<< Uusimmat   Osa 25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 26, päivitetty 25.12.2000

Omakohtaisia kokeiluja & havaintoja

Ensimmäinen projekti: Ruutisten innoittamana testasin heti haamurenkaan tekoa. Homma ei tuottanut mitään vaikeuksia, laajentaminen onnistui kapeakärkisen puukon terällä! Liekö karkaisu unohtunut? Homma todella toimii, tähtäyskuva tuli tosiaankin selvemmäksi.

Toinen projekti: Kisuntirskuja 9mm pistooliin. Valmistin "luoteja" erilaisista materiaaleista, mm. juustonkuorivahasta ja paperista, steariinista ja liimapistoolin puikosta. Ajopanoksena pelkkä Small Rifle nalli. Tuloksia: Kasat 30 - 50 mm/ 5 m, ja piippu jumalattoman töhkän peittämä. Liimapistoolin puikosta tuli parhaat luodit: kesti kasassa muotoutumatta ja likasi asetta vähiten. Luodilla oli paksuutta sen verran, että sen sai painettua sormivoimilla supistettuun hylsyyn. Pitäisikö olla paksumpi? Nimittäin rihlat eivät pure luotiin ja se kääntyy poikittain jo viiden metrin jälkeen.

Rynkkyyn pitäisi vielä kehitellä vastaava, onko ideoita? Pitkä piippu lisännee kitkaa, tuleeko ulos pelkällä nallilla? Miten onnistuisi esim. lyijyluodilla tai haulilla?

T: DTM (=dont tell mama..)

Projekti 1: Sako M92S:n takatähtäintä ei liene tarkoituksellisesti karkaistu, mutta jotkin tähtäin-yksilöt ovat karkaistuneet ikäänkuin vahingossa, heitettyinä vielä kuumina valun jälkeen jäähtyneiden osien sekaan, jolloin ne ovat äkki-jäähtyneet ja kovettuneet. Jos taannoin valetut tähtämet ovat saaneet jäähtyä hitaasti kuumien osien seassa, ne ovat jääneet pehmeiksi ja helposti lastuttaviksi. Tämän kummempaa selitystä osien kovuuden vaihtelulle en pysty keksimään. SAKO Oy:ltä en ole asiaa tiedustanut, koska "tyhjän saa pyytämättäkin", eli "kaikkea tietoa ei jaeta - ainakaan kaikille" sieltäkään. (Viimeksi siteerattu fraasi on lähtöisin VihtaVuorelta: Kuvaa erityisen hyvin vallitsevaa tilannetta ja asenteellisuutta).

Projekti 2: Vahaluoteja on käytetty taka-vuosikymmeninä muunmuassa revolverin pikavedon harjoitteluun, matkaansaatettuna pelkällä nallilla: Vahaa valettiin 10 - 15 mm:n paksuiseksi kerrokseksi lautaselle. Kun se oli kovettunut, painettiin vahakakkuun nallitetun hylsyn suu lautasen pohjaan asti, pyöräytettiin hylsyä vähän ja nostettiin se irti vahasta. Sama tekniikka siis, kuin piparkakkujen stanssaamisessa piparimuotilla taikinalevystä. Vahakakusta stanssattiin vahalieriöitä niin moneen hylsyyn, kuin siinä riitti ehjää kohtaa.

Kovapanoksilla oli pikavedon harjoittelu riskaabelia puuhaa: Monet saivat luodin polveensa tai jalkaterän läpi. Pelkällä nallilla vauhditettu vahalieriö teki vahingossa polvea hipaistessaan juuri sopivasti kipeää, mutta ei tuottanut vammaa. Parin metrin päästä oli osumatarkkuus pahvitauluun riittävä. Pikaveto-harjoituksiin riitti pelkkä nalli tai "löysä" paukkupatruuna, mutta kilpailuihin harjoittauduttaessa ja kilpailuissa piti tauluun saada reikiäkin. Aseen piippu ja rulla tietenkin ryvettyivät vahasta, mutta se oli pestävissä pois esimerkiksi valopetroolilla. Vahan koostumus on luiskahtanut pois muististani. Mahdollisesti jotain otsokeriitti-seosta.

1900-luvun alkuvuosina oli muodissa "kaksintaisteluammunta" vahaluodeilla, aseena kertalaukauspistooli ja maalina oma peilikuva. Etenkin Ranskassa oli kaupan erikoishylsyjä, joissa oli puolipallomainen syvennys messinkikangesta sorvatun kestohylsyn suupuolella, nallipesä hylsyn kannassa ja kapea liekkikanava niiden välillä. Pallonmuotoiset vahaluodit ostettiin valmiiksi valettuina. Aseet olivat useinkin rihlaamattomia, eräänlaisia "käsihaulikoita", jotka olivat suosittuja myös pienriistan metsästysvälineinä ladattuina haulipatruunoilla. Vahaluodit ammuttiin pelkällä nallilla.

Harjoitusammuntojen varusteisiin kuului kasvot suojaava naamari tai vähintään suojalasit. Hylsyyn asetettiin nalli ja vahainen palloluoti ilman erikoisvälineitä. Laukaus tähdättiin omaa, peilistä näkyvää kuvajaista kohti. Tällainen harrastus lienee aikaansaanut paljonkin peilien rikkoutumisia, koska sen suosio jäi lyhytaikaiseksi. Joissain 1920- ja 30-lukujen saksankielisissä asekirjoissa se mainitaan kuriositeettina "menneiltä ajoilta". Lyijyisen palloluodin käyttö 9 x 19 mm kisuntirskujen ammuksena oli ajanmukaisempaa, ja renesanssiahan se on tekemässä 2000-luvullakin. Nykyään on käypiä lyijykuulia jälleen saatavina (maahantuoja Asekauppa Erkki Lähdeniemi, Orivesi & Tampere), kokoluokka 000 Buck eli nimellinen läpimitta 9.1 mm. Improvisoituja ammuksia ei siis enää häädytä kehittelemään. 9.05 mm Nylon-muovinen kuula voisi olla hyödyksi joissakin harjoittelutehtävissä. (Siis kuula eli palloluoti).

7.62 x 39 mm kisuntirskuihin hyvinkin sopivia nimellisesti 7.65 mm espanjalaisia peurahauleja tuo maahan edellämainittu E. Lähdeniemi. Haulit ovat muodoltaan hieman soikeita ja kooltaan vaihtelevia, mutta eipä se tahtia haittaa: Haulit voidaan lajitella vaikkapa kolmeen kokoluokkaan tai painoluokkaan, riippuen lajittelumenetelmästä. Pienimmät/kevyimmät käytetään kisuntirskuihin. Iso kiväärinalli puhaltaa liukastetun luodin varmuudella ulos piipusta. Tarkkuus voi olla hyvinkin tyydyttävä 10 metrin ilmakkoradalla ammuttaessa. Laukausääni on hiljaisempi kuin monissa ilmapyssyissä, joten radalta ei tule häätöä sen takia. Aseen ulkonäköä voivat jotkut ehkä ihmetellä.

Ammuttaessa ei aseessa useinkaan pidetä paikallaan lipasta. Patruunoiden syöttö on hiukan vaivalloista lipassolan kautta: Inspiroi kehittelemään jos jonkinlaisia "latauspinsettejä". Simonov SKS:n patruunakampa, panostettuna vain yhdellä kisuntirskulla, on oivallinen väline patruunan sököttämiseen pesäänsä Kalashnikov-sukuisiin aseisiin. Kolmatta kättäkin on moni kaivannut, pitelemässä liikkuvia osia takana latausvaiheessa. "Original-kisuntirsku" on kehitelty Mosin-Nagantin sukuisiin suojeluskuntakivääreihin joskus 1930-luvun vaihteessa.

Siinä käytetty lyijykuula saattoi olla millinkymmenyksen verran piipun porauskaliberia pienempi. Hylsynsuuhun ja aseen piipunputkeen se keskitettiin runsaalla annoksella jotakin jäykkää rasvaa tai vahaseosta. Pelkällä nallilla ammuttaessa sen nimitys "kissanaivastus" oli hyvinkin kuvaava: Varsinaista pamausta tai poksahdustakaan ei pitkäpiippuisella "rotanhäntä-vintofkalla" ammuttaessa kuulunut. Aseen iskurinlyöntikin oli meluisampi ilman patruunaa laukaistaessa, kuin ammuttaessa kisuntirskuja.

1612 MM; PT


TAHTOO suputtelemaan!!

Haluaisin supulatausohjeita cal 7.62 x 39 ja 7.62 x 53R luotina H&N 180 grain 312/ 7.92mm, galvaanisesti kuparoitu lyijyluoti ja 12 g D46 (Luotia saa Heikki Taipalus Ky 06-2331191. Löytyy myös 6.35mm ilmakonluoteja).

Jussi

Tarvitsemme tietoja aseittesi merkeistä ja malleista ynnä piipunpituuksista, etenkin 7.62 x 53R:n tapauksessa. Markuksen hallussa oleva QuickLOAD- ohjelma laskeskelee annettujen tietojen pohjalta latauskokeilujen aloitusannokset. Latingin varsinaisen "hienosäädön" joutuu suorittamaan lataaja itse, koeammuntojen perusteella, kuulostellen, onko laukaus "supu" vaiko "ei-supu", sekä myöskin tyydyttävää osumatarkkuutta etsien. Supu-latauksethan ovat asekohtaisesti yksilöllisiä ruutimääriltään. Kuparoitu Haendler & Natermann- luoti on meille vielä testaamaton tapaus. Ruudiksi käy mikä tahansa N300-sarjan vihtavuorelainen.

Koska ainakin 12 g D46 kuuluu "raskaaseen sarjaan", saattanee N330 tai N340 olla soveliainta. Periaatteena pidämme, että kumpainenkin patruuna on voitava ladata samannumeroisella ruudilla; toki tietenkin erisuuruisilla annoksilla, patruunakohtaisesti ja luotikohtaisestikin. 180 grs 7.92 mm H & N- luodin tapauksessa olen epäileväinen, voiko sitä käyttää lainkaan 7.62 x 39 mm patruunoissa, joiden hylsynkaula on lyhyt. Pääsääntö lyijyluotilatingeissa on, ettei luodin peräpää saa ulottua hylsyn ruutitilaan ilman hylsynkaulan tukea sivuilta. Uhkana on luodinperän "niittautuminen" ruutikaasun tyrnävästä paine-iskusta, eikä ohut galvaaninen kuparointi ole vaipan korvike tai edes sen vastike luodin laajenemisen ehkäisytarkoituksessa.

180 grs valuluodeista on omiakin käyttökokemuksia yli 20 vuoden takaa 7.62 x 53R- kaliberin "Ryssän Winchesterillä" ampuen, latauksena 0.65 grammaa ruutia (muistaakseni) N320. Latinki oli erinomaisen tarkkakäyntinen, mutta se ei ollut "supu", vaan lähempänä "puolipanosta". Laukausääni ja rekyyli eivät silti olleet kovin pahoja. Osa luodeista oli varustettu vahatuilla paperivaipoilla. A propos: Kuparoiduista lyijyluodeista huomautettakoon, ettei kuparilla ole "laakerimetalli-ominaisuuksia", joten luotien liukastus esim. kastovahaamalla on suositeltavaa.

On myöskin viisainta pysytellä supu-nopeuksien alueella, eikä viritellä latinkia edes puolipanos-nopeustasolle (= 450 - 500 m/s), vaikka painetaso olisikin jotain piekkarinpatruunan luokkaa. Lyijy-puristeluotien laajenemistaipumus voi tuottaa yllätyksiä, joihin ballistiikka-ohjelma ei ole varautunut! Mainitsemasi luodit lentovakautuvat takuu-varmasti, mikäli aseiden rihlannousut ovat kalibereille ominaiset: 240 mm/ kierros.

1712 MM; PT


"Miinat ja torpeerot"

Lopultakin joku alkaa kirjoittamaan asioista jotka kiinnostavat, ja ilman markkinavoimien painostusta! Voisitteko kirjoittaa jutun improvisoiduista taisteluvälineistä? Esim. hernekeittopurkki-kylkimiinat ja liikennemerkkien putkien käyttö sirpalepommeina/miinoina.

Eidz Eidz.

Lähdemme olettamuksesta, että meitä kiinnostavat aiheet kiinnostavat lukijakuntamme enemmistöäkin. (Me = tässä tapauksessa Sinä ja minä). Improvisoidut taisteluvälineet ja -menetelmät kiinnostavat aina enemmän kuin: "Kuka myy Sako-luodikoita Sotkamossa?"-tyyliset aiheet, joihin paneutumisen jätämme ilomielin painettujen joukkoviestinten sopulikunnan reviiriksi. Tutkittavanani on par-aikaa vuonna 1943 julkaistu, yhä salainen kirjanen: "Venäläiset räjäytys- ja sytytysvälineet, miinat ja sytyttimet", josta löytynee jotain jännää; esimerkiksi "Helvetinkone" ja polttopullo K.S.2, jossa oli täytteenä vellimäistä perunajauhon ja bensiinin seosta. Kehitti väittämän mukaan 1000 Celsiuksen lämpötilan.

Myöskin suht' uudesta pioneerien sulutusoppaasta löytyvät ohjeet mm. "kilometrin pituisen viuhkamiinan" lataamiseen profiloituun tienvieri-kaiteeseen: Yhdellä napinpainalluksella voisi tuhota teoriassa/ ihanne-tapauksessa tielle motitetun maahantunkeutujien divisioonan! Latingiksi tarvitaan kuitenkin useampi rekkakuormallinen muovailtavaa hexogeenia, eli ei mikään joka pojan ilotulite! Hernekeittotölkistä (tyhjästä siis) ja sen kannen läpimittaisesta rautalaatasta valmistettava kylkimiina lienee tyyppiä "lätkämiina", joka soveltuu lähinnä panssaroimattomien ajoneuvojen tuhontaan. Mutta jos "lätkä" muotoillaan kuppimaiseksi, alkaa upotusta löytyä riittävästi vaikkapa panssariauton kyljen läpi.

Tölkistä + rautahauleista + räyhäkästi "kukkuvasta" räjähteestä saa koostettua esimerkiksi viuhkamiinan (malli "Claymore" tai pikkupurkista mallin "Claymorette"), mutta ainainen ongelma on räjähteiden ja nallien epäsaatavuus! Louhinta- tai rakennustyömailta helpostikin varastettavissa olevat räjähteet ovat liian mietoja moniin erikoistarkoituksiin. Toisaalta on esimerkiksi ammoniitti eli aniitti (n. 90% Anitraa ja 10% TNT:ia venäläisen reseptin mukaan) tai dynamiitti sopivaa ajoainetta esimerkiksi naulapommeihin, joissa räjähteen ylenpalttinen brisanssi olisi haitta, eikä etu:

Vahvempi aine löisi "siilinselkä-periaatteella" latingin kylkeen/ kylkiin asennetut naulat mutkille. Lähietäisyyksille tekevät koukuiksi vääntyneet naulat tietenkin mieltäkääntävää jälkeä, mutta jos useampien satojen metrien ulottuvvuutta tarvitaan, täytyy naulojen lentää suorina ja kärkipäät edellä. Tämmöittisiä nyt maistiaisiksi..! Aiheeseen palattaneen.

1712 MM; PT


Pakkasnormalisointi ja parannetut patruunat

1. Pystyisitkö valaisemaan hieman mitä Cryo Relieving eli pakkaskäsittely on? Miten toimii ja onnistuuko maallikolta kotitalouspakastimen avulla? Käsitykseni on että menetelmällä saavutetaan metallin kiderakenteen yhdenmukaistumisen jolloin mahdollisia sisäisiä jännityksiä saadaan pois. Maailmassa lienee muutamia jälkisuoristettuja kiväärinpiipuja, sekä M-1911 pistooleja joiden luistinjohteita oli tiukennettu vasaroimalla. Näiden jännityksiä ei voida aina poistaa kuumentamalla.

2. Mitkä tekijät luovat ns. "harmonian" luodikonpatruunaan, eli mikä tekee Ackley Improved versiot mm. .22-250 ja .243 Win patruunoista alkuperäisiä paremmiksi? Paremmuudella en tarkoita ainoastaan suurempaa lähtönopeutta, vaan tarkan latauksen löytymisen helppoutta. Esim .22- ja 6mm PPC USA aseet tehdaskompomenteinkin käyvät lähes reseptillä kuin reseptillä ja melkein millä luodilla tahansa tarkasti ja tasaisin lähtönopeuksin. Onko Weatherby patruunoiden Venturi-hartia pelkkä kaupallinen jippo?

Makke

1. Pakkasnormalisointi toimii kuin normalisointihehkutus. Kotipakastimessa se ei onnistu: Tarvitaan piippukangen jäähdytys lähelle absoluuttista nollapistettä, yleisimmin nestemäisessä typpikaasussa, miinus 196 C, jossa kanki pidetään useampien vuorokausien ajan. Sen jälkeen se saa lämmetä verkalleen vielä yhden vuorokauden ajan, eli noin 9 Celsiusastetta tunnissa, huonelämpöiseksi. Kuumanormalisointiin verrattuna on pakkas-normalisointi siis vaikeasti toteutettavissa, ja se jäänee sen takia pelkäksi tieteelliseksi kuriositeetiksi.

2. Salaisuus piilee hylsyn hartiakulmassa. Usein olen todennut, että "quod liced Jovi, non liced bovi", eli soveltaen: Jos 20 asteen hartiakulma on sopiva .308 Win- hylsyyn, se ei sovellu .243 Win- hylsyyn, johon tarvittaisiin huomattavasti lisää "hartiakkuutta" mm. alilataus-detonaatioiden ehkäisyyn. En ole yleensä jaellut säästölataus-reseptejä .243 Win-patruunalle, ja toivoisinpa kyseisen kaliberin häippäävän sukupuuttoon mahdollisimman nopeasti. (Samaa toivoi jo oppimestarini K.D. Meyer, räjäytettyään kaksikin 10 000 ilmakehän paineet kestävää .243 kaliberin testi-lukkopiippua kukon nokittaviksi siruiksi alilatausdetonaatioilla NORMAALEILLA hidaspaloisen ruudin aloitusannoksilla; jälkimmäisessä tapauksessa tuottamuksellisesti).

Jyrkkäolkaisempi .244/ 6 mm Remington ei ole tuottanut tiemmä yhtäkään alilataus-detonaatiota tai edes siihen viittaavaa yllättävää laukaisupaineen nousua. Sen hylsyn hartiakulma on 26 astetta. Hylsy on hieman pidempi ja tilavampi kuin .243 Winchesterin hylsy, mutta se on juuri hartiakkuutensa takia mahdollinen ladata monipuolisemmin, pienehköilläkin ruutimäärillä. Jyrkkäolkaisiin patruunoihin ruutia annosteltaessa on omat riskinsä toisessa ääripäässä: Kun ruutiannos lähentelee maksimimäärää, voi pienikin lisäys nostaa paineen yllättäen niin korkeaksi, että hylsynkanta alkaa laajentua hälyttävällä tavalla.

Menetykseksi koituu tällöin kuitenkin vain yksi yliladatun patruunan hylsy: Eivät sormet/ toinen käsi/ silmät/ ase, kuten alilataus-detonaation tapauksessa. Ylilataus-jyrähdys on ennakoitavissa, kun taas alilataus-detonaatio iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ylilatingin seuraamus on 6000 - 7000 ilmakehän pesäpaine jonka kelvollinen ase vielä kestää, kun taas alilataus-detonaation aaltovallin paine voi olla jopa satatuhatta ilmakehää (jo "ruudinkeksijä" Paul Vieillen mittausten mukaan: Tutkimukset on tehty 1880-luvun loppuvuosina).

Siksipä suosittelenkin kaikkien sellaisten patruunoiden, joissa on loivat hylsyn hartiat, kevytlatinkeihin mahdollisimman herkästi syttyviä ruuteja. Niillekin on ruuti-/ luoti-/ patruunakohtaiset vähimmäisannokset, joita ei saa alittaa! Samat sanat suorahylsyisten patruunoiden tapauksessa. Ja vähimmäisannos-suosituksia on noudatettava ORJALLISEMMIN kuin EU-direktiivejä (joiden uhmaaminen osoittaakin vain isänmaallista mielenlaatua & koettua kansalaiskuntoa).

Hartiakulman raja-arvo on 20 kulma-astetta. Jyrkkähartiaisemmat patruunat, kuten mainitsemasi Parker Otto Ackleyn "villikissat", mahdollistavat todellakin tarkan latauksen löytämisen ruudilla kuin ruudilla, hyvinkin "vajailla" annoksilla, mutta niitä ladattaessa on enimmäisannoksia lähestyttävä varoen, ja vaanien paineenmerkkejä nallinpohjista kuten puhekyvytön (mies) kyttää "lemmen tuoksuvaa puutarhaa". Muissa suhteissa varsin onnistuneeseen .308 Winchester-patruunaan olisin suonut omaksutun sen lähimmän edeltäjän .300 Savagen 30 asteen hartiakulman, mutta konekiväärien syöttövarmuus kävi T-65:ttä mitoitettaessa sisäballististen näkökohtien edellä: Ainahan kapitulantit sanelevat, ja pätevimmätkin asiantuntijat tottelevat rähmällään! Kaikkein ahdasmielisimmät kaluuna-herrat (eivätkä siis tiede-henkilöt) päättävät siitä, omaksutaanko jokin keksintö sotilaskäyttöön vaiko eikö! Ideoiden omaksumiseen tai hylkäämiseen ei paljoja vaikuta se, onko idea hyvä vai kelvoton, vaan se, keitä kaluunaherroja keksijä tuntee!

Weatherby-patruunoiden Venturi- eli kaksois-radiaalisten hylsynhartioiden paremmuutta tavanomaiseen kartiomuotoon verraten ei ole toteennäytetty milloinkaan, eli kaupalliseksi jipoksi sitä siis "eppäillä soppii"! Improved-hylsyjen paremmuus jopa täysteho-latingeilla on sensijaan tullut ilmi vertailuissa, ja kun vertailuita joskus suoritetaan myöskin säästölatauksilla, käy jyrkkähartiaisen hylsyn etevämmyys esiin todennäköisesti vieläkin selvemmin kuin normaalilatingeilla.

1712 MM; PT


Piekkarin "kisa-pesä"

Joissain piekkareissa on tullut vastaan kaliberimerkintä .22 LR MATCH. Mikä on tuon kaliberin ero "perinteiseen" .22 LR:ään, vai onko sitä?

T. nimimerkki: "Kustaanko kuluttajaa silmään?"

Piekkarin kaliberimerkinnän peräkaneetti "MATCH" tai "TARGET" tarkoittaa, että patruunapesän läpimitta ja kenties myös sulkuväli on mitoitettu C.I.P.-normien mukaisiin vähimmäismittoihin; hylsytilan läpimitta ehkä vähän niiden allekin. Kun patruuna menee tällaiseen pesään välyksettömästi, on osumatarkkuus yleensä erinomainen. MATCH-pesäiset aseet ovat kuitenkin useimmiten kertalaukausaseita: Lipassyöttö ei onnistu, eikä ainakaan itselataavaa mekanismia voida soveltaa.

Kyseessä ei siis ole kuluttajan silmään liriminen, ellei aseen hinta ole aivan älytön: 5.72 mm:n läpimittaisen liereän patruunapesän kalvaminen maksaa tasan yhtä monta dollaria tai Juroa kuin perästään min. 5.78 mm:n ja 15 mm:n etäisyydelta piipun peräpäästä min. 5.72 mm:n pesän valmistaminen. Liereän kalvaimen hionta "bungaa" jopa vähemmän kuin kartio-kalvaimen tahkoaminen. Hintaa voi tosin kihahduttaa piipun tekeminen valmiiksi asti, ja mekanismin monimutkaisuus sekä osien tarkkuussovitukset mahdollisesti käsityönä: Aina on katsottava kokonaisuutta!

Piekkarin tarkkuuteen vaikuttaa tosin rihlauksen mitoitus vähintään yhtä paljon kuin patruunapesän läpimitta, ellei pesä ole pahasti "horo". Esimerkiksi itselataavan Voere-piekkarin patruunapesä ei saa (toimivuus-syistä) olla kovin ahdas, mutta ase on eräs tarkimmista, joilla olen ampunut milloinkaan! Mistäkö johtuen? Porauskaliberi on mitoitettu "wanhan hywän ajan tyyliin" ahtaaksi: Parissakin testaamassani aseyksilössä se oli 5.40 mm. Isokaliberi oli CIP- ja SAAMI-normien mukainen 5.70 mm. Rihlanpalkkien korkeus on siis 1½- kertainen tyypillisten norminmukaisten piipunputkien rihloihin verrattuna: 0.15 mm.

Tyypillinen CIP-mitoitus on: Porausmitta 5.50 mm ja isokaliberi 5.70 mm. Rihlanpalkin korkeus Efr. Elo:n "Laskuopin" mukaan on siis 0.10 mm. Voeren piipussa oli rihloja kahdeksan; urat ja palkit jokseenkin tasaleveät. Toisessa potentiaalisesti (yleensä myös käytännössä) huipputarkassa asemallissa, tai oikeastaan -perheessä, venäläisissä Tulskij Oruzheinij Zavod:in TOZ-piekkareissa, noudatetaan piipureiän mitoituksessa läntisiä normeja 5.50/ 5.70 mm, mutta piipunputken "kiihkeä syleily" luodin kylkiin on toteutettu erilaisella tavalla, joskin samalla lopputuloksella kuin "wanhan hywän ajan" piipuissa, joista saattoi tavata jopa 5.3 mm:n porauskalibereja. TOZ:ien piipuissa on jätetty - tavallaan - joka toinen rihlankuurna tekemättä:

Kuurnien leveys on jokseenkin sama kuin Voeren piipussa, mutta TOZ:eissa on kuurnia vain neljä, joten palkit ovat vastaavasti "ylileveät". TOZ:ien tarkkuutta parantaa lisäksi luodin "esikeskitys" piipunputkeen jo latausvaiheessa, ammuttaessa .22 LR -pituisia patruunoita: Kun pulttilukon avauskampi painetaan patruunan sisäänsyötön jälkeen alaspäin, työntyy luoti vähintäänkin patruunapesän "koonilliseen suppeloon" eli ylimenokartioon, ohjautuen siis jo syöttövaiheen päätteeksi varmuudella piipunreiän suuntaiseksi ja keskittyen piippuun. Joidenkin (monien) patruunamerkkien luotien kylkiin jäävät selvät rihlanpalkkien painaumat merkiksi siitä, että luodin liereä ohjausosa on työntynyt "suppelon" läpi, jopa rihloihin saakka.

Käyntitarkkuuden kannalta tämä on erittäin edullista, ammuttaessa normaaleja .22 LR-patruunoita. EPÄnormaaleja patruunoita ammuttaessa voi patruunapesän ja "suppelon" välisen etäisyyden lyhykäisyydestä koitua vaikeuksiakin: Esimerkiksi .22 Extra Longin (= eräs reliikki mustaruutikaudelta) hylsyn suu ulottuu rihloihin asti; samoin .22 Stingerin ja (nykyään onneksi jo tuotannosta poistetun) .22 Winchester Xpediterin hylsyn suu. Näiden erikoisuuksien olemassaolon takia joutuivat TOZ:it (kai vuosikausiksi) myyntikieltoon sellaisinaan, heti kun "Suomen aseharrastajakunnan turvaksi ja siunaukseksi" perustettiin Helsingin Herttoniemen asetarkastuslaitos:

TOZ:it hylättiin järjestelmällisesti tarkastuksessa "C.I.P. -normien vastaisten patruunapesien takia". Helppohan olisi tietenkin ollut kalvaa pesät hieman pidemmiksi ja väljemmiksi, mutta aseiden legendaarinen osumatarkkuus olisi menetetty saman tien: Niistä olisi tullut "tavallisia massatuotanto-piekkareita, joita mahtuu tusinaan kolmetoista, ell'ei useampiakin". Minkäänlaista turvallisuusriskiä ei suppelon lyhykäisyys muodostanut; onhan lukuisia TOZ:eja muunnettu vuosien juoksussa ampuviksi 5.6 mm Vierling- ja .22 Hornet-patruunoita (mitä toimenpidettä en tosin suosittele), mutta koko asetarkastustouhun motiivinahan olikin aseiden "halpatuonnin" ehkäiseminen.

Tämän tosiasian ovat myöntäneet, ainakin sivulauseissaan, myös julkisen sanan haastattelemat "Herttoniemen Rysän" alkuperäiset toimihenkilöt. (C.I.P:n jäsenyys ja venäläisten haulikoiden tuonnin estäminen sen kautta oli Valmet Oy:n ammoin edesmenneen johtajan, Eino Vuorimiehen, päähänpinttymä jo 1970-luvulla! Ei se kuitenkaan koitunut siunaukseksi Valmetille, jonka haulikkomallisto on nykyään Made in Italy). TOZ-piekkareihin kuuluisi kaliberimerkintä ".22 LR MATCH" tai ".22 LR TARGET" ehdottoman oikeutetusti, ellei niiden patruunapesien mitoitusta ole bolsheviikkivallan kukistumisen jälkeen muutettu C.I.P:n pääsäännön: "Ei oo horon voittanutta!" mukaiseksi.

1712 MM; PT


Teema 1: L-35:n "Akilleen kantapää"
Teema 2: Loppuvihellys rautavaippa-väittelylle

1. Lahti-pistoolin ja sen ruotsalaisen vastineen Husqvarna L 40-pistoolin luisti on tunnettu siitä, että se rikkoutuu herkästi. Johtuuko rikkoutuminen konepistoolille tarkoitettujen latausten ampumisesta vaiko onko luisti lyhytikäinen tavanomaisiakin 9 mm patruunoita ammuttaessa? Käsittääkseni ruotsalaista 39 B-patruunaa käytettäessä Husqvarna L-40 pistoolin rikkominen ei kestä kauan ja sama lienee ollut syynä useisiin aserikkoihin Suomessakin kun Puolustusvoimissa ei ole uskottu, ettei Lahti-pistoolissa ole syytä käyttää konepistoolin patruunoita, joita yhäkin on runsaasti Puolustusvoimien varastoissa.

Kysymys 2: Olet useinkin maininnut ohimenen "tokko tietoa on" palstallasi, että meltorautavaippaisten patruunoiden ammuskelu aseella, jossa ei ole kovakromattua piippua, ei aiheuta piipun nopeampaa kulumista kuin tombakkivaippaisten patruunoiden. Olet myös viitannut joihinkin tutkimuksiin. Olisiko mahdollista, että em. palstallasi esittäisit asiasta seikkaperäisempää tietoa, jotta keskusteluun ko. aiheesta voitaisiin panna lopullinen piste.

Aseveliterveisin: KKI Helsingistä.

Teema 1: Muutamiin kokoelmissa näkemiini L-35:iin on aikaansaatu särö eli "hiushalkeama" luistiin ampumalla pelkästään pistoolilatinkeja, tosin paljon. Murtuman alku muodostuu kiihdyttimen akselin/ kääntötapin alapuolelle, eli "Akilleen kantapäähän". Konepistooli-latinkien ampuminen nopeuttaa särön muodostusta. Luistimateriaaliltaan kovempiin (= hauraampiin) pistooleihin H-40 riitti joskus tosiaan särön muodostukseen parin lippaallisen ampuminen 39B-patruunoilla. Myös kotimaisissa L-35:issä oli vaikeuksia luistien lämpökäsittelyssä. Aimo J. Lahtikin mainitsee 30 vuoden takaisissa muistelmissaan, että Ruotsista ostettu teräs oli sinällään liian "rapeaa", mutta se onnistuttiin (yleensä) käsittelemään sitkeämmäksi.

Aserikkojen alkusyy oli kuitenkin selvä konstruktiovirhe; joko kiihdyttimen vipusuhteiden epäonnistunut harkinta tai kiihdyttimen omaksuminen ylimalkaan. Lienen joskus kertonut tarinan Schwartzlose Standart M 1898- pistoolista? Sen patenttipiirroksessa esiintyy täysin samanlainen kiihdytin, mutta tuotantomallista se jätettiin pois tarpeettomana ja jopa haitallisena yksityiskohtana, kun muutamat prototyyppiaseet olivat jääneet lyhytikäisiksi 7.63 x 25 mm Mauser-patruunoita ammuttaessa. (Ase oli alkuaan suunniteltu ampumaan kesympiä, ulkomitoiltaan samanlaisia 7.65 x 25 mm Borchardtin patruunoita).

Kun kiihdytinvipu jätettiin pois ja annettiin ruutikaasun jäännöspaineen huolehtia lataus-syklin viime vaiheesta, "jäykkäyhteyden" jo katkettua, kuten tapahtuu myös Mauser C-96:ssa, toimi Standart 1898- pistooli moitteetta ja se myös kesti vahvemmiksi ladattuja Mauser-patruunoita, vaikka kirjallisuudessa useinkin toisin väitetään. En tiedä, sekoitettiinko Standart M 1898 esimerkiksi Borchardt- pistooliin C-93 tai Mannlicher M 1896:een alan teosten kirjoittajien mielissä, vai olisiko kiihdyttimellisiäkin Standarteja joskus valmistettu, ja ne olivat "levinneet" ylitehokkaita latinkeja lauottaessa. Tämäkin aihe lienee nyt jo loppuun käsitelty?

Aimo J. Lahden "lukkarinrakkaus" kiihdytinvipua kohtaan aiheutui ilmeisesti siitä, että hän esitteli aina kyseisen keksinnön omakseen, kenties vastoin parempaa tietoaan. Rakenneratkaisu toimi pikakiväärissä L/S-26, mutta pistooli on perin erilainen asetyyppi pk:iin verrattuna. Viitisenkymmentä esituotanto-sarjan pikakivääriäkin onnistui tuotantoa vielä silloin "kipparoinut" A. Saloranta sentään pilaamaan, mm. kiihdytinvivun mittasuhteiden omavaltaisella muutoksella: Hänen piti kai saada nimiinsä "aseteknisen parannuksen" patentti, ja mahdollisia royalty-maksuja "mullistavan keksinnön" hyödynnyksestä.


Teema 2: Kun rautavaippaluodit omaksuttiin yleiseen käyttöön sotilaskiväärien ja myöhempien automaattisten kuularuiskujen patruunoissa, ei piippujen kovakromauksesta tai nykyisenlaisista kromimolybdeeni-seostetuista piipputeräksistä osattu edes uneksia! Kuten usein on mainittu, oli meltoteräksen käyttö luotivaippojen materiaalina alkuaan sveitsiläinen keksintö jo vuodelta 1885. Vertailuja vaippa-ainesten välillä tehtiin monissa maissa 1900-luvun alkuun saakka ja esimerkiksi Venäjällä vielä vuonna 1908, jolloin kuparinikkelin tilalle häädyttiin omaksumaan piipunputkea vähemmän tuhriva vaippamateriaali kahdestakin syystä:

1) Luodin painoa oli aikomus keventää sekä lisätä sen lähtönopeutta, ja: 2) Kuularuiskujen lukumäärää oli päätetty lisätä. Saksassa oli jo vuosina 1886 - 87 suoritettu Spandaun asevarikolla laaja vaippa-aineiden vertailutesti, jossa parhaaksi materiaaliksi osoittautui nikkelillä kuumavalssaten silattu eli "pläteerattu" kupari, mutta hyvänä kakkosena oli kuparinikkelillä silattu meltoteräs. Se omaksuttiin lopulta hinta-syistä yleiseen käyttöön 1900-luvun puolelle tultaessa, kun Saksan uuteen Mauser M/ 98- kivääriin alettiin kehitellä lähes 900 m/s nopeudella lentoon pinkaisevaa S-luotia.

Itävalta-Unkarissa oli jo omaksuttu silaamaton, tykkirasvalla tai vahalla ruostesuojattu meltoteräs vaippa-aineeksi. Minkään valtakunnan vertailutesteissä ei oltu havaittu rautavaippojen kuluttavan aseiden piippuja yhtään pahemmin kuin niitä kuluttaisivat esimerkiksi kupariseoksista tehdyt luotivaipat. Kuriositeettina mainittakoon, että rautavaippaisilla luodeilla tulpitettuja olivat myöskin Winchesterin lataamat .236 U.S. Navy- kaliberiset patruunat (= 6 mm Lee Navy), jotka olivat silloin liian paljon aikaansa edellä, saadakseen pysyvän suosion.

Spandaun vertailutestit mainitsee mm. asehistorioitsija Hans-Dieter Götz teoksessaan "Die deutschen Militärgewehre und Maschinenpistolen 1871 - 1945" sivulla 83 seuraavin lausein: "Als bestes Mantelmaterial der Spandauer Tests erwies sich zunächts nickelplattiertes Kupferblech, später jedoch ging man zu kupfer-nickelplattiertem Stahlblech über. Der Geschosskern bestand aus 95% Blei und 5% Antimon. Er war nicht mit dem Mantel verlötet."

Lienen kirjoittanut suomennoksen näistä lauseista jo monen-monta kertaa GOW-sivulle aiemminkin, jankuttamiseen saakka! Muistettakoon aina, että H.- D. Götzin kaltaisen asehistorioitsijan motiivi ei ole kaupallinen, kuten ovat joidenkin SAATE:n bulvaanien tarkoitusperät! ("SAATE" = Suomen Ase- ja Ampumatarvike-TEollisuus. BULVAANI = "Näennäisesti itsenäisesti toimiva toisen kätyri" Kust. Oy. Otavan "Uuden Sivistyssanakirjan" selonteon mukaan. Termi on lähtöisin venäjänkielen sanasta "BOLVAN" = "tolvana; tyhmyri". Se kuvaa varsin hyvin kalkkivaarejamme). Onneksi ei viime sotiemme edellä oltu vielä levitelty "hugaa" rautavaippaluotien aseenpiippuja turmelevasta vaikutuksesta, vaan maantieteellisesti läheisen suurvallan a-tarvikkeet vastaanotettiin ja omaksuttiin käyttöön ilomielin: Kiväärien ja kuularuiskujen kaliberi kun oli onneksi molemmilla yhteinen.

Olenpa unohtanut mainita sen, että "Erällisen Korkeakultuurin" maan, Saksan, huippukalliissa metsästyspatruunoissa on useinkin meltoteräs-vaippaiset luodit (esim. RWS "TIG" ja "TUG": Vaippametalli tarttuu ärhäkkäästi magneettirautaan). Myöskin monet ruotsalaisten Norma-patruunoiden "nikkeliluodit" ovat tosiasiallisesti rautavaippaisia; vain pinnoitettuja ohuella kerroksella "maillechortia" eli nikkelikuparia, johon vahvinkaan sintrattu Al-Ni-Co -magneetti ei tunne "imua". (Kokeilin pari minuuttia sitten 10 pennin kolikoihin). Etenkään siviilimarkkinoilla ei voitaisi kauaa kaupita luoteja, jotka "turmelevat aseen piipun 30 laukauksella". Saksassa on rautavaippaluoteja ollut myynnissä 1910-luvulta nykypäiviin saakka. Saksalaiset metsästäjät ovat tunnetusti öky-rikasta vallasväkeä, joten muut syyt kuin hinta ovat heidän luotivalintojensa kriteerejä.

Myöskään sotilaskäyttöön ei olisi taatusti hyväksytty luoteja, joiden vaippamateriaali väljentäisi kuularuiskun piipun vaikkapa "vain" 10 tuhannen läpilasketun laukauksen jälkeen käyttökelvottomaksi. Mainittakoon, vielä kertaalleen, etteivät venäläisen Maxim M 1909/09:n, tai edes uudemman saksalaisen MG-42:n piiput olleet kovakromattuja, mutta rautavaippaluotien ammuntaa ne kestivät useampia laukauksia kuin keskiverto-metsästäjä ehtii ampua elinaikanaan. Tämä asia lienee nyt myöskin loppuun käsitelty?! Myyntipuheet kuitattakoon myyntipuheina, kohottaen niille siis reipas kolminkertainen "Hugaa!"-huuto. Piipun turmeltumisen syynä on yleensä sen asianmukaisen puhdistuksen laiminlyönti, ja syyLLINEN löytyy usein peiliin katsomalla, siitä näkyvästä kuvajaisesta. (Osasyyllinen on tosin monasti ollut erheellistä asehuolto-opetusta tarjoillut "Herrra SA-INT"!).

Saatettakoon nämä sanat myös Vesan metsästyssivulle, jolla aihe lienee yhä keskustelun alaisena, toteamuksella, että: JOLLAKIN ON AINA PAREMPI TIETO, vaikka metsästäjäntutkinto olisikin yhä suorittamatta. Taskussa oleva metsästyskortti ei tee kenestäkään aseteknologian, asehistorian, sisäballistiikan eikä metallurgian asiantuntijaa. Opinnoiksi ei riitä "Metsästäjän Oppaan" läpilukeminen, vaan tarvitaan useampia kymmeniä hyllymetrejä luettua vieraskielistäkin kirjallisuutta tieteiden, tekniikan ja elämän eri aloilta, plus tietenkin omat havainnot, vaikkapa "vain" 25 vuoden juoksusta, sekä kyky niiden analysointiin.

1512 MM; PT


Kisuntirskuja kulkukissa-jahtiin

Olisin latausohjeita vailla kaliberiin 7.62 x 39 (M92S). Ajatuksena olisi kehittää kisuntirskuja, joissa olisi "tappotehoa" esim. variksille tai kulkukissoille. Tarvitaanko lyijyluotia, vai onnistuuko voidellulla vaippaluodilla? Ajattelin esim. latausta ruudilla N310, luotina 8 g Lapua (.311). Mikä olisi pienin mahdollinen (=turvallinen) lataus? Ideana olisi saada samalla mahdollisimman hiljainen lataus.

T: "x x"

"Kisuntirskua" et voi ladata minkäänlaisella vaippaluodilla. Nimitys tarkoittaa enintään aseen PORAUSkaliberin läpimittaisella (aikoinaan 7.5 mm) lyijyisellä, paksulti rasvatulla palloluodilla tulpitettua 7.62 x 53R -kaliberin suojeluskuntakiväärin sisäratalatinkia, jossa ajopanoksena toimi usein pelkkä nallimassa; ainakin venäläisiin v:n 1918 Kapinan sotasaalis-hylsyihin ladatuissa "tirskuissa". Niihin käyvän nallin läpimitta oli 6.45 mm ja virikemassaa oli niin ronskisti, että sen palokaasut tyrkkäsivät 9.65-grammaisen rautavaippaluodinkin piipunputkessa lähelle aseen suuta, ja toisinaan ulos astikin, piipunpituudesta ja isokaliberista riippuen.

Käyttötarkoituksiisi olisivat soveliaita monetkin lyijyseoksesta valetut luodit (katso Markuksen "evankeliumien" latausohjeet!). Rk:n vakioluoti S405 (voideltuna) ja 0.26 grammaa eli 4 grainia ruutia VV N310 on jo todettu - kautta koko sivistyneen maailman - turvalliseksi 7.62 x 39 mm patruunan aloitus- tai käyttöannokseksi. Tätä pienempää latausta EN suosittele! Varis tai kulkukissa nukahtaa iki-uneen hyvin sijoittuneesta osumasta välittömästi. Jos aseessasi on vaimennin ja sen kaasusylinterin venttiili on suljettuna, ovat kuuluvimmat "laukaus-signatuurit" aseen iskuvasaran lyönti lukon perään ja luodin lätkähdys maaliin, mutta vaimentamattomankaan aseen poksahdus ei ole erityisemmin häiritsevä, saati sitten ampujaa kuurouttava.


PT:n sotakissa MIMMI: Yhtä häijy kuin isäntänsäkin! Värvätty ruokapalkalla Oikolukuosaston ylössanotun tenu-remmin tilalle toimitussihteeriksemme. Tekee vähintään yhtä tunnollisen työn, ja "Latz" on paljonkin huokeampaa kuin "A.C.T.", joten saneeraus kannatti! "Mahapalkalla" Mimmin tavoin työskentelevä latojakin on mielistynyt liha/lammaspaté-seokseen, joutuen tosin lisäämään siihen suolaa, jota purkkiruoasta puuttuu. Latojan toimenkuvaanhan kuuluu Mimmin ruokakupin puhtaaksi-nuoleminen ennen sen varsinaista tiskausta. Toimituksemme hierarkia on selkiytynyt taannoisen saneerauksen jälkeen: "Jedem das Seine!"


Huom! KOTIkissoja ei saa ammuskella! Ei ainakaan SOTAkissoja! (Vrt. Vääpeli Ryhmyn "Molotohvi". Sensuroituna: "Mörökölli"). Niiden tuntomerkit ovat: Hyvä ravitsemustila ja kiiltävä turkki. Rääky-variksia saa tuhota mielin määrin: Ne ovat "ehtymätön luonnonvara", eivätkä lapsen kaltaisia perheenjäseniä, kuten sotakissa on ainakin meidän huonekunnassamme, ja nyttemmin myös GOW:n toimituksen arvostettu virkanainen: Hierarkiassamme heti päätoimittajasta seuraava peljättävä toimitussihteerimme, jonka "kättely" ei jää huomaamatta. Sen jälkeen kysytään aina, että: "Onko jäykkäkouristus-profylaksia kenties vanhentunut?"

1812 MM; PT


Kalashnikovkogo Samosharjadnyij Vintovka

Hei, olen 15-vuotias juuri aseharrastuksen aloittanut poika Porista. Omistan .22 kiväärin, 12 kal Baikalin, .357 Tauruksen ja 9mm CZ:n. Olen ajatellut syntymäpäivälahjaksi pyytää AK-47 (tai AKM) puoliautomaattia, mutta olen kuullut huhua että Kalashnikovit eivät ole oikein poliisin suosiossa. Siis onko luvan saaminen AK:hon jotenkin normaalia vaikeampaa? Vai olisiko AKM parempi vaihtoehto? (Hinnan pitää olla alle 5000,-).

Kiittäen jo etukäteen, EJ.

Kattohinnan alapuolelta löytyvät ainakin bulgarialainen AK-47:n variaatio (jyrsityllä rungolla) sekä Virallinen Reserviläiskivääri Norinco 56S. Markus tietää bulgarialaisen aseen saantipaikan. Itse en ole ko. pössykkää edes nähnyt, mutta aikoinaan testaamani bulgarialainen Makarov-pistoolin kopio oli laadukas ja erittäin tarkkakäyntinen. Norinco 56S:ää on hyllytavarana ainakin Asetalo Oy:llä, Virroilla. Luettelohinta 2450 mk. Jos lupa-anomuksesi evätään nuoreen ikääsi viitaten, löytyy valitusosoitus viranomaisen antamasta "pumaagasta". Lupaviranomainen on velvollinen ilmoittamaan aseluvan epäämisen perustelut myöskin kotiläänisi hallinto-oikeudelle.

"Kokalla kourin" kyttäämme tilaisuutta saada joltain hallinto-oikeudelta lainvoimainen ennakkopäätös! "Ikärasismihan" ei ole pelkkä virkavirhe vaan virkarikos, Rikoslain 40 Luvun pykälien mukaan: Jonkinmoinen puhuttelu pidetään siihen syyllistyneelle niuhottajalle, vaikka ei vielä toistaiseksi "saunan takana". Yleinen käytäntö näyttää nyt elettävässä siirtymävaiheessa (ennen lakipykälään rinnastettavan ennakkopäätöksen syntymistä) olevan se, että hallinto-oikeudet palauttavat lupahakemuksen "kyttikseen" uudelleenharkittavaksi, minkä jälkeen lupa myönnetään vitkastelematta, ellei sen epäämiseen ole ollut "erityisiä syitä". Niitä ei Sinun tapauksessasi voida osoittaa, koskapa voimassaolevia aselupia on jo neljä; pohjiksi.

Yleensä on ensimmäisen aseluvan saanti hankalaa, mutta kun "arsenaali" karttuu, ja luvanhakija on osoittautunut luotettavaksi sekä huolelliseksi aseenomistajaksi, helpottuu luvansaanti kerta kerralta. Periaatteessa ovat kaikki "ei-ERVA" -aseet tasavertaisia: Jokainen moderni ruutiase tappaa elollisen kohteensa tasan yhtä kuolleeksi, riippumatta muotoilustaan. Tykit ja kuularuiskut ovat asia erikseen.

1212 MM; PT


MoSka:n oiva korvike = C?

Kysyisin grafiittijauheen soveltuvuutta luotien pinnoitukseen? Olen tehnyt alustavia kokeiluja ja lähtönopeudet ovat ainakin tasaisempia kuin pinnottamattomilla luodeilla, kasakin taitaa olla suppeampi. Koekaliberi on ollut kotoinen 7.62 x 53R ja luotina S405. Olisi mukavata tietää olisiko grafiitti halpa vastine molybdeenille? Yhtä kovia pintapaineita grafiitti tuskin kestää, mutta kuitenkin, apu se on vaikka olisi vähäisempi!

Kiitollisna tietoa janoten: Mikko

Grafiitti on ollut jo kauan käytössä etenkin lyijyluotien ja -haulien liukasteena. Haulien pinnoitteeksi se lienee omaksuttu jo ennen antimonilla ja/tai arseenilla seostettujen eli "karkaistujen" haulien keksimistä. Puhdaslyijyisillä hauleilla oli ilkeä taipumus lähteä aseesta yhtenäisenä klimppinä, joka meni usein ohi maalin, tuottaen tuhoa useiden satojen metrien etäisyydellä ampumapaikasta. Ilmeisesti Englannissa keksittiin ryvetellä haulit jauhennetussa "mustalyijyssä" eli grafiittijauheessa, joka oli laadukkaan Gumberlandin Borrowdalen kaivoksen grafiitin (latinaksi "plumbagon") sahaus- tai sorvausjätettä.

Valtaosa grafiittipölystä käytettiin lyijykynien ja "tukkimiehen liitujen" materiaaliksi, mutta hiukkoja rippui myös haulien pinnoitukseen, kun grafiitista alettiin sorvata kovaakin kuumuutta kestäviksi upokkaita (sulatuspatoja) metalliteollisuuden tarpeisiin. Mynttipajojen ja kultasepänteollisuuden käyttöön kelpasi vain puhtaasta grafiitista sorvattu upokas. Teräsvaluun voitiin käyttää jauhetun "plumbagon" ja posliinisaven valettavaa seosta, josta valmistetaan yhä myös lyijykynien "lyijytäytteet". Borrowdalen kaivoksen grafiittia alettiin hyödyntää puikoiksi sahattuina timpurin lyijykyniin vuonna 1762, ja pian alkoivat haulien valmistajat hyödyntää syntynyttä pölymäistä "sahajauhoa" haulien pinnoitukseen.

"Mustalyijyllä" pinnoitetut haulit eivät hitsautuneet kiinni toisiinsa, eivätkä ne lyijyttäneet haulikoiden piipunputkia läheskään niin pahoin kuin samoihin aikoihin keksityt seostetut kovalyijy-haulit, jotka myös pian opittiin grafitoimaan "mustiksi hauleiksi" rumpumaisessa vajaatäytetyssä astiassa pyörittäen, ja mustalyijyä sekaan annostellen. Monet pienoiskiväärin luoditkin ovat grafitoituja, väriltään mustanpuhuvia, mutta myös ohuelti "kuivavahattuja" paraffiinivahalla. Rihlattujen aseiden lyijyseos-luotien liukastukseen ei pelkkä grafitointi riitä, jos niiden lähtönopeustaso on 300+ metriä sekunnissa.

Muinaisten Rikkihappo Oy:n Kuopion Lataamon piekkarin "penniläisten" pallomaisten (BB Cap) tai kartiokärkisten (CB Cap) luotien liukasteeksi riitti pelkkä grafitointi, koska niiden lähtönopeus oli jotakin 230 - 250 m/s luokkaa. Pelkällä grafitoinnilla olivat, ja lienevät yhä, liukastettuja myös RWS:n ja Hirtenbergerin penniläisten ammukset. Rihlaamattoman haulikonpiipun lyijyttymisen riitti ehkäisemään pelkkä grafiittipinnoite, kunnes haulien lähtönopeutta ryhdyttiin vauhdittamaan yli 400 m/s lukemiin. Tällöin alettiin hauleja pinnoittaa galvaanisesti metallilla, esimerkiksi Lubaloy-lejeeringillä (95 % kuparia + 3 % sinkkiä + 2 % tinaa) taikka nikkelillä (joka tosin on mahdollisesti "maillechort"-lejeerinkiä = enimmäkseen kuparia, seassa nikkeliä vain väriksi. "Melhjoria" ovat mm. nykyiset 10 ja 50 pennin kolikkomme).

Kun yleiseen käyttöön omaksuttiin hivakat eli haulikuppimuovivälitulpat, kävi haulien grafitointi tai galvaaninen pinnoitus tarpeettomaksi piippujen lyijyttymisen ehkäisykeinona, eivätkä kovalyijyiset haulit ole taipuvaisia myöskään "hitsautumaan" kiinni toisiinsa, mutta monetkin haulitehtaat pinnoittavat haulit vähintäänkin grafiitilla, edes-auttaakseen niiden "juoksevuutta" latauskoneen tuutissa. Lisää kovuutta ei hauleihin saada metallipinnoitteella, vaikka myyntipuhujat aikoinaan toisin väittivätkin.

Lyijyn saa karkaistumaan vain sekoittamalla siihen lisäaineita, plus mahdollisella lämpökäsittelyllä, joka perinteistä haulien veteenvalu-menetelmää käytettäessä tapahtuukin ilman erityisiä toimenpiteitä. Luotien asiantuntevimmat muottiinvalajatkin tipauttavat valanteensa hyisen kylmään veteen, saaden muutaman Brinell-asteen verran lisää kovuutta ammuksiinsa. (Uskomattomin luotimetallin seos-aine oli esim. W.W. Greenerin suosittelema elohopea, jolla seostetut Express-luodikon valuluodit karaistuivat "lähestulkoon waluraudan kowuisixi". Epäterveellinen menetelmä on jäänyt kokeilematta, enkä suosittele muillekaan).

Aikoinaan valmistettiin grafiittipitoisia valuluotien liukastevahoja: Seoksia mehiläisvahasta, Valvolin-silinderiöljystä ja grafiittijauheesta, jopa tehdasmaisesti, mutta ne eivät käyneet kunnolla kaupaksi, koska tummanpuhuva liukaste tahri sormet ja vaatteet. Sen voiteluominaisuudetkaan eivät olleet missään suhteessa poikkeuksellisia silinderi-öljyllä notkistetun vahan ja salvupässin talin seokseen verrattuina. Grafiitin käytöstä vaippaluotien liukastukseen ei ole tietoa eikä kokemuksia. Kilvassa molybdeeni-disulfiidin kanssa se tuskin pärjää, koska grafiitin kiderakenne on suomumainen, kun taas MoS2:n struktuuri on pallomainen.

Kuiva grafiittipinnoite olisi ehkä liian ohut, tehdäkseen tehtävänsä, eikä se mahdollisesti takerru kupariseoksisen tai kuparisen vaipan pintaan. Huokean grafiittirasvan käyttö luotiliukasteena olisi eräs vaihtoehto, mutta rasvan tahrivuus nousee taas sen yleisen omaksumisen negaatioksi. Edes "takuu-varmaa" Molykote-rasvaa ei käytetty liukasteena kuin kokeilumielessä. Heti kun keksittiin kuivan Moly-pinnoituksen keino, se omaksuttiin yleiseen käyttöön. Mikä tahansa kitkakerrointa vähentävä materiaali on toki toimiva, verrattuna "kuivaan kontaktiin" kuparivaipan ja piipun välillä.


Relevantti liite: Analyysin kertomaa

Monet savuttomat ruutilajit, joiden jyvät ovat väriltään mustia, on pinnoitettu grafiitilla, josta osa jää laukauksen jälkeen piipunseinämiin. Taannoin VTT:n Kemiantekniikan/ Mineraalitekniikan suorittama analyysi asevaimentimen "karstasta" sisälsi 13.5 % hiiltä, josta osa on ilmeisimmin ruutiperäistä grafiittia ja loppuosa ruudista pelkistynyttä hiilipölyä.

Molybdeenia ei löytynyt lainkaan kyseisestä näytteestä. Kuparia sisälsi karsta 13.2 %, sinkkiä 1.05 %, antimonia 1.46 % ja lyijyä 15.8 %! sekä nalliperäistä bariumia 6.41 % (Ei erityisen terveellistä sekään vesiliukoisissa yhdisteissään, vaikka "ekonalleihin" suositellaankin). Huomattakoon, että nämä alkuaineet olivat jääneet "loukkuun" vaimentimeen, eivätkä pölähtäneet ilmansaasteeksi tai myrkyttämään maaperää. Aiheettomasti ei puhuta "suputin-pakosta"; alkuun tietysti löysänä huulenheittona, mutta.! Olihan meillä todella sairas ja haitallinen lakisääteinen tehdaspatruuna-pakkokin voimassa 30 vuoden ajan.

Kun Työsuojeluhallituksen toimeksiantamia vaimennintutkimuksia suoritettiin 1990-luvun alkuvuosina, oli vaimennin-myönteisin lausunnonantaja (yllätys-yllätys!) Ympäristöministeriön edustaja! Kielteisin oli, myöskin yllätykseksemme, Puolustusvoimien valtuutetun asennoituminen. Ympäristöministeriön virallinen kanta vaikutti hyvinkin ratkaisevasti vaimenninkiellon poistumiseen kohdakkoin uudistetusta metsästyslainsäädännöstämme - ainiaaksi.! Pöytäänhän voitiin lyödä pelkkiä kylmiä tieteellisiä faktoja, kuin neljä ässää ja jokeri "korttikiekerössä".

1212 MM; PT


Adapteri .30-06:een

Onko sinulla kokemuksia adaptereista, esim. adapteri .30-06 /cal .32 ACP? Itselläni on drillingissä .30-06 kaliberi, joka normaaleilla tehdaslatauksilla on usein turhan tehokas pienriistalle sekä paikoin käyttö on turhan riskialtista pitkän kantaman vuoksi.

Terveisin, Lauri H:n

Ei ole! Tietoa toki olisi, jopa "Pedersenin Laitteesta", joka asennettiin Sprigfield M -03:n erikois-variaation lukon tilalle. Aparaatin kera ammuttiin 7.62 x 20 mm erikoispatruunoita automaattilatauksella (kertatulella) 40 patruunan lippaasta. Drillinkiin ei moista vekotinta voi tietenkään asentaa, ja ylimalkaankin suosittelen patruunoiden kevytlatinkeja adapterin tilalle.

Esimerkiksi LEE LOADER- latausvälineistö on huokeampi kuin asekohtaiseksi mitoitettu adapteri, ja säästöladattujen patruunoiden hinta on yleensä "hullunhalpa", verrattuna .32 ACP-patruunoiden hintaan. Minkäänlaisen byrokratian kanssa ei myöskään tarvitse painiskella: Adapterikin pitäisi rekisteröidä siihen käyvien käsiasepatruunoiden saamiseksi, ellei lupaa esim. .32 ACP-kaliberin aseelle ole entuudestaan. Patruunoiden hankinta on toki aina pelkkä järjestelykysymys, mutta merkki saattaa monastikin olla: "Ei Oo", nimenomaan 7.65 x 17 mm Browningin tapauksessa: Kysyntä on ollut varsin vähäinen. (Voi ehkä hieman vilkastua, koska Helsingin Hallinto-oikeuden LAKIPYKÄLÄÄN RINNASTETTAVA ennakkopäätös mahdollistaa nykyään patruunoiden hankinnan myös keräilyaseisiin, ja kokoelma-aseilla ampumisen).

Taittoladattavaan drillinkiin onnistuu jopa patruunan välineetön lataaminen lyijyisellä .32 kaliberin revolverinluodilla, joka voi olla myös lieriömäinen wadcutter-tarkkuusluoti. Aseen patruunapesässä tyhjennetyn, supistamattoman hylsyn suuhun "istuu" hieman ylimittainen luoti useinkin peukalolla painaen. Revolverinluotien pinnalla ja rasva-urissakin on vahaa säännönmukaisesti aivan liian vähän, ajatellen ammuntaa pitkäpiippuisesta aseesta. Luoditettujen patruunoiden kastovahaus sulatetussa liukasteessa, esim. 3/4 (paino-osina) Kokki- tai Kultamunkki-paistorasvaa ja 1/4 foliokuorisista huokeista lämpökynttilöistä sulatettua steariini-/paraffiini-seosta, on koettu keino vahapinnan täydentämiseksi.

Patruunan luotipää ja parin millimetrin pituus hylsynkaulaa upotetaan sulaan liukasteeseen 15 - 30 sekunnin ajaksi. Liukastetta imeytyy tällöin myös hylsynkaulan ja luodin välitilaan. Kun rasva-vahaseos jäähtyy ja kovettuu, se "liimaa" luodin paikalleen hylsyyn. Täysin välineetöntä ei lataustouhu sentään ole: Tarvitaan jonkinlainen piikkipäinen rassi nallinkuoren poistoon, sekä hylsy-alasin (jonka voi tehdä itsekin vaikkapa kovasta puusta). Hylsyn suun sisäreunaan on suositeltavaa veistää (vaikkapa Mora-puukon kärjellä) viiste, auttamaan luodin sisäänmenoa. Vipu-nallitin on myös hyödyllinen. Monet sadat nallit olen tosin takonut pesiinsä vasaralla taikka kirveenhamaralla, mutta "yleis-nallitinkin" kaipaa erikoisvarusteen:

Hylsyä ei tueta vasaralla nallitettaessa suustaan tai hartioistaan, vaan pohjastaan, hylsyn suusta sisään mahtuvalla tasapäisellä metallirassilla tai putkenpätkällä. Rassin keskiöön on suotavaa porata syvennys, ett'ei nallipesän liekkireikä hakkautuisi umpeen. Käytännöksi onkin muodostumassa liekkireiän avartaminen 3.5 mm:n läpimittaan pienitilavuisen ruutilatingin syttymisen tehostamiseksi. Alilataus-detonaatiot ovat (ainakin toistaiseksi) harvinaistuneet meillä ja maailmalla, kun tämä konsti on opittu tuntemaan. Milloinkahan patruunatehtaat?! Tuskin koskaan! Tehtaiden intresseihin ei kuulu "säästölatausten" suosiminen.

Ruudeista parhainta on VihtaVuoren N310: Voittaa jopa Norma R1:n, alustavien vertailututkimusten mukaan! Eräänlainen "perusannos" kevyehkön lyijyluodin taakse on 9 x 19 mm Parabellumin hylsyllinen kolmesatakymppiä, eli hiukan vaille puoli grammaa. Vaippaluodin saatteeksi tarvitaan .30-06:n patruunaan hieman runsaammin ruutia: Vaaka alkaa olla nyt tarpeen, ellei löydy lainaan kaveripiiristä. Latausvälinesarja myös, vaikkapa huokea mutta toimiva Lee Loader vasara-setti. Sillä saa aikaan huippuluokan tarkkuuspatruunoita, käyttäen omassa aseessa tyhjättyjä hylsyjä. (Loader supistaa vain hylsyn kaulan vaippaluodilla lataamista varten). Pakkauksesta löytyvät myös nallinvaihtovälineet sekä hylsynsuun viisteitys-työkalu.

Käyttö on hieman hidasta ajanmukaisiin "karuselli-prässeihin" verrattuna, mutta eihän Jumala suinkaan kiirettä luonut: Se on ihmisten taikka itsensä Manalan Ruhtinaan aikaansaannos! UNOHDINKO jotakin? Jo vain: Erikoislatausten annostusohjeet! Niitä et löydä kirjoista etkä kansista. Tuskin myöskään alan lehdistä. Harvemmat kauppiaatkaan niitä jakelevat, puhumattakaan ruuti- ja komponenttitehtaista taikka patruunalataamoista. Tiedon saantihan muistuttaa puhkikuluneen fraasin mukaan härjän lypsämistä: "Ei tipu eikä lirise"... paitsi GOW-sivuilta tai niiden toimittajilta suoraan. Ainakin toistaiseksi olemme monopoli-asemassa tiedonjakelussa, kenties maailmanlaajuisesti.

Joillakin jenkkiläisillä saiteilla ajoittain esitetyt reseptit ovat "ai-ai, hyh-hyh-hyy!": Viikate-henkilölle osoitettuja vierailukutsuja! Vajaan yhden grainin ruutiannokset lyijyluodinkin takana johtavat alilataus-detonaatioon! Tarvitaan vain nallivika, niin jopahan Taivaan tai Helvetin portin saranat narisevat, tahi ainakin silmäklinikan ovet käyvät! Hulttioimmilla kokeilijoilla ei näytä olevan aavistustakaan käsitteestä "minimilataus", eikä nitroglyseroolilla voimistettujen Bullseye- ja Red Dot- ruutien syttymisherkkyyden heikentymisestä alentuneissa lämpötiloissa: Mikä toimii Floridassa voi tuottaa yllärin Alaskassa.!

TOTISESTI: Suomi on johtava maa supulataus-tutkimuksen alalla. Ollut jo pian 20 vuoden ajan. Sopinee meidän nyt jopa hiukan "elvistellä", vaikka muudan kalkkivaari tuomitsi aikeetkin kevytlatausten kehittelystä jo ennen niiden systemaattisen tutkimuksen alkamistakaan "mahtavaksi vouhotukseksi" ERÄ-lehden lukijanpalstalla pari vuosikymmentä taaksepäin.

Varsinainen aihe, eli adapteri, on väistymässä asehistorian kellastuville sivuille, sikäli kuin erikoislatausten taitotieto edistyy ja yleistyy, muutos-vastarinnan pakkovallan sortuessa ryskyen. Korvaamaton apuväline on adapteri sentään haulikoissa, joilla on etenkin metsästystilanteissa hyödyllistä voida ampua pistooli-tehoinen luotipatruunakin, tavallisimmin armonlaukaukseksi.

1812 MM; PT


Palaute Päätoimittajalle:

Haista natsimulkku vittu!

Nimim: "Tuntematon (mielenterveys-) Potilas"

En voi! Ei ole eukkoa eikä tyttöystäviä! (Tavanomainen tilanne tiede-yhteisöissä). Pikkusiskokin asuu 450 kilometrin päässä. Kävin sentään eteisessä nuuhkaisemassa Anti-Corrolin tuoksua Ruåtsin Remarini piipunputkesta; siitäkin suupuolelta. Tuoksua ei tuntunut: Ase oli siis jo varasto-rasvattu Klöver-valkovaseliinilla. Oli ystävällistä, että muistutit!

Tiedoksi (täysjärkisille) visitooreille:

Yleensä emme suvaitse kovin alatyylisiä viestejä GOW-saitilla, mutta kerrallinen poikkeus annettaneen meille anteeksi! Nimimerkittömiin viesteihin lisäämme nimimerkit toimituksessa, kuten tässäkin tapauksessa; samoin otsikot. Nimitys "natsi" on sekin alatyyliä: Oikeellinen termi on "kansallissosialisti". Kuulun tosin (ainakin nimellisesti) Isänmaalliseen Kansallis-Liittoon, joka jo perustamisvaiheessaan teki leveän "hajuraon" kansallissosialismiin nähden. Ehkäpä juuri siksi jää IKL:n rekisteröityminen puolueeksi toteutumatta: Kannatus ei riitä jos profiili on liian matala vastatakseen aikamme haasteisiin.

1212 MM; PT


Eugen Schauman kiittää neuwoistanne

Kiitoksia neuwoistanne, herra Kekkonen. Kolmen ampuman tulittaminen herra kenraalikuwernööri Bobrikoviin onnistui wallan erinomaisesti sekä Tiedän neuwojenne mukaisesti walmistettu kuula, l. luoti, eksplodeerasi onnistuneesti. Walitettawasti herra kenraalikuvernöörin diktaatit jäiwät woimaan (erityisen walitettava on rihlattuihin takaalataus tussareihin kohdistuwa rajoitus).

Sorrosta Wapautukaa, Suomen Kansa!

Kunnioittavasti, Eugen Schauman


TAHTOO työpiirustuksia!

Tarvittaisiin nyt vastamassasingon piirustukset, olet niin monesti mainostanut sitä, että alahan raapustamaan. Tiedän kyllä periaatteen, mutta mikä on ajopanos, semmoinen turvallinen, jolla ei lähde heti pää irti, kun jymähtää korvan juuressa. Entäs maksimi ammuspaino. Minulla olisi putki jo valmiina CrMo putkea, halkaisija n. 50 mm, varikolta ostettu singon tähtäin, ja laukaisukamppeet, jotka toimivat sähkösytytyksellä. Samoin lisäksi tarvitsisin tämän "vaakaheittimen", vai mikä se olikaan, piirustukset, kerroit taannoin siitä että piirustukset löytyy,   joten nyt juttua äkkiä!

Samoin olisin kiinnostunut, mikä mahtaa olla ajopanoksen koostumus kertasingon raketissa, olen joskus nähnyt ammutun raketin jämät, oliskohan jollain mittoja tällaisesta, niin saisi laittaa sorvit laulamaan. Minkäs lainen tämä panssari ammus on, mitä kuvailit huopakattonaulaksi, piirros rakenteesta olisi erittäin mielenkiintoinen.

terveisin: Panzer Faustus

Vm-singon rakentamiseen ei tarvita sen kummempia piirustuksia. Siinä on "tuliputki", latinki-tila ja "pakoputki" samaa rööriä. Jos putki on vaikkapa 2000 mm:n pituinen, porataan liekkireikä eli "sankki" 1000 mm:n etäisyydelle suusta taikka peräpäästä mitaten. Laukaisumekanismin osannee kukin kehitellä mieleisekseen. Unohdit mainita aihio-putkesi pituuden ja sen seinämävahvuuden. Herää epäilys, ett'et ehkä ole vielä aivan "kypsä" tykki-kaliberisen aseen valmistajaksi. Kromimolybdeeni-seosteräs on kyllä sopivaa materiaalia. Koska yhtälössä on hieman liian monta "X:ää", on ainoa turvallinen suositus ajopanokseksi mustaruuti, josta ei tosin irtoa paljonkaan voimaa, mutta ääntä kyllä - ja sauhua pirusti.

Latausmäärä jotain 1/5 ammuksen ja vastamassan painosta, siis painosuhteissa. Sama lataussuhde oli Berdan-kiväärissä ja monissa aikalaisissa sotapyssyissä. Ajopanos työnnetään putkeen puuvillakankaiseen pussiin pakattuna, tuliputken suusta tai peräpäästä, niin syvälle, että pussin sivu tulee sankkireiän kohdalle. Ammus painetaan putkeen suusta ja vastamassa (esim. muovipussiin paketoitu ammuspainoa vastaava grammamäärä vettä) peräpäästä. Ruutipussin kylki on tietenkin puhkaistava sankkireiän kohdalta, että liekki pääsee sisään, vaikka laukaisulaitteena olisi vain sankin päälle teipatun tulitikun "myrkkypää".

Puhkaisu on hyvä suorittaa ennen muita latausvaiheita ja jättää lävistyspiikki sankkireiään ammuksen ja v-massan paikalleenpanon ajaksi, estämään pussin liukuminen kohti putken suuta tai sen peräpäätä. Latausvaiheessa olisi tarpeen "handslangari", kuten oli aikoinaan suulataustykkien operaattoreilla. Itse "tykkimestari" voi työntää aseeseen ammuksen ja apulainen samanaikaisesti vastamassan, ruutipussiin asti. Ensimmäinen latauskerta on "kriitillinen", mutta kun on saatu selville ruutipanoksen, ammuksen ja vastamassan asianmukaiset asetussyvyydet, voidaan koko latinki painaa sinkoon yhtenäisenä jonona, suusta taikka perästä.

Myöskin voidaan vastamassa-vesi kaataa putken peräpäähän tavallaan irrallaan, aivan kuin järeiden rannikkotykkien "vesilaukauksia" (= paukkupanos-laukauksia) ammuttaessa: Ensin työnnetään putkeen takaapäin tiivis mutta kevyt, suositeltavasti styrox-muovinen tulppa. Ruutipanokselle on jätettävä tilaa ruutipussin puolen pituuden verran sankkireiästä taaksepäin. Sitten kaadetaan putken peräpäähän ammuspainon verran vettä, pitäen putkea suu alaspäin ja vesikerroksen päälle painetaan samanlainen styrox-tulppa kuin on sen etupuolellakin. Jollain konstilla on tietysti ehkäistävä etutiivisteen liukuminen eteenpäin. Jos sankkireiästä alkaa vuotaa vettä, on lataustyössä "ryssitty" jo sen alkuvaiheessa.

Jos homma on onnistunut, työnnetään sinkoon suun kautta ruutipussi (tai ehkä jopa irtoruutia) sekä ammus, pidellen asetta suu ylöspäin kuten muskettia ladattaessa. Hidasta ja hankalaa? Myönnetään! Mutta esimerkiksi Raikka-singosta ei ole saatavana mistään yksityiskohtaisia tietoja. Sen kehittyneimpiin variaatioihin ladattiin ammus + ajopanos + vastamassa tykin patruunalaukauksen tapaan, kai molemmista päistään avoimessa hylsyssä. Lähes kaikki tietouteni on muistitietoa; edesmenneen konstruktööri Jali Timarin kertomaa vuodelta 1977! Raikka-sinkojen valikoimaan kuului myös kätevänkokoinen olalta laukaistava variaatio, jolla ammuttiin 81 mm kranaatinheittimen "murkuloita", mutta kattohuopanaulan tai piirustusnastan mallisen panssarinmurto-ammuksen muodosta ei tihku tietoja mistään.

Sen haulikko-variaation "rekonstruktio" on parhaillaan kehiteltävänä kahdenkin yksityisen alan harrastajan toimesta. Jos toimivan (= lentovakautuvan) ammuksen mittasuhteet saadaan selville yritys & erehdys- periaatteella, voin arvioida myös 50 mm variaation painon - tai voidaanhan täälläkin sorvata ammuksen mallikappale, jonka massa punnitaan vaikkapa postikonttorin kirje- & pakettivaa'alla.

Tampella Oy:n LAAKAheittimen piirustukset ovat valitettavasti vaikeasti kopioituvia, haalistuneita "sinikopioita", joiden mittakaava on 1:1, joten tietokoneen näytölle niitä voidaan tuskin kutistaa. Monetkin mielenkiintoiset patenttipiirrokset ovat jääneet julkaisematta teknisten vaikeuksien takia. Jonkinlaista laatutasoahan on ylläpidettävä: Oma piirustustaitoni on ruostunut niin pahoin, että en enää mielelläni anna siitä näytteitä vihollistemme pilkattaviksi. Kun vertailukohteena on upea ATK-grafiikka, ovat käsityönä (tuntikausia kestävän nyherryksen tuloksina) syntyneet "illustraatiot" kuin peruskoulun ekaluokkalaisten taiteellisia luomuksia: Aika on ajanut ohitseni ja raakojen realiteettien edessä on pakko nöyrtyä.

Kertasingon ammukset ovat yleensä kranaatteja, eivätkä raketteja. Rakettiammuksia käytettiin muinaisissa aseissa, kuten Bazookassa ja Panssarikauhussa, joiden putket jouduttiin mitoittamaan monimetrisiksi, koska ajopanoksen piti palaa loppuun jo putkivaiheessa. Muutoin osisi raketin peräliekki paistanut ampujan poteroonsa. Olemassa on tosin olalta laukaistavia raketinheittimiä, joiden ammuksen sinkoaa matkaan putkessa loppuunpalava heittopanos. Varsinainen raketti-ajopanos syttyy, kun ammus on edennyt turvallisen etäisyyden päähän tuliasemasta. Ammukset ovat pääsääntöisesti ohjuksia, ja tarkoitettuja tavallisemmin ilmatorjuntaan kuin pst-tehtäviin.

Ajopanokset ovat yleensä nitroglyseroolilla tehostettua ruutia; singon laukauksissa putkiruutia, raketeissa usein kiinteä ruutipuriste kuin ilotulitusraketissa, mutta mustaruutia tyrnävämpää seosta tietenkin. Rakettiruutien koostumus on useinkin sotasalaisuus.

1112 MM; PT


Teknillinen urea räjähteenä

Miten paljon tarttee olla typpeä, että ärjähtää.Elikkä meinaan että olisi saatavilla teknillistä ureaa, jossa on typpeä 47%. Lähteekö, jos laittaa sekaan löpöä, ja vaikkapa dynamiitin nallin, jolla poksauttaa latinkin.

"Kierrätys kunniaan"

  Typpi antaa "kukunnan ja potkun" vain yhtyneenä happeen typpidioksiidiksi NO2. Urea-derivaatteja käytetään ruutiteollisuudessa flegmatointi- ja stabilointikemikaaleina, muunmuassa kivääriruudin alkupalamisen hidastusaineena. Ne ovat siis tavallaan räjähteiden "vastamyrkkyjä", eivätkä itse lainkaan räjähtäviä.

1112 MM; PT


Spontaanit kiitokset:

KIITOKSET SISÄLLÖKKÄÄSTÄ JA ASIANTUNTEVASTA JULKAISUSTA. KIITTÄVIN TERVEISIN:

EUSEPIUS F NÄPPYLÄ, KUOPIO


Kiitos "päivittelystä"

Best comeback of the new Millenium; parhaita juttuja pitkään aikaan.

Hannu


Teema 1: Panssari-slakseja sorvaamaan
Teema 2: Norincon reserviläiskivääri

Ensiksi kiitos loistavista ja asiansa tuntevista sivuista. Teema 1: Millä aloituslatauksella uskaltaisi täyttää rautatangosta sorvatun ja karaistun 12 tai 16 kaliiperisen haulikon ammuksen? Itse ammus voisi rakenteeltaan olla alikaliiperinen ja istua alumiini-perälevyn päällä puuholkissa. Tarkoituksena olisi kokeilla haulikon maksimaalista läpäisyä metalliin. Myönnän olevani latauspuuhissa vielä jonkinmoinen märkäkorva ja kysyn, josko joku muu olisi testannut idean? Mikä ruuti? Mielellään Vihtavuorelaista. Miten raskaan mötikän uskallan sorvailla? Saavutetaanko millään reseptillä tarpeeksi suuria liike-energioita esim. Saab 900:n koneen läpipuhkaisuun vai onko idea haulikon "panssariluodista" tuhoon tuomittu?

Teema 2: Niin, sitä vielä piti kysästä että onko se Norinco 56S tosiaankin niin hyvä kuin väitetään vaiko peltihelistin?

Terveisiä "Rakotulkilta" täältä Jiiristä

  Haulikonpatruunan kotilataus on teema, jonka jätän mieluusti kokeneempien käsiteltäväksi. Se on "komponenttisidonnaista" puuhaa savuttomia ruuteja käytettäessä. Mustalla ruudilla on sitävastoin vaikea epäonnistua, eli kuulla laukausääni "PFLUTT!", ja nähdä täyteisen lentävän kimalaisen nopeudella hädintuskin 75 metrin radan puoliväliin, mutta herätä seuraavan (tasan samoilla eväillä ladatun) laukauksen jälkeen sairaalassa vajaasormisena - taikka Helvetissä, joka Stephen Kingin erään novellin kertoman mukaan sijaitsee New Jerseyssä, USA:ssa.

Tehdaspatruunan hyötykuorman vaihtaminen on jo tutumpaa touhua, esimerkiksi 16 mm:n läpimittaisen karkaistun laakerikuulan keskittäminen "haulipedille" 12/ 70 mm Skeet-patruunaan, jonka tähtisupistus avattiin lättänokka-pihdeillä, karisteltiin pois kuulan tilavuuden verran hauleja, asetettiin kuula niiden tilalle, käännettiin hylsy ylösalaisin hauli-pedin muodostamiseksi, ja painettiin supistus jälleen umpeen. Tällaisen "dust & ball"-patruunan osumatarkkuus oli hämmästyttävän hyvä ainakin 25 metriin, vaikka patruunat oli ladattu "ex tempore", ampumaradalla. Yhden patruunan kuulankeskitys oli sentään jäänyt vajavaiseksi, koskapa "Titarin" Browning Auto-5:n piipun ylimenokartiossa on pieni nirhama, muistona teräskuulan hipaisusta.

Se ei onneksi huononna aseen suorituskykyä erällisissä käyttötarkoituksissa. Muistuttaapa vain siitä, että ainakin haulikon erikoislatingit on viisainta kehitellä ja laboroidaa kotona, eikä vasta ampumaradalla. Patruunat olivat wanhoja 12 kal. Skeet-paukkuja, joissa oli vielä karvahuopa-välitulpat, vailla haulikuppia, jonka seinämät olisivat estäneet kuulan hipaisun "tuliputken koonilliseen suppeloon" eli ylimenokartioon. Vastaavalla tavalla, tosin ilman haulipetiä ja työntölaattaakaan ladattaviksi oli tarkoitettu teräksiset täyteisammukset, joita oli kaupan Tallinnassa vielä Eestin vapautumisen aikoihin.

Valmistaja oli "Kooperativ i Kompanija"-yhtymä; latausohjeet venäjänkieliset (toistaiseksi hukassa, mutta ehkä vielä löydettävissä). Täyssupistettuun haulikkoon mitoitetut teräsluodit oli tarkoitettu ammuttaviksi muovisten hivakoiden eli haulikuppien sisään ladattuina, ja koska ruudin annostusohjeita ei oltu annettu, olivat kyseiset 32 grammaa painavat, tiimalasin muotoiset 16.5 mm ammukset ilmeisesti tarkoitettuja vaihdettaviksi tehdaspatruunoihin, 32-grammaisen metsästyspatruunasta poistetun hauliannoksen tilalle. Sorviteräksisen "KiK" luodin mittapiirustuksiakaan ei löydy vielä tähän lähtöön, mutta ehkäpä johonkin seuraavaan postitukseen; toivotaan ainakin.!

Hivakan sisällä piipunputken läpi ammuttavien teräsluotien läpimitan yleissuositus on aseen piipunsuun läpimitta miinus 1.0 mm, koska hivakan seinämävahvuus on yleensä 0.5 mm. Piirustuksen mukaiset täyteisammukset menestyivät huonosti ainakin Big Bore Clubin täyteishaulikoiden kasa-ammuntakisoissa, koska ne oli mitoitettu täyssuppeisiin metsästyshaulikoihin, ja niiden käyttäjillä oli aseinaan sylinteripiippuiset taisteluhaulikot, joihin "KiK"-luodit olivat tasan 1.0 mm:n verran alimittaisia. Jos mielit todellista panssarinmurto-tehoa täyteisluodeillesi, joudut kehittelemään todella alikaliberisen "hirrmuisen ERVAn", eli EU-diktaatin tarkoittaman "kaikellaisella angaruudella kielletyn" NUOLIammuksen, tai eräästä kotimaisesta Synkästä Sotasalaisuudesta minityrisoidun "Raikka-ammuksen", joka sekin on ERVA, jos sen kärkikappale on karkaistu.

Vasta nyt pälkähti päähäni syy, miksi runsaat 15 vuotta sitten Länsi-Saksassa kehiteltyä .300 Winchester Magnum-patruunan tehoista taittoladattavan 12 kaliiperin haulikon nuoliammuksella varustettua patruunaa ei näy vieläkään kauppojen hyllyillä jokaisessa Suomenkin kirkonkylässä: Ne perkeleen EU-direktiivit, joille saksalaiset joutuivat nöyristelemään jo vuonna 1985! Länsi-Saksa oli tuohon aikaan taannoisten vihollistensa miehittämä maa. "Finnlandisierung" oli yleinen herja poliittisessa keskustelussa, vaikka Suomen maanteitä eivät uurtaneet vieraat panssariajoneuvot. Eivätkä saksalaiset pystyneet siihen, mihin Suomessa: Täältähän häädettiin v. 1971 Neuvosto-Venäjän suurlähettiläs "Sjudi! Itään!", kun kyseinen juoppohullu stalinisti, Aleksei S. Beljakov, alkoi nostattaa laajaa lakko-liikehdintää ja uutta Punakapinaa Suomessa.

Saksalaisen haulikkonuolen kärkipää ulkoni hylsystä, joten nuolipatruunaa voi käyttää vain taittoladattavassa aseessa. Vientiponnistukset USA:an kariutuivat, koska siellä on enemmistö haulikoista putkimakasiinista syöttäviä pumppupyssyjä tai itselataavia "repeteerejä". Ammus sinänsä oli pienoismalli jo 2. maailmansodan aikaan kehitetystä Peenemünden nuoliammuksesta, jonka variaatioita käytetään yhä kautta maailman taistelu-panssarivaunujen rihlaamattomissa tornikanuunoissa. Haulikkonuolen kärki oli messinkiä, joko umpinainen eli soliidi huokea harjoituskärki, tai lyijytäytteinen hintavampi metsästyskärki.

Panssarinmurto-kärki oli karkaistua terästä, muotoilu "malli wadcutter". Sotilaallisetkin käyttötarkoitukset oli ennakoitu suunnitteluvaiheessa. Messinkikärjet olivat typistetyn kartion muotoisia. Nelisiivekkeinen pyrstö oli kaikissa malleissa muovikomposiittia. Se muistutti tavanomaisen heittonuolen eli tikan ("dart") pyrstöä. Tavanomaisen välitulpan työntöä se ei olisi kestänyt, mutta jo Peenemünder Pfeilgeschossista alkaen oli nuolen tiivistys ja keskitys piipunputkeen toteutettu "vetokauluksella" ("tractor sabot"), joka koostui haulikkonuolessa 3 - 4 lohkosta. Nuolen kärkikartion takana olevaan liereään osuuteen oli sorvattu uurteita, joihin "kauluksen" lohkot puristuivat.

Kaulus oli huokoista polyuretaani-muovia, jonka elastisuuden ansiosta nuoliammuksia olisi voitu ampua haulikon supistusasteesta riippumatta. Ladatussa patruunassa sijaitsi kaulus heti hylsynsuun "rullauksen" takana, kuten entisajan patruunan etulappu. Pyrstö oli ruutipanoksen seassa, ulottuen lähelle nallia. Ruutimäärä oli noin kaksinkertainen tavanomaisen haulipatruunan latinkiin verrattuna, joten .300 Winchester Magnumin energiataso ei ole välttämättä liioiteltua myyntipuhetta, ja nuolen kantama oli jopa pidempi kuin mainitun luodikon luodin ulottuvuus. Ruutikaasun paine oli silti kuten 12/ 70 mm vakiopatruunassa; eikä siis edes "Mini-Magnumien" tasolla.

Metsästyskärjen pituus ja paino olivat 14.3-grammaisen 7.62 mm luodin luokkaa, mutta painon lisäykseksi tuli vielä pyrstön paino, ja nuolen suhteellinen pituus oli noin kymmenkertainen kärjen läpimittaan verrattuna, eli aerodynaamiset ominaisuudet olivat melko mojovat. Rihlavakautuva luoti ei voi olla juurikaan yli 5 kertaa läpimittansa pituinen, koska rihlauksen jyrkkyydellä on tunnetut rajansa nopeita luoteja ammuttaessa: Ellei luoti suorastaan riistäydy rihlojen otteesta ja "painu raakana piipun läpi" (edesmenneen asekonstruktööri Jali Timarin sanonnan mukaan), vaipoittuu ylijyrkkä rihlaus normaalinousuista helpommin, jos luodin takana on täystehoinen ruutilataus.

Tästä seikasta johtunee käsitys, että paras käynti saavutetaan piipulla, jonka rihlojen kiertyvyys riittää juuri ja juuri vakauttamaan luodin lennossaan normaalinopeuksilla. Tämä uskomus on yleinen etenkin kasa-ampujien keskuudessa. Piipun vaipoittumistaipumuksen enentyminen on toteennäytetty fakta, mutta muut luodin "ylivakautuksen" haitat lienevät uskomuksia, ammuttaessa vakio-etäisyyksille, jolloin luodin kiertoderivaation lisääntymisestäkään ei koidu kiusaa. Nuolen kärjen läpimitta oli muistinvaraisen tiedon mukaan siis 7.8 mm tai hieman yli, ja pyrstön siivekkeiden kärkiväli noin 17 mm tai hiukan suurempi; täyssuppean 12 kaliiperin haulikon piipunsuun läpimitan luokkaa.

Tarkkuus oli paras ammuttaessa täyssuppealla aseella, jonka piipunsuun reunoihin siivekkeiden kärjet hipaisivat kevyesti. Tiukempi piipunsuun puristus olisi voinut kiskaista muovipyrstön irti kärjestä. "Kaulus" puristui piippuvaiheessa entistäkin tiukemmalle luodinkärjen uurteisiin. Vaikka kaulusta kutsutaankin lontooksi "tractor sabot:iksi" (tractor = "vetäjä"; alkuaan uus-latinaa), kohdistuu ruutikaasun paine melko tasapainoisesti nuoleen sekä kaulukseen, jos nuolen läpimitasta laskettava pinta-ala on jokseenkin sama kuin kauluksen takaseinämän ala, joten sen ja nuolen välinen pituussuuntainen irrottava voima on pieni, tai ihannetapauksessa plusmiinus nolla kilopondia.

Uurteet tai vaikkapa kierteet nuolenkärjen ympärillä voivat siis olla kapeat ja matalat. Kaulusta ei saa esimerkiksi liimata nuolen ympärille, koska sen pitää irtaantua nuolesta herkästi ja nopeasti, heti piipunsuusta ulos tultuaan. Siksi se koostuu lohkoista, jotka lentävät kukin taholleen. Jenkkiläisissä B.R.I Sabot Slug- ammuksissa ja niiden jäljitelmissä on tiivisteholkki kaksiosainen. Mielestäni on tehty ja alinomaan toistettu "moka", eli suunnitteluvirhe: Usein jää jompikumpi holkkipuoliskoista kiinni ammuksen kylkeen aiottua pidemmäksi ajaksi piippuvaiheen jälkeen, jolloin ammus lähtee lentoon keikkuen, menettäen silloin pian nopeuttaan, ja aiotusta suunnastaan kenties harhautuneena.

Kolmesta lohkosta koostuva holkki tai kaulus irtaantuu helpommin, ja neljä lohkoa irtoavat takuuvarmasti kaikki samanaikaisesti, loitoten myös niin kauas ammuksesta, etteivät nuolesta ulkonevat pyrstösiivekkeet törmää niihin. Siivekkeiden epäsymmetrinen loveutuminenhan huonontaisi tarkkuutta vakavasti, ja symmetrinenkin vaurio enentäisi nuolen ilmanvastusta, jopa siten, että pyrstö irtoaisi kärjestä jo alkulennon aikana. B.R.I Sabot Slugien holkkimateriaalikin on näkemykseni mukaan turhan kovaa ja painavaa, tiivistä muovia (polyeteeniä tai nylonia?).

Nuoliammusten huokoinen polyuretaani on huomattavasti kevyempää ominaispainoltaan, ja siinä määrin kokoon puristuvaa, että ei tarvita eri-kokoisia kauluksia metsästys- ja taisteluhaulikoita varten. Siitä, mitenkä polyuretaani sietää kivääri-luokan nopeuksia, ei ole valitettavasti tietoa: Nuoliammuksia ja niillä ladattuja patruunoita ei saatu milloinkaan yleiseen jakeluun. Keksintö ei ollut ensimmäinen, eikä jääne viimeiseksi innovaatioista, jonka voittokulun on estänyt tyly byrokratia. Idea omaksuttiin sentään sotilaalliseen käyttöön itävaltalaisessa "Antimateriaali-pyssyssä", eli eräänlaisessa rihlaamattomassa pst-kiväärissä, jollaisilla on käyttöä nykypäivänkin sotanäyttämöillä.

Ammuksen muotoa voi hieman yksinkertaistaa, tekemällä siitä piirustusnastan mallisen: "Nastan" kanta alumiinia ja "piikki" karkaistua terästä; sen pituinen, että hylsyn avatun tähtisupistuksen voi jälleen sulkea, kun ammus on sijoitettu hauleista tyhjennetyn patruunan haulikupin pohjalle. Haulikuppi toimii tällöin "pusher sabotina" eli työntävänä tiiviste-/ keskitysholkkina. "Nastan kannan" läpimittasuositus on haulikon suun läpimitta miinus 1.0 mm, ja sen paksuussuositus 5 mm. Kannan keskiön läpi porataan esireikä ja tehdään kierre. "Piikin" peräpäähän tehdään myös kierre, jolla piikki kiinnittyy kantaan 5 mm:n pituudelta. Piikin kärki voi olla tasainen, "malli wadcutter". Koneistuksien jälkeen piikki, kärki eli lävistyskappale karkaistaan, ja se ruuvataan kiinni kantaan. Piikin sopiva läpimitta on 8 mm. Haulikupissa olevan ammuksen kärjen tukena voi tietenkin olla neljäksi lohkoksi halkaistu puuholkki; ulkoläpimitta sama kuin ammuksen kannassa, keskiön läpi kärjenmentävä reikä ja holkin pituus sama kuin kannasta ulkonevan kärjen pituus. Tämä ei ole suinkaan ainoa keskityksen ratkaisumalli.

Uusimpia kexinnöitä, jota sovelletaan mm. moninuoli-patruunoissa, on ammusten kärkiä ympäröivän tyhjä-tilan täyttäminen hienoksi jauhetulla ruokasoodalla, joka ei vahingoita aseen piippua eikä esim. itselataavan haulikon kaasumäntämekanismia, vaikka soodaa pääsisikin hieman karkaamaan haulikupin lohkojen välisistä raoista. Ammuttaessa tupsahtaa aseesta vähän "savua", mutta ei haitaksi asti. (Oma havainto, ammunnasta 17 flesettiä sisältävällä nuoliparvi-patruunalla). Tiiviiksi tampatulla soodalla voi ympäröidä myös yksittäisen ammuksen kärjen, ennen hylsynsuun tähtisupistuksen sulkemista. Hylsyn keskiöön jäävä aukko sulatetaan tai liimataan lopuksi tukkoon, ettei täyte-soodaa varise sen kautta ulos patruunasta. (Flesettipatruunoissa oli perinteinen reunakäännös ja pahvinen etulappu).

Kuvatunlainen massa-/ muotovakautuva ammus on SUOMALAINEN keksintö 1950- tai 60-luvulta; keksijä tekn. tri. Ilmari Liikkanen, joka toimi eräänä "johtavista sieluista" suunniteltaessa sinkoa 55 S 55. Sinko-kehittelyä tri. Liikkanen jatkoi myöhemminkin, tosin vastamassa-periaatteen mukaisin ratkaisuin, keksien mm. veden käytön vm-materiaalina. Tavoitteena oli rekyylitön panssarintorjunta-ase, jonka teho perustuu "raakaan läpäisyyn", eikä ontelo- tai tärykranaatin räjähdysvoiman hyödynnykseen. Wanha konsti parempi, jne! Ammuksen iskunopeuden piti siis oleman yli 1000 metriä sekunnissa ja lähtönopeuden 1500 m/s, tai enemmänkin. Huikeat tavoitteet saavutettiin pitkäputkisella Raikka-singolla, joka on äärimmäisen yksinkertainen ja huokeahintainen ase. (Siksi kai niin kovin pelätty, ettei sen tai ammuksen rakenteesta saa tietoja polvirukouksillakaan).

Suurella nopeudella osuva ammus ei tarvitse minkäänlaisia "kukkuvia" täytteitä sisälleen: Panssarista lohjenneet hehkuvankuumat teräksensirpaleet tekevät hirmutyön ajoneuvon sisätiloissa miehistölle ja erilaatuiselle tekniikalle, sekä polttoaineille ja a-tarvikkeille. Aseiden joukkotuotantoa ei päästy milloinkaan alkamaan, koska niillä olisi voitu kivittää jossakin jopa Rauhaa Rakastavan Varsovan Liiton PUOLUSTUSvaunuja, eikä Raikka-singoista ole julkaistu juurikaan tietoja, vaikka asetyyppi olisi yhä täysin ajanmukainen, nimenomaan tässä ja nyt, onteloammuksen tehoa heikentävien "aktiivipanssarien" keksimisen jälkeen.

Singon ammus on lähtiessään ja lentäessään täyskaliberinen, mutta osuttuaan alikaliberinen, kantalaipan jäädessä sisäänmenoaukon reunoille ja kärjen tunkeutuessa yksinään syvemmälle. Singot ovat rihlaamattomia: Ammus vakautuu samalla periaatteella kuin sulkapallo, tarvitsematta edes pyrstösiivekkeitä. Se riittää, että kärkiosa on kantalaippaa kevyempää materiaalia. Tavattomana ihmeenä pidettiin aikanaan sitä, että vakautuminen ilmanvastusta hyödyntäen toimii jopa 4.5 Machin lentonopeustasolla (1 Mach = äänen nopeus ilmassa, vallitsevissa olosuhteissa), vaikka yleinen käsitys oli ollut, että vakautuvuus toteutuu vain alle 1 Machin nopeuksissa. Peenemünden nuoliammukset ja erityisesti "Hitlerin Raippa" (= supertykkipatteri V-3) mursivat tuon myytin, ja pianhan lentelivät lentokoneetkin ääntä nopeammin.

"Liikkasen Piirustusnastan" mallisen ammuksen kantama on suhteellisen lyhyt nuoliammukseen verrattuna, mutta haulikkosovellutuksessa tästä lyhyestä ulottuvuudesta koituu enemmän hyötyä kuin haittaa käyttöturvallisuuden kannalta katsoen. Haulikon panssariammus ei siis ole utopiaa, vaan toteutettavissa useammallakin vaihtoehtoisella menetelmällä, joista viimeksi selostettu lienee yksinkertaisin toteuttaa. Ensiksi on kuitenkin kehiteltävä varmuudella vakautuva ammus! Sitten voimme ryhtyä pähkäilemään, mitä ruutia ja paljonko sen taakse voidaan kauhoa ilman New Jerseyn peruskallion alapuolisiin "kellarikerroksiin" joutumisen vaaraa.

Saab 900:n moottoriin "siuvatin" tuottava iskuenergia on ilmeisesti saatavilla ainakin panssarikärkisellä n. 80 mm pituisella nuoliammuksella. ("Vasama" on tosiaan pidempi kuin auennut kolmetuumainenkin Magnum-hylsy). Karkaistulla n. 17 mm "KiK"-täyteisellä jäähdyttimeen porattu reikä lopettaa myös autoilun varsin pian, ja toinen piipullinen tyhjennetään tietenkin tuulilasin läpi somman pyörittäjään tähdäten, koska edestäpäinhän joudutaan kuitenkin ampumaan myös "tsyylarin" lävitse. Ammuksen ei tarvitse edes hipaista ajoneuvon ohjaajaa: Silmille roiskuvat tuulilasin sirpaleet aiheuttavat pahanlaatuisen ohjausvirheen vaikkapa jossain kiverässä kurvissa.


Teema 2: Norinco 56 Sporter/ Reserviläiskivääri

"Tapaus Norincosta" voin todeta, että se on alkuaan sotilaallisiin tarkoituksiin kehitelty karu työkalu, joka tekee tehtävänsä: Toimii, ja kestää. Tarkka-ampujien vehkeet ovat toisenlaisia, mutta niiden hinta on myös eri suuruusluokkaa. Norincon "Sportteri" on rinnastettavissa leipäveitseen, jota ei käytetä sydänkirurgin instrumenttina, mutta eipä kirurgin skalpellillakaan onnistu paksun limpun viipaloiminen. Yli puolisataa vuotta tuotannossa ollut Kalashnikov-asemalli ei ole mitenkään epäonnistunut, verrattuna moniin hienompiin (aiempiin tai myöhempiin) kerska-pyssyihin, jotka pahimmissa tapauksissa olivat teknisesti vanhentuneita jo niiden joukkotuotannon alkaessa.

"Peltirunko" siis epäilyttää? Alkuperäisin AK-47:kin oli levyrunkoinen. Välillä valmistettiin rungot taotuista aihioista jyrsimällä, mutta palattiin jälleen levystä prässättyyn rakenteeseen, koska kallis lastuava tuotantomenetelmä ei tuottanut esimerkiksi riittävässä määrin lisääntynyttä käyntitarkkuutta tai kestävyyttä. "Peltiähän" oli myös saksalaisen MG 42:n runkorakenne, eikä kyseisen aseen toimivuutta/ kestävyyttä ole kukaan asettanut milloinkaan epäilysten alaiseksi.

Levyrakenteinen ja niittaamalla koottu oli myöskin 20 x 138 mm pst kiv L-39:n lukkokoppa, ja esimerkiksi asekonstruktööri Eugene Stoner halusi keskeyttää suunnittelemansa 5.56 mm AR-15/ M16-rynnärin tuotannon, kehiteltyään teräslevy-runkoisen mallin AR-18. Vahinko, eli kevytvalu-runkoisen M16:n omaksuminen, oli kuitenkin jo tapahtunut peruuttamattomasti. Olemassa on toki tietysti myös enemmän tai vähemmän epäonnistuneita levyrunkoisia aseita, kuten suomalainen kvkk 62 ja romanialainen ulkomuodoltaan SVD:ia (Dragunovia) muistuttava "snaipperipyssyn irvikuva", mutta epäonnistuneisuuden syynä ei ole niissäkään rungon tuotantomenetelmä, vaan esimerkiksi sarjatulinopeuden liiallisuus, tai pyrkimys aseen painon minimoimiseen, prässäämällä runko liian ohuesta levystä, lisäämättä siihen edes tarpeellisia jäykiste-uurteita, joilla "Ruma-Dragun" rungon notkuminen olisi ehkäistävissä, tai ainakin vähennettävissä, vaikka alkuperäisen SVD:n käyntitarkkuutta ei voitane saavuttaa.

Sellainenkin hassu pikkuseikka, kuin levymateriaalin valssaussuunta, joudutaan huomioimaan levyrunkoa muotoiltaessa: Jos mennään yli siitä, missä aita on matalin, on muotoilutyö helppoa, eikä "susikappaleita" sanottavammin synny - tuotantovaiheessa. Mutta pitkäaikaista käyttöä eivät vippaskonsteilla valmistetut aseet kestä. Kiinassa tuskin syyllistytään samanlaisiin mokauksiin kuin Valmetilla, kvkk 62:n tuotannon eräässä vaiheessa. "Luvattomasta muutostyöstä" vastaava Norinco:n insinööri palkittaisiin tekosistaan todennäköisesti teloitusryhmän edessä. Vaikuttavampaa tuotevastuun tehostuskeinoa ei ole keksinyt edes USA:n taannoinen presidenttiehdokas Ralph Nader.

Aivan kelvotonta "helistintä" ei varmasti olisi valittu Suomen Viralliseksi Ressupyssyksi; olihan verrokkina myös Sako 92S hyväkäyntiseksi todetulla piipulla ja koneistetulla rungolla. Epäkohdaksi nousi 92S:n vähintään kuusinkertainen hinta Norincoon verrattuna. Samaan esikuvaan (AK-47) perustuva 92S ei yksinkertaisesti voi olla kuusi kertaa kilpailijaansa parempi, tarkempi tai kestävämpi. Aseiden ostajakunnan maksukykykin piti ottaa huomioon valintaa tehtäessä:

Reserviläiset eivät enää ole keskustekukerhoihinsa määräajoin kokoontuvia syntymä-varakkaita ja/tai hyvätuloisia keski-ikäisiä herrasmiehiä ym. vallasväkeä, vaan aktiiviseen reserviläistoimintaan osallistuu nuorempaa väkeä, muunmuassa opiskelijoita, joista monille olisi hintava kerskapyssy ollut ulottumattomissa kuin Kuu taivaalla heidän silloisessa elämänvaiheessaan. Ja vaikka yhä vieläkin toisin luullaan, ei patrioottisuus eikä maanpuolustus-myönteisyys ole suoraan verrannollinen tulotasoon tai varallisuuteen, taikka jämien tahi heraldisten ruusukkeiden lukumäärään tai "nappien" kokoon sotilaspuvun kauluksessa.

Uhrivalmista isänmaallisuutta löytyy alimmistakin sosiaaliryhmistä ja jopa "kaikkien kastien alapuolisesta" väestökerroksesta. Itse tuon parhaiten tiedän, koska voin tarkkailla mielialoja ympärilleni katsellan, enkä jostakin norsunluutornista alaviistoon kiikaroiden.

0112 MM; PT


Jupinaa Svenski-Mauserista

Minä olen ihastunut tuohon Ruåtsin Mauseriin, jostain syystä, ja siitä kun on niin vähän jupistu, niin että voisitko..? Kuulostaahan tuo ehkä arveluttavalta valinnalta, mutta ei tule heti hätä tiukassakaan paikassa. Sen verran on a-tarvikkeita kaapissa, että pikkasen matkaa pärjää, ja mikä parasta, kaikki menee rakkaitten länsinaapureitten piikkiin. Ja onhan kaapissa sitten se wanhanpuoleinen Sakon kakstoistarihlanen, 308. Mutta tätänykyä enämpi rokulissa, ettei loputkin rihlat kulu, yksi meni jo pätkän matkaa, mutta vielä sillä kelpaa osoitella.!

Mutta asiaan..Historia tietysti kiinnostaa, noin yleisesti. Että miksi ruotsalaiset tuollaisen on valinneet? No, onhan heillä muitakin outoja juttuja. Olen vieläpä jostain lukenut, että japanilaisetkin saivat siitä keventämällä sopivan välineen omiin sotiinsa: Ei potki pieniä miehiä kumoon. Jotakin yleistä voisi mainita jälleenkin latauksesta, oma pyssy on tuollainen uuden karhea SaTikka, millä se nyt oli... M695- lukkorungolla. Että uskaltaako sitä pikkasen kiusata, jos mielii semmosia Tuomiopäivän jysäyksiä... Käsitys kun on että kaliiperin mitoituspaine on jotakuinkin 310 MPa, ja se ei ole paljoa, se.

Sellaisen mielenkiintoisuuden olen havainnut, vaikka oma pössy painaa melko paljon kaikkine varusteineen, vähän isommilla kuulilla ja reiluilla latauksilla hidasta kruutia (N165, N560), kuitenkin vielä virallisten taulukkoarvojen tuntumassa, potku alkaa olla hampaanpaikat irroittava. Selvästi kova verrattuna vaikkapa .308:in hirrvittäviin kaupanlaakeihin. Mikähän ilmiö siellä on vai kuvittelenko vain? Sopivista ruutikomponenteistakin olisi mukava kuulla jotain yleistä tietoa ja ominaisuuksia, kun värkätään hyvin käyviä paukkuja; itse olen päätynyt tiettyihin laatuihin kokemukseni kautta N160:llä alle 9-grammaset, ja loput N165:llä.

Se ei ole vielä kovin paljoa se; siis kokemus. Itse ulottuvilla oleva ruutivalikoimahan vielä on varsin suppea, mutta jospa noita Hodgdonejakin joskus saisi maahan asti, taikka Normaa uitettua lahden yli. Ei sillä, että luulisin niitä paremmiksi, mutta vaihtelu virkistää. (Senhän jalatkin tietää: Odottavat jo jokajouluista sukanvaihtoa). Sopivat suput jo kokeilinkin, ja hyviä tuli, kiitos latausvinkkien! Toimivat hyvin siinä toisessa tarkoituksessa.

Eipä tämän kummempaa hätää tälläkään kertaa, KooPee.

6.5 mm aseet valikoituivat käyttöön aikana, jolloin pitkä kantama ja upotuskyky olivat poikaa olemassaolevia ruuteja käytettäessä. Ruudin pintapalamisen hidastusaineita oli jo kokeiltu ja uusia kehiteltiin kilvan, ruutien saamiseksi progressiivisiksi. Luodit olivat pitkiä ja ogivaalikärkisiä, tosiaankin syvään kahlaavia. Niiden haavoittava vaikutus oli kohtuullinen, mutta juuri noina aikoina alkoi Keski-Euroopassa pohdiskelu siitä, onko säännöllisten armeijoiden välisissä sodissa edullisempaa tuottaa viholliselle miestappioita kaatuneina vaiko haavoittuneina? Kallistuttiin "rokotuksen" eli "nirhaamisen" kannalle, koska armeijat olivat asevelvollisuus-armeijoita, joiden reservit olivat ehtymättömiä.!

Haavoittuneiden huoltaminen vaati vastustajalta enemmän resursseja, kuin kaatuneidensa multaan saattaminen: Ainahan voitiin nostaa nostoväestä uusia täydennysmiehiä "sankareiden" tilalle. Uus'aikaisten repeteerikiväärien enentynyt tulivoima johti myös sotilaiden mukanaan kantamien patruunoiden lukumäärän lisäämistarpeeseen, ja koska patruuna-taakan painolla oli käytännöllinen ylärajansa, alettiin pohtia keinoja yksittäisen patruunan painon keventämiseen. 1890-luvulle tultaessa oli monienkin maiden sotilaskiväärien patruunat ryhdytty jakamaan valmiiksi "kampoihin" eli siteisiin pakattuina. Erityisesti Mannlicher-sukuisten kiväärien patruunakammat muodostivat huomattavan "kuolleen painon".

Asesuunnittelija Ferdinand Ritter von Mannlicher päätyi pähkäilemään, muutamien aikalaistensa tavoin, patruunan kevennysmahdollisuuksia. Hylsyä ja luotia ei voitu lyhentää, aikalaisen, noin kahden kilometrin kantama-vaatimuksen takia. Johdonmukainen ratkaisu oli kaliberin pienennys: Noin 25 grammaa pois viiden patruunan kammallisen painosta. Kokeiluja oli jo tehty jopa 5.2 mm aseilla, mutta niiden piiput olivat alttiita vaipoittumaan, ja yleensäkin vaikeat puhdistaa.

Vaippamateriaalien kehittely oli vielä kesken, eikä parhaita niistä voitu omaksua sotataloudellisista syistä: Esimerkiksi nikkelillä silattua kuparia, joka oli ylivoimaisesti parasta mm. Spandaun arsenaalin suorittamissa vertailuissa v.v. 1886 - 87. Kuparinikkeli-seos oli puolestaan eräs huonoimpia, mutta se omaksuttiin silti monissakin maissa sotilaspatruunoiden luotivaippoihin. Valintojahan tekivät korkea-arvoiset kapitulantit: Eivät metallurgit! Sotilasarvo kävi aina tieteellisen asiantuntemuksen edellä, kunnes luotien lähtönopeudet lisääntyivät lukemiin 800 - 900 m/s. Silloin monissa "sotavaltioissa" omaksuttiin vaippa-aineeksi silattu meltoteräs, jota oli suositeltu tarkoitukseen Sveitsissä jo v. 1886.

Kompromissiksi aseen huollettavuuden ja luodin (eli yksittäisen patruunan) painon välille osoittautui kaliberi 6.5 mm. Sen isäksi mainitaan F.R. von Mannlicher, jonka suunnittelemat 6.5 x 53R- kaliberiset kiväärit omaksuttiin virallisesti asevoimien käyttöön vuonna 1892 Hollannissa sekä Romaniassa. Mannlicher-Carcano, kaliberi 6.5 x 52 mm, oli hyväksytty käyttöön Italiassa kuitenkin jo vuonna 1891.

Ruotsi-Norjan kaksoismonarkia liittyi "kuus'puolos-kerhoon" vuonna 1894. Kaliberi oli kummankin liittolaismaan aseissa 6.5 x 55 mm, mutta Ruotsi valitsi Espanjan Mauser-kiväärin M 1893 muunnelman, kun taas Norjan omaperäinen kiväärimalli oli Krag-Jörgensen M 1894. Juuri Kragin sulkulaitteen kestävyyden mukaisesti ladattiin tehdaspatruunat, tuottamaan 3100 ilmakehän suurin sallittu laukaisupaine. Hylsynkannat kestävät 4000 ilmakehään asti, mutta nyky-lukemilla ilmaistua 380 MegaPascalin huippupainetta on syytä kunnioittaa, jos toivoo hylsyilleen pitkää elinkaarta, eli lukuisia jälleenlataus-kertoja. Siispä suosittelen "Tuomiopäivän Jysäreiden" tilalle päivittäiskäyttöön Eugen Schaumanin tyyliin koottuja "laddningeja, joita ammuttaissa hylssyt kestäwät lukemattoman monta laukausta".

Harvat ovat ne käyttötarkoitukset, joihin Tuomiopäivän Jysyjä todella tarvitaan. Ylenpalttisen rekyylin alkusyynä on ruudin runsaus patruunoissasi. 3 grammaa ruutia painaa kaasumaisessakin olomuodossaan tasan 3.00 grammaa. Tuo massa lähtee korkealla paineella ja suurella nopeudella piipunsuusta luodin perään. Seassa voi olla puoliksi palaneita ja jopa syttymättä jääneitä ruutijyviä. Lennättäähän pelkän ruutikaasu-purkauksen reaktio rakettejakin. Ruutipanoksen painoon ynnätään tietysti luodin massa. (10.1 g + 3.0 g = 13.1 g). Ruutikaasun paino ja aseen suupaine jäävät yleensä pois laskelmista, kun aseiden rekyylinopeutta ja -energiaa laskeskellaan yksinkertaisilla kaavoilla.

Sittenpä ihmetellään "äimän käkenä", että: "Kuis' se potkasee amalgaamit irti hampaista, vaikka kehutaan mietorekyylisex pössyx?!" Niillä ruudeilla ladattuna, joita 110 vuotta sitten oli käytettävissä, oli 6.5 x 55 mm patruuna lievemmin potkiva kuin käyttämilläsi Magnum-patruunoihin kehitetyillä ajoaineilla ruokittuna, jolloin kehittyy myös Magnum-paine piipun suulle, missä siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Alkuperäisen sotilaspatruunan "trubbkula fm/ 1894:n" (= pyöreäkärkinen, paino 10.1 grammaa) lähtönopeus oli vaatimattomat 705 m/s, mutta osumatarkkuus oli ennennäkemätön ja mietorekyylinen ase oli mukava ampujalle, joten käyntitarkkuutta voitiin myöskin hyödyntää.

Ruudeista vastaisi ehkäpä VV N110 lähinnä aikalaista öyhettä ("kolmikulmaista Aperiittia"), mutta latausreseptejä sille et löydä kirjoista etkä kansista. Markuksen hallussaan pitämästä QuickLOAD-ohjelmasta niitä saattaisi ehkäpä löytyä. Sieltähän olivat peräisin ne hyviksi havaitsemasi supu-reseptitkin.

Kärkevämpi "spetskula fm/ 1906" painoi 9.07 grammaa. Progressiivisemman ruudin ansiosta voitiin sen lähtönopeus kiihdyttää lukemiin 825 m/s, ja jo silloin alkoi kuulua purnauksia pirunmoisen terävästä takapotkusta aiempiin latinkeihin verrattuna. Vuonna 1913 kehitetyn "torpedkula fm/ 1913:n" paino oli 8.8 grammaa ja lähtönopeus 845 m/s. Yleensä luullaan, että torpeedoluoti on 1. maailmansodan aikaan tehty keksintö, mutta jotkut ovat aina aikaansa edellä: Esimerkiksi espanjalaiset jo vuonna 1867, muotoillessaan "Reformado"-luotinsa, joka oli jo vanhentuneena hylätty ja unohdettu keksintö maailmansodan alkaessa. Ranskalaisen kenraali Desaleux:n soliidi torpeedoluoti oli myös tunnettu jo vuodesta 1898.

Suursodan aikaan voitiin vertailla 8 mm ja 6.5 mm luotien haavoituskykyä keskenään, havaiten, ettei torpeedoluotien tapauksessa ollut todettavissa minkäänlaista eroavuutta kaliberien välillä tavanomaisille etäisyyksille ammuttaessa, koska torpeedoluodit kaatuvat ja keikkuvat osuman jälkeen epämääräisiin suuntiin, tuottaen vaikeammin parannettavia haavoja, varsinkin pyörökärkisiin, yleensä "pistona" läpi meneviin luoteihin verrattuina. Vasta tulitettaessa konekiväärillä 2000 - 3000 metrin etäisyyksiin alkoi 8 mm luoti olla tehokkaampi.

Siksipä omaksuttiin vuonna 1932 jalustallisiin ja ajoneuvoihin asennettaviin konekivääreihin tarkoitettu 8 x 63 mm patruuna, joka muistutti myöhempää amerikkalaista "villikissaa" 8 mm/06. Sen torpeedoluodin paino oli 14.2 grammaa. Noina aikoina oli meneillään yleismaailmallinen pitkänmatkan kk-ammunnan villitys. Tulitus jopa epäsuoralla suuntauksella tai karttaruudukon koordinaattien mukaan: Alue-tulta kuin tykistöaseilla! 8 mm patruunan luodit voitiin myös varustaa intensiivisemmin palavalla valojuovalla tai läpäisykykyisemmällä panssarikeernalla. (Eräissä testeissä, mm. Suomessa, havaittiin 6.5 mm ps-luoti kuitenkin lävistysteholtaan ylivertaiseksi 7.62 ja 8 mm luoteihin verrattuna, ja kk:n pitkänmatkan tulitus saattoi harhautua maalialueestaan reilun kilometrinkin verran, ylätuulten sortamana, sattumanvaraiseen suuntaan).

Tämä historiikki on julkaistu v. 1934, ja 6.5 x 55 mm patruunan myöhemmästä kehityksestä ei ole tavoitettavissa yhtä seikkaperäistä tietoutta. 1930-luvun alkuun tultaessa ei torpeedoluotia oltu omaksuttu 6.5 mm sotilasaseisiin, edes "kuulspruuttoihin", mutta torpeedoluodilla ladattiin patruunoita Vapaaehtoisen Ampujajärjestön ("Frivilliga Skytterörelsen"; kai eräänlainen suojeluskunta?) jäsenkunnan käyttöön. Monissakin Ruåtsin Mausereissa on puihin kiinnitettynä pyöreä messinkilaatta, johon on leimattuna tähtäinsäädön korjaustaulukko "fälttorped"-luotien poikkeavan lentoradan mukaiseksi.

Latausreseptejä 6.5 x 55 mm patruunalle löytyy sivukaupalla jo pelkästään VihtaVuoren "Reloading Manualista", joten joudut täsmentämään kysymystäsi tiedolla käytettävissäsi olevista luodeista. Suositeltavat ruudit ovat 5.0 gramman luodille N133, 6.5 - 8.4 gramman luodeille N140, ja kymmengrammaisiin asti N150. Näin siis "Virallisen Valistuksen" opetusten mukaan. Puolipanos- ynnä muut säästölatingit ovat myös mahdollisia, mutta niiden reseptit joudutaan kirjoittamaan "Farmakopean" ulkopuolelta, lähinnä Broemel QuickLOADin laskelmiin perustuen, ja varsinaiset latauskokeilut suorittaa tietysti itse kukin tykönänsä, koeammuntojen perusteella: Näinhän on aina, koska aseet ovat yksilöllisiä.

6.5 x 55 mm on muuan niistä "riski-kalibereista", joiden kalkyloidut ja mitatut painelukemat voivat poiketa toisistaan paljonkin, joten paineenmerkit on opittava lukemaan ja tulkitsemaan hylsyistä. Suomesta ei saa paine-testattua tietoa minkään lajin säästölatauksiin! Kauaakaan ei ole siitä kun VV:n Mikko Vuoristo tämän asian ilmoitti MPP:lle osoitetussa viestissään. Saksasta sitä saisi, useammaltakin tutkimuslaitokselta, mutta tulosvastuullisilta laitoksilta hankittava tieto maksaa, eikä maksukykyni tunnetusti riitä mihinkään ylimääräiseen. Työmarkkinatuki on mitoitettu riittämään VAIN päivittäiseen "proviantti-ransuuniin". Ei harrasteisiin; ei urbaaniin asumiseen, tms. elämän vähäisiinkään ylellisyyksiin. (Niukkuudella yritetään pakottaa työmarkkinoille kaikki: Mekin, joille ei ole enää milloinkaan palkkatyötä "Mustalista"-järjestelyiden takia).

Onneksesi SaTikka-luodikkosi sulkulaite on tyydyttävän lujatekoinen ja hylsynkantakin kestää melkomoiset ylipaineet. Mietorekyyliset "puolipanoslatingit" kehittävät tosin yleensä vain noin puolet normaalista täysteholatingin käyttöpaineesta.

0412 MM; PT


ERVA-luvan hinta

Mainitsit taannoin sekä suomen- että englanninkielisillä GOW-saiteilla ERVA-patruunaluvan maksavan enemmän kuin savukekartonki. Mistä saa paperosseja alle 60 mk/ 200 kpl?

PS. Millainen hirvitys on "frangible bullet"?

Kahden ps-luodin omistaja

Kun kotoani autoillaan n. 70 kilometriä kaakkoon, ja päästään läpi Niiralan "checkpointin" tullipuomista, ollaan Vennään maalla. Jos paperossien laadulla ja alkuperällä ei ole kovin suurta väliä, voi kartongin hinta olla näinkin huokea, etenkin jos vaihtovälineitä ovat G. Washingtonin, A. Hamiltonin, A. Jacksonin tai B. Franklinin painetut muotokuvat: "Taala on voimapaperi" rajakaupassa! Räävelin/Tallinnan nykyistä hintatasoa en tunne; se on sen verran kaukana meiltä. Lähikaupasta kadun toiselta puolelta ostettu Marlboro-kartonki "bungaa" FIM 220:-, eikä ulkomaanvaluutta kelpaa maksuksi. Ammattimaiseen ERVA-patruunoiden hallussapiton ja myyntiin oikeuttavan luvan hinta oli ainakin taannoin FIM 250:-. Patruunaluvat yksityishenkilöille myöntää ja peruuttaa asuinpaikkakunnan "kyttis"; ase-elinkeinon harjoittajalle lääninhallitus.

Kuudenkympin hintainen yksityishenkilön ERVA-patruunalupa on voimassa "toistaiseksi" elleivät erityiset syyt edellytä luvan myöntämistä määräajaksi. Lupia ovat anoneet alamaisesti kai lähinnä keräilijät, joilla tiedetään olevan hallussaan ERVA-patruunoita tai -ammuksia, sekä reikäpääluoteja ja niillä varustettuja patruunoita hallussapitävät/käyttävät pistooliampujat. Muut lienevät kätkeneet erikoisemmat ampumatarvikkeensa niinsanottuun "jemmaan". Mainittakoon, että ERVA-pumaagan virallinen nimitys on "ampumatarvikelupa". Tosi v..tumainen niuhottaja on sellainen viranomainen, joka nostaa "älämölön" muutaman homeisen panssariluotipatruunan luvattomasta hallussapidosta: Nimi muistiin "Päiwän" sarastuksen varalle! Niuhottajaa ei taatusti ammuta: Täytyyhän joskus hieman huvitellakin; muinais-roomalaiseen tapaan.!

PS. "Frangible bullet" on suomennettu tyypilliseen Tomi Vuori- tyyliin kapulakielelle Ampuma-aseL:n 10 pykälän 1 momentin kohdassa 4) muotoon: "Sirpaloitumaan suunniteltu ja valmistettu patruuna." En tiedä, sanoisinko "Khihihii!" vaiko "Voihan Vee!" LAKItekstiä sentään! Patruunahan ei sirpaloidu, vaan sen luoti, ja sekin vasta osuessaan. Aikoinaan valmistettiin f-luoteja tivolien ampumateltoissa ja sisäradoilla sekä ampumapaviljongeissa käytettyihin, yleensä .22 Short-kaliberisiin (puolipitkälle patruunalle myös pesitettyihin) pumppuladattaviin piekkareihin. F-luodeilla ladattuja patruunoita ei ollut tiemmä milloinkaan yleisessä myynnissä. Ampumatelttojen ja -salonkien omistajat ostivat niitä suoraan lataamoista.

Patruunalaji on tuntematon esimerkiksi Frank C. Barnesin kirjassa "Cartridges Of The World", paitsi sen ballistisessa taulukossa, nimikkeellä "Special Gallery Load". Luodin paino oli 15 grainia/ 0.97 grammaa ja sen nimellinen lähtönopeus 521 m/s. Lähtöenergia oli siitä johtuen tyrnävämpi kuin minkään muun .22 Short-latauksen luodilla, 131 Joulea, mutta kevyt komposiittiluoti hidastui lyijyluotia pikemmin. Luoti oli puristettu (ilmeisesti kuumennetussa heijarissa eli upukassa) "lyijypölyn" eli hauliteollisuuden seulontajätteen ja bakelliitti-muovin eli fenoli-formaldehydi-polymeerin seoksesta.

Komposiitti on haurasta, eli jopa maalitaulun pahviin osunut luoti särkyi murusiksi ja peltiseen luotiloukkuun iskeytyneet murut hienontuivat jauhoksi. Kimmokeriski oli täten täysin olematon, mutta lyijypölyn hengittämisestä aiheutuneet terveysriskit etenkin ampumasalonkien maalitauluja vaihtavalle henkilökunnalle enentyivät. Ehkäpä juuri siksi ovat "erikois-salonkilataukset" nykyään jo historiaa. Miksikö niitä ei ollut yleisessä myynnissä edes kotimaassaan USA:ssa? Osuessaan ryyneiksi tai jauhoksi hajoavasta luodista ei voida todeta rihlojen jättämiä yksilöllisiä mikroskooppisia jälkiä, eikä rihlanjälkiä ylimalkaan. Nehän olivat ja ovat tärkeää todistusaineistoa henkirikos-tapauksissa.

.22 Short Gallery- patruuna olisi ollut mitä parhain itsepuolustus- tai kodinturva-käyttöön esimerkiksi taskurevolvereissa ja itselataavissa liivintasku-pistooleissa. Luodin upotus olisi noin 75 - 80 mm, eli täysin riittävä osumissa "jaloimpiin ruumiinosiin" (= elintärkeisiin elimiin, muinais-ruotsista suomennetun lääketieteellisen terminologian mukaan). Miltei räjähdysmäisesti pirstoutuvan luodin tekemä haavaontelo olisi tilava, verrattuna ammuksen kaliberiin ja sen kokoon. Bakelliitti-sideaine on "kudos-vihamielistä", joten ei-tappava osuma olisi tuskallinen. Fenolilla sekä formaldehydillä on pehmytkudosten elintoimintoja tuhoava, kudoksia "säilövä" vaikutus, eikä lyijymyrkytyskään olisi pelkkä eufemismi eli leikillinen kiertoilmaisu.

Kimmoke- ja läpiampumisriski olisi olematon, mikä on tärkeää etenkin kodinturvakäytössä. Mutta ainahan kaikki poikkeuksellisen tehokkaat aseet ja a-tarvikkeet on pyritty kieltämään, jo alkaen Pietarin Julistuksesta 1860-luvulta - eikä vain säännöllisten armeijoiden välisissä sodissa, vaan myös ja nimenomaan yksityisten kansalaisten taistelussa rikollisia vastaan. Valtiot ovat liittoutuneet tässä kamppailussa rikollisten puolelle kaikissa länsimaissa. Sirpaloituvia luoteja on käytetty esimerkiksi USA:ssa harjoitusammuntoihin ilmatorjunta-konekivääreillä, maalitauluina oikeat lentokoneet.

.308 Win- ja .30-06 kaliberin patruunoiden M160 ja M22 "Frangible Ball" ei saa puhkaista 4.76 mm:n paksuista Dural 2024T4:stä valssattua levyä edes 25 yardin etäisyydeltä. Luotien ja ballistiikan spesifikaatiot ovat yhteiset kummankin patruunan tapauksessa: Materiaali "luonnollinen bakeliitti" ja lyijyjauhe, paino 108.5 grainia/ 7.03 grammaa; lähtönopeus 402.3 m/s plusmiinus 15.24 m/s. .308-kaliberisessa patruunassa M160 käytettiin kolmea vaihtoehtoista ruutilajia, joista yhtään ei ole saatavina kotilataukseen (ainakaan spesifikaatioissa käytettävillä nimikkeillä). Sensijaan .30-06 kaliberin patruunat ladattiin "siviiliruudilla" DuPont's SR 4759.

Latausmäärä oli 11 grainia/ 0.71 grammaa. Kun Sporting Rifle 4759:n käyttö särkyväluotisten patruunoiden lataamiseen loppui, keskeytti DuPont kyseisen ruudin tuotannon. Kotilataajien vaatimuksesta jouduttiin SR 4759:n valmistusta ja myyntiä purkkitavarana kuitenkin jatkamaan vuonna 1973. Se oli "korvaamatonta" valuluodeilla varustettujen säästölatinkien laadinnassa moniinkin kiväärikalibereihin: Kivääriruudiksi varsin herkästi syttyvää ja puhtaasti palavaa pienehköissäkin käyttöpaineissa. Suomalainen VihtaVuori N110 on monilta sisäballistisilta ominaisuuksiltaan kuin 4759:n "kaksoisveli".

Ei täysin identtinen, mutta käyttöannokset ovat painon mukaan annosteltuina jokseenkin samat molemmille, ja kummallakin ladataan tyrnäviä "Tuomiopäivän Tärskyjä" Magnum-revolvereihin .357:stä ylöspäin. Ellen aivan väärin muista, omaksuttiin nämä ruudit tuotantoon jokseenkin samoihin aikoihin, joten vertaus "kaksoisveljeyteen" saa hieman lisävahvistusta. Muistitietoni mukaan oli VihtaVuoren "ruutimuseossa" säilytettävän "Vierling-ruudin" eli N19:n ensimmäisen valmistuserän vuosikerta 1929. Oikaiskoon hän, kenellä on parempi tieto.

"Frangible Ball"-patruunat lienevät historiaa Jenkeissä ainakin alkuperäisessä käytössään it-konekivääreissä, joiden mekanismia lienee "peukaloitu" automaattitoiminnon tuottamiseksi näinkin miedoilla kevytlatauksilla. Veikkaan, että rekyylitoiminta oli vaihdettu massasulkuun harjoitusammuntojen ajaksi.

0412 MM; PT



Lisää >>

<< Uusimmat   Osa 25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>