Linkkisivu >> Gunwritersin osittainenkin
luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on
kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat
pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä
tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n
toimitus.
Tekniikkaa ja historiaa, osa 7.
15.10.2001:
Arkistomme aarteita
"ASE & ERÄ"- lehden himoituksi keräilyharvinaisuudeksi
kehkeytyneessä "neitsytnumerossa" 1/ 1984 alkoi historiallinen artikkelisarja
savuttoman ruudin kehitysvaiheista. Lehden julkaisemisen aikoihin oli
sotilaskivääreihinkin soveltuvan ROTTWEIL:in "kemiallisen RCP-ruudin"
tuotannon alkamisesta kulunut milteipä päivälleen sata vuotta. Idea artikkeliSARJAN
julkaisemisesta jäi kuitenkin idean asteelle, ja ruutihistoriallinen pakina
ainutkertaiseksi.
Lehden silloinen päätoimittaja ei pitänyt lainkaan ASE & ERÄ:n vihkoon 2/-84
tarkoitetun artikkelin "vanhahtavasta" kielestä. Olisi pitänyt kirjoittaa
kanslia-suomeksi juttuja kaupallisesti kiinnostavista aiheista - ja läpäistä
"joskus syksymmällä" metsästäjän tutkintokin! Itse taas olin
jääräpäisesti sitä mielipuolta, että INTO KONRAD INHA:n kaltaisen monipuolisen
tiedejournalistin suomentama teksti on julkaistava sellaisenaan pilkun paikkaakaan
muuttamatta, puhumattakaan sanojen ja niiden järjestyksen "modernisoinnista".
Päätoimittajia meni ja toisia tuli. Julkaisijakin vaihtui. Artikkelisarja ei kuitenkaan
enää jatkunut ASE & ERÄ:ssä, "blagodarju Gospodinam" (= ylistys
Korkeimmalle), koska jo sen kakkos-osa olisi ladottu alkuperäiseen käsikirjoitukseen
verrattuna paljolti erilaisessa muodossa, "oikoluettuna ja korjailtuna"
nyky-kieliseksi kuivaskaksi pakinaksi, jollaisia mahtuu tusinaan vähintään kolmetoista.
Omaan aikaansa (kevättalveen 1984) sidottuja huomautuksiani olen
"itsesensuroinut" pois tekstistä harkintani jälkeen, jos ne ovat menettäneet
ajankohtaisuutensa kuluneiden runsaan 17 vuoden juoksussa. Muutama muistelus ja huomautus
on lisätty. Niiden peräkaneettina on vuosiluku 2001. Kuvatekstejä on täydennetty
enemmältikin: Tietohan on lisinyt kuluneina vuosina! Alkukielinen pääteksti on nyt jo
87 vuoden ikäinen, mutta LUONNONLAIT eivät ole muiksi muuttuneet noiden vuosien
vieriessä.
Todellisia INNOVAATIOITA savuttomien ruutien koostumuksen ja valmistusteknologian alalla
muistuu mieleeni aikaväliltä 1914 - 2001 tasan kaksi (2): Saksalainen (maallikoille
tuntematon) "Luftwaffe:n superteho-ruuti" NIPOLITE, ja FRED OLSEN:in
(USA; 1930) menetelmä pallojyväruutien tuotantoon, sekä sen jälkikäsittelyyn
nitroglyseroolilla vasta jyvämuodossa, eikä siis sekoittamalla "soppaa"
hyytelömäiseen (tai Olsen-prosessissa siirappimaiseen) ruutimassaan, jolloin ruudista
tulee pakkas-arkaa ja korkeapaineisten aseiden piipuille tai putkille turmiollista.
PALAAKO - VAIKO
RÄJÄHTÄÄ?
(Degflagratión et detonatión l'es poudres et explosives)
Kirjoittanut: Professori PAUL PAINLEVÉ (1914).
Suomentanut: Toimittaja INTO KONRAD INHA (1919).
Käännöksestä lyhennellyt: P.T.KEKKONEN (1984).
Piirrokset, kuvatekstit sekä alkuperäiset ja päivitetyt kommentit: P.T.K. (1984/2001).
Räjähdysainetta voimme verrata kovasti jännitettyyn vieteriin, jota jarrusäppi
pitää jännitettynä. Jos säppi hyvinkin vähäisestä sysäyksestä heltiää, on kone
vaarallinen. Jos sitä vastoin vieterin laukaisemiseksi tarvitaan erikoinen koneisto, on
laitos vaaraton. Dynamiitin erikoinen laukaisukoneisto on räjähdys-elohopea. Se juuri
räjähdyksen tapahtuessa vapauttaa räjähdysvoimat. Räjähdysaineiden joukossa on
semmoisia, jotka tavallisessa lämpötilassa ja tavallisen paineen alaisina räjähtävät
äkkiä, meidän mielestämme silmänräpäyksessä, heti kun ne sytytetään tai niitä
äkkiä sysätään.
Näitä aineita sanotaan DETONOIVIKSI eli äkillisesti räjähtäviksi.
Elohopeafulminaatti on niiden perustyyppi. On taas toisia, jotka samoissa oloissa
syttyvät verkallisemmin; kehittyvästi. Näiden sanotaan DEFLAGROIVAN eli palavan.
Edellisen laatuiset räjähdysaineet ovat ilmeisestikin liian vaarallisia paljoittain
käytettäviksi. Niitä voidaan käyttää vain vähin erin, sytytyspanoksina. Eikä ilman
niitä tultaisi hyvin toimeenkaan, koska vähemmän vaarallisia räjähdysaineita olisi
vaikea saada tarvittaessa äkillisesti räjähtämään. Sytytyspanoksen merkitys ilmenee
sattuvasti englantilaisen kuulun kemistin, ABELIN, toimeenpanemasta kokeesta: Hän täytti
mustalla ruudilla kaksi samanlaista metallitorvea. Toisen torven ruuti sytytettiin
sytytyslangalla, toisen räjähdys-elohopeata sisältävällä nallilla.Edellinen torvi
pysyi ehjänä, jälkimmäinen räjähti kappaleiksi.
(Mainittakoon, artikkelin ulkopuolisena tietona, että Abelin koetta tehtäessä oli
teräsputkien toinen pää täysin avoin. Myöhemmin toistetuissa kokeiluissa jopa 9 kg:n
latauksilla mustaa kivääriruutia käytettiin "paineastiana" kerrostettua
tykinputkea, joka pysyi ehjänä. Päistään tulpitettuun putkeen yhdistetty
korkeapainemittari, ns. RODMAN-TULKKI, osoitti 6500 ilmakehän huippupainetta, kun ruuti
oli räjäytetty sähkövirralla. Kokeen tarkoitus oli mustanruudin kaasumaistenkin
palojäänteiden taltiointi ja perinpohjainen analyysi. Tämän kokeilun järjesti
englantilainen kapteeni NOBLE. PTK:n tietotäydennys; 2001).
Edellisessä tapahtui ruudin deflagraatio eli palaminen, jälkimmäisessä detonaatio eli
äkillinen räjähdys. (Niin myös Noble:n kokeessa, päätellen lähes uskomattomista
painelukemista. PTK). Deflagraation ja detonaation ero käy vielä ilmeisemmäksi, kun
verrataan palavia sytytyslankoja äkillisesti räjähtäviin, joilla miinoja sytytetään.
Hidas lunttu eli BICKFORD-lunttu on nyöri, jonka sisään on suljettu mustaa ruutia.
Palamisnopeus vaihtelee 50 senttimetrin ja metrin välillä minuuttia kohti.
(Kyseisessä, kaikille tutussa puolen sentin paksuisessa "pikilangassa" on
ruutisuonena jauhemaista mustaruutia. Palonopeuden nyrkkisääntö on yleensä
"sentti sekunnissa" eli noin 0,6 m minuutissa. Pika-tulilangassa on mustaruuti
jyvitettyä. Se voi palaa jopa 30 metrin sekuntinopeudella. PTK:n huomautus).
Piirros: Ajoaine-harkon DEFLAGRAATIO. (Latinaa: DE = pois, FLAGRARE
= liekehtiä). Päästä sytytetty harkko leimuaa iloisesti, mutta tuli ei tunkeudu sen
sisäosiin. Nuolet osoittavat palokaasujen purkautumissuuntaa. Monet ajoaineet (mm.
mustaruuti) muuttuvat kaasuksi nesteytymisvaiheen kautta. Palon etenemisnopeus voi olla
esim. tulilangan mustaruutisuonessa vain "sentti sekunnissa". Aseen
patruunapesään suljetussa, paineenalaisena palavassa ruutijyvässä se voi kohota
likelle 2000 m/s lukemaa, ja jyvä liekehtii koko pinnaltaan. Ruutijyvien murtuminen
selittää näinkin epäuskottavan lukeman, joka johti kiinteän ruutipuristeen
omaksumiseen jyväruudin tilalle hieman ennen savuttomien ruutien käyttöönottoa.
Äkillisesti räjähtävä lunttu sitä vastoin on metalliputki, jossa on jotain
meliniitin kaltaista räjähdysainetta. Kun putken pää räjäytetään, etenee
räjähdys jopa 7 kilometrin sekuntinopeudella!
(Räjähdys-tulilangan täytteenä ei enää vuonna 1914 ollut meliniitti eli
pikriinihappo, koska langan vaippa olisi jouduttu tekemään kalliista ja kylmänä
hauraasta tinasta. Lyijyn kanssahan meliniitti muodostaa herkästi iskusta räjähtävää
lyijypikraattia. "PRIMACORD" -langan vaippa oli siis lyijyä ja täytteenä
trotyylia. Nykyisissä muovikuorisissa räj-tulilangoissa on tavallisin täyteaine
perunajauhoa muistuttava pentriitti. PTK:n huomautus; 2001).
Vaikka toisesta ilmiöstä voidaan asteittain siirtyä toiseen, on niiden mekaniikka
täysin erilainen: Deflagraatiota voidaan verrata tulen verkalliseen etenemiseen
sytytettyä oksaa pitkin. Detonaatio taas etenee sysäysjaksona molekyylitärähdysten
kautta melkein samalla tavalla kuin ääniaalto: Ensimmäinen elementti, joka iskulla tai
muulla keinolla äkillisesti räjäytetään, iskee räjähdyksellään vielä paljon
ankarammin seuraavaa elementtiä, joka nyt vuorostaan äkillisesti räjähtää; jne...
Räjähtävän kappaleen läpi kulkee todellinen räjähdysaalto. Räjähtävä putki (=
räj-tulilanka; PTK:n huomautus) voidaan vaikkapa katkaista monesta kohdasta. Ensimmäisen
palan räjähdys saa ilman tärähtämään ja siten räjähdyttää seuraavan palan.
Jos siis räjähdys-elohopeata sisältävistä nalleista laatikossa yksi räjähtää,
niin voivat kaikki muutkin samalla räjähtää, ja räjähdys voi käydä tuhoisaksi,
kuten monet tapaukset osottavat. Sytytysnalleja käsiteltäessä tulee senvuoksi vaarin
ottaa mitä suurinta varovaisuutta. Detonaatio on muutoin monimutkainen ilmiö. On
tuhansia eri laatuja, vaikk'emme voi niitä erottaa; aistimemme kun eivät voi tehdä eroa
tuhannesosan eikä sadastuhannesosan sekunnin välillä. Räjähdysaineen epävakainen
atomirakenne hajoo nopeammin tai hitaammin sen mukaan, voimakasko on ensimmäinen sysäys,
joka saa sen horjumaan. Mutta ilmankin sytytyspanosta voi deflagraatio muuttua
detonaatioksi: Palaminen äkilliseksi räjähdykseksi, jos lämpötila tai paine kohoo
kyllin korkeaksi.
Kuva. Räjähdysaineharkon DETONAATIO. (Latinaa: DETONARE =
jyrähtää). Sytytyskohdasta etenee harkon läpi räjähdys- eli shokkiaalto, joka kulkee
suoraviivaisesti 2000+ - 11 000 m/s nopeudella. (2000 m/s on yleisesti hyväksytty
deflagraation ja detonaation välinen raja. Huippunopeus, 11 "kilsaa"
sekunnissa, on saavutettavissa eräissä nestemäisissä seoksissa, esim.
"tetratolissa". Sekään ei liene yläraja, mutta paineistetuissa kaasu-faasissa
olevissa epä-stabiileissa seoksissa ei aallon nopeutta voida mitata millään keinolla:
Seos jyrähtää samanaikaisesti kauttaaltaan, kuin bensiinihöyry "nakuttavan"
moottorin sylinterissä. "Syttymiskohtaa" ei ole. PTK; 2001). Kiinteässä
harkossa tai nesteessä on räjähdysaalto äärimmäisen ohut; mahdollisesti vain
räjähdemolekyylin paksuinen. Sen edessä on muuttumatonta räjähdettä ja takana
hehkuvaa palokaasua.
Sisäisen kitkansa vuoksi säilyy kaasupilvi suhteellisen kauan räjähdekappaleen
muotoisena. Esimerkiksi 10 x 10 x 10 cm:n kokoinen pikriinihappo-kuutio muuttuu ensin
hiilipölyä sisältäväksi kaasuksi, ja kaasu-massa menettää vasta detonaation
päätyttyä kuutionmuotonsa. Nestemäistä välivaihetta ei detonaatiorintamassa yleensä
havaita: Happiatomien "loikka" typpidioksidista räjähteen palavaan ainesosaan
lienee puhtaasti mekaaninen tapahtuma. Laajeneva kaasupilvi hakeutuu pallonmuotoon,
työntäen edellään kokoonpuristuneita ilmamolekyylejä, joiden muodostama shokkiaalto
on silminnähtävissä ainakin korkeuksista: Jokainen lienee nähnyt sen joskus,
lentopommituksia esittäviä uutisvälähdyksiä TV:sta katsellessaan.
Ilmiö silloin äkkikäänteessä vaihtuu ja siihen saakka palaneen kappaleen läpi kulkee
räjähdysaalto. SANTENDER:issa paloi dynamiittikuormaa kuljettava laiva rauhallisesti
puolen-kolmatta tuntia, mutta räjähti sitten yht'äkkiä, surmaten 510 uteliasta ja
tuottaen vammoja tuhansille. 12. p. toukokuuta 1899 pääsi CURTIS:in ruutitehtaalla (=
CURTIS & HARVEY, AUSTIN, SKOTLANTI) tuli valloilleen ja palavassa tehtaan osassa
sattui olemaan 150 tonnia kloraattia tynnöreihin pakattuna. Kymmenen minuutin kuluttua
muodosti sula kaliumkloraatti oikeita virtoja. Sitten seurasi hirmuinen räjähdys, joka
hävitti koko tehtaan. Jos sen sijaan syttyy tulipalo semmoisissa tehtaissa, jotka
valmistavat B-ruutia ja muita samantapaisia ruuteja, niin palaa tämä räjähtämättä.
Räjähdysaalto ei kulje näiden kolloidaalisten aineiden kautta.
(Esimerkiksi Lapuan Patruunatehtaan räjähdys osoitti tämän väittämän erheelliseksi.
Virikkeenä tosin toimi huokoisruuti, jonka detonaation pani alulle naulapistoolin
hylsyistä niiden latauskoneeseen kertynyt nallimassa-pöly.
"PIKAVA"-naulapistoolien patruunat ladattiin .22 LR-hylsyihin huokoisruudilla.
Mainittu B-ruuti, ranskaksi Poudre Blanc = "valkoruuti", oli kirjoittaja Paul
Painlevé:n kuuluisan oppi-isä PAUL VIEILLE:n keksintö, jonka turvallisuutta piti
tietenkin kehuskella vielä vuonna 1914, "unohtaen" monet kymmenet lähes 30
vuoden aikana sattuneet onnettomuudet tehtaissa, varikoilla ja laivoissa. PTK:n
huomautus).
SOTA-RÄJÄHDYSAINEET
Sota-räjähdysaineita käytetään kahdenlaisiin tarkoituksiin:
1) Niillä ladataan granaatteja, joiden määrä on räjähtää vihollisen joukkojen
keskellä.
2) Niillä ladataan kiväärejä ja tykkejä.
Granaateissa käytettyjen räjähdysaineitten tulee olla suunnattoman ruhjovia (=
detonoivia eli brisantteja. PTK). Tykki- ja kivääriruutien sitä vastoin tulee olla
kehittyviä. Niiden siis tulee antaa luodille suurin mahdollinen nopeus, tuhoamatta tai
sanottavammin vahingoittamatta asetta. Siitä syystä on mustaruuti, jota viime aikoihin
saakka on käytetty kaikenlaisiin tarkoituksiin, saanut granaateissa väistyä
brisantimpain, ja aseissa hitaampien ruutien tieltä.
SAVUTTOMAT RUUDIT
Jos musta ruuti sytytetään vapaassa ilmassa, palaa se räjähtämättä. Kauan luultiin
sen aseen sisustassa olevan kehittyvää ja räjähtävän peräkkäin yhdensuuntaisin
kerroksin. Niin ei asian laita kuitenkaan ole: Deflagraation vaikutuksesta se muuttuu
rajuksi ja räjähdysaalto kulkee koko paljouden läpi. Se on niin rajua, ett'ei sitä
käyttäin voitaisi hyvin paljoa lisätä luotien nopeutta ylittämättä sitä rasitusta,
minkä ase voi kestää. Palamista on koettu hidastuttaa muuttamalla ruutijyvien
tiiviyttä ja kokoomusta, ja kiillottamalla tai vernissaamalla niiden pinta. Kaikki nämä
kokeet kuitenkin heitettiin sikseen, kun B-ruuti keksittiin.
(Nimitys "Poudre B" oli siis kemisti Paul Vieille:n keksimä. Alkuperäinen
nitroselluloosa-ruuti oli väriltään valkoista, ranskaksi "blanc".
Mineraalipitoisemmat puolisavuiset revolveriruudit olivat J-ruuteja tai sittemmin
S-ruuteja. J-ruuti oli keltaista, ranskaksi "jaune" ja S-ruuti väriltään
hopeanhohtoista. Suomessa käytetään nimitystä B-ruuti nitroglyseroolia
sisältävästä tykkiruudista eli Ballistiitista. N-ruuti on nitroselluloosaruutia,
vaikka N500-sarjan kivääriruudit ovatkin pintakäsiteltyjä nitroglyseroolilla, kuten jo
amerikkalaiset OLSEN-/ OLIN- pallojyväruudit vuodesta 1930 alkaen.
Diglykooliruutia <D-ruutia> on valmistettu vain tykkiruudiksi, järeimpään
kalustoon, tai haluttaessa suuria lähtönopeuksia, vaikka sillä olisi oivallisia
ominaisuuksia kivääriruutinakin: Kylmänkestävyys vailla vertaa, onhan tehostusaineena
pakkasnesteestä nitrattu dinitro-dietyleeniglykooli, ja alhainen palamislämpötila, joka
ehkäisee piipunreiän turmelevaa lämpökorroosiota "jyty-latinkejakin"
ammuttaessa. Pienijyväisestä kivääriruudista voisi dinitroglykooli ilmeisesti haihtua
pois, jolloin ruudin teho heikkenisi.
NIPOLITE-ruudissa <NP-Pulver> on teho-aineena jauhemainen, kemiallisesti stabiili ja
vettähylkivä pentaerytritooli-tetranitraatti. NP-ruuti on myös immuuni suurillekin
lämpötilan vaihteluille. Ikuinen mysteerio on se, ettei sitä valmisteta eikä pidetä
kaupan ainakaan siviilikäyttöön, muunmuassa kotilataajien saatavaksi. Ruuti ei kehitä
mitenkään ylikorkeita paineita normaalilatauksilla, mutta se antaa luodille kaikkia
tavanomaisia ruutilajeja suuremman lähtönopeuden. PTK, 2001).
Keksijät ovat koettaneet saada pumpuliruudista mustalle ruudille sijaisen aina siitä
pitäen, kun se ensin tuli tunnetuksi. Pumpulia (puuvillaa eli vanua; PTK) kastetaan
salpietarihappoon (väkevään typpihappoon; PTK) ja sitten kuivataan. Jos siten syntynyt
pumpuliruuti tulitikulla sytytetään, leimahtaa se hyvin äkkiä palamaan, mutta ei
kuitenkaan räjähdä. Räjähdys-elohopeinen nalli sitä vastoin saa sen rajusti
räjähtämään, ja jos sitä pistetään tykkiin tai kivääriin, ruhjoo se aseen.
(Kiväärinpatruunoiden aliääni-latinkeihin olisi pahviksi prässätty ja jyvitetty eli
"granuloitu" nitroselluloosa edelleenkin varteenotettava vaihtoehto!
1800-luvulla haviteltiin kuitenkin jopa yli 2000 metrin tehokasta kantamaa
sotilaskivääreille ja varsinkin kuularuiskuille. Haulikko- ja käsiaseruudeiksi
sentään valmistettiin gelatinoimattomiakin puolisavuisia ruuteja, joihin lukeutui myös
EUGEN SCHAUMAN:in kiväärien kevytlatinkeihin suosittama "siniruuti" eli
"Blåkrut". PTK, 2001).
Ranskalainen VIEILLE hävitti pumpuliruudin sisäisen rakenteen sen voimaa
lauhduttaakseen: Hän liuotti sen eetterin ja alkoholin sekoitukseen. Tämä gelatinoitu
pumpuliruuti nykyään tunnetaan B-ruudin nimellä (Ranskassa; PTK). Käsittelyn jälkeen
siihen jää verraten pieni määrä eetteriä ja alkoholia, 1 - 6 % sen mukaan, mihin
tarkoitukseen ruutia käytetään. Eetteri-alkoholin tehtävä on tässä tapauksessa
muuttaa pumpuliruuti kolloidaaliseksi kappaleeksi (= tiiviiksi eli muovimaiseksi, kuten jo
20 vuotta aiemmin keksitty ensimmäinen muovi: Selluloidi. PTK). Kolloidaalisena
pumpuliruuti palaa räjähtämättä suuressakin paineessa ja korkeassakin lämpötilassa,
jopa vaikka se räjähdys-elohopealla sytytettäisiin.
Räjähdysaalto ei enää pääse sen kautta kulkemaan. Aseessa se kehittyen palaa
yhdensuuntaisin samankeskisin kerroksin. Mustan ruudin rinnalla sillä vielä on se etu,
ett'ei se synnytä savua. Heti keksimisensä jälkeen (1847) pumpuliruuti tosin koetettiin
eri aineita käyttäen muuttaa tällaiseksi. Itävallassa valmistettiin jo v. 1870 ruutia,
joka oli suuressa määrin B-ruudin näköistä, mutta se hyljättiin, kun ei älytty sen
todellisia etuja.
(Itävaltalaisen VOLKMANN:in Colloidin-ruudin tuotantoyritysten kariutumisesta byrokratian
ja "sisäisen protektionismin" kivikoihin oli pakinaa ASE & ERÄ:ssä 1/-84.
Colloidin oli valssattua tai matriisipursutettua, läpeensä gelatinoitua lehtiruutia,
kuten Vieille:n Poudre B sittemmin. Sen "todelliset edut älyttiin" - jopa
liiankin syvällisesti - UHKAKSI valtion ruutimonopolille. Savuttoman ruudin tuotanto
tukahdutettiin määräämällä Colloidinille niin järjettömät
valmistuslisenssi-maksut, että ruuti olisi maksanut miltei painonsa kultaa jo tehtaasta
ulosmyytäessä, ja sen maastavienti oli TIETENKIN kiellettyä.
Esimerkiksi venäläiset olisivat maksaneet muutaman kilon näyte-erästä Colloidinia
vastaavan painomäärän puhdasta kultaa Turkin Sodan aikana: Käytössä oli jo
kuularuiskujakin, joihin olisi tarvittu savuton ruuti. Venäläisten huipputason kemistien
olisi ollut helppoa analysoida Colloidin-ruuti ja käynnistää sen tuotanto Venäjällä,
jos pienet "maistiaiset" olisi onnistuttu hankkimaan. Sittemmin, 1890-luvun
vaihteessa, juuri Venäjä oli kärkipään maa ruutikemian alalla, vaikka länsimainen
alan kirjallisuus yleensä unohtaa mainita tämän tosiasian. PTK).
B-ruutia ei käytetä rakeina, kuten tavallista ruutia, vaan levyinä
("paillettes") tai nauhoina. Kuta isompi on ampuma-ase, sitä suurempia ja
paksumpia tehdään nämät levyt. Tykin ruutipanos on nimittäin sovitettava sen mukaan
kuin palamisen lait vaativat. Toisin sanoen ruutiosien paino ja muoto on siten harkittava,
että palaminen päättyy samalla kuin luotikin piipun suusta lähtee. Jos palaminen
tapahtuu liian nopeaan, eikä ruuti siis ole kyllin nopeasti kehittyvää, tulee voima
huonosti käytetyksi.
(Toisaalta voidaan pyrkiä tuottamuksellisestikin "huonoon voimankäyttöön",
ladattaessa kiväärien aliäänisiä patruunoita "huonosti kehittyvillä",
mutta mahdollisimman herkästi syttyvillä haulikko- tai käsiaseruudeilla. PTK; 2001).
Kuva. Säännönmukaisesti aseen patruunapesässä palava
lankaruudin jyvä palaa vain pinnastaan, kuin puupölkky uunissa, muuttuen ohuemmaksi ja
lyhyemmäksi. Liekehtiminen eli ruutikaasun purkautuminen laimenee palamisen
loppuvaiheessa, palavan pinta-alan vähetessä geometrian sääntöjen mukaisesti.
Pinnoittamalla ruuti palamista hidastavalla kemikaalilla voidaan palonopeutta säädellä,
tietenkin syttymisherkkyyden kustannuksella.
Jos palaminen taas tapahtuu liian verkalleen ja siis epätäydellisesti, jää piippuun
syttyviä kaasuja ja hehkuvia hiilihiukkasia, jotka seuraavaa laukausta ladattaessa voivat
saada aikaan tapaturman. (Häkämyrkytyksen suljetuista tiloista tykeillä ammuttaessa.
Ruutipussien ennenaikaisen syttymisen, ladattaessa tykkiin irtopanos- tai
kartussilaukausta. PTK). Vähän sen jälkeen kuin B-ruuti oli keksitty, ehdotti ALFR.
NOBEL, että savuttomana ruutina käytettäisiin eräänlaista lauhdutettua
dynamiitti-kumia, jonka Abel oli jo Englannissa keksinyt ja joka saatiin gelatinoimalla 50
% pumpuliruutia 50 prosentissa nitroglyseriiniä. Nämä ruutilajit (kordiitti,
ballistiitti, y.m.) antavat puolta vähemmällä panoksella luodille saman lähtönopeuden
kuin B-ruuti, mutta ne korkean palamis-lämpötilansa vuoksi suuressa määrin
syövyttävät piippua.
SIWY, eräs englantilainen insinööri, on laskenut, että 28 senttimetrin tykki joka
laukauksella menettää 1/3 kilon terästä. Jälkeen vuoden 1898 on käytäntöön otettu
uusia ruutilajeja, joissa nitroglyseriinin määrä on vähennetty keskimäärin 20
prosenttiin siten, että ruutiin on sekoitettu apu-liuotusaine (alkoholi-eetteriä tai
asetonia y.m.). Nämä uudet ruutilajit ovat jonkun verran voimakkaampia kuin B-ruuti,
eivätkä näytä syövyttävän piippua sanottavasti nopeammin. Ne eivät ime vettä
yhtä suuressa määrin ja niillä on siis pysyvämpi varmuus, joka on tärkeätä etenkin
pitkillä ampumamatkoilla.
Venäjä, Amerikka ja Ranska käyttävät yksinomaan puhtaita nitroselluloosa-ruuteja.
(HUOM! Tykkiruuteina. PTK). Englanti, Italia, Ruotsi ja Japani sekoittavat yhteen
nitroselluloosaa ja nitroglyseriini-ruutia. Saksa käyttää edellistä pienireikäisiin,
jälkimmäistä isoreikäisiin aseisiin. Teknikot väittävät, ett'ei puhtaita
nitroselluloosa-ruuteja voida menestyksellä käyttää suurissa, 40 tai 42 senttimetrin
tykeissä, ellei panoskammiota tehdä hyvin tilavaksi.
(NS-ruudin progressiivisuutta eli "kehittyvyyttä" parantavaa pintakäsittelyä
vasta tutkittiin alkutekstiä kirjoitettaessa. Yleismaailmalliseen käyttöön
pinnoitusmenettely tuli 1920-luvulla, enimmäkseen kivääriruutien huippupaineen
alentamiseen. Uranuurtajana oli, saksalaisten ohella, amerikkalainen kemianteollisuuden
konserni E.I. DuPONT de NEMOURS, joka omaksui ensimmäisen palohidaste-pinnoitetun
progressiiviruutinsa, IMR 15:n, tuotantoon 1. maailmansodan syttymisen aikoihin v. 1914.
Ruudin pinnoitusmenetelmä oli sotasalaisuus; tuntematon alkutekstin kirjoittajalle ja
artikkelin suomentajallekin vielä vuonna 1919, vaikka I.K. Inhan tekninen tietämys
olikin useimmiten hämmästyttävässä määrin aikansa tasalla. PTK).
Musta ruuti, joka on kivennäisseosta, säilyy vuosisatoja. Savuttomat ruudit sitä
vastoin, jotka ovat kolloidaalisia kappaleita, vähitellen hajoavat. Hajotessaan ne
eräässä vaiheessa luovuttavat niin paljon lämpöä, että voivat itsestään syttyä.
Tämä on kumoamaton tosiseikka, mutta vaatii se kuitenkin aivan erikoisia edellytyksiä:
Hajoamista jouduttavat lämpötilan ja kosteuden vaihtelut, ynnä liuotusaineen
ylijäämä, jos ruudissa moinen ylijäämä on. Nämä kolme syytä vaikuttavat, että
etenkin laivoissa säilytetyt ruudit ovat taipuvaisia hajaantumaan. Suurissa
varastoissakin se voi tapahtua, vaikka onkin harvinaista. Hajaantumista koetetaan
ehkäistä stabilisaattorien eli vakaannuttajien kautta, jotka imevät itseensä happamet
höyryt. Nykyään käytetään kaikkialla saksalaista vakaannuttajaa, difenyyliamiinia.
(Päätekstin loppu).
Kuva. Savuttomat huokoisruudit voivat detonoida esimerkiksi
esimerkiksi ladattaessa vahingossa tupla- tai kolminkertainen annos ruutia etenkin
revolverin patruunaan. Detonaatorintama etenee huokosia myöten, tai murtuvan ruutijyvän
halkeamien kautta kohti jyvän keskustaa. Näin käy myös mustassa ruudissa, jos sen
jyvät ovat liian hauraita aseen käyttöpaineeseen nähden. Siksi on mustanruudin
vaivalloinen ja vaarallinen tiivistäminen valssimyllyllä
jokseenkin välttämätöntä, ellei tyydytä mataliin käyttöpaineisiin. Haulikoissa ja
suustaladattavissa rihloissa voitiin käyttää tiivistämätöntä
"maatiais-kruutia", koska aseiden käyttöpaine ylitti harvemmin 300 - 500
ilmakehää. Tihentämättömän jyvitetyn ruudin nimitys johtuu siitä, että Suomen(kin)
maaseudulla voitiin ruuti valmistaa kotitalouksissa. Vastakohtana oli tehdasvalmisteinen
"sota-kruuti".
Viimeisimmissä mustaa ruutia polttavissa sotilaskivääreissä oli huippupaine jo 1500 -
2500 ilmakehää. Ruutijyvien tai -puristeen piti kestää laukaisupaine murtumatta.
Kuvissa yritetään hahmottaa lankajyväisen huokoisruudin jyvän olotilan muutoksia
YLILATAUKSESTA johtuvan detonaation sattuessa. Ylinnä pinnaltaan kaasufaasiin muuttunut
jyvä. Nuolet osoittavat räjähdysaallon kulkusuunnan kohti jyvän keskiötä.
Keskikuvassa on jyvä kaasuuntunut täysin, mutta kaasumassa on vielä lieriönmuotoinen.
Tumma "sydän" on huokoisruudin sisältämän salpietarin hajoamistuotetta,
kaliumkarbonaattia eli potaskaa. Alimmaisessa kuvassa kaasumassa paisuu, ja tapahtuu
tuhoisa räjähdys.
TÄYDENNYSTIETOA; 2001.
ALILATAUSdetonaation mekanismi on toisenlainen: Ruutijyvät "kytevät"
suhteellisen hitaasti, hajaantuen palamiskykyisiksi kaasuiksi kuin pilkkeet
häkäpöntössä. Vasta tämä kaasu "remahtaa" paineen ja kytemis-lämmön
sytyttämänä, kehittäen lähes uskomattoman korkean hetkellisen huippupaineen, vaikka
ruutimäärä olisikin vähäinen. Ilmiö on sama kuin liian matalaoktaanisen
bensiinihöyryn ennenaikainen sytytys "nakuttavassa" moottorissa: Koko
kytökaasu-seos muuttuu samanaikaisesti ja kauttaaltaan "lopulliseksi"
ruutikaasuksi.
Ruudin palo-ominaisuuksia on jo pitkästi yli sadan vuoden ajan säädelty jyvien kokoa ja
muotoa muuttamalla. 1880-luvulla julkaistu suomenkielinenkin kirjallisuus mainitsee mm.
kuusiomutterin muotoisista kappaleista koostuvan "prismaatillisen
tykki-kruudin", jolla ladattiin "järeimpiä jyskäreitä". Ruutiprismassa
oli pitkinpuolinen reikä, tai jopa seitsemän reikää. Kiväärikaliberisten aseiden
putkiruuti on liereää ja varustettu yleensä vain yhdellä pitkinpuolisella
läpikulkevalla kanavalla. Putkiruutijyvä palaa ulko- ja sisäpinnaltaan, sekä
päädyistään. Palava pinta-ala pysyy lähes vakiosuuruisena, tai se voi jopa
lisääntyä (vaikka ruutijyvä lyheneekin), jos sisäpinta palaa ulkopintaa nopeammin.
Järeiden tykkien savuton ruuti voi olla jopa 19-reikäistä; tavallisimmin ballistiittia,
jota ei pinnoiteta eli flegmatoida palohidasteella.
TIETOLISÄ 2001:
Jo mustaruutikaudella voitiin prismaruudin ulkopinnan syttymistä viivästyttää ja
palamista hidastaa vernissaamalla ruutikappaleet, mutta jättämällä reikä/reiät
pinnoittamattomiksi. Savuttoman kivääriruudin pintakerroksen "flegmatointi"
eli alkupalamisen hidastaminen paraffiinivahalla keksittiin Saksassa, sattumalta,
pyrittäessä vähentämään nitroselluloosa-ruudin ikävää taipumusta imeä kosteutta
ilmasta. Havaittiin, että paraffinoitu lehtiruuti antoi vakiolatauksilla jopa hieman
tavanomaista suuremman lähtönopeuden, mutta laukaisupaine aleni useiden satojen
ilmakehien verran. Annosta voitiin siis lisätä vaaratta.
Hylsyn (M/1888) liekkireikiä tosin jouduttiin suurentamaan 0.5 mm:stä aluksi 0.7 mm:iin
ja lopulta 0.8 mm:iin. Paraffinoitu ruuti oli alkuperäistä RCP-jyväruutia
jäykkäsyttyisempää, tuottaen ampumatarkkuutta huonontavia sytytysviipymiä, mutta
"sankkireiät" olisi häädytty suurentamaan tuotantoteknisistäkin syistä:
Alkuaan ne oli porattu, mutta suuremmat liekkireiät voitiin stanssata. (Nallipesät
olivat tyyppiä BERDAN, eli liekkireikiä oli kaksi). Lopullinen muutos tapahtui
helmikuusta 1890 alkaen, eli paraffinoitu, progressiivisesti palava ruuti on siis keksitty
jo vuonna 1889 - vain kolme vuotta Vieillen B-ruudin keksimisen jälkeen.
Samoihin aikoihin tai jo hieman aiemmin oli Englannissa havaittu varsin vähäisen
maaöljy-tuotteen pitoisuuden muuttavan "dynamiitti-kumin" eli
gelatiinidynamiitin (Geligniitin) rauhallisesti palavaksi kivääriruudiksi. Kun
geligniittimassaan sekoitettiin vaivaiset 5 % tavallista vaseliinia, saatiin aikaan
kordiitti-ruuti, jolla voitiin ladata alkuaan mustaruutipatruunoille suunniteltujen .303
LEE-METFORD -kiväärien patruunoita. Niiden vaippaluotien lähtönopeus enentyi
"drastisesti", mutta laukaisupaine vähentyi.
Ruuti sisälsi 58 % nitroglyseroolia, joten aseiden piipuista alkoivat rihlat palaa
pilalle varsin pian. Niitä jouduttiin syventämään, rihlaprofiilia terävöittämään,
ja ruudin, sekä nallien sytytysmassojen koostumustakin "tarkistamaan", eli
lähes puolittamaan kordiitin nitroglyserooli-pitoisuus. Nallimassoista vähennettiin
kaliumkloraatti-pitoisuutta, ja alettiin etsiskellä täysin syövyttämättömiä
aloite-räjähteitä.
PUTKIRUUTI (TUBULAR)
Mustaruuti-kauden lopulla voitiin kiväärinpatruunat (mm. Lee-Metfordin alkuperäiset
"rehut") täyttää kiinteäksi puristetulla ruutisylinterillä, jonka keskellä
kulki pituussuuntainen palokanava. Kiinteä kivikova ruutipuriste paloi radiaalisesti,
vain sisäpinnaltaan, ja palava pinta-ala laajeni lähes samaan tahtiin kuin piipunputken
vapaa tilavuus enentyi luodin kiitäessä sen suuta kohti. Idea on tuttu raketeista;
huokeista "kissanpieruista" aina mannertenvälisiin ohjuksiin asti käytetään
"ruutimoottoreita".
Ihmeteltävää on, ettei savutonta ruutipuristetta ole omaksuttu yleisempään
käyttöön moderneissa ampuma-aseissa, lukuunottamatta "hylsyttömiä"
patruunoita ampuvia kokeilumalleja, joilla ei ilmeisesti ole tulevaisuutta lukon
tiivistysvaikeuksien ja patruunoiden "kiehunta-riskin" takia.
("Ylikiehunta"/ "cook-off" tarkoittaa patruunan laukeamista
patruunapesän kuumien seinämien sytyttämänä). Jyvitettynä on savuton putkiruuti
ilmeisesti yleisin laji ainakin kiväärikaliberisissa aseissa, mutta yleistä myös
tykkikaliberisten laukausten ajoaineena.
KUUTIORUUTI (CUBE)
Kuutioruuti on harkitusti "degressiivistä", eli sen palaminen alkaa
railakkaasti, mutta laantuu jyvän kutistuessa ja pyöristyessä. Esimerkiksi ranskalainen
musta tykkiruuti oli keisari NAPOLEON I:n aikaan kuutiojyväistä; kuutioiden
särmäpituus 8 mm. Samanlaista mustaruutia käytettiin vielä 2. maailmansodan aikaan
shrapnelli-ammuksissa heittopanoksena, joka tyrkkäsi täytekuulat ulos ammuksen
kärjestä, aikasytyttimen hetkityksen tultua "pykäläänsä". Särmikkään
jyvän herkkäsyttyisyys on hyödyksi myöskin käsiase- ja haulikonpatruunoissa.
Pienijyväistä savutonta kuutioruutia voi yhä tavata käsiaseiden patruunoista.
Wanhoissa Vetterli-/ "Grafton"-kiväärin patruunoissa, joita noukittiin vuosien
ajan merenpohjasta aselaivan räjäytyspaikalta, oli sangen usein savuton lataus;
hyppysellinen valkoisia, mannaryynien kokoisia ja näköisiäkin kuutioita. Patruunoiden
nallimassa on jo turmeltunutta, mutta liekillä sytytetty ruuti sähähtää terhakkaasti.
Erikoislaatuisesti vahapaperi-vaipoitetut patruunat olivat hämmästyttävän
vesitiiviitä: Kaikissa purkamissani Vetterlin patruunoissa oli ruuti säilynyt täysin
kuivana.
Sen valkoinen väri oli alkuperäinen. Yleensähän ruudit värjätään taikka
grafitoidaan. Värillä ei sinänsä olisi väliä, mutta grafiittipinnoituksesta koituu
hyötyäkin: Se vähentää ruutijyvien pinnan sähköisyyttä ja edes-auttaa jyvien
liukumista latauskoneen tuutissa tai kotilataajan ruutisuppilon kapeikossa, sekä
vähentää jossain määrin ruudin taipumusta kuivua liikaa tai imeä itseensä kosteutta
ilmasta. Liian kuivaakaan ei ruuti saa olla, koska sen palamisnopeus enentyy:
Laukaisupaine kohoaa, mutta luodin tai haulien lähtönopeus pysyy muuttumattomana. Joskus
olen havainnut sen jopa vähentyneen! Ruudin kuivuessa lienee vesikosteuden myötä
haihtunut myös "nitroksyylia" eli typpidioksiidia; kemiallisesti sidottua
energiaa siis. Patruunat olivat merkkiä Hirtenberg, kaliberi .308 Win. (HP:n ABC-luoti
edusti 1980-luvun alkuvuosina tehdasvalmisteisten suurriista-ammusten parhaimmistoa, mutta
itävaltalaisten ruutien laatu on ollut jo "kaksoismonarkian" aikaan lievästi
sanoen kyseenalainen, johtuen valtion monopolista ruutituotannon alalla).
Savuton tai "puolisavuton" kuutioruuti oli yleisintä haulikkoruutina, herkän
syttyvyytensä ansiosta. Se oli usein myös niin kevyttä tilavuuspainoltaan, että se
voitiin annostella patruunaan samalla mittakauhalla kuin samantehoinen annos mustaa
ruutiakin. Painomäärin annosteltaessa olisi käynyt "wanhanaikaisesti", koska
puolisavuiset ruuditkin olivat vähintään kaksinkertaisesti mustanruudin vahvuisia
paineenkehitykseltään. Vanhojen mustaruutihaulikoiden piipunsuut olivat myös usein
paperinohuita seinämävahvuudeltaan, joten kuutioruudin "laskujohteinen"
palaminen eli alhainen suupaine oli hyvinkin tärkeä turvallisuustekijä. Aseteräksien
laatu oli mitä milloinkin, ja "lankapiippuiset" haulikot olivat yleisiä, kun
taas korkeapaineisen "tiheän nitroruudin" käyttöä kestävät aseet alkoivat
yleistyä verkalleen vasta viime vuosisadan vaihteen jälkeen.
HUOKOISRUUTI (POROUS BASE)
Suomessa on käytössä "Porous Base"-menetelmä N300-sarjan ruutien
syttymisherkkyyden enentämiseen. Tällä keinolla kasvatetaan ruutijyvän palopinta-alaa
kriittisen sytytysvaiheen ajaksi: Taikinamaiseen "hyytelöityyn" ruutimassaan
lisätään pölymäisen hienoa vesiliukoista (mutta asemetallia syövyttämätöntä)
suolaa, joka ruutimassan kiinteydyttyä pestään pois pursutetun ruutilangan tai -putken,
taikka jo jyviksi leikatun ruudin pinnalta kuumalla vedellä. Ruutijyvä on nyt rosoinen
kuin pesusienen pinta. Osa suolasta jää kuitenkin ruutijyvien sisään. Suola voi olla
kemiallisesti tehotonta eli "inerttiä", taikka hapettavaa, kuten VihtaVuoren
enimmäkseen käyttämä kalisalpietari. Inerttinä helppoliukoisena suolana on käytetty
ainakin kalsinoitua (= vedetöntä, jauhemaista) Glauber-suolaa eli natriumsulfaattia,
ilmeisesti "konepistooliruudissa" N330.
(M.T.V. eli Muistutettakoon Tässä Vaiheessa: Ajantasaisia tai tärkeitä tietoja ruutien
koostumuksista ei ENÄÄ kerrota VihtaVuorelta "ainakaan kaikille", joten paljon
on arvailujen varassa: Nimenomaan ne tiedonjulkistajat, jotka ruutikemiasta JOTAKIN
ymmärtävät, ovat täydellisessä umpiossa tiedonsaannin suhteen. Heitä vähemmän
asiantuntevat "gunwriterit" tyytyvät tekemään kohteliaasti tykö yhteiselle
kansalle VAIN sen, mitä kulloinkin halutaan piilomainostettavan, lisäämättä:
"..mutta sehän on jo Wanha Kexintö" -tyylisiä, ilkeiksi miellettyjä
kommentteja "veret seisahduttavista uutuuksista" kertoessaan).
Mineraalipitoisuutensa takia eivät kotimaiset huokoisruudit ole
"perki-savuttomia", vaan VÄHÄsavuisia. Salpietarin luovutettua happensa ja
typpensä, sekä yhdyttyä ruutikaasun hiilidioksiidiin, muodostuu pölymäistä
kaliumkarbonaattia eli potaskaa, joka tussahtaa aseesta pienenä, harsuna savupilvenä.
Kaliumnitraatti eli salpietari antaa ruutiin vähäisen happilisän, joka mahdollistaa
lähes täydellisesti eetteri-alkoholiseokseen liukenevan nitroselluloosan käytön ruudin
perusaineena. Ruutimassa voidaan täten pursuttaa vain 0.5 mm:n läpimittaiseksi
"siimaksi", josta pätkitään ruutijyviä sopivaksi harkittuun pituuteen.
VihtaVuoren N310:n jyvien läpimitta on 0.6 mm ja pituus 0.7 mm. Ruuti N310 tunnetaan jo
kautta sivistyneen maailman eräänä parhaista kevytlataus-ruudeista, vaikka sen
valmistaja "tykkää kyttyrää" tuon maineen julki-julistamisesta. Tiettyihin
erikoistarkoituksiin olisi tarpeen samasta massasta pursutettu ruuti, läpimitaltaan
samaiset 0.6 mm, mutta jyvän pituus ehkä 0.4 mm, ja jyvät "pestyjä" vasta
niiden katkaisun jälkeen. Mutta eihän Suomessa voi/saa, vaikka esimerkiksi nykyisiin 12
kaliiperin Skeet-haulikonpatruunoihin 24 gramman haulimäärällä (joka voi vähentyä
nykyisestäänkin) tarvitaan juuri tällaista "makkaransiivu-ruutia", jonka
SUHTEELLINEN palonopeus on yli 400, kun se on verrokki-ruudilla N110 tasan 100 ja N310:n
tapauksessa 330. (Suhdeluvut ovat "laaduttomia", mutta pitävät ilmeisesti
paikkansa. Suhteellisia syttymisherkkyyksiä ei ole valitettavasti taulukoitu. Tämän
ominaisuuden tutkiminen lienee vaikeaa?).
Joku urbaani-huligaani voi kuitenkin VÄÄRINkäyttää moista "super-ruutia"
vaikkapa pistoolien tai revolverien harjoituspatruunoissa, joilla ammutaan 3 - 5 metrin
etäisyydelle OLOHUONEESSA, herättämättä seinänaapureiden huomiota: "EI,
sellainen EI sowi nuorille/ Sillä se sopii waan meille wanhoille..!" Ampuma-aseiden
käyttöönhän saa harjoittautua vain VIRANOMAISTEN luvalla toimivilla ampumaRADOILLA -
valppaiden, joka asiasta "haukkua räksyttävien" kalkkivaarien kontrollin
alaisena: Ei kotona, eikä puutarhassa!
Kalisalpietarilla on ruudin lisäaineena eräs ylivertainen ominaisuus: Se vähentää
"hallanarkuutta". Nitroglyseroolilla terästetyt ruudit ovat hyvinkin
herkkäsyttyisiä laboratorio-olosuhteissa (+ 20 tai 21 Celsiusta), mutta kun
lämpömittari muuttuu pakkasmittariksi, heikkenee ruudin teho ikäviä yllätyksiä
tuottavalla tavalla. 75 - 82 % kalisalpietaria sisältävä mustaruuti toimii Siperian tai
jopa Etelänapa-mantereen pakkasissa, ja pikku rippusella kaliumnitraattia höystetyt
VihtaVuoren N300- sarjan ruudit ainakin Suomen talvisissa olosuhteissa, joissa lämpimien
maiden nitroglyseroolilla tehostetut ajoaineet hyytyvät, tuottamaan lähes uskomattomia
luotinopeuden vaihteluita. Sisä-ampumaradoilla tai kesäisin ovat nekin aivan O.K.
Tropiikin viidakoiden kosteaa hellettä ne puolestaan sietävät nitroselluloosa-ruuteja
paremmin.
ERIKOISRUUTI N312
Vuoden 1980 tienoilla valmisti VihtaVuori joitakin tuotantoeriä jyvämuodoltaan
erikoislaatuista paukkupanosruutia N312, joka muotoiltiin äärimmäisen
herkkäsyttyiseksi. Suhteellisen kookkaat jyvät olivat pinnaltaan huokoisia, mutta
myöskin särmikkäitä; päätyprofiililtaan kapiteeli-kirjain T:n muotoisia ja viistoon
leikattuja. N312 oli tarkoitettu ensisijaisesti muovisiin, kärkipäistään ristiin
aukeaviin .308 Win.-kaliberin paukkupatruunoihin. Tilaus oli saatu Norjasta, missä
armeijan yksilöaseena on a-tarvikkeiden suhteen tunnetusti nirso Heckler & Koch G3.
(Sillä sivuseikalla, että ruutia myytiin NATO:n jäsenmaahan sotilaalliseen käyttöön,
ei ole ollut merkitystä enää vuosikymmeneen. Vuonna 1980 asia oli vielä:
"Hys-hys"! Pidinkin synkän sotasalaisuuden tasan 21 vuoden ajan omina
tietoinani).
Ruutia N312 on kuitenkin tavattu myös kotimaisista 7.62 x 39 mm paukkupatruunoista, ja
väitetään, että sitä valmistetaan YHÄ (2000-luvulla!) USAn vientiin, myytäväksi
kotilataajille tölkkitavarana ns. "Cowboy Action Shooting" -patruunoiden
lataukseen. Tähän tarkoitukseenhan N312 on mitä soveliainta, koska sen syttymisherkkyys
on lähes alkuperäistä mustaruutia vastaava, ja se täyttää OIKEAOPPISTEN
"länkkäripaukkujen" hylsyt (kuten .45 Long Coltin tai .44 S & W Specialin
tahi .44-40:n) riittävän täyteen latauksilla, jotka eivät ylitä Cowboy Action
Shooting- patruunoille (reilusti "yläkanttiin") asetettua luotinopeuden
ylärajaa, mutta eivät vaadi säännöllisesti palaakseen alkuperäis-aseidenkaan
kestokykyä ylittävää painetasoa.
Ruudilla N312 voidaan ladata patruunoita jopa alkuperäisiin 1800-luvulla valmistettuihin
revolvereihin, tai niiden näköiskopioihin, joita perinteitä kunnioittavat
"länkkäriampujat" suosivat. (Edestäladattaviin replika-rivolleihin ei N312
liene kuitenkaan turvallista - tai hitostako sen tietää, jos vaikka olisikin.?! Jäi
aikoinaan kokeilematta itse, ja muilla ei kestä kantti!). 1900-luvulta *) peräisin
olevat kaliberit, kuten .38 Special (vuodelta 1902) ja .357 Magnum tai .44 Magnum eivät
kuulu "länkkäri-fundamentalistien" maailmankatsomuksen mukaan heidän
urheilulajinsa välineistöön, vaikka Magnum-aseet olisivatkin muotoiltuja Willin Lännen
reikärautojen hyvinkin malli-uskollisiksi näköiskopioiksi.
*) .44 S & W Special, ikäluokka 1907, on sentään "armoitettu", koska se
on tarkkuuspatruunana suositun .44 Russianin lähin sukulainen alenevassa polvessa; erona
vain hieman pidempi hylsy.
Vahvistusta kuulopuheisiin ruudin N312 uus-tuotannosta ja sen saatavuudesta USAssa ei ole
kantautunut toistaiseksi toimitukseemme. Ainakaan VihtaVuoren latausohjeistoista ei löydy
reseptejä N312:lle. (Kokeilujeni mukaan voidaan noudattaa N320:en reseptejä, mutta
vähimmäisannokset SAA alittaa N310:n minimien mukaisiksi, vaikka jokunen puoliksi
palanut jyvänen löytyisikin piipunputkesta). Suomessa ei ruutia N312 ole myyty
milloinkaan, eikä myytäne kuin pakon edessä kotilataajille, koska se houkuttelisi
asehenkilöitä kiväärien aliääni-patruunoiden kotilatailuun, eli askarteluun, joka on
VihtaVuoren henkilöstölle sekä Suomen kaikille kalkkivaareille "ajatuksenakin
kauhistuttava". Mutta, MUTTA: "Tempora mutantur, nos et mutamur in illis".
Nähtäväksi jää, muuttuuko asennoituminen, jos tykkiruutien kotimainen tuotanto
ajetaan alas, jolloin on pakko ryhtyä etsiskelemään kapeimpiakin markkinarakoja
"hernes-pyssyjen" käyttäjäkunnan keskuudesta, markkinavaltteina tiettyjen
ruutilajien erityisominaisuudet; erikseen mainiten niiden käyttöalan lähes uskomaton
laajuus. (PTK; 2001).
JÄLKIKOMMENTTI
Niin; eihän lähinnä tykkiruutien ominaisuuksiin lukijoitaan perehdyttävä wanha
artikkeli todellakaan kuulunut ensisijaisesti METSÄSTÄJILLE tarkoitettuun lehteen!
Tämän kansantajuisuudeltaan suorastaan kadehdittavan pakinan julkaisemis-hankkeen
motiivi olikin "ASEPOLIITTINEN": Sisäasiainministeriön poliisiosaston pomolla,
Timo Juhani Silénillä, oli tarkoitushakuisesti erheellinen näkemys AMPUMA-aineiden
(ruutien) ja detonoivien varsinaisten RÄJÄHDYSaineiden samankaltaisuudesta. Vuoden 1984
vaihteessa oli tehty aloite patruunoiden lataustarvikkeiden erityisistä ostoluvista
luopumiseksi. Tehdasladattuja patruunoita voitiin jo ostaa esittämällä ampuma-aseen
hallussapitolupa, joten ruudin ja nallien ostoluvan varaisuudesta luopumisen PITI olla jo
"kirkossa kuulutettu" TURHAN byrokratian vähennys-toimenpide, ja huomattava
helpotus nimenomaan poliisilaitosten kanslia-henkilökunnalle, kuin myöskin
"vallesmanneille".
SM:n poliisiosaston päällikkö Silén heitteli kuitenkin kapuloita edistyksen
rattaisiin, väittämällä, että "ruudit ovat räjähteitä, joita voidaan
väärinkäyttää, jos niitä saa ostaa kuka tahansa, ja muutamien satojen
kiväärinnallien räjähdysvoima vastaa hyvinkin käsikranaattia. Ostoluvanvaraisuus on
pidettävä ennallaan: Tämä on POLIISIN vaatimus!" Väittämät pitävät osittain
paikkansa, mutta "Silleenin Logiikan" mukaan ajatellen olisivat pian myös
tulitikut tulleet ostoluvan varaisiksi. Tyrnävän pommin saa aikaan niidenkin
"myrkkypäistä" muserretusta kloraattiseoksesta, jos viitsii "vähän
askarrella" lättänokka-pihdeillä (= viikon ajan).
Ja oluttuopillinen ilmaan sumutettua bensiiniä tuottaa sopivalla (säkenöivällä)
ilotulitteella laukaistuna edullisissa olosuhteissa pahemman turmeluksen kuin
puolikiloinen dynamiittipötkö. Ainakin kivääriruudit ovat "menoveteen"
verrattuna kesyä kamaa. Verrattakoon vaikkapa Joule-sisältöjä: Ruudin energia on
yleensä alle 4000 Joulea per gramma... (Triviaalikysymys kemiaa tunteville visitooreille:
Montako J/g lämpöenergiaa irtoaa 96-oktaanisesta, kun se yhtyy ilmasta ilmaiseksi
saatavaan happeen?). Jos esim. 50 litran bensa-kiintiöiden leimaverotetut ostoluvat
vaadittaisiin lunastettaviksi "kyttiksestä", nousisi Rähmä-Suomen
(hävettävän lammasmainen) kansa ehkäpä vihdoinkin "Valko-kapinaan" - eikä
tällä kertaa yksinomaan Mäntsälässä..!
Ampuma- ja räjähdysaineiden välinen ero piti siis tehdä selväksi, eikä siihen
maailmanaikaan ollut käsillä muuta suomenkielistä KANSANTAJUISTA tietolähdettä kuin
I.K. Inhan toimittaman aikakauslehden "TIEDE JA ELÄMÄ" kansiin sidottu
vuosikerta 1919. Lataustarvikkeiden luvanvaraisuudesta luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa,
kun painetussa sanassa (= "ASE"-lehdessä) oli tullut julki rivinväleitse
helpostikin luettava fakta, että "POLIISIN vaatimus" olikin VAIN erään T.J.
Silénin vaatimus:
Siis KOSTO - eli KOLLEKTIIVINEN RANGAISTUS kaikille suomalaisille asehenkilöille: Kosto
häjystä (joskin aiheellisesta) lehtikirjoittelusta, Oikeuskanslerin virastolle ja
Eduskunnan Oikeusasiamiehelle tehdyistä kanteluista, sekä kahdestakin Korkeimpaan
Hallinto-oikeuteen viedystä aselupia ja aseiden myyntioikeutta koskevasta valituksesta,
joista kummastakin tuli valittajille (sekä Suomen asehenkilöille "in corpore")
suotuisa päätös, ja - mikä tärkeintä - lakipykälään rinnastettava
ennakkopäätös.
T.J. Silén väistyi sittemmin "vapaaehtoisesti" virastaan SM:n poliisiosaston
päällikkönä, kun oikeusoppineet asehenkilöt olivat alkaneet selata lakikirjaa
Rikoslain 40. luvun kohdalta. Tarinalla oli sillä kertaa "HAPPY END" - kaikkien
asianosaisten kannalta katsoen.
0108 MMI; PT
Muita Tekniikkaa ja historiaa:
Tuttuja ja tuntemattomia täyteisammuksia >>
Täyteis-aiheisia arkistolöydöksiä >>
Uus-aikaisten käsiaseiden ruudit >>
Palaako - vaiko räjähtää? >>
Mauser C96 käsikirja osa 1, osa 2 ja osa 3
>>
Talvisotaisia myyttejä ja muistelmia >>
Norsupyssyn kunnostus ja käyttöönotto >>
Mustaruuti tiivistyi "valssin tahdissa" >>
Husovaarnan huoripojat >>
Norsupyssyn ampumatarvikkeet >>
Schouboen pyssyt ja puukeernakuulat >>
Gunwritersin osittainenkin luvaton kopioiminen, tallentaminen, tulostaminen, väärentäminen tai levittäminen on kielletty. Mikäli tällaisia tekijänoikeusrikkomustapauksia ilmenee, kirjoittajat pidättävät itselleen oikeuden laskuttaa tekoon syyllistyneiltä tekijänoikeuskorvauksia 150 000 mk saakka. - GOW:n toimitus.
Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen