Linkkisivu      Gunwritersin etusivu

04.02.2000:

Ison Kapinan räjähdeluodit

Teksti ja piirrokset: P. T. Kekkonen

Esipuheet, 28. 01. 2000: Tämä, osittain "Rä/sy"-luotiesittelyyn sisällöltään limittyvä pakinasarja on "Arkistojen Aarteita"; kirjoitettu alkuaan ASE & ERÄ-lehdelle tilauksesta, ja jo ladottukin lehden toimitussihteerin tekeminä puhdetöinä. Äkkiä, elokuun 15. päivänä 1996, kävi lehtitalon isännältä kuitenkin käsky, ettei kirjoittajan tuottamaa aineistoa saa julkaista "enempää kuin yksi sivu per lehdenvihko. Jos jossakin numerossa on kaksi sivua P.T.K:n artikkeleita kuvituksineen, ei seuraavassa saa julkaista yhtään". Päätöksen perusteluiksi ilmoitti lehtitalon omistaja: "Tämä on minun hiekkalaatikkoni.! Leikin täällä, niinkuin itseäni huvittaa. Teen KARPRINT Ky:ssä mitä tahdon, enkä ole päätöksistäni tilivelvollinen kenellekään".!! (Arvata saattaa, että työväki vaihtuu talossa tiuhaan, eivätkä lakituvan oven saranat ehdi ruostua, kun työriitoja ratkotaan ja palkkarästejä karhutaan useinkin oikeusteitse).

Toimitussihteeri lähti aikanaan talosta, jättäen pöydän puhtaaksi, eli vieden (kirjoittajan valtuutuksella) kaiken PTK-aineiston turvaan tuholta tai hukkaan heitolta, joka sitä olisi "hiekkalaatikossa" odottanut. Onneksi artikkelit olivat sisällöltään asehistoriallisia, eivätkä siis sidoksissa tiettyyn julkaisu-ajankohtaan. Vaikka pakinasarja on "wanhaa arkistotawaraa", on sen sisältö visitooreille joiltain osin uutta tietoa. Pakinoita kirjoitettaessa oli käytettävissä harvinaista lähdekirjallisuutta, josta löytyivät eräiden räjähdeseosten tarkat analyysit. "Rä/sy"-koostetta kirjoitettaessa oli kyseiset yksityiskohdat tarkistettu toisenlaisista lähteistä.

P.T. Kekkonen


OSA 1: Terveiset Itävallasta

Tämä artikkelisarjan tarkoituksena on antaa kuva 1. maailmansodan räjähdysluotien kehityksestä eri lähteistä haetuilla, tekijän selkeyttämillä ja värittämillä piirroksilla. Artikkelit ja kuvat paneutuvat asiaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Sarja keskittyy pääosin "keskusvaltojen", eli Saksan ja Itävalta-Unkarin Kaksoismonarkian kehittelemiin ja käyttämiin 8 mm räjähdeluoteihin, joista onkin parhaiten saatavana tietoja.

Tekijä joutuu valittaen toteamaan, että tätä tietoa on siltikin niukasti, koska aikaa Isosta Kapinasta on kulunut jo kahdeksankymmentä vuotta. Jotain tästä asehistoriallisesti mielenkiintoisesta vaiheesta pystytään kuitenkin herättämään henkiin. Yksityiskohtien tarkemmat selonteot löytyvät kuvien yhteyteen sijoitetuista teksteistä. Siirtykäämme siis ajassa taaksepäin !

"Ensi päivä elokuuta/ vuonna neljätoista/ valot Haagin palatsissa/ sammui ikkunoista...", kronikoi wanha arkkiveisu: Diplomatian tie oli kuljettu loppuun. Alkoi Euroopan valtioliittoutumien välinen Iso Tappelus, joka sittemmin, USA:n mukaantulon kautta, laajeni maailmanpaloksi. Kun sota alkoi, KAIKKI kansat tahtoivat sen alkavan... Joidenkin vuosien kuluttua toivottiin sen piakkoin loppuvan. Saksalaisetkin peräänkuuluttivat rauhaa, koska eivät tienneet aselevon lopullista hintaa. Jos olisivat nähneet tulevaisuuden, olisi kirkoissa ja etenkin synagoogissa rukoiltu sodan jatkuvan vielä ainakin sadan vuoden ajan...

Tämä 1. maailmansota kesti runsaat neljä vuotta. Elettiin vielä peruskeksintöjen aikakautta. Sodankäynti konellistui, ja syntyi myös tarve sotakoneita vastaan käytettävien aseiden sekä ampumatarvikkeiden tuotekehittelyyn. Kiväärikaliberisia erikoisluoteja suunniteltiin valtava valikoima kummankin sotija-osapuolen käyttöön. Niiden perusratkaisut syntyivät elokuun 1914 ja marraskuun 1918 välisenä aikana, joskin muutamilla konstruktioilla oli jo aiempia edeltäjiä. Erityisesti itävaltalaiset varikot ja tehtaat valmistivat itsenäisesti suunnittelemiaan tai Saksassa kehiteltyjä räjähtäviä ja räjähde-/panssariluoteja kotimaiseen kulutukseen sekä aseveljiensä tarpeisiin.


Luoti Ü/1910

Itävaltalainen 8 x 50 R Mannlicher -patruunan Übungsgeschoss (harjoitusluoti) Modell 1910 on ammus, jonka alan erikoistuneinkin kirjallisuus usein unohtaa. Se korvattiin pian M 1914:lla, joka jo onkin paremmin tunnettu. Wellersdorfin varikon kehittelemän luodin mallia 1910 periaatteet olivat kuitenkin oikeanlaiset, ja ne ovat nykyäänkin käytössä "observing bullet:eissa" kautta maailman. Yksityiskohtia jouduttiin kuitenkin parantelemaan.

Übungsgeschoss Modell 1910 oli poikkeuksellisesti tombakkivaippainen, mutta salaussyistä oli sen kärkipää galvaanisesti sinkitty tai tinattu tavallisen rautavaippaluodin väriseksi, eikä sen muotokaan poikennut tavallisesta. Hylsyissä oli punainen merkkiraita hartian takana, mutta aserasva liuotti sen helposti pois. Luotien vaipat oli kasto-voideltu sakealla varastorasvalla, kuten vakioluotienkin rautavaipat. Yksityiskohtia: A = Luodinperän vuosileima (numerot 11 - 13. Vuodesta 1914 käytettiin vain mallimerkintää 14.) B = Luoti Ü/ 1910. Sisäinen rakenne on kuin luodissa Ü/ 1914. C = Kaaviokuva sytyttimen virittymisestä lähtösysäyksestä. Vinoviivoitettu iskurin varmistusholkki on jo liukunut taakse, eli iskuri on vireessä.

D = Kaaviokuva sytyttimen toiminnasta luodin hidastuttua esteessä. Iskuri ja holkki syöksyvät eteenpäin laukaisten nalliseoksen, joka on luodin räjähdystäytteenäkin. E = Luodin räjähdys. Vaippa ei yleensä sirpaloitunut, mutta turposi. (Näin ainakin "kesymmällä" ruutitäytteellä varustetussa Ü/ 1914:ssa). Räjähdyskapseli (1), iskurikapseli (2) ja taaempi lyijytäyte (3) irtosivat taaksepäin. Luodin ratavalliin poraamasta reiästä välähti tulenliekki ja tuprahti savua, joka osoitti osumakohdan tulituksen tähystäjälle.


Jo vuonna 1910 suunniteltu räjähtävä luoti oli "tähystysluoti" jolla ladattiin "tulensuuntauspatruunoita" (Einschusspatronen), Nämä oli tarkoitettu pitkänmatkan yhteislaukausten ammunnan osumien tähystyksen avuksi suurissa "kenttämanöövereissä", jotka huipentuivat pataljoonan yhteislaukauksiin... Luodin Ü/ 10 räjähteenä toimi iskuherkkä nalliseos; kaliumkloraattia ja antimonisulfiidia, eikä luoti vielä sietänyt konekiväärien rajua mekaanista syöttöä. Luotien erikoisrakenne oli ilmeisesti pyritty salaamaan käyttäjäkunnaltakin, silaamalla kuparinväristen luotien hylsyistä ulkonevat kärkipäät tinalla tai kiiltosinkillä (alkaali-syaniidisella galvanoinnilla), etteivät ne erottuisi tavanomaisten patruunoiden rautavaippaluodeista.

Arvata voi, että vahinkoja tapahtui. Paitsi että harjoitusluoti malli 1910 ei soveltunut itselataaviin tai sarjatuliaseisiin, se ei myöskään soveltunut ammuttavaksi maastoon pensas- tai metsäpalovaaran vallitessa. Ennenaikaisia räjähdyksiä tapahtui konekivääreissä jo patruunan irrotessa vyöstä, jolloin koko vyälaatikollinen saatoi jyrähtää kertapaukulla. Niinpä 1. maailmansodassa sai luoteja M 1910 ampua vain käsisyöttöisillä kivääreillä. Mutta silloin olivatkin jo "viimeiset piipussa" M 1914:n tuotannon käynnistyttyä. (Toisissa lähteissä on uudenlaisen luodin tyyppi Ü/ 1913 tai Ü/ 1913 - 14, koska luoti oli rajoitetussa koetuotannossa jo vuonna 1913).


Luoti Ü/ 14

Luoti Ü/ 10:n sytytin- ja varmistinrakenne oli todettu kehityskelpoiseksi. Se omaksuttiin seuraajaan, jolle annettiin virallinen nimike "Harjoitteluluoti" eli Übungsgeschoss malli 1914. Uusi luoti täytettiin iskunkestävällä ja kirkkaan räjähdysliekin sekä suuremman savupilven ulostavalla alumiinipulverin ja mustanruudin seoksella. Räjähdysvoima oli vähäinen. Luodin vaippa ei läheskään aina haljennut, vaan laajeni 14 - 16 mm:n läpimittaan. Ruutikaasu "sylkäisi" iskurikapselin ja taaemman lyijytäytteen ulos luodin peräpäästä, suunnaten liekin ja savun taaksepäin: Siis juuri siihen suuntaan, jossa niistä oli koitui suurin hyöty luotien osumia tähystettäessä.

Luoti Ü /1914. Übungsgeschoss ("Harjoitteluluoti") modell 1914 (Itävalta-Unkari). Yksityiskohtia: A = leima luodin pohjassa. B = räjähdekapseli, täytteenä mustaruutia ja alumiinijauhetta. Pohjalla nallimassaa (koostumus tuntematon) tai erittäin ohutkuorinen Berdan-nalli. C = luoti aukileikattuna. Vaippa oli pinnoittamatonta, joskin ohuelti tykkirasvalla voideltua rautaa. Tällä keinolla saatiin lähtönopeusvaihtelut pieniksi. (Schwarzlose-kk:n patruunapesäkin pidettiin voideltuna, ehkäisten hylsykatkot: Aseen öljysäiliöstä ruiskahti pikku liraus öljyä pesään juuri ennen patruunan syöttöä). Luodinkärjen latvassa on pieni tasopinta luotityypin tunnistusta helpottamassa. Lyijytäyte oli kaksiosainen; erillinen kärjessä ja perässä. Sisäosien ja vaipan väliin on muovattu ohut lyijykalvo. D = iskurin varmistinholkki, messinkiä, lieriömäinen; kylkeen leikattu halkio.

Holkki puristui suhteellisen tiukasti iskurin E ympärille, pidellen sen kärjen loitolla nallin iskuherkästä räjähdemassasta.Ammutun luodin lähtökiihtyvyys siirsi holkin taaksepäin iskurikapselin F pohjaan asti, jolloin holkkia pidemmän iskurin kärki tuli näkyviin. Kun luoti osui maahan, tai riittävän vastukselliseen kohteeseen, joka hidasti äkkiä ammuksen nopeutta, työnsi iskurin ja holkin D yhdistyneen massan "jäyhyys" (inertia) iskurinkärjen rj-kapselin pohjareijän kautta ohuen nallinpohjan läpi sytysmassaan. (Piirroksen originaali on Englannista vuodelta 1919. Mitat ja painot puuttuvat valitettavasti).


Luodin Ü/ 10 kanssa sattuneista vahingoista viisastuneena päädyttiin siihen, että Ü/ 14:n kärkimuoto poikkesi kaikista muista 8x50 R Mannlicher -patruunoiden ammuksista, ikävien sekaannusten välttämiseksi. Kärki oli varustettu "plaketilla" eli "meplatilla"; tasomaisella huipulla, joka oli silminnähtävä ja pimeälläkin sormenpäähän tuntuva. Itävalta-Unkarin maavoimat käyttivät luotia ensisijaisesti 8 x 50 R -kaliberin Schwarzlose- konekiväärien tulen tähystykseen ja kimmoke-riskin eliminointiin harjoitusammunnoissa. Luoteja valmisti eniten Alder-yhtymä, mutta ilmeisesti myös valtion varikko Wellersdorfissa kotimaiseen kulutukseen.

On huomattava, että tehtaan nimi on todellakin "Alder" (englantia, suom. "leppäpuu") eikä "Adler" (saksaa, suom. "kotka"). Firman perustajasuku oli paluumuuttajia USA:sta. Sodan sytyttyä alettiin Saksaan ostaa kasvavassa määrin räjähdeluoteja Itävallasta. Alkuun Ü/ 14 -luoteja hankittiin maavoimille vihollisen tykkitulta ohjailevia tähystysilmapalloja ja kevytrakenteisia, hitaita tähystyslentokoneita vastaan. Myös 7.9 x 57 mm Mauser JS -patruunoita ladattiin luodeilla M 1914 lentokoneiden ja ilmalaivojen aseisiin. Etenkin fosforia lentoradalleen ruiskivat Buckingham-tyyppiset sytytysluodit huomattiin vaarallisiksi ampua Zeppeliinien konekivääreillä, jollainen voitiin asentaa jopa ilmalaivan yläpinnalle. Muutamina sotavuosina, omaksuttuaan kk:n lentokoneaseeksi, Saksa osti Alderin koko tuotannon.


OSA 2: "Esi-ZaRa" ja mysteeri

"Keisarillisella Venäjällä oli räjähtävä patruuna 7.62 mm kivääreihin ja konekivääreihin. Sen kuparinikkelivaippaisen luodin kärki on tylppä (flat). Siinä on laaja, matala kärkisyvennys (hollow point). Kuparinen räjähdekapseli on näkyvillä. Sen sisällä on iskuri ja räjähde." Tämän verran tiesi (tai kertoi) patruuna-asiantuntija CHARLES H. YUST, Jr. luettelomaisessa räjähdeluoti-esittelyssään The American Rifleman -lehden ykkösnumerossa vuonna 1963 tästä tosi-häijystä patruunasta, joka kenties mainitaan vanhasssa vapaus-/ luokkasota-kirjallisuudessa. (Vuoden 1918 kapinan muistelijat eivät tosin ole eritelleet todellisia räjähtäviä luoteja, ja itse viilalla tylpistettyjä "dum-dumeja", itsenäisiksi ammustyypeiksi.) Lähdekriittisyys heräsi heti: Vuosisadan vaihteessa olivat yleisiä kupariputkitetulla (syvällä) reikäpääontelolla tehostetut metsästysluodit, joissa oli "tyhjää täysi" kuparikapseli kärjen halkaisukiilana.

Venäläinen 7.62 mm räjähtävä patruuna 1915/16 oli tehopakkaus, jonka ampujalla piti olla tilit selvinä Luojansa kanssa.


Voitiin se täyttää iskuherkällä kloraattiseoksellakin; vaikkapa tulitikkumassalla; mutta metsästäjien tietokirjoissa ja harrastelehdissä opetettiin sekoittamaan toimivia räjähteitä myös apteekin aineista. Tehosi toki myös täytteettömänä, tai vahalla tahi vaseliinilla täytettynä. Tuntomerkit herättivät epäilyn, että josko sittenkin EXPRESS-luoti...? H. KASTin räjähdekirja lisäsi tietoutta pienen kultahippusen verran: "Kaliumpikraattia käyttivät venäläiset pikriinihappoon sekoitettuna (suhteessa 80 : 20) jalkaväen luotien räjähdyspanoksiin". Stabilisaattorina oli pieni pitoisuus vuolukivi-pölyä. Tylppäkärkinen 7.62 mm luoti oli sisällöstään päätellen tarkoitettu haudanvakaviin tositoimiin, eikä esimerkiksi kk:n tulentähystykseen. Sen lentorata olisi poikennut liikaa tavanomaisten ammusten radasta.

Lentokoneidenkaan tulittaminen ei ollut suunnittelijoiden aikoma käyttötarkoitus, koska Yustin jutun oheiskuvasta voi tulkita hylsyn kantaleiman vuosiluvun "08". Lentokoneiden lentoonammunta ei ollut tuolloin vielä ajankohtaista. Kaliumpikraatin käyttö räjähteenä kertoo tappamisen meiningistä, kun se lisäksi on terästetty trotyyliä voimakkaammalla pikriinihapolla. Erillistä nallia ei iskuherkkä pikraattiseos tarvinnut, eikä Yust sellaista mainitsekaan. Ampujat kyllä arvatenkin anelivat Pyhältä Hospodilta varjelusta, että "pulja" lentäisi edes muutaman arshinan, ennenkuin poksahtaa ennenaikaisesti. Luoti lienee kehitelty Japanin sodan tappion revanshistisissa jälkitunnelmissa, tai Ankean Aatteen kannattajien kurmuttamiseksi?

Tiedot tämän ammuksen historiasta on pantu hakuun, mutta saalis jäänee niukanpuoleiseksi. (Eipäs jäänytkään: Lisätietoja löytyi Ranskasta v. 1999. Julkaistu koosteessa "Rä/Sy". Luotityyppejä oli kaksikin: Luodissa R-1908 oli erillinen nalli ja täytteenä puhdasta pikriinihappoa, eikä erityistä räjähdekapselia. "Razrivnaja Pulja obr. 1908" ei ollut kai koskaan jakelussa joukko-osastoille, kuten oli sotatöissä käytetty luoti R-1915/16, jota Yust ja Kast kuvailevat. PTK:n tietolisä v. 2000).


Teho ei ole tunnettu

Bolshevikkivallan aikainen tähystys-sytytysluoti 7.62 mm "ZAZHIGANO-RAZRIVNAJA PULJA" eli "ZARA" teki hellapilkkeitä puolenkin metrin paksuisista, oksikkaista koivupölkyistä. Mihin suorituksiin pystyi sen tsaarinaikainen edeltäjä? Kysymys on toistaiseksi avoin. Tsaarinvallan aikaisissa räjähdeluodeissa olivat täytteet todella kovat ja ampujankin terveydelle vaaralliset. Pikriinihappo syövyttää metalleja (paitsi tinaa), "ja syötyään kuolee, muuttuen suolaksi", niinkuin kansakoulun luonnontiedon kirjassa ammoin runoiltiin. Metallipikraatit ovat nallimassoihin lukeutuvaa kaliumpikraattiakin iskuherkempiä aloiteräjähteitä.

Tylppäkärkisen luodin kuparinen räjähdekapseli (dynamiittinallin kuori?) luodissa R-1915/16 lienee ollut sisäpinnaltaan lakeerattu tai tinattu, ja pikriinihapon pitoisuus täytteessä oli vain 20 %. Mutta jos tällaisia patruunoita päätyy jonkun käsiin, kohdelkoon hän niitä kunnioituksella. Ampumaan "käkeäminen" oli pahan äkkikuolon kosiskelua jo vuonna 1932, jolloin julkaistu Suojeluskuntain Yliesikunnan "AHOI"-vihkonen, eli "Otteita Aseenhoito-ohjesäännöstä, Osa I", varoitteli käyttämästä vuonna 1917 ladattuja TULA:n, PETROGRADSKIJ PATRONNYI ZAVOD:in ja LUGANSKIJ PATRONNYI ZAVOD:in patruunoita "missään ammunnoissa tai aseissa".

Kuvassa ovat tehdasleimat pystyrivissä, ja alinna Tulassa vuonna 1908 leimattu hylsynkanta. Pietarin lataamon leimassa on kyrillinen P-kirjain ("n") klo 6:n ja vuosileima klo 12:n kohdalla, sekä joissain tapauksissa lisäleima, joista kirjain P (=kyrillinen R) saattoi tarkoittaa räjähtävää luotia (= razrivnaja). Luganin lataamon patruunoissa oli leimojen sijainti kuten TULA:n valmisteissa, mutta vuosileima oli kolminumeroinen (esim. 916 = vuosi 1916) Räjähdysluoti on tunnistettavissa kärkimuodostaan. Suupuoli alaspäin sisääntyönnetyn kuparikapselin pohjan keskiö on kovera, muodostaen laakean, matalan kärkisyvennyksen. Kapseli ulkonee näkyvällä ja tuntuvalla tavalla luodin kärjestä, kuten Itävallan luodin Ü/ 1914 kärkitaso. Kuvassa on luodin kärki halkaistu noin 6 mm:n pituudelta. ("Kiinankielinen" signeeraus kuvassa koostuu kirjaimista PTK germaanisilla riimukirjaimilla eli "futharkg"-aakkosilla. Pitäähän tulevaisuudenkin patruunahistorioitsijoilla olla jotakin ihmeteltävää tutkiessaan suomalaisia lähteitä.)


Mysteeriluoti

Venäläisen luodin kanssa esiteltäväksi sopii mysteeri-räjähdeluoti ranskalaisesta tunnistusoppaasta vuodelta 1916. Otaksutaan saksalaiseksi "karvahattu-variaatioksi" Alder-luodista M 1914. Havaintoja oli vain siteisiin pakatuista 7.9 x 57 mm patruunoista. Käyttöyritykset kk:ssa olisivat tuottaneet "ylläreitä". Ehkäpä muukin käyttö..? Yksityiskohdat selviävät piirroskuvasta. Maininta vaippametallista ("puoli-kovaa, nikkelillä seostettua (?) terästä") on joko painovirhe (p.o. "niklattu") tai patruunat ovat "surmanloukkuja" (engl. "Booby Trap"), joita on jätetty vihollisten löydettäviksi ja käyttöön otettaviksi heidän aseilleen ja ampujilleen tuhoisin seurauksin. Jos hennolla "kieruvieterillä" varmistettu räjähdeluoti olisi ammuttu, ja jos sen vaippa olisi todellakin ollut nuorrutuskarkaistua nikkeliterästä, olisivat piippuräjähdykset olleet "trés formidable"... (= erittäin kauhistuttavat).

Mysteeri-räjähdeluoti ranskalaisesta sotasaalistarvikkeiden tunnistusoppaasta vuodelta 1916. Kyseessä saattaisi olla saksalainen "karvahattu-variaatio" Alder-luodista M 1914, ellei se ole vihollispuolen tuotantoa. Kuvassa ylinnä hylsyleima, joka kertoo seuraavat tiedot: "Tekijä Deutsche Metallpatronenfabrik, Karlsruhe; spesifinen 8.23 mm luodeille; hylsymessingissä 67 % kuparia; ladattu elokuussa 1915".

C = räjähdekapseli (charge explosive), G = iskurikapseli (godet á percuteur), niklattua rautaa, D = tiivistekansi (diafragme en cuivre), kuparia, R = varmistusjousi (ressort de sûreté), "resoori", teräslankaa, P = iskuri (percuteur), sorvattu messingistä, Pb = lyijytäyte (plomb), pursutettu kantaan asti ulottuvaksi lyijykalvoksi. T = lyijyinen perätulppa (tampon en plomb), E = vaippa (enveloppe en acier demi-dur), "puoli-kovaa, nikkelillä seostettua (?) terästä".


Ranskalaislähde ei kerro räjähteen koostumusta, mutta se oli pakostakin iskuherkkää, koska erillinen nalli puuttuu luodista.Mikäli kyseessä oli surmanloukku, oli se ilmeisesti englantilaisten valmiste saksalaisten päänmenoksi. Kärkimuodoltaan vastaavanlainen 6.5 CARCANO-räjähdeluoti, tosin "kärjestä täytetty" (= reikäpäinen), oli italialaisilla konekiväärien tulensuuntausammuksena, mutta sen sisärakenne oli toisenlainen.Kuvatunlaista sytytinrakennetta on nyttemmin sovellutettu haulikon kranaattiammuksissa Argentiinassa (täydennettynä putkivarmistimella), ja CAP CHUR-nukutusnuoliammuksissa eläin(lääke)tieteellisiin käyttötarkoituksiin. (Ne esiteltiin "jäähyväisartikkelissani" ASE & ERÄ-lehdessä. Nukutusnuoli-pakinat julkaistiin "kerta kiellon päälle"-tilanteessa, juttujeni täydellisen julkaisukiellon ollessa jo julistettuna ase-alan lehdille).


OSA 3: Alder Anti-ballon ja Makkarat taivaalla

Luoti Ü/ 14 oli liian jäykkäsytytteinen lauetakseen lentolait-teiden kangasverhouksessa, joten tilapäismalliksi kehiteltiin herkällä kärki-iskussytyttimellä varustettu Alder Anti-Ballon Geschoss. Nimensä mukaisesti luoti oli suunniteltu ensisijaisesti tähy-pallojen tuohoamiseen, mutta sitä käytettiin myös lentokoneita vastaan, kun niitä alkoi lennellä sotanäyttämön yllä.

Lukuisat Ranskan lentovoimien ja Englannin Royal Flying Corps:in koneet alkoivat saada erityisesti ilmataisteluissa osumia luodeista, joista muutamat tekivät kooltaan kaksinkertaisen reiän muihin verrattuina. Jotkut lentäjät onnistuivat haavoituttuaan irtaantumaan taistelusta, ja ohjaamaan koneensa omien taistelulinjojen taakse. Heistä kaivettiin syvälle kahlanneita, kärkipäästään ehjäksi jääneitä, perästään laajenneita rautavaippoja, joiden kärjen tasainen huippu osoitti luodin olleen tyyppiä Ü/ 1914. Joskus vuoden 1915 paikkeilla lentäjistä alkoi löytyä myös pintakudoksiin jääneitä luotien siruja, joiden perusteella huomattiin keskusvaltojen it:n ja lentäjien ottaneen käyttöönsä taas uuden luotityypin.

Anti-Ballon -luoti oli alkuaan suunniteltu kivääreihin. Luotien pidempi versio (vuosikerta 1915) oli ladattu 8 x 50 R Mannlicher -patruunoihin "kotimaiseen (itävaltalaiseen) kulutukseen" kivääreissä. Hylsynsuu ei ollut niipattu luotiin. Tällaisenaan ei luoti siis soveltunut vyöstä patruunansa syöviin kuularuiskuihin, joiden liikkuvien osien väliin jumittuneet varmistinrenkaiden puoliskot aiheuttivat häiriökiusaa, ja luotien "armeerautuminen" jo patruunan syöttövaiheessa räjähdyksiä aseiden piipunputkissa tai kohta piipunsuun etupuolella. Alder Anti-Ballon -luotien vuosikerrat 1916:sta menivät vientiin Saksaan, missä niillä tulpitettiin 7.9 x 57 mm patruunoita, niipaten hylsyjen suut konekiväärienkin syötön kestäviksi.


Tähy-palloja vastaan

Tähystyspalloja ei lähetetty taivaalle sinällään vihollista kiusaamaan, eikä niitä ammuttu alas lystin vuoksi, vaan koska ne toimivat osana tykistön tulenjohtojärjestelmää. Miehiteyt tähystys-ilmapallot olivat tykistön maalien tähystyksen ja tulenjohdon käytössä jo Pohjois-Amerikan sisällissodassa 1861 - 65, mutta vasta 1. maailmansodan aikana alettiin suunnitella jokaisen jalkaväenmiehen käytettäväksi sopivaa ammusta näiden pallojen tuhontaan. Erityisiä järeitä anti-ballon -kuularuiskuja oli suunniteltu jo 1800-luvun puolella, vaan ei rakennettu paljoudessa. Niiden raskaat räjähdeluodit olisivat tuottaneet tappioita talojen pelti- ja tiilikatoille, eivätkä "dirigiibelillään" korkeuksissa lenteleville vainolaisille. Potentiaalisesta lentokorkeudesta alkoi olla jo tietoakin, eikä pelkkiä arvailuita...

1. maailmasodan tähystysilmapallo eli "ballonki" ei enää ollut pallon, vaan lauantaimakkaran muotoinen, ja erityinen pyrstö vakaannutti sen leijuntaa tuulisenakin päivänä. Kangaskuorinen ja tulenarkaa vetyä täynnä oleva, maahan ankkuroitu ilmapallo tuntuisi maalina "kiitolliselta", mutta sepä osoittautui äärimmäisen "sitkeäksi kesto-wurstiksi". Tykistöllä yritettiin pudotusta yleensä turhaan. Tavalliset jalkaväkiaseiden luodit ja valojuovaluoditkin saattoivat osua ballonkiin, saamatta aikaan muuta vaikutusta kuin lisää paikkalappuja kangasverhoiluun. Vappupallosta poiketen ei kangaskuorinen tähy-ballonki poksahda hajalle neulanpistosta, eikä se tyhjene useankaan luodinreiän kautta vuotaen.

Alder A-B -luodin yksityiskohtia: A = Liukuva varmistusholkki (useimmiten pronssia. B = Varmistusrenkaan puoliskot (messinkiä). C = Iskuri (terästä; nuppi eli "herslep" alumiinia). D = varmistusjouset (terästä). E = nalli. F = välirenkaat (pronssia). G = Räjähdekapseli. H = Räjähdepanos. I = Pahvirengas. K = Sisempi vaippa (rautaa). L = Vaippa (sisältä lyijysilattua rautaa). M = "Lyijytampooni". S1 = vaippojen kiinnitysuurteet. S2 = räjähdekapselin kiinnitysuurre. S3 = Nallirenkaan kiinnitysuurre. Varmistusholkki on kuvassa etuasemassaan. Laukauksen lähtösysäys (tai joskus hankaus aseen rakenteisiin taikka kk:n patruunavyöhön latausvaiheessa) saavat sen liukumaan taaksepäin, ulomman ja sisemmän vaipan yhtymäkohtaan asti. (Originaalikuva: Ranskan Puolustusministeriön raportti No. 203: "Saksalaiset patruunat räjähdysluodeilla". Pariisi, 1919. Väritys PTK.)


1. maailmasodassa oli tulenohjaus ilmapallosta tavanomaista. Tähystäjien avuksi oli omaksuttu puhelin ja heidän turvakseen "laskuvarjostin" joutuisaa pakenemista varten. Jo sodan alusta alkaen oli ryhdytty edelleenkehittämään lentokonetta, josta voitiin tervehtiä ilmapurjehtijaa vaikkapa tiiliskiviä heitellen tai haulikolla ampuen. Kohteena ei tällöin ollut itse pallo vaan sen alisessa korissa kiikkuva tähystäjä, joka saattoi jopa vastata tulitukseen. Itselataava kivääri ehti osoittautua kenstiksi ballonki-tähystäjän puolustusvälineeksi. Siivinlentäjän aseena se oli epäkäytännöllinen, vaikka lipaskapasiteettia oli suurennettu jopa 30 patruunaan saakka.

Kun lentokoneisiin aletiin asentaa konekiväärejä ja -tykkejä, tai jopa sinko (SIC! tämä ei ole anakronistinen vitsi, mutta singoista ehkä myöhemmin), muuttui pallotähystäjien elämä sangen jännittäväksi. Eräskin englantilainen huimapää joutui hyppäämään laskuvarjolla neljä kertaa samana päivänä, eikä suinkaan urheilullisin motiivein. ("Jolly good sport", anyway...). Ballonkien tuhontakeinoja kehiteltiin ahkerimmin Itävalta-Unkarissa, ja Englannissa, jonka kaupunkeja uhkailivat kreivi ZEPPELININ "dirigiibelit", eli ohjauskykyiset ilmalaivat, joiden gondooleista saatettiin heitellä alas jopa pommeja. Moinen (jo v. 1899 kielletty) epä-ritarillisuus oli tietysti kostettava!

Fosforitäytteiset, kyljestä avoimet sytytysluodit olivat Englannin vastaus Zeppelin-haasteeseen. Dirigiibelin sisällä oli duralumiininen runkorakenne, johon osuneet luodit katkeilivat. tarvitsematta muuta räjäytystehostetta kuin pienen lyijymännän sisälleen. (Lontoolaisen insinööri James Buckinghamin ensimmäisissä luotimalleissa oli fosforin lisäksi räjähdettä, tai hapetinta, joka fosforiin sekoittuessaan aikaansai räjähdyksen. Varhais-mallit olivat kuitenkin "epävakaita, ja käyttäjilleen vaarallisempia kuin kohteilleen". Tämän totesi dirigiibeli-kiusan eliminointia pohtinut lautakuntakin).

Itävallassa keksittiin, että pienikin määrä "pirunpulveria" eli nallimassaa sytytti kangaspussiin räjäyttämästään reiästä ulostuvan vetykaasun. Räjähdyksen piti kuitenkin tapahtua kankaan ulkopinnalla. Pelkkä vety on palamaton, varsin "inertti" kaasu, ellei se joudu kosketuksiin hapen, kloorin, fluorin tai muun kemiallisesti aktiivisen kaasun kanssa. Räjähdeseos oli yksinkertainen: 42 % elohopeafulminaattia ja 58 % kaliumkloraattia. Se ei lukeutunut edes 1910-luvulla tarjolla olevien luodintäytteiden parhaimmistoon käyttöturvallisuuden ollessa kriteerinä, mutta vetykaasun sytytyksessä oli "pirunpulverilla" erikoisetuja alifaattisiin tai aromaattisiin nitro-yhdisteisiin verrattuna: Sen palojäänteet olivat erittäin aktiivisia...

Kaliumkloraatin hetkellinen hajaantumistuote on kloorikaasu, joka yhtyy vetyyn räjähdysmäisesti, ja himokkaasti kuin munkki RASPUTIN... Räjähdyselohopea purkautuu puolestaan muunmuassa pölymäiseksi elohopea-metalliksi, joka ilmeisesti toimii katalyyttisesti, varsinkin räjähdysliekistä kuumentuneena, vedyn ja hapen yhteenparittajana. Iskuherkkyyttä osattiin vähentää puristamalla seos hieman vesikosteana tasaisella voimalla metallikapseliin. Räjäytykseen tarvittiin siksi erillinen nalli, ja sen alle kiekkomainen, keskeltä lävistetty alasin. Sytytyksen viiveettömyys oli tavoite numero yksi, jonka tieltä sai väistyä ainakin luodin rakenteen yksinkertaisuus: Jo pelkästä nallista löytyy (laskutavasta riippuen) viisi tai kuusi erillistä osaa.

On huvittavaa vertailla Alder-luodin konstruktiota erään asediggarin kotitekoiseen herkkäsytytteiseen "viritykseen", jossa on 7.62 mm avokärkiluodin ontelo lähes täynnä räjähdystulilangasta purettua "perunajauhoa" eli pentriittiä, sen päällä parin millin kerros tulitikun "myrkkyä", pieni pala tikkurasian "raappua", ja ylinnä tippa tai pari Eri-Keeperiä. Luoti paukahtaa jopa maalitaulun pahvissa, ja kaataa nelituumaisen männyn. (SIC ! Nyky-lainsäädäntö asettaa tällaiset luodit ERVA-kategoriaan. Tuotannon taitotietoa ei kuitenkaan voida häivyttää direktiiveillä tai diktaateilla: "Praktiikka on praktiikka !").

Mutta takaisin historiaan ja Itävaltaan! Iskurimekanismiin katsottiin mallia jonkin vanhan tykinammuksen herkästä kärki-iskusytyttimestä. Kiväärikaliberiseksi sen "kutisti" Wienissä vaikuttanut Alder-yhtiö. Itävaltalaisten ja saksalaisten käyttämien Alder B -luodeilla ladattujen patruunoiden vuosileimat ovat 1915 (luodin pituus 35,2 mm) ja 1916 (luodin pituus 33.15 mm). Luotien sytytintä kuvannee lähinnä sana "hipaisuherkkä", jos sen varmistin toimii tarkoitetulla tavalla.

Alan kirjallisuus moittii rakennetta monin tavoin epäonnistuneeksi ja vaaralliseksi luotien käyttäjille. Aseiden piippuräjähdyksiä lienee kuitenkin alkanut sattua vasta kun luodeilla ladattuja patruunoita ryhdyttiin tulittamaan konekivääreillä. Niiden kangasvöitä kiireellä täytettäessä saattoi varmistinholkki liukua huomaamatta taka-asentoonsa, päästäen piippuvarmistimina toimivat messinkirenkaan puoliskot putoamaan iskurin "herslepin" alta. Tällöin luoti räjähti, kuljettuaan piipussa muutamien senttimetrien matkan. Erityisen epäterveellinen tällainen räjähdys oli kun luoti ammuttiin Zeppelinin dirigiibelin yläpinnalle asetetusta konekivääreistä.

Myönnettävä on, että sytytinrakenne on herkkä, niin tyypiltään kuin toiminnaltaankin. Vesisade tai joskus pelkkä ilmanvastus aiheutti "prematuureja" eli ennenaikaisia räjähdyksiä lennossa.Muita moitteen aiheita olivat epätarkkuus, huono varastoinninkesto, ja "suutareiden" runsaus, jos kaulusholkin sovite oli liian tiukka tai "hersleppi" ei ollut kyllin kovaa seosta, jolloin rengaspuoliskot eivät irronneet sen alta. Vainolaisen tykkitulta ohjailevaa ilmapalloa kiväärillään tulittava juoksuhauta-työläinen oli kuitenkin varmasti tyytyväinen ammukseen, jonka osuma sai aikaan muutakin vahinkoa kuin pari helposti paikattavaa reikää "makkaran" kuoreen. Räjähdetäytteen määrä, 0.42 grammaa, todettiin täysin riittäväksi, käytännössäkin.

Alder Anti-Ballon -luodin (Itävalta-Unkari) toimintavaiheita. Varmistusholkki eli "massakaulus" oli puristettu hieman liukutiukkuutta kireämmälle luodin kärkikavennuksen ympärille. Yhdenmukaisen puristuksen takaavaa valmistustarkkuutta ei kuitenkaan koskaan saavutettu. Luodista on piirretty hylsystä ulkoneva osa. Musta nuoli tarkoittaa "kauluksen" liikerataa.Oikealla kiitää luoti jo pitkin piipunputkea. Varmistinholkki on lipunut taakse ja pysähtynyt ulomman vaipan reunaan.

Iskurin "herslepin" alta eivät messinkiset varmistinrenkaan puoliskot päässeet karkuun vielä piippuvaiheessa, mutta kun ne ohittivat piipunsuun, repäisi kiertyvän luodin keskipakoisvoima ne irti vauhdilla. Sytytin oli armeerautunut, eli virittynyt toimintavalmiiksi. Niinkin vähäinen este kuin tähystyspallon tai "kangaspuu"-rakenteisen lentokoneen kangaspäällys sai sen "kukkumaan". Pikkukuva yllä vasemmalla esittää osuman saanutta "leijapalloa" malli Parseval & Siegsfeld.


Viimeistään Alder Anti-Ballon -luodin myötä kehkeytyi pallotähystäjien elämä jännittäväksi. Jos "ballonkia" vastaan hyökkäsi lentokone, ehti tähystäjä yleensä paeta laskuvarjollaan, mutta maasta ammutusta hipaisuherkästä räjähdeluodista olivat havainnot vain kimeä paukahdus ja syttyvän vetykaasun humina osumakohdassa. Aikaa pallon gondoolista hyppäämiseen oli silloin vain muutama sekunti. Yhdessä suhteessa Alder-toiminimen Anti Ballon -luoti on ylittämätön. On erittäin vaikeaa suunnitella monimutkaisempaa ja kalliimpaa 8,2 mm räjähdeluotia; varustettakoon se vaikkapa laser- tai tutkasytyttimellä.

Anti-Ballon -luotiset patruunat korvattiin melko pian hinnaltaan huokeammilla ja käyttäjilleen turvallisemmilla tarvikkeilla ainakin lentovoimien käytössä, mutta maavoimille niitä ilmeisesti jaettiin vielä sodan lopullakin kiväärinpatruunoissa, käytettäviksi tähystyspalloja vastaan. Kaikista "Ison Kapinan" aikaisten erikoisluotien puutteista huolimatta ainakin Suomen sotien (1939 - 44) moni veteraani huokaa varmasti näitä kuvia katsellessaan: "Olisipa ollut tuommoisia paukkuherneitä meilläkin! Olisi järjestetty vanjalle makkarangrillaus-juhlat!"


OSA 4: Suunnittelun harhapolkuja: L.E. -patruuna ja shrapnelliluoti

Anti-Ballon- ja Ü/ 1914 -luoteja ei koskaan omaksuttu virallisesti Saksan lentovoimien käyttöön. Virkatyönä suunniteltu L.E. -patruunan luoti sensijaan pääsi 7.9 x 57 mm patruunoiden nomenklatuuraan, ja sen käytöstä yritettiin vuoden 1916 kesällä nostaa kansainvälis-oikeudellinen "älämölöö" Ranskassa. L.E. -luotien räjähtävyys maalissa oli kuitenkin niin epätodennäköinen, että kanne raukesi.

L.E. -patruunan luodin kärjessä oli lähtösysäyksestä käynnistyvä aikasytytin, joka räjäytti ohi ammutun tai kohteensa läpi lentäneen luodin lennossa. Kloraattipitoinen räjähdyspanos oli kenties tarkoitettu räjähtämään, kun luoti musertui lentokoneen metallirakenteisiin, mutta käytäntö taisteluissa ja testiammunnat osoittivat, etteivät L.E. -luodit toimineet "harmaan teorian" kaavojen mukaan. Tätä ei tosin herkästi myönnetty suunnitteluportaassa. Olihan luodin kehittelijä ollut Puolustusvälineiden Tutkimuskomissio, joka jo 1870-luvulta alkaen oli vastannut monien jalkaväkiaseiden suunnittelusta - virkatyönä.

Ranskalaisen L.E. -luotien "katselmuksien yhteenvetoraportin" kuvaliite. Kuvan havainnollisuutta on käetty parantamaan jälkikäteen värityksillä ja muilla retushoinneilla. Vasemmalla luoti "lepotilassa", keskellä kiihdytysvaiheessa, aikasytyttimen liekkinallin juuri napsahdettua, ja oikealla luodin kärki katsottuna näkökulmasta, josta ilmenee iskurin litteä muoto. Kärjistetty peltisuikale oli kiinnitetty nalliputken peräpäähän jyrsittyyn uurteeseen. Nalli iskeytyi sen kärkeen inertiavoiman (jäyhyyden) ja ilmanvastuksen yhteisvaikutuksesta. (Luotihan joutuu työntämään edellään ilman pois piipunputkesta.) Pieni "tyhjätila" luodin vaipan ja nalliputken välissä mainitaan raporttitekstissäkin. Nalliputken kanavan sisältämä ilma pääsee pakenemaan sinne, kun nalli alkaa toimia mäntänä kärjen reiästä sisään tulevalle ilmanvastukselle.

Useimmista muista kehitelmistä poiketen omaksui Saksa L.E. -patruunat viralliseen käyttöön lentovoimissaan. Virallinen a-tarvikenimike on Luft-Einschiess Patrone, tarkoittaen "lento-kohdistusammunta-patruunaa". Vuoden 1916 alussa alkoi varsinainen tuotanto (enimmäkseen Itävallassa), luotien patrunoiminen, ja jakelu hävittäjälentäjille sekä ilmalaivoihin. Vastapuoli havainnoi kevätsesongin muoti-uutuuden huhtikuun lopulla, pudonneiden saksalaiskoneiden kuularuiskujen vöistä. Taisteluissa ei oltu huomattu L.E. -luotien erikoisrakennetta, kuten itsetuhoutuvuutta noin 300 metrin lennon jälkeen. Valo- tai savujuovaahan ne eivät piirtäneet ilmaan, eikä niiden räjähdyskään ollut erityisen savuisa tai meluisa.

On kyseenalaista, saatettiinko luotien räjähtelyn avulla yleensäkään suunnata kk:n suihkua. Noin 300 metriä oli ylipitkä etäisyys ilmataisteluissa ylimalkaan, ja varsinkin "shrapnelliluodeilla", joiden itsetuhoojan aikasytytin toimi joskus jo sadan metrin ja toisinaan yli puolen kilometrin lennon jälkeen: Niin hyvää tuuria ei ollut kellään, että olisi saanut luodin räjähtämään kohteessaan juuri osumahetkellä.

Osumatarkkuudessakin oli ymmärrettäviä puutteita, joten ilmataisteluiden ampumaetäisyydet olivat vain joitakin kymmeniä metrejä. (Venäläinen lentäjä Kasakov ei käyttänyt ampuma-aseita lainkaan, vaan hän "naarasi" itävaltalaisten tiedustelukoneita vaijerissa roikkuvalla teräskoukulla, repien niiden rungon ja siipien kangasverhoilun sekä puisen runkorakenteen hajalle).

Itsetuho-mekanismi on sinänsä hyödyllinen ilmatorjunta- ja lentokoneaseiden ammuksissa, estämässä ohilaukauksia tekemästä tuhoa omien joukkojen tai siviiliväestön keskuudessa, mutta 7.9 x 57 mm:n luodissa se kuuluu sarjaan "mielenkiintoisia kokeiluita". Sellaisia tehdään eri elämänaloilla - yleensä virkatyönä, jolloin kustannukset ovat merkityksetön sivuseikka. 7.9 x 57 mm itsetuhooja-luodin rakennetta yritettiin yksinkertaistaa Suomessakin toimivan AGA-yhtiön tutkijoiden toimesta. Halutunlaisen, täsmätoimisen, 150 metrin päässä paukahtavan luodin kehittely epäonnistui, vaan syntyipä sitä paljonkin hyödyllisempi puolipanssari-valojuovaluoti SmK L'spur (tyyppi A) "lohdutuspalkinnoksi".

Seuraavassakin suursodassa jatkoi itsetuhoutuvan "harjoitusluodin" idea itsenäistä elääänsä 7.9 mm ammuksissa, joissa oli 20 mm it-konetykin kranaateissa hyvin toiminut "läpipalava" valojuovapanos ja "katettu" itsetuholataus. Noin 3 % suutari-frekvenssi johti idean pikaiseen hylkäämiseen vuonna 1942, mutta sepä onkin oman tarinansa aihe.


Vastustajan testiraportti "propagandatarkoituksiin":

Puolustusministeriö, Tykistön Kehittelyosasto, Pariisi, 1:mäinen elokuuta 1916. Yhteenvetoraportti N:o 9.

Aihe: Räjähtävä-luodilliset patruunat, saadut saksalaisista lentolaitteista. Lähetyspäivät: Nootit 30. huhtikuuta, 27. kesäkuuta ja 9. heinäkuuta 1916. Lähettäjä: Lentuekapteeni Brassart; ampumatarviketarkastaja, GAE.

"Tarkastelun tuloksia: Muudan saksalainen lentokone (Fokker) alasammuttiin linjoillemme Hoeville:ssä 26:s huhtikuuta 1916, kantaen se luotiruiskun ja nauhan, jossa oli tietty paljous patruunia yhä tallella. Muutamissa niitä oli uushopean väriset luodit, sylindro-ogivaalista muotoa (pyörökärjillä), näyttäen räjähtäväisiltä. Raportoiduttuaan tapahtuneesta pyysi kapteeni Brassart (nootissaan 8989 huhtikuun 30:es 1916) suorittamaan luodin katselmuksen, sen selvittämiseksi, josko luoti on räjähtäväinen, vaiko käytetty vain savu-uran muodostukseen.

Toukokuuun 5:ntenä Kannettavien Aseiden Alaosasto, Tykistön Kehittelyn Osastoa, raportoi, että sanottu luoti todellakin on räjähtäväinen, ja että Kemian Laboratorio on selvittänyt sen yleiset periaatteet (nootti 267 kesäkuun 4:ntenä 1916). Kuitenkin ovat muutamat kohdat tästä nootista paremmin selvitettävät, koska Laboratoriolla oli ollut vain yksi luoti käytettävissään tutkimusta varten. Taannoittain lähetti kapteeni Brassart Kehittelyn osastolle 32 patruunaa samaista mallia, joista 6 ilman selontekoa saannosta ja 28 korjattuina vihollisen lentokoneesta, alas-pudonnut Custines:n ja Millery:n väliseen maastoon. Tämän tähden on Kemian Laboratorio ollut kykeneväinen toimittamaan täydellisen katselmuksen, tuloksiltaan seuraavanlaisen, yksityiskohdittain:

(A) Kärjessä:
Nalli, sisältäen 40 mg elohopea-fulminaattia. Nallin pohjassa on pieni, ympyriäinen alue osittaisesti (mutta ei puhki) lävistettynä, ollen tarkoitettu irtoomaan räjähdyksen tarmolla. Pieni, sangen vento kieru-jousi. Litteä, kärjistetty uus-hopeinen iskijä. Nämät kolme osaa ovat suljetut messinkiseen säiliöön, johon iskijä-laitos on kiinni-kniipattuna.

(B) Iskijän takana: Lieriömäinen, messinkinen välitys-putki, sisältävä taaksepäin avartuvassa kanaalissa kiinteä-aikaisen sytyttimen (hetkitys selvästi lyhyempi kuin 1 sekunti), joka on koostuva suoneksi puristetusta mustasta ruudista.

(C) Yhtyneenä välitys-putkeen: Valkometallinen kapselli (nikkeli-kuparia) sisältävä 0.9 grammaa räjähtäväistä sekoitusta:
56 % kalium-kloraattia ynnä 44 % rikki-antimonia.

(D) Räjähdytys-kapsellin ja väliputken ympärillä: Lyijyinen tuppi, edestä ontto, pitäen sisällänsä räjäytysvarustimet, ynnä takaa päättyväinen paksuun pohjaan.

(E) Pinnalla: Sangen pehmoinen rauta-mantteli (sisältävä hiiltä vähemmän kuin 0.05 % painostansa), falssattuna takaa kiinni lyijyn reunamiin, ja 1.5 mm reikä näiverrettynä kärjen huippuun.

Luodin kokonais-paino on 13.85 grammaa. Pahvinen tamponi pitää luodin erillään latingista hylsyssä, joka on samaa tyyppiä kuin saksalaisissa patruunissa S-luodin kera. (Luodin läpimitta 8.23 mm. Pahvisen, n. 1.5 mm paksun tiivistelaatan käyttö luodin takana on "perimää" jo patruunasta m/ 1888, jonka luodin vaipan ja lyijytäytteen väliin olisi muutoin vuotanut ruutikaasua. Siitä seuraava "Gaspolster"-vaikutus voisi aiheuttaa jopa aseräjähdyksen. Suom. huom.)

Täydellinen patruuna painaa 27 grammaa, ja on latinkina 2.5 grammaa savutointa, killoitettua ja grafitiseerattua nitroselluloosaruutia. ("Kiilloitettu" tarkoittaa tiivisjyväistä kivääriruutia, jonka vastakohta oli v. 1916 varsin yleisesti huokoisruuti. Suom. huom.)

Toiminta: Nallin inerttisyys eli jäyhyys, ynnä pieni tyhjä tilavuus kärjen huipussa, saavat laukeamisen hetkellä aikaan sen, että nalli on pakoitettu liikuntoon taaksepäin, puristaen kokoon varmuus-jousen. Nalli laukeaa tavattuaan iskijän kärjen. Väliputken ruutisuoni syttyy, palaen, luodin kiitäessä lentoradallaan, kunnes liekki vihdoin pääsee räjähdyttäjä-kapselliin, saattaen aikaan luodin detonatsionin.

Ammuttuna saksalaisella kiväärillä malli 1898, kokeilumaaliin, koostuen yhdestätoista 12 mm:in mäntylaudasta ja neljästä laatikollisesta vilja-leseitä, kukin laatikko 27 cm:in paksuinen, meni muudan näistä luodeista läpi kaikista 11 laudasta ja kahdesta lese-laatikosta, lopulta räjähtäen kolmannen keskeen kahlattuaan. Kärjen huippuun näiverretty tiehyt, kuin myös reikä, joka itsestään aukeaa nallin pohjaan, näyttävät olevan suuresta merkityksestä, johtaen ulos kaasut, joita syntyy väliputken ruutisuonen palaessa, ja täten ehkäisten luodin ennenaikaisen räjähtämisen. Lyijytuppi peräpäässä enentää ammuksen painoa ja sen läpilyönti-syvyyttä.

Yhteenveto: Tämä sylindro-ogivaalinen luoti siis on räjähtäväinen, jos kohta ei toimiva iskusta, vaan läpi-palavan hidastajan syttymisestä luodin lähtiessä, mikä taas sytyttää räjähtäväisen sekoituksen määrätyn ajan kuluttua loppuun. Ei voida väittää, että tämä on trassantti (valo- tahi savujuova- ) luoti. Desvignes:n luoti, ja kaikki muut vastaavat trassantit ammukset pitävät sisällänsä palavan sekoituksen, joka ei voi koskaan muuttua räjähtäväiseksi, koska palaminen on niissä järjestetty kaasut peräpäästä ulostavaksi.

(Edellä esitetty väite on tyypillistä sotapropagandaa. Vj-luotien epäkohtanahan oli juuri pyroteknisten täytteiden epätoivottu räjähtävyys, joskus lennossakin. Vain venäläisten 7.62 Z-1915/16 sytytys-/vj-luotien pyrotekninen seos oli käytännöllisesti katsoen räjähdysvaaraton lennossa tai iskusta. Tietolähde: H. Kastin teos "Spreng- und Zündstoffen". PTK.)...

Saksalaisen luodin tapauksessa on savu, jonka pieni viivytys-latinki (0.2 grammaa mustaruutia) palatessaan suitsee, paljoudeltaan mitätöin ja käytännössä näkymätöin, koska ilman vastus estää sitä tulemasta ulos. Se pieni määrä, jonka onnistuu karata, laimenee heti, eikä se pysty tuottamaan liekkiä. (Ruudinsavu ja ruutiliekki muodostuvat mustanruudin kiinteistä ainesosista, joista suurin osa todellakin jäi L.E. -luodin kärjen sisään. Vahvassa "vastavirrassa" pääsi luodista karkuun kärkireiän kautta vain väritöntä utua. Suom. huom.)

Myöskään ei enään voida väittää, että luotien räjähdyksillä voisi tähystää ammuntaa, koska niistä aiheutuvat liekit ja savu ovat liian heikot silminnähtäviksi niille etäisyyksille, joiden päähän tämmöinen tähystäminen voisi olla hyödyllistä. Nämä kaksi väitettä voivat täten olla vain tekosyitä Ankarasti Kiellettyjen Ampuma-Tarvikkeiden (AKAT) käytön oikeutukselle".


Ranskalainen raportti L.E. -luotien "katselmuksien yhteenvetoraportti" oli päivätty 01. 08. 1916, tasan kaksi vuotta sen jälkeen kun "valot oli sammutettu Euroopassa". Räjähdeluotien käytön kieltävän Pietarin Julistuksen porsaanreiät olivat jo yleisesti tiedossa, ja suursodan kummallakin liittoutumalla oli joko tuotannossa tai kehitteillä räjähtäviä kiväärikaliberisia "tulentähystysluoteja". Pietarin Julistuksen kiellot koskivat "suojatointa eläwää wiholliswoimaa", mukaanlukien ratsuhevoset ja vetojuhdat. Automobiili, ilmalaiva, lentokone ja myöhempi "tankki" poissuljettiin tulkinnoissa molemminpuolisella hiljaisella suostumuksella julistuksen antaman suojan piiristä, sillä perusteella, että vihollisvoima niiden sisällä ei ollut suojaton.

Se että luodin läpimitta raportissa on ilmoitettu 8 mm:ksi, ei välttämättä ole gallialaisen suurpiirteisyyden osoitus. Ainakin Itävallassa tuotetut räjähdeluodit oli mitoitettu sopimaan yhtä hyvin (tai huonosti) omaan 8 x 50R Mannlicheriin, ynnä saksalaisiin Mausereihin J-piipulla (luodin läpimitta 8.00 - 8.15 mm, malli 1888), sekä konekivääreihin. Pitkät, hoikat ja ohutvaippaiset luodit tyssäytyivät nuoskeasti, sopimaan tiiviisti hiukan horoonkin reikään. Päinvastainen mitoitustapa, eli "tiukkaluodin" käyttö, olisi ollut riesan tie varsinkin erikoisluotien tapauksessa. Tyssäytyvän "kompressioluodin" idea oli peräisin Itävallasta jo 1850-luvun alkuvuosilta, mutta se keksittiin myös Englannissa jokseenkin samanaikaisesti.

Myös Berdan-kiväärien m/ -68 ja m/ -71 luodit laajenivat lopulliseen paksuuteensa laukausvaiheessa. L.E. -luoti mainitaan monissa lähteissä "shrapnelliluodiksi", koska haulitäytteisen, lennossa räjähtävän tykinammuksen paloaikasytytin viritetään palamaan vastaavanlaisella iskurimekanismilla. Keksintönä ei lennossa räjähtävä kiväärinluoti ollut suinkaan uusi, vaan niitä käytettiin jo Pohjois-Amerikan sisällissodassa 1860-luvulla. Tämä Gardiner-rakenne oli yksinkertaisempi. Se perustui luodin perään asetettuun läpipalavaan aikasytyttimeen. Patruunoiden käyttöpaineet olivat kuitenkin välillä viisinkertaistuneet, joten L.E. -luotien suunnittelijat valitsivat varmemman, joskin myös huippukalliin sytytinratkaisun, joka oli jo yleisesti käytössä tykistön puolella.


Paranneltu malli ei pelastanut tilannetta

Vuoden 1916 syksyllä Englannissa pudotetusta Zeppeliinin "dirigiibelistä" (ohjattavasta ilmalaivasta) löydettyjen patruunain L.E. -luodit havaittiin olevan "neuer Art", eli "uutta mallia". Sytytinputken kanavaa oli suurennettu, ja räjähdyksen savuisuutta lisätty mustaruuti-lisäpanoksilla. Toimenpiteet eivät riittäneet luotien muuttamiseen tyydyttäviksi tulentähystyksen apukeinoiksi, mutta valojuovaluodit olivat jo tulossa tähän tarkoitukseen.

L.E. -luoti "neuer Art". Yksityiskohtia: 1 = luodinkärjen reikä. 2 = liekkinalli. 3 = nalliputki. 4 = varmistinjousi. 5 = iskuri (kuparinikkeliä). 6 = sytyttimen virikepanos. 7 = aikasytytyspanos (ruutisuoni). 8 = sytytinputki (messinkiä). 9 = räjähteen virikepanos. 10 = räjähde kuparinikkelikapselissa. 11 = räjähteen lisäpanos. 12 = lyijytupen umpipohja. Lisäpanokset (6, 9 ja 11) ovat kuiviltaan kokoonpuristettua hienojyväistä mustaaruutia. Panos 7 on kosteana jauheesta puristettu kiinteä mustaruutikappale, kuin tulilangan "ruutisuoni". Pääpanos 10 oli entisenlainen seos kaliumkloraattia ja antimonisulfiidia.

Kuvassa nähdään myös luodinkannan lyijyyn puristettu leima a/16, josta ilmenee valmistaja (Alder; Wien; Itävalta) ja luodin valmistusvuosi (1916). Leimasinta vuodelle -17 ei tiettävästi enää käytetty L.E. -luotien tapauksessa. (Kuvalähde: "German 7.9 mm Military Ammunition" by D.W. Kent. Viimeistely: PTK.)


OSA 5: "Hollantilainen lataus"

Nimitystä "Hollantilainen lataus" käytetään nykyisin muunmuassa taisteluhaulikon makasiinin täyttämisestä sekalaisilla patruunoilla; merkinantoraketista täyteisluotiin, välillä ehkäpä hirvihauli- ja pienoisnuolipatruunoita. Menetelmä kehitettiin 1. maailmasodassa lentokoneneiden kk-vöiden täyttämisessä.

Vuoteen 1917 tultaessa oli L.E.- patruunan ja sen itsetuhoutuvaksi tarkoitetun shrapnelliluodin suunnittelun harhapolku kuljettu loppuun. Lentokoneiden ja moottoroitujen (panssaroimattomien) maakulkuneuvojen sytyttämiseen oli tarjolla panssariluoteja räjähdyspanoksen tai valojuovakapselin kera, ynnä lennossa palavalla fosforitäytteellä varustettu englantilaismallinen sytytysluoti, joka piirsi lentoradalleen savujuovan ja sytytti myös kangaskuorisen tähystyspallon täytekaasun.

Hieman ennen sodan päättymistä tulivat käyttöön virallisesti hyväksyttyinä myös F-patruunat, joissa oli miltei täyspitkällä panssarinmurtokeernalla ja fosforitäytteellä varustetut luodit. Puolipanssariluoti on tunnettu siitä, että sen karkaistu teräskeerna on suhteellisen lyhyt, koska palava, sytyttävä tai räjähtävä hyötykuorma vaatii oman tilansa. F-luotien läpäisykyky oli riittävä jopa aikalaisten "tankkien" panssareita vastaan, ainakin jos hyökkäys tapahtui lentokoneesta käsin. Ja F-patruunoitahan riitti vain lentovoimille.


Sekalaiset eväät

1. maailmasodan jälkipuoliskolla yleistyi menetelmä, jossa ilmalaivan tai hävittäjälentokoneen kuularuiskujen patruunavyöt täytettiin sekalaisilla patruunoilla . Menetelmän keksijä oli ilmeisesti lentokone- ja asesuunnittelija Anthony Fokker. Siitä nimitys "hollantilainen". Edellä luetellut yhdistelmäluodit olivat kaikki tavalla tai toisella vajavaisia ensimmäisen sukupolven kehitelmiä: Oman aikansa kiireellä pihti-synnytettyjä lapsia. Kun lentokoneiden kk:t asennettiin kiinteiksi ylätason tai keulan päälle, saavutettiin riittävä tarkkuus useampien osumien matkaansaattamiseksi samaan viholliskoneen kohtaan. Yleensä pyrittiin osumaan moottoriin tai polttoainesäiliöön, varmojen osumamerkkien aikaansaamiseksi.

Niiden perusteella vahvistettiin "pudotus" ampujan ansioluetteloon. Tavoitteena oli myös viholliskoneen lopullinen tuhoaminen, eikä niinkään sen ohjaajan tappaminen. "Hollantilaista" sekalatausta käyttämällä voitiin säästää kalliita erikoisluoteja, ja eliminoida niiden huonosta osumatarkkuudesta tai vajaavaisesta läpäisykyvystä johtuvia epävarmuustekijöitä. Luodin upotuksella alkoi olla merkitystä, kun lentokoneiden verhoiluun alettiin käyttää kevytmetallilevyä aiemman kankaan tilalla. Kokovaippaisella vakioluodilla ja S.m.K. -panssariluodilla käettiin osumaan moottoriin tai puhkaisemaan bensiinisäiliö. Lävistäviä ammuksia seurasi sarja sytytys- ja/tai räjähdeluoteja, joiden tehtävänä oli sytyttää rikotusta säiliöstä tai kaasuttimesta vuotava polttoaine palamaan.


Kohdistusongelmia

Luotiyhdistelmän onnistuneen käytön edellytys oli luotityyppien lentoratojen yhdenmukaisuus 150 - 200 metrin etäisyydelle saaakka. Tämä vaatimus karsi osaltaan tylppäkärkiset räjähdeluodit pois lentäjien ammusvalikoimasta, vaikka esimerkiksi luoti Ü/ 14 oli rakenteeltaan ja toiminnaltaan täysin kensti ja kelvollinen lentokone-kk:ssakin käytettäväksi; ainoana vajavuutenaan huono läpäisykyky. Vuoden 1916 lopulta lähtien suunniteltujen erikoisluotien yleinen piirre on kärjen terävyys vakioluodin mallin mukaan, ja ammuspainon "justeeraaminen" noin kymmenen gramman pintaan, jolloin erityyppiset luodit lensivät kohtullisille ampumaetäisyyksille jotakuinkin yhtä paljon kaartuvaa lentorataa.

Ensimmäisen sukupolven valojuova- ja puolips/vj -luodit lensivät tietenkin hassunkurisesti mutkitellen tai piirtäen spiraalinmuotoisen radan, ja lennon aikana jatkuvasti keventyvä sytytysluoti S.Pr. viskautui fosforitäytteensä tyhjennyttyä jyrkästi kaartaen sivuun radaltaan noin 400 metrin matkan lennettyään. (Kohtuullisen ampumamatkan yläraja oli vielä toisenkin maailmansodan aikana 130 - 140 metriä, vaikka lentokoneiden aseina olivat jo järeät kk:t ja konetykit). Erilaisten patruunoiden yhdistelmän luodit osuivat aiemman Ison Tappeluksen aikana vain yhden tai parin haulikkohollin etäisyydelle ammuttuina kyllin lähelle toisiaan, täydentääkseen toistensa tuhovaikutusta. (Yksi haulikkoholli lyijyhauleilla = 35 - 36 metriä). Luotien lentoratojen yhdenmukaisuutta useampien satojen metrien etäisyyksille eivät peräänkuuluttaneet niinkään hävittäjälentäjät, kuin maan pinnalla taistelleet konekiväärimiehet.


OSA 6: "Donnerwetter!", sanoi parooni von Richthofen

Vuoden 1917 elokuun 26. päivänä sai punaiseksi maalattua Fokker Trippeldecker -hävittäjälentokonetta lentänyt paroni Manfred von Richthofen, legendaarinen Punainen Parooni, 59:nnen todistetun ilmavoittonsa, ja saman tien miltei surmansa omien konekivääriensä luodeista.

Saksan lentovoimien hävittäjä-ässä purki tuntojaan samalla kun mekaanikko kaivoi Fokkerin konepellin alta, moottorin herkkien osien seasta, rautapellin ja lyijyn riekaleita: "Kun purjin kuularuiskujani viholliseen, huomasin propellin kohdalla tulen leiskahduksia, ja lohkeilipa propellistakin puunpalasia. Päähineessä ja suojalaseissa rapisi ja kilisi metallin sirusia. Näytti, että vain joka viides luoti lensi vastustajan koneeseen asti, eikä luvattua nopeata sytytys-efektiä näkynyt tai kuulunut. Keerna-luodit, joita oli kuularuiskujen nauhoissa joka viides, tekivät onneksi tehtävänsä. Kotiin lentäessä alkoi koneen moottori rykiä ja aivastaa. Puhkui aallopeista mustaa, öljyistä sauhua. Laskeutumaan jouduin pikemmin liitäen kuin propellin vedolla. DONNERWETTER, ne uudet surkeat F.B. -luodit ovat vikapäät tähän sattumukseen..!!"

Kuvassa Fokker Trippeldekker. Punaisella paronilla oli syytä kirota "maanantaina valmistettuja" BF-luoteja, mutta parannettu luotityyppi palveli sodan loppuun asti. Parannuskeino oli lopulta yksinkertainen: Rautakiekon tilalle asennettiin pieni suojakuppi, jonka pohja palveli väliseinänä, sekä liekki- ja nalliseosten "apartheidin" tehostajana. Näin saatiin luodista täysin käyttöturvallinen, sytytystehon ja läpäisyn pysyessä silti ennallaan.


Potkurinlavat olivat kuin ison kissan raapi-pölkkyjä, saatuaan osumia holtittomasti lennelleistä luodinkeernoista. Useimmat luodeista olivat räjähtäneet jo kuularuiskujen piipuissa, jättäen niihin laajentuma-renkaita pitkin pituutta. Muutamat "sipulit" näkyivät paksunnoksina piippujen ulkopinnoillakin.


BF vai FB ? Kas, siinäpä pulma!

Berndorf-luodin kannan lyijyyn lyöty valmistusleima voidaan lukea kuinka päin tahansa. Siitä löytyy mikroskooppisin numeroin myös luotiyksilön valmistusvuosi. Ammukset valmisti itävaltalainen Berndörffer Metallenwarenfabrik (Berndorf), alkaen vuodesta 1916, Saksan lentovoimien tilauksesta. Luodit valmistettiin käytettäviksi yksinomaan lentokoneiden kuularuiskuissa, bensiinimoottorilla kulkevia tai lentäviä viholliskohteita vastaan, poislukien tankki ja ilmalaiva. Ammus oli "puolipanssariluoti", mutta sen kohteen piti tarjota kylliksi vastusta nallijauheen saamiseksi "kukkumaan". Ainakaan tähystys-ilmapallon kangaskuori ei olisi sitä tehnyt.

Kuva: BF-luoti M/1918. Parannuksena kärjen suojakuppi, kuparoitua terästä.


Saksalaiset viljelivät nimitystä "Flugzeug Brant" -Geschoss ("lentokoneenpoltto"-luoti) ja lyhennettä F.B. "Lentokoneenpolttaja" onkin luodin toimintatapaa kuvaava, jos kohta nimitys oli patruunarasioissa omistettu fosforitäytteisille Buckingham-luotien saksalaiskopioille; luoti S. Pr. Berndorf-luodin rakenne oli itse yksinkertaisuus verrattuna Alder Anti-Ballon -luotiin. (Kirjaimet viittaavat luotikuvaan). Lyijytäyte (L ) ulottuu panssarikeernan (K) peräpäätä ympäröiväksi lyijykalvoksi. Keernan kärkeä ympäröi räjähde-/sytytysmassa (magnesiumia, alumiinijauhetta, bariumkloraattia, rikkiä ja savutonta pistooliruutia). Kärjen huipun sisällä on iskuherkempi nallimassa (kaliumkloraattia, antimonijauhetta ja magneesiumia "flitterinä" eli pieninä hiutaleina).

Pieni, ohut rautakiekko (P) eristää erilajiset massat toisistaan. Tämän "prikan" keskellä on 1.0 mm:n kokoinen reikä. Luodin vaippa on kuparilla silattua rautaa; kärjen ainepaksuus suurempi kuin kylkien. Kärkimuoto on "ogivaalinen" kuin pistooliluodissa, jotta kohteeseensa osuva luoti hidastuisi äkimmin. Irralleen riistäytyvän keernan kärki litisti tällöin rautaprikan ja kärkivaipan vastakkain, räjäyttäen väliin jäävän nallimassan. Sytysliekki leiskahti kuppimaiseksi muotoutuneen prikan reunojen ohi taaksepäin, saaden rä/sy-massan syttymään.

Keerna murtautui ulos luodista kärjen läpi, tunkeutuen kohteeseensa. Tulta edelleen sylkevä vaippa-osa peesasi sen perässä. Jos keerna osui onnekantamoisen viemänä läpi polttoainesäiliön messinkiseinämästä, se sai aikaan kavitaatio-ilmiön polttoaineeseen (Bz). Siihen syntyneeseen tilapäis-onteloon imeytyi ilmaa luodinreiän kautta, ja tulenarkaa nestettä roiskui ulos säiliöstä, kohti luodin vaipasta suitsuavia liekkejä ja rä/sy-massan palavia kappaleita. Joskus saattoivat luodista sinkoilevat kipimät sytyttää jopa lentokoneen rungon kangasverhoilun, vaikka polttoainesäiliö olikin varjeltunut osumalta.

Keernakin pystyi esim. moottoriin tai ohjaussiimaan osuessaan keskeyttämään lentäjän ilmailuharrastukset sillä kertaa, tai lopullisemminkin. Berndorf-luodin rakenne oli yleensä toimiva, mutta 1910-luvun teknologia ei vielä mahdollistanut erikoistuotteiden laadunvarmuutta. Luodin erilaatuiset räjähdemassat toisistaan eristävä kiekko (P) asettui hyvinkin usein vinoon (detaljikuva V), tai lyijytäyte jäi kiinni vaippaan liian löyhästi, pystyen liukumaan eteenpäin ruutikaasun työnnöstä. Luoti alkoi tällöin revetä hajalle jo aseen piipussa, tai kohta sen suusta päästyään.

Maataistelu-aseissa olisi kyseessä pelkkä "häiriökiusa", mutta lentokoneen potkurinkehän läpi ampuvan tahdistetun konekiväärin patruunoiden tällainen virhetoiminto oli hengenvaaran lähde lentäjälle. Berndorf-luoteja käytettiin kuitenkin 1. maailmasodan päättymiseen asti, joten von Richthofenin kokemus oli poikkeus, ei sääntö. Tarinan sankari sai tililleen vielä 21 pudotusta ennen kuolemaansa Fokkerin istuimelle erään kanadalaisen "tusinaluokan" lentäjän ampumasta onnenlaukauksesta. Ampuja ei saanut kunniaa (eikä sitä tosin vaatinutkaan), koska Punaisen Paroonin kuolemaa ei rekisteröity pudotukseksi: Fokker jatkoi lentoaan, kunnes polttoaine loppui. Sitten se suoritti mallikkaan laskun alleen osuneelle aukiolle. Ohjaussauvaa tiukasti puristaneen lentäjän todettiin olleen vainaja jo useiden (kymmenien?) minuuttien ajan.


Venäläisillä vieläkin

Venäläisten 7.62-mm kk-patruunoiden tunnistusoppasta Jatkosodan ajalta läytyy kaksikin panssari- tai puolipanssariluotia, joiden räjähtävän kärkitäytteen rakenteen ja toiminnan malli on katsottu Berndorf-luodista. Konstruktio toistuu myös 12.7-mm ja 14.5-mm panssaripyssyjen ja/tai konekiväärien ammuksissa, tyypit B-32, BS, BZ ja BZT, sekä meille kai tutuimmassa 7.62 x 39 mm BZ -luodissa. (Kärjen värikoodi puna-musta. Rä/sy-panos tosin sijaitsee rk:n rä/p/sy-luodin panssarikeernan takana).

Venäläiset eliminoivat omien luotiensa kärjistä erillisen nallin tai nallimassan. Rä/sy-täytemateriaali on sinällään riittävän herkkä iskulle ja hankaukselle panssarinmurtokeernan toimiessa "iskurina". Alumiini-magneesium-kaliumkloraattiseos on samaa liekkimassaa kuin aiemmin esitellyssä ZR-luodissa, mutta ilman nallia syttyneenä se palaa hieman verkkaisemmin kuin "punanokka-ZaRa:ssa". (Tässä kohdin viitataan "ASE & ERÄ"-lehden esittelyartikkeliin, joka oli julkaistu ennenkuin sensuuri ennätti havahtua "tuppluureiltaan". PTK). Sytyttävää vaikutusta tavoiteltiin jo alkuperäisen Berndorf-luodin liekkimassan koostumusta harkittaessa, eikä niinkään räjähtävyyttä, josta koitui pelkkää riesaa.


Vastustajan arvio

Luoteja ja patruunoita päätyi väistämättömästi myös vastapuolen tiedemiesten tutkittavaksi ampumattominakin, pudotettujen lentokoneiden patruunavöissä tai vakoilijoiden toimesta. Seuraavat tiedot niputettiin ja arviot laadittin Englannissa vuoden 1917 vaihteessa: "Luodin paino on 180 grainia (11.7 grammaa) ja pituus vaihdellen 1.216 - 1.233 tuumaa (keskim. 31 mm), sekä läpimitta 0.318 tuumaa (8.10 mm). Etevämmyys, verraten saksalaisten valojuovalliseen panssarinmurto-luotiin (A.G.A./ Lindstroenn), joka on jo aiemmin tutkittu, voidaan päätellä seuraavista seikoista, nimittäin:

a) Parempi vakaisuus lennossa, johtuen paino-pisteen sijoittumisesta taaemmas. Myöskään ei valojuova-panoksen palo-kuona ulostu luodista sen lennon kestäissä.
b) Sytytyspanos panssaria murtavan sydämen (keernan) edessä ja ympärillä on paremmin kykenevä sytyttämään benziinin, joka on lähtöisin esim. puhkaistusta säiliöstä, kuin jos sytyttävä aines olisi erillisessä kapsellissa, jonka pitäisi irtautua fyysillisesti luodista sen osuttua.
c) Jos tämä luoti tapaa maalinsa, se erittäin harvoin jää syttymättä.
Epäkohdaksi voidaan katsoa, että luoti näyttää sisältävän vähemmän sytyttävää sekoitetta, jos kohta koko sen paljous tulee käytettäväksi vasta silloin, kun kohde on tavoitettu, ollen tämä epäkohta enämpi ilmeinen kuin todellinen. Myöskin on luodin kärki pyöreä, mikä saattaa sen menettämään nopeutta pikaisesti.

Yhteenveto: Tämä luoti saattaa olla paljonkin vaikuttavampi, kuin on saksalainen valojuovallinen panssarinmurto-luoti polttoaine-säiliöiden sytyttämiseen lyhyillä taikka kohtuullisilla ampuma-etäisyyksillä."

Vastustajat osasivat siis kunnioittaa Berndorf-luoteja enemmän kuin muutamat niiden käyttäjät, esimerkiksi parooni von Richthofen, jonka kokeiltavaksi oli päätynyt ammusten "maanantaikappaleita", eli epäonnistunutta valmistuserää. Tällainen on tietenkin anteeksiantamatonta "tusinalentäjänkin" kohdalla, saati sitten, jos on kyse keisarikunnan ykkös-ässästä. Mutta isossa savotassa sattuu kaikenlaista, ja luotien rakenteeseen tehdyllä yksinkertaisella parannuksella niistä kehkeytyi käyttöturvallisia "heittokappaleita" aiottuun käyttötarkoitukseensa jo vuoden 1917 puolella.

BF-luoti: Berndorf-luoti kantaleimoineen. L = Lyijytäyte, K = panssarikeerna, jonka kärkeä ympäröi räjähde-/sytytysmassa. Kärjen huipun sisällä on iskuherkempi nallimassa. P = Rautakiekko joka eristää erilajiset massat toisistaan. Bz = Osuman saanut polttoainesäiliö. V = detaljikuva tyypillisestä valmistusvirheestä; metallikiekko asettunut vinoon. Kiekon tilalle asennettiin parannetussa versiossa (BF tai FB 1918) kupin tapainen välikappale, joka ei kääntyillyt vääriin asentoihin.


Ainakin vihollislentäjien pudotuksista kootut tilastot kertovat jostain erityisestä edistysaskeleesta, kun alettiin leikata sotavuotta 1918. Osasyitä oli tietysti paljon: Sodankäynnin raaistuneisuus, vihollisten lentokaluston runsastuneisuus, vihollislentäjien (= uhkarohkeiden koulupoikien) lentosota-koulutuksen lyhentyneisyys 3 - 4 kuukauden pikakurssiksi, et cetera. Jotain saatiin kuitenkin aikaan luotikonstruktioiden kehityksen kautta, vaikka parhaat asekehittelyn herkkupalat (nopeasti tulittava Gast-kk ja järeä T.u.F.-kk) eivät ehtineet osallistua sotasavottaan. Ainahan ovat sodat loppuneet asesuunnittelun kannalta katsoen ennenaikaisesti, ja erityisesti ne sodat, jotka päättyvät "selkäänpuukotukseen" politikoitsijoiden taholta.


OSA 7: Tavoitteina syvyys- ja sytytysvaikutus

Lentokoneiden rakenteet kehittyivät vahvemmiksi, ja niihin omaksuttiin aseiksi kuularuiskut. Tämä asetti kaksi uutta vaatimusta luodeille. Kun koneiden kangasverhoilu korvattiin metallilla, ongelmana ei enää ollutkaan sytytyksen liiallinen jäykkyys. Nyt lentokoneiden tuhoamiseen tarvittin syvävaikutteisempia räjähdeluoteja. Ja kun räjähtäviä patruunoita haluttiin ampua lentokoneiden omilla kuularuiskuilla, oli luodit ja patruunat suunniteltava niin että ne kestivät automaattisyötön.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen lähestyessä oli Saksan ja Itävalta-Unkarin lentovoimien päivittäiskäytössä vain yksi räjähtävä puolipanssariluoti, malli Berndorf, jolla ladattuja patruunoita eivät kokeneimmat hävittäjä-ässät olleet ennen vuotta 1918 halunneet konekivääriensä vöihin. Tehokkaampia ja turvallisempia vaihtoehtoja oli tarjolla heidän näkemyksensä mukaan - joskin esimerkiksi Buckingham-mallisten fosforiluotien ja puolipanssari-sytytysluotien (malli AGA/ Lindström) käyttöarvosta jakaantuivat mielipiteet ainakin kahtia. F.B.-luotikin parannettiin varsin pienellä rakenteen korjauksella täysin turvalliseksi.

Yksimielisiä olivat erikoisluotipatruunoiden käyttäjät nyt vain siitä, että ilmataisteluissa ja ilmatorjunnassa tarvittiin syvälle uppoavia luoteja ja sytytysvaikutteisia luoteja, eikä näitä ominaisuuksia kyetty kunnolla yhdistämään 8.23 mm:n läpimittaiseen 10 - 11 grammaa painavaan ammukseen. Ilmalaivoihin ja pommikoneisiin kehitelty 20 x 70 mm Becker-konetykki ja 13 mm T.u.F.-konekivääri ennakoivat tulevaisuutta, mutta ne eivät ehtineet vaikuttaa 1. maailmansodan lopputulokseen, joka jälkikäteen (nyt jo yli 80 vuotta myöhemmin) arvioituna oli joka suhteessa onneton - kaikille osapuolille, "voittajillekin": Synnytettiinhän ainakin toisen, ellei peräti jo 3. suursodan aiheet..!!

Kuva:  Ilmalaivoihin ja pommikoneisiin kehitelty 20 x 70 mm Becker-konetykki.


Pienikaliberisista Ison Tappeluksen aikana tai hieman sitä ennen suunnitelluista räjähtävistä luodeista ottivat oppia saksalaiset ja venäläiset, mutta muutamien muidenkin maiden käyttämät, yhtä tuotannossa olevat "tulentähystysluodit" saattavat olla vanhojen tuttujen keksintöjen uudelleenlämmityksiä. Tietoja niiden rakenteista ei vain ole saatavilla. Aihe on joteskin "tabu"! Nimitystä "räjähtävä luoti" kartetaan yleisesti. Nimikkeitä ovat "tähystysluoti" tai "havainnointiluoti", taikka "sytytysluoti", jota venäläiset historioitsijat viljelevät, alettuaan vihdoinkin myöntämään 7.62-mm ZR -luodin olemassaolon.

(Pysähtyneisyyteen elonpäiviensä loppuun asti takertunut D.N. Bolotin tosin totesi rä/sy-luoteja käytetyn "vain ilmamaalien ammuntaan. Eläviä maaleja kohti ampuminen niillä oli ankarasti kiellettyä." Meillä, suomalaisilla, on tästä asiasta paljonkin parempi tieto kuin oli CCCP:n etuoikeutetulla asehistorian huippu-asiantuntijalla, joka oli alallaan kaikkein etuoikeutetuin, kenties "jid-syntyperänsä" takia)... Venäläinen ZR- ja saksalainen B-luoti ovat variaatioita luodista Ü/ 14, ainakin sytytinrakenteeltaan, ja venäläiset kopioivat myös Berndorf-luodin rakenteen lukuisiin panssari-räjähdeluoteihinsa, joista muutamat ovat yhä tuotannossa.


Liite-osuus: Mitä sanookaan "Geneven Sopimus" ?

Kun puhe kääntyy räjähtäviin luoteihin ja "dum-dumeihin", joku huomaa aina asettaa kysymyksen: "Mutta mitä näistä sanoo Geneven Sopimus ?" Räjähtävien ja sytyttävien alle 400 grammaa painavien ammusten käyttö suojatonta elävää vihollisvoimaa vastaan "siwistyneiden kansakuntien wälissessä maasodankäynnissä" kiellettiin Pietarin Julistuksella jo vuonna 1867. Siis Sankt Petersburgissa; eikä siis Genevessä...!

Sananmuodon kirjaimellisen tulkinnan mukaan saisi häijympiäkin erikoisluoteja käyttää mielin määrin muunmuassa valtioiden sisäisiksi asioiksi katsottavissa poliisitoimissa, sisällissodissa, ja taistoissa "siwistymättömiä barbaari-laumoja" vastaan.Kärjestään heikennettyjen vaippaluotien, eli DumDum-luotien, käyttö sotatoimissa kiellettin vuonna 1899 ja toistamiseen v. 1907 Haagin Sopimuksilla. Suurvalloista USA, ja silloinen supervalta, Englanti, jättäytyivät pois sopimuksen piiristä. USA:n edustajat vaativat kieltosopimuksen laajentamista koskemaan muitakin "DumDum-vaikutteisia" kiväärikaliberisia luoteja, eikä pelkästään lyijykärkisiä vaippaluoteja.

Kun muut valtiot olivat penseitä USA:n aloitteelle, marssivat senkin edustajat ulos kokouksesta. Englantilaiset olivat jo lähteneet...! (Käsite "VETO-oikeus" ei ollut valitettavasti tuolloin tunnettu. Haagin Julistukset eivät sitoisi ketään, jos kansainvälis-oikeudellisia periaatteita olisi noudatettu)...!! Ensimmäisen maailmansodan aikana ei räjähtävien luotien käyttöä kivääreissä ja kuularuiskuissa saatettu kansainvälis-oikeudellisen keskustelun kohteeksi kertaakaan, koska "pata olisi soimannut kattilaa". Sodan kumpainenkin liittoutuma oli hyväksynyt tahollaan Pietarin julistuksen sisältyvän kiellon eräiden erikoisluotien käyttämisestä "SUOJATONTA elävää vihollisvoimaa vastaan", ja tulkitsi sitä kirjaimellisesti: Ilmassa lentävän tai maalla kulkevan moottorikulkuneuvon sisällä olevat taistelijat eivät olleet suojattomia.

Tähystysilmapallon gondoolissa kiikkuva tähystäjäkin oli huomattavasti edullisemmassa asemassa kuin ei-kenenkään-maalla tarpova jalkaväkimies; pystyihän hän liihoittelemaan "laskuvarjostimen" varassa pakoon osuman saaneesta lentolaitteestaan... Mitä tulee Geneven sopimuksiin, niitä on solmittu vuodesta 1863 alkaen, jolloin käynnistyi Punainen Risti -järjestön perustamishanke. Tunnetuin sopimuskokoelma lienee vuodelta 1925. Siinä annetaan joukko direktiivejä haavoittuneiden, sotavankien ja sodan jalkoihin jääneen siviiliväestön kohtelusta. AINOA aseisiin kohdistuva kielto koskee myrkkykaasuja.

Jopa Adolf Hitler kunnioitti kyseistä direktiiviä. Halutessaan hän olisi voinut savustaa Tabunilla ja Sarinilla neuvostojoukkojen pääosan jo Stalingradin tai Kurskin taisteluissa: Aineita olisi ollut jo vuonna 1943 riittävästi... Eniten sotarikoksiin syyllistyneet, siis venäläiset, puolustelivat räjähdeluotien käyttöä suomalaisia ja saksalaisia vastaan edellämainitulla "barbaari-varaumalla" (vrt. "gitleriläis-mannergeimiläiset lahtari-bandiitit"), joskin tavallisin menettely oli kiistää kokonaan se tosiasia, että räjähdeluoteja oli yleensä olemassa, ja että niitä käytettiinkin.

Koska USA ei ole kai vieläkään (?) liittynyt Haagin Sopimukseen, se voisi sotia sotansa vaikka lyijykärkiluodeilla, ja onkin hämmästyttävää - jotenkin täydellisesti alkeellisenkin järjen vastaista - etteivät "jenkit" älynneet hyödyntää tätä ainutlaatuista erikoisoikeuttaan esimerkiksi Koreassa ja Vietnamissa - taisteluissaan kommunismia vastaan! Rikotuiksihan olisivat silloin tulleet enintään jotkin hassut eläinsuojelu-direktiivit...

Erilaiset "Liberaalit Tahot" (de facto: Katurikollisten Suojelu-yhdistykset) ovat ajoittain yrittäneet läpilyödä USA:ssa lainsäädännön muutoksia, joilla riistettäisiin poliisilta ja muilta lainvalvojilta oikeus lyijykärkisten ja reikäpääluotien käyttöön virka-aseissaan, vedoten (jopa ase-asiantuntijoiden keskuudessa vallitsevaan) harhakäsitykseen, että "Geneven Sopimus kieltää niiden käytön sotatoimissakin". Tosiasiassa ei kumpaisenkaan Haagin Sopimuksen dumdum-luoteja koskeva direktiivi koske valtioiden sisäisiä poliisitoimia, jotka onkin yleensä rajattu "reunaehdoilla" julistusten ulkopuolelle, jo Pietarin kokouksesta v. 1867 alkaen.

Reunaehdoilla houkutellen saatiin jo Pietarin konferenssikin "laillisesti kokoonkutsutuksi ja päätösvaltaiseksi". Englannin poisjäänti olisi vielä tuohon aikaan kutistanut palaverin pelkäksi torikokoukseksi, jollaisten julistuksilla on yhtä vähän painoarvoa kuin erään Tikkurilan täti-yhdistyksen diktaatilla, jolla aikoinaan julistettiin yleinen sodankäyntikielto kaikille kansoille, paitsi aseelliset yhteenotot Ankean Aatteen voittokulun edistäiseksi tai Aatteen ylivallan puolustukseksi. (Ei tunneta yhtään julistusta, johon ei sisältyisi reunaehtoja).

VALTIOIDEN SISÄISIÄ kapinaliikkeitä siis SAA tukahduttaa vaikkapa taktisilla ydinaseilla tai paiseruttobakteereilla, joten "paukkuhernesten" käytöllekään tuskin löytyy kansainvälis-oikeudellisia esteitä. Vain Irak on hyödyntänyt tätä reunaehtoa, ahdistellen taannoin kurdi-kapinoitsijoita taistelukaasuillakin. (Julkisen Sanan reaktio oli yllättävä: Vaahtosuista protestia ei lietsottu! Vain joissain tiedotusvälineissä purnailtiin parina iltana ja haastateltiin jotain rauhan-aktivistia, kuten tapana on. Siinä kaikki ! Historiallinen ennakkotapaus: "Talo Elää Tavallaan"-periaatetta noudatettiin, vaikka edes YYA-velvoite ei pakottanut nöyrään kohteliaisuuteen).

Aloitteita poliisikunnan käyttämien "epäinhimillisten ampumatarvikkeiden" korvaamisesta "inhimillisemmillä" kokovaippaluodeilla on tehty enimmäkseen USA:ssa 60- ja 70-lukujen hippie-kaudella. Raadollisten matemaattis-luonnontieteellisten tosiasioiden (kimmoke- ja läpiampumisriskin) lisäksi USA:n "liberaali-demokraatit" (suom: "änkyrät"/ "sarvikuonot"/ stalinistit) unohtivat joitakin historiallisiakin faktoja, kuten Geneven sopimusten sovellutusalat ja USA:n vetäytymisen Haagin sopimuksen ulkopuolelle jo vuonna 1899. USA on kuitenkin noudattanut käytännössä orjallisesti sopimusta varsinaisissa sotaoperaatioissaan. Saksan Liittotasavallan lainlaatijoita vetivät sikäläiset "humanistit" nenästä kuin vanhaa kuikkaa, vetoamalla "Geneven Sopimuksen" (olemattomiin) direktiiveihin: Saksan poliisivoimilta evättiin oikeus lyijykärki- ja reikäpääluotien käyttöön virka-aseissa.

Saksan nerokkaat suunnittelijat kehittelivät pian lyijytäytteisiä luoteja paljonkin "verrempiä" kokomessinkiluoteja lainvalvojien käyttöön ja vientiin. EU-direktiivien edessä orjallisina matelevien kotimaisten virkamiestemme ansiosta uuden aselakimme myötä kielletään tämän vuoden (SIC ! Kaiketi v:n 1996 ?) syyskuun 1. päivästä lähtien kansalaisilta reikäpäisten käsiaseluotien hallussapito, mikä on omiaan vaikeuttamaan eräitä aseiden laillisia käyttötarkoituksia. Rikollisia eivät direktiivit ja diktaatit häiritse. Hehän eivät tunnetusti anele patruunoiden ostolupia.

*******

Alkuperäisteksti päättyi tähän. Se täydentää artikkeleita "HAAG 1899" ja "Rä/Sy-luodit", joita kirjoitettaessa ei enää ollut käytettävänä leiviskänpainoista lähdeteos-pinoa. Nykyisinhän ei tieto - kuten usein on todettu - saa enää "bungata" edes ykkösluokan kirjeen postituksen hintaa, saati sitten kirjastojen kaukolainauskustannuksia. Näitä hukka-töiden tuloksia eli "Arkistojen Aarteita" on tallella ehkä vielä lisääkin. Aineiston etsinnät jatkuvat varsinaisen juttutuotannon välisinä luppo-aikoina.

3001 2000; Pete

Linkkisivu      Gunwritersin etusivu      

Gunwriters on the Web Ison Kapinan räjähdeluodit: http://guns.connect.fi/gow/kapina.html