<< Gunwriters         Linkkisivu >>

13.02.2001:

Atchissonin ryntöhaulikko:
12 ga. A.S.G.

Teksti: P.T.Kekkonen

Valokuvat teoksesta/Photographs from a book:
"THE WORLD'S FIGHTING SHOTGUNS", by THOMAS F. SWEARENGEN.
Copyright 1978. (Permission for use of this material was granted in 1982).


Seuraavaa artikkelia ovat toivoneet luettavakseen suomenkielisenä monet ystävät ja kylänmiehet jo taaksejääneen lehtimieskauteni vuosina, mutta painetun sanan välityksellä oli vaikeaa ja lopulta mahdotonta esitellä uniikkia varusesinettä, jollaista kohtaan "oikeat metsästäjät" tai disipliini-ampumaurheilijat eivät tunne mielenkiintoa, ja jolla ei siksi ole kaupallista merkitystä. Termi "rynnäkköhaulikko" on vilahdellut viimeaikaisessa asepoliittisessa keskustelussakin, johon osallistujista kai kellään ei ole käsitystä kyseisen asetyypin ominaisuuksista. Tehdäänpä siis selkoa nyt, kun lukijakuntakin on lisääntynyt räjähdysmäisesti: Visiittilaskurikin meni sekaisin erään Neloskanavan uutislähetyksen jälkeen, tukehtuneena kävijätulvaan, helmikuun 2. päivänä.

Maxwell Atchisson "kyllästämässä maalialuetta" ryntöhaulikollaan. 1700-luvulla oli väkipyssyjen messinkipiippuihin usein valettu tai kaiverrettu kerskalause: "Fortunate he, Who can escape me".

Sellaisenaan ei massasulkuinen ATCHISSON-ryntöhaulikko ollut vielä "kypsä" joukkotuotantoon, koska vain lujahylsyisimmät patruunat kestivät sillä ampumisen. (Termi "ryntö" on sanan "rynnäkkö" kielellisesti tasa-arvoinen synonyymi, jota aikoinaan viljeltiin runoissa tai romanttisissa teksteissä: Voitaneen omaksua uudelleen tekniseenkin oppisanastoon? Aikoinaan myös esimerkiksi veneen perämoottori "riehaantui ryntöön", kun sen potkuri nostettiin ylös vedestä koneen käydessä). Kun ase varustettiin kaasumäntätoiminnolla, moninkertaistui käyttökelpoisten patruunoiden valikoima.

Täten muutettuna ja uudelleen muotoiltuna on toisen sukupolven ryntöhaulikko tuotannossa DAEWOO-merkkisenä. Siinä ovat oikeastaan mekanismia karstoittavat mustaruutipatruunat ainoita a-tarvikkeita, joita voidaan suositella vain äärimmäiseen hätätilaan tai erikoistarkoituksiin. MR-patruunoiden kehittämä kaasunpainekin on liian alhainen tuottamaan automaattilatausta. (DAEWOO on oman, itsenäisen esittelyjuttunsa arvoinen keksintö. Tässä pakinassa se sivuutetaan muutamilla maininnoilla).


Patruunan kehitysvaiheista

Atchisson Assault Shotgun (mistä lyhenne ASG) siis vaati paksupohjaisen muovihylsyn, jonka kanta ja holkki ovat samaa ainetta. (Sinkitystä keltapassivoidusta rautapellistä tehty "kantakuppi" on yhä yleinen, mutta ei lainkaan välttämätön kelvollisimmissa muovihylsyissä). 1960-luvun lopulla alkoi WINCHESTER-WESTERN valmistaa ruiskuvalettuja hylsyjä polyeteenistä ("ämpärimuovista") ja koemielessä jopa sitä lujemmasta polypropyleenista, mutta ensimmäisen sukupolven kokomuovihylsyt eivät olleet vielä kovinkaan kestäviä: Etenkin kylmällä säällä ammuttaessa saattoi hylsystä lähteä puoli pituutta haulien matkaan.

Hylsyjen halkeilu, jopa siten, että peltiseen kantakuppiinkin tuli pitkittäinen murtuma, oli myös pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Jälleenladattavuudesta ei siis puhettakaan! Yhdistelmärakenteiset muovihylsyt, joiden holkki oli tehty muoviputkesta "REIFENHAUSERin prosessilla", kestivät jo 1960-luvun keskivaiheilla lukuisiakin jälleenlatauksia, mutta W-W:n tavoitteena oli "monoliittinen" hylsy, joka ei tarvinnut erillisiä sisäpuolisia kantavahvikkeita eikä erikseen asetettavaa pohjaa. Reifenhauserin prosessia tutkittaessa havaittiin muovien käyttäytyvän kupariseosten ja monien muidenkin metallien tapaan:

Ne muovaus-karkaistuvat tai muuttuivat sitkeämmiksi, kun puristus- eli pursutuspaine on riittävän korkea. Onhan esimerkiksi ongensiiman vetolujuus kg/ neliömillimetri sitä suurempi, mitä ohuempi on siima. Sama pätee myös muovikalvojen tapauksessa, ja johan THOMAS A. EDISON huomasi seitinohuen lasikalvon olevan hämmästyttävän kestävää paksumpaan lasilaattaan verrattuna. Havainnosta kehkeytyi sittemmin lasikuitu-teknologia monine sovellutuksineen. (Edison äkkäsi lasikalvon ominaisuudet etsiessään materiaalia "puhuvan koneensa" mikrofooniin, saadakseen konsonantin "S" taltioiduksi ja toistetuksi vuoden 1888 tienoilla). Monoliittinen muovihylsy saatiin lujaksi pursuttamalla se suurella paineella upukassa, aivan kuten suoritetaan metallien kylmäpursutus. W-W Super-X -patruunoita puristusmuovatuilla hylsyillä alettiin tuottaa 1970-luvun vaihteen lähestyessä.



Taisteluhaulikon 12/70 mm patruuna M 162, hyötykuormana 9 kpl hirvihauleja N:o 00 Buck, haulien nimellinen lähtönopeus 335 m/s. Omaksuttu käyttöön 1960-luvun alkupuolella, silloin vielä pahvihylsyisenä. Ominaisuudet kuin 1 maailmansodan aikaisissa taistelupatruunoissa. Kuvan patruunassa on ilmeisesti vielä irto-osista koottu hylsynkanta. Huomaa myös vanhanaikainen välitulppa-/ etulappu-yhdistelmä. Kyseessä on siis pelkkä muovihylsyinen variaatio messinkihylsyisestä patruunasta M 19.


Parannettuihin lujakantaisiin muovihylsyihin paketoitu MiniMagnum- lataus tunnettiin nimellä Mark 5. Sen haulimäärä oli lisätty täydeksi tusinaksi "kahden nollan hirvihauleja", jotka oli karkaistu antimoniseostuksella ja lähtönopeutta lisätty nimellislukemaan 405 m/s. Kovalyijyhaulit muotoutuivat ammuttaessa aiempia puhdaslyijyhauleja vähemmän, joten kantama piteni ja hajonta pieneni. Sylinteripiipusta ammuttaessa oli osumatodennäköisyys 1 - 2 osumaa "syöksyjätauluun" 100 metrin etäisyydeltä. Siksipä juuri tämä patruunatyyppi valikoitui Atchisson Assault Shotgun-prototyypin vakiorehuksi.


Osumatodennäköisyyttä kaivattiin

Tuohon aikaan oli käynnissä "Vietnamin sodaksi" kutsuttu, mutta eräitä muitakin Kaakkois-Aasian maita vähintään sivunnut aseellinen selkkaus, johon presidentti JOHN F. KENNEDY oli sotkenut USA:n. Sotatoimiin osallistui myös mm. australialaisia joukkoja, mikä yleensä unohdetaan. Korean sodan toisintoa, jossa YK:n joukot taistelivat kansainvälistä kommunismia vastaan, ei tuosta onnettomasta odysseiasta saatu aikaan. Kotirintama petti USA:ssakin, lähinnä TV-toimittajien maanpetosta lähentelevän asennoitumisen takia. Asekehittelylle antoi konflikti lisäpotkua, kuten sodat yleensä, mutta kun kehitelmät alkoivat olla valmiina joukkotuotantoon, loppui rettelö kesken, kuten ne usein loppuvat. Ja silloin vedetään myös valtiovallan kukkaron "kruppu-narut" kireälle puolustusmäärärahojen osalta, eli kehittelyyn korvamerkityt määrärahat ohjataan muihin tarkoituksiin.

Rettelölle oli ollut ominaista ampumatarvikkeiden syntinen tuhlaus; useinkin paukuttelu paukuttelun ilosta tai niinsanotun "nikkelivarmistuksen" aikaansaaminen: Tulitus oletettujen maalien ylimalkaiseen suuntaan, ilman varmaa havaintoa kohteesta. Ampumaetäisyydet viidakkosodassa olivat yleensä lyhyitä, joten haulikko oli erinomainen instrumentti taisteluihin, joissa vastustajasta nähtiin usein vain vilaus Vietkong-sissin mustasta pyjamasta ja muutama suuliekki puskiston seassa. Sarjatulelle säädetty rynnäri - yleensä jo mietorekyylinen AR-15 - oli jotenkuten kelvollinen vastaiskun väline, mutta kiväärin tehokas käyttö edellyttää tähtäämistä.

Haulikon voi suunnata vaistonvaraisesti ja jyräyttää muutaman latingin hirvihauleja vastustajan suuntaan, luottaen osumatodennäköisyyteen. Taisteluhaulikoiden enemmistö perustui kuitenkin vielä 1800-luvun teknologiaan, eli ne olivat pumppuladattavia. Niiden putkimakasiinien tilavuus nähtiin myös vajavaiseksi, ja tyhjäksi ammutun aseen panostaminen patruuna kerrallaan oli hidas prosessi, etenkin kun "tilanne oli päällä". Itselataavien haulikoiden ongelma oli tasan sama. Tulivoimakaan ei ollut ratkaisevasti suurempi, jos kohta itselataavan aseen käyttäjältä ei vaadita niin perinpohjaista harjaantuneisuutta latausliikkeen tekemiseen kuin pumppupyssyn käyttäjältä edellytetään.


Epäonnistunut muunnelma

Sarjatulta ampuvia haulikoita oli kokeiltu jo vuodesta 1966. Itselataavaan REMINGTON 1100:an tarvittiin vain asentaa sarjatulivaihtimella varustettu laukaisukoneisto-moduuli, ja "konehaulikko" oli siinä..! Pikatulihaulikkoon REMINGTON 7188 Mark 1 kuului lisäherkuksi 511 mm:n pituinen piippu, varustettuna luodikkotähtäimillä, reijitetyllä kädensuojuksella, makasiinin jatkoputkella, ja TIETENKIN obligatoorisella pistimen kiinnikkeellä; alkuaan puolimetriselle miekkapistimelle, sittemmin M16:n puukkopistimelle. Monikin Vietnamin veteraani kummasteli, että: "Mitähän vuosisataa elävätkään ne kaluunaherrat, jotka vaativat pistimen kiinnitysmahdollisuuden konehaulikkoon?!"

Makasiinin jatkoputki mahdollisti panostuksen seitsemällä patruunalla ja kahdeksaskin voitiin sijoittaa pesään. Noin 420 laukauksen sarjatulinopeudella minuutissa voitiin ampua kaksi tai kolme lyhyttä sarjaa - mutta makasiini piti edelleen panostaa patruuna kerrallaan. Tulituksen "saturaatio" (= osumien tiheys maalissa) ei ollut myöskään odotusten mukainen: Ase oli muotoilultaan edelleenkin VAIN Remington 1100 = kevyehkö METSÄSTYSase, eikä konetuliaseeksi tarkoitettu. Jos sarjan ensimmäinen laukaus osui haulikkohollilla seisovan vastustajan polvien korkeudelle, nousi seuraavan osumakeskiö ehkä päälaen tasalle, ja sitä seuraavat huitelivat reilusti yli maalin. Vaarassa oli tällöin ehkä vain joku kookospalmun alle maastoutunut vastustaja, jonka päähän saattoi pudota pähkinä.

Tiukasti ampujan olkaan puristettu Suomi-KP/ 31:kin pyrkii "nostamaan", puhumattakaan kovarekyylisemmästä haulikosta, jota on hiljainen pakko pidellä tiiviissä kontaktissa olkaa vasten, jos mielii välttyä rumilta mustelmilta. Lonkalta tai kainalosta ampuen oli ase hieman paremmin kontrollissa, mutta useimmat sillä tositoimissa ampuneet U.S. Navy S.E.A.L-ryhmän veteraanit totesivat, että: "Susi mikä susi! Hosumalla syntyy vain hydrokefaalisia jälkeläisiä!" SEAL Teamin miehille jaettiin puoli tusinaa Model 7188:aa joukko-osastokokeiluun, eikä aseita liene valmistettu kaikkiaankaan tusinaa enempää jakeluun U.S.A:n taisteleville asevoimille.


Ryntöhaulikon perusvaatimukset

Asesuunnittelijana puolustusvälineteollisuuden piireissä jo mainetta niittänyt MAXWELL G. ATCHISSON kokosi yhteen aiemmista asekehitelmistä saadut kokemukset, sekä tietämyksensä muunmuassa ilmatorjuntakalustosta, kuin myös haulikonpatruunoiden senhetkisestä kehitystasosta, ryhtyessään suunnittelemaan omaa ryntöhaulikon prototyyppiään vuonna 1972. Hän hylkäsi kaikki "asemuotoilun esteettisyyden" vaatimukset, joita siviiliaseiden muotoilijat joutuvat noudattamaan, koska etenkin metsästäjät ovat kaikkialla vanhoillista muutos-vastarintaista aseiden ostajakuntaa. Kaikki sotilaallisuuteen vähänkin vivahtavat yksityiskohdat aseissa ovat kauhistus "kalkkiksille". Pelkäävät,    kurjat raukat, että: "Metsästys KIELLETÄÄN, jos se voidaan jotenkin yhdistää maanpuolustus-rientoihin", vaikka harrastuksen potentiaalisilla kieltäjillä ei ole turvanaan ampuma-aseita. Metsästäjillä sentään on...!

Sotilasaseita muotoiltaessa voidaan jo ottaa paremmin huomioon muunmuassa ergonomia, vaikka "silmä sairastaa" lopputulosta katsoessaan. Esimerkiksi englantilainen 14 mm BOYS-panssaripyssy malli 37 on kauhea näky, mutta eräs mukavimmin muotoilluista tapaamistani aseista, kun homman nimi on makuulta ammunta. Suokuokkaa muistuttava venäläinen 14.5 mm Protivotankovoje Rutshjo Degtarjova obr. 1941 goda -panssaripyssy on vieläkin kamalampi katsella, mutta varsin mukava pidellä, taaskin rähmältään ammuttaessa. Urheiluaseiden muotoilijat ovat sentään vapautuneet "perinteistä ja gylddyyrista", pyrkien ampumamukavuuden maksimoimiseen. SAKO TRG ei sekään ole kaunotar, puhumattakaan vaikkapa TORNADO-luodikosta. Ergonomia ja "esteettinen asemuotoilu" ovat toistensa vastakohtia monessakin suhteessa.


"Yleensä suunnataan; toisinaan tähdätäänkin"

Ryntöhaulikkoa muotoiltaessa oli esikuvana ryntökivääri M-16, jonka rekyyli kohdistuu lähestulkoon piipun keskiakselin suuntaisena ampujan olkaan. Aseen "hyppymomentti" on siis vähäinen. Tähtäinlinja jouduttiin tietenkin korottamaan, koska ASG:lla piti voida ampua myös täyteisluoti-patruunoita. Kokeneet haulikkoampujat eivät kaipaa tähtäimiä lainkaan, kuten eivät myöskään riittävästi harjoittautuneet konepistoolin käyttäjät, mutta kutsuntojen kautta/vapaaehtoisina sotaan joutuneet/päässeet taistelijat eivät opi lyhyen koulutuskauden aikana vaistomaista aseen suuntaamista edes lähietäisyyksille. Tuon taidon hallitsemiseen harjoittautuminenhan pitäisi voida aloittaa jo siinä iässä, jossa opitaan neljä perus-laskutoimitusta kynällä ja paperilla (tai opittiin ainakin minun nuoruudessani, 7 - 9 vuoden ikäisenä).


Kiintomakasiinin kirot

Muotoilun lisäksi on perinteisten repeteerihaulikoiden ainainen epäkohta putkimainen, hitaasti panostettava kiintomakasiini, jonka kapasiteetti kirjataan yksinumeroisella luvulla, jos mielitään pitää aseen kokonaispituus kohtuuden rajoissa. (Kymmenenkin patruunan makasiineja on toki askarreltu). Seitsemällä painavalla haulikonpatruunalla panostettu putkimakasiini, joka saattaa ulottua jonkin matkaa piipunsuun etupuolellekin, tekee aseen etupainoiseksi. Painopiste siirtyy laukaus laukaukselta taaemmaksi, mikä johtaa erityisesti sarjatulta ammuttaessa osumien käymiseen toinen toistaan ylemmäksi, vaikka hyppymomentti olisikin minimoitu osaavalla muotoilulla.


Rasia vai rumpu?: "Molempi parempi!"

Kiintomakasiinin tilalle kuuluu ryntöhaulikkoon siis nopeasti vaihdettava irtolipas; vaikkapa vain yksirivinen 5 patruunan rasialipas, mutta mieluusti samanlainen lippaan kiinnitysjärjestelmä kuin SUOMI KP/-31:ssä, eli sivuiltaan avoin lipaskita, joka sallii myös tilavamman rumpulippaan kiinntyksen samoihin johteisiin. Rummun kapasiteetti voisi olla jopa 25 patruunaa (kaliiperissa 12), mutta käytännölliset seikat, kuten koko ja paino rajoittavat lippaan tilavuuden 20 patruunaan. Viiden patruunan rasialipaskaan ei ole halveksuttava syöttölaite, jos ampujalla on niitä laukussaan tai taskuissaan lukuisia - panostettuina tietenkin: Lippaan kiinnitykseen kuluu sama aika kuin yhden tai enintään kahden irtopatruunan sököttämiseen perinteiseen kiintomakasiiniin.


Ryntöhaulikon toteutus: Lainaa rynnäristä, kp:sta, pk:sta ja konetykistä

Maxwell Atchissonin prototyyppi-ryntöhaulikko oli täysin uudentyyppinen ase, mutta siihen oli sovellutettu koettuja teknisiä ratkaisuja, alkaen 20 x 70 mm BECKER-ilmalaivatykistä, BROWNING BAR M/1918-pikakivääristä, SUOMI- ja THOMPSON-konepistooleista sekä M16-ryntökivääristä. Siksipä kesti tuotekehittely ensimmäisten lyijykynäluonnosten piirtämisestä "laulavan" proto-aseen valmistumiseen vain kuuden viikon ajan. Monet rakenteet, kuten BAR:n laukaisukoneisto, Thompsonin pistoolikahva ja M-16:n etutukki oli ympätty aseeseen sellaisinaan. Myös muotoilussa nähdään selvä sukulaisuus M-16:een. Proto-ASG oli vielä hieman "avaruuspyssyn" mallinen, mutta sievistyi siitä, kun varustettiin kolmiomaisella perällä.


Maxwell G. Atchisson "ottaa ensi-savut" ASG:n prototyypistään vuonna 1972. Aseessa on vielä ns. luurankoperä, kuten LJUTICin "avaruuspyssyissä", mutta sittemmin siihen ympättiin muissa kuvissa esiintyvä "esteettisempi" perä, joka oli toiminnan kannalta tarpeeton, mutta silmää miellyttävämpi kuin suokuokan mallinen luurankoperä.


ASG on teknisesti katsoen haulikonpatruunoita ampuva konepistooli, mutta iskurirakenne on kopioitu 1. maailmansodan aikaisesta BECKER-ilmalaivatykistä, tai jostakin sen edelleenkehitelmästä, kenties OERLIKON-konetykeistä. Liereä, etupäästään kavennettu massalukko painaa 1360 grammaa. Edestakaisen lukon liikkeen pituus on valokuvista arvioiden 20 cm. Idea siis sama kuin alkuperäisessä BERGMANN MP 18-I:ssä tai MP 40:ssä: Pitkä lukon perääntymismatka tuottaa siedettävän rekyylin sarjojakin ammuttaessa, ja se hidastaa sarjatulen kadenssin 360 laukaukseksi minuutissa = 6 laukausta sekunnissa. MP 18:n suunnittelija HUGO SCHMEISSER arvioi monien aikalaistensa asiantuntijoiden tavoin, että maasotatoimiin käytettävissä, etenkin käsivaralta laukaistavissa sarjatuliaseissa noin 350 ls/min syklinen tulinopeus (5 - 6 ls/sek) on ihanteellinen tulikadenssi. Tavoite on toteutunut harvoin, koska aseen rekyylijousen voima ei saa olla liian heikko liikkuvien osien massaan verrattuna. Toiminnan luotettavuus on sentään tavoiteltavin ominaisuus.


ASG:n laukaustapahtumat

Kun ryntöhaulikon "liikkuvat" on vedetty taakse, ne jäävät viretuen varaan lukon liikeradan keskivaiheille. Liipaisinta painettaessa liikkuu lukko siis noin 10 cm:n matkan eteenpäin, poimien lippaasta patruunan ja työntäen sen edellään patruunapesään. Hylsyn laippakantaa pitelee lukon iskupohjaa vasten kaksi ulosvedinkoukkua. Kaksivartisen vivun mallinen iskuvasara nimittäin "napsauttaa nallin palamaan", eli lyö iskurinkärjen nallinpohjaan, patruunan ja lukon ollessa vielä liikkeellä eteenpäin. Lähdeteokseni ei kerro tätä, mutta laskelmieni mukaan tämä ennenaikainen sytytys voi tapahtu lukon ollessa noin neljän millimetrin päässä etuasemastaan. (BECKER-konetykissä tämä "sytytysennakko" oli 25 mm, mutta sen hylsyt olivatkin messinkiä, eivätkä ämpärimuovia, ja hylsy oli jo ylisyvän patruunapesän tukemana sivuiltaan).

Lukko ja patruuna etenevät vielä runsaan 3 mm:n matkan sytytysvaiheen jälkeen. Kun hylsynsisäinen paine on ylimmillään, on niiden nopeus plusmiinus nolla. Kuten konepistooleissa, hylsy pysähtyy pesään sen tuokion ajaksi, joka kuluu hyötykuorman kulkemiseen 457 mm:n pituisen piipun läpi. Varsinainen "piipunputki" on 387 mm:n pituinen ja latinki liikkuu yhteensä hieman yli 400 mm:n matkan = 16 tuumaa, liikkeelle lähdettyään. Koska piipunreikä on varsin avara, 18.50 mm, alenee sen sisäinen ruutikaasun paine nopeasti, mutta koska hylsyn pohjan pinta-ala on lähes 3 neliösenttimetriä, riittää mietokin jäännöspaine tuuppaamaan 1.36 kg:n painoisen lukon likelle taka-asemaansa. Lukko ei ilmeisesti käy aivan etu- eikä taka-asemassaan asti, koskapa kaikki ASG:lla ampuneet asiantuntijat kiittelevät sen rekyyliä pehmoiseksi ja asetta hyvin kontrolloitavaksi pitkiäkin sarjoja ammuttaessa.


Asehistorioitsija DONALD G. THOMAS ampumassa lonkalta hihnatuelta Atchissonin ryntöhaulikolla. 20 patruunan rumpulippaallisen tulitus yhtenäisenä sarjana oli täysin mahdollista, koska sarjatulinopeus on kohtuullinen ja rekyyli "pehmeä", johtuen lukon edestakaisen liikkeen pituudesta. Lukko ei perääntynyt äkkipysäykseen asti, vaan jousivoimaa vastaan, eikä se myöskään edennyt aivan piipun peräpäähän saakka, vaan millimetrin tai joitain millinkymmenyksiä vaille etu-asemaansa, kun hylsynsisäisen paineen kasvu aikaansai niinsanotun "höyhenjarrutuksen". Tällainen "kelluva tuli" toteutui jo MADSEN-pikakiväärissä, L/S -26:ssa ja sveitsiläisessä FÜRRER-pk:ssa, joiden rekyyliä kiiteltiin myös pehmoiseksi, vaikka aseilla ammuttiin täystehoisia kiväärinpatruunoita.


Tulinopeudella 360 ls/min olisi kertalaukaustenkin ammunta helposti opittavissa, ja kertatulivaihdin siksi tarpeeton, mutta se oli olemassa ASG:n prototyypissä, koska liipaisinkoneisto oli 1. maailmansodan ylijäämiä: BAR M/-18 pikakiväärin mekanismi. Sen erityisominaisuus on "jousipuskuroitu" viretuki, joka pysäytti jykevän massalukon sen etenemisliikkeen puoliväliin. Tavanomainen konepistoolin tai pikakiväärin viretuki olisi särkynyt, tai kulunut piankin "pitämättömäksi", joutuessaan pysäyttämään lähes puolentoista kilon painoisen lukon, sen syöksyttyä eteenpäin noin 10 cm:n matkan täydellä jousivoimalla kiihdytettynä. Monet sotaveteraanit muistavat vieläkin esimerkiksi "Hullun EMMA:n Taudin", eli sotasaalis-pikakiväärien DP-27 taipumuksen hillittömän tulen ampumiseen, kun viretuki ja/ tai -kynnys oli kulunut pitämättömäksi.

Yhdistetyn massa- ja liikesulun toimintaperiaate on jo tehty tunnetuksi SUOMI- ja BERGMANN-konepistoolien esittelyjutuissa, mutta ASG:n järjestelmä on mainittuja konepistoolejakin edeltänyt rakenneratkaisu: Patruuna siis laukeaa ennen pysähtymistään pesään. Hylsyn kantavahvikkeelta vaadittiin ennennäkemätöntä kestävyyttä, joka oli juuri parahiksi onnistuttu saavuttamaan muovihylsyihinkin. Taisteluhaulikoiden käyttäjäkunta tosin haikaili messinkihylsyihin ladattujen patruunoiden perään. Niiden tuotanto oli ehditty juuri aloittaa, kun 1. maailmansota yllättäen päättyi. Sama toistui 2. maailmansodankin loppuessa kesken, vaikka juuri Tyynenmeren saarten viidakkotaisteluissa olisi tarvittu patruunoita, joita säät eivät säikyttelisi. Pahvihylsythän turposivat usein kosteassa ilmassa tai sateella aseisiin sopimattomiksi ja ruutikin saattoi kostua pilalle.


Messinkihylsyisiä 12/70 mm taisteluhaulikon patruunoita M 19. Hyötykuormana 9 kpl hirvihauleja N:o 00 Buck. Hylsyt oli valmistanut REMINGTON, alkuaan siviilimyyntiin "kestohylsyinä". Nallina oli pistoolinalli, joka tiivistettiin pesäänsä lakalla. Samoin oli tiivistetty myös etulapun ja reunakäännöksen välinen sauma vedenpitäväksi. Haulien nimellinen lähtönopeus oli 335 metriä sekunnissa. Mustaruutipatruunalle ominaiseen ballistiikkaan tyydyttiin, koska hirvihaulit olivat pehmolyijyä: Enempi lähtökiihtyvyys olisi ruhjonut ne runtuisiksi. Latausta kehiteltäessä oli myös huomioitu, että patruunoita ammuttiin "lupara-pituuteen" lyhennetyillä mellakka- ja taisteluhaulikoilla; yleensä pumppupyssyillä. Rekyylikin oli siis otettava huomioon.


Sota-aikojen kokemukset innostivat "guttaperkkahylsyjen" kehittelyyn USA:ssa ja alumiinihylsyjen omaksumiseen taisteluhaulikoiden erikoispatruunoihin Argentiinassa. Pursutetun muovihylsyn kannan kestävyys mahdollisti ASG:n toimivuuden. Ihmeteltävä se onkin: WINCHESTER 1200-sarjan aseiden kiertosulun kestävyyttä testattaessa ladattiin hylsyihin korkeapaine-patruunoita, joiden painetaso oli .308 Winchesterin luokkaa. Ase kesti; niin myös hylsyt. Kun painetta edelleen nostettiin, Magnum-luodikoiden käyttöpaineen tasolle, alkoivat hylsynkannat puhkeilla hylsynvedinten kolojen kohdilta mutta niiltä kohdin, missä hylsy oli aseen lukon ja patruunapesän tukemana, se kesti 3800 - jopa lähes 4000 ilmakehän paineet: Viisinkertaisesti haulikon taistelupatruunan painetason siis.

Hylsynkanta saattoi olla vailla patruunapesän antamaa "sivustatukea" useamman millimetrin pituudelta patruunan laukeamisvaiheessa, mutta tuohon aikaan (v. 1972) oltiin toistaiseksi sidoksissa vain yhteen hylsytyyppiin, eivätkä 12/70 mm messinkihylsyt olleet enää "priorisoitujen a-tarvikkeiden listalla", sillä Kaakkois-Aasian sodan häviäminen oli jo näköpiirissä. Siksi oli selviö, että massasulkuinen ryntöhaulikko tulisi jäämään prototyypin asteelle - ainiaaksi. Jopa itse Maxwell Atchisson ymmärsi proto-aseensa vajavuuden, alkaen miettiä mielessään kaasumäntätoimista variaatiota ASSAULT-12, joka tunnetaan nyttemmin parhaiten DAEWOO-ryntöhaulikon nimellä. Siitä on kehitetty myös siviilimyyntiin tarkoitettu kertatulivariaatio. Massasulku-AGS ei toki ollut missään mielessä epäonnistunut ase. Sattui vain syntymään "huonoon aikaan".


Ylempi: Atchisson-ryntöhaulikko viiden patruunan rasialippaan kera. Huomaa kantohihnan vaihtoehtoiset kiinnitysmahdollisuudet lonkalta ammuntaa tai pitkää marssia varten. Muodoltaan ja ulkomitoiltaan ase muistuttaa rynnäriä M-16, mutta tähtäimet ovat pelkistetymmät.

Alakuva: Virevedin on MP-40:en tyyliin sijoitettu oikeakätisen ampujan ulottuville aseen vasemmalle sivulle, kuitenkin niin paljon yläviistoon, että vasenkätinenkin ampuja ulottuu siihen mukavasti, vaikka liipaisinkäsi piteleekin pistoolikahvasta, joka oli AUTO ORDNANCE Co:lta takka-pilkkeiden hinnalla ostettuja "lievästi pintavikaisia" THOMPSON-konepistoolien kahvoja. Virevetimen sijainnista mainittakoon, että Maxwell G. Atchisson oli oikeakätinen, kun taas SAMUEL COLT ja HUGO SCHMEISSER olivat vasenkätisiä, kuten kai myös MICROSOFT-tieturifirman "hiiren" suunnittelija; kuka hän lieneekään. Oikeakätinen ihmiskunnan enemmistö (89 %) on saanut jo 1840-luvulta alkaen kärsiä "vääräkätisen" vähemmistön keksintöjen tuottamista hankaluuksista, kuten "hiirikädestä". Konepistoolin virevetimen siirsi sopivampaan kohtaan vasta MP-38:n suunnittelija HEINRICH VOLLMER.



Tuliryöppy

Ryntöhaulikko oli kehitelty ampumaan 12 kaliiperin Mini Magnum- patruunoita, joiden hylsyn pituus on 70 mm, mutta haulimäärä 42.5 grammaa. (Vakiopatruunan ja mini-magnumin välinen raja kulkee 36 gramman haulimäärän kohdalla). Kuitenkin myös unssinpainoisten (28.35-grammaisten) FOSTER-mallisten täyteisluotien ampuminen kävi päinsä. Samoin lienee kokeiltu pienoisnuolilla ladattujen patruunoiden ammuntaa hyvällä menestyksellä. Hieman ennen Kaakkois-Aasian rettelön muuttumista "jäsentenväliseksi kahinoinniksi" oli ehditty kehitellä muunmuassa ns. "Lentävä Partahöylänterä" eli teräslevystä stanssattu leveä ja litteä ammus AAI SCMITR, jonka nimi on tiivistelmä sanasta "scimitar" (käyräsapeli; smitra), kuvaten ammuksen vaikutusta elimistössä.


SCMITR-nuoliammus myöhästyi Vietnamin rettelöstä. Fosfatoitu nuoli erottuu heikosti 20 kaliiperin patruunan etupuolella. Vasemmalla nelilohkoinen hivakka, joka sisältää seitsemän "tytär-ammusta". 12 kaliiperin patruunoissa oli 14 nuolta, joiden kärjet ja pyrstösiivekkeet on hiottu leikkaaviksi. Lentävä nuoli alkoi pyöriä pituusakselinsa ympäri. Osuttuaan se teki spiraalimaisen leveän, vuolaasti vertavuotavan haavakanavan, eikä pelkkää "ristipistoa", ja kääntyi lopulta poikittain, luovuttaen kaiken iskuenergiansa elolliseen kohteeseensa. Lempinimi suomentuu myös "Lentäväksi Partaveitseksi".

Vakiolataus koostui kuitenkin hirvi- tai peurahauleista. Hirvihauleja, kokoluokka 00 Buck, läpimitta 8.4 mm, paino 3.6 grammaa, mahtui patruunaan 12 kappaletta. "Kahden nollan haulit" oli todettu jo 1900-luvun vaihteesta alkaen tehokkaimmiksi viidakkotaisteluissa; siis Filippiinien rettelön aikaan. Toinen vaihtoehto oli peurahauli numero 4 Buck, läpimitta 6.1 mm, paino 1,4 grammaa. Yksittäisosuman teho oli varsin heikko, mutta pienempien haulien etuna oli lähes kolminkertainen osumatiheys. 12 kaliiperin Minimagnum-patruunaan mahtui 34 kappaletta hauleja N:o 4 Buck. Kun ryntöhaulikon 20 patruunan rumpulipas tyhjennettiin (mahdollisesti yhtenäisenä sarjana), oli tuliryöppy tiheä: 240 hirvihaulia tai 680 peurahaulia kyllästi maalialueen neljän "hullun sekunnin" aikana. Vastaavaan tulivoimaan pystyy vain nopeakäyntinen vyöstä syöttävä konekivääri.



Maxwell Atchisson "kyllästämässä maalialuetta" ryntöhaulikollaan. 1700-luvulla oli väkipyssyjen messinkipiippuihin usein valettu tai kaiverrettu kerskalause: "Fortunate he, Who can escape me". (Onnekas hän, joka minut välttää/väistää). Todellista moukan tuuria olisi hänellä, joka säilyisi ehjin nahoin tämän koneen tuliryöpystä sadankaan metrin etäisyydellä.


Lippaat

Ensimmäisessä ASG:sta otetussa (julkaistussa) valokuvassa on aseessa viiden patruunan "rasialipas", eikä vielä jykevän rumpulippaan paikallaanpysyvyyden varmistavaa tukirautaa. Lyhyt ja suhteellisen kevyt yksirivinen lipas voitiin kiinnittää samantapaiseen kitaan kuin vaikkapa SUOMI-kp:n lippaat. Proto-aseessa oli jo huomioitu kehitteillä olevan rumpulippaan asennettavuus: Lipas kiinnittyy sivuilta avoimeen kitaan, eikä siis lipassolaan. Rumpulippaasta ei valitettavasti löydy lähdeteoksesta detaljipiirroskuvaa tai edes valokuvaa sen sisärakenteesta. Lippaan kansi juoduttaneen avaamaan panostusta varten. Se kiinnittyy varsinaiseen rumpuun neljällä nastalla, jotka paikoittuvat neljään L-muotoiseen rakoon. Ulkopuolisia pyöriviä osia ei ole. Patruunat syöttyvät kohti lippaan syöttöaukkoa spiraalimaisen vääntöjousen voimalla. (= "Torsion Spring"; suomenkielestä loppuivat tässä vaiheessa selkokieliset sanat).

Konepistoolin rumpulippaiden tavanomainen "grammofoonivieteri" eli nauhajousi ei todennäköisesti olisi riittävän vahva syöttämään painavia 12-kaliiperisia Minimagnum-patruunoita aseeseen. Vääntöjousi pyörittää kahta lippaan keskiöön akseloitua ketju-hammaspyörän (= "Sprocket Wheel") kaltaista syöttöratasta vastapäivään. Hammasrattaiden lovet, joihin patruunat asettuvat, ovat toiselta sivultaan hieman viistottuja siten, että syöttöaukon kohdalle tullut patruuna painuu kohti aukkoa, jonka vasemmanpuolisessa reunassa on myös viisto luiska, jota pitkin syöttövuorossa oleva patruuna kiipeää lukon ulottuville.

(DAEWOO-haulikon rumpulipas lienee samanlainen, koskapa aseen tuotekehittelyyn on vaikuttanut itse Maxwell G. Atchisson jopa "johtavana sieluna". Elätämme toivoa ainakin valokuvan saamisesta Daewoon lippaan sisärakenteesta ja sen panostusrituaalista. Yksi Daewoo-yksilö löytyy mahdollisesti yhä tuttavapiiristä, kotimaakunnastamme).


Täyteen panostettu rumpulipas painaa 2.1 kilogrammaa ja 12-kaliiperisen haulikon "pehmitettykin" rekyyli on vielä rekyyli! Rummun inertia eli sen massanhitaus vääntäisi syöttökidan leuat ehkä piankin pahoin raolleen, ellei rumpu olisi tuettu lipaskidasta likelle lippaan alareunaa ulottuvalla tukiraudalla (= "Magazine Support Bracket"), jonka takapää kiinnittyy aseen pistoolikahvan alapäähän. Rekyylillä on taipumus vääntää lipasta taaksepäin siinä vaiheessa, kun aseen perääntymisliike seisahtuu, eikä niinkään perääntymisen alussa. Rummun takaseinämässä on johdekisko, jonka T-muotoiseen uraan tukiraudan levennetty pystysuora haara työnnetään lipasta kiinnitettäessä. Tukirauta estää täten myös rumpulippaan vääntymisen eteenpäin. Rasialippaassa ei johdetta ole, koska sitä ei tarvita.

Lipasvalikoimaa suunniteltiin täydennettäväksi myös 8 tai 10 patruunan vetoisella tankolippaalla, mutta sellaista ei liene valmistettu milloinkaan. Seitsemän patruunan yksirivinen tankolipas kehiteltiin sentään Atchissonin kaasumäntätoimiseen ASSAULT 12- ryntöhaulikkoon, joka on eteläkorealaisen DAEWOO:n esikuva monissakin suhteissa. Sen tuotannon käynnistysvaiheesta tulee kuluneeksi pian ummelleen 20 vuotta, eli niin se aika rientää, ja "elon ehtoo lähenee" itse kullekin säädylle.

7.3 kg:n taakka, jos rumpulipas on täynnä, mutta tulivoimaa tarjolla neljän sekunnin ajaksi noin 100 metriin saakka vähintään riittävästi: Tilastollisella todemmäköisyydellä vähintään yksi osuma per laukaus N:o 00 Buck-hauleilla miehenkokoiseen maaliin/ 100 m. Kolmen laukauksen sarja riittää yleensä tuottamaan vihollistappion, vähintäänkin haavoittuneen. Tavalliselle "haulikkohollille", noin 40 metriin, voi yksikin laukaus olla tappava. Hidaskäyntisellä aseella voidaan ampua kertalaukauksia vaihdin sarjatulelle säädettynäkin, mutta kahden laukauksen sarjat tekevät varmuudella tehtävänsä. Oivallinen konsti on panostaa lippaaseen aina vuorotellen hauli- ja täyteispatruuna.


ATCHISSONin ASSAULT SHOTGUN-ryntöhaulikon ominaisuuksia.

Väljyys: 12 kal./70 mm (Lataus: Mini-Magnum/ Mark 5)
Valmistusvuosi: 1972
Tuotantoaste: Käsin tehty mallikappale
Tuotantomäärä: Tuntematon. (Mahdollisesti vain 1 kpl)
Toimintaperiaate: Massa- & liikesulku ennakkosytytyksellä, järjestelmä BECKER/SEMAG/OERLIKON.
Tulimuodot: Kerta- tai sarjatuli, säädettävissä vaihtimella
Sarjatulikadenssi: Vakiolatauksilla 360 ls/min. Täyteispatruunoilla n. 380 ls/min. (Lukko ei jaksa perääntyä aivan taaimmaiseen asemaansa asti, jolloin sen "iskunpituus" lyhenee ja tulitus nopeutuu vakiolatausta kevyempiä luoteja ammuttaessa)
Supistusaste: Sylinteriporaus (18.50 mm)
Aseen kokonaispituus: 991 mm
Aseen piipunpituus:    457 mm (18") = "MORGENTHAUn minimi"
Paino: Ilman lipasta kantohihnan kera 5.2 kg
Tyhjän rumpulippaan kera    6.1 kg
Täyden rumpulippaan kera    7.3 kg *)
Täyden rasialippaan kera    5.8 kg *)

*) Vakiolatauksilla: Muovihylsypatruuna, lataus 42.5 grammaa hauleja N:o 00 Buck tai N:o 4 Buck.

Sulkumassa: 1360 grammaa
Lippaat:    20 patruunan rumpulipas
5 patruunan rasialipas

(HUOM! Ase ampuu konepistoolin tavoin "avoimelta lukolta", joten sen pesään ei voida asettaa ylimääräistä patruunaa, kuten tavanomaiseen itselataavaan tai pumppuhaulikkoon).

Tähtäimet: Kiinteä takatähtäin diopteriaukolla. Hienosäädettävä helmijyvä. Perussäätö 91.4 metrin etäisyydelle. Hienosäätö oli aseen kohdistusta varten, varustauduttaessa täyteisluotipatruunoiden ammuntaan. Lähimatkoille tähdättäisiin "tulta munille" ja noin 50 metriin "suolivyön korkeudelle".

Tämmöinen soittopeli oli siis ryntöhaulikon prototyyppi. Jollakin netin keskustelupalstalla on joskus mainittu jopa Suomen virkavallan käyttämä "luparaksi" sahattu päällekkäispiippuinen BAJKAL "rynnäkköhaulikoksi" (tosin kai leikkimielellä, eikä siis aivan vakavissaan?). Tiedonpuutetta esiintyy lähinnä poliisihallinnon ja politikoitsijoiden keskuudessa. Siispä: "REPETITIO EST MATER STUDIORUM", eli "kertaus on opintojen äiti":


Rynnäkköaseet ja "Sportterit"

Kerrattakoon vieläkin rynnäkköaseen tunnusmerkit: Ase on varustettu tulenvaihtimella, jota räpläten se saadaan ampumaan kertatulta taikka SARJAA (ja jotkin mallit myös kolmen laukauksen "truiskaisuja", lontooksi: "BURST"). Rynnäkköase voi ampua myös pelkkää sarjatulta, mutta PELKKÄÄ KERTATULTA ampuva ase kuuluu, poikkeuksitta, "Sporttereiden" eli siviili-pyssyjen kategoriaan Suomen ampuma-aselainkin mukaan (A-aseL/ Laki 1/1998, 7. pykälä 2. momentti, 3) kohta), vaikka sen ulkonäkö olisi kuinkakin "häijy, militaristinen, ynnä omistajaansa sodanjumala MARS:in palvontaan innoittava". Sotaista mielialaa tosin nostattaa lähinnä vain tietoisuus uhkaavan VIHOLLISEN olemassaolosta jonkin rajan takana, taikka KESKUUDESSAMME, kuten se oli vuonna 1918. (Ja onhan vihollisia keskuudessamme yhä vieläkin, Q.E.D.!)

Ryntöaseen (venäjäksi "AVTOMAT") tunnusmerkit teki tiettäviksi jo vuonna 1916 asekonstruktööri V.G. FJODOROV. Siis jo aikana, jolloin Venäjällä ei oltu vielä alettu valmistaa "RAUHAN JA SOSIALISMIN PUOLUSTUSVAUNUJA", eikä ydinkärkisiä "RAUHAN OHJUKSIA".


1202 MMI; PT

<< Gunwriters     Linkkisivu >>   

Gunwriters on the Web P.T. Kekkonen, Atchissonin ryntöhaulikko: http://guns.connect.fi/gow/haulikko.html