Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle   Gunwriters in English   T-34 osa 2/2

Custom Search

HEI, ME JYRÄTÄÄN!

Kyllä on teettänyt kunnostus töitä, mutta on siistillä vanhuksella sitten hyvä ajellakin lumen tuprutessa vanana teloista. Kansallisuustunnuksia ei ole vielä laitettu, ja tankki saattaakin mahdollisissa tulevissa elokuvarooleissaan vielä tulla maalatuksi moneen kertaan uudestaan, riippuen kummankin puolen väreissä se kulloisenkin roolityönsä suorittaa.

Sotka-tankki kulkee taas

Osa 1/2

Teksti ja kuvat: J. Hartikka

Yksi jatkosodan neuvostopanssari vyöryi lopulta alkuperäisen tavoitteensa mukaisesti Joensuun kaupungin keskustaan - tosin aika erikoisella tavalla, ja vasta vuonna 1994. Tästä Sotka-panssarista pääsimme myös ottamaan savut. Kirjaimellisesti.

Suomalaiset osasivat hyödyntää jatkosodan aikana sotasaaliksi saatuja neuvostotankkeja. Niistä kuuluisin, T-34, oli silloin alansa huippua, ihailtu ja kirottu, tunnustettu ja pelätty, riippuen kummalta puolen järeää tykinputkea siihen joutui tutustumaan. Suomalaiset panssarimiehet olivat omistaan syystäkin ylpeitä. Eräskin panssarimies, jonka siviiliasemapaikka oli hinaajalla, maalasi oman T-34:nsä kylkeen aluksensa nimen: SOTKA. Sittemmin alettiin puhua "Sotkista" tarkoitettaessa suomalaisten T-34:ia yleensä. Myöhemmin nimi yleistyi suomalaisten rintamasanastossa tarkoittamaan tätä tankkityyppiä myös "Iivon", eli naapurin käytössä. Niinpä mekin kutsumme sitä tällä nimellä.

Risto Höylä (keskellä) ja Pertti "Tykki"-Korhonen antavat ajajanluukun kautta ohjeita Olavi Suokkaalle tankin sisällä. Katkennut jarrutangon pää on korjattava ennen tankin lavetille ajoa kunnostettavaksi vietäväksi.

Joensuun keskustaan Jarmanka-kesätorin laitaan kesäksi 1994 päätynyt Sotka-tankki on tätä nykyä Pohjois-Karjalan sotaveteraanien perinnesäätiön omistuksessa ja Pohjois-Karjalan asehistoriallisen killan hoidossa. Suomeen se saapui filmitähdeksi Stalingrad-elokuvan kuvauksiin, johon se hankittiin edelliseltä käyttäjältään Tsekkoslovakian armeijalta. Sinne se puolestaan oli saapunut yhtenä 'vapauttajana' Tsekkoslovakian miehityksessä 1968.

Onko siellä ketään? Tässä vaiheessa ei Sotkan sisään vielä ollut asiaa ilman haalareita, koska se oli aivan nokinen tornissa käyneen palon jäljiltä. "Za Stalina"-teksti tornin kyljessä on tehty Stalingrad-elokuvaa varten.

Tarkkaan ottaen tämä Sotka on niinsanottu 'T-34 raskas'. Painon lisätonnit tuevat pääasiassa muutellusta tornista, jossa on aikaisempaa mallia järeämpi ja pitkäpiippuisempi tykki. Joensuuhun saapuessaan Sotka oli kuluneessa tsekkimaalauksessa, punatähti ja "Za Stalina"-teksti torninsa kyljessä elokuvaa varten. Sisältä se oli nokinen kuin savusauna, torniin kun oli sytytetty tulipalo elokuvan erästä kohtausta varten. Sähköjohdot ja -laitteet olivat pääosin palaneet, eikä tankkia oltu kunnostettu täyteen toimintakuntoon.

Osittain palanut tankki on vielä tässä vaiheessa todella härskin näköinen sisältä. Edessä ajajanistuin, vasemmalla toinen "taaki".

Tankki oli aiottu muistomerkiksi. Pysyvää paikka ei kuitenkaan löytynyt, mikä osoittautui tankin onneksi. Säätiö otti käyttöön varasuunnitelmansa, ja antoi tankin 'päivähoitoon' Asehistorialliselle Killalle. Jäsenet innostuivat entistämään Sotkaa talkoilla. Tätä nykyä tankki on hallissa Joensuun liepeillä, kunnostettuna, puhdistettuna ja maalattuna, laitteet pääosin toimivina, kulkevana, savuavana ja paukkuvana. Se esiintyy tilauksesta näytöksissä ja odottaa seuraavia elokuvaroolejaan. Sotka maksaa myös vanhoja velkojaan, tuotosta menee osuus sotainvaliditoimintaan.

T-34 esittelyssä

Ajajanistuin on helppohoitoista vaneria. Verhoilussa on tingitty asiallisuuden hyväksi. Istuimelle pääsee kiemurtelemaan suhteellisen helposti joko takaapäin kaadettavan selkänojan yli, tai edestäpäin tankin ulkopuolelta ajajanluukun läpi. Luukusta kulkiessaan voi vapaasti valita tyylinsä; pää tai jalat edellä. Kovin rotevalta sisääntulijalta tosin ei onnistu kumpikaan tapa luukun ahtaudesta johtuen. Tällöin on kuljettava ylhäältä ja takaa tornin kautta.

Mahtava 38-litrainen, noin 500-hevosvoimainen V12-diesel vie voimansiirtoineen ja polttoainesäiliöineen leijonanosan vaunun rungon tiloista. Koneen kylmäkäynnistys on itsessään vaikuttava operaatio. Isoa dieseliä, jossa ei ole edes hehkuja, ei noin vain väännetä avaimesta käyntiin kuten jotain henkilöauton vinkua.

"Taakista" kiinni, edessä olevien mittarien päällä on lunta, jota tuprahtelee luukusta ajajan syliin kinoksia läpäistessä. Tämä kuva on kunnostetusta tankista.

Käynnistyksen todellinen taitaminen edellyttää ajajalta keskittymistä ja asiansa osaamista. Se vaatii juuri niiden koneessa asuvien henkivoimien sisäistämistä, jotka kerran henkiin herätessään purkautuvat jyrähtäen pakoputkista ilmoille vaikuttavana sinisen savun tuprahduksena. Tuo savupilvi näyttää suorastaan elävän, aivankuin lampun henki olisi uudestaan päässyt valloilleen tuhannen ja yhden yön ynnä sadan ja viiden päivän odottamisen jälkeen.

Käynnistysrituaalit alkavat 24 voltin akkujen kytkemisellä käsivarrenmitan päässä olevaa maadoituspainiketta työntämällä. Jos ajajan voima riittää tähän, kuuluu kytkimestä aitovenäläinen ääni: 'LONKS!' Ponnistuksen palkitsee kuskin edessä olevien kolmen mittarin herääminen eloon. Tässä vaiheessa voi ensimmäisen kerran lähettää mielessään kiitoksen joko sallimukselle tai kaikkivoivalle sosialistiselle viisaudelle, kukin vakaumuksensa mukaan, unohtamatta kuitenkaan tämän olleen vasta ensimmäinen askel vaativassa T-34:n käynnistysliturgiassa.

Kaikkia käynnistysmenojen dogmeja ja salaisuuksia ei tässä liene tarkoituksenmukaista kertoa, niin laajasta aihepiiristä monine tyylisuuntineen ja opinlahkoineen on kysymys. Siispä siirrymme suoraan ideaalitilanteeseen, jossa vallitsee niin leuto keli, ettei kone tarvitse esilämmitystä polttoainelämmittimellä, puhalluslampuilla tai naftaan kastetuilla palavilla trasseleilla. Oletamme myös, ettei sähkökään ole niin vähissä, että konetta joutuisi pyörittämään paineilmalla (varjelkoon sellaiselta tilanteelta!).

Seuraava askel on voitelu. Ei viimeinen sellainen eikä ajajalle, vaan alkuvoitelu koneelle. Iso diesel on varustettu sähköisellä öljypumpulla, joka työntää öljyä koneen laakereihin. Ajajan vasemmalla puolella seinällä olevaa kytkintä painetaan. Ampeerimittari heilahtaa alaspäin pumpun iloisesti suristessa ajajan valitseman sekuntimäärän. Tässä vaiheessa jännitys nousee; käynnistäminen on lähellä!

Käynnistys, NYT!

Ajaja työntää oikealla puolellaan olevaa käsikaasuvivun pyöreää nuppia hieman eteenpäin. Sitten vedetään vielä henkäys varailmaa keuhkoihin, ajatellaan menneitä onnistumisia, ja puristetaan rohkeasti starttipainiketta seinällä. Aika hidastuu, tuntuu pysähtyvän. Sitten jokin herää. Se ilmoittaa olemassaolostaan jostain hyvin syvältä kuuluvalla sielukkaalla äänellä: kloonk, klonk, klonk klonk-klonk klonk puf KLONK klonk-puf klonk-puf-KLONK-KLONK-KLONK...

Äänen tahti kiihtyy mahtavan vauhtipyörän kerätessä hiljalleen kierroksia. Satunnaiset savupöllähdykset alkavat saada tahtia, ääni muuttuu hiljalleen kiihtyvästä kolkatuksesta säännölliseksi rähiseväksi murinaksi. Takakulmissa olevista pakoputkista purkautuu savupilvi, joka heinäkuussa matkan päästä nähtynä saisi kenet tahansa välittömästi hälyttämään palokunnan sammuttamaan palavaa turvesuota.

Sotka liikkuu kadulla Joensuun ydinkeskustassa ja valmistautuu nousemaan kuljetuslavetilleen.

Ajaja keskittyy vielä hetken kuuntelemaan mahdollisia poikkeavia ääniä, haistelemaan asiaankuulumattomia hajuja, säätämään tyhjäkäyntiä penkin vieressä olevasta käsikaasusta, tunnustelemaan epätahtisia tärinöitä ja seuraamaan öljynpainetta sekä latausta, ennenkuin lähettää kuulonsuojaimiensa välistä hiljaisen kiitosrukouksen Sotkaansa suojeleville armeliaille luonnonhengille.

Ison moottorin lämpeneminen on verkkaista, pelkästään moottoriöljyä on koneessa kuusikymmentä litraa. Nyt odotellaan ja seurataan moottorin veden- ja öljynlämpömittareita: onko lämpeneminen normaalia? Jos näin on, kulkupelimme on moottorin lämmityksen jälkeen valmis ajoon.

Tankissa ajajana

Ajajan istuin on sikäli kätevä, ettei sitä tarvitse säädellä. Se on ns. yhdenkoon penkki, luottaa ajajan mukautumiskykyyn. Toisaalta ohjaamoympäristön pelkistetty mielikuvituksellisuus saa unohtamaan kaikki istumamukavuuteen liittyvät toissijaiset mielleyhtymät. Näkyvyyden suhteen on ainoastaan yksi huoli: Miten tästä näkee eteenpäin? Näkyvyyssektori on todella kapea ajajan luukun ollessa auki. Mutta eipä mitään, huoli hälvenee ajattelemalla ajamista luukku kiinni laitettuna; silloin nimittäin ulos näkee vielä todella paljon huonommin. Näkyvyydestä sivuille ja taakse ei sentään tarvitse huolehtia, näihin suuntiin kun kuski ei näe ollenkaan.

Pissapoikaa ja pyyhkimiä kulkuneuvostamme on turha etsiä. Jos Sotkassa sellaiset olisi, niin pissapoika vain ruikkaisi ajajaa nenälle, ja pyyhkijä kuivaisi häneltä viikset. Näin, koska ajopelissämme ei ole tuulilasia. Sensijaan on tuo kiinnivedettävä teräksinen luukku. Sen antama turvallisuudentunne mahdollisissa maantiekolaritilanteissa on kylläkin mahtava. Nokkakolaria henkilöauton kanssa tuskin huomaisi, jos sattuisi silmät kiinni aivastamaan sellaisen yllättäen tapahtuessa. Luukun järeydestä kertoo jotain sekin, että sen ylhäälläpitämiseen tarkoitettu vieteri on likimain samaa kokoa, kuin käytetään tavallisen pakettiauton pyörien jousituksessa.

Lavetille ajo onnistui. Yleisö seuraa toimitusta savun hälvetessä.

Jalkakaasu, jarru ja kytkin sensijaan ovat autosta tutuilla paikoillaan, ja niihin yltää varmasti, senverran lähellä ja ylhäällä ovat. Polvetkaan eivät pääse törmäämään rattiin polkimia käyttäessä, koska rattia ei ole. Sen korvaavat ajajan molemmin puolin lattiasta etuviistoon törröttävät 'taakit', jarruvivut.

Taakista vedettäessä nerokkaasti epäkeskoilla kevennetty tanko irroittaa ensin kyseisen telan kytkimen, ja näin katkaisee telalta vedon. Edelleen vedettäessä taaki jarruttaa kyseistä telaa, nopeuttaen kääntymistä. Jalkajarru jarruttaa kumpaakin telaa yhtäaikaa, mutta sitä tarvitsee harvoin, eikä se ole erikoisen tehokaskaan taakeihin verrattuna.

Jatkoa: Osa 2 >>

Linkkisivulle    Gunwritersin etusivulle    Gunwriters in English    T-34 osa 2/2