<< Uusimmat  Osa 24 >>  Osa 23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 25, päivitetty 28.11.2000

Remahtawaisia luotia arweluttawiin tarkoituxiin

Hyvää päivää, herra Kekkonen! Voisitteko kertoa ohjeet räjähtäväin luotien tekemiseksi 7,65 mm Browning M/1900- pistoliani varten?

Kunnioittavasti Teidän, Eugen Schauman

Kuwassa: Eugen Schauman


  Parahin herra Schauman! Kiitän nöyrimmästi meitä kohtaan osoittamastanne mielenkiinnosta, mutta pahoittelen sitä meistä riippumatonta seikkaa, että vastauksemme saapuu näinkin kauvan viivästyneenä, arvoisan kirjeenne juututtua (leimauksistansa päätellen) ainaki kolmen eri santarmi-viraston sensuuri-toimistoihin, kuhunki vuorollansa.

Kuwa: Santarmilaitosten sinetit.

Sen Helsingin kaupungissa toimivan ase- ja sporttitavarain butiikin, jonka palveluita Te nykyisin ut-nyttjaatten, yhteydessä on pieni, mutta hyvin varustettu hieno-mekaninen verstas, joka on pystyvä valmistamaan perään-kysymiänne luoteja, myöski mainitsemiinne Browning-patroniin, vakituisille ja luotettaville kundeilleen, joitten joukkoon myöski Te nykyisin lukeudutten.

Browningin luoti on liian pieni ja keveä, voidakseen kantaa varsinaista remahtavaista ladingia. Luotia ei voida myöskään käsitellä taannoin Indiassa Kalkuttan Dum-Dum Arsenalissa keksityllä menettelyllä, koska pistolin luodin osunta-nopeus on riittämätöin tuottamaan sen kärjen aukeamista, vaikka mantteli olisiki poistettu luodin kärjestä, tahi heikennettynä viilloksilla. Voidaan kuitenki näivertää hieno-mekanikerin sorvi-penkissä reikä lävitse luodin kärjen manttelista, ulottuen likelle kantaa, ja täten pois-näiverretty lyijy taidetaan korvata notkeammin juoksevalla, ynnä lyijyä raskaammalla, elohopea-metallilla, joka hereästi pirskoittuu sata-lukuisiksi pisaroiksi.

Sanottu reikä voi olla aina 1/10 vershokia (4,44 milli-meteriä) läpi-mitaten. Kun luoti on täytettynä elohopealla, melkeinpä mutt'ei kokonaan, laitaan asti, siroitellaan elohopean pinnalle ohuelti hammas-lääkäreitten käyttämää amalgami-pulveria, joka heti liukenee elohopeaan ja kovenee kanneksi sen päälle, ehkäpä 2:den tunnin aikana. Tämän jälkeen voiki luodin jo istuttaa patronaan, kniippi-uurteeseensa asti, ynnä kniipata se pysymään alallansa. Patrona tulee vähäisen lyhykäisempi, kuin on tavallisella mantteli-luodilla varustettu patrona, mutta omissa koetuksissani Browning-pistolilla (samaa vuosi-mallia) en ole huomannut toiminnon minkään lajista vajavaisuutta, edes ampuissani pallo-muotoisella lyijyisellä kuulalla varustettuja patroneja.

Myöskään ei edes 1/10 vershokin tasa-pää (méplat) luodissa tuota toiminnon vajautta Browningin pistoliin. Pyydän kuitenki ottamaan vaarin, että elohopealla täytetty luoti on himpun verran jykevämpi kuin on mantteli-luoti, joten täytyy kruutia vähentää patronasta 1/5 alkuperäisestä ladingista pois. Kun otatten vaarin luodin laadusta, ei sen nopeuden alenemisella ole vaikutusta ammunnon tulokseen lyhyillä etäisyyksillä. Toisin, kuin nalli-hatuissa ja Nobelin knalleissa esiintyvä elohopea-fulminati, ei metalli-elohopea ole laisinkaan remahtavaa, mutta, luodin osuissa elävään maaliin, se murtautuu amalgamista muodostuneen haperon kannen läpi, useiksiki sadoiksi vähäisiksi pisaroiksi pirskoittuneena, tuottaen siten mitä kauhistuttavimman turmeluksen pehmoisiin organeihin.

Ainaki vähä luodin täyttävää lyijyä sulaa elohopeaan hereästi juoksevaiseksi lyijy-amalgamiksi, joka myöski pirskoittuu ulos luodin kärkeen näiverretyn reijän lävitse pisaroina tahi vähäisinä hippusina, enentäin turmelusta organismissa. Olen ottanut vapauden antaa nämät neuvoni, telefonin kautta, sille aseitten ja sportti-tavarain butikille, jonka luotettava kundi Te oletten. Pyydän saattamaan kohteliaimman tervehdykseni ja onnitteluni hänen lähestyvän bemärkelsedaginsa johdosta arvoisalle sisarellenne Sigridille. Parhainta jahti-onnea toivottain, tänä kesäkuun 1:senä päivänä Armon Vuonna 1904, aktivisti-terveisin:

Teidän kaikkein nöyrin palvelijanne, P.T. Kekkonen.

PS. Luettuanne polttanetten tämän kirjeen, mikä tapana on näinä sorron aikoina. Pidättäydyin mainitsemasta sen sportti-tavarain butikin nimeä, jossa aseenne underhållataan, vaan voinpa silti vakuuttaa, että tarkoittamianne 7,65 milli-meterin patronia on siellä jo odottamassa Teidän seuraavaa visiittiänne. PTK.


Moly-pinnoite: Tiedettä vaiko "plaseboa"?

Olen rakennellut itselleni Mauserin aktioon Lothar Waltherin piipulla varustetun .30-06 kaliberisen kiväärin, joka on mielestäni ihan tarpeeksi "tarkka kotioloihin". Jälleenlatauksen puitteissa QuickLOAD ohjelmaa käyttäessäni olenkin päässyt ihan hyviin tuloksiin. Siis toistuvasti alle 0.4 MOA. Mitä enemmän lataan ja ammun, niin huomaan että Moly-pinnoitteessa on jotakin taikaa! Onko se sitten psykologista tahi käytännön sanelemaa: 5 laukauksen kasat (EI PENKISTÄ KOSKAAN) ovat aina n. 10 - 20 % pienemmät Moly-pinnoitetta käytettäessä.

Kysymykseni kuuluu: Miten tehdä Moly-pinnoite kotioloissa ja mitä tarvikkeita voi täällä auvoisessa koto-Suomessa käyttää?
Jos et itse ehdi vastata, niin voitko antaa vinkin mistä infoa etsivä saa?

Kiitos jo etukäteen; Antti

  Molykote-liukaste oli tuttua tököttiä jo työ-urani ajalta (20.09.-68 - 15.03.-78). Hieman vaseliinia sakeampaa rasvaa, jolla voideltiin mm. työstökoneiden johteita ja liukulaakereita, mutta käytettiin myös kierteitystahnana, ja tehtäessä "firaabelityönä" pistoolinpiippuja voideltiin Molylla tai litiumrasvalla piipunputket ennen rihlojen tuurnausta eli "nappivetoa". Siinä työssä vaaditaan liukasteelta hirmuisten pintapaineiden sietokykyä.!

LAPUA Oy:n 1. sukupolven Moly-pinnoitetuissa luodeissa oli liukasteena ilmeisesti Molykote, koska luotien kokeilijat moittivat pinnoitetta tahmeaksi ja helposti pois-hankautuvaksi. Varsinaista käyttäjäkuntaahan luodeille ei ehtinyt edes muodostua, koska varsin pian omaksuttiin käyttöön 2. sukupolven pinnoitus jauhemaisella "MoSkalla" eli molybdeeni-disulfiidilla (MoS2), joka hierretään luotien pintaan niitä kiillotusrummussa pyörittäen. Luotien seassa on pieniä teräs- tai lasikuulia, sekä MoS2-jauhetta. "Rummutus" suoritetaan vaakasuoran akselin ympäri pyörivässä, yleensä 6-kulmaisessa pehmomuovi-astiassa, jonka kierrosnopeus on melko verkkainen: 40 - 60 kierrosta minuutissa.

Olemassa ja yleisessä myynnissäkin on jo kauan ollut "vibraattori"-tyyppisiä kiillotusrumpuja, joissa yleensä kiillotetaan hylsyjä, mutta onnistuu niissä toki myös luotien Moly-pinnoitus. Seitsemän markan dollarin aikakaudella ovat nuo Made in USA-vehkeet valitettavan hintavia. Ammatti- tai puoliammattimaiseen käyttöön, taikka kotilataajaporukoille (esim. ampumaseuroille), on ollut kaupan esimerkiksi LYMAN Turbo Tumbler- vibraattoreita, kahta eri kokoa, jo vuodesta 1982. (Noihin aikoihin kehittelin itse puromylly- tai tuulimylly-käyttöisiä "päristimiä", joita ei liene valmistunut milloinkaan yhtäkään, vaikka käyttökustannukset olisivat 0:00 FIM/h tai per annum. Ekologinen ajattelu eli "nuukailu" oli jo noina aikoina historiaa).

Pyörivään rumpuun tai "vibra-tumbleriin" annostellaan luoteja plus teräs- tai lasikuulia suunnilleen sama painomäärä kuin kiillotettavia hylsyjä, mutta tilavuusmäärä on tietenkin huomattavasti vähäisempi. Pallomaisten kuulien suositeltava läpimitta on enintään sama kuin Moly-pinnoitettavien luotien halkaisija. Huomattakoon, ettei luotien seassa käytetä samoja orgaanisia täytteitä kuin hylsyjä kiillotettaessa (esim. pyökki- sahajauhoja, rouhittua maa- tai saksanpähkinöiden kuorta, tahi rouhittuja maissintähkän karoja; "corn cobseja"). Sensijaan voidaan käyttää esimerkiksi kovalyijyisiä lintuhauleja.

Jotkin luodit voidaan ilmeisesti "rummuttaa" ilman seassa olevia täytekappaleitakin. (Oma kokemus puuttuu valitettavasti, ja tietokin on harsuuntunutta muistitietoa, yli 20 vuoden takaa, "oikean työelämäni" ajalta). MoS2-jauhe on kauhistuttavan kallista, joten sitä annostellaan luotien sekaan säästeliäästi ja mahdolliset ylijäämät seulotaan talteen, kun luotisatsi on käsitelty. Rummutuksen tai tärytyksen periaatteena on ohuen molybdeeni-disulfiidikerroksen "takominen" kiinni luodin vaippametalliin, jolloin se tunkeutuu osittain vaippa-aineen pintaa syvemmällekin, metallin kiderajojen rakoihin, eikä siksi hankaudu kuin osittain irti rihlanpalkkienkaan puristuksesta laukauksen piippuvaiheessa.

Molybeeni-disulfiidin voiteluvaikutus perustuu sen pallomaiseen "mikrostruktuuriin": MoS2-pinnoitetun luodin ja piipunseinämien väliin muodostuu kerros muutamasta miljardista - biljoonasta pienestä "laakerinkuulasta" (riippuen luodin ohjauspituudesta), jotka auttavat eliminoimaan jopa MS 90- vaippametallin kovuuden vaihteluista johtuvat luotivaippojen kovuuden ja piippukitkan vaihtelut tavalla, jonka olet itsekin huomannut. Jos kyseessä olisi pelkkä "plasebo-vaikutus", eivät suuret luotivalmistajat ainakaan USA:ssa olisi omaksuneet MoS2-pinnoitusta, koska tehtaiden "ampumakoneet" (= järeään betonijalustaan kiinnipultatut testi-lukkopiiput) ovat immuuneja kaikenlaisille psykoloogisille vaikutuksille.

Ne ovat "sieluttomia koneita, joiden ainoa tehtävä on kylvää luoteja", kuten tekstiilitehtailija Oliver Winchester jo loihe lausumaan, ostaessaan vuonna 1858 konkurssiin menneen Volcanic Arms Co:n asetehtaan, jonka edelleenkehitetyille valmisteille löytyikin pian kysyntää. Koska Moly-pinnoitteen etevyys on siis ilmennyt kaikenlaisista inhimillisistä tekijöistä riippumattomissa vertailuissakin, on sen toimivuuteen pakko uskoa! Jauhemaista molybdeeni-disulfiidia on tietämäni mukaan saatavissa ainakin Riistamaa Oy:n Kouvolan ja Espoon myymälöistä, joista löytynee myös Molykote-liukastetta niille kotilatureille, joilla ei ole käytössään hintavia "rummuttimia" tai "turbo-tumblereita", vaan muutaman markan hintainen pakkaus vanu-puikkoja.

2111 MM; PT


Kiiltoa "keisseihin"

Mikä olisi halpa ja tehokas hylsynkiillotusjauhe/kemikaali?

Nim. Kotilaturi

Jauhemaisia aiheita tietäisin leegion, kipsijauheesta alkaen, mutta sinällään ne ovat hankalia käytössä, ellei pulveria ole sidottu jonkin rouhemaisen karheamman materiaalin huokoiselle pinnalle. Kaupallisia "matrix-materiaaleja" ovat mm. rouhitut maapähkinän kuoret tai "corn cobit" eli maissintähkän karat. Sitomaton jauhe joudutaan kopistelemaan hylsyjen sisältä hitaana käsityönä, sekä puhdistamaan nallipesät hylsystä kerrallaan.

Sitomatonta kipsijauhetta käytettäessä keksittiin vahingossa aseenpiippujen ampukolvaus, kun kipsiä oli unohtunut hylsyihin niiden sisäseinämiin takertuneena, ja niihin ladattiin patruunoita, jotka sitten ammuttiin, ja ammunnan jälkeen ihmeteltiin, kun lähes tehdasuuden luodikon piippu ei "naukunut" entiseen tapaan, työnneltäessä flanellia tai sillatukkoa reiän lävitse, ensimmäiset kuiviltaan: Piipunputki kiilsi kuin peililasi. Ampukolvausta alettiin soveltaa systemaattisesti 20 vuotta sitten. "Vahinko" oli sattunut vuonna 1979, jos oikein muistan.

Hylsynkiillotuksessa olen nestemäisten kemikaalien eli liuosten kannalla, vaikka joissain hankausjauheissakin on kemiallisesti aktiivisia aineksia, esimerkiksi viini- tai sitruunahappoa tahi viinikiveä ("Cremor Tartaria" = kalium-natriumtartraattia eli kuivattua punaviinin sakkaa, jota kiteytyy tynnyrien pohjalle), hiovien hiukkasten vaikutusta tehostamassa. Tehdasuudet hylsyt ja vaippaluodit onkin usein kiillotettu "viinikivi-rummutuksella". Nestemäisistä kiillokkeista hinta-tehokkuussuhteeltaan edullisinta lienee Rajamäen väkiviina-etikka (10 % vahvuinen etikkahappoliuos), terästettynä aivan tavallisella ruokasuolalla (natriumkloriidilla), jota liuotetaan etikkaan kaksi kukkuraista ruokalusikallista (n. 20 grammaa) litraa kohti.

Pahoittelen annostusohjeen epämääräisyyttä: Pikkuisen, joskin herkän ja tarkan, ruutivaakani (malli Suojeluskunta) suppilomaiseen oikeanpuoleiseen kuppiin mahtuu vain noin 6 grammaa pienikiteistä ruokasuolaa. Toisaalta käyttävät monet pelkkää etikkaakin hylsynkiillokkeena, ja suolapitoisuus voidaan ilmoittaa jopa perinteiseen tapaan: "Liuotetaan niin paljon kuin huonelämmössä liukenee". Optimipitoisuutta ei tiedä kukaan.

Yleisin käytäntö lienee hylsyjen kiillotus nallinpoiston ja kalibroinnin (= supistuksen) jälkeen, joten kiväärinhylsyjen pintaan jäänyt kalibrointiliukaste on aluksi pestävä pois jollakin liuottimella. Valopetrooli on varsin tavallinen rasvanpoistoaine, mutta joissain tapauksissa joudutaan syyllistymään mitä törkeimpään alkoholin väärinkäyttöön. Näihin teknisiin tarkoituksiin soveltuu onneksi myös denaturoitu "Sinol", jonka bouquet ja maku on turmeltu "Bitrex"-merkkisellä lisäaineella, veroluokan alentamiseksi. (Se tiedehenkilö, joka pystyy esittelemään huokean, kotikemistienkin ulottuvilla olevan Bitrexin poistomenetelmän, ansaitsee kemian Nobel-palkinnon! Turhemmistakin keksinnöistä on Nobeleita jaettu).

Jotkin kalibrointi-liukasteet peseytyvät pois myös kuumalla vedellä, johon sekoitetaan käyttöohjeissa ilmoitettu pitoisuus tavanomaista tiskausainetta; nestettä taikka pulveria. Vesiliuoksen voi säästää hylsyjen jälkihuuhteluun. USA:n ylilyövien kuluttajansuoja-lakien vaatimien: "Ei saa juoda!"-tyyppisten varomääräysten tilalle voitaisiinkin suositella käytännönläheisiä ohjeita kalibrointiliukasteiden poistamiseen hylsyjen pinnalta valmiste-kohtaisesti, liuotinsuosituksineen.

Tässä ja nyt on ainoa tuntemani valmistekohtainen liuotin se wanhin (ja Tippawaaran wanhan isännän peräkaneetin mukaan "laimein") woitehista, eli kuuma wesi, kenties muutamalla tiskausaine-pisaralla terästettynä. LEE Resizing Lubricant lienee yhä ainoa VESIliukoinen Suomessakin yleisesti saatava kaupallinen hylsyjen kalibrointiliukaste; kehitetty alkuaan teräslevyn kylmämuovaus-prosessien voiteeksi autoteollisuuden käyttöön.

Hylsynkiillotus suoritetaan väljäsuisessa muoviastiassa. Kannellisuus on hyödyksi, mutta ei välttämätöntä. Avonaisessa "pilkkumissakin" voit homman hoitaa, kunhan et nuuski etikkaa liian läheltä: Sen haju on "nenäänhyppäävä". Liukasteesta puhdistettuja hylsyjä pannaan astiaan kourallinen tai kahmalollinen, riippuen astian koosta ja muodosta. Suolalla höystettyä etikkaa kaadetaan päälle hylsyt peittävä annos. Avo-astiassa olevia hylsyjä ja kirkastetta hämmennellään ajoittain muovisella soppakauhalla. Tiiviskantista astiaa voi käydä silloin-tällöin hölskyttelemässä.

Varsinainen kirkastumisprosessi on kemiallinen; hapettumien liukeneminen hylsyjen pinnalta. Kestää muutaman tunnin ajan huonelämmössä. Joskus ovat hylsyt unohtuneet etikkaan viikoksikin, jolloin ne ovat saaneet punervan värin pinnalleen, sinkin liuettua messingin pinnalta, ja kuparin jäätyä liukenematta. Kohtuullisemman ajan kestävä kiillotus ei aiheuta metallin hävikkiä. Vain "patina" liukenee messingin pinnalta.

Ankean Aatteen värisävynkin saaneisiin hylsyihin ladattiin patruunoita, muistini mukaan kaliberia .45 Long Colt, 255-grainisin valuluodein, ruudilla N312, jota olin saanut VihtaVuorelta "maistiaisiksi" pari läkkipelti-kanisterillista. (1980-luvun alkuvuosina oli VV:lla henkilöstö vielä ystävällistä, ja suhtautuminen säästölataus-harrastuksiin oli siellä yllättävänkin myötämielinen. Sittemmin vaihtui väki ja "yrityspolitiikka" muuttui syrjiväksi).

Kiillottuneet hylsyt noukitaan astiasta suut alaspäin, ja tiputellaan lämpimään huuhteluveteen, jossa on neutralointiaineena hieman saippuaa (sen verran, että vesi on hiukan harmahtavaa ja liukastaa sormet). Voidaan kokeilla myös jotain emäksistä astianpesu-liuosta, suunnilleen sama pitoisuus, jota käytetään tiskivedessä astioita pestäessä; mahdollisesti hylsyjen pesuvaiheesta ylijäänyttä liuosta.

Aikoinaan neutraloitiin etikassa kiillotetut hylsyt ruokasoodaliuoksessa huuhdellen, mutta hylsyjen pintaan jäänyt sooda likasi sormet, ja hylsytkin näyttivät hieman matta-pintaisilta; joteskin pölyisiltä. Laimea, kohtalaisen kuuma saippualiuos lienee parasta neutralointihuuhdetta. Kuivuneiden hylsyjen pintaan jäävää ohutta saippuakalvoa ei tarvitse huuhtoa pois ennen ryhtymistä seuraaviin lataustoimiin.

Etikka otetaan talteen seuraavia käyttökertoja varten. Se säilyttää tehonsa vielä myrkynvihreäksi värjäytyneenäkin. Jotkut suosivat punaviini-etikkaa, lisäämättä siihen suolaa, koska viinietikassa on luontaisesti mm. viinihappoa, joka tehostaa sen kemiallista vaikutusta. Kiillotusmenettely neutralointeineen on edelläkuvatun kaltainen. Viinietikka on hieman väkiviina-etikkaa hintavampaa, mutta sekin on lähes ikuisesti toimintakykyisenä säilyvää.

2011 MM; PT


Missä piileksivät veejiit?

Mihin .22 LR valojuovapatruunat ovat hävinneet? Ei tunnu olevan saatavilla mistään. Onko .22 LR:n valojuovaluodin rakenne vastaava, kuin esim. 7.62 luodeissa? Valojuovamassan määrä ja koostumus?

Nimim. Tahtoo tulenjohdattajia!

  Kysymys pitää esittää Eley- ja RWS-patruunoiden maahantuojille, keitä he nyt tällä hetkellä lienevätkin? Nuo kaupalliset aiheet eivät enää paljoja kiinnosta. Edellämainitut merkit ovat ainoita tuntemiani, ja mieskohtaista tuntumaa on vain Eleyn .22 LR valojuovapatruunoihin. RWS:iä oli myynnissä joskus pari vuosikymmentä sitten pääkaupunkiseudulla. Aikalaisten tutkijoiden mukaan niiden luodit lensivät "tuli persuksissa" vain noin 50 metriin, mutta peräliekki oli varsin intensiivinen, eli leveä ja kirkas; kookkaampi kuin 9 mm kp-luotien vj-panoksen liekki.

Eley Tracer- luodin liekki oli kohtuullisempi kooltaan, mutta se paloi mittaustemme mukaan 150 - 170 metrin etäisyyteen asti (vaakasuoraa etäisyyttä), ja erottui aurinkoisena talvipäivänäkin jopa hohtavaa lumihankea vasten. Uudenvuoden yönä, tulitettuina Remington Nylon 66:lla "balalaikka-tyyliin" (5 - 6 ls/ s) taivaalle, herätti pari 14 laukauksen "sarjaa" huomiota kotilähiössämme: Ainakin kolme "joku hullu täällä paahtaa konepistoolilla"-sisältöistä puhelua oli tullut hälytysnumeroon, mutta uudenvuoden yönä ne tyydyttiin ylöskirjoittamaan puotipaperille, eivätkä antaneet aihetta toimenpiteisiin, koska luodit tippuivat lähes pystysuoraan ammuttuina ja tuulen sortamina asumattomalle suolle, jo sammuneina ja osumatta kenenkään päähän tai asumusten katoille.

Muistaakseni otettiin vastaan vuotta 1985. Sen koommin en ole tavannut (jos kohta en myöskään peräänkuuluttanut) kyseisiä patruunoita, myytyäni Remarin pois keväämmällä. Eley Tracerin varjopuolihan oli (on?) se tunnettu fakta, että valojuova syttyi vain yli kymmentuumaisessa piipussa; VARMUUDELLA vasta yli puolimetrisessä. RWS:n valomassa oli syttynyt kuulopuheiden mukaan kuusituumaisessa vakiopistoolin piipussakin. Molemmat .22 kaliberin vj-luodit poikkeavat tavanomaisi(mmi)sta kiväärien vj-luodeista sikäli, ettei niissä ole "kytöpanosta" eli "valojuovan sytytyspanosta", vaan luoti tulee ulos piipunsuusta kirkas liekki jo palaen.

Tässä suhteessa ne muistuttavat venäläistä 7.62 mm Z-pulja 1915/16:tta. Tavanomaisten kiväärinluotien turhauttava ominaisuus esimerkiksi 150 metriin ammuttaessa on se, että varsinainen vj-massa syttyy vasta silloin kun luoti on kaivautumassa ampumaradan taustavallin hiekkaan, missä se sitten sauhuaa, ellei kimpoa jostakin kivestä. 300 metrin radalla ehtii jo ihailemaan pyroteknisen massan paloakin ampumaetäisyyden puolivälistä tai noin 180 metristä alkaen. Piekkarin vj-luodissa ei liekkimassaa ole myöskään rutistettu erityiseen vj-kapseliin, vaan suoraan luodin peräonteloon, joka ulottui Eley-luodeissa noin 6 mm:n syvyyteen ja oli noin 2.5 mm:n läpimittainen. Kun lasket ontelon tilavuuden (itse en viitsi), ja kerrot sen lukemalla n. 1.5 g/ ccm, saat selville vj-panoksen likimääräisen painon.

Valojuovan väri oli RWS:n ja Eleyn .22 LR vj-luodeissa räikeän punainen, joten liekkipanoksen koostumus on helppo arvata:

42.5 % strontiumnitraattia
17.5 % strontiumperoksiidia
27.0 % magnesiumjauhetta
4.0 % rautajauhetta
9.0 % dinitro-tolueenia

Strontium-suolat ovat tunnetusti kosteutta imeviä ja nopeasti turmeltuvia vetistyessään, mutta kun massan sideaineena käytetään vettähylkivää dinitro-tolueenia, pitenee sen varastointikestävyys n. kolmesta vuodesta erinäisiksi vuosikymmeniksi, ellei sadaksikin vuodeksi, vaikka luodin peräontelon "kantena" ei olisikaan kytöpanosta. Kukahan kertoisi tämän synkän sotasalaisuuden myös "herra Lapualle"? Jos minä sen kertoisin, ei kertomaani uskottaisi, koska "muodollinen pätevyyteni" on lievästi sanoen vajavainen: Tämä on nähty! (Sama vajavuus oli myös Aimo J. Lahden parhaiden ideoiden omaksumisen alituisena esteenä).

2711 MM; PT


ERVAilemaan!

Sattuipa vahingossa käsiini pari rasiaa kotimaisia 7.62 x 53R panssaripatruunoita D-ps. p. Sinikärkinen luoti oli ihan uusi tuttavuus kun aiemmin on tullut ammuttua vain niitä ryssän valmistamia mustapäitä. Nyt kiinnostaisikin tietää mitä tämän D-ps -luodin sisällä oikein on? Kartongin mukaan latingit ovat VPT:n vuonna 1942 lataamia A 0227/ VPT N:o 161 ja panos on 3.06 g.

  Luodin sisältä löytyy jotakuinkin luodin sivuprofiilin mallinen, mutta hoikempi ja luotia hiukan lyhyempi panssarinläpäisy-keerna, jonka kärki on kyllin kova ja terävä naarmuttamaan ikkunalasia tai olutpullon kylkeä. Pirhana, kun en älynnyt mitata keernan pintakovuutta 1970-luvun jälkipuoliskolla, jolloin käytettävissäni oli vielä Vickers-kovuusmittari, jonka timanttikärki painoi kuopan mihin tahansa "timangia" pehmoisempaan materiaaliin; jopa wolframkarbiidi-kobolttisintteriin eli kovametalliseen sorvin teräpalaan. Jos mikroskoopilla havaittava kuoppa syntyi, löytyi Vickers-kovuuslukema taulukosta, Brinell- tai Rockwell-asteikoiden loputtua jo kauan aiemmin.

Muistamani mukaan ei keernan ympärillä ole ps-luodeille ominaista lyijykalvoa, koska Suomessa käytetty vaippamateriaali Ms 90 on riittävässä määrin kokoonpuristuvaa kiderakenteeltaan. Keernateräs ostettiin ennen jatkosotaa Ruotsista, mutta vuonna 1942 todennäköisemmin Saksasta. Luodit olivat kotimaista tekoa. Keernateräs oli jo 1. maailmansodan aikaan Saksassa kehiteltyä pikateräs-seosta: Raudan lisäaineena 0.8 % hiiltä, sekä 3.5 % (plusmiinus 0.5 %) wolfram-metallia hienona jauheena. Wolfram ei liukene sulaan teräkseen, vaan sekoittuu siihen, joten seoksen koostumuksessa on aina nimellisarvo ja "toleranssit".

Kohtisuora osuma lähietäisyydeltä (= 3 metriä) puhkaisi 25 mm paksuisen karkaisemattoman teräsharkon (St 60), ammuttuna piipultaan 56 cm pituuteen lyhennetyllä Winchester M 1895:llä, omien hullunrohkeiden kokeilujeni mukaan. Vaipan sirut rapisivat lepikossa ympärillä, mutta suoraan taaksepäin ei tullut onneksi yhtään sirpaletta, joista jotkin läpäisivät peukalonpaksuisenkin lepänoksan tai -rungon. Kookkaampia levyjä ei ollut käytettävissä; vain vaaksanpituisia 50 mm leveitä ja 25 mm:n paksuisia harkkoja: "Jämiä" terästangosta, josta vieläkin sahataan järeimpien ABLOY-riippulukkojen rungot. Karkaistun panssarilevyn läpäisy on tietenkin vähäisempi, parhaimmillaankin 10 mm kohtisuoralla osumalla lähietäisyydelle (= 25 - 50 metriin).

Vastaavanlaisille saksalaisille S.m.K.-luodeille olivat läpäisyvaatimukset: 4.5 mm:n paksuisen kromi-nikkelipanssarin lävistys kohtisuoralla osumalla 1400 metriin, ja 70 asteen kohtauskulmalla 900 metriin. Muistettakoon, että lävistys ja upotus ovat kaksi tykkänään eri asiaa: Jos luodin keerna puhkaisee 10 mm:n paksuisen laatan, se uppoaa 20 mm:n paksuiseen, tasan samanlaisesta materiaalista valmistettuun panssarilevyyn ehkä vain 6 - 7 mm:n syvyyteen samalta etäisyydeltä ammuttuna kohtisuoralla osumalla. Ja vähäisempikin viistous kuin 20 kulma-astetta poispäin kohtisuoruudesta riittää vähentämään läpäisyä sekä upotusta drastisesti.

Upotuksella ei ole käytännöllistä merkitystä, koska tulituksen kohde, olkoonpa se vihollisen kk-ampuja aseensa suojakilven takana, tai panssariajoneuvon bensiinimoottorin polttoainejärjestelmä säiliöineen, putkineen ja kaasuttimineen, vaatii tuhoutuakseen vielä vähintään "tappokriteerin" verran iskuenergiaa luodin lävistyskeernalle ja/tai panssarista lohkeilleille sirpaleille. Tappokriteeri = 25 mm paksuisen mänty- tai kuusipuulaudan läpäisy. (Yleisnimike= havupuu). Panssariajoneuvon tuhontaan tarvitaan lisäksi luotikeernan tai panssarilaatan sirpaleiden kuumentuminen vähintään tummaan punahehkuun kitka- tai puristuslämmöstä. Nämä karut faktat tulivat tunnetuiksi jo ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin kiväärin tai kk:n panssariluodeilla pystyttiin tuhoamaan jopa taistelupanssarivaunu.

Valitettavasti en ole päässyt vertailemaan samoissa olosuhteissa ja samoin välinein venäläistä "Tshornokljuiveriä" eli panssariluodilla B-30 ladattua patruunaa ja kotimaista sinikärkistä A 0227:ää, mutta otaksun niiden olevan jokseenkin samantehoisia kaikilta ominaisuuksiltaan, koska molemmat perustuivat alkuaan saksalaiseen teknologiaan ja Saksassa kehiteltyihin materiaaleihin. Kaliberikin oli sama suomalaisten ja Vuosisataisen Vihollisemme patruunoissa, "blagodarju Gospodinam" (= "Herralle ylistys"), koska kaikkien 1900-luvun sotiemme vaiheissa jouduttiin turvautumaan "meitä lähinnä olevan suurvallan apuun" patruunahuollossa, eli samankaliberisiin sotasaalis-patruunoihin.

Jenkkaa "Kusessa Ollaan" olisi jouduttu laulamaan usein jo Talvisodan aikaan, jos olisi retkahdettu Suomen Ampujainliiton taholta tulleisiin vaatimuksiin 7 x 57 mm patruunan omaksumisesta Suomen asevoimien yleispatruunaksi ("että menestyisimme paremmin Pohjoismaiden pääkaupunkien ampumaurheilijoiden välisissä kilpa-ammunnoissa"), tai jos Ikiaikainen Vihollisemme olisi noudattanut V.G. Fjodorovin neuvoja, ja omaksunut jonkin 6.5 x 40 mm patruunan tulivoimaisiin rynnäkkökivääreihinsä (SIC!) jo alkaen vuodesta 1930.

Rynnärihän oli keksitty ryssissä jo vuonna 1916, mutta onneksemme Vladimir G. Fjodorov ei kuulunut Josif V. Stalinin p..seennuolija-/ ryyppykaveri-piiriin, kun Suurta Patruuna-uudistusta alettiin toteuttaa vuonna 1929. Uudistukset rajoittuivat siis 7.62 mm hylsyjen ja luotien edelleenkehittelyyn.

Siitä, milloinka VPT:n lataamat patruunat A 0227 hyväksyttiin ampumatarvikkeistoon, ei ole ulottuvilla helposti löytyvää tietoa, mutta veikkaan välirauhan aikaa, jos A-tarvikkeiden koodinumerot on annettu kronoloogisessa järjestyksessä. Tiedossani on A 0230:n omaksumisen ajankohta, helmikuu 1942. (A 0230 oli puolipanospatruuna vaimenninkivääreihin). Talvisodan aikaan jaeltiin panssariluoti-patruunoita, milteipä yksin kappalein, tarkka-ampujille sekä pikakiväärimiehille erikoistarkoituksiin, mm. panssarikilpien puhkontaan ja panssaroitujen moottorirekien tuhontaan.

Patruunat olivat enimmäkseen sotasaalista, luoteinaan muunmuassa kuparisella kärkikappaleella varustettuja "nikkelivaippaisia" B-16 -panssariluoteja, tai mainitsemiasi mustapäitä, tyyppi B-30. Mahdollisesti oli ps-luoteja ostettu ulkomailta irtotavarana ja ladattu patruunoihin Suomessa jo ennen Talvisotaa, mutta pääsääntöisesti lienee oltu sotasaaliin varassa, koskapa panssarinmurto-patruunoita ei riittänyt etulinjan miehille kuin poikkeustilanteisiin. Aikoinaan testaamissani sinikärkisissä patruunoissa oli hylsyleima VPT 40, mutta se ei yksin kerro mitään käyttöönomaksumisen ajankohdasta.

2611 MM; PT


"Lentäjän Browningien korvamerkit"

Olen saanut vastauksen aiemmin palstallesi lähettämääni kysymykseen, joten siihen ei enää tarvitse vastata. SA-leima otettiin käyttöön vasta vuonna 1942.

J A

ja kommentti: Kiitän vahvistuksesta arveluuni, että aseiden jakelulla oli suurempi kiire kuin "korvamerkkien" leimaamisella. Parilta muultakin aseharrastajalta olen saanut puhelimitse yhtäpitävän tiedon SA-leiman omaksumisen ajankohdasta. Leimalla ainakin yritettiin vähentää aseiden, erityisesti pistoolien, hävikkiä: Niitä lyötiin jopa sellaisiin käsiaseisiin, joita ei edes haaveiltu omaksuttaviksi virallisesti SA:n käyttöön, kuten muutamiin TT-33:iin eli "Tähti-pistooleihin", joista useimmat lienevät kuitenkin kulkeutuneet leimaamattomina lomille matkaavien sotilaiden repuissa kotirintamalle "laillisesti haltuun saatuna sotasaaliina", jonka katsotaan peri-suomalaisen oikeustajun mukaan kuuluvan saajalleen.

Johan ylimuistoinen sananlaskukin sanoo, että: "Oma on löytty, viera varastettu". Byrokraattisen maailmankatsomuksen mukaan kuuluu toki (yhä vieläkin!) kaikki sotasaalis Suomen Valtiolle, olkoonpa se saatu millaisella henkilökohtaisella riskillä tahansa. Tästä(kin) näkemysten erosta on versonnut maailmankatsomukseni, että VALTIO ja KANSA ovat kaksi tyystin eri ihmisryhmää, jotka ovat loputtomassa konfrontaatiossa keskenään.

2511 MM; PT


Makke vastaa haasteeseen/ verkkokauppa-kysymykseen

Verkosta tilaaminen on ihan kätevää jos voi ja haluaa käyttää esim. VISA-korttia maksuvälineenä. Itse tilasin hivakoita ("discarding sabots"). Panin sähköpostiviestin halukkuudestani tilata. Vastaus tuli päivässä sähköpostilaatikkooni jossa kerrottiin minimimäärät, rahtikustannukset ym. käytännön hommat, sekä maksutavat. Pari kolme viestiä vaihdettiin ja kuudessa viikossa oli paketti tullissa. Tullin täti ei löytänyt sopivaa nimikettä millään (sabot, puukenkä, hivakka, keskitysholkki ym.). Maksu käteen ja ovesta ulos.

Makke.

/kommentti: Muovipuristeille lienee yleisnimike "muovituote", tms., ellei täsmällisempää nimikettä löydy tariffiluettelosta. Irrallaan myytävät sabotit eli hivakat ovat suhteellisen uusi ilmiö, eli ne tullataan yleisnimikkeellä, ja "tuulaakit" ovat sen mukaiset. Aiemmin tiedustelluille flechetteille ei myöskään ole tiemmä erityistä nimikettä, joten ne voitanee rinnastaa "dartsien" eli tikkanuolten kaltaisiksi urheiluvälineiksi, mm. tullihenkilökunnan työn jouduttamiseksi.

2311 MM; PT


Ostoksille verkkokauppaan?

Tiedät varmasti parhaiten sen, kuinka onnistuu patruunoiden tuonti yksityiskäyttöön esim. Ameriikoista? Nykyjään kun netistä voi napsauttamalla tilata esim. mielenkiintoisia slugeja yms. ja jopa piskuiseen "venäläis-mieliseen" Suomeenkin toimitetaan a-tarviketta nopeasti. Mitäs lupia tarvitsen kun tilailen a-tarvikkeita ulkomailta? Voisin kuvitella tavaran pysähtyvän tulliin. Mitä tarvitsen tullimiehille vietäväksi? Komponenttejan saa ihan iloisesti tilattua esim. hylsyjä ja luoteja. Mutta entäs flesettejä? Niitä olisi kiva rakennella vaikka itsekin. Ja lopuksi katsohan tuo site, sieltä löytyy kaikkea "jännää": http://www.azweapons.com/FUNAMMOmain.html

Ystävällisin terveisin, Antti

Kokemusta ei aiheesta ole, eikä juuri tietoakaan. Koska joudut kuitenkin asioimaan tullissa, niin pistäydypä lähimpään tullikamariin näyttämään naamaasi, että se tulee tuttavaksi henkilökunnalle: Sieltä saat tietojakin tarvittavista luvista, muodollisuuksista, sekä ajantasa-tiedot tariffinmukaisista tullausmaksuista & "tuulaakeista". Haulikon flesettipatruunat ovat kenties "ERVA". (Lakipykälä, A-AseL 10 #, on kauttaaltaan epäselvä, kaiketi lainsäätäjän huonon "kielipään" takia). Tarvitset ehkä ERVA-luvan, jonka saanet paikallisesta "kyttiksestä" mitä alamaisimmin anoen. Luvan nimi on A-aseL 62 pykälän mukaan "Ampumatarvikelupa", jonka saamiseksi on sepitettävä jokin "erityinen syy".

Ellei hanke "keskitetyksi asehallinnoksi" kaadu kysymykseen: "Kukas ne viulut maksaa?", keskitetään erikoislupien jakelu Asehallintoyksikölle; ellei koko lupabyrokratia lakkaudu yleismaailmallisen "pikku turbulenssin" seuraamuksena lopulta Suomessakin. (Täällä tietysti viimeisenä: Omaksuttiinhan se täällä kai ensimmäisenä maailmassa v. 1903, tuontitavarana Venäjältä, HUOM!, diktatuurin aikakaudella! Ks. tietosanakirja, hakusana: "Bobrikov"). ERVA-lupa maksaa näinä aikoina hieman yli savukekartongin hinnan. Lupa on onneksi voimassa "toistaiseksi", ellei "erityinen syy" vaadi sen määräaikaisuutta. (A-aseL 63 #).

Irto-flesetit EIVÄT ole luvanvaraista tavaraa, koska muutoinhan olisivat kolmen tuuman rautanaulatkin, joiden katkotut kärkipäät tekevät lähietäisyydelle saman työn, tai vieläkin hirmuisempaa tuhoa. A-aseL:n 10 pykälän 1 momentissa luetellaan patruunoista irrallisiksi ERVA-ammuksiksi vain kohdissa 1) - 3) eritellyt projektiilit: Nuoliammus kuuluu kohtaan 5). Kielonkukka-kymmenpennisiä kannattaa jemmata naula-latinkien työntölaatoiksi, ennenkuin ne häviävät kokonaan kierrosta! (Hävikki on jo nyt 50 milj. kpl.). Pyrstövakautuvien flesettien "pussauskiekon" taas tulee olla alumiinia, ballistisista syistä. Niitä voinee tilata nimikkeellä: "Flechette Pusher Discs, 12 gauge, aluminium", sieltä mistä pikkuvasamiakin.

Ystävällinen varoitus: Patruunoiden hinta voi kohota korkeuksiin, koska kukin patruunalähetys toimitetaan "yli aaltojen" erilliseen konttiin sinetöitynä, vaikka toimituserä olisi esim. vain 20 kpl keskisytytteisiä papuja tai 50 kpl. piekkarinpatruunoita. Tullikammarissa todennäköisesti osataan antaa neuvot rahtitoimitusten yksityiskohdista, ja kaipa se firma, joka tavaraa kaupitsee, on myöskin velvollinen valistamaan asiakkaitaan. (Kansainvälisen verkkokaupan pelisäännöt ovat parhaillaan pohdintojen alaisina yleismaailmallisestikin, eli esim. vastuukysymykset ovat vielä paljolti avoimia).

Joku itseäni kokeneempi verkko-ostosten tekijä (Makke! OHOI, HERÄTYYYS!) voi varmaan valistaa yksityiskohtien suhteen. Itse olen tilaillut ulkomailta vain kirjoja silloin kun niiden hankintaan oli vielä varaa, eli kauan, KAUAN sitten! Ne tulivat kotilähiömme postikonttoriin tavallisina paketteina, koska olivat tullivapaata tavaraa. Kaikissa paketeissa ei ollut edes tullin leimaa, jos joku kevyt kirjanen oli tilattu lentorahtina, jolloin sen tipautti postin Kusti porstuaan kirjeluukusta, eikä edes leimattuja kääröjä oltu repeloitu auki milloinkaan.

PS: ATK-välineistöni ja -valmiuteni eivät riitä websaittien selailuun ilman "välikäsiä". Jos riittäisivät, niin kukapas se sitten GOW:n jutut kirjoittaisi, oikolukisi, revideeraisi ja editoisi?! Voin joskus "laskea läpi" jonkin saapuneessa postissa tulleen jutun raakileena, malliksi siitä kuinka karseaa pystyy tämä uudenaikainen "väärinkirjoitus" pahimmillaan olemaan; suomeksi ja lontooksi. Arvannet, kuka ne joutuu muokkaamaan ymmärrettävään muotoon lähestulkoon talkootyönä? Mutta: "Ars gratia artis!" (ERITTÄIN vapaasti suomentaen: "V..tuilu on hauska harrastus!").

1211 MM; PT


Miksi .308 Win. viehättää, eikä .284?!

Kiitokset asiantuntevasta ja perusteellisesta vastauksesta johon ei varmaan ole enää mitään lisättävää! Kiitos myös hylsyjen käsittelyä koskevasta informaatiosta. Kiinnostukseni aseen tarkkuuteen johtuu lähinnä jenkkien testikasoista, jotka tällä kaliperilla näyttävät yllättävän hyviltä, vrt. esim. http://www.accuratereloading.com/284win.html

Suosittelet siis "paluuta ruotuun" ja kaliiperiksi "kolmelinjalaista". Itseäni on jäänyt joskus askarruttamaan miksi juuri .308 Win:lla näyttää olevan teknisesti jotenkin paremmat edellytykset tarkkuuden suhteen kuin esim. .30-06 Spr:lla, 53R:llä tai .300 Win Magilla (muutenkin kuin hylsytilan paremmasta täyttöasteesta johtuen, vai pitäneekö em. ylipäätään paikkaansa?).

Mitä vikaa on erityisesti .30-06 Spr:ssä kun sitä ei juuri näe tuloslistojen kärjessä? Tämä saattaa olla ehkä liiankin itsestäänselvä ongelma tällä foorumilla, mutta itselleni asia on jäänyt toistaiseksi mystiikan tasolle. Onkohan aihetta käsitelty joskus gunwritersien aiemmissa artikkeleissa?

Terveisin: M.K.

Mainitsemasi nettisivun haltija on kuuleman mukaan joku erikoispiippujen valmistaja Jenkeissä, eli jutut ovat osin myyntipuheita, vaikka eivät ehkä täyttä hugaa. Vammalan piippuseppä Mäkiseltä saattaa löytyä pesäkalvain .284:lle, mutta jos löytyy myös 7 mm-08:lle, niin se on suositeltavampi hylsyjen saatavuussyistä. "Trohlinejnajan" (= kolmelinjaisen) suositteluun on ensisijaisena motiivina luotivalikoiman runsaus, ja nimenomaan .308 Winchesterin (erikois)latausreseptuurin laajuus. Toki myös Virallisen Valistuksen "siunaamia" täysteholatinkeja on monissa käsikirjoissa suurempi valikoima .308 Win:lle, kuin millekään muulle yksittäiselle luodikkokaliberille.

Kolmenollakasin menestyksen salaisuuksista yksi oli sen tuotekehittelyn ajankohta: Sen startista on aikaa tasan puolisataa vuotta. Käynnissä oli Korean sota, ja hyvinkin konkreettisena mahdollisuutena kolmannen maailmansodan syttyminen: Kiinalaisia divisioonia oli jo osallistunut taisteluihin YK:n joukkoja vastaan loka-marraskuussa 1950, ja kaikenlaiset "tiltut" mekastivat Moskovan radiossa kymmenillä ulkomaankielillä, salaamatta enää "Punaisen Maailmanvallankumouksen" satavuotista haavetta. Patruunan suunnitteluun voitiin siis satsata rahnaa, niin kauan kuin pakko pani sitä satsaamaan. Niin kauan, kuin uhka oli olemassa: Maaliskuun 5. päivään v. 1953. (Silloinhan Josif V. Stalinin ilmoitettiin virallisesti tehneen ns. "lasikukon"). Ja kun rahaa voitiin satsata, saatiin aikaan toimiva tuotekin.

Koreassa olivat "omia joukkoja" lukuisien YK-maiden soturit, eivätkä pelkästään "valloitushaluiset Jenkki-imperialistit", kuten myöhempi propaganda antoi ymmärtää Suomessakin, mutta pohjois-korealaisetkaan eivät enää olleet yksin. YK-joukkojen ampumatarvikehuoltoa vaikeutti aseiden kaliberikirjavuus ainakin sodan alkuvaiheessa. Yhtenäispatruunan omaksumisen idea lähti itämään! Tosin USA:n valtion asevarikko Frankford Arsenal oli alkanut pähkäillä jonkinmoisen "keskipitkän patruunan" vaihtoehtoa jo v. 1945. Sopivaksi esikuvaksi valikoitui aivan alkuvaiheessa .300 Savage, jonka pohjalta alettiin kehitellä, dollareita vielä kitsastelematta automaattilataaviin aseisiin (= automaattikivääreihin, itselataaviin kivääreihin, ja lipas- tai vyösyöttöisiin konekivääreihin), ynnä pulttilukkoisiin snaipperikivääreihin yhtä hyvin tai huonosti soveltuvaa yleiskäyttöpatruunaa T-65.


Asesanastoa ja käännöskukkasia

Huomattakoon, ettei juuri missään kielessä viljellä nimitystä "rynnäkkökivääri" aseista, joiden patruunan hylsynpituus on 2 tuumaa tai enemmän. Raja asetettiin 50 mm:iin, Venäjällä, jo vuonna 1916 V.G. Fjodorovin toimesta. Termi "pikakivääri" on tuntematon lontoonkielessä. Browning BAR -18 oli puhdasrotuinen pikakivääri, mutta kutsuttiin automaattikivääriksi. Niin myös sitä huomattavasti kevyempää ja "luodikkomaisempaa" kivääriä M14 ja muitakin tulenvaihtimella varustettuja kiväärejä. Lipassyöttöinen pikakivääri on "kevyt konekivääri", vaikka ampuisikin täyspitkää patruunaa. Vyösyöttöinen ase on taas pelkkä "konekivääri" - myöskin riippumatta patruunan/ hylsyn pituudesta.

Etenkin kirjojen, viihdelukemistojen tai elokuvatekstitysten suomentajat ovat usein sekoilleet aseiden nimityksissä: Chicagon gangsterit ovat terrorisoineet toisiaan "konekivääreillä" (p.o. Thompson-konepistooli). Korkeajännitys-sarjan joku brittisankari niitti vihollisia "Emma:lla" (p.o. BREN-pikakivääri. Degtarjev DP-27 sai nimen "Emma" grammofoonin levylautasen näköisestä ja kokoisesta kiekkolippaastaan, eikä tuo lempinimi ole kuin mainitun pikakivääri-mallin eksklusiivinen nimitys). Eräässä lännenleffassa myivät rahanahneet konnat intiaaneille "Henry-pikakiväärejä" (p.o. Winchester M 1866-repeteerikivääri, mutta oikeellinen termi olisi myös "toistawa aittapyssy").

George Orwellin tulevaisuus-vision "Vuonna 1984" käännöksessä tulitettiin "alikonekiväärillä" ("sub-machine gun", p.o. konepistooli; sanatarkka suomennoskin on joskus lystikäs "käännöskukkanen"). Eivätkä aseista useinkaan lopu patruunat, vaan "luodit". (Tämä käsitesekaannus on tosin usein peräisin jo alkukielisestä tekstistä tai repliikistä). Sotaromaanin "The Unknown Soldier" by Väinö Linna wanhassa englanninnoksessa (joka on Lännessä hintava bibliofiilinen harvinaisuus) esiintyy puolestaan ainakin kertaalleen: "Suomi tommygun".


W-W jatkoi kun "Sotavaltio" petti

Patruunan T-65 tapaisesta "jokapaikan höylästä" ounasteltiin tulevan sekasikiö, joka olisi yhtä kelvoton kaikkiin asetyyppeihin ja käyttötarkoituksiin. Kun tilanne Koreassa saatiin hallintaan, alkoivat patruunan tuotekehittelyyn korvamerkityt määrärahat olla aiempaa tiukemmassa. Apuun riensi patruunatehdas Winchester-Western, jonka talous oli "Korean korkeasuhdanteen" ansiosta öky-kunnossa: W-W jatkoi siitä, mihin valtiovallan rahoittamat suunnittelijat olivat jääneet. "Projekti T-65" nimettiin tietenkin siviilinimikkeellä, johon liittyi perinteiseen jenkkityyliin viimeistely-kehittelijän nimi: Winchester.

Kaliberimerkintä .30 oli varattu sotilasnimikkeistössä .30-06 kaliberin patruunalle, kuin myös .30 Carbinelle ja jo wanhentuneelle .30 U.S. Armylle, eli .30-40 Kragille. Winchester ounasteli T-65:n kelpaavan pikapuoliin myöskin kapitulanttikunnalle, korvaamaan hieman aliladatun ja siksi hyötysuhteeltaan vajavaisen .30-06:n. Tämä "Cartridge, Caliber .30" häädyttiin lataamaan pienipaineisemmaksi kuin mitä esim. hylsynkannat kestäisivät, koska 1. maailmansodan aikaan oli valmistettu kahdessakin tehtaassa laadultaan epämääräisiä kiväärejä, joita oli räjähdellyt ampujien käsiin. Pelättiin, että epäkurantteja aseita olisi yhä valmiusvarastoissa, tai myytyinä yksityishenkilöille ylijääminä. Pääsääntöisesti ase kestää vähintään sen paineen, minkä hylsynkanta sietää. Yleensä melkolailla korkeammankin.

Sekoiluiden välttämiseksi omaksuttiin luodin läpimittaan viittaava kaliberilukema .308, joskin sotilaalliseksi nimikkeeksi tuli metrinen: "Cartridge, 7.62 mm, NATO", kun USA:n armeija vuonna 1954 omaksui patruunan Viralliseen Sotilaskäyttöön. "Herrojen kiireiden" hitautta rauhanaikoina kuvaa se tunnettu fakta, että uutta patruunaa ampuva kivääri M14 omaksuttiin vasta vuonna 1957. Siviiliaseita, alkaen pulttilukkoisesta Winchester Model 70:stä ja vipulukkoisesta Model 88:sta, oli ollut tuotannossa jo vuodesta 1952. Alkuperäisimpään esikuvaansa .300 Savageen verrattuna oli .308 Win. huomattavasti tyrnävämpi, nimenomaan tehdasladattuna Olin Corporationin valmistamalla pallojyväisellä ruudilla, jolla päästiin likelle lataustiheyttä 1 gramma/kuutiosenttimetri, tarvitsematta edes rutistaa ruutia kovin ahtaalle.

Koska sallittu pesäpaine oli ainakin 100 ilmakehän verran korkeampi kuin .30-06:n tehdaslatingeille sallittiin, oli hyötysuhde huomattavasti edullisempi, eivätkä luodille kehittyvän lähtönopeuden/ liike-energian lukemat jääneet paljoakaan jälkeen .30-06:sta. Sotilaallisissa käyttötarkoituksissa olivat tunnettuina verrokkeina saksalainen 8 x 33 mm ja venäläinen 7.62 x 39 mm rk-patruuna, joihin verrattuna T-65 ja .308 Winchester oli "norsulatinki" täystehoiseksi ladattuna. Automaattilataavienkin aseiden rekyyli katsottiin kohtuuttoman kovaksi, eikä alle 5-kiloisen aseen sarjatuli ole lainkaan kontrolloitavissa. (Tästä on henkilökohtainenkin havainto).

Patruuna omaksuttiin silti, koska näin vältyttiin erityisen konekiväärinpatruunan jakelun tarpeesta ja siitä aiheutuvan sekoilun mahdollisuudesta. Erityisen rk-patruunan kehittely alkoi jo samoihin aikoihin kuin ensimmäiset M14-kiväärit valmistuivat jakeluun, vuonna 1957. Ehdolla olivat ikätoverit .222 Rem. Mag. ja .223 Remington, joista jälkimmäinen omaksuttiin lopulta myös NATO:n yhtenäispatruunaksi 7.62 mm NATO:n tavoin. Eräs ratkaisumalli 7.62 mm NATO-patruunan ylitehokkuuden haittojen eliminointiin on omaksuttu vain Japanissa: "Rynnäköntorjuntapatruunat", joita voidaan joutua ampumaan ehkäpä sarjatulellakin, on kevytladattu jokseenkin 7.62 x 39 mm "itäpatruunan" tehoisiksi.

Aseen kaasusylinteriin johtavassa tiehyessä on kaksi-asentoinen säätöventtiili (+ kolmas asento "OFF", joka sulkee tiehyen täysin, kuten Sako M92:ssa, kiväärikranaattien ammuntaa varten). Järjestelmä on teoriassa fiksu, mutta tuottaisi käytännössä vaikeuksia ampumatarvikehuoltoon. Ja jos kaasuventtiili on täysin auki, ammuttaessa erehdyksessä täystehopatruunoita, on rekyyli hitonmoinen hevospotku. Ase voi myöskin turmeltua nopeasti, jos erhe toistuu usein. Ennakkotapaus löytyy (Yllätys-Yllätys!) - Suomen ase- & sotahistorian vähäntunnetuilta sivuilta.


Harha-askel "salatiedon polulle"

Suomalaiset onnistuivat rikkomaan ehkä satojakin itselataavia Tokarjev-sotasaaliskiväärejä, ampumalla niillä vääränlajisia patruunoita, vaihtamatta ensin kaasunsäätimen asentoa. Kotimainen D-166 -luodillinen patruuna oli vain osasyyllinen aserikkoihin: Tokarjevit eivät tuottaneet automaattitoimintaa niitä ammuttaessa, ainakaan talvella. Siksipä porattiin sotasaalis-aseiden kaasunsäätimen pienin reikä lähes tupla-suureksi: Jopas alkoi Lyyti kirjoittaa! Poraus ei sinänsä aiheuttanut aserikkoja, jos ammuttiin VAIN raskasluotisia patruunoita, joiden saatteena oli 2.6 grammaa VRT:n kivääriruutia: Ase toimi juuri niinkuin piti, myös talvella ja hieman likastuneenakin.

Mutta kun Kolmannen Vapaussotamme (1941 - 44) alettua oli unohdettu kertoa Tokarjevien uusille peränpitäjille kaasunsäätimeen Suomessa tehdystä muutoksesta, alkoivat aseiden lukonkehykset säröillä ja jopa katkeilla. Rekyylikin sai kipakan iskun luonteen. Luotimateriaalien säästämiseksi oli omaksuttu 9.65 grammaa painavat S-luodit ja lisätty VRT:n kivääriruudin annosta aina 3.2 grammaan asti. (Jos taas ruudista oli pulaa, mutta luotimateriaaleja oli paremmin saatavina, ladattiin patruunat taas 13-grammaisella D-166:illa ja pienemmillä ruutimäärillä. Tällainen "undulaatio" oli käytäntönä koko jatkosodan ajan). Sodan etenemisvaiheessa oli yleistä myös sotasaalispatruunoiden välitön käyttöönotto. Vuosisataisten vihollistemme vakiopatruunoissa oli myös 9.65-grammainen kärkiluoti ja yli 3 gramman annos pyroxyliiniruutia, joka tuotti Tokarjeviin korkeahkon kaasuportti-paineen.

Pienin tai sitä seuraava kaasunsäätimen reiän läpimitta olisi ollut riittävä aikaansaamaan automaattilatauksen. Pienin reikä oli kuitenkin porattu suurintakin avarammaksi, ja se oli yleensä asetettu D-166 -patruunoiden käytön jäljiltä antamaan vähintään kolminkertaisesti riittävän lataus-impulssin aseen liikkuville osille. Joukko-osastojen asekorjaamoille tiedotettiin aseisiin tehdystä muutoksesta joskus vuoden 1942 puolella jakeluun tulleella venäläisen puoliautomaattikiväärin käyttöohjeistolla, jonka sanoma ei kuitenkaan tavoittanut aseiden käyttäjiä, ennenkuin vahingot olivat jo tapahtuneet.

Vielä 50 vuotta myöhemmin oli yleinen uskomus, että Tokarjev-kivääri "on suunnittelu-susi, joka ei kestä suomalaisen raskasluotisen vakiopatruunan ammuntaa". Tosiasiassa tuottivat turmion kevytluotiset patruunat. Legendojen alkuperä on hyvinkin usein pelkkä informaatiokatkos. Näistä tarinoista saisin helposti aikaan kirjan, mutta kirjalle ei yleensä löydy kustantajaa, ellei sen tekijä ole kanta-asiakas niissä pääkaupunki-seudun kapakoissa "missä pilckájat istuwat". Jäsenkortissanikin on karhulla ratsastavan nuijamiehen kuva, eikä punaväriä.


Usein unohdetut kulma-asteet

Mutta nyt harhapolulta itse aiheeseen: Patruunan T-65 hylsy muotoiltiin "hartiakkaammaksi", kuin on .30-06:n luisuolkainen hylsy, joka oli muotoiltu jo ennen IMR-ruutienkaan käyttöönottoa. Niitäkin jäykkäsyttyisemmät pallojyväiset ruudit vaativat säännöllisesti syttyäkseen eräänlaisen "esipuristuksen" (vrt. polttomoottorin sylinteri), joka tuotettiin muotoilemalla hylsyn hartiakulma 20-asteiseksi. .300 Savage-patruunan hylsyn hartiakulma on 30 astetta, eli sisäballistisessa mielessä se olisi ollut erittäinkin edullinen, mutta koska T-65 oli tarkoitettu ansisijaisesti automaattilataaviin aseisiin, otaksuttiin kovin jyrkän hartian tuottavan syöttöhäiriöitä taistelukentän rapaisissa tai hiekkaisissa olosuhteissa, joissa aseet ja patruunat eivät ole mitenkään "kliinisen puhtaita", kuten testilaboratorioissa.

300 Savage olisi sinällään käyttöönomaksuttuna lukeutunut rynnäkkökiväärin patruunoiden luokkaan: Hylsyn pituus 47.5 mm. Hylsyn kaula on varsin lyhyt, mikä tuottaisi vaikeuksia kovin suippokärkisiä luoteja käytettäessä. Hartiakulma 30 astetta tehosti ruudin syttyvyyttä jo siinä määrin, ettei patruunaa olisi tohdittu ladata "täyteen potentiaaliinsa" ylittämättä 3200 ilmakehän maksimipainetta. Hylsynkanta olisi sen kestänyt, kuten aseetkin, mutta .300 Savage oli varsin tavanomainen vipulukkokivääreissä (mm. Savage M-99) ja pumppuluodikoissa (mm. Remington 760), joiden latausliikkeen alkuvaihe olisi vaikeutunut, mikäli käyttöpaine olisi korotettu max. 3600 ilmakehään. Temppu voitiin tehdä T-65:n/ .308 Winchesterin tapauksessa, saaden tuotetuksi erinomaisen edullinen hyötysuhde.

Jos kehitteillä olisi ollut pelkästään rynnärinpatruuna, olisi .300 Savagella ollut mahdollisuuksia sellaisenaankin tulla valituksi, mutta tavoitteena oli täyden hyödyn saaminen uudenlaisista ruudeista ja riittävä osumatarkkuus aina 800 yardin ampumaetäisyyksiin asti, mikä toteutuu käytettäessä patruunaa konekivääreissä ja tarkka-ampujien aseissa. Miksikö .30-06 ei menesty ampumakisoissa yhtä hyvin kuin .308 Winchester? Selitykseksi käynee, paremman puutteessa, patruunan (alkuaan .30-03) suunnittelun ajankohta. Sama pätee myös 7.62 x 53R:n tapauksessa:

Normienmukaiset patruunapesät on mitoitettu vanhanmallisten pyörö- eli ogivaalikärkisten luotien käyttöä ajatellen ylimenokartionsa osalta. Kartio eli muinaissuomeksi "koonillinen suppelo" on pitkä ja loiva. Jos nykyaikainen onttokärkinen suippo tarkkuusluoti istutetaan hylsyyn riittävän syvälle, ajatellen patruunan latauspituutta ja luodin pysyvyyttä hylsyssä, voi joissakin tapauksissa tapahtua luodin "vapaalento" eli vapaahyppy rihloihin, luodin peräpään jo jäätyä hylsynkaulan antamaa tukea vaille, mutta sen saamatta vielä keskitykseen ja ohjaukseen riittävää tukea rihloista. Mitäkö se on?

"Luoti woi täten kääntyä hieman piipunputken sisus-axelista poikkeawaan suuntaan. Ja jo yhden kulma-minutin suuruinen eri-axelisuus tuottaa lähes 30 mm:n poikkeemisen 100 meterin etäisyydellä olewassa pilkka-taulussa, mieli-waltaiseen suuntaan tähtäys-pisteestä". (Selkeä ja yksiselitteinen "muinais-suomi" pitäisi omaksua kapulaisen kapitulanttikielen tilalle, kunhan seuraava Yleisen Aseopin kirja julkaistaan joskus v. 2020. Mieluusti yleiseen kirjakauppa-jakeluun, eikä pelkästään armeijan kantahenkilöstölle!). Toinen vaikeus melkein tai ylikin sadan vuoden ikäisten sotilaspatruuna-konstruktioiden tapauksissa on hylsyjen ylitilavuus, eli oikeinpa arvasit!

Jos patruunat ladataan moderneilla ruudeilla, tavoitteena optimaalinen hyötysuhde, alkaa aseiden rekyyli jo olla siedettävyyden rajoilla. Lisäongelmia tuottavat mm. piipunputken vaipoittuminen, ja piipun kuumenemisesta johtuva lämpöväreilykin, jos esimerkiksi kilpailusäännöt kieltävät optisen tähtäimen käytön. Eikähän likelle piipunsuuta ulottuvaa kiikaritähtäintä ole ollut saatavana melkein sataan vuoteen. Silloin, viime vuosisadan alkuvuosina myi F. Bannermanin firma viimeiset Pohjois-Amerikan sisällissodan aikaiset tosi-pitkät teleskoopit loppuun.

Täyspitkien Springfield Armoryn "putkitähtäinten" tuotantomäärä ei ollut sekään kovin suuri: Tähtäimen lyhyin matkasäätö kiväärissä Model 1903 oli 548.6 metriin, ja 600 yardin ratoja oli USA:ssakin harvassa, vaikka autiomaita kyllä riittäisi. Tämä jesuiittamunkki Lana:n lähes 500 vuoden takainen keksintö, putkitähtäin ristikkojyvällä, eli "linssitön nolla-kiikari", on yhä lähes tuntematon alan kirjallisuudessa.

Siviilipuolella viehättää .308 Win:in monikäyttöisyys (jota koskeva tietämys on lisääntynyt lähes päivittäin pian 20 vuoden ajan), ja usein mainittu runsas luotivalikoima. Ainoa ongelma on rihlannousujen erilaisuus eri valmistajien aseissa; alkuaan 12 tuumaa, sitten myös 10 tuumaa, Sakon "kompromissi" 11 tuumaa ja vaimentimellisten erikoisaseiden jyrkät nousut 8 - 9 tuumaa. Euro-rihlauksille ominainen ja yhtenäinen 240 mm/kierros olisi O.K., mutta vaatisi ehkä lisää urasyvyyttä. Jenkkien .30-40:en ja .30-03:n/.30-06:n 10 tuumaa on myös tarkoituksenmukainen.

Alkuaan oli kaliberiyhdistelmä .30/.308" omaksuttu paperivaipallisten lyijyluotien ammuntaan, joten urasyvyys valikoitui niiden ehdoilla. Eurooppalainen rihlaus kehiteltiin metallivaippaluodeille. Urasyvyys oli sen mukainen, ja rihlannousukin voitiin jyrkentää ilman pelkoa luotien riistäytymisestä rihlojen otteesta. Sitä, että liian jyrkkänousuinen rihlaus huonontaisi aseen käyntitarkkuutta, ei ole koskaan toteennäytetty täysin vakuuttavasti, mutta liian loivan rihlauksen haittavaikutukset pitkiä luoteja ammuttaessa ovat hyvinkin konkreettisia.

1011 MM; PT


Norinco .45:n virityksiä

Norincon onnellinen omistaja jo vuodesta -94, ja nyt on ajatus noussut päähän että pitää saada optinen tähtäin, mikä kestää ja mikä kiinnitys olisi paras. Olen nähnyt kahvaan kiinnitettävän virityksen.... ruma kuin mikä ja toinen oli pultattu kahvarunkoon joka näytti siistiltä mutta reikien tekeminen arveluttaa... kestääkö värkki vai sanooko "räks?"!

Juha

Jos alarunkoon tökitään optisen tähtäimen kiinnityskiskon eli "istukan" asennuspultin reikiä rasitettuihin kohtiin, saattaa runko todellakin väsyä ja sanoa "räks" hyvinkin pian. Täkäläisissä (Joensuu) alan firmoissa löytyy, ikäänkuin pakosta, taitotietoa optisten tähtäinten asennuksiin monensukuisiin aseisiin. Kustakin asevariaatiosta on "haettu ja ympär'käyty" kohdat, joihin näiverretty pultinreikä heikentää kahvarunkoa vähän, tai ei ehkä lainkaan.

Lisätähtäimien kiinnitysosat on yleensä suunniteltu "omasta päästä", pyrkien välttämään edeltäjien tekemiä mokauksia, ja hyödyntäen metallurgian erikoistuntemusta, vapaina ennakkoluukoista joita vielä esiintyy "vasta" sata vuotta käytössä olleita materiaaleja kohtaan. Juuri tämä kiinnitysosien oma tuotanto on se "pakko", joka on pannut pähkäilemään niiden asentamista aseisiin mahdollisimman vähillä lastuamisilla ja mieluiten välttäen hitsauksia tai muita lämmityksiä, jotka kenties turmelevat asemetallin alkuperäisen lämpökäsittelyn: Aikaansaavat rakenneosien pehmenemistä, vääntyilyä, tms.

Mainitut firmat ovat: BR-Tuote Ky ja Ase-Utra, kumpainenkin Joensuussa. Yhteystiedot löytynevät GOW-sivuilta. Huomattakoon, että kysymys- ja vastauspalstallemme tulleet "kaupallisiksi" tulkittavat kysymykset joutuvat yleensä läpiluvun jälkeen siihen "Moolokin kitaan", joka nielee tekstirivejä iankaikkiseen unohdukseen, pidettäessä näppäin "DELETE" alaspainettuna. Läheskään kaikista asemalleista minulla ei ole tietoa eikä tuntumaa: Norinco .45:stä on harsu muistikuva, että kyseessä on Colt M/1911:n klooni, johon lisälaite-asennus onnistuu, kunhan asentaja on ammattitaitoinen, tietävä, kokenut ja tarvittaessa kykenevä improvisaatioihin.

Ettäkö miksi en voi HANKKIA mieskohtaista tuntumaa uus'aikaisiin ampuma-aseisiin? 5.7.1985 päivätty Pohjois-Karjalan Lääninhallituksen Poliisitoimiston myöntämä "voimapaperi" N:o 777 Ca/4333 622 85/Ca Kek lakkasi olemasta voimassa aselakiuudistuksen kautta 09. 01. 1998. (Läänikin on lakkautettu). "Pumaaga" on sentään arkistoituna muistona menneiltä ajoilta. Tyrnävin sen valtuutuksella laillisesti lainassa tutkittavanani ollut ase oli Maxim -09/32:n täysin laulukuntoinen "varsinainen", jonka toimivuus oli todettu aiemmin päivällä kuuden patruunavyöllisen verran ampuen: Ei häiriöitä.

"Uudistettu" ampuma-aselaki ei ilmeisesti tunne tällaista poikkeusmenettelyä, joka mahdollisti aiemmin aseiden rakenteisiin perehtymisen ilman omistussuhdetta (ja siihen liittyvää paperisotaa). Tammikuun 9. päivänä 1998 vahvistetun lain 3. Luvun tarkoittama "asealan elinkeinon harjoittaminen" koskee asekauppiaita ja -tehtailijoita, sekä aseseppiä, ynnä puotipoikia ja kisällejä. Jos ilmoitan ammatikseni: "Toimittaja", lienee ensimmäinen reaktio viranomais-taholta kysymys: "Minkä LEHDENKUSTANTAJAN palkkalistoilla?" Nooh, eipä tämä aseettomuus, ynnä oikeudettomuus aserakenteiden tutkiskeluun "keljani" rauhassa ja hiljaisuudessa, ole pahemmin haitannut varsinaista toimituksellista työtäni. On se toki nostanut innon yllyttää ihmisiä Suomen asepolitiikan normalisointiin (esi-bobrikoviaaniseen olotilaan) KAIKIN käytettävissämme olevin keinoin!

Oikeudettomuuteni asekäpistelyyn on "Force Majeure"- oikeutus niiden kysymysten "jyräämiseen", joissa tivataan mielipidettäni jostakin varusesineestä, tai: "Kuka tuo maahan, paljonko maksaa ja montako laukausta kestää ampua?" Olen jo perinpohjin kyllästynyt vastaamaan totuudenmukaisesti, että: "En tiedä!", ja kun jonossa on ruuhkaksi asti kyselyitä aiheista, joista: "Jotakin ehkä tietäisin", olen täten oikeutettu valikoimaan käsiteltävän materiaalin aiempaakin tiheämmällä seulalla.

0911 MM; PT


"Kohta ompi mulla automobiil'/ ja revolli.!"

Hei! Olen tässä suunnitellut hankkivani .22-kaliiberisen revolverin täytettyäni 18. Voisitko luetella muutamia halpoja Suomesta saatavia revolverimalleja?

Nimim. "Rullapyssyn suosija"

Aivan huokeimpiin "reikäsinkkeihin" ei pidä retkahtaa, vaan reikäRAUTA sen olla pitää! Halvimmasta päästä lienee NEF Ultra. Ruger New Model Single Six:in kahva- ja kehysrunkojen materiaalista en tiedä. Kysäise vaikkapa Asetalo Oy:ltä, lankapuh. 03 47 55 371, että "tarttuuko runko magneettirautaan?". Colt lienee lopettelemassa käsiasetuotantoaan ja Smith & Wesson on julistettu saartoon eli boikottiin aseharrastajien taholla. .22-kaliberisten jenkkirivollien valikoima on näinollen kutistumaan päin. Pistoolien sortimentti olisi runsaampi.

Piekkarinpatruunoita ampuvia revolvereja hankkivat nykyisin enimmäkseen metsästäjät lopetusaseiksi. "Raudan äärellä rakennettu" NEF on tämän aselajin suosikki. Kaksikin mallia on jo "muutamia", eikä käytettävissäni ole vielä vuoden lopullakaan kuin yhden firman tuotekuvasto.

P.S. Toimituksen valitsema otsikko on peräisin Johan Alfred Tannerin kupletista "Siirtolaisen meno", ilmeisesti 1. maailmansodan vuosilta, koskapa Hankoniemeltä lähtevän laivan törmääminen "miinaan taikka torpeedoon" oli mahdollista, mutta toivorikas maastamuuttaja rehenteli "lentelevänsä koneella" kotimaahan palattuaan. Revolli olikin monilla paluumuuttajilla tuomisinaan. Automobiili joillakin. Lentokone hyvin harvoilla. Useimmat emigrantit haudattiin Uuden Mantereen multaan.

Monet myös Karjalan Työkansan Kommuunin Petroskoin Hiilisuohon tai Siperian suokuoppiin; teloitettuina "kansanvihollisina". Fiksuimmat pelastuivat, koska eivät vaihtaneet USA:n, Suomen tai Kanadan kansalaisuutta Orjalan Kaluilla (= sirppi & vasara) kaunistettuun punakantiseen passiin, jonka haltijalla ei yleensä ollut paluuta kapitalistisen riistovallan alle, vaan kohtalonaan retkeily orjaleirien saaristossa. Onnekkaimmat teloitettiin lyhytaikaisempien kidutusten jälkeen...

1711 MM; PT



Lisää >>

<< Uusimmat  Osa 24 >>  Osa 23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwriters >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>