<< Uusimmat  Osa 35 >>  34 >>  33 >>  32 >>  31 >>   30 >>  29 >>  28 >>  27>>  26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>   19 >>    18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>

TOKKO TIETOA ON?

"G.O.W.":n kysymys- ja vastauspalstaa toimittaa: P. T. Kekkonen.
Kirjepostiosoite: GOW, PL 525, 80161 Joensuu

Osa 36, päivitetty 09.09.2001

WINCHESTER 95:n panostus ja tukin vaikutus tarkkuuteen

Selatessani vanhoja kysymyksiä ja vastauksia, huomasin osassa 22 maininnan, että olet joskus kirjoittanut Urheilumetsästäjään jutunpätkän aiheesta Winchester 1895:n makasiinin täytöstä ilman kampoja. Olisikohan mitenkään mahdollista saada samaa tietoa myös näin sähköisesti? Omasta ryssänwinsustani poistettiin nimittäin kamman ohjuritkin lukon päälle kiinnitetyn "haamurengas"-diopterin asennuksen yhteydessä.

Mihin muuten perustuu kaksiosaisen tukin (á la vipulukko- tai pumppukiväärit) väitetty huonompi tarkkuus yksiosaiseen verrattuna? Onko tukilla lopultakaan suurta merkitystä, vai onko kyse lukkomekanismien tarkkuuspotentiaalista. Meinaan, kyllähän suurin osa kertalaukeavista maaliinammuntatussareista oli kaksiosaisella tukilla eikä niiden tarkkuudesta liene isommin valitettu.

Terveisin, Jari H.

  Ryssän Winsu oli ainoa Winchester Model 1895:n variaatio, jossa ovat "kampakorvakkeet" tilaajan vaatimuksesta. Alkuperäisten panostusohjeiden mukaan työnnetään patruunan hylsynkanta sisään joustavien syöttöramppien välisen raon levitetystä kohdasta, pidellen patruunaa pystyssä luotipää ylöspäin. Sitten vedetään patruunaa taaksepäin, sitä edelleen pystyssä pidellen, kunnes kantalaipan reuna koskettaa lukon päähän. Lopuksi "kaadetaan" patruuna eteenpäin kevyesti peukalolla tönäisten.

Jos ase halutaan jättää lataamattomaksi (lipastaminen ei VIELÄ ole lataamista), panostetaan makasiini vain neljällä patruunalla. Viideskin työnnetään ramppien väliseen rakoon pystyasennossa. Sen hylsynkannalla painetaan alla olevaa patruunaa niin syvälle makasiiniin, ettei sulkeutuva lukko siihen ulotu. Lukkoa liikautetaan tuuman verran eteenpäin, nyppäistään pystyssä oleva patruuna pois jousiramppien välistä ja pannaan taskuun tai vyöhön. Lopuksi suljetaan lukko täysin ja lepuutetaan hana puolivireeseen.

Muunmuassa metsästyslainsäädännön tulkinnassa, aikana jolloin säädöksiä vielä valmisteltiin työryhmässä, oli yhteisenä näkemyksenä, että ase on LADATTU vasta silloin kun sen patruunapesässä on ampumavalmis patruuna. Makasiinin alituinen tyhjentely ja uudelleenpanostus tuottaa vaaratilanteita. (Säädöksien nykyistä tulkintaa en tunne, eikä asia enää ihmeemmin kiinnostakaan). Tulkoon vielä mainituksi, että pikakiväärin L/S -26 lippaaseen voidaan panostaa jopa toistakymmentä patruunaa samalla konstilla kuin Winchester M 1895:n makasiiniin. Pers'kohtainen ennätys on 15 patruunaa, eli "viittä vaille".

Kiväärintukin yksi- tai kaksipuisuudella ei ole merkitystä saatavilla olevaan osumatarkkuuteen nähden. Esimerkiksi ranskalaisessa LEBEL M'le 1886:ssa oli kaksipuinen tukki; BERTHIÉR-malleissa yksipuinen, mutta St ÉTIENNE (MAS) M'le 1936:ssa jälleen kaksipuinen. Englantilaisissa LEE-ENFIELD:eissä on perä myöskin erillinen. Kaksipuisella tukilla varustettuja metsästysaseita voisi luetella leegion; myöskin keski-eurooppalaisia pulttilukkoluodikoita, jotka eivät edusta valikoiman huonoimmistoa. Eivät ole ainakaan halpoja "jokamiehen pössyköitä", vaan pikemminkin kerska-aseita.

Selvittämättä on jäänyt, ja jääneekin, mistä ja miltä aikakaudelta ovat lähtöisin uskomukset kaksipuisella tukilla varustettujen kiväärien epätarkkuudesta. Tuommoista "hugaa" lienee levitetty jo ainakin sadan vuoden ajan.

2608 MMI; PT



Kuparivaippaluotien nikkelisilaus

Usein on mainittu ohuesti nikkelillä pinnoitettu kuparivaippaluoti parhaaksi piippukitkan yhdenmukaisuuden suhteen. Vaipoittaa myös piipunreikää kaikkein vähiten? Voiko pinnoituksen tehdä itse tehdastekoiseen kuparivaippaluotiin galvanoimalla?

Mitä ainetta kipossa pitää olla, jotta toi pinnoitus onnistuu? Tavallista vettä? Patteriksi siis riittää 1,5 voltin sormipatteri?

Terveisin, Jussi (PV)

  Kun vaippametallin vertailuita tehtiin Saksassa, Berliinissä, Kuninkaallisella Spandaun Varikolla 1886 - 87, oli sotilaskiväärin luodin lähtönopeus keskimäärin 600 m/s tienoilla, joten piipun vaipoittuminen ei ollut VIELÄ ongelma. Siitä TULI kyllä riesa ja vitsaus, kun lähtönopeudet alkoivat kasvaa 1900-luvun alkuvuosina 900 m/s tienoille, etenkin kun kupari ja nikkeli sekoitettiin toisiinsa "maillechort"-lejeeringiksi, eikä niitä siis enää kerrostettu päällekkäin. Tämä kerrostus ("laminointi" tai "pläteeraus") suoritettiin siinä vaiheessa, kun vaippa-aines oli vielä useamman millimetrin paksuisena kupariplootuna, josta se kuumavalssattiin lopulliseen paksuuteensa.

Sen pintaa käsiteltiin jollain hapolla tai juoksutteella ja päälle asetettiin ohuempi nikkelilaatta. Nämä kuumennettiin suunnilleen tuoreen lakritsiremmin kovuisiksi ja valssattiin yhteen. Laminoidusta levystä leikattiin kapeita "rainoja", joista sitten lävistettiin irti kolikon kokoisia ja näköisiä vaippa-aihioita. Laminoitu nikkelikerros pysyi kuparivaipan pinnalla tiukasti "kuin syntymäsaasta" (mitä tämä viihdekirjoista tuttu termi sitten lieneekin tarkoittanutkin; "perisyntiä" ehkäpä?). Kuumavalssaamalla laminoidaan myös kuparinikkeli- tai kuparisilaus meltoteräs-levyn pinnalle "teräsvaippojen" ainekseksi; mahdollisesti jopa "plootun" molemmille puolilla.

Alhaisilla nopeuksilla ammuttavien supu- ja puolipanospatruunoiden luotien kuparivaipat voidaan silata galvaanisesti eli sähköisesti vaikkapa kahvikupissa tai lautasella, "papu kerrallaan". Silkassa vedessä ei sähkövirta kulje mihinkään: Tarvitaan jotain nikkelisuolaa ja joitakin apuaineita sisältävää elektrolyyttiä, josta saostuu nikkelimetallia miinus-johtimesta nesteessä roikotetun luodin pinnalle. Elektrolyyttiliuos köyhtyisi tietenkin melko pian "mauttomaksi", ellei siihen lisättäisi nikkelimetallia plussa-johtimen päässä nesteessä uitettavasta anoodista. Siitä liukenee elektrolyyttiin nikkeliä samaan tahtiin kuin sitä kerrostuu luodin pinnalle.

"Kylvyn" koostumus pysyy muuttumattomana lähes ikuisesti, ellei se saastu, tai ellei siitä haihdu pois vettä, jota voi lisätä tarvittaessa. "Akkuvesi" on riittävän puhdasta elektrolyytti-kylpyyn. Elektrolyyttiliuosten reseptejä löytyisi 1920-luvun keskivaiheilla julkaistusta kirjasta "METALLILLA PÄÄLLYSTÄMINEN". (Voi löytyä lainakirjaston kellarivarastosta. Tekijän nimi on unohtunut; joku saksalainen. Kirja opastaa lähinnä teollisissa mittasuhteissa tapahtuvaan galvaaniseen pinnoitukseen). Ennen niklausta luodit tietenkin pestään puhtaiksi rasvasta esim. lipeäliuoksella (= konetiskaus-aineella) ja huuhdellaan puhtaalla juoksevalla vedellä.

Suosittelen kääntymään jonkin kaupallisen niklaamon puoleen, jos suostuisivat myymään vaikkapa litran pullollisen vihreää elektrolyyttiliuosta (ei maksa paljon, koska sen kemikaalit on ostettu tukusta, eikä apteekista), ja muutamia rosoisen lapamadon pätkän näköisiä & kokoisia nikkeli-anoodin "jämiä". (Alkuaan on anoodi suunnilleen majavanhännän kokoinen kisko, mutta siitä syöpyy vähitellen pois metallia, kunnes jäljellä on vain ohut, harmaa, rokonarpinen, nauhamainen jämä). Nämä tarvikkeet riittävät pienimuotoiseen kotitarve-kokeiluun. Kippo täytetään noin senttiä vaille täyteen liuosta. Anoodin jämä taivutetaan roikkumaan nesteessä ainakin 50 mm:n pituudelta.

Plussa-piuha kiinnitetään anoodin siihen päähän, joka roikkuu kipon reunan ulkopuolella. Kuparilanka ei saa olla kosketuksissa elektrolyyttiliuokseen. Siitä liukenisi kuparia, joka voi "saastuttaa" elektrolyytin, ja vaikka mieli tekisi käyttää vähäarvoisia 10 pennin kolikoita anoodeina, niin enpä suosittele! Kolikkometalli sisältää huomattavan pitoisuuden kuparia. Jollakin pilaantuneella liuotin-satsilla voit sentään kokeilla, josko luotien galvaaninen kupari-niklaus onnistuisi. Koska piuhat eivät ole kovin pitkät, ja etäisyys anoodista katoodiin (= luotiin) on vain muutamia senttimetrejä, riittää jännitteeksi 1.5 volttia. (Havainto perustuu niukanlaiseen kokemukseen, joten ylläoleva lausunto on vain suuntaa antava). "Sormiparisto" voi ehtyä melko pian. Suositeltavaa on varata paksuimmankaliberisia Duracell:ejä ainakin parin kappaleen pakkaus, jos kokeilut suuremmilla virranvoimakkuuksilla tai 3 voltin jännitteellä tuottaisivat vaikkapa kauniimman lopputuloksen. (Itse sain himmeähkön "hopeanharmaan" pinnan, mutta kiiltoa en tavoitellutkaan).

Virrantiheys tuplataan kytkemällä paristot rinnan. Jännite tuplautuu kytkemällä kaksi Duracelliä sarjaan (= jälkimmäisen tappi kiinni etummaisen perään. Etummaisen tapista piuha nikkelinauhaan, taemman perästä tapsi luodinpitimeen). Luotia voidaan pidellä kärjestään pihdeillä, pinseteillä tai kynsileikkurilla, koska tarpeenhan on niklata vain sen liereä, rihloihin uurtuva osuus; sekin melko ohuelti. Miinus-piuha koplataan siis tähän luodinpitimeen. Varsinainen niklaus vie aikaa vain 3 - 5 sekuntia per luoti, eli proseduuri on pikainen kastaminen ja 180 asteen käännös, sekä luodin nosto ylös liuoksesta, ynnä sen tipauttaminen puhtaaseen huuhteluveteen lopputuloksen silmämääräisen tarkistuksen jälkeen.

Kun prosessi alkaa kehittyä rutiininomaiseksi, ei läheskään jokaista luotia tarvitse tarkistaa. Mainittu puolikierroksen käännös kaston ja noston välillä on (ehkä) tarpeen tasapaksun pinnan aikaansaamiseksi. Vastuksellisessa elektrolyytissa pyrkii virta kulkemaan mahdollisimman suoraa reittiä nikkeli-anoodista luodin pinnalle. Jos nikkelinauha muotoillaan rengasmaiseksi, riittää pelkkä luodin kastaminen ilman kiertoa. Tässäpä alku-oppi: Kokemus opettaa lisää...

Niklatut luodit kauhotaan työn päätyttyä keräilyastiasta, ja huuhdellaan vielä kertaalleen juoksevalla vedellä, koska elektrolyytin hivenaineet voivat olla epäterveellisiä, ja nikkelisuolakin saattaa kehittyä allergeeniksi, jos siihen on geneettisiä taipumuksia. (Jotkut yliherkistyvät kosketukselle jopa metalliseen nikkeliin). Kumikäsineiden ja suojalasien käyttö ovat itsestäänselvyyksiä. Varusteisiin kuuluu lisäksi esimerkiksi rautalangasta muotoiltu "haavi", jolla kalastetaan ylös kipon pohjalle pitimestä vahingossa tipahtanut luoti, ennenkuin sen vaipasta ehtii liueta kuparia liemen sekaan. Riittävän pitkät niklatut pinsetitkin käyvät toki kalastusvälineeksi.

3008 MMI; PT



"Ruohoaavikon puhvelipyssy"

Kiitos lähettämistäsi tiedoista. Odotellessani seuraavaa kauppaan saapuvaa ruutilähetystä, jossa toivottavasti on tilaamani N310, ulkoilutin välillä suustaladattavaani. Tästä, yllätys yllätys, muljahti mieleeni kysymyksiä:

1. Kuinka vaarallisia mustan ruudin palamisjäännökset ovat aseen piipulle? Olen monelta taholta kuullut ja lukenut, että aseen piippu pitäisi pestä välittömästi ampumisen jälkeen. Aikamääre "välittömästi" on suhteellinen käsite. Puhdistus joka laukauksen, rullallisen, päivän jälkeen? Riittääkö väliaikaiseksi kenttäpuhdistukseksi ammunnan päätyttyä märällä rätillä rassaus ja piipun rasvaus Bore Butterilla? Onko muuten tämä "piippuvoi" sinulle tuttu? Se on hyvää ainetta, mutta myös kallista. Tuubin tekstin mukaan se on luonnontuotetta. En kai vaan ole ostanut hajustettua naudanrasvaa miljoona markkaa/kilo? Mitä rasvaa mahtoivat käyttää alkuperäisellä Hawkenilla ampuneet 1700-luvulla?

1. Jos ruuti on laadukasta (puhkuu valkoista eikä harmajaa savua, eikä palojäänteistä löydy keittosuolapisaroita), voi asetta säilyttää puhdistamattomana ja edes varastorasvaamatta sitä ammunnan jälkeen kuivassa paikassa pitkänkin ajan. Nykyiset perkussio-nallithan ovat ruostuttamattomia ja syövyttämättömiä. Mustanruudin karsta suojeli piippurautaa tai -terästä jopa entisaikaisten elohopeafulminaatti- ja kloraattinallien syövyttävältä vaikutukselta. Itsellänikin oli aikoinaan .50-kaliberinen italialainen HAWKEN-replika, jolla ammuimme mm. Joensuun Urheilutalon kellarin sisäradalla, eli "Lepakkoluolassa", joka oli vain betoniseinäinen ja -lattiainen kapea tunneli.

(Nykyinen Torikatu 33:n SAR on siihen verrattuna "ampumaparatiisi" lataamotiloineen, myymälöineen, cafeterioineen ja asesepän palveluineen. Yesh; asepajakin toimii saman katon alla. Eikä maalitauluille tarvitse kävellä. Sähkövinssit tuovat ne ampujan paikattaviksi, ja taulun voi pysäyttää haluamalleen etäisyydelle 0 - 25 metriin).

Piekkaritestejä ERÄ-lehteen tehtäessä oli kapeassa tunnelissa räpsytelty jo parin vuoden ajan kai toistakymmentä tuhatta laukausta, plus pistooleilla (mm. 9 x 19 mm Ukko-F.N:llä) ammutut laukaukset, plus .308 Win-luodikoiden supulatingit, mutta vasta muutamien viiskymppisen "LYMAN PLAINS RIFLE:n" kauheiden jyrähdysten jälkeen häädyimme tutkimaan ovenpieliä, josko löytyisi tuulettimen tai imurin käynnistysnappula. Löytyihän se! "Luola" oli jo niin täynnä savua, ettei maalitauluja tahtonut erottaa. Taustavalot häämöttivät heikosti sauhun läpi ennen imurin olemassaolon äkkäämistä. Latinkina oli VAIN 2.0 grammaa romanialaista mustaruutia per pamaus.

(Maksoi markan/kg, ostettuna toimintaansa lopettelevasta urheiluliikkeestä, eikä ostolupia kyselty. Leiviskäinen ruutierä oli poistettu kirjanpidosta: Se olisi päätynyt vielä samana iltana kaatopaikalle tuhottavaksi). Luodit olivat valmiina ostettuja puristelyijyisiä HAENDLER & NATERMANN-kuulia, sekä itse valettuja LEE R.E.A.L:eja. Liukaste oli sekoitettu "näppituntumalla", sulatetuista kynttilänpätkistä ja auton vaihteistoöljystä konevispilällä hämmentäen, ainoana kriteerinä riittävä liukkaus. Lämpimällä säällä pyrki öljy "hikoilemaan" seoksen pinnalle, mutta kun sotkua säilytettiin tiiviissä peltirasiassa ja sen pinta peitettiin farkkukankaisilla tiivistelapuilla aina radalle, "Luolalle" tai mökille lähdettäessä, ei tuosta hikoilusta koitunut haittaa.

Räytyvän kesävoin tapaista oli minunkin liukasteeni ainakin hellesäällä, ja jokseenkin kuin jääkaappimargariinia sisäradan + 20 C:n lämpötilassa. Eikä ollut pahan kallista. "Bore Butterista" en ole koskaan kuullutkaan, saati sitä nähnyt, haistanut, maistanut tai sormenpäitteni välissä hieromalla tutkinut. Kummempiin analyyseihin ei olisi varaa, mutta ei tarvettakaan. Niin; muuten steariinikin on luonnontuote, jota on mm. meijerivoissa melkoinen pitoisuus. Samoin talissa ja naudanrasvassa. Paraffiini puolestaan on maaöljytuote, mutta luonnostahan se öljykin ylös pumpataan. Tutkistelinpa hieman maitotalous-teknologiaa, vihellellen wanhaa, paikoin kaksimielistä viisua:

    "Trallallei ja trallallei/ KIRNUA, KIRNUA, KIRNUA vaan..!"
    (Refrängi kupletista: "Himpun Verran", by IIVARI KAINULAINEN).

"Butteria" voi kirnuta esimerkiksi KOKKI- tai KULTAMUNKKI-paistorasvasta sekä (luomu-tuotetta haluttaessa) vaikkapa soijaöljystä, jolla sulatettua rasvaa notkistetaan tarmokkaasti hämmentäen. Liraus vettä pitää heittää sekaan (mittakupista, eikä "etuveitikasta"). Sisältäähän meijerivoikin vettä 16 - 18 p-% Vesipitoisuus lienee tuo Bore Butterin pikku salaisuus, jonka ansiosta se on erityisen soveliasta mustaruutiaseisiin: Ehkäisee ruuti-noen "korppuuntumisen" piipunputkeen. Vettä lisätään tupla-määrä öljyyn varrattuna, annostellen tilavuuden mukaan.

"Meijerin" kalustoon kuuluu lämpömittari, jonka asteikko yltää hieman yli + 100 Celsiuksen. Puolen kilon rasvapakettia kohti mitataan puoli desilitraa öljyä. Desilitra per kg siis. Kokemus osoittaa käytön myötä, onko tarvetta lisätä tai ehkä vähentää "piippuvoin" öljypitoisuutta, eli sen notkeutta. "Kesävoi" saa olla jähmeämpää kuin viileällä kelillä käytettävä liukaste.

Rasva ja öljy sekoitetaan keskenään suunnilleen veden kiehumispisteessä perinpohjaisesti. Sitten alennetaan lämpötila n. + 80 C:een ja aletaan lirutella kylmää vettä liukasteseokseen, sitä koko ajan konevispilällä "vaivaten". Puolen kilon rasvapakettia kohti voi tarjota desilitran vettä. Nyt kattila pois liedeltä ja mieluusti pikajäähdytys, upottamalla kattila kylmään veteen, joka ulottuu lähelle sen reunoja. Seoksen vispaamista jatketaan vielä sen jäähtyessäkin, kunnes se alkaa selvästi jäykistyä. Prosessi poikkeaa voin vaivaamisesta siinä suhteessa, että kotitekoista "piippuvoita" EI SAA SUOLATA.

Vielä toviksi omiin muistelmiini "puhveliväljästä": Kerran syksyllä radalta tultuani nostin sen eteisen seinän kiinnityskoukkuihin puhdistamatta tai edes varastorasvaamatta asetta. Siihen se sitten unohtui talven ajaksi (6 - 7 kk). Keväällä oli piipunputki harmaan karstan peittämä, vaatien moninkertaisen kuumavesi-huuhtelun ja pesun omatekoisella öljyemulsiolla. Arvelin reiän ehkäpä syöpyneen jonkin verran, mutta vähäinen syöpyneisyys ei tunnetusti huononna aseen osumatarkkuutta lainkaan, ellei kyseessä ole "lämpö-eroosio", jonka todennäköisyys on varsin teoreettinen. Suurella vaivalla väänsin aseen "ruuperän" irti, ja kurkistin reikään. Ei vähäisintäkään syöpymää. "Luokka: Nolla!".

Keskuslämmitetyn kaupunkiasunnon ilma on ainakin talvis-aikaan niin kuivaa, että se korppuunnuttaa mustaruudin palojäänteet kovaksi karstaksi, joka pikemminkin suojelee kuin syövyttää nykyaikaisia, kromilla ja molybdeenilla seostettuja piipputeräksiä. Koska ruuperä (= kierteillä kiinnitetty perätulppa) oli saatu irti, suoritin piipun lyijytappi-kolvauksen, reiän saamiseksi hieman suuhunpäin ahtautuvaksi. "Maaliinammunta-tussarien" piiputhan kolvattiin Wanhaan Hywään Aikaan tällä tavoin jo tehtaassa lähes säännönmukaisesti. Osasivat taitavimmat pyssymestarit hioa jopa rihlankuurnat hieman suuhunpäin kapeneviksi, ja osaan tuon tempun itsekin. Puhvelipyssyyn riitti se, että piipunsuusta sisään työnnetty LEE REAL-luoti kulki noin 10 cm:n verran syvemmälle jo selvästi vähenevällä vastuksella ja siitä alemmas teräksisen 7 mm:n läpimittaisen latausrassin painon työntämänä piipun peräpään läpi.

"Great Plain:in" eli "Ruoho-aavikon" puhvelinmetsästäjät kyllästivät luodikon piippuun työnnettävää luotia ympäröivän pellavatilkun yleensä puhvelin eli biisonin rasvalla, taikka mussuttelivat sen kosteaksi suussaan, jos esileikatut rasvatilkut olivat loppuneet aseen perään koverretusta, messinkikantisesta "tilkkulokerosta" (lontooksi "patch box"), jossa voitiin kuljettaa myös piilukkopyssyjen piikiviä, mutta mieluusti ei perkussioluodikoiden irtonalleja. Kangastilkkujen rasva olisi flegmatoinut niiden sytytysmassan jopa täysin tehottomaksi.

Peltirasiaan pakattuja nalleja voitiin säilyttää rasvatilkkujen seassakin, mutta ainakin päivittäiseen jahtiin tarvitut "käyttönallit" kuljetettiin erityiseen nahkaiseen "nalliremmiin" meistettyihin reikiin painettuina. Remmi toimi usein myös ruutisarven tai -pullon kantohihnana. Puhveleita eli biisoneita metsästettiin ratsain, jolloin irtonallien kanssa näprääminen olisi ollut perin hankalaa, kun samalla piti hallita hevostakin. Eipä ihme siis, että piilukko-luodikoita suosittiin aina "takatuppari-pyssyjen" (alkuun SHARPS-luodikon Model 1848) yleistymiseen saakka. (PT)


Arto kysyy: Jos piipussa on kuivaa palamisjätettä, lienee kemiallinen syöpyminen aika hidasta? Samoin luulisi olevan asian, jos piipun peittää jonkin rasvan ja palojätteen muodostama "taikina". Jos piipun pinta on niin hirveän arkaa korroosiolle, miksi maailmassa on miljoonia vanhoja mustaruutiaseita, joiden piiput ovat vielä täysin käyttökelpoisessa kunnossa? Vaikea kuvitella, että entisajan metsästäjät alkoivat keittää vettä ja rassata piippua metsässä ammuttuaan luodikollaan ensimmäisen laukauksen.

Olen huomannut, että suustaladattava .50 Hawken-luodikkoni (Italialainen kopio) ampuu tarkimmin silloin, kun sipaisen piipusta isommat noet joka laukauksen jälkeen suussani märäksi mutustellulla kankaanpalalla (suosittelen epä-ekologista kertakäyttöä). Sitten mitallinen ruutia piipun perälle kupariputkea pitkin, Minie-luoti päälle ja lopuksi Bore Butteria kevyt kerros piipun(sisä)pintaan. Aseen rihlannousu on tarkoitettu palloluodeille, mutta em. latauksella ase on tarkempi kuin minä. Aiheutanko kuolaamisellani piipun syöpymisen rikkihapon vaikutuksesta (pesen hampaani säännöllisesti, tarkoitan tässä mustan ruudin jätöksistä ja vedestä syntyvää happoa)?


Vastaus 1B: Alkuosaan tuli jo vastatuksi. Wanhat rautapiippuiset musketitkaan eivät olleet niin KAUHEAN arkoja syöpymään, kuin kirjallisuudessa kauhu-kuvaillaan. Joissain maissa suojattiin piipunreikä sateelta shampanjapullon korkin mallisella puutulpalla, ranskankieliseltä nimeltään TOMPION. (Tarkoitti alkuaan pihkatulppaa, jolla talviunta nukkuva karhu ehkäisee "isomman vahingon" karkaamiseen talvipesään. Sana TAMPOONI on kehittynyt tästä termistä. Tarkoitti alkuaan tukkoa, jolla pysäyttiin itsepintainen nenä-verenvuoto nenänielun puolelle. Sittemmin omaksuttiin neljän viikon välein suoritettava omatoiminen tamponointi myös gynekologian alalle).

Läheskään kaikissa maissa ei piipunsuun tamponointia katsottu kuitenkaan tarpeelliseksi. Kuumalla vedellä tai muulla nesteellä (Ruotsin armeijan wanhojen ohjesääntöjen mukaan kiehuvalla "lirulla"; joissain maissa laimennetulla viinietikalla) peseminen oli tarpeen vain kun ruudin palojäänteet olivat korppuuntuneet musketin piippuun niin paksulti, että lataaminen jopa alamittaisella "kenttäkuulalla" alkoi vaikeutua. (Ruotsalainen menetelmä voi kauhistuttaa, mutta muistettakoon sotilaiden "proviantti-ransuuniin" päivittäin kuuluva n. 6 litran olut-annos: "Liru" oli lähestulkoon puhdasta tai erittäin niukkasuolaista vettä. Pesun jälkeen voideltiin musketin piipunputki puuöljyllä eli huokeahintaisimmalla oliiviöljyllä, tai lehmänsorkka-öljyllä, jolla liukastettiin myös laukaisukoneiston liikkuvat osat).

Kunhan kehittelet huokean kotikeittoisen version "Piippuvoista" (hinnaksi muodostuu alle 40 mk/kg), tarvitset tuskin enää nuohota piippua "kuolarätillä". Täytä Minié-luodin peräontelo ja sen rasvaurat luotiliukasteella, jota on vara "törsätä", toisin kuin ilmeisen sika-hintaista tuontivalmistetta. Piippuun jää tällöin valmis liukastekerros seuraavaa latinkia varten, kuten BERDAN-kiväärillä ammuttaessa Wanhan Kaartin aikaan. Jos liukaste sekoittuu liian notkeaksi, ja uhkana on ruudin turmeltuminen, hanki 13 mm "reikäpaska" eli lävistysrauta ja stanssaa sillä vaikkapa maitotölkin pahvista ruudinpäällisiä/luodin alapuolisia välilevyjä. Kun ruuti on valutettu kupariputkea pitkin (muillekin "nokikeppi-ampujille" suositeltava menetelmä) piipun "patentti-ruuperän" syvennykseen, aseta pahvilappu piipunsuulle ja työnnä sisään. (Ei haittaa, vaikka menisi vähän vinoon. TAKUULLA suoristuu!) Sitten luoti piipunsuuhun, ja latausrassilla ruutipanokseen/ "ruuperän" syvennyksen reunoihin asti, jos syvennys on täynnä tai hiukan vajaa.

Jos aseesi on samanmallinen kuin omani oli, sen rihlannousu on 48 tuumaa eli n. 1.2 metriä per kierros. Se on riittävän jyrkkä vakauttamaan kaikki .50-kaliberisille suustaladattaville pitkille replika-aseille kehitetyt luodit: LEE:n ja LYMAN:in pötköluoditkin, ja mitä niitä lieneekään. Minié-luodista mainittakoon, että se on alkuaan mitoitettu ammuttavaksi paperivaippaisena: Sotilaskiväärien paperihylsypatruunoiden luodinpuoleinen pää oli aikoinaan kyllästetty luotiliukasteella, ja luoti oli patruunassa "väärinpäin" - kärki ruutiin päin. Patruunan hylsy revittiin auki toisesta päästään (yleensä hampailla) ja ruuti valutettiin piippuun. Patruuna käännettiin sitten toisin päin ja työnnettiin piipunsuuhun.

Hylsypaperia rypisteltiin ja luoti työnnettiin piippuun, ruutipanokseen asti. Latausrassilla juntattiin hylsypaperi "etulatingiksi", joka esti luodin putoamisen piipusta esimerkiksi ratsastettaessa, pidellen karabiinia satulakotelossa suu alaspäin. Aserikkoon johtava tapaus oli usein luodin liukuminen pitkälti irralleen ruutipanoksesta, jopa piipunputken puoliväliin. Mustanruudinkin detonaatiopaine pystyy olemaan 6500 ilmakehän luokkaa, jos kohta piippun repeäminen tai katkeaminen oli yleensä mekaaninen tapahtuma: Osittain nestemäisessä, osittain pölymäisessä tilassa oleva ruutilatinki tai sen kiinteät jäänteet iskeytyivät luodin peräpäähän, tuottaen turmeluksen materiaaliltaan heikolle ja yleensä ohutseinämäiselle suulataus-aseen piipulle. "Etulatinki" oli siksi tarpeellisempi kuin välitulppa.

Sinulta lienee jäänyt lukematta kirja "ARMA FENNICA 2. SOTILASASEET", koonnut TIMO HYYTINEN? Siitä voi löytyä jotain "nokikeppi-ampujia" kiinnostavaa kuva-aineistoa, alkaen sivulta 22. Lisää löytyy sivuilta 32 - 39. Käväisepä lainakirjastossa katsomassa tai kysäisemässä, josko teosta löytyisi. Kaukolainaankin sen voi tilata, ellei ole hyllyssä tai lainassa. Piirrokset ja pienellä painetut kuvatekstit ovat omia "wanhoja syntejäni". Selontekoa esim. sveitsiläisen professori WILDT:in latausmenetelmästä ei liene julkaistu missään muussa suomenkielisessä painetussa lähteessä. Se perustuu pelkän veden käyttöön lappuun käärityn luodin liukasteena. Minié- ja Lorenz-luotien käyttööntulon takia jäi Wildt:in menetelmä lyhytikäiseksi ja yleensä unohduksiin - paitsi sveitsiläisten urheiluampujien piirissä.

Mustanruudin jätöksistä ja vedestä syntyy lievästi emäksinen kalium-polysulfiidiliuos, eikä siis rikkihappoa! Syövyttäviä tai ruostuttavia aineksia ovat ruokasuola (natriumkloriidi), jota on voinut olla mustanruudin salpietarissa, tai kaliumkloriidi, joka on peräisin nallimassasta. (Ei käytetä nykyaikaisissa nalleissa). Elohopeanallien räjähdys-elohopean jäänteet eivät - vastoin yhä yleistä harhaluuloa - olleet SINÄNSÄ turmiollisia piipputeräkselle. Messinkihylsyt haurastutti elohopeapöly sensijaan varsin helposti pilalle.

Elohopeanalleissa oli kuitenkin usein hapettavana lisäaineena kaliumkloraattia, josta purkautunut kaliumkloriidi ja etenkin kloorikaasu ruostuttavat rautaa. Vapaa kloori yhtyi elohopeaan merkurikloriidiksi eli sublimaatiksi, joka on lähes välttämätön ainesosa ns. "jaloruostuttavissa sinistysnesteissä". Se ruostuttaa erittäin tehokkaasti jopa seostettuja teräksiä. Nykyisissä perkussionalleissa ei onneksi enää käytetä moisia "myrkkyjä", joiden epäkohdat tosin alkoivat tulla tietoisuuteen vasta savuttomien ruutien omaksumisen myötä. Mustanruudin palojätökset olivat varjelleet piipputerästä "rotanmyrkky-nallien" turmiolliselta vaikutukselta. (PT).


Arton kysymys 2. Sain käsiini laatikollisen Bilsomin korvatulppia. Pullahti mieleen ajatus, että ne ovat juuri sopivan kokoisia hylsyntäytteitä latauksiin, joissa isossa hylsyssä on vähän ruutia. Niiden halkaisija on 13 mm paksummasta päästään. Osaatko sanoa, minkälaisen kuonan tämä muovi jättää hylsyyn ja piippuun palaessaan? Riskinä lienee myös se, että ropoliaista palojäännöstä jää kiinni luodin perään, mikä varmasti pilaa tarkkuuden.


Vastaus 2: Kuopion seudun kaverit ovat käyttäneet "Bilsom Propseja" .308 Win- kaliberin supupatruunoissa ruudinpäällys-tulppina jo vissisti kymmenen vuoden ajan erinomaisella menestyksellä. Niiden vaahtomuovi ei sula kiinni luodin perään, eikä röhnää piipunputkea. Leveämpi pää asetetaan luotiin päin, "Läpihengittävästä" vaimentimestakin plutkahtaa korvatulppa läpi, jäämättä vaimentimen kammioihin. Voidaan siis suositella kaikkiin Mauser-kantaisiin patruunoihin (= urakanta; läpimitta 12 mm) ja 7.62 x 53R- patruunoihin.


Arton kysymys 3. Supulataukset ovat selvästi lähellä sydäntäsi. Onko mielestäsi .50 Hawkenin mustaruuti-supulatingissa järkeä? Minua ainakin viehättää jollain sairaalla tavalla ajatus siitä, mitä jälkeä variksessa tai naurulokissa syntyy, kun siihen osuu hidas iso pyöreä kuula. Tämän latingin laatiminen on hankalaa, koska piipun perän ruutitila vetää .357:n hylsyllisen mustaa ruutia. Tällä määrällä pyöreä kuula vielä ainakin äänestä päätellen on yliääninen, potkusta päätellen vauhtia on paljon liikaa. Pitääkö paikkansa luuloni, että mustaruutilatausten pitää olla aina "täysiä pesällisiä"? Sivumennen sanoen näyttää siltä, että ampuma-aseisiin liittyvissä asioissa on luuloja enemmän ja tietoa vähemmän kuin millään muulla ihmisen touhuamalla alalla. Asia, johon on suhtauduttu kuin luonnonlakiin, onkin tarkemmin tutkittaessa tehty iät ja ajat aivan päin p...ttä.

Olen lukenut GOW:ista, että kun englantilaiset siirtyivät sotilaskivääreissään savuttomaan ruutiin, patruunan tuottama huippupaine LASKI, vaikka hylsy oli sama eikä luotikaan tainnut muuttua, ainakaan merkittävästi. Mitenkäköhän kävisi, jos ripauttaisi hyppysellisen mustaa ruutia palotilan perälle sytykkeeksi ja toinen ripaus N310:ä ajoaineeksi? Kuulaa piippuun työnnettäessä sen rasvalappu tiivistää piipun niin hyvin, että jos iskurin nostaa puolivireeseen, painaa ulos pyrkivä ilma mustaruutijyviä liekkikanavan täyteen. Nämä jyvät ehkä toimivat tulilankana niin, että varsinainen ajoaine syttyy. Jos mustaruuti ei syty, ei varmasti syty myöskään N310, edes epätäydellisesti, vaan tuloksena on suutari eikä hautajaiset.

Olosuhteet olisivat ihanteelliset vaimeata suupamausta ajatellen: N310 palaa loppuun jo ennen kuin kuula alkaa liikkua, ison kaliperin ansiosta paine alkaa laskea nopeasti, mutta kuula pysyy liikkeessä pienen kitkan ansiosta. Kun kuula jättää piipun, ei painetta pitäisi olla juuri enempää kuin hyväkeuhkoisen puhaltajan puhallusputkessa.


Vastaus 3a. .50-kaliberisen Hawken-replikan patentti-perätulpan syvennykseen mahtuu melko tasan 2 grammaa FFG-karkeusasteen mustaruutia, mikä ei ole suinkaan vähän, ajatellen ampumamelua. Hiukan vajaaksi voi syvennyksen jättää ja painaa luodin tai kuulan aivan kiinni ruuperän syvennyksen suuhun. (LEE REAL:eja ampuessani tyssäsin joskus luodin tiiviimmin piippuun sopivaksi latausrassilla syvennyksen suuta vasten. Tämä oli tarpeen, kun piippu oli kolvattu suusta peräänpäin lievästi avartuvaksi, aloitettaessa ammunnat puhtaalla piipulla. Luoti luiskahti "pelottavan helposti" piipun puolivälistä taaksepäin. Kun piippu oli karstoittunut, ei erityisiä toimenpiteitä tarvittu.

Kehitin myös nalleja säästävän konstin "fouling shotin" eli savustuslaukauksen ammuntaan. Kuten itsekin tietänet, joutuu puhdistetulla ja voidellulla aseella naksuttelemaan eri-monta nallia liekkikanavan saamiseksi "auki" nalliputken ja ruutitilan välillä. Nalleja oli niukalti (nekin liian väljäsovitteisia "nippeliin") mutta ruutia runsaasti jemmassa (kunnes KANSALLISOOPPERA osti enimmät pois tehostetarpeisiinsa, joihin kiilloton ja pölyävä "rumanialainen" oli ihanteellista. Grafitoitu "helmijyväinen" CURTIS & HARVEY oli tuottanut turhauttavan usein suutareita vanhanmallisessa salamavalo-aparaatissa, jota käytetään CIACOMO PUCCINI:n oopperassa "MADAME BUTTERFLY".

Alkuperäistä salamapulveria ei löytynyt enää mistään, joten se piti korvata savuruudilla. Trikki onnistuikin säännönmukaisesti, kun käyttöön saatiin puleeraamatonta, pölyistä ja särmikästä Romanian ruutia monien onnekkaiden sattumien ketjun kautta). Savustuslaukausta mitatessani polttelin "ohjesäännön vastaisesti" vihreää, filtteritöntä NORTH STATE:a. Latinki oli tavalliset 2 grammaa romanialaista. Kun ruutii oli valutettu piipun perälle, siirryin ampumakatoksesta taivasalle ja tipautin Nortin jämän tulipää edellä piippuun. Kohta jysähti; tosi-äänekkäästi. Ase jopa potkaisi hieman, vaikka "ammuksena" olivat pelkät tuumanpituisen savukkeentumpin jäänteet. Sätkäpaperin kyteviä riekaleita leijui alas taivaita kohti kokoavasta suuresta, valkoisesta savupilvestä. Jos hana oli unohtunut virittää "puolipänniin", virittyi se joskus siihen kaasunpaineen nostamana, ja lukkokilpi oli nokinen..

Pahoin pelkään, että suunnitelmasi "sekaruudilla" ladattujen vahinkoeläinten tuhontalatinkien käytöstä epäonnistuu laukausäänen hiljaisuuden osalta. Jyrähtihän ainakin oma puhvelipyssyni, vaikka luotia ei ollut lainkaan. Ainakin puhallusputken painetason tavoittelu on utopiaa. Vahvakeuhkoisinkaan trumpetisti tai muun "puhkupillin" puhaltaja ei pysty henkäisemään ehkä täyden ilmakehänkään ylipainetta pitkän puhallusputken suuhun asti. (Yllättävää kyllä: Tästä aiheesta en ole löytänyt kirjallisuustietoja!). Perkussiosytytteisen luodikon nallin napsahduskin on melko äänekäs.

Sekaruudin käyttö suulatausaseissa ei ole mikään tavaton ihme, ja viime sotien aikana oli varsin yleistä mustanruudin "tehostaminen" kiväärinpatruunoista puretulla ruudilla savuruudin säästämiseksi. Sekoitus oli puolet ja puolet PAINOsuhteessa. Sillä ladattiin yleensä haulikonpatruunoita, mutta voitiin käyttää myös suustaladattavissa "niuhoissa" ja "harsuissa". Ruutia N310 lienee viisainta sekoittaa mustaruutiin TILAVUUSsuhteessa "fifty-fifty". Täytä ensi-kokeiluihin ruuperän syvennys vain puolilleen ruutiseoksella, joka on sotkettava jokaista laukausta varten erikseen ja säilytettävä "erillispakkauksissa", kuten mustaruuti-ampumakilpailuissakin. Esimerkiksi perkussiorevolveriin RUGER OLD ARMY on kehitelty "duplex-latinkeja", joissa on mustaaruutia vain virikepanoksena, pikku ripaus panospesän pohjalla. Pääpanos on savutonta pistooliruutia. Hulttioimmat ampuvat jopa vaippaluoteja; muistaakseni .458-kaliberisia 300-grainisia reikäpäitä.

Nallitapin eli nippelin täyttyminen ruudilla asetta ladattaessa on pyrittävä ehkäisemään. Nalliliekki kulkee pääpanokseen nopeammin ja tehokkaammin avointa väylää myöten kuin "ruutisuonta" pitkin. Rasvalapullista kuulaa piippuun työntäessäsi pidä ase hieman kallellaan vasemmalle päin ja hana etuasemassaan, nojaamassa nallitapin päähän. Jos tapin kanavaan on tullut ruutia, sen voi karistaa pois kääntämällä ase ylösalaisin, nallitapin kanava siis tuokioksi alaspäin.


Arton kysymys 3b. Olen ampunut Hawkenillani latauksella, joka muodostui kolmesta mitallisesta mustaa ruutia (=n. 110 grainia/ 7 grammaa) ja 400 grainisesta Miniestä. Ammuin näitä yhteensä kymmenkunta kappaletta. Latauspuikon kiinnikkeen ruuvit tulivat läpi jengoistaan piipun alla, mutta ase kesti. Kesti jopa paljon paremmin kuin olka- ja poskipääni; Hawkenin kapea perä ei tosiaankaan sovi kovarekyylisten latausten ammuntaan. En ole tempustani ylpeä (silloin olin), enkä suosittele sitä kenellekään, mutta mielestäni tämä koeponnistus osoitti, että replika on tehty kohtuullisen hyvistä aineista (todistettavasti idioottivarma). Edellä mainittu todistaa, että en ole kovin fiksu, mutta todistaako se, että ase kestäisi 3 - 6 grainia N310:ä?

Jos sinulla on ideoita latauksesta, kerron mitä aineita löytyy kotoa: .50 kuulia, .50 Minie (400 gr), muovisia sabotteja .44 luodille, .430 kuulia, .44 luoteja (200, 250 ja 276 gr). En tiedä rihlan noususta, mutta ymmärtääkseni kuulia ampuvan aseen nousu on loivahko, siinä kun ei ole pelkoa, että kuula osuu maaliin poikittain (kevennys). Kysyttävää olisi vielä vaikka kuinka, mutta en kehtaa tällä erää vaivata sinua enempää.

Vointeja toivottaen: Arto

Vastaus 3b: Italialaisten replikoiden teräs on pehmeähköä, mutta sitkeää. Espanjalaisten DIKAR-replikoiden teräs on hiukan kovempaa, mutta erinomaisen lujaa sekin. Aloitellessaan Dikar-piippuaihioiden maahantuontia, 1970-luvun vaihteessa, suoritti USA:lainen DIXIE GUN WORKS kestotestin: Kymmentuumainen pätkä 11-millistä rihlatonta piippuaihiota (seinämävahvuus 5.5 mm) kierteitettiin molemmista päistään varustettavaksi perätulpilla. Kyljen läpi porattiin 2.5-millinen sankkireikä. Putki täytettiin 210 grainin/ 13.6 gramman latingilla mustaruutia (FFFG-karkeusasteen revolveriruutia) ja kierrettiin toinenkin päätytulppa kiinni.

Putki oli tupaten täynnä ruutia, joka laukaistiin ilotulite-tulilangalla. Kun savu hälveni ja testaajat nousivat esiin sirpalesuojistaan, havaittiin putken ja jopa "ruuperien" kierteiden säilyneen ehjinä, vaikka kimakka kova pamaus oli antanut aiheen olettaa "putkipommin" hajonneen pulun nokittaviksi sirpaleiksi. Kaikki ruudin palojäänteet, paitsi seinämien ohut karsta, olivat paenneet kymmenesosa-tuuman kokoisen sankkireiän kautta. Painehuippu putken sisällä lienee ollut noin 5000 ilmakehää.

Englannissa mittasi kapteeni NOBLE:n (HUOM! ei Nobel) työryhmä vahvaseinäisessä "manometripommissa" sähköisesti laukaistun kymmenkiloisen mustaruutilatauksen kehittämäksi huippupaineeksi 6500 ilmakehää. (Nykyisillä välineillä mitattu lukema olisi suurempikin. Koe suoritettiin 1880-luvulla, aikalaisella RODMAN:in aparaatilla). Ainoa räjähdyksestä kuulunut ääni oli pikku naksaus, kun painemittarin kaasumäntään kiinnitetty "registraattori-terä" löi timantinmuotoisen syvän loven allaan olevaan kuparilaattaan. Kaikki ruudin palojätökset, kaasut mukaanlukien, saatiin talteen (analysoitaviksi) ehjäksi ja tiiviiksi jääneestä "pommista" - ensi kertaa maailmanhistoriassa.

3 - 6 grainia N310:tä sitäkin herkkäsyttyisemmän mustanruudin seassa ei kehitä kovinkaan hirmuista painetta, jos pysyttelet aseen perätulpan syvennyksen tilavuuden rajoissa latinkeja kehitellessäsi. Tuollaiset määrät savuttomia ruuteja olivat satakunta vuotta sitten jokapäiväisiä, ladattaessa patruunoita maaliinammunta-tussareihin. Pääpanos oli mustaa ruutia. Jotkut kilpa-ampujat toimivat toisinpäin, käyttäen savutonta pääpanosta ja muutaman grainin mustaruuti-satsia virikkeenä. Savuttoman "nitroruudin" käytölle mustaruutilatingin virikkeenä oli looginen tarkoitus: Nitroruudin palokaasut puhalsivat mustanruudin sauhun ulos piipunputkesta, jonka karstoittuminen väheni ja puhdistus helpottui, eikä aseita häädytty jynssäämään muutaman kymmenen laukauksen välein, kuten pelkkää mustaruutia käytettäessä. (40 rodin eli 200 metrin pystyammunta-sarjassa ammuttiin täys-kilpailussa muistaakseni 60 laukausta).

Virikepanos sijoitettiin hylsyn pohjalle ja pääpanos sen päälle, mutta jos halutaan vain lisätä kaasuvolyymia (nimenomaan "savuttoman" kaasun osuutta) piipunreiän karstoittumisen vähentämisen aikomuksessa, voidaan ruudit sekoittaa keskenään kerta-annokseen täysin riskittömästi. Sata vuotta sitten tähän tarkoitukseen oli saatavina kaksipesäisiä ruudin annostimia, joissa oli erilliset säiliöt pää- ja virikepanosten ruudeille. Ruudit tipahtivat hylsyyn halutussa järjestyksessä yhdellä edestakaisella käyttökammen käännöllä. Myynnissä oli kuitenkin myös mustanruudin variaatioita, joiden massaan oli ennen tihennystä ja jyvitystä sekoitettu noin 10 paino-% nitroselluloosa-kuidun pätkiä, tuottamaan savutonta ruutikaasua lähes saman määrän kuin mustaruutikin kehitti kaasumaisia palamistuotteita.

Kiinteiden palojätteiden osuus siis puolittui alkuperäisestä 57 %:sta jonnekin 30%:n tienoille, ja piippuun jääneet jätökset voitiin harjata pois kuiviltaankin. Ne olivat pölymäisiä, eivätkä korppuuntuneet mustanruudin jätöksien tavoin. Näillä "KING's SEMI-SMOKELESS"- ja "LESMOKE"-ruudeilla voitiin latailla täysin turvallisesti myös suulataus-aseita, totutuilla tilavuusmäärillä tai hieman totuttua pienemmillä painomäärillä annostellen. Lesmokella ladattuja "PALMA"-piekkarinpatruunoita oli myynnissä Suomessakin 1930-luvun lopulle saakka.

Raportit osumatarkkuudesta "sabotoiduilla" luodeilla kiinnostaisivat. Voisitko uhrata 1 - 2 sabottia "tieteen alttarille", eli lähettää PL-osoitteeseemme? Olisi kiinnostavaa mittailla, ja pohdiskella latausohjeita & -kikkoja. Jos aseen rihlannousu on luokkaa 1.2 metriä, eli puoli kierrosta 60 cm:n pituudella (joka se oli myös mm. Ruotsin WREDE-kiväärissä ja 12.17 x 44R REMINGTON:issa), vakautuvat .44-kaliberisista luodeista 200- ja 250-grainiset, mutta raskaammista en mene takuuseen, perehtymättä esimerkiksi sabotin materiaaliin.

0309 MMI; PT



Lyijyn käyttökielto ja käyttötarve

Ottakaa selvää ja (r)uutisoikaa EUn direktiivistä, joka kieltää lyijyn käytön kaikissa tuotteissa. Se tulee voimaan 1.1.2006. Viher-pipertäjät valmistelevat sitä salaa, mutta tietoa on....

"Kaukoviisas".

  Lyijy on täysin korvaamaton metalli monissakin tuotteissa, joten sen käyttökieltoa koskeva direktiivi tulee tuskin milloinkaan voimaan, mutta sen voimaantulon ehkäisyn valmisteluihin lienee syytä ryhtyä varmuuden vuoksi. Siteeraten "Sotaromaanin" vänrikki KOSKELA:n repliikkiä: "Eivät ne ole ihmistä kummempia nekään. Lyijyä ne tottelee niinkuin kaikki muutkin." (Siis viher-pipertäjien "aseeton mutta voittamaton armeija"). Monelleko pipertäjälle Sinä olet aiheuttanut lievänkään akuutin lyijymyrkytyksen edes 4.5 mm ilmakiväärillä?

On jo korkea aika valmentautua (ainakin henkisesti) "lopulliseen ratkaisuun"! Ensiksi on pois-opittava lännenleffojen kautta indoktrinoitu valheellinen myytti, että on jotenkin epäreilua ampua aseetonta vihollista. Vain kuollut vihollinen on vaaraton vihollinen tulevissa vaiheissa, joille ei löydy ennakkotapauksia kirjoitetusta historiasta. Vuosituhansien taantumaan johtavan "viher-vallan" esikuva sensijaan löytyy jopa lähihistoriasta: "Punaisten Khmerien" ja viherpipertäjien välinen ideologinen eroavuus on veteen piirrettyä viivaakin ohuempi.

Voimattoman urputtamisen aika on pian ohi. EU:n pipertäjät ovat kantaman ulkopuolella, joten hoitakoot belgialaiset omat vitsauksensa, mutta tuntenet sentään jonkun niistä lähipiirissäsi? Siitäpä on hyvä aloittaa! Yksikään niistä ei saa olla turvassa missään/milloinkaan, eikä mieluimmin enää ihmiskunnan kirouksena vuoden 2006 alkuun tultaessa - ellemme halua palata takaisin kivikauteen, diktaattori POL POT:in taannoin hallitseman Kambozhan kansan tavoin. Yhteenotto näyttää väistämättömältä, koska vihollisten röyhkeys kasvaa ja niiden vaikutusvalta enentyy päivä päivältä.

Uhkan torjuminen on vielä mahdollista. Piisaako tahto? Riittääkö rohkeus?! Siitä on enää kysymys! Kalustopulaa ei ole ainakaan Suomessa, ja onhan muitakin menetelmiä kuin lyijymyrkytyksen tuottaminen, jonka etuna on kuitenkin täsmällinen VALIKOIVUUS. (Esimerkiksi pienoiskiväärin etevyys tuli taannoin taas kerran toteennäytetyksi Lopella. Ei muka riittävän tehokas jänisjahtiin tai hanhen tahi metson pyydykseksi? "Risum teneatis, amici?").

3008 MMI; PT



.44 Russian-latinki .44 Magnumiin

Minkälainen on sopiva aloituslataus .44:seen N310- ruudilla? Ase: Ruger SRH 9.5" piippu. Komponentit: Nalli Winchester Std/Mag. Luoti Suomen Luodin 200 gr kuparoitu lyijyluoti. Hylsyjä on Fiocchi, Remingon, Lapua ja Federal. Tavoitteena on saada pahvinpuhkontaan ja mahdollisesti siluettikanan kaatoon sopiva napsaus.

Nim. "Kohtuus kaikessa".

  Kysymyksesi kuuluisi Markuksen reviiriin, mutta pojalla on opiskelukiireitä inhoamansa "pakkoruotsin" kurssin kimpussa. Uusista kotimaisista lähdeteoksista ei löydy annostusohjeita ruudille N310. Esimerkiksi TIMO HYYTISEN kokoamasta "METSÄSTÄJÄN ASEKIRJASTA" (uusi, supistettu laitos; painettu tänä vuonna) on poistettu luku: "Patruunoiden Jälleenlataus" taulukoineen kokonaan. ("Drawn by PTK"-kuvitusta laatimineni teksteineen löytyy jonkin verran kirjan alkupuolella. Neuvottelut tekijänpalkkioista alkavat, kunhan palstamillimetrit on mitattu ja laskettu yhteen).

Aineisto julkaistiin TIETENKIN kysymättä lupaa copyrightin omistajalta, ja edes ilmoittamatta, että uusi laitos teoksesta on tekeillä: Jotkin päivitykset kuvateksteihin olisivat olleet ehkä paikallaan. Päätekstissäkin esiintyy vanhentunutta tietoa, mm. maa nimeltä Neuvostoliitto, sekä lausuma: "Puoliautomaatti- ja pumppuhaulikot eivät ole saaneet meillä kovin suurta suosiota. Syynä lienee mm. aseiden huonommat ampumaominaisuudet ja epävarmempi toiminta sekä rajoitus, jonka mukaan puoliautomaattiaseella voi ampua vain kolme patruunaa peräkkäin. Etu kaksipiippuisiin nähden on siis pieni". Patruunarajoitus on voimassa VAIN metsästettäessä, eikä se ole metsästyslainsäädännön uudistuksen jälkeen ENÄÄ koskenut pumppuhaulikoita, joiden vuonna 1993 alkanut "osto-buumi" on alkanut tasoittua vasta tänä syksynä, "seitsemän lihavan vuoden" jälkeen.

Kehityskulun syykin tiedetään: METSÄSTÄJÄNTUTKINTO, joka ehkäisee tehokkaasti nuoren sukupolven pääsyn riistapoluille! Erämieskunnan "ukkoutumisesta" on ilmaissut huolestumisensa mm. SUOMEN METSÄSTÄJÄLIITTO, mutta "kalkkivaarit" tietysti riemuitsevat saaliin jakajien lukumäärän vähentymisestä. Vaille huomiota jää se, että kun metsästäjien lukumäärä vähenee - porukan vanhimmasta päästä "luonnollisen poistuman" kautta, ja nuorimmista ikäluokista rekrytointia vaikeuttavan tutkinnon takia - heikkenee myös erämieskunnan vaikutusvalta ns. yleisistä asioista päätettäessä, lainsäädännölliselläkin tasolla. "Jos kriittinen massa jää tavoittamatta, ei latinki kuku". Kaipa tuo vertaus perinteisen ydinaseen kasaamiseen sallitaan?

Vuonna 1986 julkaistusta ensimmäisestä laitoksestakaan, nimeltä "METSÄSTÄJÄN ASEKÄSIKIRJA", ei tosin löydy "reseptuuria" .44 Magnumille ruudilla N310 kuin 236-grainiselle vaippaluodille (NORMA), enimmäisannos 0.55 grammaa/ 8.5 grainia. Nimellinen lähtönopeus 345 m/s, eli melkoinen jyräys! Kevyemmille luodeille, kuin myöskään valuluodeille, ei löydy reseptiä minkäänlajisella ruudilla. Suomen Luodin kuparoitu lyijyluoti voidaan rinnastaa vaippaluotiin piippukitkaltaan, ja otettakoon huomioon se, että OHUT kuparisilaus EI OLE VAIPPA! Luoti voi tyssäytyä lähtökiihtyvyyden vaikutuksesta, tai "niittautua" jo ennen liikkeellelähtöään hylsynsuuhun, kipakan paine-iskun nuijimana niin tiukkaan, että rullan kylki repeää jopa Rugerista.

Siksipä siis on aloitettava latauskokeilut huomattavasti puolta grammaa pienemmillä annoksilla, vaikka luoti onkin kevyempi kuin NORMA:n 15.3 -grammainen MJ-FN, ja tavanomaisen "kotilataus-logiikan" mukaisesti voitaisiin edellämainittua latinkia harkita kokeilujen aloitusannokseksi. Mutta mieleeni muistuu muuan tapaus runsaan kahden vuosikymmenen takaa. Joku "kamikaze-laturi" oli hankkinut .44 Magnuminsa rehuksi tehdastekoisia (muistaakseni Winchester-merkkisiä) kuparoituja lyijyluoteja, jotka tulivat tuotantoon ja ne vedettiin pois myynnistä niin äkkiä, etteivät ne ehtineet suomalaisiin tai muunmaalaisiinkaan luetteloihin. Latinki ruudilla N310 oli jo entuudestaan testattu vastaavanpainoisilla vaippaluodeilla.

Se ei ollut Max. Load, mutta ei paljoa vaillekaan; turvalliseksi todettu kuitenkin. Muutamia rullallisia lyijyluotilatinkeja oli aseenomistaja ehtinyt ampuakin, ennenkuin ase räjähti. Tapausta ryhtyi tutkimaan silloinen "Suomen etevin ase-asiantuntija" EERO HÄMÄLÄINEN (aikakauslehtien ERÄ ja TEKNIIKAN MAAILMA avustaja, eikä siis samanniminen armeijan kantahenkilö). Tähteeksi jääneet patruunat paine-testattiin SAKOn tai LAPUAn (en muista, kummanko) testipiipulla, todeten niiden paineet turvallisiksi, joskin tehdaspatruunoiden sallitun maksimipaineen tuntumissa liikkuviksi ja jossain määrin vaihtelevaisiksi. Ruuti tutkittiin myös, ja sen kosteuspitoisuus todettiin varsin alhaiseksi, mutta ei aivan liian pieneksi. Diagnoosiksi tuli kuitenkin, että: "Ruuti on ollut liian kuivaa". Luotien "kompressio" tai "ekspansio" olivat vuoden 1980 tienoilla jo/ vielä tuntemattomia ilmiöitä aikalaisille asiantuntijoille.

Kukaan ei ollut mitannut luotien läpimittaa! Hyvin voideltu .44 Magnumin valuluoti saa olla 11.0 mm:n läpimittainen, mutta kitkaiseksi kuparoitu ja "kuiviltaan" ammuttu, jo alkuaan hieman ylipaksu puristelyijyluoti voi tuottaa ikävän yllätyksen, jos se on sattumoisin liian pehmoinen, eli liian puhtaasta lyijylangan pätkästä muovattu. Aihiolyijy-lanka toki yritetään seostaa tasa-kovuiseksi, mutta aina se ei onnistu. "Mutta eikös pehmolyijyinen luotiyksilö luiskahda muita helpommin patruunapesän luotitilan, piipun ylimenokartion ja sen rihlatun reiän läpi?", kysyy kai nyt monikin aiheesta kiinnostunut visitoori.

Luiskahtaa, jos on voideltu, mutta kuparisilauksen voiteluominaisuudet ovat perin kehnot "kuiviltaan" ammuttaessa. Ja kun pinnoite jarruttaa luotia, ruutikaasun paineen iskeytyessä sen perään, on seuraamuksena luodin "niittautuminen" ja katastroofi, jos latinkina on vaippaluoteja käyttäen haettu annos nopeasti palavaa ruutia. Aikalaisissa VihtaVuoren latausohjeissa oli listattuina vain ruutien enimmäisannokset tietynmerkkisiä luoteja ammuttaessa. "Kamikaze-laturit" lukivat tietenkin noita sarakkeita kuin Piru Raamattua, että: "Tuon verran tuota ruutia tuonpainoisen luodin taakse", tulkiten enimmäisannokset annossuosituksiksi (vaikka ohjeissa olikin säännönmukaisesti kehotus kokeilla aluksi taulukkoannosta pienemmillä ruutimäärillä).

Latinkeihin ei jätetty marginaalia erilaisten muuttujien varalle. Otaksuttiin, että kaikki komponentit ovat tasan samanlaisia: Hylsyjen tilavuus, nallien sytytysteho ja luotien läpimitta, sekä niiden läpikulkukitka patruunapesässä ja piipunputkessa. Nooh, se oli sitä aikaa! Nyt olemme jo viisaampia, tutkiskeltuamme ASEHISTORIAA, tyytymättä juuri millonkaan kyselemään kauppiailta tai Suomen ase-/ ampumatarviketeollisuuden myyntimiehiltä, että: "Mitä pitää tehdä ja mitä ei saa?"

Suosittelen "komponentti-uskollisuutta" hylsyjenkin suhteen. Lataa patruunasi sen merkkisiin hylsyihin, joita on kertynyt eniten. Muunmerkkiset voit käyttää täysteho-latauksiin. Soveliaaksi arvioimani aloitusannos on melko mieto napsaus, 0.40 grammaa/ 6.2 grainia ruutia N310. Lataus on teholtaan hiukan miedompi kuin .44 Special; jotakin .44 Russian-patruunan luokkaa. "Kehittelyvaraa" on molempiin suuntiin, jos mielit etsiä huipputarkkuutta. Herkkäsyttyinen N310 sallii annoksen vähennyksen jopa jonnekin 0.35 gramman tienoille erikoisjärjestelyillä, eli painamalla luoti sen verran ylisyvyyteen, että kevyen niippauksen voi painaa luodin liereän osuuden etupuolelle, kärkikaarteen tai -kartion ympärille.

Kireää niippausta en suosittele: Se rasittaa hylsyjä, eikä ole tarpeenkaan, koska luoti on kaliberiluokkaansa nähden suhteellisen kevyt. Rekyyli ei siis rasita luodin kiinnityskohtaa, eikä ampujaa. Siluetti-kana keikahtaa silti hyvin sijoittuneella osumalla. (.44 Russian-revolvereilla tapettiin biisoneitakin). Keskity parhaan osumatarkkuuden etsintään! Ellei se löydy ruutimäärää ja patruunan latauspituutta pienentämällä, voit alkaa haeskella tarkkuutta ruutimäärää pienin askelin lisäilemällä patruunoihin, joiden latauspituus on normaali (max. 40.40 mm). Suurinta sallittua ruutimäärää on pysty ennustamaan, koska en tiedä, ovatko käyttämäsi luodit ohuelti vaiko paksulti kuparoituja.

Muutamissa tutkimissani Suomen Luodin .44-kaliberisissa ammuksissa oli jo pikemminkin "galvaanisesti kerrostettu TMJ-kuparivaippa" kuin pelkkä kuparisilaus. Tapasin paksulti kuparoituja luoteja Joensuun Sisäampumaradalla. Unohdin tietenkin kysyä, josko niitä oli valmistettu vain SAR:n tilauksesta, vaiko yleisempäänkin myyntiin. Ruutiannos 0.45 grammaa/ 7 grainia N310:tä on siis "hatusta vedetty", mutta kuitenkin tyhjää parempi enimmäisannos-suositus. Ellei osumatarkkuutta ala löytyä tästä 0.10 gramman "haarukasta" (0.35 - 0.45 g), niin jatkotutkimukset käyttämälläsi luotityypillä ovat silkkaa ajanhaaskausta. Onhan .44:n ammuksissa valinnanvaraa jo Suomessakin!

Enimmäisannos tuottaa jokseenkin saman tai ehkä suuremmankin luodin lähtöenergian kuin .44 Specialin alkuperäisin täysteholataus. Siluetti-kana ei pelkästään putoa orrelta, vaan se voi jopa lentää pienen matkan taaksepäin onnistuneen siipipankko-osuman saatuaan. Miedommilla "lussuilla" on kaadettu karhujakin! Ai hitto; unohtuipa mainita luodinkärkien kasto-voitelu vaikkapa vaseliinipurkkiin tökkäämällä ennen patruunan työntämistä rivollin rullanpesään. Liukastuksen hyödystä on yhtä monta mieltä, kuin on miestäkin, mutta haitalliseksi tuota rituaalia ei ole havainnut vielä kukaan.

3108 MMI; PT



Jappi

Teilläpä on täällä hauska pieni keskustelukolo, toivottavasti osaatte auttaa minuakin? Käytössäni on porattu ja kunnostettu isäni perintö-Jappi. Ongelmana nyt on vaan se että kunnostuksen yhteydessä aseseppä viritti liipasimen molempiin suuntiin toimivaksi! Nyt aloin pelkän kiinnostuksen ajamana etsimään aseesta hieman tietoa... yllätys, yllätys mitään ei löytynyt... edelleenkin tietoni rajoittuvat legendaan että se on japanilainen sotilaskivääri. Osaisitteko neuvoa mistä voisin löytää tietoja/osia tähän kapistukseen?

Terveisin: Aloittelija

  "Jotakin EHKÄ tietäisin" saneli jo VÄNRIKKI STÅL. Varaosien saatavuuden suhteen tunnustan tosin mitä nöyrimmin tietämättömyyteni: En ole kauppamiehiä, enkä juurikaan enää edes tekemisissä kauppias-säädyn edustajien kanssa. Fagerströmin Mikkokin meni tämän maailman tietä jo ajat sitten. Hän olisi ehkä voinut joitain osia järjestää. Et tosin muistanut mainita, mitä osaa olet vailla. JAP:in alkuperä oli tosiaan Japani, minkä nimikin kertoo. Malleja oli kolme; variaatioita viisi. Molempiin suuntiin laukaiseva liipaisin ei ole erityisen harvinainen ilmiö ARISAKA-aseissa.

Äidinisäni, jolla oli suuresti ihailemansa ARISAKA M 1905-karabiini työkalunaan Vapaussodassa, heitteli joskus herjaa, että "sillä jaappanilaisella karpiinilla oli lyhvenlännän jaappanilaisenkin helppo ampua ihtensä, kun viimenen oli piipussa. Sormi ylti liipasimelle kun piipunsuu oli leuan alla, ja jos ei yltäny, niin voi sitä vetästä jollain narunpätkällä. Vangikshan ei jaappanilainen saanunna antautua". Ensimmäisessä vapaustaistelussamme (kaikkiaan kolmesta) olivat japanilaiset kiväärit ja karabiinit yleisesti kummankin osapuolen käytössä. Karabiineja tosin riitti jakeluun vain ratsuväelle, ainakin valkoisten puolella, mutta ukki-vainaa olikin ollut ratsumies.

(Sen porukan eturuodussa, joka MELKEIN tavoitti OTTO WILLE KUUSISEN ja O.W:n "hovin". Ehtivät kuitenkin, ne pirulaiset, paeta vastuutaan höyry-sluupillaan kiväärinkantaman ulottumattomiin ja Venäjälle hautomaan kostoa Valkoisen Suomen valtaväestölle, jättäen taannoiset hallinto-alamaisensakin läpikäymään vankileirien nälkähelvetin: Ainahan rotat luikkivat ensimmäisinä karkuun uppoavasta laivastakin).

"Porvaria" (tosiasiassa Talonpoikaisarmeijaa) aseistaneet saksalaiset ilmeisesti ostivat aseita Japanista, missä niistä oli ylituotantoa, koska "Nousevan Auringon Maa" ei joutunut Venäjän kostohyökkäyksen kohteeksi, tai ylimalkaan koko 1. suursotaan. (Venäläiset soittelivat jenkkaa "Kusessa Ollaan" länsirintamallaan: Ei puhettakaan revanssista Japania vastaan Mantshurian kukkuloilla! Kotirintamallakin alkoi olla levotonta). Saksan kautta Suomeen kulkeutuneet Arisaka-aseet olivat käyttämättömiä ja hyväkuntoisia: Monet ovat vieläkin erinomaisessa kunnossa.

Muutamat yksilöt olivat sentään olleet käytössä Saksan reservijoukkojen kalustona 1. maailmansodassa, ja hieman kolhiintuneita. Erikoislaatuisesta "piparkakku-rihlauksestaan" johtuen niiden piipunputket näyttivät loppuunkuluneilta tehdas-uusissakin aseissa, vaikka olivat jo silloin mm. kovakromattuja monissa yksilöissä. Aseilla ei tohdittu siksi paljoja ammuskella, vaikka esimerkiksi Arisakan (M-02 ja -05) lukkomekanismi on kestävämpi kuin yhdessäkään muussa aikalaisessa sotilaskiväärissä. Mutta mistäpäs tuo olisi tiedetty, kun sitä ei moni tiedä vieläkään! Rihlaus on myös jyrkkänousuinen: "Kuin mutteriin kurkistaisi".

Punakaartille Venäjän kautta kulkeutuneet Arisakat olivat enimmäkseen Venäjän-Japanin sodan saalista. Hieman kolhiintuneempia, mutta enimmäkseen käyttökelpoisia. Venäläisillä ei ollut juurikaan käyttöä kaliberiltaan omistaan poikkeaville aseille. Vain yksi lataamo tuotti siellä 6.5 x 50 mm Arisaka-patruunoita, ja joku asekonstruktööri nimeltä VLADIMIR G. FJODOROV oli suunnitellut kyseistä patruunaa ampuvan rynnäkkökiväärinkin v. 1916, mutta yleisesti katsoen olivat sotasaalis-aseet käyttöarvottomia vastasyntyneelle neuvostovaltiolle.

Ne voitiin lahjoittaa jalomielisesti sitkeällä taivuttelulla itsetuhoiseen kapinaan yllytetyille "suomalaisille tovereille". Aktiivisin suostuttelija oli juutalainen kansankomissaari LEIB BRONSTEIN, "vallankumousnimeltään" LEV/LEO TROTSKI - kolmen sodan sotaansyyllinen, joskin jo kuollut Suomen Kolmannen Itsenäisyystaistelun alkaessa. Mutta historia onkin jatkumo, vaikka kalliita kouluja käyneet historian professorit eivät suostu tuota vieläkään myöntämään. Bronstein/Trotski haaveili peittelemättömästi maailmanvallankumouksesta; kuolemaansa saakka. Hänen kilpailijansa J.V. STALIN salasi nuo aikomukset huolellisemmin, vaikka onnistui toteuttamaan ne - melkein puolittain.

Näissä maailmanhistorian vaiheissa ja käänteissä tulivat JAPPI- luodikoiden "aihiot" Suomeen v.v. 1917 - 18. Metsästysluodikoiksi niitä alkoi muuttaa jo 1930-luvulla mm. TAMPEREEN ASEPAJA N.A. LAHTINEN, mutta varsinainen JAPPI, tällä tuotenimellä, oli uudelleenporattu tai -piiputettu kauhajokisen ASEPAJA AARRE VIITASEN toimesta. Näistä aseista oli hiottu pois Japanin krysanteemivaakuna tai ainakin tehtaiden valmistusleimat, joiden tilalla on nyt Viitasen Asepajan oma tuotemerkki: "Jappi". Tukki uusittiin usein kokonaan "luodikkomaiseksi", eikä tyydytty vain "sportterisoimaan" alkuperäistä sotilaskiväärimäistä etutukkia, sitä lyhentämällä ja poistamalla kättä pistintaistelussa piipun kuumuudelta suojeleva "yläpuu" eli kädensuojus. Alkuperäinenkin tukki oli tosin luxus-laatua; mahonkipuuta.

Kädensuojus ja pistimen kiinnitysmahdollisuus tekivät aseesta "hirrrvittävän vaarallisen sota-aseen" kommunisti-sicaministeri YRJÖ KAARLO LEINO:n valtakaudella 1946. Joissakin nimismiespiireissä oli "Leinon Laki" voimassa kaikessa ankaruudessaan puolen vuosisadan ajan, ja muutamissa kihlakunnissa se lienee ohjesääntönä aselupia myönnettäessä tai evättäessä yhä vieläkin: "Jos luodikon merkki on jokin muu kuin SAKO, voi luvansaanti vähän pitkittyä..!" Tämä oli varsin yleistä markkinaohjailua ainakin vielä 1980-luvulla, jolloin käytiin myös käräjiä Korkeinta Hallinto-oikeutta myöten esimerkiksi Mosin-Nagant M/-91:ien "paluutuonnista" Kanadasta ja niiden myynnistä keräilyaseiksi, sekä muutamien nostalgikkojen suosimiksi hirvikivääreiksi.

Jappi-luodikoiden valmistuksen aloitti Asepaja A. Viitanen vuonna 1946. Aiempiakin Arisaka-aseiden luodikkovariaatioita lienee jo valmistettu ties kuinka paljon, koska Jappien sarjanumerointi alkoi numerosta 1000 (tuhat), ja se päättyi likelle numeroa 10 000 joskus vuoden 1970 vaihteen tienoilla, aihioden eli lukkouurnien ja lukkojen loputtua. Aarre Viitanen jatkoi vielä yli kymmenen vuoden ajan vanhojen sotilaskivääreiden muutostöitä, alati madaltuvalla profiililla. Lopullisen naulan muutostöiden arkkuun löi (yhä vieläkin synkästi tai ENTISTÄKIN SYNKEMMIN vihattu) "asetus ampuma-aseiden tarkastuksesta" vuonna 1983. Tuon vuoden lopulla nosti noin 20 000 laadultaan legendaarista, perinteisellä asesepän taidolla valmistettua asetta tuottaneen pajan omistaja työrukkasensa naulaan:

Iljettävimmän byrokratian riemuvoitto..! Perinteisimmän asesepäntaidon rökäle-tappio..! Samoihin aikoihin ajettiin alas myös TIKKAKOSKI Oy:n asetuotantoa, ja suunniteltiin VALMET/TOURULANkin valtausta. TAMPEREEN ASEPAJA oli jo "lyöty laudalta" viranomaisten - lähinnä kai KRP:n - juonitteluilla. 1980-luku oli totisesti suomalaisen aseteollisuuden tuhon aikaa.

Arisaka-aseiden ongelmana oli piipun hoikkuus, ajatellen pesittämistä järeimmille hirvipatruunoille. Niinpä Aarre Viitanen hankki jokseenkin tasan puoli vuosisataa sitten paksuseinäisempien piippuaihioiden porausvälineistön ja asianmukaisen rihlauskaluston jopa 9.3 x 53R -kaliberisten piippujen tuotantoon. Alkuperäisen piipun saattoi jo porata ja rihlata noina aikoina sangen suosittuun lintupyssyn kaliberiin 7 x 54 mm; hylsy suustaan avarrettu ruotsalaisen 6.5 x 55 mm Mauserin hylsy, jonka tuotantokapasiteettia oli Lapuan Patruunatehtaalla huomattavasti yli sodanjälkeisen "kotitarpeen".

Lapua (VPT) oli ladannut Välirauhan aikana olosuhteisiin nähden jättiläismäisen tilauksen 6.5 x 55 patruunoita Ruotsin armeijalle, joka varustautui pahimpaan, venäläisten pakotettua osana Välirauhan ehtoja suomalaiset rakentamaan "raskaintakin liikennettä kestävän pistoraiteen" Murmanskin radalta Ouluun. Suomalaisille tästä "malmiradasta" alkoi koitua hyötyä vasta runsaat 30 vuotta myöhemmin, Kostamuksen kombinaatin valmistuttua, joskin malmirata hyödyttää yhä enimmäkseen RAUTARUUKKI Oy:tä. Välirauhan aikaan olisi Petsamon Liinahamariin kulkeva rata ollut todella elintärkeä - niin Suomelle kuin myös Ruotsille, mutta liikennöinti ainoaan "henkireikään" jouduttiin hoitamaan maanteitse, aikalaisella (niukalla ja heikkotehoisella) kuorma-autokalustolla, jonka alituinen riesa oli polttoaineen niukkuus.

Piipultaan lyhennetyt Arisaka-kiväärit voitiin uudelleenporata ja rihlata myös kaliberiin 7.62 x 53R, mutta ei sitä väljemmiksi. Hirvikivääriltä edellytettiin noina aikoina (1933 - 62) yli 8 mm:n kaliberia, joten A. Viitasen oli hiljainen pakko hankkia piipunporauskoneet ja alkaa valmistaa piippuja umpikangesta poraten. Aihio-kankina olivat suosittuja autojen kardaaniakselit. Patruunatehtaat alkoivat tuottaa "laillisia hirvipatruunoita" avartamalla sotilaskiväärin hylsyn suuta ja varustamalla patruunat 7.9 eli 7.92 eli 8 mm Mauser JS- kokoluokan luodeilla. Kaliberimerkinnäksi omaksuttiin hieman pyöristettynä 8.2 x 53R, eli luodin läpimitan mukainen merkintä aseen porauskaliberin mukaisen merkinnän tilalle. Patruunan käytännöllinen teho hirvenpyynnissä vastasi 8 x 57 mm Mauser-patruunan ominaisuuksia, ja se voitiin jälleenladata Mauser-patruunan resepteillä.

Kotimaisia SAKO-vasaralataussarjoja oli saatavina miltei joka kirkonkylän osuuskaupan erätarvikeosastolta, eikä hirvipatruunankaan kotilataus ollut kiellettyä ennen "Lex TAUNO V. MÄEN" voimaanastumista vuonna 1962. Kiellon alkusyystä on olemassa kaksi eri kertomusta: 1). "T.V. Makki" oli ladannut juovuspäissään patruunoita, erehtyen ruutilajeista N16 ja N19, eli appanut sotilaskivääriruudin N140 tilalle lintuluodikko-ruutia N110, saaden milteipä "ruuperän otsaansa". (Huumorilla höystetty tarina löytyy sivultamme "Kalkkivaarin kähinöistä" N:o 1).

Kertomus 2). Vaatimus: "Patruunan on oltava tehdasladattu" oli seuraamusta rajattomat diktaattorin valtuudet "Kenraalikuvernööri Kekkoselta (U.K.)" metsästysasioissa saaneeseen lainlaatijaan kohdistetusta lahjonnasta ampumatarviketeollisuuden taholta. Eikä korruptoijana toiminut ainakaan LAPUAN PATRUUNATEHDAS, koskapa myös pienoiskiväärin käyttöoikeus metsästystarkoituksessa kiellettiin (muutamin poikkeuksin) lähes tykkänään. Piekkarinpatruunoita latasi Suomessa vain Lapua, paitsi "penniläisiä" RIKKIHAPPO Oy:n KUOPION LATAAMO. Kumpikaan noista tehtaista ei sijainnut "tunnin junamatkan päässä Helsingistä".

Erinomainen "hirvijysäri" olisi 9.3 x 53R SAKO, joka myöskin omaksuttiin Jappien vakiokaliberiksi piipunporauskaluston hankinnan jälkeen, noin 50 vuotta sitten. Patruunaa tehdasladataan ilmeisesti yhä, mutta sitä ei ole edelleenkehitelty yli puoleensataan vuoteen, mikä on synti ja häpeä! Luoti on yhä vanhanaikainen, ohutvaippainen ja tylppäkärkinen. Vaippa ei ole sidottu lyijytäytteeseen millään tavoin. Tylppä luoti, jonka lyijykärki ulkonee pitkälle vaipasta, on altis tuottamaan syöttöhäiriöitä "repeteeripyssyissä". Putkimakasiinilla varustettuihin vipulukkoisiin tai pumppuladattaviin aseisiin se olisi tosin hyvinkin sovelias, mutta niitä ei ole valmistettu kaliberiluokassa 9.3 mm, joka mielletään keski-eurooppalaiseksi erikoisuudeksi, kun taas putkimakasiinilliset aseet ovat suosittuja enimmäkseen Jenkkilässä.

Laippahylsyinen 9.3 x 53R -patruuna olisi todellista herkkuruokaa taittoladattaviin aseisiin laippahylsynsä takia (ejektorikin toimisi), eikä edes luodin tylppä kärki haittaisi lataamista, mutta luodin heikkous on suosituksi tulemisen este. Patruuna on lisäksi lähestulkoon aliladattu, koska joidenkin venäläisistä sotilaskivääreistä väljennysporattujen aseiden piipunseinämät jäivät joltain kohti liian ohuiksi ja ne halkesivat 9.3 mm patruunoita ammuttaessa. Patruuna ladattiin kehittämään vain 3000 barin paine, kun 7.62 x 53R:n painetaso oli 3400 baria. Japin sulku kestää sen minkä hylsynkantakin (tai jopa enemmän), ja myös umpikangesta poratut, riittävän paksuseinämäiset piiput sietivät painetta hyvinkin 4000 bariin asti. Myös Mosin-Nagant:in sulku kestää huomattavia ylipaineita, mutta 9.3 -milliseksi alkuperäispiipusta väljennetty piippu saattoi revetä.

Ohutvaippainen luoti lienee ollut eräs aserikkojen osasyy: Kun piipunseinämä antoi hieman periksi, vaikkapa joustavasti, tyssäytyi ja niittautui luoti kiinni laajentuneeseen kohtaan. Silloin ylitti kaasunpaine piipunseinämän myötörajan ja luodin perään iskeytyvä "Vieille:n aaltovalli" halkaisi tai katkaisi piipun. Lujavaippaisempi luoti (esim. rautavaippainen RWS Torpedo Universal Geschoss) ei olisi tuottanut ongelmia, mutta kun niitä alettiin saada Suomeen irtotavarana kotilataajille, niiden käyttö tositoimiin estettiin hirvipatruunoiden tehdaslatauspakon kautta, joka oli paljolti protektionismia eli laatutavaran maahantuonnin estämistä.

Sako Oy myöskin lopetti korkealaatuisten latausvälinesarjojensa valmistuksen, muka "kannattamattomana", eikä suomalaisten "tehdas-villikissojen*)" latausvälineistöjä vielä valmistettu muuallakaan maailmassa. Useimmat "suomalaiskaliberisten" aseiden omistajat jäivät siis pelkästään tehdaspatruunoiden tarjonnan varaan, ja Jappi- luodikoista vain 7.62 x 53R -kaliberiset yksilöt ampuivat kansainvälisesti tunnettuja patruunoita.

*) Väliin sananselityksiä: "Villikissa-patruuna" on yksityisen tuotekehittelijän suunnittelema patruuna; yleensä muunnelma jostakin vakiopatruunasta kooltaan poikkeavalla luodilla ja/tai muodoltaan tahi pituudeltaan poikkeavalla hylsyllä. Jotkin villikissat on sittemmin hyväksytty myös tehdasladatuiksi patruunoiksi, joiden mitoitus on standardoitu joko SAAMI- tai CIP-normien mukaisiksi. Oivallisin esimerkki lienee kaliberi .22-250, ellei sitten 7.9 x 33 mm saksalainen rynnärinpatruuna.

"Tehdas-villikissa" on alkuaankin jossain lataamossa kehitelty patruuna, jota on tehdasladattu ehkä runsaasti, ja ladataan mahdollisesti yhä, mutta niiden mitoitusta ei ole standardoitu kummankaan normin mukaisiksi. Joidenkin villikissojen latausvälineitä on saatavina yleisesti (joskin extra-hintaan). Muutamien tehdas-villikissojen latauskaluston saatavuus on epävarmaa, toimitusajat pitkät ja hinta on hirmuinen, johtuen kysynnän vähäisyydestä.


Jappi-luodikoiden lukkopiiput tai ainakin lukkorakenteet (jos ase on piiputettu uudelleen) suunnitteli Japanin keisarillisen armeijan eversti NARIKE ARISAKA vuonna 1897 (= v. 30 silloisen japanilaisen ajanlaskun mukaan, joka alkoi "Valistuneen Keisarikunnan" eli "Mejdzhin" alkuvuodesta). Suomeen päätyneet aseet olivat enimmäkseen kiväärejä ja karabiineja Shiki 38 (= Malli 1905 länsimaisen ajanlaskun mukaan). Niiden pika-tunniste on pyöreä, leveä varmistin lukon peräpäässä; toimii kämmenpohjalla painamalla ja pyöräyttämällä. Sulku on lujempi kuin ehkä missään kiväärikaliberisessa aikalaisessa tai myöhemmässäkään pulttilukkoisessa sota-aseessa, paitsi panssaripyssyissä.

Vuodesta 1907 alkaen valmistetuissa yksilöissä oli kovakromattu "huoltovapaa" piipunreikä ja lukon etupää. Kovakromaus on siis wanhempi kexintö kuin yleensä luullaan. (Milloinkahan se opittaneen Suomessa? Taitaa tulla sata vuotta täyteen konstin keksimisestä?!). Myöskin duralumiini oli alkuaan japanilainen keksintö vuodelta 1904, vaikka uudemmaksi luullaan! Jo 1. maailmansodan aikaisissa saksalaisissa pommitus-zeppeliineissä oli erkautus-karaistut duralumiinirungot, mutta pudonneiden, palaneiden ilmalaivojen "luurangoista" sitä ei huomattu, koska materiaali oli pehmentynyt kuumuudessa. Duralumiinin karkaisumenetelmä kehiteltiin täydellisyyteen Saksassa vuoteen 1913 tultaessa.

Jalkaväenkiväärin Arisaka M 1905 (japaniksi "shih/shiki 38") teknisiä ominaisuuksia ovat kokopituus 1.27 metriä, piipunpituus 798 mm ja paino 3.9 kg. Makasiinin tilavuus 5 patruunaa. Syötettiin "kammasta". Suojeluskuntien kirjanpidossa oli vuonna 1928 näitä aseita 7150 kappaletta. Armeijan omistamien aseiden lukumäärästä ei ole tietoa, eikä tietenkään niistä, jotka "unohtuivat" aiemmille kantajilleen Ensimmäisen Vapaussodan (1918) jälkeen kodinturva-aseiksi. Aseita jaettiin enimmäkseen Talonpoikaisarmeijan sotureille.

Karabiinin M 1905 (Shiki 38) piipunpituus on 487 mm. "Karpiinin pamaus pani korvat soimaan tunnin ajan", kertoi ukki-vainaa omakohtaisista kokemuksistaan Vapaussodan ajalta. Kokopituus on 870 mm, eli varsin kätevä peli! Paino on vain 3.6 kg. Ei siis ihme, että "jaappanilainen karpiini" oli haluttu varusesine kivääriin verrattuna. Kiväärissä jatkuvasti paikallaan pidetty miekkapistin lisäsi sen painoa ja pituutta. Karabiinissa M 1905 ei ole edes pistimen kiinnityskiskoa, joten valkoisen armeijan "hevosmiehet" (kuten kenraali MANNERHEIM heitä tervehti) välttyivät puolikiloiselta hyödyttömältä taakalta. Aseita oli todella niukalti. Kymmenen vuoden kuluttua Vapaussodasta niitä löytyi suojeluskuntien kirjanpidosta vain 424 kappaletta. Yleisesti arvellaan, että toinen mokoma oli kulkeutunut vapaussotureiden yksityisomistukseen, ja monia pidetään yhä hallussa ns. "Suojeluskunnan luvalla" heidän jälkeläistensä perhekalleuksina - mikä oikein onkin! Armeijan kirjanpidossa tuolloin olleista aseista ei ole tietoa.

Punakaarteille Venäjältä lahjoitetut japanilaiset aseet olivat yleensä vanhempaa mallia 1897 (Shiki 30), eli Venäjän-Japanin "maaottelun" sotasaalista. Mallit 1905 eivät ehtineet osallistua paljoudessa tuohon sotaan. Jalkaväenkivääreitä oli suojeluskuntien vuoden 1928 kirjanpidossa 5870 kpl ja armeijan hallussa Talvisodan aikaan 1500 asetta. Aseen teknisiä ominaisuuksia ovat: Piipunpituus 800 mm, kokopituus 1275 mm ja paino 4.1 kg. Wanhan mallin Arisaka on tunnistettavissa "sormikoukku-varmistimesta", jolla iskuri lepuutetaan vireestä. Lukko on pirullinen purkaa ja täysin helvetillinen koottava, ellei käytettävissä ole kuvitettuja huolto-ohjeita. Se on myös hieman vähemmän lujarakenteinen kuin mallin 1905 lukko, mutta toki kyllin luja kestämään "suomalaisten villikissa-patruunoiden" melko miedot paineet.

Arisaka M 1897:stä oli olemassa myös lyhennetty karabiiniversio, jonka piipunpituus on 490 mm ja aseen kokopituus 870 mm, sekä paino 3.3 kg. Aseeseen voitiin kiinnittää pistin lisäpainoksi. Vuosikymmen Vapaussodan päättymisestä, keväällä 1928, oli suojeluskuntien kirjanpidossa vain 66 kpl karabiineja "Shiki 30", joten "koukkuvarmistimellinen japsi-karabiini" on himoituin Arisaka-malli keräilijäpiireissä, ainakin Suomessa. (Termi "shih" eli "shiki" tarkoittaa vuosimallia "jälkeen Valistuneen Keisarikunnan perustamisen", eli keisari Mutsuhiton valtaannoususta laskettuna. Japani loikkasi muutaman vuosikymmenen juoksussa todellakin keskiajasta ajanmukaiseksi teollisuusmaaksi Mejdzhi-kaudella 1867 - 1912, eikä kehityksen vauhti ole laantunut vieläkään).

Harvinaisemmaksi luultua Arisaka-laivastokivääriä malli 1902 löytyi suojeluskuntien inventaariosta keväällä 1928 jopa 920 kappaletta; nekin ilmeisesti peräisin puna-kapinallisten konkurssipesästä. Lukkokonstruktio oli jo kuten mallissa 1905. Ominaisuudet muuten kuin jalkaväenkiväärissä "Shiki 30", mutta paino 3.9 kg kuten jv-kiväärissä "Shiki 38". Silmiinpistävin tunniste on sveitsiläismallinen takatähtäin, jonka hahloa korotetaan ja alennetaan kaarevassa kehyksessä, jossa on sisäpuolinen koro-asteikko. Muissa malleissa on tavanomainen hahlo pituussuuntaan liukuvine asettimineen ja pystyyn nostettavine hahloluisteineen. Kiväärissä M -05 on ylin pykälä 2300 metriin.

Jappi-luodikoita rakenneltiin ilmeisesti kaikista Arisaka-malleista, poislukien ehkä harvinaisin karabiini M 1897, kun suojeluskunnat ja armeija poistivat 6.5 x 50 mm aseet varastoistaan. Ilmeisesti myös monet sotamuistoiksi "besorgatut" aseet saatiin luvitetuiksi porauttamalla ja sportterisoimalla ne metsästysluodikoiksi. Muutkin asepajat ja jopa tehtaat tekivät muutostöitä, mutta tuotemerkki "JAPPI" oli vain A. Viitasen asepajan tuotemerkki; mahdollisesti jopa rekisteröitynä.

2908 MMI; PT



Syytän ja sormella osoitan!

Alle kirjoittanut on huolestunut Teidän Internet-sivujen antamasta vaikutteesta nuorisoon. Miten voitte ylläpitää ja tehdä sivuja, joilla kehoitetaan tappamaan? Ne ovat johtaneet jo kahden ihmisen kuolemaan. Viime viikolla Lopissa surmansa saaneen paris kunnan murhaajat olivat lukeneet ohjeet Teidän sivuiltanne! He olivat valmistelleet tekoaan pitkään ja hankkineet äänen vaimentimella ja kiikari tähtäimellä varustetun pienois kiväärin veri tekojansa varten. Päähän ampuminenkin oli Teidän antama "neuvo". Lisäksi olen kuullut, että olisitte sekaantunut muihinkin laittomuuksiin. Onko näin?

Vaadinkin täten Teitä poistamaan sivunne Interntistä ja esittämään julkisen anteeksi pyynnön tapahtuneesta.

Harald Granqvist

Toimituksen kommentti. Muutama muukin visitoori on joskus vaatinut (tai ainakin toivonut) GOW-sivujen poistamista Internetistä, mutta ainakin yksi heistä on esittänyt myöhemmin puhelimitse anteeksipyynnön, havaittuaan sen karun faktan, että OLEMME OIKEASSA! Joskus sentään hiukan liikaa aikaamme edellä, mutta kyllä se aikakin sieltä perässämme ryömii, ja meidät tavoittaa. GOW-sivujen saaman suosion takia EMME VOI lopettaa niiden julkaisemista kuin peruuttamattomista "force majeure"- syistä, eli kuoleman tai vaikkapa aivo-infarktista aiheutuvan halvauksen tahi äkillisen vakavan dementian kohdatessa. Jonkun yksittäisen visitoorin esittämät toivomukset, vaatimukset tai uhkailut eivät meitä hätkähdytä hiukkaakaan.

Esimerkiksi Vastuullisten Urheiluaseiden Maahantuojien Liiton (tai mikä hitto se HERRAKLUBI lieneekään) puhelimitse esitetty sensurointivaatimus nostatti toimituksessamme räkäisen röhönaurun. Toimitussihteerimme MIMMI pörhisti hetkeksi häntänsä sekä paljasti tuokioksi kyntensä, mutta siinäpä reaktiomme! Puhelu ei tullut toimitukseen, vaan täysin viattomalle sivulliselle, "telegraafi-operaattorillemme", vaikka päätoimittajan puhelinnumero on ollut jo noin 20 vuoden ajan häirikkö-soittelijan tiedossa, eikä se ole ollut milloinkaan salainen.


GOW:n häjyksi tunnettu toimitussihteerikään ei pelkäää sivujemme linjaan kohdistuvaa kritiikkiä. Kissankielestä lontooksi käännetty reaktio kuuluu: "I'll claw you, if I'll catch you!". Päätoimittaja tyytyy naureskelemaan tai haukottelemaan "cikojen vingunnalle ja kalkkivaarien kähinöille".


Lienen joskus ennenkin tehnyt tykö mieskohtaisen journalistisen periaatteeni: "Jos haluat miellyttää KAIKKIA, et miellytä pian KETÄÄN! Riittäköön siis se, että juttusi miellyttävät MONIA!". Etpä osanne arvata, millaisen paniikin aiheutti heinäkuinen ukkosmyrsky (7000 maa-salamaa/h), joka pimensi GOW:n ja katkaisi sähköposti-yhteyden "lennätinkonttoriimme". Kun päivityksiin tuli lisäksi tauko "telegraafi-operaattorin" ulkomaanmatkan takia, alkoivat MONET suomalaiset visitoorimme sonnustautua KIRJAIMELLISESTI Neljänteen Vapaussotaan, PAHINTA aavistellen..! (YK:n "pienase-konferenssi" limittyi noihin "pimennyspäiviin", herättäen yleismaailmallistakin levottomuutta, ennenkuin USA:n presidentti GEORGE W. BUSH:in riemastuttava julkilausuma vihatulle YK:lle tuli julkisuuteen joukkoviestimien välityksellä).

Sivujemme peruslinjakaan ei muutu nykyisestään, niin kauan kuin minä siitä mieskohtaisesti vastaan, vaikka tekniikka- ja ballistiikka-aiheisten juttujen osuus hieman lisääntyykin. Mielipiteemme ns. "yleisistä asioista" kun ovat jo julkituotuja, ja ainakin itse seison niiden takana omaan loppuuni saakka. Olen kuitenkin kiinnostunut tietämään, KENELTÄ meidän pitäisi pyytää anteeksi ja MITÄ? (Suosittelen vastaamista näihin kysymyksiini päiväs-aikaan ja selveystilassa!).

Kovin kaukaa (maantieteellisestikin KAUKAA) haetulta kuulostaa esimerkiksi väite osallistumisestani Lopen tapahtumaan, vaikka olenkin mieskohtaisesti sitä mieltä, että KAIKKI HUIJARIT PITÄÄKIN TAPPAA! Oikeutettu teloitus ei ole mikään murha! Mutta ei pienoiskiväärin kivuttomalla laukauksella päähän, vaan ristiinnauliten tai kituliaasti kytevällä, märistä risuista kasatulla roviolla polttaen - KANSANtuomioistuimen (eikä jonkin vapaamuurari-kerhon) päätöksellä! Kleptokraattisessa eli "varas-valtaisessa" Suomessa tämä toive ei tietenkään toteudu, mutta tulkoon nyt mainituksi! Ja mihinkä muihin laittomuuksiin olemme sekaantuneet? Olen oikeutettu vaatimaan YKSILÖITYÄ selontekoa! Takaan, että se tulee julkisuuteen GOW-sivulla. Rikotut lakipykälät on tietysti myös lueteltava.

1970-luvun puuhasteluni, kuten "monikymmen-kertaisesti uusittu ampuma-aseiden hallussapito ilman asianmukaista lupaa" (teknistä tutkimustoimintaa varten) ja "ampuma-aseiden luvaton valmistus" (jossa toimin lähinnä vain asesuunnittelijan ominaisuudessa), ovat olleet syyteoikeudellisesti vanhentuneita tekoja jo pitkästi yli 20 vuoden ajan. Rikoksiahan ne eivät edes olleet, koska en "kärynnyt" niistä milloinkaan. Ainoa RIKOS nimittäin on kiinnijääminen, joko taitamattomuuden, "vasikoinnin", tahi silkan huonon tuurin seuraamuksena. En kai olisi noista nuoruusmuistoistani muussa tapauksessa julkisesti kertonutkaan, lainsäädäntöön perehtyneenä ja puhtaan rikosrekisterin vieläkin omaavana henkilönä.

PS. Jos olisin ollut "Lopin" operaation johtajana, ei yhdelläkään pojista olisi saanut olla mukanaan tuhannesti kirottua KÄNNYKKÄÄ! (Ainakaan omaansa). Niiden viestien alkulähteen "peilaamisen" ja tunnisteiden selvillesaannin helppouden takia tapahtui varsinainen RIKOS, eli kiinnijääminen. (Jo toisen maailmansodan aikaan joutuivat useammat sadat vakoojat "piippujen eteen", kun heidän radiolähettimiensä sijainti paljastui radio-peilauksen avulla). Viestintä olisi hoideltu vaikkapa jahtitorvi-signaaleilla tai partiopilleillä vislatuilla MORSEn aakkosilla. Olkoonpa tämäkin tapahtuma opiksi nousevalle nuorisolle, vaikka se nyt jälkiviisautta onkin tässä tapauksessa..!


0109 MMI; P.T. Kekkonen. Päätoimittaja, GOW & GOW Universal

(c) Feliks

Lisää >>

Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.

<< Uusimmat  Osa 35 >>  34 >>  33 >>  Osa 32 >>  31 >>  30 >>  Osa 29 >>  28 >>  27>>  Osa 26 >>  25 >>  24 >>  23 >>  22 >>  21 >>  20 >>  19 >>   18 >>   17 >>   16 >>  5 >>  14 >>  13 >>  12 >>  11 >>  10 >>   9 >>   8 >>   7 >>   6 >>   5 >>   4 >>   3 >>   2 >>   1 >>     Gunwritersin etusivu >>    In English >>   guns.connect.fi >>   Linkit >>