Osa 1   Osa 2    Osa 3   Osa 4   Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle   Suomi History in English

"LAULU SUOMEN ON..."
...veisattu kaikkinaisella hartaudella jo viimeistä edelliseen värssyynsä.

SUOMI - KONEPISTOOLIN M/-31 TARINA


V osa, 9.8.1999

Mallit, variaatiot ja lisenssikopiot

Teksti: P. T. Kekkonen (PeTe)
Kuvitus ja sivujen lay-out: J. Hartikka (UHA)
Latoja: Ylläpitää aina vain matalaa profiilia. (= Piileksii ?!)
Oikolukijat: Pakkolomautettu "in corpore". (Jo oli aikakin !).


Kaikkiaan kuuden erityyppisen lippaan ohella kehiteltiin Suomi-konepistooliin lukuisia piippu-/vaippayhdistelmiä erityisiin käyttötarpeisiin, tai tilaajien toivomuksien mukaisiksi. Pikakiinnittyvä, piipun paikalleen kammitsoiva vaippa oli vaihdettavissa muutamien sekuntien viiveellä toisentyyppiseksi, jättäen aseessa jo oleva piippu paikalleen, tai vaihtaen sekin tarpeen vaatiessa. Tässä suhteessa on KP/-31 poikkeuksellinen, ellei peräti ainutlaatuinen, lajissaan - meidänkin päivinämme. Sotien päättyminen ei pysäyttänyt erikoisvarusteisten Suomi-kp:ien tuotekehittelyä, joskaan esimerkiksi kiintovaimentimella varustetut aseet eivät ole sarjavalmisteisia, eivätkä "virallisesti käyttöön omaksuttuja". Viimeisin erikoismalli valmistui vuoden 1995 syksyllä. Se esitellään jaksossa VI.

Aseen hyväksihavaittu, monenlaisten lipastyyppien käytön mahdollistava lukko-uurnan rakenne pysyi alkuperäisessä kuosissaan kaikissa "paljottais-valmistetuissa" variaatioissa. Vain muutamissa prototyyppi-yksilöissä on yläkiinnitteinen pysty tankolipas. Aseet valmistettiin Iranin (silloisen Persian) asevoimien toivomusten mukaisiksi "köyhän miehen pikakivääreiksi", joilla oli tarkoitus ampua etutukien nojalta.

Patruunan teho nähtiin kuitenkin vajavaiseksi. Hyvä metsäsota-ase ei ollut edes erikoisvarustein täydennettynä sovelias pk:n korvike taisteluihin hiekka-aavikoilla, missä ampumaetäisyydet saattavat olla pitkiä, ja vastustajilla on kiväärikaliberinen kalusto. Todennäköisin Iranin vihollinen oli Brittiläinen Kansainyhteisö. "Casus Belli" tietysti öljylähteiden omistusoikeus..!

"Persian malleja" on kaksikin; jälkimmäisessä pika-irroitettava perä ja pistoolikahva kuin LAHTI-SALORANTA pk/-26:ssa, tosin muotoiltuna Lahti-pistoolin kahvan malliseksi. Aiemmassa "kp/-33:ssa" on suorakaulainen perä kuin englantilaisissa haulikoissa. Myöhempi malli nimettiin "kp/34:ksi." Sitä valmistettaessa tiedettiin ehkä jo työn turhuus; Iranissa tapahtunut valtionpäämiehen vaihdos.

Kummassakin Persian mallissa on kp/-26:sta tuttu etutukin vasemmalla sivulla sijaitseva vaihdin-/varmistinvipu ja lippaan yläkiinnityksen vaatima vasemmalle siirretty tähtäinlinja. Taaksepäin alas kääntyvien, aseen painopisteeseen nivellettyjen haaratukien lukituskorokkeeseen, piipunsuun alle, voitiin kiinnittää myös pistin. Kokonaisuus oli siis "tyypillinen kapitulantti-luomus", ja kun 30-luvun Iranissa vaihtui valta, vaihtui myöskin kapitulanttikunnan arvojärjestys. Vuoden 1933 keikauksen jälkeen lienee Persian konepistoolimallin suunnittelija joutunut uuden kuningas GHAZI I:n epäsuosioon..? Asetilaus peruuntui joka tapauksessa ainiaaksi.

(Eräs todennäköinen hankkeen kariutumisen syy oli ystävällisten kauppasuhteiden ylläpitäminen Englannin suuntaan. Elettiin pulan kourissa. Englanti oli Suomelle elintärkeä viennin kohdemaa, joka osti mm. kaivosteollissuudessa tarvittavan puutavaran - "props" = kaivoksien tukipuut - mieluummin Suomesta kuin polkumyyntiä harjoittaneelta Neuvosto-Venäjältä. Englannille vihamieliseksi äityneen Persian armeijan varustamiseen osallistuminen olisi voinut johtaa kauppapoliittisiin seurauksiin monin verroin tärkeämmillä viennin aloilla. Latojan huomautus).


Välikahva-malli

Suomi m/-31:n kannattelukohta tukikädellä havaittiin "en-tiijjän paikaksi". Bergmann-kp:ssa oli etutukin sivuille jyrsitty pitkittäiset uurteet, joista sai hyvän otteen. Ampujat oppivat kuitenkin pian tarttumaan tukikädellä piipun vaippaan, ja vetämään asetta eteenpäin, jolloin sen perä ei pökkinyt ampujan olkaan. Kappas kummaa: Konepistoolimies ei enää ollutkaan "yliampuja", vaan sarjatuli osui kuolettavalla tarkkuudella kohteeseensa, ellei ampumaetäisyys ollut täysin tolkuton. Ase ei enää hyppinyt pystyyn. Monet kp:n käyttäjät ehtivät oppia 1. maailmansodan aikana jopa "vaisto-ammunnan" taidon, johon perustuu jousella, jalkajousella, stritsalla tai puhallusputkella ampuminen.

Näihin aseisiin on asenneltu tähtäimiä vasta aivan viime vuosina. Kiviä, lyijykuulia tai jopa kranaatteja ampuvissa varsijousissa oli tähtäinvarustus kuitenkin jo 1500-luvulla suhteellisen yleinen. Pitkällä jousella ja puhallusputkella oli ammuttu tähtäimittä jo useamman kymmenen vuosituhannen ajan, joten suuntausvaisto on luonteeltaan "atavistinen": Uinuva, mutta harjoittelulla helpostikin herätettävä, lähes jokaisen terveen ihmis-yksilön ominaisuus.

Suomi-konepistoolia voidaan kannatella vaipasta vain lyhytkestoisen kahakan ajan. Piipun ja vaipan välinen rako on kapea: Vaippakin alkaa kuumentua avokäsin pitelemättömäksi, ja taistelun pitkittyessä jopa rukkanen sauhuaisi tukikädessä. Vanhimpien käyttö-ohjesääntöjen mukaan asetta kannateltiin etutukista lippaan takaa. Muutamiin aseyksilöihin asennettiin tuolle kohdalle eräiden VOLLMER-mallien esikuvan mukainen pistoolikahva, mutta jostain tuntemattomasta syystä ei välikahvaa omaksuttu laajaan joukkotuotantoon. "Panka" olisikin ollut hyödyllisempi aseen vaippaan kiinnitettynä, esikuvana THOMPSON-kp:n "Mafioso-mallin" etummainen pistoolikahva.

Sopivan rakennemateriaalin löytäminen olisi tosin ollut vaikeaa. Puukahva olisi hiiltynyt ja metallinen panka polttanut kättä, siinä kuin itse vaippakin. Aiemmin kielletty aseen tukeminen lippaasta kiinnipidellen sallittiin vihdoin, kun havaittiin, etteivät lippaat tai lipaskuilut vahingoittuneet pitelystä laisinkaan. Useimmissa välikahva-variaatioissa, joita on tavattu muutamista yksityiskokoelmistakin, on lisävarusteena Persian mallin tapainen haaratuki, jonka hyödyllisyys jakaa mielipiteitä. Yleisimmin sen katsotaan olleen "liika ja hankala". Tämä johtopäätös tehtiin myös Tikkakoskella jo 30-luvun alkupuolella.


"Kaartin muistoja" taas yhden kerran...

Pienikokoinen, kaitaluinen, varusmiesaikanaan 30 kg:n verran nyky-painoaan kevyempi kirjoittaja käytti "Koskis-lippaalla" varustettua asettaan eräänlaisena "kenttäjakkarana", istuskellen tauoilla aseeseen kiinnitetyn lippaan päällä vihreää Norttia sauhuttelemassa. Ennen aseen poisluovutusta piti lippaiden pohjat tietenkin takoa suoriksi, mutta ne säilyivät koko "INT:in" ajan käyttökuntoisina.! Ammuttaessa piti lipasta kuitenkin työntää koko ajan eteenpäin syöttövarmuuden takaamiseksi. Siitä periytyvät nykyisetkin ampuma-rutiinit kaikenlaisilla "pärinäpyssyillä".

Rumpulippaan purkamiseen kannen avaamista pidemmälle ei annettu koulutusta varusmiehille, mutta vuonna 1967 joutui kirjoittaja harjoittautumaan moniin muihinkin "sota-oppeihin" Suomen vähiten arvostetussa korpivaruskunnassa, Kar-JP:ssa, itseopiskelun kautta; omalla luvalla, ja "häkin heilumista" usein uhmaten.


Korsukonepistooli M /-31 (/-39)

Asevariaatio nimeltään "900 kp 31 korsu", suunniteltiin aikana, jolloin yhteinen kansa arvaili, mitä tapahtuisi, "JOS se tulisi", mutta asiantuntevat tahot ja isänmaalliset suomalaiset varautuivat toimintaan "KUN se tulee"..! Mikäkö "SE"..? Sota tietenkin..! Mikäkö SOTA ? Fiksu tuon jo arvaa: Wanha tuttu Suuri Sosialistinen Maailmanvallankumous, joka vuonna 1918 oli kompastunut Suomen kohdalla hyökkäyskynnyksensä portaiden edustan kuusenhavuihin, ja vähän liukastellut muuallakin Euroopassa. Ei vieläkään peruutettu, vaan lykätty sopivampaan ajankohtaan...

Kuva: Korsu-KP verrattuna tavanomaiseen Suomi KP/-31 SJR:ään.

Moskovan ja sittemmin Petrozavodskin radio-asemat kuuluttivat SEN tulemista suomenkielisissä lähetyksissään jo kidevastaanottimien aikaan, 1920-luvun alkuvuosina: Edelläkäypiä varoituksia oli siis saatu lähes kahden vuosikymmenen ajan - päivittäin klo. 19:00.! Joillekin SE tuli yllätyksenä, mutta monille vain pitkällisen prosessin huipentumana: Vapaussotamme väistämättömänä 2. vaiheena.

Varustelut oli aloitettu aivan viime tipassa; pahasti myöhästyneinä. Niinsanotulle "Mannerheim-linjalle" oli ehditty rakentaa joitain betonilinnakkeita ja ylösalaisin käännetyn valurautapadan mallisia teräsbunkkereita, lempinimeltään "Mannerheimin Kypärä". Niiden tähystysaukot olivat kapeita, vaakasuoria rakoja, joista ampuminen normaalirakenteisella konepistoolilla oli roiskintaa maalin ylimalkaiseen suuntaan, ja epäterveellistäkin: Aseen hylsyaukosta ulos "sprägäävä", hiilimonoksidia ja typpioksideja sisältävä ruutikaasu uhkasi myrkyttää konepistooliampujat. Käsite "ruutikaasu-humala" oli tuttu jo maailmansodasta. Sitä seurannut kankkunen tappoi monia taistelijoita; etenkin kk-miehiä, joiden keskimääräinen elinikä laskettiin yleensäkin minuutteina: 8' 30" taistelun alkamisesta, harsun muistitiedon mukaan. Alle kymmenen kuitenkin...

Olkaan tukeutuva perä oli erityisen epämukava ja tarpeeton yksityiskohta pitkälle erikoistuneessa korsukonepistoolissa, jonka kehittely alkoi elokuussa 1939, mielenkiintoisena ajankohtana: Sodan syttyminen oli enää vain ajan kysymys ainakin niille suomalaisille, jotka tunsivat maailman tapahtumat parhaiten : Ensisijaisesti radiotiedustelijoille ja koodinmurtajille. Joillakinhan on aina ja kaikesta Parempi Tieto...


Pitkä vaippa oli parempi

Kahta eripituista vaippaa vertailtiin toisiinsa. Pidempi havaittiin paremmaksi, koska se imaisi piipunputken tyhjäksi ruutikaasuista, minimoiden kaasuvuodon bunkkerin sisätiloihin. Pitkä vaippa (435 mm) siis omaksuttiin ja 385 mm:n pituinen hylättiin tuotannosta.

Korsu-Suomen piipun pitkää vaippa voi verrata esim. kaksitahtimoottoreiden "tehopilliin", jossa oikein mitoitettua pakoputkea pitkin ryntäävä paineaalto imaisee taakseen muodostuvalla alipaineella pakokaasujen jäänteet männän päältä. Korsukp:ssa suupaineaalto on edennyt pitkän vaippaputken sisällä riittävän kauas ehtiäkseen muodostamaan taakseen aseen piippuun alipaineen lukon auetessa. - Latojan huomautus.

Molemmissa oli litteä, pölynimurin rakosuulakkeen mallinen suu, ja vasemmalle sivulle asennetut kiinteät, verrattain alkeelliset tähtäimet auttamassa aseen suuntausta bunkkerin tähystysaukosta. Tähdäten voitiin ampua vain kertatulta, tai sarjan ensimmäinen laukaus, koska ruudinsavu peitti näkyvyyden, joten peltiset tähtäimet olivat vaipassa "muodon vuoksi". Tuskin kukaan vaivautui kohdistamaan niitä jyvää taivutellet tai hahloa viilaten. Pitkä vaippa eliminoi myös aseen suuliekin, jonka suuntaan vihollinen ei siis voinut ampua takaisin.


Korsu-Suomen suu keskimmäisenä. Huomaa vasemmalla sivulla sijaitseva kiinnihitsattu peltijyvä, joka auttoi aseen suuntaamista, mutta ammunta tapahtui suihkusuuntauksella ja vaistonvaraisesti. Joissakin patruunoissa saattoi olla jopa valojuovaluoti, mutta ne olivat harvinaista herkkua.


Talvisodan edellä ja sen aikana valmistetut pistoolikahvan kiinnikkeet olivat erikoismuotoiltuja, kuten amerikkalaisten ennen B.A.T.F:n vero-fiskaalien rajattoman sortovallan alkamisvuotta 1934 tuotettujen käsihaulikoiden eli varkaansurmien kahvankiinnikkeet. Välirauhan aikaan muutettiin pistoolikahvan rakennetta siten, että se voitiin asentaa normaalin aseen rungon kiinnityshaarukkaan. Aseisiin voitiin täten vaihtaa normaalirakenteinen olkaperä. Korsukonepistoolin vaippa voitiin myös vastavuoroisesti kiinnittää "heittämällä" (kenties välilevyillä tiukoitettuna) vakiorakenteisen aseen lukko-uurnaan.

Kolmannen Vapaussotamme alkuvaiheessa oli valmiina 500 korsu-kp:n vaippaa, joista useimmat asennettiin vakiorakenteisten aseiden runkoihin. Uusi sotahan oli aluksi etenemistä kohti edullisimpia puolustuslinjoja; milteipä Vienanlahdesta Laatokkaan ja Karjalan Kannaksen kapeimpaan kohtaan. Ei siis enää bunkkereissa istumista, jota JOSIF V. STALIN piti Suomen armeijan pelkurimaisuuden ja kelvottomuuden selvänä osoituksena Talvisodan jälki-karonkassa: "Armeija, joka on kyvytön hyökkäämään, ei ole mikään oikea armeija".

Nyt tuo epäkelpo "Talvisodassa puoliksi tapettu seikkailija-lauma" siis rynnisti kohti tavoitteitaan, jotka saavutettiin vuoden 1942 vaihteeseen mennessä. "Suomen hirmut" sotkivat monta kaalimaata, ja muuttivat jopa itse Isä Aurinkoisen näkemykset Suomen asevoimien sotatoimikelpoisuudesta: Halveksunta vaihtui avoimeksi ihailuksi.!

(Vastoin koti- ja ulkomaisten "politrukkien" satuilua, ei Suomen sodanjohdon päämääränä ollut Saksan haltuun predestinoidun Ural-vuoriston valloitus suomalaisvoimin, vaan realistisempi tavoite: "Lyhyt raja - pitkä rauha!" Se oli jo 1920-luvun haavekuva, joka nyt saavutettiin puolessa vuodessa..! Kuolan niemimaa valtavine luonnonrikkauksineen olisi jäänyt Suomen saaliiksi, mutta Saksalle oli sovittu heidän oma osuutensa alueen strategisista mineraaleista. Olihan jo aiemmin myyty Petsamon nikkelivuorikin englantilaiselle MOND:ille. Latojan huomautus).


Taitomies ei tähtäimiä tarvinnut

Korsu-Suomen vaipoista puuttui yläpuolinen jyvä, mutta taitavia konepistoolimiehiä tuo vajavuus ei haitannut. He ampuivat sarjansa vaistonvaraisesti, kuten kokenut haulikkoampuja, edes kaipaamatta minkäänlaisia tähtäimiä, joiden edustan ruudinsavu pian pimitti. Huokoisruudithan ovat yleensä vain puoli-savuttomia. Aseen etupainoisuudesta koitui hyötyä, eikä vaipan suuttimesta sivusuuntiin levinnyt ruudinsavu peittänyt näkyvyyttä aseen ylitse, kuten tavanomaisella vaipalla ammuttaessa tapahtui. Myöhemmin omaksuttu suujarru enensi tätä kiusaa entisestäänkin.

Erityinen hyöty sukeutui suuliekittömyydestä, kun sota vanheni syksyn pimeille saakka: Vihollisen oli mahdotonta paikantaa ampujan tuliaseman sijaintia muutoin kuin ylimalkaisesti, äänen mukaan. Pientä tulentuiketta näkyi suoraan edestäpäin katsottuna, mutta kyseessä oli silloin yleensä "Sotilaan Viimeinen Näky"..!

(Wanhoja, rutisevia ja naksuttavia grammofoonilevyjä diggaava kirjoittaja viittaa 1. maailmansodan jälkitunnelmissa Tanskassa sanoitettuun laulelmaan, jonka eräs toisinto tunnetaan Suomessa nimellä: "Sinäkö, Äiti ?". Sitä hän useinkin, Karhu III:sta nautittuaan, soittelee "vieraiden viihdyksi". Latojan huomautus).

(Raittius-saarnaamiseen joskus äityvä latoja pakenee kirjoittajan työhuoneesta pian, kun kasettisoitin alkaa joikua juomalaulua: "Nyt Ylös, Sie Luni !"; Finnish Psalm by Suomalainen Laulu Seura Mooses Potro's Johdoll'. Levy on kaiverrettu St. Petersburgissa jo 30. syyskuuta 1901, mutta aina tehoaa.! Kirjoittajan huomautus).

Asemasodan alettua olivat "korsuvaippaiset" vakio-kp:t suosittuja vartiomiesten aseina. Erikoisvaippojen tuotantoa ei kuitenkaan enää jatkettu. Niiden tarve katsottiin tyydytetyksi.


"Tankki-Suomi"

Nimikkeellä "900 kp 31 psv" valmistettu aseyhdistelmä on yhtäältä pelkkä erikoismuotoiltu vaippa, mutta myöskin asekokonaisuus, jossa oli "varsinaisena aseena" pistoolikahvainen Korsu-Suomi. Olkaperällinen ase ei olisi mahtunutkaan mukavasti melko pienikokoisten VICKERS- tai CHRISTIE-vaunujen ahtaisiin tiloihin.

Tankki-vaipat oli yleensä sarjanumeroitu asekohtaisesti, ja ennen leiman kaivertamista valikoitu sellainen aseyksilö, johon vaippa sopi "just' eikä melkein". Ilmeisesti jo sitä ennen oli vaippa sovitettu panssariajoneuvon pallomaskiin tarkasti käyväksi. Joihinkin kulkuneuvoihin, joissa oli standardeista poikkeava pallomaskin "silmäkuoppa", voitiin jopa valmistaa vaippa, johon oli asennettu kääntönivel kiinteäksi osaksi. Nämä erikoisvaipat olivat paljolti "räätälintyötä", eivätkä sarjatuotantoa.

Tavallisimmin kiinnittyi vaippa kulkuneuvon palloniveleen sokalla tahi ruuvilla, mutta sitä ei juuri milloinkaan otettu irti vaunusta tai panssariautosta. Varsinainen ase vain vedettiin irti vaipasta puhdistusta ja huoltoa varten, tai varastoon. Vaippaan asennettiin ase yleensä vasta ennen ajoa taistelukentälle.


"Pantsari-hyrysysy BABY". Läheisen suurvallan vastentahtoisesti lahjoittama ajopeli; siis sotasaalista.Nykyinen koti Parolan Panssarimuseo. (Valokuva: Juhani Ahla).


Jos ajoneuvon miehistö joutui hylkäämään "hyytyneen" tahi osuman saaneen vaununsa tai "hyry-sysynsä", otettiin - mikäli mahdollista - ase irti maskin (= pallonivelen, tms. kiinnikkeen) kiintovaipasta ja se varustettiin normaalirakenteisella, tähtäinjyvällisellä vaipalla. Yhdellä jalkautuneella panssarimiehellä oli tällöin tavallista pistoolia kauaskantoisempi ja tulivoimaisempi puolustusväline. Tuleen ammutusta Otto-moottorilla eli "bensakoneella" kulkeneesta ajoneuvosta jouduttiin kuitenkin pakenemaan vitkastelematta. Aikaa siis tuskin oli tankki-koopeen irroitukseen ja varavaipan sekä lippaiden etsiskelyyn, jos mieli välttyä joutumasta kunniavieraaksi grillijuhlaan.

"Tankki-Suomi" on eräs harvinaisimmista KP/-31:n variaatioista. Heinäkuun 1940 inventaariossa listattiin 31 kappaletta "tankki-vaippoja" korsukonepistooli-yksilöihin täsmäävin sarjanumeroin.

Vaipan kiinnitysmurikkaan stanssattu merkki "VTT" tarkoittaa Valtion tykkitehdasta.


"Laakuksen porukka" valinnan edessä

Suomen kalustopulaisille panssarivoimille tuo määrä oli vähintään riittävä. Nelisen kuukautta aiemmin päättyneessä Talvisodassa oli näetsen saatu sotasaaliiksi noin 450 kappaletta DEGTARJOVA TANKOVYI (DT -27) -pikakiväärejä, joista monet asennettiin suomalaiseen liikkuvaan panssarikalustoon. Ylijäämät "Tankki-Emmoista" (viisi asetta kuudesta) varustettiin etutu'illa sekä tähtäimillä, ja ne jaettiin jalkaväelle.

Muutamat panssarivaunumiehistöt pysyttelivät kuitenkin konepistoolin kannattajina, koska "Emma" oli epämiellyttävän meluisa, ja sen pidempi koneisto-koppa vaati enemmän tilaa muutenkin ahtaassa ajoneuvossa. Pikakiväärien lippaat ja patruunatkin olivat tilaa ottavampia, eikä kuumenneen piipun vaihto varapiippuun käynyt päinsä yhtälaisella helppoudella.

Tankki-Suomen piippu ei tosin aivan pienistä laukausmääristä punastunut, koska sen vaippa on erittäin massiivinen. Vaipan asennusreiät ajoneuvoissa olivat alkuaan mitoitettuja kookkaampia kuularuiskuja varten, ja koska vaippaa kantoi kone eikä mies, se voitiin mitoittaa jykevänlaiseksi. Jotkut panssarimiehet mieltävätkin vaipan ajoneuvon, eivätkä sen aseen, rakenneosaksi.

Kirjoittajan tiedossa on vain yksi ainoa asekokoelmien ulkopuolinen irrallinen Tankki-Suomen vaippa, valitettavasti vailla sisälleen kuuluvaa samannumeroista asetta. Vaippa on käyttämätön. (Ei jälkiä kiinnityksestä ajoneuvoon, eikä ps-vaunun tai -auton tunnusnumeroa). Ase on ollut sen sisällä vain muutamia kertoja; kerran tämän artikkelin valokuvia otettaessa.


Suomi KP/-31 SJR (KP 31/II)

"Suujarru pilaa koko aseen!" Näin loihe lausumaan Aimo J. Lahti, todennäköisesti patologisessa selveys-tilassa, nähtyään ensimmäisen KP/-31 SJR-konepistoolin prototyypin. Katkeruus näkyy vielä muistelmissakin, vuonna 1970. Lahti haki, monien muiden innovatiivisten nerojen tavoin - Th. A. EDISON sentään poislukien - inspiraatioita todella merkittäviin keksintöihinsä teknisestä haihtuvasta liuottimesta, kaava C2 H5 OH. Poikkeuslupa työmaajuopotteluun oli saatu ylimmältä sodanaikaiselta taholta, itse marsalkka C.G.E. MANNERHEIMilta... kirjallisena.! Selveys-tilassaan A.J.Lahti oli ollut "aloitekyvytön, hajamielinen ja ärtyisä " aikalaisten muistitiedon mukaan.

(Sana "selveys" on jo ELIAS LÖNNROTin viljelemä vastine kömpelölle nyky-termille: "nollapromille-kunto". Sana "raittius" ei ole käypä synonyymi, koska se tarkoittaa elämäntapaa. Selveys on tilapäisempi puutostauti. Toipuminen siitä on nopeampaa kuin esimerkiksi keripukista, ja lääkintätarve on ikuinen, kuten sokeritaudissa. Latojan huomautus ).

Suujarruun kohdistettu kritiikki ei ollut mitenkään aiheeton: Laite ei ehkäise aseen "hyppymomenttia" hiukkaakaan enempää kuin 5. heinäkuuta 1930 haetun patentin mukaan tunnettu vaipan päädyn yläviistous. ( FI. PAT. N:o 14322). Konepistoolin "nousutaipumus" on yleensäkin mahdoton estää muilla keinoin kuin taitavalla, yleensä kokemuksen (EI siis jonkin korpivaruskunnan kouluttajakersantin) opettamalla aseen hallinnan tekniikalla, joka on asemallikohtainen, mutta joka perustuu mekaniikan kaikkein yksinkertaisimpiin lakeihin.

Jarru, eli "kompensaattori" toimii parhaiten aseissa, joiden suupaine on korkeahko ja ruutikaasun määrä suurempi kuin 9 mm konepistoolissa aseen painoon verrattuna. Normaalirakenteisen konepistoolin rekyyli-isku myöskin ajoittuu luodin lähtövaihetta myöhemmäksi, taantuneen lukon iskeytymiseen taka-asemaansa, jolloin suujarrun vastavaikutus on heikoimmillaan.

"Komppi" oli tarkoitettu vastustamaan taitamattomasti kiinni pidetyn aseen taipumusta ampua sarjatulen laukaukset toinen toistaan ylemmäksi. Keksintö sinänsä ei ollut uusi, eikä suomalainenkaan - ei edes konepistooli-sovellutuksena. Keksijäksi mainitaan amerikkalainen eversti RICHARD CUTTS, ja idean syntymävuodeksi 1929. Rekyyliä liennyttäviä Cutts-kompensaattoreita asennettiin aluksi .30-06 Springfield- sotilaskivääreihin, joissa ne toimivat erittäin tyydyttävästi varsinaisessa tehtävässään.

Monien ampumaradalta pois marssivien sotilaiden korvista tihkui kuitenkin verta, eikä marssikaan ollut erityisen tasatahtista, kun oli suoritettu joukko-osastokokeiluja suujarrullisilla aseilla, ilman kenstejä kuulosuojaimia. Ampujien korvat olivat "lukossa" ja etenkin ammunnanvalvojista kuuroutuivat monet vain muutamien ampumaharjoitusten seuraamuksena.

Cutts Compensator-laitteita alkoi markkinoida tähtäimiä ja luotien valuvälineistöä sekä jälleenlatauskalustoa valmistava LYMAN/IDEAL- yhtymä haulikoihin sekä Thompson-konepistooleihin, joiden hintaviin "Mafia-malleihin" Lyman valmisti jo entuudestaan ylelliset diopteri- takatähtäimet.

Gangsteri-jengeillä oli "löysää rahaa" aseiden hankintaan, vaikka "Morgenthaun asetus" viisinkertaisti Thompson-kp:n hinnan vuonna 1934. Ase maksoi 50 dollaria, mutta erikoisase-vero oli 200 taalan suuruinen, eikä Liittovaltion Ampuma-aseasetusta kumottu, vaikka New Dealin rahoittaminen sen kautta ei ollut enää tarpeen, kun noususuhdanne alkoi 1930-luvun lopulla. Finanssinero Henry "Shylock" Morgenthau ylennettiin sittemmin valtiovarainministeriksi.

Tilanne kyrsi erityisesti asevaimentimien käyttäjiä; yleisimmin kanalan omistajia, jotka mielivät ampuilla pihapiiristään rottia, säikyttämättä kanojaan tuottamaan kuorettomia "nahkamunia". Kuuden dollarin hintaisen pienoiskiväärivaimentimen hallussapitovero oli samaiset 200 dollaria: Kolmen tai neljänkin käytetyn T-mallisen FORD-automobiilin hinta..!

Kuva: alkuperäinen Maxim -vaimentimien Dr. Shush -logo oli itsensä Hiram Percy Maximin käsialaa.


Kivääreihin ei Cutts:in suujarruja enää valmistettu sitten vuoden 1939, etujen ja haittojen kymmenvuotisen tasapainoilun jälkeen. Vastaavantehoisten, mutta korville ystävällisempien MAXIM SILENT FIREARMS Co:n aparaattien Model 1915 valmistus oli tyssäytynyt jo viisi vuotta aiemmin.


KP/-31:SSÄ oli jo toimiva kompensaattori!

Konepistoolien suujarrut tulivat suomalaisten tietoisuuteen ehkä sotasaalis-aseiden kautta. SHPAGIN PPSh 41:n kompensaattori on jokseenkin samalla periaatteella toimiva kuin aivan alkuperäinen suomalainen järjestelmä, vaikkakin se kompensoi piipun hyppelyä ruutikaasun suoralla vaikutuksella piipun etupuoliseen viistoon seinämään.

Kuva: Suomi KP/-31 kompensaattorin patenttipiirros.


Suomi-kp:n vaipan etuseinämän viistoon pintaan iskeytyy piipusta juuri lähteneen luodin perästä kimmonnut ruutikaasun paine. Energisin paine-isku on lisäksi pallomainen, kaikkiin suuntiin piipunsuusta laajeneva shokkiaalto eli aaltovalli, eikä siis sitä myöhemmin seuraava kartiomainen, matalapaineisempi savusuihku.

Viistotun vaipanpäädyn idea oli peräisin Bergmann-konepistoolista tehdyistä havainnoista. Sen piipun etummainen kiinnityslaippa oli reijitetty siinä hurskaassa luulossa, että aseen suupaine suuntautuu eteenpäin, ja että se jotenkin "imee" jäähdytysilmaa eteenpäin vaipan sisällä. Virtaus kuitenkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, savustaen aseen piipun lähes koko pituudeltaan ja jättäen nokiset täplät ampujan kämmeneenkin, jos tämä kannattelee asetta vaipasta kiinni pidellen.

BERGMANN-kp nokeaa ampujan kämmenen ja sormet, kun sitä pidetään kiinni piipun vaipasta. Ruutikaasu virtaa taaksepäin.


Suomi-kp/ 31 SJR-mallin suunnittelijan henkilöyttä ei ole saatu tietoon vieläkään. Vuonna 1942 hän olisi joutunut sotaoikeuteen; kantajana A.J. Lahti ja käräjöinnin aiheena "sabotaasi". Erittäin raskauttavien asianhaarojen vaikuttaessa olisi syyllinen viety jopa mäkeen, mutta todennäköisimmin "tykö-puhuteltu, pantu viralta ja alennettu sotamieheksi". Salailun tehokkuudesta päätellen oli suujarrun keksijä, tai ainakin lisälaitteen omaksumisesta rahallista hyötyä saanut henkilö, vähintään majuri ja armeijan vakinaisessa palveluksessa, vieläpä arvioitu "korvaamattomaksi".

(Vältämme mainitsemasta hallitustason sukulaisuussuhteista puolella sanallakaan, koska mitään ei ole näytetty milloinkaan toteen, rikos on jo ammoin vanhentunut - paitsi turhaan kuolleiden sotureiden omaisten mielestä - ja kaikki asianosaiset ovat vaipuneet vaineeseen. Epäilynalaisten piiri on tosin jo erittäin pieni: Tasan yksi henkilö! Latojan huomautus).

Suojeluskuntien henkilöstö, vaikka olikin aiemmin syyllistynyt moniin raskaisiin mokauksiin asetekniikan ja -hankintojen alalla, on viaton suujarru-skandaaliin. Suojeluskunnille ostettujen aseiden tilauksissa korostettiin erityisesti, että niiden vaipan tulee olla alkuperäistä mallia 1931 ja heiteltiinpä jopa herjoja, että: "Jokainen Suojeluskuntien oravakomppanioiden pikkupoikakin olisi pätevämpi jalkaväkiaseiden asiantuntija kuin armeijan koko kenraalikunta yhteenlaskien... ellei Wilho Petter Nenonen kuuluisi kenraalikuntaan !" (Vaikka Nenonen oli tykistökenraali, hänen asiantuntemuksensa piiriin kuuluivat kevyemmätkin aseet liivintaskupistooleista alkaen. Panssarikiväärien kaliberista riideltäessä ratkaisi erotuomariksi kutsutun Nenosen mielipide kiistan. Aseiden tuotannon aloittamista oli riitely kuitenkin viivyttänyt kohtalokkaalla tavalla: Vain kaksi rintamalle varkain lähetettyä panssaripyssyä L-39 ehti osallistua Talvisotaan...)


"Komppi" toimii - teoriassa!

Suujarrun esikuvaa etsittäessä tulee mieleen Thompson-konepistooli, joita amerikkalaiset laivasivat myös Puna-Armeijalle. Muutamia aseita jäi suomalaisten sotasaaliiksi jo ennenkuin U.S.A. yhtyi mukaan 2. maailmansotaan 7. joulukuuta 1941.

(Sodanjulistukseksi tulkittava haaste oli heitetty Valkoisesta Talosta japanilaisille jo Pearl Harborin hyökkäystä edeltävänä päivänä, joten se siitä "ajopuu-teoriasta"..! Latojan huomautus).

Teknisesti katsoen on Thompsonin Cutts Compensator aikalaisista malleista lähinnä KP/-31 SJR:n kaltainen, vaikka toteutustapa onkin erilainen. Molemmissa "kompeissa" on ruutikaasun paisuntakammio piipunsuun etupuolella ja kaasun purkausaukot ylöspäin suunnattuina: Cutts-jarrussa sahajyrsimellä lastutut raot, Suomi-kp:n kompissa poratut reiät. Kumpikin kompensaattori on TEORIASSA toimiva lisälaite. Ruutikaasu paisuu etukammiossa piipunsuusta päästyään, ja syöksyy ulos yläpuolisten rakojen tai reikien kautta. Purkauksen reaktiovoima painaa aseen piipunsuuta alaspäin, kumoten suurimman osan asetta ylöspäin hyppyyttävästä rekyylin osiosta.

Taaksepäin suuntautuvaa rekyyliä ei suujarruilla edes yritetä heikentää, eikä se onnistuisikaan, koska paineet ovat haihtuneet kompensaattorin paisuntakammiosta ennen aseen takapotkun aiheuttavaa lukon törmäystä taka-asemaansa ja sen syöksähdystä uudelleen eteenpäin jousivoimalla. Muutamat konepistoolimallit "potkaisevat" tasan yhtä kovaa, olkapäätuntumalla arvioituna, tyhjiltään liipaistaessa tai yksittäisellä kovapanoslaukauksella ammuttaessa. Jos tällaisen aseen oppii hallitsemaan "kylmäharjoittelulla", osaa pian kontrolloida jopa sarjatulta, vähäisin lisäharjoituksin, ennen siirtymistä "vaistolla ampumisen" opintoihin. Tällaisia aseita ovat mm. "Pelti-Heikki" m/-44, MP 40, ja STENin eri variaatiot. Ranskalaisen MAS 38:n väitetään potkaisevan jopa rajummin tyhjiltään kuin patruunan kera, mutta kyseisestä aseesta puuttuu oma ampumakokemus: Rekyylituntemusta voi muuttaa MAS:n erikoinen muotoilukin.


Turha lisälaite?

Pulttilukkokiväärissä ja esimerkiksi pumppuhaulikossa on suujarru täysin toimiva ja hyödyllinenkin laite. Panssarikivääreissä ja pitkänmatkan tarkk' -ampujankivääreissä (.338 La.Ma:sta ylöspäin) se on suorastaan välttämätön. Laukaus käy kuitenkin pahasti korviin. Itselataavissa pistooleissa on kompensaattori myös tehokas, koska aseiden luistin tai lukon työ-isku on lyhyt, kuten piipunpituuskin. Esimerkiksi .22 Short-kaliberisen olympiapistoolin hyppymomentti ja rekyyli kyetään eliminoimaan lähes olemattomaksi.

Konepistoolin rekyylin syntymekanismi ja sen ajoittuminen on niin poikkeuksellinen edellämainittuihin aseisiin verrattuna, että konepistoolin kompensaattorin toimivuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi, eikä tehokkainkaan "komppi", tai edes vaimennin, korvaa aseen käsittelyn - sen oikeellisen "pitelyn" - taitoa. Suomi KP/-31:n pidennetty "suujarru" voidaan ainakin tuomita turhaksi ja jopa haitalliseksi lisukkeeksi. Aseessahan oli jo vuonna 1930 patentoitu kompensaattori, joka toimi niin tehokkaasti, kuin se yleensä voi konepistoolissa toimia.


Haittoja ja vaaroja

Suoranaista haittaa, ja tarpeettomia omia miestappioita aiheutti KP/-31 SJR:n "suuhinen" pakkassäällä: Sen sisään tiivistyi ruutikaasusta peräisin olevaa vesihöyryä ja kenties ulkoilmastakin tullutta kosteutta, johon sekoittuneet ruudin palojätteet (noki ja huokoisruudin salpietarista pelkistynyt potaska-pöly) sekä nallien kiinteät palojäänteet (kloraattijäämät, elohopea tai Sinoxid-nallien lyijytomu) muodostivat lähes liimamaisen tahnan, joka saattoi piipunputken kautta aseen lukko-uurnaan valuttuaan jumittaa tiivissovitteisen lukon liikkumattomaksi.

Tulenavaustarpeen tullen ei ase lauennut..! Vastustajan ase yleensä toimi (ellei ollut varastorasvainen itselataava kivääri). Niin tuli yksi kivi lisää sankarivainajien kalmistoon..! Joitain onnettomuuksia tapahtui, kun laukeamatta jäänyt ase tuotiin (lipas yhä kiinnitettynä) lämpimiin sisätiloihin, tai vaikka vain nuotion lämpöön: Lukko "suli" irralleen, ja ase ampui ainakin yhden laukauksen. Kantohihnastaan riippuva ase saattoi päräyttää jopa lyhyen sarjan..!

KP/-31:n virevetimen rakenteesta johtuen ei jumiutunutta lukkoa voitu saada liikkeelle edestakaisin pumppaamalla. Piti vain luottaa tuuriin ja rukoilla, tai hyräillä aseelle Oskar Merikannon viisua: "Laula mulle, laula muille/ maailmalle laulele/ ett' ei ennen aikojansa/ sydämeni kylmene..!" (Sanoja on hieman muuteltu).


Vastustajan aseet olivat kenttäkelpoisempia

Eräs osatekijä "Pelti-Heikin" kehittelyyn oli nimenomaan sen virevetimen edullisempi rakenne. Pelättyä kaasusotaa ei lopulta tullutkaan, eikä aseen kaasutiivistä rakennetta niinmuodoin tarvittu. PPS 43:sta kopioitu ase oli havaittu muutenkin varsin kenttäkelpoiseksi talvisäällä, kuten myös jo PPSh 41. Vahinko vain, että sotasaalisaseiden patruunahuoltoa ei kyetty järjestämään kotimaisen teollisuuden resurssipulan takia. Jakelussakin olisi voinut ilmetä sekoiluja, jos kp-patruunoita olisi ollut vielä kolmas laji. Entuudestaanhan oli kaksi: 7.65 mm ja 9 mm Parabellum. Jo pelkästään niiden tilaukset ja toimitukset sekaantuivat joskus.

Monet kaukopartiomiehet omaksuivat sotasaalisaseita käyttöönsä, luottaen siihen, että kaatuneilta vihamiehiltä löytyy kyllä "amisjuunia". Kiväärinpatruunain suhteen oli tilanne samanlainen yleisemminkin, koska kaliberi oli sama omissa ja vastapuolen aseissa. Erityisen haluttuja olivat punakärkisellä luodilla varustetut patruunat: Luoti oli räjähtävä, tyyppiä "3P" eli "ZR"..!


"Vaikeiden aseiden" talvikunnostus

Tätä lukukappaletta on lystiä kirjoittaa vuoden 1999 juhannusaaton leppoisassa lämpötilassa, + 31 Celsiusta varjossa, pyyhkien otsan hikeä, jolla "leipämme pitää höystettämän" Aatamin Kirouksen mukaan. ("GUNWRITERS:in" jutut tosin kirjoitetaan "ars gratia artis" = talkootyönä.!) Erityisesti Talvisodan olosuhteet opettivat - usein "kantapään kautta" - huoltamaan kotimaiset aseet pakkaskelillä toimiviksi. Varsinkin armeijan asehuolto-ohjesäännöt jouduttiin useilta osin "oppimaan pois", ja syyllistymään tuottamuksiin, jotka olisivat Sotaväen Rikoslain pykäliä kirjaimellisesti noudatettaessa johtaneet ikäviin seuraamuksiin.

Mainittu laki perustuu 30-vuotisen sodan aikaisiin säännöksiin, moniltakin sanamuodoiltaan, eli sen ajanmukaisuus oli lievästi sanoen kysymysmerkillinen. Kukaan tosin ei sentään "joutunut pois kaulalta ja kunnialta", jos hairahtui purkamaan omavaltaisesti LAHTI-SALORANTA pk/-26:n jousikapselin, ja keittämään aseen jousista pois varastorasvat muuripadassa poreilevassa mäntysuopavedessä.

Menetelmän keksinyt aseteknikko Ole Mélart oli oikeutettu purkamaan L/S -26:n perän sisään sijoitetun jousimoduulin, mutta hän ei tavoittanut esimiestä, jolta olisi voinut pyytää luvan ohjesäännössä tuntemattoman keittomenetelmän soveltamiseen. Mélart saattoi konstillaan useat kymmenet - pakkassäällä yleensä lähes toimintakyvyttömät - pikakiväärit pelaamaan moitteettomasti. Häntä ei, ihme kyllä, edes "tykö-puhuteltu", saatikka rangaistu kujanjuoksulla tahi karsserilla ja alennuksella kuormastorengiksi. Mélart kehitteli sittemmin kuuluisan, vieläkin tuotannossa olevan Anti-Corrol -aseöljyn, joka ei hyydy kuin vasta Etelämantereen talven tai stratosfäärin pakkasessa.


"Intti" kielsi sen, minkä "skydskari" opetti..!

L/S:n jousimoduulin poistaminen aseen perästä, ja erityisesti sen purkaminen, oli siis ankarasti kiellettyä armeijan henkilöstöltä, pois-lukien vain asehuollosta vastaava kantahenkilökunta. Suojeluskunnissa nuo varsin yksinkertaiset toimenpiteet opetettiin "oravakomppanioiden" pojillekin. "Skydskarin kuunteluoppilaille" ei oltu asetettu erityisen tiukkaa ala-ikärajaa: Oppitunneille osallistui usein alle kymmenvuotiaitakin sanankuulijoita. Varusmiespalveluksensa aikaan he olivat sittemmin "äimän käkinä", kun pikakiväärin arkipäiväinen huoltotoimenpide oli kielletty kategoorisesti niiltäkin varusmiehiltä, jotka osasivat purkaa L/S -26:n lähes alkutekijöihinsä ja koota sen jopa silmät sidottuina, tai pimennetyssä huoneessa. Aseen käyttöohjeistot - mukaanlukien yksityiskohtaiset huolto-ohjeet - oli painettu, mutta vihkoset "katosivat jonnekin", tavoittamatta suomenkielistä lukijakuntaansa armeijassa. Erään otaksuman mukaan ohjevihkoset lähetettiin vahingossa Kiinaan, jonne aseitakin pyrittiin myymään. Lienevät päätyneet sätkäpaperiksi..?

Suojeluskuntalaiset olivat Talvisodan pakkasten kiristyttyä avainasemassa asehuollon oppimestareina, ja kun kysymys oli elämästä tai kuolemasta - aseiden toimivuudesta - menettivät sotilasarvotkin merkityksensä. Armeijan kantahenkilökunnan kapteenikin saattoi kuunnella vähin äänin 17-vuotiaan sotilasarvottoman vapaaehtoisen nuorukaisen neuvoja pikakiväärin jousimoduulin purkamiseen ja varastorasvojen pesemiseen pois bensiinillä, valopetroolilla, naftalla, spriillä, tai muulla haihtuvalla liuottimella.

Myös Suomi-KP/ 31:n lukko-uurnan sisäpuoli ja lukko, sekä sen laukaisukoneiston helposti irroitettava moduuli piti "nuolla" puhtaiksi kaikista rasvoista ja öljyn jäänteistäkin jollakin liuottimella, jos mieli saada ase toimimaan pakkassäällä. Tiukkasovitteisten aseiden tapauksissa päti siis Mannerheim-suvun vaakunalause: "Candida pro causa ense candido!" kirjaimellisesti.


Lippaiden talvikunnostus

Samat säännöt pätivät myös lippaisiin. Armeijan kouluttajat eivät olleet 1930-luvulla opettaneet purkamaan ainakaan rumpulippaita malli/-31 tai "Koskis-lipasta" m/-37, mutta suojeluskunnissa oli oppi annettu jo teini-ikäisille tai nuoremmillekin poikasille, jotka joutuivat sittemmin tositoimissa "lehtoreiksi" jopa tuplaten itseään vanhemmille konepistoolimiehille.

Lippaat tosin voitiin puhdistaa niitä enemmälti purkamattakin, jos liuotinta oli käytettävissä riittävän suuri saavillinen. Talvisodan aikaan ei onneksi ollut vielä sellaista pulaa bensiinistä, naftasta ja "lamppuöljystä", kuin Kolmannen Vapaussodan aikaan, ja jotkut muutkin järkimiehet lienevät keksineet oma-aloitteisesti "Mélartin kikkas-konstin", eli kuuman suopa- tai lipeäveden käytön lippaiden puhdistukseen ja puhtaan, kiehuvan veden hyödyntämisen lopulliseen huuhteluun.


Wanhat konstit ovat "tabu"!

Nämä kikat eivät sinänsä olleet mitään uutta auringon alla, vaan arkista rutiinia mustaruutiaseiden aikakaudella, mutta kuuman veden käyttö asehuoltoon on sittemmin kielletty ainakin armeijassa. Ettäkö miksi ? "Koska asehuolto ei saa olla liian helppoa! armeija ei saa olla mikään lepokoti!" Erinäisiä tuhansia aseenpiippuja on vuosikymmenten juoksussa "putsattu pilalle" tällaisen täysin järjettömän simputus-luonteisen asenteen takia.

Kylmissä vesissä, lumisohjossa tai sateessa joudutaan aseiden kanssa rypemään ja tallustamaan, mutta suihkussa käyminen "morsiamen" kanssa lienee vielä nykyäänkin kiellettyä - ja helpon asehuollon kikkojen opettaminen painetun sanan välityksellä on tietenkin "TABU" Suomessa. Kokemus puhuu syvällä rinta-äänellään: Edes urheiluampujien äänenkannattaja ei julkaise "PV:n ohjesäännön vastaisia kikkoja", vaikka joissakin patruunamerkeissä voi esiintyä kloraattipitoisia nalleja, joiden palojäänteiden ainoa kensti poistokeino on peseminen lievästi alkaalisella kuumalla vedellä..!


Suomi-KP M/-42

Suujarrullista konepistoolia (jonka ainoa rakennemuutos kohdistui vaippaan) kutsutaan joskus virheellisesti "kp malli /-42:ksi". Oikeelliset nimikkeet ovat kuitenkin joko "kp/-31 SJR" tahi "kp/31-II", jolloin vakiovaippainen ase on "kp/31-I". Todella olemassa oleva Suomi-kp m/42 poikkeaa rakenneratkaisuiltaan vakiintuneesta mallista, mutta vain hiukan, tarjoamatta innovaatioita. Siksi se jäi prototyyppisarjan asteelle. Kolhuille ja niistä johtuneille siirtymille altis jyvä oli suojattu korvakkeilla monien koti- ja ulkomaisten kiväärien, karabiinien ja KP/-31:n tanskalaisen lisenssikopion esikuvien mukaisesti. Puuperän muotoilua oli hieman muutettu, mutta tärkein uudistus piili perän sisällä: Pitkittäinen kiinnityspultti, mallia Martini-Henry, joka löytyy myös myöhemmistä englantilaisista sotilaskivääreistä.

Konepistoolin malli 1942 suunnitellut Aimo J. Lahti suositteli myös paluuta esi-Suomi -mallisten aseidensa liipaisinkoneistoon, jonka varmistin-/vaihdinvipu oli herkkäliikkeinen, ja liipaisimen vastus niin vähäinen, ettei vaihtimen kertatuli-asentoa olisi tarvittu juuri lainkaan. Oravajahdissa ehkä sentään... Myöskin perätulpan takapääty oli muotoiltu virtaviivaisemmaksi, vaikka ilmajarrun rakenne pysytettiin ennallaan.

Mitään aseiden käyttäjäkunnan kannalta ratkaisevasti hyödyllistä parannusta ei malli 1942 tarjonnut. Perätulpan uudelleenmuotoilu olisi ollut jopa huononnus, koska ampujat olivat juuri oppineet aseen hyppymomentin estämisen "peukalojarrutuksella", jolla voitiin suunnata aseen suun nousupyrkimykset toisensuuntaisiksi, alaspainumisen pyrkimyksiksi, jotka oli helppo hillitä ampumalla kantohihnastaan roikkuvalla aseella, tai tukikädellä, joka saattoi pidellä asetta tanassa jopa lippaasta.

Ampuma-asento pystystä, "vaistolla", asetta olan yli hihnasta riiputtaen. Rekyylin ottaa joustavasti vastaan perätulpan pohjaan painettu liipaisinkäden peukalo. Aseen hyppy voidaan eliminoida täysin, ja muuttaa sen suunta alastyönnöksi, jonka kantohihna kohdistaa ampujan vartaloon pystysuuntaisena. Aseen suuntaus ei tällöin muutu, koska hihnakin on hieman joustava.


Kuperapohjainen "ruuperä" olisi neutraloinut aseen hyppytaipumuksen, mutta kaikkein etevimmät ampujat olivat jo oppineet suuntaamaan tulensa siirtelemällä peukaloaan tasapohjaisen perätulpan eri kohtiin, riippuen siitä, mihinkä suuntaan he tahtoivat aseen "niittävän" luotisuihkullaan.

KP/-42:n tuotekehittelyn aikoihin oli muualla maailmassa jo ilmennyt pyrkimyksiä siirtyä uusiin tuotantomenetelmiin jopa kone- ja rynnäkkökiväärejä kehiteltäessä. Miksipä siis takertua menneen ajan laatuvaatimuksiin konepistoolituotannossa ? Saksassa rakennettiin jo konekiväärejäkin ajanmukaisen massatuotannon keinoilla. Ensimmäisen sukupolven konepistoolien aika oli ohi: Mallia 1942 ei voitu enää omaksua tuotantoon, koska elettiin sota-aikaa, ja koska seuraava tuotantoon omaksuttava asemalli ei edustaisi toisenkaan, vaan jo kolmannen sukupolven konepistooleja, joiden tunnetuin esikuva oli saksalainen MP 40.

Eräs "tuntematon sotilas", luutnantti BESRUTSHKI-VYSHOTSKI, oli kehitellyt piiritetyssä Leningradissa (= suomeksi: Pietarin Motissa) sitäkin huokeamman ja pelkistetymmän ase-prototyypin, joka oli edelleenkehiteltynä 9 mm variaationa mitä parhaimmin soveltuva suomalaiseksi "koko kansan aseeksi": Sitä pystyy käyttämään lähes kuka tahansa henkilö, jonka ikä kirjoitetaan kahdella tai kolmellakin numerolla. Tosiasiallisesti monet 8 - 9 vuoden ikäiset pojat ja tytötkin pystyvät ampumaan täysin kontrolloitua sarjatulta mietorekyylisellä "Pelti-Heikillä". Suomenmaan miehittäminen olisi tuottanut sietämättömän suuria tappioita Puna-Armeijalle, jos näiden aseiden tuotantomäärän lukemiin olisi ehditty lyömään yksikin nolla lisää.

(Satatuhatta helposti käsiteltävää ja kätkettävää asetta vähintään miljoonan ikuisesti taipumattomaan puolustustahtoon kasvatetun asekuntoisen suomalaisen ulottuvilla olisi ollut paha pala. Tämän tiesi myös vastapuoli, kiiruhtaen ottamaan Tikkakosken tehtaan kontrollinsa alaiseksi "saksalais-omaisuutena". Latojan huomautus.)


Harvinaisemmat malit ja ulkomaiset kopiot

Kenties erikoisin variaatio oli KP/-31:n ja liekinheittimen yhdistelmä, jonka tuotannon aloittamista harkittiin Kolmannen Vapaussodan aikana täysin vakavissaan. Liekinheitin oli yhdistelmän pääase, joten se pitänee jättää esityksen ulkopuolelle. Aloite tämän asesysteemin joukkotuotantoon oli tullut rintamajoukkojen taholta. Omatekoisia mallikappaleita lienee jo käytetty siellä jossakin.

Venäläisillä oli v. 1939 jalkaväen 14.5 mm panssarintorjunta-aseen suunnittelukilpailussa yhtenä ehdokkaana panssaripyssyn ja liekinheittimen yhdistelmä - eli ei mitään uutta, et cetera..! Konstruktööri SHPITALJNYIn ase putosi kisasta jo ensi karsinnassa epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Vallankumoussankarin mainekaan ei tällä kertaa auttanut, kuten aiemmin ShKAS-konekiväärin tapauksessa. Järeän kiväärin toimintaperiaate omaksuttiin sinänsä, mutta suuresti yksinkertaistettuna. Mekanismi oli puoliautomaattinen todella kirjaimellisesti: Lippaaton, käsin ladattava, hylsyn automaattisesti poistava ja lukon auki jättävä - eikä siis itselataava systeemi.

Vastaavia rakenteita esiintyy yleisemmin tykistön aseissa; kiväärikaliberisessa kalustossa harvoin. Puhekielessä kuitenkin varsin usein, vaikka tarkoitetaan itselataavia aseita, joiden oikea nimitys ilmaantui suomenkieleen sentään jo sata vuotta sitten. Kirjallisuuslähteissä esiintyy joitain kummajaisia, kuten "SUOMI/ BERG", jonka sukulaisuus KP/-31:n kanssa on ilmeisen kaukainen, koska tunnusmerkistöön kuuluvat vaipaton piippu, putkitukki ja pallomainen etu-kädensija. Kaliberi on 9 x 19 mm. Valmistajasta ei ole mainintaa käsillä olevassa Arma Fennica 2:ssa, ei kuvaa, eikä edes muistikuvaa kyseisestä variaatioista. Ase lienee ainutkertainen eli uniikki mallikappale..? Enempää emme ryhdy arvailemaan..!

Kotimaisista koekappaleista tulkoon mainituksi vielä Valtion Kivääritehtaan (VKT; sittemmin Valmet) prototyyppi, vuosikertaa 1930, ja ase, jota ei ole esitelty kirjoissa tai kansissa: Suojeluskuntain ase- ja konepaja Oy:n (SAKO) tehtaanleimalla korvamerkitty yksilö, jota kirjoittaja on pidellyt käsissäänkin - ja vertaillut suurennuslasin avulla S-leimaa kiväärien vastaaviin tehtaanmerkkeihin: Leima oli aito ! Se on voitu tietenkin lyödä alkuperäisellä "merkkuuraudalla" aseesta irroitettuun hahlonjalkaan joka on sittemmin niitattu takaisin aseeseen. Aitouden puolesta taas puhuivat sarjanumeron puuttuminen aseen kaikista osista. Niitä ei ole ollut milloinkaan. (Poishiominen jättäisi väistämättä jälkiä). Jos kirjoittaja olisi nähnyt aseen äskettäin, olisi looginen selitys jäljitelmän valmistus varikkomyynnistä ostetuista, leimaamattomista aihioista. Elettiin kuitenkin 1980-luvun alkuvuosia, jolloin noita aihioita ei vielä ollut kaupan, eikä niiden olemassaolostakaan ollut tietoa yksityishenkilöillä.

Joissakin keskusteluissa on mainittu myös erityinen "Eestin malli", vientivariaatio tukin oikealle sivulle sijoitetulla KP/-26:n mallisella "GREENER-vaihtimella". Kanadasta on tavattu sinne joskus romuraudan hintaan viety KP/-31 sivuvaihtimella ja Persian mallin kaltaisilla etujaloilla; sarjanumero 711. Ainutlaatuinen yksilö vaiko osa jotain pientä vienti-erää ? Rumahenki yksin tietää! Kanadansuomalaiselle omistajalleen ase on "aarre verraton" de-aktivoinnistaan huolimatta, mikä toimenpide on murhaa raskaampi rikos: Maailmassahan on 5.5 miljardia köyhyydessä kituvaa ihmistä liikaa (kirjoittaja mukaanlukien), mutta joitakin aseyksilöitä ehkä vain yksi..!


Ruotsalaiset Suomet

Paljoudessa valmistetuista ulkomaisista lisenssikopioista lienee yleisin ruotsalainen KP (Kulsprutapistol tässä tapauksessa) m/ 37 - 39, jonka erityisominaisuus on 230 mm:n pituinen piippu ja vastaavasti lyhennetty vaippa; kokonaispituus 770 mm, ja paino ilman lipasta vajaat 4 kg (tyhjän "arkkulippaan" kera hieman yli neljä kiloa; täydellä lippaalla 4.9 kg, kirjaviisauden mukaan). Aseen lipas oli nelirivinen 50 patruunan nimellistilavuinen "ruotsalaismalli A", johon suomalaisetkin aluksi ihastuivat, mutta sittemmin vihastuivat lippaan epäkohtien tultua pidemmässä juoksussa tunnetuiksi.

HUSQVARNA VAPENFABRIK AB valmisti myös kevennettyä variaatiota mallista 37-39. (Malli/ 45, joka joutui kilpailemaan suosiosta CARL GUSTAV m/45 B:n kanssa, jääden hopeasijalle). Käytettävissä oleva lähde ei kerro, mistä kohdin asetta oli kevennetty, ja paljonko. (Delegoimme tietojen täydentämisen kalliimpia kirjoja omistavien kriitikoiden tehtäväksi. Etenkään aseiden tuotantomääristä emme enää milloinkaan esitä numerotietoja mihinkään lähdeteokseen viitaten. Keitäpä nuo tilastot kiinnostavaisivatkaan ?!).


Madsen-klooni

Tanskalainen MADSEN-SUOMI poikkesi perusmallista vain jyvän suojakorvakkeiden suhteen. Samanlaiset "pystykorvat" tahtoi myös Aimo J. Lahti KP/-42:een, mutta edes niitä ei myönnytty omaksumaan. DANSK REKYLRIFFEL SYNDIKATin valmistamien aseiden vuosimalli oli m/-41. Tanska oli noina aikoina Saksan miehittämä, joten ainakin osa aseista päätyi suurella todennäköisyydellä saksalaisten erikoisjoukkojen työkaluiksi: Kenties SS:n Viking-divisioonan kalustoksi - ja taannoinhan muuan web-visitorimme hämmästeli myös Suomi-konepistoolien esiintymistä keskitysleirivartijoiden aseina.


Leivän lunnaat

Selonteko jäi silloin vajavaiseksi: Aseita valmistettiin myös muualla kuin Suomessa, ja niitä jouduttiin viemään Suomestakin vielä sodan aikana, maksuksi leipäviljasta ja muista tarvikkeista, joiden ainoa saantipaikka oli Saksa. Vilja-omavaraisuus Suomessa oli kaukainen haave, puhumattakaan elintarvikkeiden ylituotannosta. Jostain piti saada myös poltto- ja voiteluaineita, väkilannoitteita, lääkkeitä ja monia teollisuuden raaka-aineita, joita ei Ruotsiltakaan liiennyt yli oman tarpeen. Vaihtoehdot olivat siis vähissä. Sotatoimet olivat jumiutuneet asemasodaksi, joten omien asevoimien tarpeista tinkien vietiin niitä tuotteita, joita Saksa hyväksyi suomalaisten leivän lunnaiksi. Kaupankäynti oli kaupankäyntiä... aseveljienkin välillä.


Konepistooleja tykkitehtaalta

Sveitsiläinen auto- ja tykkitehdas HISPANO-SUIZA oli myös eräs Suomi-konepistoolien valmistuslisenssin haltijoista. Konetykit olivat 2. maailmansodan aikana H-S:n päätuote. Mahdottomalta ei kuulosta ajatus, että konepistoolin kaltaiset "nallipyssyt" ostettiin eräänlaisina rakennussarjoina, jotka viimeisteltiin ja koottiin Sveitsissä. Tässä tapauksessa olisi aseiden aihioita voitu ostaa Suomestakin. Valmiita aseita ostettiin ainakin tuhansittain.

Siviiliasemarkkinoilla tällainen alihankintamenettely on varsin yleinen: Valmet-haulikoita myytiin paljonkin Savage-merkkisinä ja itselataavien 10 kaliiperin Ithaca-haulikoiden lukkokopat jyrsittiin Tikkakosken tehtaalle perustetulla "reseiverilinjalla" aseiden runsaimman menekin aikoina. Myös Tikka-luodikoita markkinoitiin Ithacan tehtaanleimalla varustettuina. Jossain vaiheessa valmisti Sako Oy Weatherby-luodikoita, leimoja vaille viimeisteltyinä. 1940-luvun alkupuolella ei ollut "rauhanliikkeitä" rääkymässä konepistoolien tai aihioiden vientiä vastustavaa kritiikkiään. (Nykyään ei saisi viedä kuljetus- tai viestintäkalustoakaan maihin, joissa on käynnissä tai uhkaamassa jokin sisäinen konflikti..!).

Toistaiseksi on arvoitus, kuinka pitkälle konepistoolit oli jalostettu lähtömaissaan: Raakapintaisina, taottuina aihioina, vailla yhtään lastuamisvaihetta ? Viimeisteltyinä siten, että vain tehtaan leima ja sarjanumerorivit jouduttiin lisäämään ? Näiden äärimmäisyyksien väliin mahtuu paljon vaihtoehtoja. Tiedot Hispano-Suiza/Suomi-konepistoolien tuotantomääristä kertoisivat ehkä jotakin, mutta niiden esiinkaivaminen lienee mahdoton urakka, joka ei onneksi kuulu teknisten ominaisuuksien tykö-tekijän toimenkuvaan.


"Jos tahdot rauhaa, sonnustaudu sotaan!"

Virallistenkin tilastojen mukaan vietiin Sveitsiin 5000 asetta aikavälillä 1941 - 44, koska sieltä oli saatavana kovaa valuuttaa, tai tarvikkeita, joista vallitsi paha pula ja puute Suomessa. Sveitsi ja Ruotsi olivatkin erikoislaatuisia saarekkeita 2. maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Ainakin ensinmainittu valtio oli jätetty valloitushankkeiden ulkopuolelle, koska: "Sveitsillä ei ole armeijaa, vaan koko Sveitsin kansa on armeija ! " Hampaisiin asti aseistetun pikkuvaltion miehittäminen olisi tuottanut niin valtavat mies- ja kalustotappiot, ettei hanketta katsottu kannattavaksi, vaikka sotasaalis olisi ollutkin runsas.

"SI VIS PACEM, PARA BELLUM!" sanoi jo joku latinalainen. Ainainen "jossittelukysymys" kuuluukin: "Olisiko Suomi välttynyt viime sodilta, jos Suojeluskuntaan olisi kuulunut miljoona miestä tai poikaa, ja Lotta Svärd- yhdistykseen runsaat miljoona naista tai tyttöä ?" Kansamme puolustustahto olisi voitu täten näyttää toteen jo silloin, kun hyökkäyksen panos-/tuotossuhdetta vasta punnittiin Kremlissä, perustaen laskelmat vääristeltyjen (toimeksiantajaa parhaiten miellyttävien) vakoiluraporttien hyllyvälle pohjalle. Hyökkääjä sai tuta tuon "kylmän tahdon" olemassaolon vasta kantapään kautta, mutta opetuksen antaminen koitui kalliiksi myös Suomelle. Mitään poikkeuksellisen arvokkaita aarteita ei maamme olisi valloittajalle tarjonnut. Vain kulkuväylän perimmäiseen kohteeseen: Ruotsin runsaille malmi-apajille..!


Pystykorva-jyvä tunnisteena

Hispano-Suiza / Suomi on monilta yksityiskohdiltaan esikuvansa kaltainen. Piipun nimellispituus on 315 mm, eli millimetrin pidempi kuin suomalaisessa Suomessa (käytännössä yhtä pitkä), kokopituus 890 mm, paino ilman lipasta 4.65 kg, panostetun lippaan kera 5.67 kg. Tankolippaan nimellistilavuus oli 50 patruunaa. Takatähtäin on yksinkertainen L-muotoinen kääntöhahlo, etäisyydet 100 ja 200 metriä. Jyvä on suojattu sivukorvakkeilla, kuten Madsen-Suomessakin. Aseen malli on Modell 43. Kaliberi on 9 x 19 mm. Mallin 43/44 erikoisuutena on pistimen kiinnityskoroke; muut ominaisuudet ovat kuin mallissa 43.


Suomi-kloonit kilpasilla

Useimmat aseet oli valmistettu vientiin, ehkä lämpimiin maihin, koska myöhempään malliin kuului "neekerimailla" suosittu pistin. Erääseen maailmanaikaan kilpailivat Madsen-Suomi ja H-S/Suomi Brasilian ja Portugalin markkinoista. Madsen-Suomen vientiversion tulenvaihdin varustettiin asentoleimoilla T, A ja S. Brasiliankin valtakieli on portugal. Portugalin valtio oli laajojen siirtomaiden valtias - ja esimerkiksi Saksan teollisuudelle elintärkeän wolframin tuottaja molempien maailmansotien aikana. Kielialue on siis suuri ja väkirikas. Suomalaiset Suomi-konepistoolit eivät olleet mukana tässä kisassa, ellei niiden "kansalaisuus" ollut vaihtunut matkan varrella.

Brasiliaan oli tarjottu kolmea eri Suomi-kp:n variaatiota jo vuonna 1939, mutta kenraali Castrolle lahjustetuista aseista ei kuultu sen koommin mitään. Ainakaan tilauksia ei tullut, mutta pian kyllä pula konepistooleista omilla itä- ja kaakkoisrajallamme. Alkuperäismallin ja kloonien erottaminen toisistaan esimerkiksi valokuvissa on helppoa: Ruotsalaiset valmisteet tuntee lyhyestä vaipastaan, ja hieman esikuvastaan poikkeavasta perän muotoilusta.

Tanskalaiset ja sveitsiläiset kloonit on varustettu jyvän suojakorvilla. Rumpulippaallinen ase on todennäköisesti suomalainen. Lisenssi-kopioihinkin kävivät kaikki lipastyypit, toisiin "heittämällä", toisiin vähäisen viilaus-sovittelun jälkeen, mutta rumpulippaita ei erityisemmin suosittu vientimaissa. Tuskin missään muualla tarvittiin konepistoolia niin tulivoimaiseksi suurten vihollislaumojen niittokoneeksi kuin Suomessa, viime sotien kriittisimmissä vaiheissa. Sisärakenteeltaan ja toiminnoiltaan ovat kaikki variaatiot yhdenmukaisia: Ase oli suunniteltu valmiiksi asti jo vuonna 1930.


Suomalaisten vakiomallien ominaisuuksia


9 mm KP/-31 (I)

Aseen paino ilman lipasta: 4.6 kg
Kokonaispituus : 870 mm
Piipun pituus : 314 mm
Luodin lähtönopeus : 380 - 400 m/s (tehdaspatruunoilla)
Syklinen tulinopeus : 750 - 900 + ls/min (jopa 1000 mitattu !)


Lippaiden painot: taara: brutto:

Rumpu m/-31 40 ptr. 1000 g 1500 g
Rumpu m/-37 70 ptr. 1030 g 1900 g
Tanko m/-31 20 ptr. 200 g 450 g
Ruumisarkku 50 ptr. 390 g 1015 g
Tanko m/-54/-55 36 ptr. 400 g 850 g

Tiedot pohjautuvat lippaiden yllä lueteltuihin nimellistilavuuksiin ja patruunan painoon 12.5 grammaa.


9 mm KP/-31 SJR (II)
Aseen paino ilman lipasta: 4.9 kg
Kokonaispituus: : 925 mm

Muut ominaisuudet kuin perusmallissa.


9 mm KP-31 "KORSU"
Aseen paino ilman lipasta: 4.35 kg
Kokonaispituus: 745 mm

Lopullinen malli pitkällä vaipalla.


9 mm KP/-31 "TANKKI"
Kokonaispituus: 610 mm. (Varsinaisen aseen pituus, jota jotkin vaippamallit saattoivat lisätä. Myöskin ase-kokonaisuuden paino riippui vaippamallin painosta. Joissakin vaipoissa oli integroitu kiinnike eli "pallo-maski", ja vaippa katsottiin ps-ajoneuvon, eikä sen "apuaseen" osaksi).


Jatkuu osassa 6 ...

Osa 1    Osa 2   Osa 3   Osa 4    Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle