeen läsnäolo piipunsuun alla). Varsinainen lentoonammunta oli kansanmiehille tuntematon menetelmä, mutta kieppiammuntaa harrastettiin paikoin yleisestikin. Kirjoittajakin on "customoinut" monia yksipiippuhaulikoita tarkoitukseen sopiviksi vielä 1970-luvulla, jokseenkin kuvamme esittämän aseen mittoihin.

Museoesineisiin ei saa koskea paljain käsin, vaan puuvillahansikkain, joten kuvaan saatiin pari kokoverrokkia: Kämmenen leveys, peukalo poislukien, on 9 cm. Kuva otettiin 1980-luvun lopulla museon senaikaisessa varastossa, pankin kellarissa.  (Valokuva: P. Korhonen).


Aseen rautojen saunottaminen eli höyrytys pysäyttää korroosion etenemisen, ja jos "rokonarpien" pohjalle on jäänyt ruostetta, sen väri tummuu, sulautuen sinistykseen/mustaukseen. Pinnaltaan lievästi ja paikoitellen syöpynyt ase ei ole menettänyt käyttö- tai tunnearvoaan, joten en näe tarvetta jälkikäteis-mustauksen tapaisiin radikaaleihin toimenpiteisiin, joilla on hintansa, ja joita edeltävät hionnat & puleeraukset saattavat jopa alentaa aseen arvoa. Edes piipun reiän seinämien vähäinen syöpyneisyys ei yleensä huononna luodikon osumatarkkuutta tai muitakaan ballistisia ominaisuuksia.

Lievä korroosio ei turmele piippua, vaan äkillisten lämpötilanvaihteluiden aiheuttama eroosio, jonka seurauksena piipunreiän seinämiin syntyy viivamaisten säröjen verkko, eikä pistemäisiä, mikroskooppisen pieniä syvennyksiä. Muutama ampukolvaus-laukaus riittää pyöristämään syöpymällä syntyneiden syvennyksien piipunsuun puoleiset reunat, jolloin mahdollisesti hieman huonontunut osumatarkkuus paranee ennalleen. Alkuperäisen Tikka-kiväärin höyläämällä rihlattu ja jo tehtaassa käsinkolvattu piippu on verraton AARRE, jonka arvo ei alene ainakaan pintapuolisesta rosoisuudesta. Harjoittele varmuuden vuoksi edellä selostettua menetelmää lukonkampeen. Jos sen siistiminen onnistuu, tee samat temput lukkopiipullekin.


JK. Mites äänestän SKP:tä siihen Kansallis-ase kilpailuun?

  Äänestit jo! Laitoin rastin "vaaliprotokollan" asianomaiseen kolmos-ruutuun jonon jatkoksi. Väliaikatulos: Ase No. 3. (= KP/-31) johtaa muihin verrattuna äänin 8 - 0 tai 8 - 1, mutta lopullinen ääntenlaskenta suoritetaan lupauksemme mukaan juhannuspäivänä, vaikka voittaja lienee jo selvillä. Postiääniä ei ole tullut vielä yhtään, vaan kaikki ovat olleet s-postiääniä, yleensä "PV"-listan visitooreilta. Kaikki toki huomioidaan, hämmästellen porukan "äänestys-passiivisuutta". Huomattakoon, että vain YHTÄ asetta saa äänestää, ja valinnan perustelu tarvitaan vain Ase No. 6:n, eli listan ulkopuolisen aseen äänestäjiltä.

0606 MMI; PT

Lähipatruuna parhaimmillaan.   (c) Feliks.
SWOS - Silent Without Silencer. 

.308:n aliäänilatingit

Mulla on VihtaVuoren ruuteja N160, N135, N133 ja N120, Lapuan nalleja No. 68, luoteja FMJ 8 g, SP 10 g ja SP 13 g. Miten näistä saisin turvallisesti alisoonisia patruunoita kaliiperille .308 Win.?

S.A.

  Et mitenkään! 13-grammaisen luodin ja ruudin N120 yhdistelmä olisi teoriassa mahdollinen dacronkuidulla stuffattuna, mutta käytännölliseksi esteeksi voivat muodostua luodin vakautumisongelmat, jos aseesi rihlannousu on 11 - 12 tuumaa eli loiva. Vastoin yleistä harhakäsitystä ei nallin no. 68 valmistaja ollut Lapua, vaan se oli "VihtaVuoren fiasco": Nallipettoja lohduttoman usein ja sytytysteho heikompi kuin vakionallilla no. 28, johon olin kovin tyytyväinen! No. 68:n pohjan ylipaksuus vei tilaa sytytysmassan määrältä. (Nykyiset Lapuan Boxer-nallit ovat tuontitavaraa USA:sta. Niiden laatu on moitteeton! Lapua/VPT ei ole valmistanut eikä valmista nalleja).

Lataile siis patruunat hallussasi olevilla tarvikkeilla Virallisen Valistuksen ohjeiden mukaisiksi täystehopatruunoiksi. Supupatruunat ladataan "supu-ruudeilla", joiden tuotenumerot alkavat kolmosella, eivätkä ykkösellä, jos valmistaja on VihtaVuori eli VRT.

0606 MMI; PT



Suositeltava kirja

Tulin hankkineeksi äskettäin tämmöisen kirjan: John R. Lott, Jr. "More Guns, Less Crime". The University of Chicago Press ISBN: 0-226-49363-6 (kovakantinen).

Kyseessä on kirja, jonka soisin erityisesti lainsäätäjien ja Lääkärien Sosiaalinen Vastuu ry:n lukevan, sillä kyseinen kirja on hyvinkin valaiseva ja jossain määrin ällistyttäväkin kirja erilaisten aselakien vaikutuksista. Kirjan johtopäätös ilmenee hyvin sen nimestä. En vielä ole ehtinyt lukea sitä kokonaan, mutta tähän asti lukemani ainakin näyttää hyvältä.

Pienen näytteen olen sisällyttänyt tälle sivulle: http://www.students.tut.fi/~nipo/helmet.html

Nikolas


Kommentti: Uponneekohan tosipohjainen valistus hoplofoobien umpiluisiin päihin muualta kuin niskakuopan kautta, kaiverrettuna FMJ:n vaippaan tai piilukirveen terään? Tieto ja kokemus on herättänyt syvän skeptisyyteni jo vuosikymmeniä sitten: Ase-vihamielisyyshän ei perustu järkisyihin, vaan se on usein synnynnäinen mielen ja tunne-elämän häiriö, jota ei pystytä hoitamaan lääketieteen tai psykiatrian keinoin, saati sitten parantamaan! Valistustoiminta ei tehoa, koska sen vastapainoksi työntyy joka-ainoasta laajalevikkisen vaikutusvaltaisen median tuutista asevihaa tai ainakin aseiden pelkoa lietsova propaganda.

Hoplofobia on rinnastettavissa myös raivotautiin eli vesikauhuun (Rabies; Lyssa; Hydrophobia), jonka puhjettua jossakin eläimessä on jäljellä vain yksi menettelytapa! Parannuskeinoja ei ole, ja niitä tuskin tuleekaan. On valitettavaa, ettei hoplofoobikko kuole tautiinsa yhtä pian (ja samanlaisen prosessin läpikäyden) kuin hydrofobiaan eli rabiekseen sairastunut potilas, eikä sen ennaltaehkäisyynkään ole keksitty toimivia menetelmiä. Tässäkin suhteessa on hoplofobia raivotautia vakavampi keskushermoston häiriötila.

0706 MMI; PT



Kättä lyhempää

Hei PTK! Huomasin Gunwritersin "Tokko tietoa on" -palstan sivulla 20 olevan taskupistoolin rakennusohjeen. Asiaan liittyen haluaisin tietää kuinka suurella tai pienellä terällä voi .22 LR (& Short & Long) sileäpiippuisen aseen piipun porata siten, että ase on käyttökelpoinen? Mikä on optimaalinen väljyys?

GOW:n vuosimaksu on kai edelleen 40 mk per vuosi? (Näin lukee GOW:in etusivulla). Ja kuluva vuosi on kolmas! (Tätä siinä ei lue).

T. Kyhäilijä.

Joskus olen paukutellut koemielessä testipiipulla, jossa oli kartiomainen reikä, kartiokkuus 1 : 100, läpimitta suussa 5.0 mm, patruunapesän läpimitta 5.70 mm ja piipunpituus 57 mm. Lukkona oli kierteillä kiinnittyvä "hattu", siinä 3 mm:n verran hylsynkantaan nähden epäkeskeinen reikä. Nallipiikkinä palveli ohut karkaistu terässokka ja laukaisulaite oli pieni vasara, jolla napautin kevyesti sokan peräpäähän. Viritelmä oli kiinnitetty ruuvipenkin leukojen väliin.

Testiampumalaitteen valmistusmotiivi oli se, että senaikaisen duunipaikan varastosta sattui löytymään kartiokalvain 5.0 mm - 7.0 mm, kartiokkuus 1 : 100, ja olin juuri taannoin lukenut jotain saksalaisten kartioputkisista piiskatykeistä. Kymmenkunnan laukauksen jälkeen kopautin hieman liian raskaalla kädellä nallipiikin päähän, aikaansaaden syvän pykälän piipunperän reunaan. Se keskeytti ammunnat. Havainnoksi jäi, ettei .22 LR-hylsyjen (Lapua Championship; silloin jo messinkihylsyllä) kannoissa ilmennyt repeämiä tai muitakaan ylipaineen merkkejä. Testilaite oli hiukan "jäyhä" ladattava, koska patruuna piti pakottaa kierrehatulla ylenpalttisen ahtaaseen pesään.

Asianmukaisesti mitoitettu pesäkalvain hiottiin myöhemmin, kun alkoi revolverien ja taittoladattavien "derringerien" tuotanto; firaabelitöinä tietysti! Opimme valmistamaan jopa tuurnaamalla rihlattuja piippuja. Tuohon aikaan (vuonna 1975) ei ollut myöskään tietoa toimenpiteestä nimeltä "kolvaus", jonka suoritus olisikin ollut hankalaa kartiokkaaseen piipunputkeen. Piipunseinämiin oli jo hankautunut lyijyä, joten laukaisupaine olisi voinut alkaa kohoamaan, jos ammuntaa olisi jatkettu piippua puhdistamatta. Mutta tulipahan kokeilluksi..!

Omatekoisen pistoolin piipunreiän voit porata 5.5 mm:n terällä ja kalvaa 5.6 mm:n kalvaimella. Patruunapesän voit kalvaa 5.7 mm kalvaimella suunnilleen 25 mm:n pituiseksi. Kaikki työvaiheet mieluiten sorvilla "kyhäisten" - samalla kiinnityksellä. Edelleen voit jo hioa pesään hiukan "päästöä" vaikkapa puutikun ympäri käärityllä hienolla vesihiomapaperilla. Piippu on tällöin reiältään ampumavalmis. Kun se on sorvattu ulkopinnaltaan muotoon & mittoihinsa ja varustettu kierteillä, jotka mieluusti sorvataan sovitteella, jo ennalta valmistetun aseen rungon "naaraskierteisiin", voidaan ottaa sauhut ja suorittaa saman tien piipunreiän sekä ylimenokartion ampukolvaus. Näin tehdään työ "Lege Artis", eli "taiteen sääntöjen mukaan"!

Täysin toimiva piippu syntyy tosin myös poraamalla reikä 5.7 mm poralla ja hiomalla patruunatila "päästölliseksi" (muutaman mm:n sadanneksen tai vaikka vain tuhannesosan verran peräänpäin avartuvaksi .22 LR-hylsyn pituudelta = 14 - 15 mm) ja viimeistelemällä reikä ampukolvauksella. Piippu ei ole suinkaan kohtuuttoman hororeikäinen. Käytännöllinen reiän ja patruunapesän MAKSIMI-läpimitta on 6.0 mm! Kalvintaa, kolvausta ja hiontaa varten ei ole yhtään työvaraa, mutta piippu on sinällään käyttökelpoinen, jos kohta "rostoita tekoa": Hylsyt voivat halkeilla ja osumatarkkuus on perin vaatimaton, mutta näillä aseillahan ei ammuta vapaapistooli-disipliiniä 50 metriin. Eikä tarvitse ainakaan nöyristellä ja yrittää näytellä "kilttiä poikaa" aselupaa alamaisesti anellessaan in the piggery jonkun mahtipontisen aseharrasteiden ja -harrastajien luontaisen vihollisen kirjoituspöydän edessä.

Piipunreiän toleranssialue on siis tasan millimetri, äärimmäisyydestä toiseen. (5.6 mm +0.4, miinus 0.6 mm kartioreikäisessä piipussa; liereäreikäisessä -0.1 mm). Paras tarkkuus saavutetaan piipulla, jonka reiän läpimitta on sama kuin luodinkin (5.7 mm liukasteineen), tai hiukan pienempi. Siis jotain 5.6 mm:n luokkaa. Patruunapesä on tällöin kalvettava väljemmäksi. Jos "piikainen" reikä tuppaa lyijyttymään, auttaa ampukolvaus. Vähäiset poikittaiset koneistusnaarmut eivät tosin aiheuta lyijyttymistä, ellei piippua puhdisteta liian ahkerasti tai perinpohjaisesti, ja ammutaan enimmäkseen vahapintaisia luoteja.

Oman "tussarini" piipunputkea en putsannut muistaakseni kertaakaan ennen aseen poisluovutusta - ja ammuin sillä sentään melkomoisen laukausmäärän, myöskin haulipatruunoita, ennen aseen luovutusta vaihdossa 7.65 x 17 mm Beretta Mod. 1935:een. Berettan poismyyntiä kadun elämäni loppuun saakka. Mutta silloin piti "aivan välttämättä" saada ysi-millinen F.N. - G.P. Mod. 1935, vieläpä luvallinen..! Oi sitä nuoruuden tyhmyyttä..!

Berettan kahvarungon vasemmalla sivulla oli yleensä (joskaan ei ko. yksilössä) leima "Sk.Y" mistä sukeutui sanonta: "Suojeluskunnan Luvalla hallussapidetty ase". Röyhkenin jopa kirjoittamaan esittely-artikkelin "pimeästä" Berettastani senaikaiseen "Ampujainlehteen", kun aseen sarjanumerot oli tahkottu pois luistista ja ylihakattu kahvarungon oikeanpuolisesta kyljestä.


Vuosimaksu on edelleen FIM 40:-, taikka summa, jonka arvoiseksi kukin arvioi jakamamme tiedon ja viihteen. Alaraja on käytännön syistä sininen Väinö Linnan kuva. Ylärajaa ei ole: Jaamme summan luvulla 40, ja merkitsemme muistiin, monenko vuoden ajaksi eteenpäin lähettäjän etuoikeudet on lunastettu. Mielellämme olisimme puolittaneet yllämainitun summan, mutta valitettavasti valta-enemmistö visitooreistamme katsoo GOW:n sisällön TÄYSIN arvottomaksi! Sitä, mihinkä raja vedetään Equ/Juro-kaudella, en ryhdy ennakoimaan: Liian kaukaista tulevaisuutta omaan perspektiiviini verrattuna...!

0706 MMI; PT

"ANITRA & OIL"

Haluaisin tietoa ANTEROSTA: Kuinka paljon ammoniumnitraattia/ kuiva-ainekilo riittää aikaansaamaan kukunnan ja mikä olisi paras määrä öljyä/ kuiva-ainekilo? Kirjallisuudesta en sensuurin vuoksi tietoa löytänyt joten kirjoitan sinne. Jospa P.T.K:n uskallus olisi riittävän suuri antamaan tiedon valoa kansalle? Olen mainostanut sivuanne ystävilleni aseharrastajan sanavapaana mediana joten olisin erittäin kiitollinen asiantuntijan sensuroimattomasta neuvosta.

"Suuri ihailijanne"

  Öljyjä on erilaisia, kuin myös ammoniumnitraatin puhtausasteita, eli ei ole mitään vakiintunutta sekoitussuhdetta, eikä varmaa tietoa optimaalisista seoksista. Öljyn kohtuullinen yli- tai aliannostus ei haittaa, mutta Anitran epäpuhtaudet voivat huonontaa sen tehoa lähes täydelliseen inaktiivisuuteen saakka. Suuri merkitys on myös virikepanoksen teholla. Periaate on se, että öljyä sekoitetaan Anitraan niin paljon kuin sitä imeytyy. Virikeräjähdettä annostellaan mieluummin yli tarpeen kuin liian niukalti. Pelkällä nallilla saadaan tuskin aikaan "heleää kukuntaa" eli detonaation kaltaista pamausta: Osa Anterosta voi jäädä hajaantumatta kaasuiksi, vaikka latinki olisi pienenlainenkin.

Poltto- tai dieselöljyä sekoitetaan a-nitraattiin noin 20 paino-% Osa öljystä voi jäädä imeytymättä. Se otetaan talteen seuraavaa satsia varten. Virikkeeksi riittää dynamiitti, jonka nitroglyseroolipitoisuus on 60 p-%:n luokkaa. Määrä noin 5 % pääpanoksen painosta - kenties pienempikin? Riippuu mm. siitä, mitenkä vahvaan "kuoreen" Antero on pakattu tai kapaloitu: Öljytynnyriinkö vaiko apulantasäkkiin. Virikepanos sijoitetaan pääpanokseen, mieluiten sen massakeskiöön, öljytiiviissä astiassa: Lasi- tai muovipullossa, taikka metallikuorisessa "putkipommissa".

Herkkäsyttyinen, suht. matalaoktaaninen moottoribensiini olisi tehokkainta Anitran lisäainetta, mutta ongelmaksi nousee sen herkkä haihtuvuus, sekä tietenkin hinta. Virikkeeksi piisaisi ehkä vain 0.5 p-% nopeapaloista savutonta, suurienergistä ruutia, härnättynä detonoimaan dynamiittinallilla. Tarkoitukseen soveliasta on jenkkiläinen Bullseye-ruuti, mutta myös VV N310; virikepanos sitä käytettäessä ehkä 0.7 % pääpanoksen painosta, räjäytettynä suhteellisen paksuseinämäisessä, hieman vajaatäytetyssä umpinaisessa metallikapselissa.

Ruuti ei saa päästä kosketuksiin maaöljytuotteiden kanssa! Pääpanoksen ihanteellisesta bensiinipitoisuudesta ei ole tietoa, mutta 10 - 15 painoprosenttia riittää melkoisella varmuudella. Muutakin detonoivaa eli brisanttia räjähdettä voi toki käyttää virikkeenä eli "boosterina". Aniitti (= suosituin louhinta-aine) on ilmeisesti rajatapaus. Sitä on annosteltava reilusti; jopa 5 p-% pääpanoksesta, jos Antero on kapaloitu vaikkapa muovisäkkiin. Bensiinillä terästetyn latingin suositeltava pakkaus on tosin ilmatiiviisti sulkeutuva astia, jonka tulppa avataan ja virikepanos pannaan paikalleen juuri ennen käyttöä.

"CANDY-ANITRAN" palavan ainesosan, eli pölymäiseksi jauhetun sokerin optimaalinen pitoisuus räjähdeseoksessa on myös tuntematon. (Joku syvällisemmin kemiaan perehtynyt visitoori voisi tietenkin laskea sen kemiallisista kaavoista. Heitänpäs haasteella!). Karkki-Anitran virikepanoksen tulee olla voimakas ja korkean kuumuuden kehittävä. Kyseeseen tulee lähinnä ammonaali tai hexonaali, eli jonkin brisantin räjähteen (TNT:n tai hexogeenin), Anitran ja alumiinijauheen tai -flitterien seos. "Jäykän" syttyvyytensä takia ei sokerin & anitran tai sorbitolin & anitran seos ole saavuttanut (toistaiseksi) yhtä laajaa suosiota "bombereiden" keskuudessa kuin Antero.

Arviot erilaisista seoksista perustuvat melko puhtaan anitran saatavuuteen; typpipitoisuus n. 33.3 % - 35 % Kalkilla tai dolomiitilla flegmatoitu anitra vaatisi suhteettoman voimakkaan virikepanoksen. Jos kalkki-ammonsalpietarin typpipitoisuus jää alle 25 %:n, on sen toimivuus räjähdeseoksissa jo kyseenalainen. Suomessa nämä pohdinnat ovat lähinnä "akateemisia", koska riittävän puhdasta a-nitraattia ei ole saatavana helposti/kohtuuhintaan. Kukaan ei ole vieläkään saattanut tietoomme, josko edes Oulunsalpietaria valmistetaan/myydään enää maassamme.

Meikäläiset "pommarit", jotka ovat tyytyneet rikkomaan verovirastojen tai poliisi-/oikeustalojen ikkunoita pikkulatingeillaan, ovat hankkineet räjähteensä varast(utt)amalla maanrakennus-työmailta tai vajavaisesti vartioiduista räjähdevarastoista. Tavanomaisimpia aineita ovat olleet dynamiitti tai aniitti, ja esimerkiksi ontelopanos-teknologia on ollut täysin tuntematon noille harrastelijoille. Muudan tumpelo pomminvirittäjä, joka oli miinoittamassa kilpailevan rikollisjengin pomon autoa, joutui taannoin tietämättömyytensä uhriksi, kun latinki kukkui ennenaikaisesti. Henki säilyi, mutta terveys meni kai lopullisesti.

Työtapaturma aiheutui ilmeisesti sähkönallien varomattomasta käsittelystä tai tuppuroinnista jonkinlaisen mekaanisen laukaisulaitteen asennusvaiheessa. Yksityiskohdista on vaiettu Maan Tavan mukaisesti, kuten siitäkin tapauksesta, jolloin Eduskuntatalon takapihalta löydettiin räjähteillä lastattu pakettiauto. Huhujen mukaan ei amatööripommari tiennyt, että louhintaräjähteet vaativat kukunnan aikaansaamiseen vähintään nallin, mutta mieluusti myös virikepanoksen. Tulilangan pistoliekki riittää vain mustanruudin tai herkkäsyttyisimpien paukkupanosruutien räjähdysmäisen palamisen aloitteeksi. Detonaation synnyttämiseen tarvitaan vähintään yksi riittävän voimakas räjäytysnalli. Vaikka toisin väitetään, voi myös mustaruuti ja jopa kiviruuti detonoida, jos aloitepanos on riittävän voimakas.

Tämän tietouden pitäisi kuulua perussivistykseen, kuten kertotaulu 2 - 9 tai "Isä Meidän"-rukous kuului ainakin omassa varhaisnuoruudessani. Siksipä suosittelen laturi-kurssien tai sovelletun pioneerikoulutuksen aloittamista ainakin Suomen keskusvankiloissa, osana järjestäytyneen rikollisuuden eliminointiprojektia: Oikeat konnathan likvidoivat enimmäkseen kilpailijoitaan, joiden siirtyminen ajasta iankaikkisuuteen olisi jopa suotavaa. Verovirastojen ikkunoita ovat rikkoneet surkuteltavilla paukkupommeillaan epätoivoon ahdistetut tavalliset kansalaiset. Eduskuntatalon sabotointia yrittäneen pommarin motiivit ovat tuntemattomat, koska tapaus salattiin visusti joukkoviestimiltä "vastaavien yritysten ehkäisemiseksi ennakolta".


Liiteosuus: Hollywood-efektit versus tositoimet

Poraus- ja räjäytysalan asiantuntijat naureskelevat suunsa ristiin kuin Väiski Vemmelsääri gangsteri-elokuvien kohtauksille, joissa jonkun Mafia-pomon tai muun vihollisen auto räjähtää starttausvaiheessa, ja hiilipöly (huom!) roihahtaa kookkaaksi tulipilveksi, jollaisen aikaansaamiseen tarvittaisiin ehkäpä kymmenen leiviskää trotyylia. Moisen latingin kätkeminen "Loisto-Limousiininkin" konepellin alle olisi käytännössä mahdotonta. Tositoimissa käytetään varsin yksinkertaisia järjestelmiä, joiden "asennus" ei edellytä invaasiota ajoneuvon sisään tai konepellin alle, eikä riskaabelia puuhastelua teknisesti jo vanhentuneiden sähkönallien kanssa.

Proosallinen "pikilanka" ja tulilankanalli(t) riittävät auton alustaan peltiruuvein kiinnitetyn 3 - 5 kg:n painoisen kasapanoksen laukaisuun. Sivulta ruutisuoneen saakka aukileikattu tai halkaistu tulilangan pää kiinnitetään pakoputken kylkeen ohuella rautalangalla siten, että paljastunut ruutitäyte nojaa kuumenevan putken metalliin. (Aiemmin likelle sitä kohtaa, jossa putki kaartuu ulos moottoritilasta. Nyttemmin tavallisimmin katalysaattorin kylkeen: Katalysaattorikin kuumenee lämpötilaan, joka sytyttää Bickford-langan ruutisuonen takuuvarmasti). Tuhoa täydentää ajoneuvon liike-energian "nollautuminen": Kun latinki laukeaa, voi auton kulkunopeus olla jo 80 - 100 km/h luokkaa, tai suurempikin, riippuen sompamiehen kaahailu-taipumuksesta.


0706 MMI; PT



TYNAMENTIN "TELOITUS AMPUMALLA"

Onpa tuonne erään varaston nurkkaan joltakulta unohtunut noin 10 kg noin 15 v vanhaa "hikoilevaa" dynamiittia. Tulilankaa tahi nalleja ei ole. Mitä sille voisi tehdä? Joku viisas kertoi, että sen voisi hävittää polttamalla pienissä erissä. Kertoi samaten, että jos palavaan pötkylään lasauttaa kiikarikiväärillä niin kyllä lähtee! Liekö näin?

Nimim. "Vielä silmät ja sormet tallella"

  Hikoileva dynamiitti on arvaamatonta ainetta, jos "hiki" on nitroglyseroolia. Jos se taas on enimmäkseen vettä, jota tihkuu joidenkin dynamiittilajien sisältämästä ammoniumnitraatista, siihen ilmankosteudesta imeytyneenä, voi dynamiitti olla jo melko epäherkkää ja tehotonta. Silmien ja sormien pitämiseksi edelleenkin tallella on suositeltavinta pakata pötköt kaikkinaisella varovaisuudella (kumihanskat käsissä, koska ihon läpi imeytyvä "soppa" aiheuttaa päänsärkyä) isoon muovisäkkiin, ja ripotella jokaisen pötkön päälle kerros sahanpuruja, ellei piimaata ole saatavana inhimilliseen hintaan. Ellei oikeita sahajauhoja ole helposti saatavana, vaan dynamiitin "hien" imevä materiaali pitää ostaa lähikaupasta, voin mainita yhden vaihtoehdon: Erheellisellä "kissanhiekan" nimellä myydyt TACT-puupelletit ovat suositeltavaa materiaalia dynypötköjen toppaukseksi. Hiekkaa niissä ei ole lainkaan, ja vähällä vedellä kostutetut pelletit hajaantuvat hienoksi puuhiokkeeksi. (Sotakissa MIMMI:n "riukulan" pohjalla käytettävää TACT:ia löytyy ainakin RUOKAVARASTO-ketjun myymälöistä).

Tämä hioke kuivataan laakeassa astiassa, auringonpaisteessa, välillä pöyhien, sen imukyvyn palauttamiseksi. Dynamiitti ja toppaushiokkeet täyttävät suurenpuoleisen mustan jätesäkin tai pari pienempää. Näin topattuna voidaan lasti rahdata jollekin syrjäiselle sorakuopalle tai metsään, kauas lähimmästä ihmisasumuksesta. Kiikarikivääri tietenkin mukaan, ja riittäväksi arvioitu määrä patruunoita, joiden luotien lyijykärjet on katkaistu vaipanreunan tasalta. Sorakuoppa tai metsäaukio on valikoitava siten, että noin 150 metrin esteettömän ampumaetäisyyden päässä on suurehko kivi. Dynamiitin "teloituspaikalle" voi toki ottaa mukaan vaikkapa betonilaatan tai teräslevyn. Automobiilillahan sinne todennäköisesti mennään. Dynamiittisäkki tai -säkit asetetaan ampumahollin päähän siten että säkki nojaa kiinteästi taustalla olevaan kiveen tai laattaan.

Varusteisiin kuuluvat tietenkin kuulosuojaimet JA korvatulpat tai sopiva määrä korviin työnnettävää vanua. Kuppisuojaimet eivät yksistään riitä, jos kymmenen kiloa dynyä "kukkuu" kerralla aukeassa maastossa. Kiveen tai laattaan nojaavan dynamiittisäkin lävitse ammutaan turvalliselta etäisyydeltä. Kovan taustamateriaalin ja luodin väliin litistyvä dynamiitti räjähtää, jos on vielä voimissaan. Jos dynamiitin "hiki" on nitroglyseroolia, aiheuttaa jo säkin läpi kahlaava luoti kukunnan. Ellei kaksikaan selvästi osunutta laukausta tuota toivottua tulosta, noudetaan dynamiittisäkki tai -säkit ajoneuvoon, ja haudataan johonkin vesistöön tai suokuoppaan kotimatkan varrella.

Jos lasti räjähtää osumasta, noustaan kiiruusti ajoneuvoon ja kaahataan pois "teloituspaikalta", ennenkuin uteliaita ehtii paikalle muistiinmerkitsemään ajoneuvon rekisterinumeroa, tai mahdollisesti hälyytetty virkavalta tulee vastaan kapealla metsätiellä. Periaatteessa on kaksikin laukausta liikaa! Yhden tulosuunta on vielä arvailujen varassa, mutta toisen perusteella pystytään jo arvioimaan (mm. salametsästys-oppikirjan "Survival Poaching", by Ragnar Bengtsson, mukaan), missä ja kuinka kaukana se ammuttiin. On ehkä viisainta jättää dynamiitit niille sijoilleen, ja ottaa ns. "ritolat", ellei kukuntaa tapahdu yhdestä osumasta. Dyny lienee jo tehottomaksi turmeltunutta, ja sateet turmelevat sitä edelleen kesän mittaan. Säkin/ säkkien suu(t) jätetään avoimeksi. Kahden tai useammankin laukauksen ampuminen on järkevää vain jos aseessa on vaimennin.

0606 MMI; PT



"Raaspiikillä, raaspiikillä/ kuolema raapi jo p....ttä".

(Melodia: "Silmien Välliin"; kertosäkeen loppuosa).

Tapahtui tänään, 19 May 2001: Tarkkuutin aseeni (cal. .308 Win) uudella ratahirvilatauksellani (0,78 g VV N310 ja Lapuan 6,5 g luoti). Kävi hyvin ja päästi aika paljon älämölöä, mutta ei potkinut kohtuuttomasti. No, mukanani oli myös parisenkymmentä alisoonisiksi aiottua latinkia (0,40 g VV N310 ja Sakon A145 8 g kuparipintaluoti, resepti bongattu GOWn Ruutisista). Ammuin ensimmäisen laukauksen kuulosuojaimet päässä. Kalman hyytävä koura puristeli kankkujani, kun kuului vain NAPS ja sitten asteittain aleneva suhina. Kun suhinat loppuivat, olin jo muutaman metrin päässä aseestani. Ajattelin luodin jääneen piippuun, joten poistin lukon ja katsoin: ei siellä ollut mitään luotia. No, arvelin hyvien kuulosuojainten vaimentaneen laukauksen tehokkaasti ja hengitykseni tasaantui. Ammunta jatkui ilman kuulosuojaimia, mutta nyt ääntä tuntui kyllä lähtevän taas aika tavalla.

Ammuin siis vielä 2 laukausta, jonka jälkeen lähdin katsomaan taulua: ei reiän reikää! Laitoin toisen taulun 50 metrin matkalle, sillä arvelin, että aliäänisesti lentävä luoti oli ehkä laskenut 100 metrin matkalle taulun alapuolelle. Sitten ammuin neljännen latingin, jälleen ilman kuulosuojaimia: NAPS ja asteittain laskeva suhina. Suhinan lakattua otin lukon taas irti ja katsoin piippuun: luoti oli nyt siellä, noin kymmenen senttiä piipunsuulta, minkä havaitsin työnnettyä sen rassilla köyköisesti piipun läpi. Hylsyssä ei ollut mitään ulkoisia tai sisäisiä ylipaineen merkkejä, tosin sen suu oli hieman nokinen, mutta niin olivat olleet kaikkien sinä päivänä ammuttujen hylsyjen suut. Piipussa ei ollut palamattomia ruutijyviä. Luodin peräpään vaipan ja lyijyn liitos oli ehjä, tosin gaspolster ei olisikaan voinut olla kyseessä, sillä luotihan oli lähtenyt piipusta kevyellä työnnöllä. Eikä muutenkaan mahdollinen sillä ruutiannoksella. Testit loppuivat välittömästi.

Kaiken piti olla kohdallaan. Ruutiannos oli GOWn ja VMSn taholta hyväksi koettu. Piippu oli juuri edellisenä yönä kokenut K2R-putsauksen. Ns. lämmityslaukausten viran oli hoitanut edellisen latauksen kohdistaminen. Kyseessä tosin oli ensimmäinen supulataukseni, mutta juuri siksi ja supulatausten huonon maineen vuoksi olin punninnut pienen latauseräni joka toisesta hylsystä ruudin; ne olivat olleet niin tasan samanlaisia, kuin ruutiannostelija kykenee tekemään. Missä vika?

Kyselee: SWOS

  "Lämmityslaukaukset", eli ratahirvi-latauksen kohdistuslaukaukset, lienevät vaipoittaneet piipunreiän uudelleen. Luodin vaippamateriaalinahan oli tombakki (Ms 90). Vaipoittuman poistamisen jälkeen on unohtunut piipun voitelu edes hieman öljykosteaksi? Tombakki tarttuu hanakasti "paljaaseen rautaan", eli ehkä jo yksi ratahirvilatingin laukaus olisi voinut aiheuttaa myöhemmät vaikeudet. Ei niinkään itse piipunseinämiin hiertynyt vaippametalli, vaan kuparin ja sinkin seoksen pinnalle hyvinkin nopeasti muodostuva hapettumakerros, joka enentää entisestäänkin kuparivaippaluodin kitkaa piipunseinämiin.

Aseesi piipunreikä on kenties vielä "uudenkarhea"? Paljaalla silmällä katsoen se näyttää peilisileältä, mutta jo 150 x suurentava mikroskooppi paljastaa asiain todellisen tilan. Tutkimusta varten katkaistaan piipunsuusta irti pieni pätkä, joka sahataan halki. Vastavalmistuneen, kertaakaan ampumattoman takorihlatun piipunreiän seinämä on joskus kauhea näky 150-kertaisellakin suurennuksella katsottuna. Mainintasi siitä, että luoti oli hioutunut väljäsovitteiseksi piipunreikään, johti yllämainittuun päätelmään. Mahdotonta ei ole sekään, että piipunreikä on peräpäästään ahtaampi kuin suupuoleltaan: Selviäisi muutamassa minuutissa lyijytappi-tulkkauksella, jos ase olisi tutkittavanani.

Aivan aiheettomasti emme ole julki-julistaneet kolvaamisen hyödyllisyyttä. Usein toistamani maininta, että "nyky-aseiden piiput ovat useinkin pelkkiä aihioita joista saadaan lopullinen piippu joko aseenomistajan toimenpiteillä tahi luonnollisen kulumisen kautta", ei ole löysää herjanheittoa, vaan raadollinen fakta! Vain hintavimpien tarkkuusaseiden piiput viimeistellään valmiiksi asti jo tehtaassa.

Jos luoti on alimittainen piipun urakaliberiin nähden, voi ruutikaasu vuotaa luodin ohi niin vuolaasti, ettei hylsyyn kehity painetta ruudille N310 ominaisella tavalla. Ruudin syttyminen häiriytyy tällöin: Luoti ei kiidä, vaan se matelee, pitkin piipunputkea. Epäilen myöskin, että patruunoittesi latauspituus on ollut riittämätön, jolloin kaikkein vuolain ruutikaasun ohivuoto on tapahtunut patruunapesän ylimenokartiossa. 0.40 grammaa ruutia N310 on liian pieni annos tapauksessa, jolloin kaikki osatekijät ovat olleet Sinua vastaan:

Piippu ehkä lähes 20 cm pidempi kuin latausreseptin kirjoittajan testiaseessa? Kuiva, kupari- ja sinkkioksiidien seoksesta kitkainen piipunreikä! Voitelematon kuparivaippaluoti! Vaippa-aineen taannoinen vaihdos! Ehkä myös rihloihin nähden alimittainen luoti, asetettuna kenties liian syvälle hylsyyn? Onneksi ei tapaturman katalyytiksi tullut satunnaista nallivikaa, joka olisi voinut "liipaista" alilatausdetonaation. Kaikki sen muut osatekijät olivat nimittäin läsnä, yhtä lukuunottamatta: Ruuti oli sentään oikeanlajista. Se syttyi ja paloi loppuun asti.

Olemme tainneet saarnata joskus aiemminkin, jopa "ad nauseam", jankuttaen, että kuparivaippaluoteja (ja yleensä supulatinkeja) ampumaan ryhdyttäessä pitää piipun olla puhdas, vaan ei aivan "kuiva", tai ainakin luodit tulee liukastaa. Kupariluodit kyllä nuohoovat aiemmat vaipoittumat pois hyvinkin tehokkaasti, mutta niiden takana on oltava riittävästi "poweria" ensimmäisiä laukauksia ammuttaessa; latinki vaikkapa sama kuin ratahirvipatruunoissasi, eli 0.78 grammaa N310:tä.

Kyseessä ei ole vielä edes täyspaineinen latausyhdistelmä, saati sitten ylilataus, eikä ainakaan itseäni juuri hätkähdytä havainto, että pulttilukkokiväärin lukon avaustappi nousee pystyasentoon vain hellapilkkeellä takomalla, kovanlaiseksi tiedetyn latingin laukaisemisen jälkeen, ja hylsy irtoaa vain piipunsuusta sisään työnnetyllä teräsrassilla naputellen. (Lukon ulosvedinkoukulla voimakeinoin nyhdettäessä voi irrota vain palanen hylsynkannasta, tai ulosvedin saattaa murtua). 1200 m/s "haamurajan" ylitys .308 Win.-kaliberisella kiväärillä toteutui harkitun ylilataamisen kautta, riskit tietoisesti ottaen.


"MEMENTO MORI!"


Yhdenkin luodin juuttuminen piipunputkeen on sensijaan vaaran merkki, joka panee miettimään kaiken katoavuutta, muistamaan kuolevaisuutensa - ja säätämään seuraava ruutiannos melko reilusti aiempia suuremmaksi, tai harkitsemaan luotimerkin vaihtamista. Ampumisen jatkaminen kuvailemasi oireet tuottaneilla latingeilla ensimmäisen laukauksen jälkeen oli viekoitteleva visiittikutsu Viikate-henkilölle, jolla oli onneksesi tärkeämpiä tehtäviä Emman nimipäivänä.

Muuten olen sitä mieltä, että todelliset SWOS-latingit*) pitää tulpittaa kevyillä tahi kevyehköillä valu- tai puristeLYIJYluodeilla! 7.62 mm kaliberiluokan aseisiin harkittiin ihanteelliseksi 6-grammainen lyijyseosluoti Suomessa vuonna 1936 ja Venäjällä jo vuonna 1913. Ammuspaino n. 8 grammaa alkaa olla käyttökelpoisuuden ylärajoilla. Sitä raskaampaa luotia ammuttaessa kuuluu aseesta väistämätön "älämölöö", vaikka latinki olisi viritelty detonaatioriskistä piittaamatta todelliseksi ALIlataukseksi, jollaisten laadintaa en suinkaan suosittele.

(* SWOS-latingin nimitys on lyhenne sanoista "silent without silencer" = "vaisu ilman vaimennintakin". Monissa pakkovalloin hallituissa maissa on asevaimentimen hallussapito joko kiellettyä tykkänään tai raskaasti verotettua ja luvanvaraista. Vaimentimen hallussapitolupaa alamaisesti anottaessa joudutaan esim. USA:ssa alistumaan nöyryyttävään byrokraattiseen "myllytykseen". SWOS-lataukset ovat Jenkeissä lähestulkoon rinnastettavia veronkiertoon, joten niiden julkaiseminen painetuissa joukkoviestimissä on käytännöllisesti katsoen mahdotonta.

Vaimenninkieltoja on alettu vähitellen purkaa jo ainakin Pohjoismaissa: Suomen esimerkkiä, "Lex Susinartun" kumoamista, seurasi melko pian Ruotsi ja nyttemmin myös Norja).

Kevyin lyijyluoti, jolla olen yltänyt kaikkia silminnäkijöitä hämmästyttäneeseen osumatarkkuuteen 100 metrin radalla, oli 3 gramman painoinen 8.0 mm:n läpimittainen puristelyijy-pallonen (imperiaali-mitoilla .31 caliber Percussion Revolver; valmistaja Haendler & Natermann), painettuna peukalolla samalla aseella täysteholatingilla ammutun ja kaulastaankaan supistamattoman .308 Win. -hylsyn suulle nallituksen ja ruudituksen jälkeen. "Viimeinen voitelu" ennen patruunan pesäänsyöttöä suoritettiin kastamalla hylsyyn kevyesti istutettu luoti ja osa hylsynkaulastakin vaseliinipurkkiin. Vaikka kuula oli pehmolyijyä, ei piipunreiän lyijyttymistä havaittu. Ruutina 20 vuoden takainen suosikkini N320, annos 0.20 tai 0.30 grammaa, tahi paukkupanosruuti N312, annostus silmämääräinen (kämmeneltä hylsyyn kaadettu), ilmeisesti keskimäärin 0.25 grammaa.

Aiemmin käytetystä hylsyntäytteestä (dacronkuitua tai wc-paperia) en havainnut koituvan hyötyä etenkään hylsyissä, joiden nallipesän sankkireikä oli avarrettu jopa 4 mm:n läpimittaan. 3.5 mm:n sankki on nyttemmin havaittu riittävän suureksi kautta sivistyneen maailman 5.5 mm:n nallipesissä ja 2.5 mm:n liekkireikä pikkunallien pesissä; siis nallin läpimitta miinus 2 mm. Helppo muistaa!

Nalleista puheenollen: Et kai vain tuottanut sytytyshäiriötä yli-syvällä nallin istutuksella? Sellainenkin, tosin epätodennäköinen, mahdollisuus muljahti mieleeni! Tulkoon opiksi muille: Nallien (Boxer Large Rifle) asianmukainen asetussyvyys on joko tarkalleen hylsynkannan tasalle tahi sen verran syvemmälle, että nallin pohjan ja hylsynkannan välinen korkeusero on nippa-nappa silminnähtävä valorako nallin ja hylsynkannan tasolle asetetun suoran viivaimen (puukon tai partahöylän terän) välissä. Ehkä 1 - 2 millimetrin sadasosaa.

Berdan-nallien aikakauden suositus, 0.1 mm hylsynkantaa syvemmälle, saattaa olla jo ylisyvyys, joka heikentää nallin sytytystehoa, koska sytytysmassa jauhautuu tai murenee puristuksessa nallinpohjan ja alasimen välissä. Useimpia nallitintyyppejä käytetttäessä joudutaan nallit istuttamaan "käsituntumalla", jolloin niiden asetus oikeelliseen syvyyteen vaatii jonkin verran harjoittelua, ja jatkossakin huolellisuutta sekä tarkkaavaisuutta. Muutamat nallitintyypit istuttavat nallin vakiosyvyyteen. LEE LOADER- vasaralataussarjan nallitin tosin pamauttaa ehkä joka kymmenennen nallin, milloin sen nallituskara on hieman ylipitkä. (Tällaisten "maanantaikappaleiden" lukumäärän kerrotaan enentyneen viime aikoina, eikä nallitin ole purettavissa - ainakaan helposti - korjaustoimenpiteitä varten).

Ihanteellisen, joskin hidastoimisen, nallitustyökalun olen tavannut LYMAN 310- latauspihtien vakiovarusteista: Nallin asetussyvyys on säädettävissä joko siten, että nalli istutetaan käsituntumalla, tahi niin, että nalli työntyy pesäänsä tarkoin halutulle syvyydelle, kun pihtien kahvat puristetaan vastakkain. Työkalun voi asentaa myöskin latauspuristimen kierteisiin erityisellä adapterimutterilla. Ainoaksi epäkohdaksi on osoittautunut nallimakasiinin puuttuminen. Suurehkoja patruunamääriä nallitettaessa on "pähkinänsärkijän" nallitin siis hidas. Jonkinmoisen riskin muodostaa säätövirheen mahdollisuuden lisäksi myös nallien käsittely sormin. (Pinsetitkin on toki keksitty jo ammoin, mutta liukkaankiiltävät nallit tuppaavat kyljistään pideltyinä lipsumaan niiden kärkien välistä).

Jos nallitus suoritetaan pian hylsyjen supistuksen tai normalisoinnin jälkeen, voivat sormet olla öljyiset tai rasvaiset, ja pienikin määrä maaöljy-pohjaista hylsyliukastetta nallin sytytysmassaan joutuneena riittää turmelemaan sen joko täysin "mykäksi" tai vajaatehoiseksi, mikä on supu- ja SWOS-latinkien tapauksessa erittäinkin vaarallista: Nallivikaa on syytä epäillä muutamien detonaatiotapausten "katalysaattoreiksi". Vältän käyttämästä sanaa "monien", koska alilataus-detonaatioita on sattunut onneksi harvoin, ja tunnetut tapaukset ovat lukuisien osatekijöiden summa; jopa itseaiheutettuja tietämättömyyden tai uhmamielisen kokeilunhalun seuraamuksia.

Jokunen tapaus on sattunut tosin myöskin tehdasladattuja patruunoita käytettäessä. Pitkässä juoksussa ehkäpä useimmat; eivätkä patruunat ole tällöin olleet supulatingeiksi tarkoitettuja, vaan hylsyn vajaatäytös on ollut joko teknisen häiriön tai inhimillisen erheen aikaansaannosta. Makasiinilla varustetun nallittimen etuisuus on, työskentelynopeuden ohella, useinkin edellämainitun riskin eliminointi: Etevimmin suunnitelluilla nallittimilla operoitaessa ei nalleihin jouduta koskemaan käsin laisinkaan.

Tässäpä olivat kauhistuttavan kokemuksesi alkusynnyn selitysmallit. (Minua se olisi ainakin kauhistanut, koska jotakin ehkä tiedän S.E.E.-ilmiön seuraamuksista, runsaan vuosisadan juoksussa sattuneista tapauksista). Kokemuksen toistumisen ehkäisykonsti No. 1 kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan: Enemmän ruutia patruunoihin, ja No. 2: Liukastetta luodin päälle/ piipunputkeen. Aseet ovat yksilöitä ja yksilöllisiä, eli tietyssä yksilössä moitteetta toimiva lataus voi olla riskaabeli alilatinki jossakin toisessa aseessa: Merkitystä on muunmuassa piipunpituudella! Emme ole muistaakseni laiminlyöneet tämän faktan alinomaista jankuttamista. Valitettavasti ei lontoonkieliselle termille "bore condition" löydy sujuvaa luumäenkielistä vastinetta, paitsi ehkä "piipun läpikulku-vastus". Se ei kuitenkaan kerro kaikkia huomioonotettavia osatekijöitä, jotka vaikuttavat luodin kulkuun piipunputken läpi.

"Supulatinkien huono maine...?!" Niinpä niin..! Unohdit mainita sen, kuka tuollaista mainetta on levittänyt mutta otaksun, että lataustarvikkeiden hankkiminen jostakin toisesta, eikä tähänastisesta, putiikista on suositeltavaa: Vain jaloilla/ lompakolla äänestäminen, eli suoraan sanoen BOIKOTTI, on tehokas "valheen vuolteiden" patoamiskeino! 20 vuoden ajan harjoitettu valistustyö on osoittautunut kuin Surullisen Hahmon Ritari Don Guijoten taisteluksi tuulimyllyjä vastaan. Mutta lakkaavat ne tuuli- eli huhumyllyt pyörimästä, kunhan kukaan ei enää tuo jyviään pajunköyttä syöttävien myllärien jauhettaviksi. Ymmärtänet vertaukset?!

2705 MMI; PT


"Kunniattoman Sodan" historiaa tarjolla

Katsokaapa tätä jos Talvisota kiinnostaa venäläiseltä näkökannalta kerrottuna. Venäläistä sotahistoriaa ja kertomuksia: HTTP://history.vif2.ru/atwar/lukinov/lukinov2.htm . Sivuilta löytyy myös paljon asiaa tankeista yms. myös englanniksi. Russian war history pages, also from Finnish front.

T: Panu

Toimituksen kommentti: Kunhan aikaa liikenee, julkaisemme nämä muistelmat myös suomennettuina. Vuonna 1981 muistiinmerkityt tarinat ovat paikoin huvittavia "kukushka"-myytteineen ja kertomuksineen Mannerheim-linjan joustopanssaroiduista bunkkereista, joihin kolmetuumainen panssariammuskaan ei uponnut, vaan se kimposi. Myytti "kumibunkkereista" oli sentään murrettu jo 20 vuotta sitten, ja Talvisodan johtamistapaa alettiin jo uskaltaa arvostella myöskin vastapuolella.

3005 MMI; PT



"FRP" ja QL:n erheet

"First Round Pop"-ilmiötä on käsitelty jonkin verran, muistaakseni vaimentimessa olevan hapen vaikutus oli syynä. Haluaisin tietoja AW kiväärin (Accurate International) toisen polven vaimentimesta (taitaa olla kiintovaimennettu?) jossa happi syrjäytetään kuulemma aseessa olevalla pienellä kaasusäiliöllä, josta siis suhautetaan jotain kaasua ennen ensimmäistä laukausta.

Toinen kysymys koskee (muuten niin tarkkaa) QuickLOAD-ohjelmaa. Kaksi kaliiberia ei toimi! 9 mm Para ja .40 S & W antavat aivan kaistapäisiä paineita ja korkeita nopeuksia. Olen mitannut hylsyt ja perehtynyt muutenkin mutta kun ei niin ei! Onko ohjelma tarkka vain kiväärikaliiberien kohdalla?

T.L. Savosta. (PV).

  "FRP"-ilmiöön kiinnitettiin huomio yllättävän myöhäisessä vaiheessa, eli Vietnamin konfliktin aikaan, jolloin vaimentimellisilla aseilla alettiin ampua täystehoisia taistelupatruunoitakin. Aiemmissa rettelöissä oli vaimentimien myötä jaettu kevytlatauspatruunoita, joiden tuottamat suuliekit olivat sammuneet, eli ruutikaasu oli jäähtynyt ennen aseen piipunsuusta ulospurkautumistaan niin alhaiseen lämpötilaan, etteivät sen sisältämät palamiskykyiset alkuaineet tai yhdisteet (häkä eli hiilimonoksiidi, vetykaasu, metaani ja hiilipöly) enää pystyneet syttymään vaimenninvaipan sisällä olevan ilman happeen sekoituttuaan. Flegmatointiaineina toimivat ilman pääasiallinen ainesosa, typpi, ruutikaasun typpi ja hiilidioksiidi, sekä vesihöyry, sekin lähtöisin ruudista, joka sisältää aina pienen määrän kosteutta, mutta vesihöyryä muodostuu myös nitroselluloosan (= nitrattua hiilivetyä) vedyn ja typpidioksiidista erkaantuneen hapen yhdynnästä.

Yleiseksi säännöksi voidaan katsoa se, että jos laukaus ei tuota peukalonpäätä kookkaampaa suuliekkiä, ei ruutikaasun jälkipalaminen aiheuta FRP-ilmiötä. Esimerkiksi saksalaisen 8 x 57 mm Finower Nahpatrone:n 0.55 grammaa painava lataus paukkupanosruutia kehitti vain noin senttimetrin pituisen liekin ja satunnaisia kipinöitä vaimentamattomankin Mauser-kiväärin malli -98 k suusta. Venäläiset sekalaiset "partisaanipatruunat" ja "metsästyspatruunat" eivät tuottaneet sivullepäin näkyvää liekkiä, ainakaan ammuttaessa alkuperäisen rotanhäntä-vintofkan 80 cm:n pituisesta piipusta. Näitä patruunoita ammuttaessa ei vaimenninta tosin enää osattu edes kaivata. (Viite: lähipatruunat).

Jossakin Vietnamin rettelön vaiheessa käyttöön omaksutut kiväärivaimentimet, tyyppiä S.I.O.N.I.C.S./ M.A.C. ja H.E.L. M4 Noise Suppressor; molemmat kehiteltyjä ryntökivääriin AR-15/ M16, käytettäviksi täystehoisten patruunoiden suupamauksen vaimennukseen, kun oli havaittu, että sotatoimissa saattoi yliäänisen luodin pirullisesta lentomelusta koitua suoranaista hyötyäkin: Parhaissa tapauksissa äityivät vastustajat ammuskelemaan jopa toisiaan, kun vaimenninkiväärillä varustettu tarkk'ampuja oli eliminoinut operaatiota johtaneen politrukin tai komissaarin, eikä surmanluodin lentomelun perusteella voitu päätellä sen ampujan kytispaikan sijaintia. Kuului vain kimeä "KRÄK!" hyvinkin epämääräisestä suunnasta luodin lentoradan sivuilla, mutta sitä ei seurannutkaan tavanomainen vaisu "BUMM" sekuntia myöhemmin tarkk'ampujan tuliaseman suunnasta.

Kun ensimmäisistä kokemuksista rohkaistuttuina oli omaksuttu rynnärivaimentimia erikoisjoukkojen käyttöön myöskin tarkk'ammuntaetäisyyksiä lyhyemmille ampumaholleille, alkoi "ensimmäisen laukauksen poksahduksesta" koitua haittaa. Se johtuu todellakin kuuman ja korkeapaineisen ruutikaasun yhtymisestä vaimentimen sisällä olevan ilman happeen. Kun syntyneet palamistulokset purkautuivat ulos vaimentimen suusta, eikä luoti ollut enää tukkimassa niiden ulostuloaukkoa, voi poksahduksen äänenvoimakkuus olla hyvinkin pienoiskiväärin laukauksen luokkaa. Olosuhteista riippuen tuo "POP!" oli havaittavissa 100 - 150 metrin etäisyydelle asti, ja luodin lentomelun valpastuttamamien vastustajien korvat havaitsivat tuon äänen tulosuunnan hyvinkin helposti.

Stereo-kuuleminen perustuu korvien kykyyn erottaa vajaan millisekunninkin aikaeroja oikeanpuoleiseen ja vasemmanpuoleiseen korvaan tulevien "ääneksien" (= ilmanpaineen vaihteluiden) välillä. FRP-ilmiö oli erotettavissa hyvinkin selvästi luodin lentomelusta, koska se kuului viivästyneenä: AR-15:n luoti lensi reilusti yli kaksinkertaisella äänennopeudella viidakkotaisteluille ominaisten ampumaetäisyyksien äärirajoille saakka. "Poksahdus" oli ja on matalampi ääni kuin esimerkiksi aseen automaattilatautumisen aiheuttama kilahdus, joten se erottui pirullisen selvästi kimeästä luodin lentoräsähdyksestä. Korvat tulkitsivat aseen latauskilahduksen luodin lentomelun kaiuksi metsän puunrungoista: Kimeitä kaikujahan todellakin kuului joka puolelta. Kurjuuden huipennukseksi kuului poksahtava matalafrekvenssinen ääni paljonkin kauemmaksi kuin aseen kimeä latautumiskilahdus.

FRP-ilmiö opittiin ehkäisemään "Siellä Jossakin" huomattavasti aiemmin kuin tieteellisissä tutkimuslaboratorioissa. USA:n erikoisjoukoille oli jaettu pieniin suihkepulloihin pakattua "Ohvia" eli hyttys- ja punkkikarkoitetta (joka tosin innoitti vietnamilaiset moskiitot ja punkit aiempaakin ruokahaluisemmiksi). Suihkeen ponnekaasuna oli taatusti palamatonta ja palamista ylläpitämätöntä Freon-kaasua, jota käytetään polttoainepalojen tukahduttamiseen mm. panssariajoneuvoissa. Ilmeisesti joku Vihreät Baretit-erikoisosaston taistelija oli miettinyt mielessään FRP-ilmiön syntyjä syviä, päätyen oikeelliseen johtopäätökseen ruutikaasun jälkipalamisesta vaimenninvaipan sisällä olevan ilman happeen yhtyessään.

Teoreema osoittautui paikkansapitäväksi: Kun vaimentimen suuaukosta suhautettiin sisään moskiittokarkoitetta hieman ennen tulenavausta, estyi ensi-laukauksen poksahdus. Seuraavia laukauksia ammuttaessahan sitä ei ollut ilmennytkään, koska vaimentimen sisätila oli lähes puolillaan ruutikaasua, joka ei ylläpitänyt palamista. Tieto moskiittokarkoitteen käyttökelpoisuudesta levisi nopeasti "puskaradion" välityksellä kaikille asianosaisille, eli vaimenninaseiden käyttäjille kautta Kaakkois-Aasian. USA:n asevoimien tutkimuslaboratorioissa sepitettiin samanaikaisesti mitä merkillisimpiä lämpöopillisia teorioita haitallisen FRP-ilmiön selitykseksi. Jos se olisi keksitty, olisi voitu ryhtyä pohdiskelemaan myöskin keinoja ilmiön ehkäisemiseen. Kun ruutikaasun jälkipalaminen todettiin FRP:n aiheuttajaksi myös tiedemies-piireissä, oli Kaakkois-Aasian rettelö jo ehtinyt päättyä surkeaan tappioon: Kotirintama romahti ja politikoitsijat pettivät, kuten Saksassa v:n 1918 marraskuussa.

Hyttyskarkoitteen (tai täsmällisemmin ilmaistuna: "Ohvi-aerosoolin" ponnekaasun) käyttö FRP:n ehkäisyyn oli tunnettu ilmeisesti jo 1960-luvun loppuvuosista alkaen "Over There" eli Siellä Jossakin! On hämmästyttävää, että niinkin itsestään selvä keksintö kuin vaimentimeen integroitu "sammutuskaasu-säiliö" on varsin tuore keksintö. Yksityiskohtaisia tietoja siitä ei ole kulkeutunut vielä toimitukseemme, mutta voin otaksua kaasun olevan hiilidioksiidia, jota on helposti saatavana standardikokoisiin "patruunoihin" pakattuna kätevässä, kohtalaisen matalapaineisessa nestemuodossa.

Käyttökelpoisia kaasuja olisivat tietenkin myös typpi ja jopa Freon, joka on tosin julistettu pannaan viherpipertäjien aloitteesta, mutta vaimenninvaippaan suhautettava annos laajentaa otsooni-aukkoa maapallon napa-alueiden yllä tuskin neliödesimetriäkään. Freoninkin etevyys piilee helpossa nesteytyvyydessä, mutta hiilidioksiidi on soveliasta siihen verrattuna suuren ominaispainonsa takia: Jos asetta pidetään tanassa eli vaakasuorassa asennossa, ei CO2 karkaa vaimenninvaipan alaosasta, vaikka tulenavausta jouduttaisiinkin odottamaan jopa tuntikausien ajan.


Kysymykseen No. 2 vastaaminen ei varsinaisesti kuulu asiantuntemukseni piiriin, koska olen ikuinen maallikko ATK/IT-alalla. QL-ohjelma ei ole eri tahoilta saamieni tietojen mukaan mitään erehtymätöntä paavillista julistusta kiväärikaliberienkaan suhteen, mutta onneksi sen avulla kirjoitetut "reseptit" pitävät varsin hyvin paikkansa Suomessa yleisimpien kiväärinpatruunoiden tapauksissa, erityisesti säästölatinkeja laadittaessa. Eksoottisten kaliberien, kuten on .40 S & W, voidaan vain toivoa katoavan sukupuuttoon mahdollisimman pian.

9 x 19 mm patruunan tapauksessa voi teorian ja käytännön välisen eron syynä olla C.I.P.-testipiipun ylenpalttisen tiukan reiän ja nykyisin valmistettavien pistoolien piipunreiän sekä patruunapesän läpimittojen erilaisuus. Pistoolien piipunreikien mitoitus (erityisesti ns. isokaliberi) on monissa nykyisissä aseissa samaa suuruusluokkaa kuin .38/.357 kaliberin revolvereissa, kun taas C.I.P.-testipiipun mitoitus vastaa wanhan P-08:n piipunputken ja patruunapesän läpimittoja, vieläpä toleranssialueen alarajaa hipoen.

Muunmuassa VihtaVuoren testipiippu on "manufactured to meet CIP minimum dimensions", ja QL-ohjelmassa ovat ainakin VV:n ruutien annostusohjeet peräisin VV:lta (jonka aloitteesta QL-ohjelmaa alettiin alkuaankin kehitellä: Tieto on lähtöisin, kiertoteitse kulkien, VV:lta). Kotilataajien turvallisuuden kannalta katsoen on tämänsuuntainen teorian (= QL-ohjelman) ja käytännöllisen "synnynnäisesti hororeikäisten" aseiden mitattavissa olevan suorituskyvyn välinen epäsuhtaisuus oikeansuuntainen. Jos testipiippu olisi hororeikäinen, ja sen suorituskyvyn mukaisilla resepteillä (maksimaalista tehoa tavoitellen) ladattuja patruunoita ammuttaisiin jollakin tiukkareikäisellä, sulkumekanismiltaan antiikkisella aseella, kuten Parabellum P-08:lla, Lahti L-35:llä tai Husqvarna H-40:llä, päättyisi aseen aktiivipalvelus ehkä hyvinkin pian: Luisti katkeaisi irti-poikki.

9 x 19 mm patruunan ominaisuudet lienevät kaikkein huolellisimmin tutkittuja käsiasepatruunoiden suorituskykyä ennakoitaessa, QL-ohjelmaa laadittaessa, johtuen kaliberin yleisyydestä, mutta koska aktiivikäytössä on edelleenkin sulkurakenteeltaan heppoisia ja tiukkareikäisiä aseita, on "ylivarovaisuus" hyvinkin perusteltua. Jos painelukemat vaikuttavat älyttömiltä, ne johtuvat testipiipun reiän ja patruunapesän mitoituksen tiukkuudesta. Ja jos pesäpaine on korkea, enentyy myös luodin lähtönopeus sitä vastaavalle tasolle, koska tiukkareikäisessä piipussa ei ruutikaasua vuoda juurikaan luodin ohitse.

QL:n avulla ennakoitujen ja painemittauksilla tarkistettujen latausten välisiä eroavuuksia on toki todettu, mutta enimmäkseen kiväärikalibereista. Suomessa tavanomaisimpien patruunoiden (.222 Rem., .308 Win., 7.62 x 53R ja 7.62 x 39 mm) kalkyloidut ja mitatut lukemat ovat olleet melko tarkoin yhtäpitäviä, mutta 6.5 x 55 mm patruunan ennakoidut ja mitatut painearvot ovat poikenneet toisistaan huomattavastikin joitain ruutilajeja käytettäessä. QL:n laskemat ja mitatut luotinopeudet ovat kuitenkin olleet tyydyttävällä tarkkuudella yhtäpitäviä myöskin "Svenski-Mauserin" patruunan tapauksessa.

Joidenkin Weatherby Magnum-patruunoiden "outo käyttäytyminen" tuskin kiinnostaa suomalaisia, koska kyseisenkaliberisia aseita ei liene Suomessa kovinkaan monta, ja niitä omistavat vallasväen edustajat käyttänevät tehdasladattuja patruunoita, mikäli he ylimalkaan ampuvat kerska-aseillaan, jotka lienee hankittu pikemminkin investointikohteiksi (odottamaan keräilyarvon kohoamista) tai status-symbooleiksi, kuin vaikkapa metsästysvälineiksi. QuickLOAD-ohjelman meitä ilahduttavin ominaisuus on se, että sillä kalkyloidut kiväärikaliberien säästölataukset ruudeilla N310 ja N320 ovat ainakin tähänastisten havaintojen mukaan tuottaneet oikeellisiksi osoittautuneita lähtönopeuslukemia; joskus vain 1 - 2 m/s virhemarginaalilla plus tai miinus.

Vertailuja on suoritettu monien 18 - 20 vuoden takaisten omien mittaustuloksieni ja QL:n laskelmien välillä, todeten niiden hämmästyttävä yhtäpitävyys nopeuksien suhteen. Nallinpohjan tasoittumisesta aikoinaan "luetut" paineet ja QL:n ilmoittamat painelukemat korreloivat myös keskenään, vaikka pesäpaineen ja ja nallin tyssäytymän suhde on vain suuntaa-antava indikaattori, verrattuna vaikkapa antiikkiseen kuparilieriö-mittaukseen.

Jonkin verran erikoislatausten painelukemia, mitattuina modernilla pietzosähkö-anturilla, sain 1980-luvun alkupuolella myöskin VihtaVuorelta. Sitten siellä vaihtui henkilökunta, ja "virka-apu" säästölataus-tutkimuksiin loppui lyhyeen kuin päättömän kanan lento vuoden 1983 keskivaiheilla. (Samoihin aikoihin sain jo toisen kerran kenkää ERÄ-lehden kirjoittajan tehtävistä, eikä kyseessä ollut sporaadinen yhteensattuma). Aiemmin mainittuja poikkeamia QL:n "ennustusten" ja paineenmittaustulosten välillä ovat tuottaneet jäykkäsyttyiset, hidaspaloiset ruudit mm. 6.5 x 55 mm patruunan tapauksessa. Kyseisten ruutien hyötysuhdekin on huononpuoleinen edellämainitussa patruunassa.

2705 MMI; PT



"Kjuu Klax!"

Feliksin mainiosta piirroksesta muistui mieleen aikoinaan yleisesti kerrottu tarina KU KLUX KLAN- salaseuran nimen synnystä. Kertomuksen mukaan omaksuttiin nimi "Kjuu Klax" vipulukkokiväärin latausäänestä ja "Klaani" on tunnetusti skotlantilainen vastine käsitteelle "perhe", samassa merkityksessä kuin salaseurojen MAFIA eli COSA NOSTRA jäsenkuntien tapauksissa. KKK:n nimen kirjoitustapa on kuitenkin englanninkielestä poikkeava. Tokkopa tietoa on sen alkusynnystä? Myös ristin polttamisen ja valkoisiin kummituskaapuihin pukeutumisen symboliikasta olisi kiinnostavaa saada tietoja.

Nimim. "Tervaristi ja aavelakana".

  Vipulukkoisen Henry-tussarin latausääni kuulostaa tosiaan "kjuu klaksilta", mutta KKK:n nimen etymologiaan se ei liity mitenkään. Oikeellisesti kirjoitettuna se oli "Kyklos Clan"; nimen alkuosa muinaiskreikkaa ("kyklos" = piiri tai kehä) ja jälkiosa Skotlannissa ja Pohjois-Irlannissa puhuttua gaelinkieltä ("clann" = perhe tai jälkeläiset; sittemmin myös heimo). Muotoon "Ku Klux Klan" se muuntui jonkun yleissivistystä vaille jääneen jenkkiläisen lehdentoimittajan editoimana. Klaanin perustaneet etelävaltioiden Konfederaatin upseerit kuuluivat sivistyneistöön, joiden opintoihin kuuluivat klassiset kielet, kreikka ja latina, kenties jo lapsuudessa. Ne olivat pakollisia aineita myös kadettikouluissa, kuten West Pointissa, jonka monet Konfederaatin upseerit olivat läpikäyneet ennen sisällissotaa.

Joku heistä oli ilmeisesti skottilaista tai irlantilaista syntyperää, nimeten veljeskunnan "klaaniksi". Kokoukset alkoivat ja alkavat yhä kehän tai piirin muodostamisella palavan ristinpuun ympärille. Tervaristin polttorituaali on myös lähtöisin Skotlannista, jo esikristilliseltä ajalta. Sen merkitys oli sama kuin muinaissuomalaisten vainovalkeilla, joita poltettiin vaaran uhatessa kokkovuoren laella. Skottilaisten käytettävissä oli niukemmin puutavaraa (joillain seuduilla piti kurittomat lapsetkin rangaista turpeella piiskaten), joten hätämerkiksi omaksuttiin vain kaksi puupölkkyä, asetettuina ristin tai T-kirjaimen muotoon kokkovuoren laelle. Niiden polttaminen oli lähinnä kokouskutsu ympäristön asukkaille, mutta kokouksen aihe oli tavallisimmin varustautuminen vastaanottamaan vihollisten hyökkäystä.

"Kummituskaavut" keksittiin ilmeisesti sattumalta, kun havaittiin USA:n etelävaltioiden värillisen väestön taikauskoinen kummitusten pelko. Sen keskuuteen alettiin levittää huhua taannoin päättyneen sisällissodan sankarivainajien tulosta "aaveratsastajina" vainoamaan jenkki-miehittäjien värillisiä apureita. KKK:n perustaminen ajoittuu ensimmäisten Pohjois-Amerikan sisällissotaa seuranneiden valtiollisten vaalien edelliseen ajanjaksoon. Etelävaltioissa oli värillinen väestö saanut oikeuden rekisteröityä äänestäjiksi, kun taas valkoinen kansa oli vailla äänioikeutta. Sehän oli vain miehillä, ja miltei jokainen täysi-ikäinen valkoinen Etelän mies oli kansalaisluottamusta vailla, osallistuttuaan taannoin hävittyyn etelävaltioiden vapaussotaan, eli jenkkien sanastossa "kapinaan".

Kummitusjutuilla ja KKK:n operaatioilla haluttiin ehkäistä värillisen väestön rekisteröityminen äänestäjiksi ja vähentää sen äänestys-innokkuutta. Ehdokkainahan oli lukuisia Pohjoisesta tulleita "carpetbaggereita", eli rosvoja ja huijareita, jotka pyrkivät hankkimaan taloudellista hyötyä poliittisella vaikutusvallallaan. Sivistyssanakirjan mukaan termi "carpetbagger" tarkoittaa "pohjoisvaltioista saapuneita ääntenkalastajia, jotka 1860-luvun lopulla pyrkivät johtaviin asemiin neekereiltä saamiensa äänten turvin".

Ku Klux Klanin syntyhistoria tehtiin tunnetuksi kirjaan "The Clansman" perustuvalla D.W.Griffithin tuottamalla ja ohjaamalla elokuvalla "Kansakunnan Synty" vuonna 1915. Tämä kultti-raina herätti 1800-luvun lopulla jo lähes unhoon vaipuneen KKK:n uudelleen eloon ja toimintaan, joka jatkuu yhä. Elokuvan televisionti ja levitys videona lienee kiellettyä nyky-Suomessa, joten se on jäänyt näkemättä, lukuunottamatta lyhyitä katkelmia. Elokuva perustuu tunnettuihin historiallisiin tapahtumiin, joiden kohokohtia on korostettu, niitä kuitenkaan liioittelematta (puhumattakaan toteennäyttämättömien myyttien hyväksymisestä käsikirjoitukseen), mutta eiväthän sokerikuorrutetut valheet olekaan "poliittisesti epäkorrektia" materiaalia. Sitä ovat kitkeränmakuiset totuudet.

"Birth of The Nation" on tunnettu elokuvahistorian realistisimpana sotaleffana ainakin yhdessä suhteessa: Aseista tulee savua! Tuottaja David Wark Griffith osti ylijäämä-aseiden tukkumyyjältä, Francis Bannermanilta, junalasteittain .45-70 -kaliberisia Springfield-kiväärejä ja mustaruudilla ladattuja paukkupatruunoita elokuvansa rekvisiitaksi ja kuvaustarvikkeiksi. Ruutia paloi jo pelkästään Gettysburgin taistelua kuvaavassa kohtauksessa enemmän kuin todellisessa taistelussa.

3105 MMI; PT



Kolmetoista kysymystä Korvatunturilta

Harkitsen tuliaseen hankkimista.Tarkoituksenani ei ole metsästää suurriistaa. Tärkeitä asioita valinnassa minulle ovat:
a) supulataukset b) hylsyjen uudelleenladattavuus c) patruunoiden saatavuus d) tarkkuus e) luodin läpäisykyky (myös ääntä hitaammalla nopeudella)

Minulla on muutama kysymys:

1) Mitä tarkoittaa sivulla http://guns.connect.fi/rs/trial1999.html nimi "LEI" ja onko se lyhenne jostain?

  Tietureitteni ja puhelin-pistorasian väliltä puuttuu pari metriä piuhaa, eikä netti-liitäntään olisi varaakaan. (Ei ole työnantajaa, jonka piikkiin laskut voisi keihästää). Nettisurffailu ei ole tietääkseni ilmaista huvia ainakaan pitkässä juoksussa, ja vain ilmainen on kylliksi halpaa työmarkkinatuen varassa eläjälle. Sen tiedän, kysymyksestä 3), että kyseessä on asevaimennin, mutta "LEI" on minulle tuntematon tapaus. Tuotemerkkiä ei löytynyt edes "Silencer History And Performance"-teoksen osasta Vol.2, by Alan C. Paulson. Sen pääteksti on "kirjoituskoneeni" kovalevyllä, vaikka teosta ei ole kai vielä(kään) julkaistu painettuna.

En, hitto vieköön, tiedä edes sitä, minkämaalainen vaimennin on kyseessä. Tuotemerkki viittaa jonnekin Hawaijin suuntaan. ("Lei" = kaulaan pujotettava kukkaseppele). Suonet anteeksi tietämättömyyteni, mutta vierastan ainakin kaikkein härskeintä kaupallisuutta. Valmiiksi laaditut tiedotteet toki julkaisemme, vaivautuen jopa editoimaan niiden kieliasun alkuperäistä sujuvammaksi, mutta aikaaviepiin etsintätoimiin emme ryhdy. Tekniikan ja historian tykö-tekeminenhän on kutsumustehtävämme.


2) Löytyykö kyseisen firman www-sivut jostain?

  Sivujen etsiminen on, edellämainitun syyn lisäksi, mahdotonta ATK-valmiuksieni vajavuuden takia. Kuuluisa "Pihtiputaan mummokin" päihittää minut IT-tietämyksen alalla. Montako kertaa tämä asia on vielä tehtävä tiettäväksi?! Jos vaimentimen maahantuoja haluaa julkisuutta GOW:n välityksellä, hän saa kohtuullista kuukausimaksua vastaan ikioman linkin aloitussivullemme. Neuvottelut aiheesta käydään kuitenkin "Titarin" kanssa; aloitteentekijänä valmistaja tai maahantuoja. (Suoritan www-sivujen etsintäpyynnöille useimmiten säälimättömän "deletoinnin", edes harkitsematta ryhtymistä mahdottomaan urakkaan. Tiedoksi yleisemminkin).


3) Onko LEI Universal äänenvaimentimia saatavilla Suomessa (tai missä on)?

  Katso kohta 1).


4) A: Mitä arvelet .223 kaliiberin käytöstä supulatauksissa? B: Onko odotettavissa alilatausongelmia?

  A: Täysin mahdollista, käytettäessä oikeanlaista ruutia. VihtaVuori N310 on parasta näihin käyttötarkoituksiin, huomioiden saatavuus ja Suomen ilmasto-olosuhteet. B: Havaintoja alilataus-ongelmista ei ole tullut tietoomme miltään maapallon kolkalta, vaikka etenkin Jenkkilässä käytetään supulatinkeihin arveluttavan pieninä annoksina sikäläisiä nitroglyseroolilla terästettyjä ruuteja vaippaluotienkin saatteena. Suomen olosuhteisiin (ja kotimaisia vaippakovuudeltaan joskus vaihtelevaisia luoteja käytettäessä) emme tohtisi suositella moisia latinkeja. USA:n ilmasto-olosuhteissa ne ilmeisesti toimivat moitteetta: NG-ruutien tehoa heikentäviä matalia lämpötiloja ei yleensä esiinny jossakin Texasissa tai Arizonassa. Suomessa käytettävien patruunoiden ruuti ei saa olla "hallanarkaa".


5) Onko .223 patruunoiden saatavuus hyvä Suomessa, esimerkiksi verrattuna 7.62 x 39 rynkkypatruunaan?

  On jopa parempikin, ottaen huomioon luotivalikoima jo pelkästään kotimaisissa lataamotuotteissa. Kohtuuhintaisia .223 Remington-patruunoita on alettu ladata myös esimerkiksi Venäjällä. Niiden tuonnista Suomeen ei ole havaintoa, mutta USA:ssa niitä on myyty jo ainakin kahden vuoden ajan. Venäläisten patruunoiden luotien kuparoitu rautavaippa voinee tuottaa hyvinkin yhdenmukaisen piippukitkan (vrt. saksalaisen 7.9 mm Finower Nahpatrone:n luoti), mutta vakautuvuus supu-nopeuksilla ammuttaessa on toistaiseksi tutkimaton tapaus.

Huomattakoon, että venäläisen vientipatruunan kaliberi on todellakin .223 Rem., eikä sikäläinen 5.45 x 40 mm, jonka luoti olisi alimittainen ja tuskin vakautuisi .223-kaliberisen aseen (esim. Ruger Mini-14:n) loivanousuisissa rihloissa. Ajanmukaisten 5.56 x 45 mm NATO-aseiden jyrkemmästä rihlauksesta voisi 5.45 mm AK-74:n hoikka luoti riistäytyä, painuen "raakana piipun läpi", edesmenneen asenero Jali Timarin sanonnan mukaan. Venäläisten sotilaspatruunoiden vienti yleiseen myyntiin lienee vieläkin kiellettyä. Ystävällismielisiin maihin se sallitaan, mutta "Vain Virkakäyttöön"; ostajina enimmäkseen armeijat, mm. SA-INT, jonka kalustoon eivät 5.45 mm aseet kuitenkaan kuulu.


6) Ovatko .223 patruunat hyviä uudelleenlatauksen kannalta?

  Itselataavilla aseilla ammuttavat hylsyt voivat kestää vain muutamia jälleenlatauskertoja. Ne joudutaan täyssupistamaan kenties jopa ylikireällä supistusholkilla jokaisella latauskerralla, ja luodit joudutaan niippaamaan hylsynsuihin. Hylsymetalli siis rasittuu tavallista enemmän. Pulttilukkoisilla tms. manuaalisesti ladattavilla aseilla (myöskin esim. Thompson-Center Contender-metsästyspistoolilla) ammuttujen patruunoiden hylsyjen aktiivi-käyttöikä ei poikkea esimerkiksi .222 Remingtonin tai .308 Winchesterin hylsyjen kestoiästä jälleenlataus- ja laukausmäärinä.

Vaippaluodeilla ladattaessa ei ilmene erityisempiä kaliberikohtaisia vaikeuksia. Valuluoteja käytettäessä voi lyhyt hylsynkaula olla ongelmallinen: Luodin peräpää ei saisi ulottua hylsyn ruutitilaan saakka. Kotimaisten 45-grainisten valuluotien (malli ilmeisesti LYMAN No. 225415) tulemista yleiseen myyntiin odottelemme "kokalla kourin". Niitä saataneen käyttöön miedoimpiin supulatinkeihin myös ilman liekkikilpeä eli gas-checkiä, joka voi nostaa luodin kappalehinnan vaippaluotien tasolle. Liekkikilpi alkaa olla tarpeen "puolipanoslatingeissa", joiden luotinopeus on yli 400 m/s, ja jokseenkin pakollinen on gas check silloin kun luodin lähtönopeus on yli 450 - 480 m/s (lyijyseoksen koostumuksesta riippuen).


7) Onko Suomessa saatavilla ruostumattomia tarkkuuspiippuja .223 kaliiberille?

  On.


8) Entä lipassyöttöisiä pulttilukkoja ja patruunapesiä .223:lle?

  Patruunapesiä ei myydä irtotavarana, vaan piippukangen peräpäähän porattuina ja kalvettuina. "Lipassyöttöisellä pulttilukolla" tarkoittanet aseen lukkouurnaa, lukkoa ja syöttölaitetta (makasiini tai irtolippaan kiinnikkeet). Kysäise niiden saatavuutta esim. Sako Oy:ltä.


9) Onko .223:lle saatavilla kovametalliluoteja? Jos on, mistä?

  Todennäköisesti ei, jos panssariluoteja tarkoitat. "Tiskin alta" voisi jostain jotakin löytyä, mutta vain tarkoin valikoidulle asiakaskunnalle, eikä epäiltyjä ERVA-ammusten saantipaikkoja taatusti luetella saitilla, jolla Sicaministeriö visiteeraa kolmasti vuorokaudessa, jopa juhlapyhinä ja vappunakin, joka sentään on S-ministeriön henkilöstön arvostetuin merkkipäivä maailmankatsomuksellisista syistä, jo Yrjö Kaarlo Leinon ajoista alkaen. Vaan eipäs SM maksa vuosimaksu-velkojaan! Kestäköön siis kritiikin ja herjanimitykset.


10) Onko .223:lle olemassa/saatavilla pitkiä ja painavia kovametalliluoteja, jotka vakavoituisivat myös ääntä hitaammilla nopeuksilla (esimerkiksi aerodynaamisesti)?

  Olemassa on (ainakin ollut), mutta Suomesta tuskin löytyy. Intratec-firman Ruotsin osaston kohtalosta ei ole ajantasaista tietoa. Lienee lakkautettu Ruotsin liityttyä EU:iin ja jouduttua ERVA-direktiivien alaiseksi. Firman omistajan veli (tuottelias asesesuunnittelija A. Kjellgren) on hyvä tuttavani, mutta ei ole ollut yhteydessä tai poikennut Suomessa muutamaan vuoteen. Asefirma toimi USA:ssa; patruunafirma ja erikoisluotien tuottaja Ruotsissa. Kumpainenkin lienee jo historiaa.

A. Kjellgren toimi designerina KelTec-yhtiössä, kun hänestä viimeksi kuulin. Oli (on?) kai myös mainitun firman pääosakas. Ruotsalaiset kovametalliluodit vakautu(i)vat tavalliseen tapaan, rihloista johtorenkaansa välityksellä saamallaan kiertoliikkeellä Greenhillin 2. kaavan mukaan, koska materiaalin (= koboltilla sintratun wolframkarbiidin) ominaispaino on noin 15 g/ccm. Uraaniluoti voisi olla sitäkin raskaampi.


11) Mikäli .223 ei sovellu supulatauksille, myös 7.62 x 39 olisi mahdollinen. Onko jälkimmäinen supulatausten suhteen huomattavasti helpompi?

  Erikoislataus-asiantuntemuksen "pienessä supervaltiossa", eli Suomessa, on 7.62 x 39 mm patruunan supulataustutkimus edistynyt pidemmälle kuin .223:n latinkien kehittely, joten toistaiseksi on vertailun tekeminen kohtuuttoman vaikeaa. Rasti ruutuun: "Ei osaa sanoa", joskin seuraavassa vastauksessa on joitain mietelmiä kaliberien ominaisuuksista nyky-tietämyksen pohjalta.


12) Mitä yleensä ottaen olet mieltä valinnasta kahden kaliiberin; .223 Remington ja 7.62 x 39 mm, välillä?

  7.62:n etuja ovat aseiden rihlannousun yhdenmukaisuus (= vakautuvuuden ennustettavuus), suurempi luodin läpimitta (= poikkipinta-ala) ja potentiaalinen ammuspaino: Normaalien lyijytäytteisten vaippaluotien tapauksessa 13 grammaan asti, mutta uraanikeernaisella luodilla jopa 16 grammaa.

Jos aseen kaliberi on .223 Remington, rajoittuu supulatinkien ammuspaino alle 4 grammaan (rihlannousu mahdollisesti 10 tuumaa eli loivahko, tai jopa 12" joka vakauttaa varmuudella enintään 3.2- grammaisen luodin). Jos kaliberimerkintä on 5.56 x 45 mm NATO, vakauttaa uusimallisten aseiden jyrkkänousuinen rihlaus takuuvarmasti ainakin 70-grainisen luodin. Mutta jos asetta käytetään jonkinlaisiin tositoimiin, on empimätön valinta 7.62 x 39 mm, koska lähtönopeuden yläraja on se usein mainittu 300 m/s, plus 5 m/s miinus 10 ms. Osumatehoa voidaan enentää VAIN ammuspainoa lisäämällä. Urheilu-, reserviläis- ja virkistysammunnoissa ei kalibereilla ole eroa. .223 on hieman tarkempi.

Luotivalikoima .223:een/ 5.56:een on tunnetusti runsas, kun taas 7.62 x 39 mm aseisiin läpimitaltaan spesifisten 7.9 mm luotien sortimentti on niukanlainen. Alimittaisia .308 kaliberin luoteja voidaan kuitenkin käyttää kohtalaisella menestyksellä, ja niiden valikoima on suurempi kuin missään muussa kiväärikaliberien kokoluokassa. Tässäkin suhteessa menevät punnukset tasan, ilmoittamaasi käyttötarkoitusta ajatellen.


13) Miten Suomen laki suhtautuu erilaisiin jälkikäteen asennettaviin tuliaseiden varusteisiin? Noudattavatko viranomaiset niiden suhteen jotain selkeää linjaa?

Nimim. "Säätäjä-Sössö".

  Metsästyslaki kieltää valonvahvistin-tähtäimen käytön erällisissä tarkoituksissa, mutta kiellon noudattamista on mahdotonta valvoa. Itselataavien aseiden lipaskapasiteetista on omat säännöksensä, mutta nekin koskevat VAIN metsästystä, eivätkä muunlaista harrastuskäyttöä. Itselataavien aseiden "drop-in" -laukaisukoneistot, joiden asennuksella ase muunnetaan sarjatulta ampuvaksi, eivät ole nimenomaisesti kiellettyjä, mutta sarjaa ampuva ase ja vaihto-osamoduulikin vaatisi erityisen ERVA-aseluvan, ynnä jo etukäteen alamaisesti anottavan luvan muunnoksen tekemiseen/teettämiseen. Nooh, "pumaagi pumaaga, a praktika jest praktika" totesi jo Isä Aurinkoinen. Sarjapyssyähän tuskin laulatetaan yleisillä ampumaradoilla, missä voi olla kuulosalla ns. kalkkivaareja. Vielä sentään riittää jonkin verran metsiä - tai syrjäisiä yksityisomistettuja sorakuoppia.

Muiden lisälaitteiden asennukselle tai käytölle ei löydy laillisia esteitä, luvanvaraisuutta tai rekisteröintipakkoa! Tämä pitäisi kuuluttaa päivittäin temppelien torneista tai tapuleista kilowattien tehoisilla ämyreillä, että huonokuuloiset riistapolkujen ja ampumaratojen veteraanitkin kykenisivät sanoman vastaanottamaan ja ehkä sen jopa ymmärtämään. Tässä tapauksessa on viranomaisten linja johdonmukainen (yllätys-yllätys!), mutta uudistusvastarintaa voidaan kohdata "kentällä" yhä vieläkin, valistustoiminnasta(mme) huolimatta.

Kovin kaukana menneisyydessä ei ole esimerkiksi sellainenkaan aika, jolloin vaikkapa pulttilukkoluodikkoon asennetun bipod-etutuen näkeminen tuotti jollekin kalkkikselle lähestulkoon sydämenpysähdyksen, kun hän näki "hirrrvittävän vaarallisen sota-aseen" ampumaradalla. Ainahan kalkkiwaarien ikuisesti kuolemattoman lajin edustajilla on jotakin nokankoputusta nuorempien (etenkin taitavampien) aseharrastajien erikoisvarusteista, mutta kun noita kähinöitä aikansa kuuntelee, oppii "paatumaan" ja "kovettamaan korvansa", antamatta arvostelun haitata harrastuksia.

Ymmärrän toki - ilman omakohtaista kokemustakin - teknisen kehityksen tasalla pysyttelevien aseharrastajien mielihalut "vahinkolaukauksen" matkaansaattamiseen! Yleinen ampumarata on sentään vapaa-ajan harrastuspaikka, eikä sulkeis-kenttä, missä toimitaan 30-vuotisen sodan aikaan säädetyn Sotaväen Rikoslain alaisina. Nuorten (mutta jo paatuneiden) harrastajien mielestä on kalkkiwaarien härnääminen lystiä ja sangen viihdyttävää.

Jotkut ensimmäisiä kertoja rataa käyttävät aloittelijat voivat kuitenkin jopa säikähtää kalkkiksien "huuteluita vieraisiin pilttuisiin" ja vaihtaa harrastusalaa jo ennen kokemuksen karttumista harjoittelun myötä. Ratakäyttäytymisen sääntö No.1 pitäisikin säätää kuulumaan: "Älä koskaan häiritse toisten ampujien toimintaa heidän varusteisiinsa kohdistuvilla huomautuksilla!". Esimerkiksi Maxim -09:n tuottama meluhaitta on vähäisempi kuin jonkin Magnum-kaliberisen hirvikiväärin jyrähdys, mutta arvata saattaa, kummallako voi ja kummallako ei käydä testaamassa taitoaan useimmilla yleisillä ampumaradoilla.

2505 MMI; PT



Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

<< Uusimmat  Osa 32 >>  31 >>  30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>